Teemu Öhman: Kauhavan ja Lapuan geologisesti merkittävät luonto- ja kulttuuriperintökohteet by Aisapari ry

Loppuraportti, hanke 35461:

Geologisesti merkittävät luonto- ja kulttuuriperintökohteet Kauhavalla ja Lapualla

Teemu Öhman 2017

Kansikuva: Kauhavan ja Lapuan kallioperäkartta, alkuperäisaineisto mittakaavassa 1 : 200 000. Kuva: GTK Maankamara.

Sisällysluettelo 1. Esipuhe .................................................................................................................................................... 3 2. Johdanto ja hankkeen tausta.................................................................................................................... 4 3. Työn toteutus ja käytetyt lähteet ............................................................................................................. 6 4. Kauhavan ja Lapuan geologiset yleispiirteet ............................................................................................. 9 4.1. Suomi – poikkeuksellinen kokonaisuus .............................................................................................. 9 4.2. Kallioperä .......................................................................................................................................... 9 4.2.1. Suomen geologiset pääalueet ..................................................................................................... 9 4.2.2. Tärkeimmät kivilajit ja niiden synty ............................................................................................10 4.3. Maaperä ..........................................................................................................................................15 4.3.1. Yleinen kehitys ..........................................................................................................................15 4.3.2. Maaperämuodostumat ja niiden synty ......................................................................................17 5. Geologisesti merkittävät kohteet Kauhavalla ja Lapualla .........................................................................23 5.1. Kauhava ...........................................................................................................................................30 5.1.1. Mustamäki ................................................................................................................................30 5.1.2. Kirkkopakka ...............................................................................................................................34 5.1.3. Palometsä .................................................................................................................................39 5.1.4. Eevankorpi ................................................................................................................................41 5.1.5. Reiskinkallio...............................................................................................................................45 5.1.6. Soidinkallio ................................................................................................................................50 5.1.7. Kitkankallio ................................................................................................................................51 5.1.8. Vilkkilänkytö (Hunurinkalliot).....................................................................................................54 5.1.9. Kylmälä (Ojanpäänkorpi) ...........................................................................................................57 5.1.10. Marjasaari ...............................................................................................................................61 5.1.11. Fleininkalliot ............................................................................................................................62 5.1.12. Raunionmäki ...........................................................................................................................66 5.1.13. Järvikallio–Pääjärvi (Iso Vuosjärvi) ...........................................................................................70 5.1.14. Huhdankallio ...........................................................................................................................75 5.1.15. Hirsimaa ..................................................................................................................................80 5.1.16. Susivuori (Saarineva) ...............................................................................................................84 5.1.17. Pahkajärvi................................................................................................................................90 5.1.18. Hirvijoki ...................................................................................................................................94 5.1.19. Soikkoo....................................................................................................................................97

5.1.20. Palaneenkalliot ......................................................................................................................101 5.1.21. Ojutkangas ............................................................................................................................105 5.1.22. Korvenniemi ..........................................................................................................................108 5.2. Lapua .............................................................................................................................................111 5.2.23. Lapuan–Kauhavan Alajoki ......................................................................................................111 5.2.24. Välineva.................................................................................................................................116 5.2.25. Polvenmäki ............................................................................................................................118 5.2.26. Takaluoma (Soromäki) ...........................................................................................................121 5.2.27. Jänismäki ...............................................................................................................................124 5.2.28. Pajalankallio (Paasinmäki)......................................................................................................127 5.2.29. Ritamäki ................................................................................................................................130 5.2.30. Pitkämäki...............................................................................................................................132 5.2.31. Karhunmäki–Huhdanmäki .....................................................................................................135 5.2.32. Simpsiö..................................................................................................................................141 5.2.33. Jouttivuori .............................................................................................................................153 5.2.34. Kivimäki .................................................................................................................................155 5.2.35. Ritakorvenvuori–Jerssinkalliot–Virpikalliot.............................................................................160 5.2.36. Tiisijärvi .................................................................................................................................161 5.2.37. Hirvijärvi ................................................................................................................................165 6. Härmän siirtolohkareisiin liittyvää perimätietoa ....................................................................................167 7. Kauhavan ja Lapuan malminetsinnän ja kaivostoiminnan vanhempaa historiaa.....................................172 8. Alustavat reittisuunnitelmat ja kehittämisehdotukset ...........................................................................175 8.1. Kohteiden kehittämisehdotukset....................................................................................................175 8.2. Kauhavan ja Lapuan reittiehdotukset .............................................................................................179 8.2.1. Härmän georeitti .....................................................................................................................179 8.2.2. Kortesjärven georeitti ..............................................................................................................182 8.2.3. Lapuan georeitti ......................................................................................................................182 8.3. Alueellinen näkökulma ...................................................................................................................183 9. Yhteenveto ...........................................................................................................................................184 10. Kiitokset ..............................................................................................................................................186 11. Lähdeluettelo ......................................................................................................................................187 11.1. Sähköiset kartta- ja tietoaineistot .................................................................................................187 11.2. Kirjalliset lähteet ..........................................................................................................................187 11.3. Internet-lähteet............................................................................................................................193

1. Esipuhe Tässä raportissa esitellään 37 geologisesti kiinnostavaa kohdetta Kauhavalta ja Lapualta. Kohde-esittelyjen sekä alueen kansantarinoita ja kaivoshistoriaa käsittelevien lukujen yhteydessä mainitaan myös jokunen lisäkohde, joten kaikkiaan raportti tarjoaa tietoa yli neljästäkymmenestä etupäässä geologisesti, mutta hyvin usein myös luonto- tai maisema-arvoiltaan, arkeologisesti tai historiallisesti kiinnostavasta paikasta. Yksittäiset raporttiin päätyneet kohteet vaihtelevat pienistä paikallisesti merkittävistä tai edustavista kalliopaljastumista valtakunnallisesti ja jopa kansainvälisesti arvokkaisiin laajempiin alueisiin. Kaikki kohteet ovat myös suhteellisen lähellä teitä tai polkuja, joten niihin tutustuminen on enimmäkseen varsin vaivatonta. Raportin ja koko esiselvityshankkeen tarkoituksena on tarjota yhtenäinen näkemys Kauhavan ja Lapuan kallio- ja maaperägeologiasta painottaen kohteiden mahdollisuuksia toimia tulevaisuudessa virkistys-, opetus- tai matkailukäytössä. Kohtalaisen laajan lähdeaineistonsa ansiosta raportti toimii myös reittinä yksityiskohtaisemman tiedon äärelle. Ennen kaikkea raportti on tarkoitettu pohja-aineistoksi jatkosuunnittelulle, ja se toivottavasti myös herättää keskustelua ja uusia ajatuksia. Omatoiminen retkeilijä voi hyödyntää raporttia ja sen lukuisia erilaisia karttoja tutustuessaan Kauhavan ja Lapuan luontoon. Jos lukija alkaa Kauhavalla ja Lapualla liikkuessaan nähdä kaikkialla ympärillään todisteita kaksi miljardia vuotta käynnissä olleista ja edelleen jatkuvista kiehtovista geologisista prosesseista ja niiden moninaisista vaikutuksista elävään luontoon ja ihmisen toimintaan, on raportti ylittänyt tavoitteensa. Raportissa esitetyt mielipiteet ovat tietenkin puhtaasti omiani, eivätkä siis edusta Aisapari ry:n näkemystä tai kantaa. Kaikista raportista olevista virheistä ja puutteista olen myös itse vastuussa.

Rovaniemellä, kesäkuulla 2017, tuomen viimeinkin kukkiessa,

Teemu Öhman

2. Johdanto ja hankkeen tausta Geologia on läsnä kaikessa ihmisen toiminnassa ja se luo perusteet elävän luonnon kehitykselle. Luonnon geologista monimuotoisuutta tai edes geologian keskeistä merkitystä ei kuitenkaan yleensä panna merkille. Osin tämä johtuu siitäkin, ettei asiaa juuri tuoda esille. Kuitenkin kaikki rakentamisessa tarvittava kivi- ja mineraaliaines on geologisten prosessien tuottamaa ja muokkaamaa. Samoin saamme kiittää geologiaa kaikista metalleista, muoveista ja pohjavedestä. Energialähteistämme öljy, kivihiili, maakaasu, turve, uraani ja syvältä kallioperästä saatava geoterminen energia ovat geologista alkuperää. Geologia on myös keskeisessä osassa, kun valitaan erilaisten tuuli- ja vesivoimaloiden rakentamiseen soveltuvia paikkoja. Tämän lisäksi kallio- ja maaperä edelleen määrittelevät asuinpaikkojen ja kulkureittien sijainnin, ja yhdessä ilmastotekijöiden kanssa määräävät kasvillisuusvyöhykkeiden ja viljelyalueiden sijainnin. Geologia on siis lukemattomilla eri tavoilla keskeinen osa arkipäiväämme, vaikka se valitettavan harvoin tuodaan esiin ansaitsemassaan myönteisessä valossa. Matkailu on yksi nopeimmin ja jo vuosikymmenten ajan vakaimmin kasvaneista elinkeinoista. Maailmanlaajuisesti yli puolet kaikista tehdyistä matkoista liittyy vapaa-aikaan (UNWTO 2016). Matkailusektorin sisällä luontomatkailu puolestaan on pitkään ollut yksi tärkeimmistä kasvun osa-alueista (mm. Saarinen 2005). Geologisesti näyttävät ja kiinnostavat kohteet ovatkin aina olleet yksi keskeisimmistä luontomatkailun teemoista, mutta geomatkailu on vasta viime vuosina alettu erottaa erilliseksi luontomatkailun osaksi tai jopa luonto- ja kulttuurimatkailun rinnalle omaksi matkailun osakokonaisuudekseen (kuva 1; mm. Neto de Carvalho & Rodrigues 2009; Dowling 2013; Sivonen 2013). Geomatkailusta on viime vuosina tullut yhä suositumpaa ja siihen on Suomessakin alettu kiinnittää alati enemmän huomiota (mm. Neto de Carvalho & Rodrigues 2009; Dowling 2011, 2013; Sivonen 2013; Matkailun edistämiskeskus 2014; Saaristoasiain neuvottelukunta 2017). Suomen poikkeukselliset geologiset kohteet ovat samalla saaneet enemmän ansaitsemaansa näkyvyyttä julkisuudessa. Esimerkiksi Suomen rotkoja ja luolia on viime vuosina esitelty näyttävästi ja mielenkiintoisesti geomatkailullista näkökulmaa unohtamatta (Kesäläinen & Kejonen 2015a, b). Lisäksi Suomessa on tällä hetkellä käynnissä useita hankkeita, joiden tähtäimessä on alueen liittäminen UNESCO Global Geoparks -verkostoon. Aisapari ry:n rahoittaman “Kraatterijärven Georeitti” -hankkeen yhteydessä havaittiin tarve selvittää, onko Kauhavalla ja Lapualla sellaisia geologisia luonto- ja kulttuuriperintökohteita, jotka luontevasti täydentäisivät Lappajärven, Vimpelin, Alajärven ja Evijärven alueille suunniteltua georeitistöä. Tämä tarve toimi “Geologisesti merkittävät luonto- ja kulttuuriperintökohteet Kauhavalla ja Lapualla” -hankkeen alullepanija. Lisäksi Kauhavan matkailun master plan -suunnitelmassa luonto ja luontomatkailun kehittäminen on nähty yhtenä alueen vetovoimatekijänä ja tulevaisuuden mahdollisuutena (Kauhavan kaupunki 2014). Kauhavan ja Lapuan geologisten vetovoimatekijöiden selvittäminen myös tukee Lapualla käynnissä olevaa “Luontomatkailun mahdollisuudet ja muodot” -hanketta, samoin kuin koko EteläPohjanmaan aluetta koskevaa “Outdoors Etelä-Pohjanmaa luontokohteet tunnetuksi” -hanketta, jossa pyritään edistämään alueen olemassa olevien luontokohteiden ja -reitistöjen käyttöä ja matkailullista hyödynnettävyyttä (Janhunen & Jyllilä 2017). Luontomatkailun kehittäminen Etelä-Pohjanmaan alueella on siis reippaassa myötätuulessa. Tämä raportti antaa toivottavasti omalta pieneltä osaltaan eväitä kytkeä Kauhavan ja Lapuan monipuoliset geologiset kohteet erottamattomaksi osaksi alueen kehittyvää luontomatkailua.

Kuva 1. Geomatkailun suhde muihin matkailun muotoihin. Geo- ja luontomatkailun suhde on vahva ja läheinen, ja myös kulttuurimatkailulla on luontainen positiivinen yhteys geomatkailuun. Seikkailumatkailun ja muiden geologiaan kytkeytyvien matkailun muotojen välisten mahdollisten ristiriitojen ehkäisemiseen tulee kiinnittää huomiota. Kuva: T. Öhman, Dowlingia (2013) mukaillen.

