Kysymyksiä luontoaiheista voi lähettää palaute-sivun kautta. Vastaamme niihin kykymme mukaan. Kysy!
Syksyn hedelmiä
Kaikille eliöille suvun jatkaminen on elämän tärkein tarkoitus. Kasvit eivät tee poikkeusta. Lisääntymistapoja on monia, yksi niistä on siementen tuottaminen. Syksyisessä maaperässä siemeniä voikin olla karikkeen seassa valtavia määriä. Osa niistä saattaa itää hyvinkin nopeasti maahan putoamisensa jälkeen. Monet vasta saatuaan ”kylmäkäsittelyn”. Osa siemenistä voi jäädä hyvinkin pitkiksi ajoiksi odottamaan omaa vuoroaan, esim. hautauduttuaan liian syvälle. Jotkut lepäävät muuten vaan vaihtelevan pituisen ajan.
Näistä ”uinuvista” siemenistä muodostuu maaperään ns. ”siemenpankki”. Se toimii varmuusvarastona, joka on kaikille kasveille tärkeä, erityisesti etenkin yksivuotisille. Muutoinhan yksi poikkeuksellisen huono kasvukausi saattaisi merkitä lajin katoamista joltakin alueelta. Joskus vaikkapa rakennustöiden yhteydessä maanpinnan rikkouduttua paikalle saattaa sitten yllättäen ilmestyä kasvilaji, jota ei ole kasvanut siellä ehkä kymmeniin vuosiin.
Kasvit ovat siis melkoisia selviytyjiä. Jotkut kasveista tuottavat siemeniä apomiktisesti eli ilman hedelmöitystä. Tämän tyyppisistä kasveista kuten esim. poimulehdistä, voikukista tai vaikkapa kevätleinikeistä muodostuukin sitten kasviharrastajille melkoinen haaste. Osa kasveista voi myös pölyttää itse itsensä, jolloin ne eivät ole riippuvaisia ulkopuolisista pölyttäjistä. Suvuttoman lisääntymisen huonona puolena on aina tietysti perintöaineksen kapeutuminen.
Ristipölytteiset kasvit, jotka vaativat hedelmöittyäkseen siitepölyä toisilta kasveilta joutuvat kehittämään monenlaisia kukkien rakenteita pölytyksen varmistamiseksi. Täysin sattumanvarainen pölyttäjä on esim. tuuli. Sitä ei voi houkutella mitenkään. Kasvupaikan valinta, kasvin korkeus yms. voivat tietysti edesauttaa tuulen pääsyä kasvin luo tai, kuten esim. pähkinäpensaalla, myös varhainen kukinta-aika.
Hyönteisiä pölyttäjinä käyttävät kasvit ovatkin sitten joutuneet kehittämään niiden houkuttelemiseksi huomattavan laajan keinovalikoiman kukkien värin, rakenteen, tuoksun, korkeuden, kukinta-ajan ym. suhteen.
Siementen levitykseen kasvit tarvitsevat yleensä ulkopuolista apua. Eivät tosin aivan kaikki, esimerkkinä vaikkapa meilläkin tavattavat palsamilajit, jotka pystyvät itsekin ”ampumaan” siemenensä muutaman metrin päähän. Kaukolevintään kasvit käyttävät niin tuulen, veden kuin eläintenkin apua.
Menestyksekkäästi tuulen mukana leviävät siemenet ovat kevyitä ja niissä on yleensä erilaisia ”lenninlaitteita”. Vaikka esim. joidenkin puiden siemenissä on lentämistä auttavia rakenteita, ne ovat usein melko painavia, eivätkä pääse yleensä tuulen mukana kovinkaan kauas. Tuuleen luottavat myös kämmekät. Niiden siemenet ovat pölymäisen pieniä ja saattavat voimakkaiden ilmavirtausten mukana kiertää maapallon, useampaankin kertaan. Eläimiä hyväkseen käyttävät kasvit ovat kehittäneet erilaisia taktiikoita.
