Punakonnanmarja

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Punakonnanmarja
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Suku: Konnanmarjat Actaea
Laji: erythrocarpa
Kaksiosainen nimi

Actaea erythrocarpa
(Fisch.) Kom.[1]

Katso myös

  Punakonnanmarja Commonsissa

Punakonnanmarja (Actaea erythrocarpa) on punamarjainen, Euraasiassa tavattava myrkyllinen leinikkikasvi.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kukkaterttu.

Punakonnanmarja on noin puoli metriä korkea, monivuotinen ruoho. Juurakko on lyhyt, viisto ja puutunut. Varret ovat pystyjä, kaljuja ja niiden tyvellä on kolme tai neljä suomua. Aluslehdet ovat pitkäruotisia. Väriltään lehdet ovat vaaleanvihreitä ja etenkin syksyllä kellanvihreitä. Lehtilapa on kolmiomainen, jopa 40 cm leveä ja tavallisesti 4–5 kertaa sormilehdykkäinen. Pikkulehdykät ovat puikeita ja lyhyehköhampaisia, päätölehdykkä on kookas, tavallisesti tylppä- tai suippotyvinen. Keskiliuska on sivuliuskoja selvästi pitempi ja kärkihammas selvästi laidan hampaita pitempi. Varsilehtiä on yhdestä kolmeen ja ne ovat aluslehtiä pienempiä, vähemmän kerrannaisia ja lyhytruotisia. Kukinto on tiheä, pysty ja lieriömäinen terttu, jonka alapuolella on usein muutamia yksittäisiä kukkia. Joskus kukkaterttuja saattaa olla kaksi tai kolmekin kappaletta. Tuoksuttomat pienet kukat ovat väriltään valkoisia tai punertavia. Verholehtiä on 3–5, terälehtien määrä vaihtelee nollasta kahteen. Sekä verho- että terälehdet ovat heteitä lyhyempiä ja varisevat varhain. Suomessa punakonnanmarja kukkii kesäkuussa.

Marjat.

Hieman punaherukan (Ribes rubrum) marjoja muistuttavat monisiemeniset marjat ovat alle senttimetrin pituisia ja kypsinä kiiltävän punaisia. Marjojen alimmat hedelmäperät ovat 7–10, joskus jopa 20 mm pitkiä, ylimmät hedelmäperät 3–5 mm pitkiä. Marja on erittäin myrkyllinen. Marjan sisältävät siemenet ovat 2,5–3 mm pitkiä.[1][2]

Punakonnanmarja muistuttaa suuresti Suomessa huomattavasti yleisempää mustakonnanmarjaa (A. spicata). Tämä on kuitenkin punakonnanmarjaa tummemman vihreä ja marjat ovat kypsyttyään mustia. Lajien yhteisillä kasvupaikoilla saattaa syntyä risteymiä (A. erythrocarpa × spicata). Risteymäyksilöiden marjat ovat mustanpunaisia ja epämuodostuneita.[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa punakonnanmarjan levinneisyys on itäinen. Lajia tavattaan Pohjois-Norjan lämpimistä laaksoista ja Pohjois-Ruotsista Suomen läpi Pohjois- ja Keski-Venäjälle, josta levinneisyysalue jatkuu läpi Siperian aina Pohjois-Japaniin saakka.[3] Suomessa punakonnanmarjaa tavataan yleisesti Kainuussa, Koillismaalla sekä Etelä- ja Keski-Lapissa. Etelämpänä lajia kasvaa harvinaisena Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punakonnanmarja kasvaa kuivahkoissa lehdoissa ja kalliojyrkänteiden juurella. Laji on kalkinsuosija.[2]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punakonnanmarjaa viljellään myös koristekasvina puutarhoissa, joista se toisinaan saattaa levitä myös luontoon.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hämet-Ahti, Leena, Kurtto & Arto, Lampinen, Raino & Piirainen, Mikko & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti & Väre, Henry. Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen. Lutukka 21/2005, s. 41–85.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Uusitalo, Anna: Kylien kaunokit, soiden sarat. Keski-Suomen uhanalaiset kasvit. Keski-Suomen ympäristökeskus, Jyväskylä 2007.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Lutukka 21/2005, s. 44.
  2. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 67.
  3. Den virtuella floran: Röd trolldruva (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 30.10.2011.
  4. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Punakonnanmarjan levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 30.10.2011.
  5. Uusitalo 2007, s. 98.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]