3. Työn toteutus ja käytetyt lähteet Tämän hankkeen tarkoituksena oli tehdä esiselvitys Kauhavan ja Lapuan kaupunkien alueella olevista geologisesti merkittävistä luonto- ja kulttuuriperintökohteista. Lisäksi hankkeessa pyrittiin esittämään suuntaviivoja kohteiden kehittämiseksi ja hyödyntämiseksi luontomatkailussa niin yksittäisinä kohteina kuin osana suurempaa kokonaisuutta. Niinpä “geologisesti merkittävä kohde” täytyy tämän hankkeen kohdalla ymmärtää ennen kaikkea geologisena merkittävyytenä mahdollisen virkistys-, koulutus- ja matkailukäytön kannalta. Kyse ei siis suinkaan ole puhtaasta tieteellisestä merkittävyydestä tai esimerkiksi malmimineralisaation tai maa-ainesten taloudellisesta hyödyntämisestä. Edellä mainituista syistä raporttiin valittujen kohteiden on täytynyt olla kohtalaisesti saavutettavissa, sillä esimerkiksi tiettömien soiden takana oleva kalliopaljastuma ei realistisesti ajatellen tule lähitulevaisuudessa toimimaan merkittävänä virkistystai opetuskohteena. Työ toteutettiin lähes täysin kirjallisuustutkimuksena. Keskeisenä aineistona olivat etenkin Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) kartoitukset ja muut tutkimukset. Myös opinnäytetyöt ja malminetsintäraportit olivat oleellisia lähteitä. Tutkimusaineisto ei ole aivan tasaisesti jakautunut, sillä esimerkiksi 1 : 20 000 mittakaavaisia maaperägeologisia karttoja on tehty runsaammin Kauhavan kuin Lapuan alueelta. Tämä voi osaltaan heijastua myös tässä raportissa esiteltyjen kohteiden määrään: Kauhavalta mukana on 22 kohdetta, kun Lapualta raporttiin pääsi 15 kohdetta. Kallioperäkohteiden osalta on syytä todeta, että vaikka suurimman osan Kauhavan ja Lapuan alueesta kattava erinomainen 1 : 200 000 -mittakaavainen karttalehti ja -selostus on olemassa (Sipilä et al. 2008), alueelta kuitenkin enimmäkseen puuttuvat perinteiset 1 : 100 000 -mittakaavan kallioperäkartat ja niihin liittyvät selostukset. Tämä on osaltaan tehnyt selvityksestä epätarkemman kuin mihin monilla muilla alueilla Suomessa olisi mahdollista päästä. Työn käytännön toteuksen kannalta ensiarvoisen tärkeää on ollut eri valtionhallinnon organisaatioiden tuottama avoin data. Tämä työ ei olisi ollut toteutuneessa muodossaan mahdollinen ilman GTK:n, Maanmittauslaitoksen (MML), Museoviraston (MV) ja Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) kartoitusportaaleja ja avoimia aineistoja. Nämä portaalit, samoin kuin muut lähteet on lueteltu lähdeluettelossa. Yksi keskeisimmistä mutta samalla vaikeimmistä hahmotettavista asioista geologiassa on se suuri tarina, johon esimerkiksi tietty kalliopaljastuma tai maastonmuoto liittyy. Tätä laajaa geologista kontekstia ei yleensä ole mahdollista ymmärtää pelkästään yhteen kohteeseen tutustumalla, sillä vaikkapa graniittiset kivet voivat syntyä monella eri tavalla. Yksityiskohtainen johdatus paitsi Etelä-Pohjanmaan kallio- ja maaperägeologiseen kehitykseen, myös geologian perusprosesseihin ja terminologiaan on luonnollisesti tämän esiselvityksen puitteissa mahdotonta. Hyvin suurpiirteiset geologiset yleislinjat ja välttämättömimmät termit on kuitenkin selitetty luvussa 4, jotta myös geologiasta täysin tietämätön lukija voi päästä ainakin osittain nauttimaan tässä raportissa esiteltyjen kohteiden kiehtovasta tarinasta. Lähdeviitteitä ei tässä luvussa sen yleisluontoisuuden vuoksi ole melko harvalukuisia yksityiskohtia lukuun ottamatta merkitty tekstin joukkoon. Kohdekuvauksissa on kuitenkin käytetty tieteellistä viittauskäytäntöä, jotta lukijan on mahdollista löytää lisätietoja juuri häntä kiinnostavista asioista. Syvempää geologista ymmärrystä mielivän lukijan onneksi suomeksi on tarjolla laadukasta geologista kirjallisuutta. Hyviä, suurelta osin yleistajuisia ja ajantasaisia suomenkielisiä johdatuksia Suomen kallio- ja maaperägeologiaan ovat teokset Suomen kallioperä – 3000 vuosimiljoonaa (Lehtinen et al. 1998), Jääkaudet (Koivisto 2004), ja Käytännön maaperägeologia (Salonen et al. 2002). Kauhavan ja Lapuan

alueelle luonteenomaisten moreenimuodostumien osalta erinomainen johdatus aiheeseen löytyy teoksesta Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat (Mäkinen et al. 2007). Kivilajien perusosasista eli mineraaleista, samoin kuin korukivistä kiinnostuneen kannattaa perehtyä esimerkiksi teoksiin Kivet – Etsijän ja keräilijän opas (Taipale 1995), Suomen jalo- ja korukivet (Virkkunen et al. 1987), Suomen mineraalit (Hytönen 1999), sekä lähes uunituoreeseen ja näyttävään teokseen Suomen korukivet (Kinnunen 2017). Alueellisen, tieteellisemmän näkökulman Kauhavan ja Lapuan seudun kallioperägeologiaan tarjoaa tutkimusraportti Oravaisten–Lapuan–Alahärmän kallioperä (Sipilä et al. 2008). Kohteiden valinnassa pääpaino on ollut kallioperässä ja mineraalimaalajeista syntyneissä maaperämuodostumissa. Niinpä pelkästään soihin ja turvegeologiaan keskittyneitä kohteita ei mukana ole yhtään. Soihin on kiinnitetty hieman huomiota silloin kun ne sattuvat sijaitsemaan valittujen kohteiden lähistöllä. Suokohteiden arvoa alueella vähentää merkittävästi se, että ylivoimaisesti suurin osa alueen soista on ojitettu (Kokko 1983; Korpijaakko 2001; Toivonen 1994; Toivonen & Valo 2007a, b). Myöskään hydrogeologiaan ei tässä tutkimuksessa ole orsivesilampia lukuun ottamatta juuri kiinnitetty huomiota. Kulttuurihistoria, sekä luonto- ja maisema-arvot ovat tärkeitä valinnan lisäperusteita, mutta kaikkien kulttuuri- ja luontokohteiden on lähtökohtaisesti täytynyt olla myös geologisesti kiinnostavia päästäkseen listalle. Kaavoitus- ja maanomistuskysymykset rajattiin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tämän esiselvityksen ulkopuolelle. Raporttiin valitut kohteet luokiteltiin neljään arvoluokkaan, eli kansainvälisesti, valtakunnallisesti, maakunnallisesti tai paikallisesti merkittävä kohde. Tätä luokittelua tulee pitää vain suuntaa-antavana. Etenkin kansainvälisesti ja valtakunnallisesti arvokkaiden kohteiden tapauksissa nojauduttiin jo julkaistuihin arvioihin tai asiantuntijoiden muutoin esittämiin näkemyksiin. Hankkeen puitteissa järjestettiin myös yleisötilaisuuksia Kauhavalla ja Lapualla. Näiden tilaisuuksien tavoitteena oli kertoa suurelle yleisölle heidän geologisesta elinympäristöstään yleisesti ja esitellä raportin alustavaan listaan päätyneitä kohteita. Toiveena oli, että myös alueen luontomatkailun parissa toimivat tahot saisivat uusia ideioita toimintaansa. Yleisötilaisuuksien yhtenä tärkeänä päämääränä oli lisäksi saada paikallisilta asukkailta mahdollisia vinkkejä geologisesti kiinnostavista kohteista. Tilaisuudet järjestettiin Kauhavalla Ylihärmän palvelutoimistolla 11.4.2017 ja Lapuan ABC:n kokoustilassa 12.4.2017. Hyvin pikaisia kenttätarkastuksia suoritettiin noin kahdella kolmasosalla kohteista touko–kesäkuun taitteessa 2017. Yksityiskohtaisiin ja laajojen alueiden tarkempiin tutkimuksiin tai kaikkien kohteiden läpikäyntiin ei tämän hankkeen puitteissa ollut kuitenkaan mahdollisuuksia. Näiden kenttätöiden yhteydessä otettujen valokuvien mittakaavoina usein käytettyjen kivivasaran ja geologikompassin kokonaispituudet ovat noin 70 cm (vasaran varressa 10 cm:n jaotus) ja 12,5 cm (kompassissa heikosti erottuva cm- ja mm-jaotus). Tavoitteena on, että tämä raportti antaa mahdollisuuden muodostaa luotettava kokonaiskuva Kauhavan ja Lapuan geologisesti kiinnostavista kohteista ja niiden ominaispiirteistä. Raportin sisältämät lukuisat kartat ovat tässä ensiarvoisen tärkeitä, ja kaikki kohteet onkin esitelty useimmissa tapauksissa vähintään kahden eri tyyppisen kartan avulla. Vaikka työn luonteen vuoksi kohteita ei ole mahdollista yksilöidä esimerkiksi yksittäisen kalliopaljastuman tarkkuudella, tekevät kartat ja kohdekuvaukset mahdolliseksi tarkemmat kohdetarkastukset ja niiden myötä yksityiskohtaisempien reittisuunnitelmien teon. Omatoiminen luonnossa liikkuja voi myös käyttää raporttia saadakseen retkestään enemmän irti. On kuitenkin syytä korostaa, että kohteiden todellisen saavutettavuuden osalta tämän selvityksen tiedot voivat olla osin

harhaanjohtavia, koska esimerkiksi polkujen ja metsäautoteiden todellista kuntoa on pelkkien karttojen perusteella mahdotonta arvioida. Raportin loppupuolella on myös esitelty osalle kohteista kehitysehdotuksia, sekä hahmoteltu muutamia mahdollisia georeittejä jatkosuunnitelmien pohjaksi. Kauhavan ja Lapuan geologisesti kiinnostavien kohteiden lisäksi raportissa on omina lyhyinä lukuinaan esitelty Härmän alueen siirtolohkareisiin liittyvää perimätietoa, sekä hieman alueen historiallista malminetsintä- ja kaivostoimintaa. Näissä luvuissa mainittujen kohteiden tarkka sijainti ei useinkaan ole tiedossa, mutta ne on esitelty kulttuuriperinnön kannalta mielenkiintoisina kohteina toivoen, että niiden sijainti ja nykykunto selvitetään ja niiden historia tuodaan paremmin esille. Tällaisten kohteiden tarkempi selvittely ja esilletuonti sopisi erinomaisesti esimerkiksi kyläseurojen toimintaan. Kohteet on esitelty ja numeroitu kartoilla likimain järjestyksessä pohjoisesta etelään sillä ajatuksella, että toisiaan lähellä olevat kohteet on helpompi löytää raportista ja kartoista. Kohteiden koordinaatit on raportin leipätekstissä annettu ETRS-TM35FIN -järjestelmän mukaisina suorakulmaisina pohjois- (P) ja itäkoordinaatteina (I), jotta raportin käyttö yhdessä MML:n, GTK:n, SYKEn ja MV:n järjestelmien ja tietokantojen kanssa olisi sujuvampaa. Alkuperäislähteissä mainitut KKJ-järjestelmän mukaiset X- ja Ykoordinaatit on myös muutettu ETRS-TM35FIN -järjestelmän mukaisiksi. Esimerkiksi Google Maps -käyttäjiä silmällä pitäen taulukoissa 1 ja 2 koordinaatit on annettu lisäksi pituus- ja leveysasteina. Kaikissa raportin kartoissa pohjoinen on ylhäällä. Hankkeen puitteissa luotiin myös sähköiset kartat raportissa esitellyistä kohteista. MML:n Paikkatietoikkuna–Karttaikkuna -sovellus antaa käyttäjälle mahdollisuuden tutkia eri kartta-aineistoja omatoimisesti. Vähemmän vaativia käyttäjiä silmällä pitäen luotiin myös helpompikäyttöinen Google Maps -kartta. Sen yhteydessä on myös joitakuita tämän raportin valokuvia täydentäviä lisäkuvia eräiltä kohteilta. Nämä karttasovellukset myös paikkaavat sitä raportin puutetta, että varsinaisia tiekarttoja lähimmästä taajamasta kohteille ei raportissa ole. Karttaikkuna- ja Google Maps -karttasovellukset, samoin kuin tämän raportin sähköinen versio löytyvät Aisapari ry:n ylläpitämältä Intolinkki-sivustolta osoitteesta: https://intolinkki.net/kauhavan-ja-lapuan-geokohteet/

4. Kauhavan ja Lapuan geologiset yleispiirteet 4.1. Suomi – poikkeuksellinen kokonaisuus Suomi on geologisessa mielessä maailmanlaajuisesti varsin harvinaislaatuista aluetta, sillä Suomen kova ja vakaa kallioperä kuuluu maailman vanhimpien joukkoon. Koko Euroopan unionin iäkkäin kallioperä on peräisin noin 3500 miljoonan vuoden takaa. Tämä “EU:n kova ydin” sijaitsee Pudasjärvellä. Kallioperämme nuorimmatkin merkittävät osat ovat iältään noin 1500 miljoonaa vuotta, kertaluokkaa tai kahtakin enemmän kuin tyypillinen eurooppalainen kallioperä. Toinen poikkeuksellinen tekijä on Suomen vanhan kallioperän päällä oleva irtain ja yleensä pehmeä maaperä, joka on enimmäkseen viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen eli Veiksel-jäätiköitymisen synnyttämää. Maaperämme on iältään alle 25 000 vuotta ja monin paikoin vain alle 10 000 vuotta, ja kehittyy luonnollisten prosessien myötä nopeammin kuin lähes missään muualla maapallolla. Suomen geologiassa on siis valtava, noin 1500 miljoonan vuoden aukko. Suomen geologiasta historiaa onkin usein verrattu kirjaan, josta lähestulkoon kaikki sivut on revitty irti ja vain kannet ovat jäljellä. Euroopan ja koko maailmankin mittakaavassa tällainen hyvin vanhan kallioperän ja jääkauden synnyttämän monimuotoisen maaperän yhdistelmä on poikkeuksellinen. Edes meille tuttu jako pehmeään maaperään ja “kivikovaan” kallioperään ei kaikkialla maailmassa ole laisinkaan selvä asia, sillä esimerkiksi monin paikoin Euroopassa kalliota voi kaivaa vaikka lapiolla. Tämä Suomen lähtökohtainen geologinen poikkeuksellisuus kannattaa pitää mielessä kaikkia luonto- ja geomatkailuhankkeita suunniteltaessa.

4.2. Kallioperä 4.2.1. Suomen geologiset pääalueet Suomen kallioperä jakautuu kahteen pääalueeseen. Pohjoisessa ja idässä on edellä mainittu EU:n vanhin kallioperä, eli noin 3500–2500 miljoonaa vuotta vanha arkeeinen osa. Suunnilleen Perämeren pohjukasta Laatokalle ulottuvan linjan lounaispuolella on puolestaan nuorempi varhaisproterotsooinen osa. Lisäksi Lapissa on runsaasti varhaisproterotsooisen kallioperän vanhimpia, noin 2500–2200 miljoonaa vuotta vanhoja kiviä, kuten liuskeita ja malminetsinnän kannalta kiinnostavia vihreäkiviä. Arkeeisen osan lounaisreunalla ja osittain sen sisällä on niin sanottuja karjalaisia liuskeita, iältään noin 2500–1900 miljoonaa vuotta. Suurin osa Keski-, Länsi- ja Etelä-Suomesta kuuluu svekofennisten liuskeiden ja syväkivien alueelle. Tämän alueen kallioperän ikä on noin 1900–1800 miljoonaa vuotta. Kauhava ja Lapua ovat siis osa tätä Suomen nuorempaa geologista pääkokonaisuutta. Lisäksi Kaakkois- ja Lounais-Suomessa on runsaasti vielä nuorempia varhais- ja keskiproterotsooisia rapakivigraniitteja, jotka syntyivät noin 1650–1540 miljoonaa vuotta sitten. Tätä nuorempia kiviä Suomessa on säilynyt vain pieniä määriä poikkeustapauksissa. Tällaisia poikkeuksia ovat esimerkiksi törmäyskraatterit, kuten Vaasan eteläpuolella sijaitseva Söderfjärden, jossa nämä nuoremmat kerrostumat ovat varsin paksuja, sekä Euroopan suurin kraatterijärvi Lappajärvi.