Joidenkin kasvien siemenissä, hedelmystöissä tms. voi olla ulokkeita, joilla ne tarttuvat kiinni ohi kulkevaan eläimeen. Toiset puolestaan tarjoavat eläimille ravintoa houkutellen niitä aktiivisesti siementensä kuljettajiksi.
Hyvänä esimerkkinä tästä ovat marjakasvit. Kasvitieteilijät tosin jakavat nämä ”marjat” useisiin eri tyyppeihin. Kasvit muodostavat hedelmän, jossa siemenet odottavat kyytiä marjoja syövien eläinten mukana uusille alueille.
Aina hienokaan suunnitelma ei toimi vaan esim. monet marjoja syövät jyrsijät rikkovat samalla siemenetkin. Myös peippolinnut etsivät marjojen sisältä siemenet ravinnokseen rikkoen ne vahvalla nokallaan ja jättäen mallon jäljelle. Osa marjakasveista valikoi mitkä lajit saavat toimia sen siementen levittäjinä. Linnut voivat syödä monia meille ihmisille tappavan myrkyllisiä marjoja vaaratta ja ne ovatkin monien marjakasvien pääasiallisia levittäjiä. Niiden mukana siemenet voivat päästä helposti kauaksikin ja pudota maahan vielä valmiin lannoiteannoksen kera.
Marjoja tuottavien lehtipuiden ja pensaiden lehtien pudottua syksyllä vielä jäljellä olevat, usein kirkkaanväriset marjat, erottuvat hyvin ympäristöstä. Linnut havaitsevat värikkään kutsun helposti ja siemenet pääsevät matkaan. Monien ruohovartistenkin marjoja tuottavien kasvien varret seisovat pystyssä pitäen marjojaan tarjolla vielä jonkin aikaa lehtien lakastuttua.
Lehtokuusama ( Lonicera xylosteum )
Lehtokuusama on kasvualustansa suhteen vaatelias, metristä kahteen korkeutta saavuttava lehtokasvi. Kauniin kasvutapansa takia sitä käytetään usein myös koristekasvina. Se kukkii loppukeväällä tai alkukesällä kauniin kellanvalkein kukin. Kukat ovat melko pieniä, mutta hyväntuoksuisia ja niissä käy paljon hyönteisiä. Koristekasviksi lapsiperheen pihaan se ei ole paras vaihtoehto, sillä sen kauniin punaiset marjat näyttävät houkuttelevilta, mutta sisältävät myrkkyjä kuten saponiinia ja ksylosteiinia. Jo parin marjan syöminen aiheuttaa ripulin ja lievän myrkytyksen. Suuremman määrän syöminen voi viedä hengen. Myös toista luonnonvaraista, mutta paljon harvinaisempaa kuusamalajiamme sinikuusamaa ( Lonicera caerulea ) käytetään koristekasvina. Sen marjat ovat väriltään tummansiniset.
Mustakonnanmarja ( Actaea spicata )
Etenkin rinne- ja kallionaluslehdoissa viihtyvä mustakonnanmarja kukkii samoihin aikoihin lehtokuusaman kanssa. Usein vielä samoilla paikoillakin. Se sietää hyvin varjoa ja viihtyy pohjoisrinteilläkin, joille auringonpaiste ei osu koskaan. Kasvi tulee noin puolen metrin korkuiseksi ja sen valkoiset, pienet ja heikosti seljan tuoksuiset kukat sijaitsevat varren päässä olevassa pitkulaisessa tertussa. Koko kasvi on myrkyllinen, ja sen koskettelukin voi aiheuttaa iho- oireita. Syksyllä kypsyvät marjat ovat väriltään mustat. Myöskään marjoja ei kannata puristella, sillä niiden mehu voi vahingoittaa ihoa. Onneksi marjat myös maistuvat pahalle, eikä ulkonäkökään juuri houkuttele syömään niitä. Monien muiden myrkyllisten kasvien tavoin myös mustakonnanmarjaa on aikojen saatossa käytetty ihmistenkin surmaamiseen.
