Sopulinkallioinen
| Sopulinkallioinen | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Asterales |
| Heimo: | Asterikasvit Asteraceae |
| Suku: | Kallioiset Erigeron |
| Laji: | borealis |
| Kaksiosainen nimi | |
| Katso myös | |
|
|
|
Sopulinkallioinen (Erigeron borealis) on monivuotinen asterikasveihin kuuluva arktisten alueiden ja vuoristojen kasvi. Sitä tavataan lähinnä Pohjois-Euroopassa. Suomessa laji on hyvin harvinainen ja rauhoitettu.[1]
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sopulinkallioinen kasvattaa 15–25 cm pitkän haarattoman, toisinaan kaarevan varren. Varsi on harmaakarvainen ja usein punaruskea. Kasvin ruusukelehdet ovat lusikkamaisia tai vastapuikeita. Varsilehdet ovat suippoja, joskus myös otakärkisiä. Mykeröitä on tavallisesti yksi, hyvin harvoin kaksi tai kolme. Mykeröt koostuvat kolmenlaisista kukista. Keskellä on torvikukkia, laidoilla kielikukkia ja näiden välissä yksi kiehkura välikukkia. Kukka on aluksi valkoinen mutta muuttuu pian sinipunaiseksi. Sopulinkallioinen kukkii heinä-elokuussa.[2][3]
Sopulinkallioinen risteytyy ainakin tunturikallioisen (Erigeron uniflorus) kanssa.[4]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sopulinkallioista tavataan Islannissa, arktisilla alueilla Fennoskandiassa ja Jäämeren tuntumassa Pohjois-Venäjällä. Fennoskandiassa laji on yleinen Norjassa. Ruotsissa ja Kuolan niemimaalla esiintymiä on jonkin verran.[4] Suomessa sopulinkallioista tavataan ainoastaan Enontekiöllä Käsivarren suurtuntureilla. Laji löydettiin Suomesta ensi kerran vuonna 1867. Suomen kasvustot liittyvät Norjan esiintymiin.[3]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa sopulinkallioista tavataan tuntureiden metsänrajalla ja alapaljakalla korkeimmillaan 850 metrissä. Muulla, esimerkiksi Pohjois-Norjassa, laji kasvaa meren pinnan tasolla saakka ja Etelä-Norjassa aina 1 600 metriin asti. Kasvupaikat ovat avoimia ja jyrkkiä tunturiniittyjä, ketomaisia kankaita ja kalliokielekkeitä. Sopulinkallioista on tavattu myös tunturikoivikoista. Laji on kalkinsuosija. Suomessa lajia uhkaa lähinnä laiton keräily.[3][4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Väre, Henry: Sopulinkallioinen. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 151.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Luonnonsuojeluasetuksessa tauhoitetut lajit Viitattu 13.9.2010.
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 411.
- ↑ a b c Väre 1997, s. 151.
- ↑ a b c Den virtuella floran: Rosenblinka (ruotsiksi) Viitattu 13.9.2010.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kasviatlas 2020: Sopulinkallioisen levinneisyys Suomessa
- Pinkka – Lajintuntemuksen oppimisympäristö: Sopulinkallioinen (Erigeron borealis)
- ITIS: Erigeron borealis (englanniksi)
- United States Department of Agriculture (USDA): Erigeron borealis (englanniksi)