4.2.2. Tärkeimmät kivilajit ja niiden synty Pohjanmaan lakeuksilla ei ensimmäisenä tule mieleen, että alueella on aikaisemmin ollut esimerkiksi EteläAmerikan Andeihin verrattavissa oleva mahtava vuorijono. Alueen geologisen kehityksen alku kuitenkin sijoittuu vielä hieman tätä poimuvuoristoakin varhaisempaan aikaan, eli vanhan arkeeisen mantereen rapautumiseen. Rapautuminen ja tuulen, veden ja jään synnyttämä eroosio, siis täysin samat voimat kuin nykyisinkin, kuluttivat vanhaa mannerta. Jokien mukanaan kuljettama savi, hiekka ja sora kerrostuivat hiljalleen mantereen edustalla velloneen meren pohjalle. Maapallon kuuman sisustan synnyttämä yläosien hidas mutta vääjäämätön kiertoliike sai ohuen ja tiheän merenpohjan mannerlaatan työntymään vasten vanhaa ja paksua mantereista laattaa (Selvyyden vuoksi näitä toistensa suhteen liikkuvia merenpohjien ja mantereiden laattoja olisi hyvä kutsua mannerlaattojen sijasta litosfäärilaatoiksi). Suunnilleen 1900 miljoonaa vuotta sitten merenpohjan laatta painui mantereisen laatan alle alityönnöksi eli subduktioksi kutsutussa monimutkaisessa ja pitkäkestoisessa prosessissa (kuva 2). Tällöin syntyi ns. vulkaaninen saarikaari. Nimensä mukaisesti näillä saarikaarilla tapahtui tulivuortenpurkauksia. Osa vulkaanisesta aineksesta purkautui sulana laavana mereen, osa puolestaan sinkosi tuhkana Maan kaasukehään ja kerrostui myöhemmin merenpohjalle. Veteen purkautuneita ns. tyynylaavoja tavataan Etelä-Pohjanmaalla mm. Evijärven seudulla. Muita vulkaanisia kiviä esiintyy etenkin Lapuan Simpsiön seutuvilla. Näitä tummanvihreitä, paljon rautaa ja magnesiumia sisältäviä kiviä kutsutaan mafisiksi tai emäksisiksi vulkaniiteiksi. Simpsiön ympäristössä tapahtui myös kemiallista sedimentaatiota, kun merivedestä saostui piidioksidia muodostaen serttiä (ks. luvut 5.2.32 ja 5.2.34). Vulkaanisia saarikaaria “niittantui” kiinni vanhempaan mantereeseen useampiakin koko muinaisen mantereen pituudelta. Paitsi että tämä prosessi synnytti tulivuorenpurkauksia, oleellista on merenpohjalle kerrostuneiden savi- ja hiekkasedimenttien puristuminen ja muuttuminen eli metamorfoituminen koviksi kiviksi. Nykyisin nämä kivet nähdään Etelä-Pohjanmaalla Evijärven liuskejaksona tunnettuna enemmän tai varsin usein vähemmän liuskeisten kivien ryhmänä. Yleisimmät Evijärven liuskejakson kivilajit Kauhavalla ja Lapualla ovat kiillegneissi (tunnetaan alueella myös biotiitti-paragneissinä) ja kiilleliuske. Evijärven kiilleliuskeille varsin tyypillisiä ovat yleensä soikeat konkreetiot, jotka syntyivät sedimenttien ollessa kivettymässä. Niissä vaihtelevat kalkkipitoiset ja kvartsirikkaammat vyöhykkeet, minkä vuoksi ne erottuvat usein kallion pinnassa eri tavoin kuluneina sisäkkäisinä kehämäisinä rakenteina. Hiilipitoisista savikerrostumista puolestaan puristui grafiittiliuskeita. Kaikki subduktiossa syntynyt sulanut kivi ei purkautunut pinnalle, vaan jonkin matkaa kohottuaan osa jäi suuriksi kivisula- eli magmasäiliöiksi syvälle maankuoreen. Tällaisissa olosuhteissa magma kiteytyi äärimmäisen hitaasti. Näin syntyivät ns. intruusioina esiintyvät karkearakeiset syväkivet. Niitä Lapuan ja Kauhavan seudulla edustavat eritoten tonaliiteiksi kutsutut harmaat graniitin sukuiset kivet, joita tavataan etenkin Kortesjärven suunnalla ja Lapuan keskustan kaakkoispuolella. Kortesjärven Alanevankallioiden tonaliitille on myös määritetty minimi-ikä, 1865 ± 2 miljoonaa vuotta (Sipilä et al. 2008). Nämä syväkivet esiintyvät maanpinnalla nykyisin siksi, että muinainen Svekofenninen vuorijono on vuosimiljardien saatossa kulunut kokonaan pois. Tonaliittien kohdalla nykyinen maanpinnan taso edustaa noin kymmenen kilometrin syvyistä leikkausta. Koko Svekofennisen vuorijononpoimutuksen ja siihen liittyvien geologisten prosessien monimutkaisuutta kuvastaa osaltaan hyvin se, että varsin lyhyellä matkalla – esimerkiksi Evijärveltä Kortesjärvelle – tavataan kiviä, jotka ovat syntyneet pinnalla (Evijärven tyynylaavat) ja suunnilleen kymmenen kilometrin syvyydessä (Kortesjärven tonaliitti-intruusiot).

Kuva 2. Svekofennisen vuorijonon ja siihen liittyvien kivilajityyppien synty. Kuvan graniitit vastaavat Kauhavan ja Lapuan alueella tavattavia tonaliitteja. Kuvassa nykyinen pohjoinen eli vanhimman arkeeisen mantereen suunta on vasemmalla. Kuva: GTK / Geologia.fi (http://www.geologia.fi/images/perusgeologiaa/Suomen_kallioper_Svekofenninen.pdf) / T. Ă&#x2013;hman (muokkaus).

Kauhavan ja Lapuan itäinen osa koostuu Evijärven liuskejakson kivistä, niihin purkautuneista syväkivistä, sekä Simpsiön metasertistä ja siihen liittyvistä kivistä (ks. luvut 5.2.27–5.2.30, 5.2.32 ja 5.2.34; kuvat 3–4). Läntinen osa on puolestaan varsin erilainen kokonaisuus, joka on ihmetyttänyt geologeja jo sata vuotta, ja jota edelleenkin tutkitaan aktiivisesti. Tätä kivilajia ja myös koko sen kattamaa aluetta on perinteisesti kutsuttu Vaasan graniitiksi (Saksela 1935; Laitakari 1942). Nimitystä voidaan yleisgeologisissa yhteyksissä käyttää edelleenkin niin kivilajille kuin alueellekin, vaikka sittemmin Vaasan graniitille on esitetty ainakin puolen tusinaa huomattavasti vaikeaselkoisempaa nimeä. Vaasan graniitti on Evijärven liuskeita nuorempi kivilaji, joka on syntynyt Svekofennisen vuorijononpoimutuksen yhteydessä. Koostumukseltaan ainoastaan osa “Vaasan graniitista” on tarkkaan ottaen graniittia, sillä suurin osa siitä sisältää vähemmän kalimaasälpä-mineraalia kuin varsinainen graniitti. Valtaosin Vaasan graniitti on koostumukseltaan granodioriittia. Kun kalimaasälvän määrä edelleen pienenee, kivestä tulee koostumukseltaan tonaliitti. Vaasan graniitissa on tällaisia tonaliittisia osia, mutta ne ovat kuitenkin synnyltään täysin erilaisia kuin edellä mainitut Kortesjärven ja Lapuan intruusioina esiintyvät tonaliitit. Toisin kuin merellisen litosfäärilaatan subduktoituessa ja sulaessa syntyneet ja ylös maankuoressa kohonneet tonaliitti-intruusiot (ks. kuva 1), on Vaasan graniitti syntynyt Evijärven liuskejakson kivien sulaessa likimain paikalleen (mm. Mäkitie 2000, 2001; Mäkitie et al. 2012; Suikkanen et al. 2014). Vaasan graniitissa näkyykin runsaasti sulamattomia tai osittain sulaneita kappaleita vanhemmista kiillegneisseistä ja -liuskeista (ks. mm. luku 5.5.1). Tällaista metamorfoosissa syntynyttä seoskiveä kutsutaan migmatiitiksi. Toisin paikoin Vaasan graniitin migmatiittiset piirteet ovat hyvinkin hallitsevia. Paitsi koostumuksellisesti ja migmatiittiutumisen voimakkuudeltaan, Vaasan graniitissa on huomattavasti vaihtelua myös tekstuuriltaan. Osa Vaasan graniitista on tasarakeista, mikä tarkoittaa, että kaikki mineraalirakeet, joista kivi koostuu, ovat suunnilleen saman kokoisia. Toinen päätyyppi on puolestaan porfyyrinen Vaasan graniitti. Porfyyrisessä kivessä on ns. hajarakeita, jotka ovat ympäröivää perusmassaa selkeästi suurempia. Hajarakeissa nähdään yleensä mineraalien suoria kidepintoja, eli hajarakeet ovat osittain tain kokonaan omamuotoisia. Vaasan graniitissa hajarakeet ovat plagioklaasi- tai kalimaasälpää. Kiven pinnalla nämä näkyvät vaaleina suorakaiteen muotoisina mineraalirakeina. Vaasan graniittiakin nuorempia, Svekofennisen vuorijononpoimutuksen loppuvaiheessa syntyneitä kiviä ovat graniittipegmatiitit, joita usein kutsutaan lyhyesti pegmatiiteiksi. Kauhavan Korvenniemen pegmatiitille on määritetty iäksi 1795 ± 5 miljoona vuotta, eli se on noin 70 miljoonaa vuotta nuorempi kuin Kortesjärven tonaliitit (ks. luku 5.1.22; Alviola et al. 2001). Pegmatiitit esiintyvät yleensä muita kiviä leikkaavina hyvin karkearakeisina juonina, ja ne syntyvät viimeisistä kiteytyvistä kivisulista. Tämän vuoksi ne ovat rikastuneet sellaisista alkuaineista, jotka eivät ominaisuuksiensa vuoksi suuressa määrin mene yleisimpiin kivilajeja muodostaviin mineraaleihin. Siksi pegmatiiteissa esiintyy usein harvinaisia mineraaleja, joista eräitä voidaan käyttää myös korukivinä. Näin on myös Kauhavan ja Lapuan alueella. Etelä-Pohjanmaa onkin etenkin pegmatiittiensa sekä Simpsiön jakson ja siihen liittyvän Ylistaron Vittingin jakson metasertin ansiosta koko Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen merkittävä korukivialue (Virkkunen et al. 1987; ks. myös Vilpas 1996 ja Kinnunen 2017). Lisäksi pegmatiitteihin rikastuneet harvinaiset maametallit ovat malminetsinnällisesti kiinnostavia, mikä on viime aikoina entisestään lisännyt malmigeologien kiinnostusta Etelä-Pohjanmaata kohtaan.

Kuva 3. Kauhavan ja Lapuan kallioperäkartta, rajattu ja asemointi muokattu 1: 200 000 -mittakaavaisesta kartasta Sipilä et al. (2008): Oravaisten–Lapuan–Alahärmän kartta-alueen kallioperä (http://tupa.gtk.fi/julkaisu/tutkimusraportti/tr_170.pdf). Vertaa kuvaan 4.

Kuva 4. Aarne Laitakarin tekemä Kauhavan ja Lapuan kallioperäkartta vuodelta 1915. Vertaa kuvaan 3. Kuva: GTK.

Pegmatiittijuonten synnyn jälkeen Suomen kallioperän kehityksessä on tapahtunut hyvin vähän, etenkin Kauhavan ja Lapuan suunnalla, sillä magmaattista toimintaa alueella ei sittemmin ole ollut. Kuten edellä todettiin, Etelä-Suomessa tilanne oli toinen, sillä siellä kallioperään tunkeutui rapakivigraniitteja noin 1650– 1540 miljoonaa vuotta sitten. Noin 1265 miljoonaa vuotta sitten puolestaan saaristossa Vaasan

lounaispuolella syntyi mafisia juonikiviä (Kohonen & Rämö 2005). Tämän jälkeen suurimmassa osassa maata on oikeastaan tapahtunut vain kallioperän kulumista ja toisaalta myös kerrostumista. Syntyneet kerrostumat ovat kuitenkin suurimmasta osasta maata kuluneet pois. Tunnetuimmat tältä ajalta säilyneet muodostumat ovat noin 1400–1200 miljoonaa vuotta vanhat jotunisedimentit, joita esiintyy etenkin Satakunnassa ja Oulun seudulla. Vieläkin nuorempia kiviä Suomessa tavataan siellä täällä, Kauhavaa ja Lapuaa lähinnä Isojoen ja Kauhajärven välimaastossa Lauhanvuorella, jonka hiekkakiven iäksi on arvioitu noin 500 miljoonaa vuotta. Vielä 76 miljoonaa vuotta sitten Kauhavalle ja Lapualle satoi toistakymmentä metriä Lappajärven törmäyskraatterin heittelettä, mutta tästäkään kivimurskakerrostumasta ei nykyisin ole enää jälkeäkään.