Taikinamarja ( Ribes alpinum )
Herukoihin kuuluva taikinamarja viihtyy myös rehevissä metsissä. Joskus sitä voi tavata melko kuivan oloisilta kalliorinteiltäkin. Sekin aloittaa kukinnan loppukeväällä. Kukat ovat vaaleanvihertäviä ja sijaitsevat pystyissä tertuissa. Taikinamarja on kaksikotinen, eli hede-ja emiyksilöt ovat erilliset. Hedeyksilön kukkatertussa voi olla kolmisenkymmentäkin kukkaa, mutta emiyksilöllä yleensä vain enintään puolisen tusinaa. Punaiset marjat muistuttavat herukoiden marjoja, mutta eivät maistu oikein millekään. Niiden syömisen suotavuudestakin ollaan useampaa mieltä. Pensaan kasvutapa on kauniin lamoava, eikä niin pysty kuin esim. punaherukalla ja taikinamarjaa käytetäänkin paljon myös koristekasvina.
Punaherukka ( Ribes rubrum- ryhmä )
Punaherukka on yksikotinen pensas, joka kukkii samoihin aikoihin edellisen kanssa. Kukkatertut ovat riippuvia 10-20 kukkaisia. Kukat ovat kellomaisia ja punakirjavia. Kukkivana se onkin kaikkein helpoin erottaa sitä muuten melko paljon muistuttavasta taikinamarjasta. Punaherukka viihtyy kosteissa metsissä, hyvin usein rantalehdoissa. Punaherukka on meillä alkuperäinen kasvi, mutta se on myös vanha ja suosittu viljelykasvi. Viljelyyn tuotettuja lajikkeita ovat pääasiassa linnut levittäneet luonnonympäristöihin, joten punaherukoiden erottaminen maastossa toisistaan vaatii hieman tarkkuutta. Punaherukoiden lehdissä ja marjoissa on tunnetusti runsaasti c- vitamiinia ja herukoita käytetäänkin paljon etenkin mehujen ja hillojen valmistamiseen.
Korpipaatsama ( Rhamnus frangula )
Pieni ja huomaamaton puu, joka viihtyy kosteilla paikoilla, rannoilla ja soiden reunamilla. Paatsaman puuaines on haurasta ja helposti murtuvaa. Sen latinankielinen lajinimi tuleekin sanasta ` frangere`, joka tarkoittaa murtumista. Paatsaman kukinnan havaitsee yleensä vasta kimalaisten pörräämisestä puun ympärillä, sillä sen kellanvalkoiset kukat ovat hyvin pienet ja huomaamattomat. Parhaiten puu erottuu maisemasta sen marjojen ollessa tuoreita. Tuoreet marjat ovat punaisia ja muuttuvat vasta kypsyessään mustiksi. Paatsamaa, etenkin sen kuorta on käytetty joskus ulostuslääkkeenä. Sen marjoja ei kuitenkaan kannata ryhtyä syömään, sillä ne sisältävät myrkkyjä, kuten sinihappoa.
Ruotsinpihlaja ( Sorbus intermedia )
Pihlajat ovat hyvin suosittuja koristepuita. Tutuin lajeistamme on ilman muuta koko maassa yleisenä kasvava kotipihlaja ( Sorbus aucuparia ). Ruotsinpihlaja on harvinaisempana lounaisena kasvina jäänyt tuntemattomammaksi. Se on vahvarunkoinen pienikokoinen puu, jonka erottaa kotipihlajasta parhaiten lehdistä. Sen lehdet ovat kiiltävän tummanvihreät, eikä lehtilavassa ole yleensä erillisiä lehdyköitä.
Ruotsinpihlajan kukat ovat hieman suuremmat, marjat pitkulaisemmat ja vähän kookkaammat kuin kotipihlajalla. Sitä käytetään paljon puistopuuna, joten helpoimmin siihen tutustuu taajamissa.