4.3. Maaperä 4.3.1. Yleinen kehitys Toisin kuin monin paikoin esimerkiksi Keski-Euroopassa, kuvastaa Suomen geologiaa hyvin selväpiirteinen jako ikivanhaan, miljardeja vuosia vanhaan vakaaseen kallioperään ja sitä peittävään lähinnä viimeisen parinkymmenen tuhannen vuoden aikana muodostuneeseen maaperään. Maaperä tai vesistöt peittävät Suomen pinta-alasta noin 97 %. Viimeisen kahden ja puolen miljoonan vuoden ajan eli kvartäärikaudella maapallolla on ollut lukuisia jäätiköitymisvaiheita. Tätä aikakautta voidaankin kutsua jääkausiajaksi. Suomen maaperä on suurimmalta osaltaan kuitenkin vielä nuorempaa, kvartäärikauden viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen eli Veikseljäätiköitymisen ja sitä seuranneiden Itämeren kehitysvaiheiden tulosta. Veiksel-jäätiköityminen alkoi noin 115 000 vuotta sitten. Tätä Varhais-Veikseliä seurasi lämpökausia, jolloin Suomikin oli mannerjäästä vapaa. Esimerkiksi noin 107 000 vuotta sitten majavat rakensivat pesiään Vimpelissä. Viimeisin jääkausi oli kylmimmillään noin 25000–11500 vuotta sitten. Tätä ajanjaksoa kutsuaan MyöhäisVeikseliksi. Myöhäis-Veikselin jäätikkö oli laajimmillaan noin 17000 vuotta sitten, jolloin se ulottui suunnilleen Berliinistä Moskovan pohjoispuolelle. Mannerjäätikkö oli Suomessa tuolloin pari–kolme kilometriä paksu. Myöhäis-Veikselin perua ovat Suomen nykyinen maaperä ja pinnanmuodot. Jääkauden katsotaan päättyneen noin 11500 vuotta sitten. Sen jälkeistä aikaa kutsutaan holoseeniksi, tosin tällä hetkellä tutkijapiireissä käydään vilkasta keskustelua siitä, olemmeko ihmisen lyhytnäköisen toiminnan seurauksena siirtyneet uuteen geologiseen aikaan, antroposeeniin. 9000 vuotta sitten mannerjäätikkö oli hävinnyt koko Fennoskandiasta, mutta varsinaisen jääkausiajan eli kvartäärikauden ei kuitenkaan vielä katsota päättyneen, sillä ainakin toistaiseksi suuri osa maapallosta on mannerjäätiköiden peitossa. Ollessaan paksuimmillaan mannerjäätikkö painoi kallioperämme noin kilometrin syvyiselle lommolle. Tuon lommon oikeneminen jatkuu edelleen näkyen maankohoamisena, jonka suuruus on Perämeren rannikkokaistalla hieman vajaan sentin vuodessa. Lommoa on toista sataa metriä jäljellä, ja sen oikenemiseen on arveltu menevän vielä noin 10000 vuotta. Viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen päättymisen jälkeen keskeinen Suomen maaperää muokannut tekijä oli Itämeren ja sen edeltäjien kehitys (kuva 5). Perinteisesti nämä osin jo Myöhäis-Veikselillä alkaneet järvi- ja merivaiheet on jaettu Baltian jääjärveen (noin 13000–11590 vuotta sitten), Yoldiamereen (noin 11590– 10800 vuotta sitten), Ancylusjärveen (noin 10800–9000 vuotta sitten) ja nykyistä Itämerta huomattavasti

suolaisempaan Litorinamereen (noin 9000–3000 vuotta sitten). Joskus Ancylusjärven ja Litorinameren välissä erotetaan myös Mastogloiameri, ja toisinaan Litorinameren loppuvaihetta noin 5000 vuotta sitten alkaen kutsutaan Limneamereksi. Eri tasoilla olevien muinaisrantojen ohella merkittävä perintö Itämeren aiemmista kehitysvaiheista ovat mm. Litorinameren pohjalle kerrostuneet sulfidisavet, jotka Etelä- ja LänsiSuomessa muodostavat huomattavan ympäristöongelman. Luonnontilassa ongelmia ei ole, mutta kun ihmistoiminnan tuloksena pohjaveden pinta laskee, hapettuvat sulfidisavet vapauttaen rikkihappoa ja muodostaen happamia sulfaattimaita. Samalla vesistöihin vapautuu hyvin runsaasti metalleja. Suomen maaperän kehitys ei suinkaan ole päättynyt. Suot ovat maaperän kerrosjärjestyksenä ylimpänä, ja vaikka puolet Suomen soista on tuhottu, syntyy soita koko ajan myös lisää. Suot heijastelevat alla olevaa maaperää ja sen alla olevaa kallioperää. Kallioperän ollessa graniittisten kivien hallitsemaa, esimerkiksi Vaasan graniitin alueella, suot ovat rahkaturvevaltaisia. Tämä johtuu graniittisten kivien ravinneköyhyydestä. Kiillerikkaammilla alueilla saravaltaiset turpeet ovat yleisempiä, koska kiillerikkaista kivistä (esimerkiksi kiilleliuskeesta) vapautuu enemmän ravinteita, joita kasvit voivat hyödyntää. Kallioperä vaikuttaa Kauhavan ja Lapuan alueen soihin myös toisella tavalla. Viidenkymmenen metrin korkeuskäyrä seurailee varsin tarkoin Vaasan graniitin rajaa, koska alueen valtakivilajeista Vaasan graniitti on helpoimmin rapautuvaa. Tämä samainen 50 m:n korkeuskäyrä myös likimain rajaa heikosti maatuneet turpeet länsipuolelleen, voimaakkaammin maatuneet itäpuolelle. Tämä johtuu maan paljastumisesta meren alta aiemmin, mitä idemmäksi eli korkeammalle mennään (kuva 5). Näin pohjimmiltaan kallioperä on ohjannut turveteollisuuden kehittymistä läntisessä Suomessa. (Mölder & Salmi 1954)

Kuva 5. Itämeren kehitysvaiheet läntisessä Suomessa. Huomaa, kuinka Simpsiön laki kurkistaa Litorinameren pinnan yläpuolelle, mutta ei ole vedenkoskematonta vaan subakvaattista eli veden aiemmin peittämää aluetta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

Nykyisin jo kuivatettujen soiden ohella Kauhavalla ja Lapualla aivan olennainen osa maisemaa on myös Alajoen lakeus. Kyseessä on jokien tulvimisen mukanaan tuomien hienosedimenttien muodostama tulvatasanko. Hienorakeiset sedimentit hiesu ja hieta ovat erinomaista viljelysmaata, joten ihmiset ovat vuosisatojen ajan raivanneet tulvatasangon viljelyskäyttöön synnyttäen nykyisen, tai jo osin hävitetyn, valtakunnallisesti arvokkaan kulttuurimaiseman. Joet on tietenkin myös nykyisin padottu ja niiden ympärille on rakennettu suojavalleja, joten luonnollinen tulviminen ja uusien hienosedimenttien kerrostuminen ei enää ole mahdollista. Pohjimmiltaan jokien paikat ja sen myötä ihmisasutuksen levittäytyminen ovat kallioperän sanelemia, sillä joet pääsääntöisesti hyödyntävät reitinvalinnassaan kallioperän vanhoja murroksia ja muita heikkousvyöhykkeitä.

4.3.2. Maaperämuodostumat ja niiden synty Suomen maastonmuotojen suuria puitteita toki hallitsee kallioperä, mutta pienpiirteet johtuvat maaperästä ja sen muodostumista. Lähes puolta Suomen maapinta-alasta peittää tiivis pohjamoreeni, joka nimensä mukaisesti syntyi mannerjäätikön pohjalla murskautuneesta melko paikallisesta kiviaineksesta. Kiviainesta on kuitenkin ollut myös virtaavan jäätikön päällä ja sisällä. Jäätikön sulaessa tämä pintamoreeni muodostaa löyhemmän ja huuhtoutuneemman kerroksen pohjamoreenin päälle. Moreeni on lajittumatonta, eli siinä on sekaisin kaikkia raekokoja savesta suuriin lohkareisiin, ja moreeniaineksen partikkelit ovat särmikkäitä. Moreenit luokitellaan syntytapansa lisäksi myös muiden mineraalimaalajien tapaan raekokonsa perusteella, yleisimmän moreenimaalajin ollessa hiekkamoreenia.

Kuva 6. Kumpumoreenikentän rakenne. Kumpumoreenit muodostuvat pintamoreenista (vaaleanharmaa), joka peittää pohjamoreenia (keskiharmaa). Kumpujen välit ovat usein soistunneita. Kuva: Harri Kutvonen, GTK / Rauhaniemi et al. (2004).

Tasaisena ja melko piirteettömänä peittomoreenina esiintyvän pohjamoreenin ja pintamoreenin lisäksi tunnetaan lukuisia erilaisia moreenimuodostumia. Kauhavan ja Lapuan alueella tyypillisin moreenimuodostumatyyppi on kumpumoreeni (kuva 6). Niiden on perinteisesti ajateltu edustavan ns. kuolleen jään kumpumoreenia, jossa jäätikkö on sulamassa eikä siis reunaltaan enää etene. Kumpumoreenien oletetaan syntyvän pysähtyneen jäätikön reunan muodostettua esteen takana tulevalle vielä liikkuvalle jäätikölle, pakottaen sen kohoamaan ylöspäin. Samalla jäätikön pohjasta nousi lohkarerikasta ainesta jäätikön pinnalle (Mäkinen et al. 2007). Jäätikön sulaessa paikoilleen kivet ja lohkareet rikastuivat jään pinnalla olleisiin kuoppiin ja railoihin. Osa kumpumoreeneista, erityisesti vähän kiviä ja lohkareita sisältävät, voi syntyä myös jäätikön alla pohjamoreenin pusertuessa yläpuolisen jään rakoihin (Kukkonen 1982). Kauhavan ja Lapuan alueella kuten muuallakin Länsi-Suomessa tyypillisille erittäin lohkareisille kumpumoreenimuodostumille ei kuitenkaan ole onnistuttu luomaan yleisesti hyväksyttyä syntyteoriaa, joka tyydyttävästi selittäisi kaikki kumpumoreeneissa havaitut piirteet (Niko Putkinen, henkilökohtainen tiedonanto 2017). Usein kumpumoreeneissa ei näy mitään erityistä suuntausta, mutta ne voivat esiintyä myös jäätikön virtaussuuntaan nähden pitkittäisinä tai poikittaisina selänteinä. Etenkin suuntautuneina esiintyvät kumpumoreenit muodostavat maisemaan yleensä verkkomaisen kuvion, jossa vaihtelevat kumpareet ja niiden väliset soistuneet painanteet. Korkeudeltaan Lapuan ja Kauhavan kumpumoreenimuodostumien tyypillisimmät kumpareet ovat korkeintaan 5–10 m. Drumliinit ovat pisaranmuotoisia, sikarimaisia tai neulamaisia pitkänsoikeita mäkiä, jotka koostuvat pohjamoreenista. Ne syntyvät mannerjäätikön etenemisvaiheessa jäätikön kasatessa moreenia pohjalleen. Klassisten drumliinien tylppä pää (ns. proksimaaliosa; kuva 7) sisältää yleensä kalliopaljastuman tai ainakin kallioytimen, jonka perään muodostuu pitkä ja virtaviivainen häntä (ns. distaaliosa). Drumliinit ovat siis suuntautuneita moreenimuodostumia, joiden pituusakseli kertoo varsin luotettavasti jäätikön kulkusuunnan. Kauhavan ja Lapuan alueella jäätikkö virtasi pohjoiskoillisesta (suunnasta 340°–350°), mikä näkyy paitsi drumliineissa, myös silokallioissa ja eritoten niiden uurresuunnissa.

Kuva 7. Drumliinien rakenne. Kuva: Harri Kutvonen, GTK / Geologia.fi / T. Öhman (muokkaus).

Kuva 8. Kauhavan ja Lapuan maaperĂ¤geologinen yleiskartta, joka perustuu GTK:n 1 : 1 000 000 -mittakaavaiseen aineistoon. Vertaa kuvaan 9. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / MML Karttaikkuna.

Kuva 9. Aarne Laitakarin tekemä Kauhavan ja Lapuan maaperäkartta vuodelta 1915. Vertaa kuvaan 8. Kuva: GTK.

Drumliinit ovat maastonmuotoina geomatkailijan kannalta melko haastavia. Ne ovat suuria ja varsin laakeita selänteitä, jolloin niitä on etenkin metsäisestä maastosta vaikea hahmottaa. Pelloilla tai hakatussa

maastossa teräväpiirteisimmät drumliinit pystyy kuitenkin erottamaan melko helposti. Vaivattomimmin ne näkee maastokartoilta ja eritoten korkeusmalleista. Lapuan ja Kauhavan itäosissa esiintyvien drumliinien pituudet vaihtelevat tyypillisesti muutamasta sadasta metristä muutamaan kilometriin. Alueen drumliinit ovat yleensä matalia, tyypillisesti vain kymmenkunta metriä korkeita ja leveydeltään pari sataa metriä. Drumliinit ovat yksi Suomen geologisia erityispiirteitä, ja etenkin Pieksämäen seudun laaja drumliinikenttä on maailmankuulu. Myös harjut ovat yksi Suomen tunnusomaisimpia maastonmuotoja. Harjut syntyvät, kun jäätikön alla, sisällä tai pohjalla virtaava joki kerrostaa tavanomaisen joen tapaan soraa ja hienompia sedimenttejä. Harjuja esiintyy myös Kauhavalla ja Lapualla (kuvat 8 ja 9), joskaan ne eivät ole erityisen silmiinpistäviä. Lapuan ja Kauhavan alueen harjuille tyypillistä on nimittäin mataluus, ja ne jäävät usein jopa kokonaan jääkauden jälkeisten mereen kerrostuneiden saviesiintymien alle (Kukkonen 1982). Länsi-Suomessa harjut myös usein esiintyvät kallioperän ruhjelaaksoissa. Toinen alueen harjuja luonnehtiva piirre on niiden runsas hienoainespitoisuus, sillä ne koostuvat yleensä hienosta hiekasta tai hiedasta. Kauhavalla ja Lapualla rakentamisen kannalta arvokkaimmat harjujen soraytimet (ks. kuva 10) onkin tavoitettu useimmiten vasta 10–20 metrin syvyydestä.

Kuva 10. Harjujen rakenne. Hiekkaan hautautuneista jäälohkareista syntyy suppia. Kuva: Harri Kutvonen, GTK / Geologia.fi / T. Öhman (muokkaus).

Alueen harjujen pintaosia ovat myös rantavoimat muokanneet voimakkaasti, mikä myös on osaltaan vaikuttanut harjujen mataluuteen. Harjualueilla tavataan usein myös suppia. Supat syntyvät, kun mannerjäätikön reunasta irronnut jäälohkare jää kiinni pohjaan ja hautautuu osittain tai kokonaan sedimenttiainekseen (kuva 10). Kun jää sitten vuosien ja vuosikymmenten kuluessa sulaa, jäljelle jää yleensä pyöreähkö kuoppa, jolla joskus on hieman kohonneet reunat. Suppia esiintyy silloin tällöin myös moreenissa, mutta niiden erottaminen muista moreenialueen kuopista on vaikeaa. Harjuihin syntyy hyvin usein maa-ainesoston seurauksena orsivesilampia. Orsivesi on maaperässä olevaa vettä, joka ei kuitenkaan ole pohjaveden syvyydellä, vaan ylempänä vettä pidättävän hienorakeisen kerroksen päällä, ikään kuin orrella roikkumassa. Tässä raportissa termiä orsivesilampi on tosin käytetty hieman väljemmin kuvaamaan kaikkia ilmeisiä maa-ainesoton seurauksena harjuainekseen syntyneitä lampia. Osa näistä on voitu todellisuudessa hyvinkin kaivaa todellisen pohjaveden pinnan syvyyteen saakka, ja osa voi olla suurelta osin sadeveden ja paikallisten purojen ylläpitämiä. Harjuja ja moreenimuodostumia muokanneet rantavoimat ovat synnyttäneet rantavallit. Niiden syntyyn voivat vaikuttaa geologisista voimista niin aallot, tuuli kuin ahtojäätkin. Oli rantavallin tarkka syntytapa mikä hyvänsä, osoittaa sellainen kuitenkin muinaisen rantaviivan sijainnin. Monin paikoin rantavalleja on useampi rinnakkain, osoittaen vedenpinnan laskua. Kun vedenpinta on ollut pitkään samalla korkeudella, aaltovoimat ovat kuljettaneet hienoaineksen pois ja pyöristäneet rannalle jääneet kivet. Tällaiset suurista pyöristyneistä kivistä koostuvat muinaisrannat tunnetaan pirunpeltoina. Niitä ei tule sekoittaa särmikkäistä lohkareista koostuviin rakkoihin, jotka syntyvät pakkasrapautumisen tuloksena kallion pinnan särkyessä paikoilleen. Rakan alapuolella on siis ehjä peruskallio.

5. Geologisesti merkittävät kohteet Kauhavalla ja Lapualla Tähän raporttiin valittiin 37 kallio- tai maaperägeologisten ominaisuuksiensa ja niitä täydentävien luonto-, maisema- ja kulttuurihistoriallisten arvojensa puolesta kiinnostavaa yksittäistä kohdetta tai laajempaa aluetta Kauhavalta ja Lapualta. Niiden sijainnit on esitelty kuvissa 11 ja 12, ja ne on kuvattu lyhyesti taulukoissa 1 ja 2. Kohteiden numerointi seuraavissa kartoissa ja taulukoissa vastaa raportin lukujen numeroiden yhtä tai kahta viimeistä numeroa.

Kuva 11. Geologisesti mielenkiintoiset kulttuuri- ja luonnonperintökohteet Kauhavalla ja Lapualla. Kartan mittakaavan vuoksi Lapuan keskustan pohjoispuolella yhdistetyt kohteet on esitetty tarkemmin kuvassa 12. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

Kuva 12. Geologisesti merkittävät kulttuuri- ja luonnonperintökohteet Lapuan keskustan tuntumassa. Ks. myös kuva 11. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

Taulukko 1. Geologisesti merkittävät kohteet Kauhavalla. Paikan tarkennus ei välttämättä tarkoita vanhan kuntajaon mukaisia kuntia, vaan lähintä suurempaa taajamaa. #

Kohde

Kunta

Paikan tarkennus

Geologia

Luonto / kulttuuri / maisema

Merkitt.

Huom.

Leveys Pituus

Mustamäki

Kauhava, Uusikaarlepyy

Alahärmä, Jepua

Vaasan graniitti (porfyyrinen granodioriitti ja kiillegneissi)

Pronssikautisia hautaröykkiöitä (suurelta osin tuhottu)

Paik.

Louhos; osin Uudenkaarlepyyn puolella

63,343 22,698 7031020 284783 Väisänen 2005

Kirkkopakka

Kauhava

Alahärmä

Lohkare- ja rakoluolasto; kumpumoreeni; tasarakeinen granodioriitti (graniittigneissi)

Merkittävä maisema-arvo; historiallinen kokoontumispaikka; kansantaruja

Maak.

Matkailunähtävyys

63,325 22,752 7028890 287340 Kananoja 2000; Paulaharju 1932; Kesäläinen & Kejonen 2015a

Palometsä

Kauhava, Uusikaarlepyy

Kumpumoreeni; pirunpelto

Pronssikautisia hautaröykkiöitä; vähäinen maisema-arvo

Valtak.

Vain pieni osa Kauhavan puolella

63,360 22,828 7032500 291370 Mäkinen et al. 2007

Eevankorpi

Kauhava

Alahärmä

Kumpumoreeni

Pronssi- tai rautakautisia hautaröykkiöitä; tylsähkö maisema

Maak.

Kota

63,283 22,925 7023600 295700 Rauhaniemi et al. 2004

Reiskinkallio

Kauhava

Kortesjärvi

Tonaliitti; saumaharju

Leipätien varrella; kivikautisia asuinpaikkoja; itäpuolella tervahautoja; luoteispuolella Änttösennevan luonnontilainen suo; kaakkoispuolella orsivesilampia

Paik.

Laavu; Leipätien patikkareitti

63,327 23,170 7027710 308260 GTK 2017; Korpijaakko 2001

Soidinkallio

Kauhava

Kortesjärvi

Vaasan graniitti (porfyyrinen granodioriitti; apliittijuonia)

Paik.

Konikiven laavu

63,275 23,069 7022250 302836 Väisänen 2005

Kitkankallio

Kauhava

Kortesjärvi

Poimuttunut kiillegneissi; pegmatiittijuonia; rakka

Vähäiset maisema-arvot (louhos ja pohjoispuolella turvetuotantoalue) Näkötornista hyvät maisemat

Paik.

Ulkoilualue, jossa mm. kota ja pururata

63,269 23.137 7021430 306230 Väisänen 2005

Vilkkilänkytö (Hunurinkalliot)

Kauhava

Vaasan graniitti (tasarakeinen granodioriitti)

Pronssikautinen hautaröykkiö

Paik.

Polku parinkymmenen metrin päässä

63,263 22,698 7022100 284185 GTK 2017; MV 2017

Kylmälä (Ojanpäänkorpi)

Kauhava

Vaasan graniitti (porfyyrinen ja tasarakeinen granodioriitti)

Esihistoriallisia kiviröykkiöitä; vähäinen maisema-arvo

Paik.

Tien varressa; kuntorata 300 63,242 22,817 7019394 289974 Kananoja 2000 m:n päässä

Vaasan graniitti (tasarakeinen granodioriitti)

Pronssikautisia hautaröykkiöitä

Paik.

10 Marjasaari

Kauhava

Alahärmä

Pohj.

Itä

Lähde / lisätieto

63,205 22,898 7014980 293770 GTK 2017; MV 2017

Taulukko 1 jatkuu. #

Kohde

Kunta

Paikan tarkennus

Geologia

11 Fleininkalliot

Kauhava

Alahärmä

12 Raunionmäki

Kauhava

Vaasan graniitti (tasarakeinen ja porfyyrinen granodioriitti); pegmatiitti; silokallio ja uurteita Muinainen rantavalli (pirunpelto)

13 Järvikallio-Pääjärvi Kauhava

Vaasan graniitti (tasarakeinen ja porfyyrinen); Pääjärven länsirannan rantavalli

14 Huhdankallio

Kauhava

Ylihärmä

Vaasan graniitti (porfyyrinen ja tasarakeinen granodioriitti)

15 Hirsimaa

Kauhava

Ylihärmä

Muinainen rantavalli

16 Susivuori (Saarineva)

Kauhava

17 Pahkajärvi

Kauhava

18 Hirvijoki

Kauhava

Vaasan graniitti (porfyyrinen granodioriitti), jossa granaatteja, gabrosulkeuma ja graniittipegmatiittijuoni; tonaliittisia osia

Kortesjärvi

Luonto / kulttuuri / maisema

Huom.

Leveys Pituus

Paik.

Suomen ensimmäinen wolframiittilohkare; vanha kalimaasälpä- ja kvartsilouhos; laavu Muinaisella merenrannalla huuhtoutunutta ja ahtojäiden valliksi työntämää kivikkoa Kivikauden asumukset drumliinimaisen kumpareen kupeella

63,190 22,907 7013300 294110 Huhta 1984; Västi 1988; Turkka & Kanto 1996; Saltikoff 1997

Paik.

Näkötorni; kota; Yliviitalan liikuntakeskuksen pururata

63,161 22,858 7010250 291470 MV 2017

Paik.

Muinaisten rantavoimien 63,177 22,773 7012340 287280 Kukkonen 1989a harjuaineksesta kasaamia rantavalleja Vanha louhos; Suomen 100 - 63,204 23,032 7014500 300530 Kananoja 2000; Mäkitie Geologiset kohteet #42 2000, 2001; Kejonen 2007; Sipilä et al. 2008; Tolonen 2015; Väisänen 2005

Paik.

Järvikalliolla pronssikautisia hautaröykkiöitä; Pääjärvi historiallisen Sotatien varrella lähellä Skjöltin eli Sköldin kiveä; lintujärvi; suo laajalti luonnontilainen; itärannalla edustavia kivikauden asumuksia Pronssikautinen(?) hautaröykkiö; kivikautinen asuinpaikka; hieno viljelymaisema Luoteispuolella kivikautinen asuinpaikka (luusilppua, kvartsia) Itse louhoksen alueella vähäinen maisema-arvo, mutta kilometrin päässä näkötorni nuotiopaikkoineen; tervahautoja; länsipuolella orsivesilampia

Drumliinialue

Kumpumoreeni

Merkitt.

Paik.

Maak.

Paik.

Kivikautinen asuinpaikka (tasataltta, kvartsiiskoksia); mukava maisema

Paik.

Pohj.

Itä

Lähde / lisätieto

63,168 22,942 7010720 295720 Kukkonen 1987a

63,209 22.961 7015320 296960 Aalto 2013; Kukkonen 1987a; MV 2017; Toivonen & Valo 2007

Lähes kivetöntä moreenia; 63,186 23,176 7012050 307600 Kukkonen 1987d Timperpakanmäki, Pahkajärvi ja Siirilänmäki; Kortesjärven vanha eteläinen uimaranta Timperpakanmäen kupeessa Keltamäki-Koskenmäki63,094 23,185 7001800 307480 Kukkonen 1989d Laitamäki; mahdollisesti mannerjäätikön rakoihin pusertunutta lähes kivetöntä pohjamoreenia

Taulukko 1 jatkuu. #

Kunta

Paikan tarkennus

Geologia

Luonto / kulttuuri / maisema

Merkitt.

Huom.

Leveys Pituus

19 Soikkoo

Kauhava

Ylihärmä

Kumpumoreeni; lohkareluolia

Paikallishistoriaa

Paik.

20 Palaneenkalliot

Kauhava, Seinäjoki

Vaasan graniitti (tasarakeinen granodioriitti)

63,116 22,708 7005800 283580 Kukkonen 1989a; Kesäläinen & Kejonen 2015a 63,067 22,713 7000260 283450 Turkka 1994

21 Ojutkangas

Kauhava

Kumpumoreeni

Ojutjärven virkistysalue (tulipaikkoja, uima- ja veneranta, polku)

63,052 23,117 6997320 303730 Kukkonen 1989d; Mäkinen et al. 2007; Rauhaniemi et al. 2004

22 Korvenniemi

Kauhava

Pegmatiitti, jossa harvinaisia mineraaleja; migmatiittinen granaattikiillegneissi

Jylhät kalliomaisemat; Paik. vanhoja koelouhoksia; kulttuurihistoriaa (Rannanjärvi); kansanperinnettä (Prännin Isookivi) Hahmottuu vain Valtak. paikoitellen ympäristöstään; varsin yksitoikkoinen maisema Paik.

Elsan Kööstin luola oli veljensä tappaneen lammasvarkaan piilopaikka Eteläisin osa Seinäjoen puolella; Prännin patikkareitti

Tavattu mm. topaasia, fluoriittia, ferrokolumbiittia, granaattia, rikkikiisua; ikämääritys 1795 ± 5 Ma kolumbiitista

63,047 22,998 6997170 297690 Alviola et al. 2001; Mäkitie 2000; Sipilä et al. 2008

Kohde

Pohj.

Itä

Lähde / lisätieto

Taulukko 2. Geologisesti merkittävät luonnon- ja kulttuuriperintökohteet Lapualla. #

Kohde

Kunta

Paikan tarkennus

Geologia

Luonto / kulttuuri / maisema

Merkitt.

Huom.

Leveys Pituus

Kansallismaisema; kansainvälisesti tärkeä lintujen levähdys- ja pesimäalue

Valtak., Kans. (lintualue)

Alueella näkö- ja lintutorneja (mm. Saarimaa); autiotupa

63,071 22,930 7000030 294430 Aalto 2013; Ympäristöministeriö 1993

Paik.

Alue rajautuu suurelta osin luonnontilaiseen Vanhanevaan

Joko paikalleen sulaneen 63,020 23,134 6993730 304390 Kukkonen 1989d mannerjäätikön reunaosan moreenista tai reunan eteen kasautuneesta moreenista 62,954 23,428 6985460 318850 GTK 2017

23 Alajoki

Kauhava, Lapua

24 Välineva

Lapua

Ihmisen muokkaama jokilaakso / hienosedimenttien muodostama tulvatasanko; biotiitti-paragneissi; Vöyrin graniitti Kumpumoreeni

25 Polvenmäki

Lapua

Drumliinialue

26 Takaluoma (Soromäki)

Lapua

Pegmatiitti, jossa harvinaisia mineraaleja; apliittigraniitti; kiillegneissi

Paik.

27 Jänismäki

Lapua

Paik.

28 Pajalankallio (Paasinmäki)

Lapua

Mafinen metavulkaniitti; metasertti; melko harvinaisia mineraaleja Mafinen metavulkaniitti; metasertti

29 Ritamäki

Lapua

Grafiittiliuske; kiillegneissi; malmimineraaleja

30 Pitkämäki

Lapua

Harju; lähellä moreenikumpuja

31 KarhunmäkiHuhdanmäki

Lapua, Seinäjoki

Ylistaro

Kumpumoreeni; suppa(?)lampi

Paik.

Paik. Alueen itäpuolella (350 m Paik. kuntoradan päästä) komea tervahauta Melko harvinainen Paik. kivikautinen kuoppahauta, asuinpaikka ja runsaasti esinelöytöjä Hahmottuu ympäristöstään nousevina kivisinä mäkinä; sisäinen maisema ei ole erityinen; Körttimuseon historiallinen alue; Tohnin polun (Kirkkotien) varrella

Maak.

Pohj.