Suomenpihlaja ( Sorbus hybrida )
Suomenpihlaja muistuttaa hyvin paljon edellistä, mutta sen lehtilavan tyvellä on 1-3 irrallista lehdykkäparia. Luontainen kasvualuekin meillä on vain hiukan laajempi, kuin ruotsinpihlajalla. Syyskuussa kypsyvät pihlajien marjat ovat luonnossa tärkeä ravinnonlähde. Monet linnut, etenkin räkättirastaat ja tilhet ovat oppineet hyödyntämään niitä ja viivyttävät syysmuuttoaan hyvinä marjavuosina pitkälle talveen. Niiden jäljiltä aina osa marjoista varisee maahan ja sieltä ne katoavat jyrsijöiden, kettujen ym. matkaan. Pihlajien marjat sisältävät mm. A- ja C- vitamiinia ja niistä on valmistettu niin mehuja, hilloja, marmeladeja kuin tietysti viinaakin. Tuoreissa marjoissa on kuitenkin myös haitallisia aineita ja ne saattavat aiheuttaa syötyinä ihmisille pahoinvointia ym. oireita.
Oravanmarja ( Maianthemum bifolium )
Kielokasveihin kuuluvan pienen ja hennon oravanmarjan valkoiset kukat erottuvat vain vaivoin alkukesän varpujen seasta. Helpoiten sen löytää varjoisista kuusivaltaisista metsistä. Sen nuppineulanpään kokoiset marjat kypsyvät elokuussa ja jäävät lehtien kuihduttua kuivien varsien päähän pitkälle syksyyn. Koko kasvi on myrkyllinen ja sitä on aikoinaan käytetty lääkekasvina. Siinä on sydämen toimintaan ja virtsaneritykseen vaikuttavia aineita. Nykyään ei onneksi moista lääkintää enää harrasteta, vaikka oravanmarja ei aivan huippuvaarallinen kasvi olekaan.
Lehtokielo ( Polygonatum multiflorum )
Lehtokielo ja kalliokielo muistuttavat toisiaan. Kalliokielo tulee nimensä mukaisesti toimeen kuivemmilla paikoilla ja on yleensä pienempikokoinen. Lisäksi lehtokielon varsi ei ole särmikäs, kuten kalliokielolla. Lehtokielolla kukat ovat pienissä ryhmissä (multiflorum ), kun taas kalliokielolla yksin tai kaksin. Lehtokielo on vaatelias ja harvinainen eteläisten lehtometsien laji. Se kukkii alkukesästä vihertävänvalkoisin, riippuvin, torvimaisin kukin. Lehtokielo on kielojen tapaan myrkyllinen, joten kasvin koskettelukin voi olla haitallista. Syyskuussa kypsyvät marjat ovat mustahkoja ja sisältävät myrkyistä ainakin saponiineja. Jo muutamankin marjan syöminen voi aiheuttaa sydänoireita.
Kielo ( Convallaria majalis )
Kansalliskukkamme kielo kukkii eteläisessä Suomessa usein jo toukokuussa, yleensä tiheinä mattoina kasvullisen leviämisen vuoksi. Suuretkin kielokasvustot voivat olla juurakon kautta lähtöisin yhdestä ainoasta yksilöstä. Kieloa on käytetty paljon koristekasvina sen kauneuden ja hyvän tuoksun vuoksi. Hyötykäyttöä on ollut lisäksi ainakin lääkekasvina ja hajuvesien valmistuksessa. Kieloa poimitaan myös runsaasti myyntiin ja siinä yhteydessä on syytä muistaa kasvin myrkyllisyys. Kaunis kielo on yksi myrkyllisistä kasveistamme, senkin myrkyissä on sydämen toimintaan vaikuttavia aineita. Myrkyllisin osa ovat siemenet, joten marjojen syöminen on hengenvaarallista. Kielon suhteen tunnetaan myös kuolemaan johtaneita erehdyksiä.