Itä

Lähde / lisätieto

Tavattu keltaista topaasia, joka räjäytetty ja viety pois

63,006 22,990 6992550 297000 Turkka 1994; Vilpas 1989, 1996; Hytönen 1999; Sipilä et al. 2008; Vaahtoniemi 2016 Poikkileikkaukseltaan 1-2 cm 62,995 23,001 6991370 297500 Heikkilä 2003; Vilpas skapoliittikiteitä, 10 cm 1989, 1996; Hietanen diopsidikiteitä 1938 3 cm pitkiä sarvivälkekiteitä 62,989 23,011 6990580 297980 Hietanen 1938 Kuntorata ja laavu

62,988 23,040 6990390 299420 Hietanen 1938; Nyholm et al. 1992

Viereinen Riuttanmäen kiillegneissi pienoismuttunutta ja sisältää maitokvartsijuonia ja -palloja Islanninponitalli; Ylistaron Malkakosken virkistysalue 1,5 km päässä; osa alueesta (Eevanmäen länsiosa) Seinäjoen (Ylistaron) puolella

62,985 23,112 6989840 303070 Lappalainen 2007; Nyholm et al. 1992

62,939 22,840 6985600 288950 Rauhaniemi et al. 2004; Mutanen 1972; Mäkelä 1972

Taulukko 2 jatkuu. #

Kohde

Kunta

Paikan tarkennus

Geologia

Luonto / kulttuuri / maisema

Lehtojensuojelualue; Valtak. uhanalaisia kasvi- ja eläinlajeja; paikallisen tason lintujärvi (Rytilampi); muinaisjäännöksiä (Piispanpenkki); Tohnin polun (Kirkkotien) varrella; kansantaruja; maakunnallisesti arvokas maisema-alue Mäen länsi- ja Paik. lounaispuolilla kivikautisia esinelöytöjä ja asuinpaikkoja Kivikautisia asuinpaikkoja; Kans. kallioalueet osin luonnontilaisia (mm. 150vuotista männikköä)

32 Simpsiö

Lapua

Valtakunnallisesti erittäin arvokas kallioalue; metasertti; harvinaisia mineraaleja; muinaisrantoja (pirunpeltoja)

33 Jouttivuori

Lapua

Tonaliitti

34 Kivimäki

Lapua

Kiillegneissi; metasertti; mafinen metavulkaniitti; hyvin harvinaisia mineraaleja ja kivilajeja

35 RitakorvenvuoriJerssinkalliotVirpikalliot

Lapua

Kiillegneissi (Teuvan tyyppi); granodioriitti

36 Tiisijärvi

Lapua

Rantavalli

37 Hirvijärvi

Lapua

Harju; routalouhikoita

Jerssinkallioiden yksityinen luonnonsuojelualue; Ritakorvenvuorta hakattu laajalti Itäpuolella suurelta osin luonnontilainen Hietaharjunneva; paikallisen tason lintujärvi Maakunnallisesti arvokas lintujärvi; lintutorni; virkistysalue

Merkitt.

Huom.

Leveys Pituus

Pohj.

Itä

Lähde / lisätieto

Vanha louhos; matkailukeskittymä; luontopolku- ja latuverkosto; laavuja; näkötorni

62,953 22,957 6986760 294960 Heikkilä 2003; Hietanen 1936, 1938; Husa et al. 1996; Hytönen 1999; Kananoja 2000; Kuoppala et al. 2013; Laitakari 1942; Mäkitie et al. 1992; Turkka 1994; Saksela 1935; Sipilä et al. 2008; Tuukki 1984; Vilpas 1989, 1996

Osin veden täyttämä murskelouhos; tuulivoimapuisto

62,941 23,071 6985120 300700 Nyholm et al. 1992; Sipilä et al. 2008

Koko maailmankin mittakaavassa hyvin harvinaislaatuinen mineraalikohde; tavattu 1. Suomessa sonoliittiä ja manganokummingtoniittiä; kivikautiset asuinpaikat aivan tien vieressä; tuulivoimala

62,917 23,053 6982510 299580 Heikkilä 2003, 2017; Hietanen 1938; Nyholm et al. 1992; Rautaruukki 1971; Sipilä et al. 2008

Paik.

62,886 23,028 6979100 298120 Nyholm et al. 1992; GTK 2017

Paik.

62,839 23,190 6973420 306020 Toivonen 1994; Kielosto et al. 1999; GTK 2017

Paik.

Mahdollisia muinaisia rantavalleja

62,838 23,117 6973470 302330 Aalto 2013; Kielosto et al. 1999

5.1. Kauhava 5.1.1. Mustamäki Mustamäen louhos sijaitsee kapealla Kauhavaan (Alahärmään) kuuluvalla ulkopalstalla Uudenkaarlepyyn (Jepuan) ympäröimänä 13 km Alahärmän kirkolta luoteeseen (kuva 13). Pienimittakaavaisella kallioperäkartalla koko Mustamäki kuuluu porfyyrisen granodioriitin alueelle (GTK 2017). Louhoksen länsipuolen kalliopaljastumilla granodioriitissa on runsaasti sulkeumina vanhempaa Evijärven liuskejaksoa edustavaa kiillegneissiä, samoin kuin kvartsikasaumia (kuvat 14–16; Väisänen 2005). Kivi on siis tässä mielessä varsin edustavaa Vaasan graniittia.

Kuva 13. Mustamäen maastokartta. Kuva: GTK Maankamara.

Kuva 14. Mustamäen tasarakeinen granodioriitti, jossa on runsaasti vanhempaa Evijärven liuskejaksoa edustavia kiillegneissisulkeumia (P=7031020, I=284783). Kuva: Väisänen (2005).

Kuva 15. Mustamäen granodioriitti, jossa kiillegneissisulkeuma ja sen sisällä konkreetio (P=7031020, I= 284783). Kuva: Väisänen (2005).

Kuva 16. Mustamäen granodioriitti, jossa sillimaniittikyhmyjä kiillegneissisulkeumassa (P=7031020, I= 284783). Kuva: Väisänen (2005).

Tarkkaa maaperäkartoitusta Mustamäen alueelta ei ole tehty, eikä pienimittakaavaisella maaperäkartalla ole mitään järin kiinnostavaksi luonnehdittavaa, sillä kalliopaljastumia ja -maita (eli alle metrin maapeitteen alla sijaitsevia kallioita) ympäröivät tavanomaiset moreenimaat ja suot. Merkittäviä maisema- tai luontoarvoja louhoksella ei ymmärrettävästi ole, mutta luohokselle johtavan tien ansiosta se on helposti saavutettavissa. Aivan louhoksen tuntumassa ja valitettavasti myös osin louhoksen tuhoamina on useita pronssikautisia hautaröykkiöitä (kuva 17). Nämä kuuluvat laajempaan hautaröykkiöiden ryhmään, joista lähimmät ovat 500–650 m louhoksesta pohjoiseen, Järvinevan rantamilla. Niistä osa on verraten hyväkuntoisia. Mustamäen hautaröykkiöistä suurin oli ainakin vielä vuonna 2008 olemassa. Tämän pitkulaisen ja matalan röykkiön pituus on 24 m, leveys 4 m ja korkeus 0,5 m. Röykkiön länsipäässä on kaksi kylmämuurattua kuoppaa ja itäpäädyn pohjoispuolella on kivikehä, jonka halkaisija on neljä metriä. Mustamäen muut hautaröykkiöt ovat louhostoiminnan yhteydessä tuhoutuneet. (MV 2017) Suomessa pronssikausi ajoittuu noin ajanjaksolle 1500–500 eaa. Suurten hautaröykkiöiden eli hiidenkiukaiden teko oli etenkin Etelä- ja Länsi-Suomen rannikkoseudulla vallinnut tapa. Idempänä hautakummut olivat pienempiä ja tunnetaan usein ns. lapinraunioina. Aluksi hautaukset olivat ruumishautauksia, joissa ruumis oli röykkiön pohjalla olleessa laakakiviarkussa. Nuoremmalla

pronssikaudella röykkiöistä tehtiin pienempiä ja ruumiit myös poltettiin. Vainajien mukaan laitettiin joskus keramiikkaa, mutta pronssi oli luultavasti liian kallisarvoista hautoihin laitettavaksi. Mikäli hautoihin laitettiin luusta tai sarvesta tehtyjä esineitä, eivät ne Suomen olosuhteissa ole säilyneet nykyaikaan saakka. (Kansallismuseo 2017)

Kuva 17. Mustamäen ilmakuva, vinovalovarjoste ja pronssikautisten hautaröykkiöiden sijainti (punaiset pisteet ja vinoviivoitetut alueet). Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

5.1.2. Kirkkopakka Kauhavan ja Lapuan alueen merkittävin luolasto, Kirkkopakka, sijaitsee kymmenen kilometriä Alahärmästä luoteeseen, kilometri Ekolan kylästä lounaaseen (kuvat 18–19). Kyseessä on lohkare- ja rakoluolasto, joka on syntynyt jäätikön kasaamista lohkareista ja kallioon rapautumisen seurauksena avautuneista raoista (kuvat 20–23). Merkittävimpiä luolia on viisi, ja niistä suurimman pituus on peräti 15 metriä, leveys 1–6 metriä, ja korkeuskin 1–4 metriä. Luolien lattiat ovat moreenia, louhikkoa tai kalliota, seinät ja katot puolestaan rakopintoja tai lohkareita. (Kananoja 2000; Kesäläinen & Kejonen 2015a) Koostumukseltaan Kirkkopakan lohkareet ovat Vaasan graniittia, lähinnä sen graniittigneissimäistä muunnosta (Kananoja 2000). Pienimittakaavaisella kallioperäkartan yleistyksellä alue on tasarakeista granodioriittia, joskaan kalliopaljastumia ei lähistöllä ole (GTK 2017; MML 2017). Alueelta ei ole tehty tarkkaa maaperäkartoitusta, mutta maaperägeologisessa yleiskartoituksessa Kirkkopakan maaperä on merkitty moreeniksi (GTK 2017), ja Kesäläisen ja Kejosen (2015a) mukaan kyseessä on kumpumoreeni. Välittömästi Kirkkopakan itäpuolella, Kirkkopakalle vievän polun varrella on orsivesilampi, joka ainakin toukokuun 2017 lopulla oli vaarantuneiksi luokiteltujen mustakurkku-uikkujen suuressa suosiossa. Kuva 18. Kirkkopakan maastokartta. Kuva: MML Karttaikkuna.

Kuva 19. Kirkkopakka erottuu mainiosti ilmakuvan ja vinovalovarjosteen yhdistelmässä. Kuva: T. Öhman / MML Karttapaikka.

Varmoja tunnettuja esihistoriallisia kohteita alueella ei ole (MV 2017), mutta erään luolan suuaukon läheltä on löydetty mahdollinen kalliomaalaus (Kesäläinen & Kejonen 2015a). Ympäristöään aiemmin merenpinnan yläpuolelle nousseen Kirkkopakan on arveltu olleen pyhä paikka tuhansien vuosien ajan (Kesäläinen & Kejonen 2015a). Historialtaan ja kansantarustoltaan Kirkkopakka onkin varsin rikas kohde. Kansatieteilijä Samuli Paulaharju kertoo teoksessaan Härmän aukeilta (1932) Kirkkopakasta mm. seuraavaa:

Kuva 20. ”Kirkkopakan rumaasia kallionlouhia Ekoolan takametsissä”. Kuva ja sitaatti: Paulaharju (1932).

”Suurien, rumien, toinen toisensa selkään röykättyjen kallionlohkareitten välistä vei pimeä, ahdas kuilu alas vuorenväen asuntoon, ja kuilu oli niin peloittava, ettei sinne juuri härmäläisenkään tehnyt mieli tunkeutua. Oli kerran sentään joku hullu sinne laskeutunut kaksintoista sylimitoin, mutta kiukkuisesti hän oli ruvennut kapuamaan ylöskäsin, kun alhaalta oli kuulunut karkea mörähdys: »Jos lasket mittas alemmas, niin oot päätäs lyhee!» Aivan säikähdyksissään mies oli kömpinyt ylös kallionkolosta ja manannut: »En raakkulhen ethen enää meekkää sinne… en rumaasen viäkhön meekkää.» Oli mies kumminkin ennättänyt nähdä, että vuorenonkalossa oli kallion kansalla suuri ja komea tupa, jossa Kirkkopakan vanha karvanaamainen vaari oli väkineen parhaillaan istunut aterialla kultaisten kuppien ääressä.” Kirkkopakkaa on käytetty myös piilopaikkana mm. 1700-luvun alkupuolella isonvihan aikana (Kesäläinen & Kejonen 2015a). Myöhemmin 1900-luvun alkupuolella taas puukkojunkkari Antti Isotalon pojanpoika jääkäriluutnantti Antti Isotalo oli Kirkkopakalla paossa venäläisiä santarmeja, ja johti vuonna 1916 paikalla pidettyä härmäläisten jääkärivärvärien kokousta (Kesäläinen & Kejonen 2015a). 1950- ja 1960-luvuilla osa luolista tukittiin ”lapsille ja toheloille vaarallisina”, mutta niitä on sittemmin aukaistu uudelleen (Kesäläinen & Kejonen 2015a). Nykyisellään Kirkkopakka on maakunnallinen matkailunähtävyys, jonne on hyvä viitoitus ja polku, ja jossa on myös monipuoliset kyltitykset kohteen synnystä, kansanperinteestä ja historiasta.

Kuva 21. Kirkkopakan rako- ja lohkareluolastoa. Kuva: PĂ¤ivi Kultalahti.

Kuva 22. Kirkkopakkaa ylhäältä päin. Kuva: Päivi Kultalahti.

Kuva 23. Kirkkopakan luolastoa sisältä. Kuva: T. Öhman.

5.1.3. Palometsä Enimmäkseen Uudenkaarlepyyn puolella sijaitseva Palometsä on Kauhavan toinen valtakunnallisesti arvokas kumpumoreenialue (Mäkinen et al. 2007). Palometsä sijaitsee noin 13 km Alahärmän kirkolta pohjoiseen, Kihakosken kylän koillispuolella. Sen pinta-ala on 168 hehtaaria, mutta vain erittäin pieni osa kumpumoreenialueen eteläkärjestä on Kauhavan (Alahärmän) puolella kunnanrajaa (kuva 24–25). Kumpumoreenialueelle nimen antaneen Palometsä-nimisen mäen laella ja itärinteessä on laajahko pirunpelto (MV 2017). Alue rajautuu ojitettuihin soihin ja talousmetsiin, eivätkä sen luonto- tai maisemaarvot ole järin merkittävät (Mäkinen et al. 2007). Tarkkaa maaperäkartoitusta Palometsän alueelta ei ole tehty. Alueen virkistys- ja opetuskäyttöä helpottaa alueen halki kulkeva tie.

Kuva 24. Palometsän valtakunnallisesti arvokas kumpumoreenialue on kartassa merkitty vaaleanpunaisella. Vain sen eteläisin kärki on Kauhavan puolella kunnanrajaa (sininen pistekatkoviiva). Kuva: GTK Maankamara.

Kuva 25. Palometsän kumpumoreenialueen vinovalaistuskuva maastokartalla. Punaisella merkityt pronssikautiset hautaröykkiöt sijaitsevat Uudenkaarlepyyn puolella. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Palometsä on myös arkeologisena alueena kiinnostava. Uudenkaarlepyyn (Jepuan) puolella Palometsän aluetta on nimittäin useita pronssikautisia hautaröykkiöitä. Näistä eteläisin sijaitsee mäenharjanteella, jossa on röykkiöitä kahdessa kohdassa noin 100 metriä toisistaan. Eteläisempi pitkänomainen ja pahasti pengottu röykkiö on läpimitaltaan noin 8 metriä. Noin 100 metriä tästä pohjoiseen on 3–4 pientä epävarmaa kivikasaa. Näiden lisäksi alueella on myös noin 12 × 5 metrin suuruinen kivilatomus. (MV 2017) Mäen päällä, noin 40 metriä tiestä itään, on rivissä 3–4 säännöllistä kehämäistä 5–7 metrin läpimittaista ja puolen metrin korkuista kivikasaa, jotka lienevät pengottuja hautaröykkiöitä. Noin 375 metriä länsiluoteeseen edellisestä, tien länsipuolella olevalla kivisellä mäellä on noin 8 × 5 metrin kokoinen pitkänomainen kiviröykkiö. Lähellä on lisäksi kaksi noin 3–4 metrin kokoista pyöreähköä röykkiötä. (MV 2017) Kallioperäkohteeksi Palometsästä ei juuri ole, sillä alueen itäosia lukuun ottamatta kalliopaljastumat enimmäkseen puuttuvat. Kumpumoreenian alla kallioperän on tulkittu olevan Vaasan graniittiin kuuluvaa porfyyristä granodioriittiä, alueen lounaisosassa myös porfyyristä graniittia (GTK 2017).

5.1.4. Eevankorpi Eevankorpi sijaitsee Alahärmässä, viitisen kilometriä kirkolta koilliseen ja pari kilometriä moottoriradalta luoteeseen. Kyseessä on 190 hehtaarin kumpumoreenialue, jota voidaan pitää maakunnallisesti merkittävänä. Se vapautui jäästä noin 140–150 metriä syvään veteen (Rauhaniemi et al. 2004). Kumpumoreenialue rajoittuu soistuneisiin metsiin ja soihin, joiden pinnasta kummut kohoavat noin kymmenen metriä (Rauhaniemi et al. 2004; kuvat 26–28). Laakeiden moreenikumpujen aines on pääosin hiekkamoreenia (GTK 2017), mutta pinnassa on runsaasti suuriakin lohkareita. Tämä on helpoimmin havaittavissa alueen halkovien voimalinjojen kohdalla (kuva 26). Kumpujen välit ovat tyypillisesti soistuneita. Tarkka maaperäkartoitus on tehty ainoastaan alueen eteläisimmästä osasta.

Kuva 26. Eevankorven kumpumoreenin pinta koostuu suurista lohkareista. Kummut ja lohkareisuus hahmottuvat parhaiten hakkuuaukoilla tai voimalinjojen kahdalla. Kuva: T. Öhman.

Eevankorven sisäistä maisemaa on luonnehditty tylsähköksi ja yksitoikkoiseksi, eikä kummuilta myöskään avaudu mainittavia maisemia ympäristöön (Rauhaniemi et al. 2004). Kenttätarkastuksen perusteella tämän arvion voi edelleen todeta pitävän paikkansa. Alueella on myös tehty melko paljon hakkuita, kuten ilmakuvakin osoittaa (kuva 29). Eevankorven pohjoisja länsipuolella levittäytyvä 159 ha:n rämevaltainen Plakkarinneva on puolestaan käytännössä kokonaan ojitettu luoteisosan pientä luonnontilaista plänttiä lukuun ottamatta (Toivonen & Valo 2007a), joten suurista luontoarvoista ei Eevankorven tapauksessa voi puhua. Kalliopaljastumia Eevankorven kumpumoreenialueella ei ole, mutta jos olisi, tulisi geologisen kartan mukaan näkyviin Vaasan graniittiin kuuluvaa porfyyristä granodioriittiä (GTK 2017).

Kuva 27. Eevankorven maakunnallisesti arvokkaan kumpumoreenialueen aluerajaus. Kuva: Rauhaniemi et al. (2004).

Kuva 28. Maastokartta ja vinovalaistuskuva Eevankorvesta. Muinaishaudat merkitty keltaisella (ks. kuvat 29â&#x20AC;&#x201C;30). Kuva: T. Ă&#x2013;hman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Kuva 29. Eevankorven muinaishautojen (keltaiset pisteet) ja koko muinaisjäännösalueen (punainen viivoitus) sijainti ilmakuvalla. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Kuva 30. Yksi Eevankorven kumpumoreenialueen muinaishaudoista. Kuva: T. Öhman.

Eevankorven kiinnostavuutta lisäävät kuitenkin sen kulttuurihistorialliset arvot. Kahden sähkölinjan risteyskohdasta 100 metriä itään sijaitsevalla kivisellä kumpareella on nimittäin ainakin kolme kiviröykkiötä (kuvat 28–30). Nämä lienevät pronssikautisia tai mahdollisesti rautakautisia hautaraunioita. Läpimitaltaan kiviröykkiöt ovat 5–8 m, ja korkeutta niillä on noin metri. Yhteen röykkiöistä liittyy myös 2 m × 10 m kivivalli (MV 2017). Eevankorven virkistys- ja mahdollista opetuskäyttöä helpottaa alueen länsiosan läpi kulkeva tie. Tien varressa välittömästi kumpumoreenialueen länsipuolella on myös kota.

5.1.5. Reiskinkallio Reiskinkallio sijaitsee historiallisen Leipätien varrella, kolmisen kilometriä Kortesjärven kirkolta pohjoiskoilliseen, Saarijärven eteläpuolella. Kortesjärvi-seuran rakentama Leipätien vaellusreitti noudattelee tätä Etelä-Pohjanmaan vanhinta tiesuuntaa Kortesjärven Purmojärveltä Pietarsaarta kohti (Leipätie-Hanhivuori 2017). Reitti johtaa Pedersören maineikkaalta Ilveskiven siirtolohkareelta Lappajärven Hanhivuorelle ja edelleen Euroopan suurimman kraatterijärven – Lappajärven – rannalle hotelli Kivitippuun saakka, tarjoten kulkijan iloksi monenlaisia maastoja ja useampia laavuja. Yksi erittäin hyväkuntoinen ja siisti partiolaisten ylläpitämä laavu sijaitsee komeissa maisemissa Reiskinkalliolla (kuva 31).

Reiskinkallio koostuu Kauhavan ja Lapuan seudulla hivenen harvinaisemmasta syväkivestä, hyvin vaaleasta tonaliitista, jota ympäröi tavalliseksi kiillegneissiksi vaihettuva kiilleliuske (GTK 2017). Tarkkaa maaperäkartoitusta alueelta ei ole tehty (kuten ei myöskään tarkkaa laserkeilausaineistoon perustuvaa korkeusmallia), mutta maaperägeologisessa yleiskartassa Reiskinkalliota ympäröi luode–kaakko suuntainen saumaharju (GTK 2017; kuva 8). Tavallisista harjuista poiketen saumaharjut syntyvät kahden hieman eri nopeudella tai eri suunnasta virranneen jäätikkökielekkeen väliin, ja ne ovat yleensä myös tavallista harjua suurempia. Reiskinkalliolta vajaan kilometrin päässä kaakossa, edelleen Leipätien varrella, on saumaharjuun syntynyt maa-ainesoton seurauksena muutamia suurehkoja orsivesilampia.

Kuva 31. Reiskinkallion komea laavu. Laavun kivijalka on tehty paikallisesta hyvin vaaleasta tonaliitistä, jota pääsee näkemään erinomaisesti myös laavun ympäristön paljastumilla. Kuva: T. Öhman.

Reiskinkallion paljastumien, kalliomaan ja saumaharjun ympärillä on paksuturpeiset ojitetut suot (GTK 2017), mutta noin kilometrin Reiskinkalliolta luoteeseen sijaitseva Änttösenneva on suurelta osin luonnontilainen (Korpijaakko 2001). Änttösenneva sisältää niin avosuota kuin rämettäkin (Korpijaakko 2001), ja suolla kulkee Leipätien reittikokonaisuuteen linkittyvä osin pitkospuilla varustettu polku (MML 2017). Muita erityisiä luontoarvoja alueella ei ole, sillä Reiskinkalliota ympäröivät suot ovat Änttösenneva pois lukien ojitettuja ja metsät hakattuja (kuvat 32–35). Esihistoriallisesta näkökulmasta Reiskinkallion lähiympäristö on hyvin mielenkiintoinen. Vaellusreitin varrella, noin 750 metriä Reiskinkalliolta luoteeseen, sijaitsee kuusi hyvin säilynyttä kivikautista asumuspainannetta, joiden ympäristöstä on löydetty kvartsi-iskoksia (kuvat 32–33; MV 2017). Geologia on

ohjannut asuinpaikkojen valintaa, sillä painanteiden kohdalla maaperä on vähäkivistä hiekkamoreenia, kun muualla lähistöllä moreeni on hyvin kivistä (MV 2017). Reiskinkallioiden kaakkoispuolella, noin 370 metrin päässä, on toinen kivikautinen asuinpaikka, jossa on nähtävissä muutama pyöreä asumuspainanne ympäröivine valleineen. Näiden ympäristöstä on löydetty ”keramiikkaa, kvartsia, piitä, palanutta luuta, hioinkivi, kiviesineiden katkelmia sekä kulttuurimaata värjäytyneinä alueina” (MV 2017). Edelleen saumaharjun ja vaellusreitin varrella, parin kilometrin päässä Reiskinkalliosta kaakkoon Änttikankaan vedenottamon lähistöllä on useita kivikautisia asumuspainanteita, joita tosin ei Museoviraston tietokannasta löydy (Erkki Pellikka, henkilökohtainen tiedonanto 2017). Änttikankaalta tunnetaan jo 1930-luvun alusta pyöreäteräinen pohjalainen kirves, kivetyn lieden jäännökset ja kvartsiiskoksia (Miettinen 1983). Sieltä on mahdollisesti peräisin myös jo 1800-luvulla löydetty liuskerenkaan katkelma. Vuonna 1957 hiekanoton yhteydesä löydettiin rombimainen niin kutsuttu harjavaselkäinen reikäkivi. Nämä Änttikankaan runsaat esinelöydöt edustavat kampakeraamisen kulttuurin tyypillistä vaihetta, osin myös myöhäistä vaihetta (Miettinen 1983). Huomattavasti tuoreempaa kulttuuriperintöä edustaa noin 750 metriä Reiskinkalliosta itään Änttinevan itäpuolella sijaitseva helposti poluilta saavutettavissa oleva tervahauta (kuva 34; MML 2017).

Kuva 32. Yksi selväpiirteisimmistä Reiskinkallion tuntumassa Leipätien varrella sijaitsevista kivikautisista asumuspainanteista eli kodanpohjista. Ne sijaitsevat nykyisin hakkuuaukiolla, ja ne on merkitty maastoon pienin puukyltein. Kuva: T. Öhman.

Kuva 33. Reiskinkallion maastokartta. Kallioalueen kaakkois- ja luoteispuolilla olevat punaiset pisteet ja keltaiset pisteet ja punainen viivoitus osoittavat kivikautisten asuinpaikkojen ja esinelรถytรถjen sijainnin. Kuva: T. ร hman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Kuva 34. Reiskinkallion kallioperä- ja maastokartta. Reiskinkallion itäpuolen tervahaudat on merkitty punaisilla pisteillä. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

Kuva 35. Reiskinkallion ilmakuva. Kuva: MML Karttaikkuna.

5.1.6. Soidinkallio Soidinkallion louhos tarjoaa hyvän näkymän Vaasan graniittia edustavaan paikoin porfyyriseen granodioriittiin. Louhoksen eteläseinämässä on myös nähtävissä apliittigraniittijuonia (Väisänen 2005). Louhos on helposti saavutettavissa ja sijaitsee Kortesjärveltä viisi kilometriä lounaaseen, noin kilometrin luoteeseen Syväjärveltä. Koska kohde on aktiivinen louhos (tai ainakin oli vielä vuonna 2005) ja sen pohjoispuolella on turvetuotantoalue, ei Soidinkalliolla itsellään ole juuri maisema- tai luontoarvoja. Alle kilometrin etäisyydellä sen etelä- ja lounaispuolilla on laajalti hakatut Välikorvenkallio ja Iisakinkorvenkallio (kuva 36), joiden yhteydessä on Konikiven laavu. Kaikkiaan Soidinkallion, Välikorvenkallion ja ja Iisakinkorvenkallion aluetta voi pitää kohtalaisen tai jonkin verran arvokkaana kallioalueena (Husa et al. 1996). Muinaismuistoja ei alueella ole, eikä alueelta ole myöskään tarkkaa maaperäkartoitusta.

Kuva 36. Soidinkallion louhoksen ja sen eteläpuolisten Välikorvenkallion ja Iisakinkorvenkallion maastokartta ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

5.1.7. Kitkankallio Kitkan ulkoilukeskus sijaitsee reilut 4 km Kortesjärven kirkolta lounaaseen. Kitkan alueella on muun muassa pururata, frisbeegolfrata, laavu,mukavat metsämaisemat tarjoava näkötorni (kuva 37), luontopolku, sekä runsaasti kalliopaljastumia. Kallioperältään Kitkan alue on Evijärven kiillegneissiä. Parhaimmat paljastumat ovat (toukokuussa 2017) pururadan valopylväiden ja näkötornin juurella, joissa pääsee näkemään erinomaisesti etenkin kiillegneissiä halkovien kvartsi- ja pegmatiittijuonien poimutusta (kuva 38). Kyykkärin tieleikkausta Kitkan lounaispuolella (kuva 39) on pidetty myös hyvänä kohteena nähdä poimuttunutta kiillegneissiä ja sitä leikkaavaa vaaleampaa granitoidia (Väisänen 2005). Nykyisellään (toukokuussa 2017) kalliot ovat kuitenkin niin jäkälöityneet, ettei Kyykkäristä ole vierailukohteeksi. Turvallisuusnäkökohdat tekisivät myös Kyykkärin tieleikkauksen opetuskäytöstä huomattavan haasteellista. Kitkankallion jykevästä 14 m korkeasta näkötornista satakunta metriä itäkaakkoon, pururadan varressa on pakkasrapautumisen synnyttämä särmikkäistä lohkareista paikoilleen muodostunut näyttävä kivikko eli rakka (kuva 40). Se on tämän kartoituksen puitteissa ainoa laatuaan. Pururadan varressa on myös rakkaa esittelevä taulu. Tarkkaa maaperäkartoitusta alueelta ei ole tehty, mutta pienimittakaavaisen maaperäkartoituksen perusteella alueella ei rakan lisäksi muita, tavanomaisia moreeni- ja kalliomaita kiehtovampia maaperäkohteita ole (GTK 2017).

Kuva 37. Kitkankallion näkötornista avautuu lähinnä metsäisiä maisemia. Kuva: T. Öhman.

Kuva 38. Pegmatiittijuonen tiukkaa ja isokliinistä poimutusta Kitkan pururadan varressa. Kuva: T. Öhman.

Kuva 39. Kitkan ulkoilukeskuksen ja KyykkĂ¤rin tieleikkauksen alueen maastokartta ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / MML Karttaikkuna.

Kuva 40. Kitkan pururadan varrella oleva rakka. Kuva: T. Öhman.

5.1.8. Vilkkilänkytö (Hunurinkalliot) Hunurinkalliot on laaja kalliopaljastuma-alue noin 8 km Alahärmästä luoteeseen (kuvat 41–42). Kallioperägeologisesti Hunurinkalliot kuuluvat Vaasan graniitin alueeseen. Hunurinkallioiden länsiosa on porfyyrista granodioriittia, lähes pohjois–etelä-suuntaisen kivilajikontaktin itäpuolella kivi puolestaan muuttuu granodioriitin tasarakeiseksi versioksi (GTK 2017; kuva 42). Kallioperältään alue on todettu ”jonkin verran arvokkaaksi” (Husa et al. 1996). Alueelta ei ole tehty tarkkaa maaperäkartoitusta, mutta pienimittakaavaiseen maaperäkarttaan ei erityisen kiinnostavia maaperämuodostumia ole Hunurinkallioiden ympäristöön merkitty (GTK 2017). Hunurinkallioiden pohjoisosassa Vilkkilänkydön itäpuolella, kalliopaljastuman länteen viettävällä reunalla sijaitsee pronssikautinen hautaröykkiö (kuva 41; MV 2017). Kyseessä on soikea, 20–60 cm:n läpimittaisista kivistä ladottu pohjois–etelä-suuntainen puolisen metriä korkea röykkiö, jonka pituus on seitsemän ja leveys neljä metriä. Sen reunakiveys on keskustaa korkeampi (MV 2017). Vajaat 600 metriä pohjoiseen, Kalliojärven länsipuolisella mäellä on toinen, kooltaan peräti 20 m x 5 m x 0,5 m oleva pronssikautinen hautaröykkiö (MV 2017). Hunurinkallioiden itäpuolella on lisäksi kolmas pronssikautinen Rajakallion hautaröykkiö, johon liittyy myös 18 metriä pitkä kivivalli (MV 2017; kuva 41). Kohteen mahdollista hyödyntämistä edesauttaa Hunurinkalliolilla kulkeva polkuverkosto, jota pitkin voi kulkea lounaasta Hunurinjärveltä koko alueen läpi koilliseen Huhtamäen kylään. Vilkkilänkydön hautaröykkiö sijaitsee polulta vain 30 metrin päässä (kuva 42).

Kuva 41. Hunurinkallioiden ilmakuva ja vinovalovarjoste. Punaiset pisteet osoittavat pronssikautisten hautarรถykkiรถiden sijainnin. Kuva: T. ร hman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Kuva 42. Vilkkilänkydön ja Hunurinkallioiden pohjoisosan kallioperä- ja maastokartta. Pronssikautiset hautaröykkiöt on merkitty sinisillä plusmerkeillä. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

5.1.9. Kylmälä (Ojanpäänkorpi) Vain pari kilometriä Alahärmän kirkolta länteen sijaitsee Kylmälän kalliopaljastuma-alue (kuvat 43–48). Kallioilla pääsee näkemään hyvin Vaasan graniittia, tarkemmin sanottuna porfyyristä granodioriittia (Kananoja 2000; GTK 2017), tosin toukokuun 2017 pikaisten kenttätutkimusten perusteella paljastumilla on myös runsaasti tasarakeisempia osia (kuva 45). Kivi on harmaata ja keskirakeista, ja siinä on pieniä liuskesulkeumia, joissa paikoin pääsee näkemään kauniisti kvartsijuonien poimutusta (kuva 46). Eräissä liuskesulkeumissa näkee myös konkreetioita (kuva 47). Maaperägeologisesti alue on hyvin tavanomaista, sillä kalliomaiden ympärillä on hiekkamoreenia (GTK 2017). Maisema-arvot alueella ovat vähäiset (Kananoja 2000). Vain noin 300 m:n päässä kallioilta koilliseen on Alahärmän kuntorata, mikä lisää alueen helppoa tavoitettavuutta virkistyskäytön kannalta. Muutaman sadan metrin päässä kaakossa on myös uusi ravirata (kuvat 43–44).

Kuva 43. Sininen plusmerkki osoittaa Kylmälän paikallisesti arvokkaan (Kananoja 2000) kallioperäkohteen likimääräisen ”virallisen” sijainnin Alahärmän kuntoradan ja uuden raviradan välittömässä läheisyydessä. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

Kuva 44. Kylmälän ilmakuva ja vinovalovarjoste. Punaiset pisteet osoittavat esihistoriallisten kiviröykkiöiden sijainnin. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Alueelta tunnetaan kaksi esihistoriallista kiviröykkiötä (kuvat 44 ja 48), joiden ajoitus ja käyttötarkoitus tosin ovat hieman epävarmoja. Pohjoisempi, muodoltaan soikeahko ja kooltaan noin 5 x 6 metriä oleva osittain hajotettu kiviröykkiö (MV:n tietokannassa nimellä Ojanpäänkorpi 1; kuvat 44 ja 48) sijaitsee tien länsipuolella olevan korkean ja suhteellisen avoimen kallion korkeimmalla kohdalla. Kyseessä saattaa olla pronssikautinen hautaröykkiö. (MV 2017) Eteläisempi, hyvin matala ja heikosti maastosta erottuva röykkiö (Ojanpäänkorpi 2) sijaitsee edellisestä 340 metriä lounaaseen olevalla kallioselänteellä, lähempänä selänteen pohjois- kuin eteläpäätä. Röykkiön läpimitta on noin kolme metriä ja sen keskellä on kenties kaivelun jäljiltä puolimetrinen kuoppa. Röykkiöstä noin seitsemän metriä pohjoiseen on kalliolla halkaisijaltaan metrinen pikkukiveys, joka muistuttaa rajamerkkiä. Nämä röykkiöt saattavat olla esihistoriallisia. (MV 2017)

Kuva 45. Kylmälän granodioriitti on paikoin porfyyristä, paikoin tasarakeista, ja kuten tässä, paikoin sekä että. Kuvassa koholla oleva kvartsisulkeuma on myös tyypillinen piirre Kylmälän granodioriitille (Kananoja 2000). Kuva: T. Öhman.

Kuva 46. Kylmälän granodioriitin kiillegneissi- ja -liuskesulkeumissa pääsee paikoin näkemään kaunista kvartsijuonten poimutusta. Nämä ovat ns. S-poimuja ja osoittavat kiven yläosan suhteellisen liikkeen tapahtuneen kuvassa vasemmalle. Kuva: T. Öhman.

Kuva 47. Kylmälän alueen granodioriitin liuskekappaleissa pääsee näkemään paikoin myös kalkkipitoisia mineraaleja sisältäviä konkreetioita, joille on tyypillistä kehämäinen ulkonäkö koostumusvaihtelusta johtuvan kovuuseron vuoksi. Tässä konkreetio on lähes yhtä suuri kuin koko liuskekappale. Kuva: T. Öhman.

Kuva 48. Kylmälän pohjoisempi osittain hajotettu esihistoriallinen kiviröykkiö (MV:n tietokannassa Ojanpäänkorpi 1). Kuva: T. Öhman.

5.1.10. Marjasaari Saarenmäen alueella viisi kilometriä Alahärmän kirkolta kaakkoon sijaitseva Marjasaari on kiinnostavuudeltaan paikallisen tason kohde. Alueen kivilajina on Vaasan graniittiin kuuluva tasarakeinen granodioriitti (GTK 2017). Tarkkaa maaperäkartoitusta alueelta ei ole tehty, mutta eteläosaltaan Marjasaari rajautuu moreenimaihin, ja idässä puolestaan on pitkänomainen karkearakeinen muodostuma (GTK 2017), eli kaikesta päätellen harju. Lännessä ja pohjoisessa Marjasaaren metsäinen ja louhikkoinen mäkialue rajautuu peltoihin. Marjasaari on alueen vieritse kulkevan tien ansiosta erittäin helposti saavutettavissa (kuva 49). Merkittäviä luonto- tai maisema-arvoja alueella ei ole.

Kuva 49. Marjasaaren ilmakuva ja vinovalovarjoste. Punainen piste ja viivoitus osoittavat pronssikautisten hautaröykkiöiden sijainnin. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Geologisten ja maisema-arvojen suhteellista vähäisyyttä paikkaa osaltaan alueen kulttuurihistoria. Marjasaaren pohjoisosassa on nimittäin kaksi kaiveltua pronssikautista hautaröykkiötä kooltaan 6 m x 2 m x 0,5 m ja 7 m x 4 m x 1 m (kuvat 49 ja 50; MV 2017). Kesäkuussa 2017 niiden löytämistä ja havaitsemista tosin hankaloitti merkittävästi se, että ne oli peitelty paikalta katkottujen nuorten kuusien alle (kuva 50).

Kuva 50. Marjasaaren pronssikautinen hautaröykkiö osittain paljastettuna sen päälle ladottujen kuusien alta. Kuva: T. Öhman.

5.1.11. Fleininkalliot Fleininkalliot (kuvat 51–54) sijaitsevat kahdeksan kilometriä Ylihärmän kirkolta koilliseen, pari kilometriä Ison Vuosjärven eli Pääjärven (ks. luku 5.1.13) länsipuolella ja noin kolme kilometriä Raunionmäeltä (ks. luku 5.1.12) pohjoisluoteeseen. Välittömästi kallioiden pohjoispuolella oleva Fleinin niitty on sikäli merkittävä paikka suomalaisen malminetsinnän historiassa, että niitylle kaivetusta ojasta löydettiin Suomen ensimmäinen wolframiittilohkare. Löydön teki Kalle Kivimäki, ja sitä tutkittiin GTK:n toimesta kesällä ja syksyllä 1960 (Saltikoff 1997). Tuo pyöristynyt viisisenttinen murkula sisälsi wolframiitin lisäksi scheeliittiä (Huhta 1984). Kalle Kivimäen raportoidaan vaskanneen Fleinin moreenista myös kultaa ja lyijyhohdetta

(Turkka & Kanto 1996), ja myöhemmissä maaperätutkimuksissa löydettiin pieniä scheeliittirakeita, pegmatiitista peräisin ollutta kolumbiittia, sekä granaattia ja ilmeniittiä (Huhta 1984; Västi 1988). Wolframiittilohkareen löytöpaikan lähiympäristön moreeni todettiin sisältävän hieman tavallista enemmän wolframia (Huhta 1984) ja olevan alkuperältään lähes paikallista. Niin moreenin kivilaskujen kuin läheisten silokallioiden uurresuuntienkin perusteella jäätikön tulosuunta on ollut 330°–340° (Koskela 1973; Västi 1988; kuva 54). Sama suuntaus on helposti nähtävissä myös Fleininkallioiden pohjoisja luoteispuolen maastonmuodoissa (kuva 53). Lupaavista viitteistä huolimatta lohkareen lähtöpaikka ei selvinnyt, eikä mistään taloudellisesti merkittävästä mineralisaatiosta koskaan havaittu merkkejä sen paremmin GTK:n kuin asiasta myös kiinnostuneen Outokumpu Oy:n toimesta. Kallioperäkartan yleistyksessä koko Fleininkallioiden seutu on merkitty tasarakeiseksi granodioriitiksi, joka kuuluu Vaasan graniittiin (GTK 2017; kuva 51). Kuten Vaasan graniitille on tyypillistä, tarkemmissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu kiven olevan usein porfyyristä. Se on keski–karkearakeista ja sisältää usein granaatteja, sekä tavalliseen tapaan kappaleita vanhemmasta kiillegneissistä. Kallioita halkoo myös pegmatiittijuoni, josta on tiettävästi 1950-luvun alussa louhittu punaista kalimaasälpää ja sen sydänosasta myös valkoista kvartsia (Turkka 1994; Västi 1988). Sekä kvartsi että maasälpä ovat laadultaan hiontakelpoisia (Turkka 1994). Nykyisin tämä noin 85 metriä pitkä louhos on veden täyttämä (kuva 52).

Kuva 51. Tasarakeista granodioriittia Fleininkallioiden vanhan louhoksen pohjoisreunalla. Kuva: T. Öhman.

Kuva 52. Fleininkallioiden vanha maasälpä- ja kvartsilouhos. Kuva: T. Öhman.

Maaperägeologisessa kartassa kalliopaljastumia ja -maita ympäröi hiekkamoreeni (kuva 54; GTK 2017), mutta malmitutkimuksissa wolframiittilohkareen lähiympäristön maaperä luokiteltiin vähäkiviseksi hienoainesmoreeniksi, synnyltään pohjamoreeniksi (Koskela 1973; Huhta 1984). Nykyisessä maaperäkartassa tuo Fleinin niityn alue on karkeaa hietaa ja toisaalta saraturpeen peittämään hiesua (GTK 2017; kuva 54). Fleininkalliot on sikäli mukava vierailukohde, että kallioille on rakennettu laavu. Fleininkallioiden alue on myös helposti saavutettavissa, sillä tie kulkee louhoksen ja laavun välistä (kuva 53). Samaa tietä voi helposti jatkaa Raunionmäen muinaiselle rantavallille (ks. luku 5.1.12). Muinaismuistoja tai merkittäviä luontoarvoja ei Fleininkallioiden alueella tiettävästi ole.

Kuva 53. Fleininkallioiden maastokartta ja vinovalovarjoste. suuntautuneisuus. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

Huomaa

pohjoispuolen

maastonmuotojen

Kuva 54. Fleininkallioiden maaperäkartta ja ilmakuva. Valkoinen nuoli osoittaa silokalliosta tehdyn uurresuuntahavainnon. Jäätikkö tuli siis pohjoisluoteesta (340°). Pellon rajat seurailevat suurelta osin maaperämuodostumien rajoja. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

5.1.12. Raunionmäki Raunionmäen muinainen rantavalli (kuvat 55–58) sijaitsee mäen kaakkoisrinteellä, noin 8 km Ylihärmän kirkolta koilliseen. Valli sijaitsee noin 250 m:n päässä lähimmästä tiestä, eikä paikoin hieman ryteikköisen maaston läpi ole polkuja tai metsäautoteitä. Kohde muodostuu muinaisen merenrannan huuhtoutuneesta ja ahtojäiden valliksi työntämästä pyöristyneestä kivikosta, siis pirunpellosta, jolla on mittaa noin 150 metriä (Kukkonen 1987a). Pirunpelto on varsin näyttävä (kuva 55), ja sisäinen maisema Raunionmäen laella oikein mukava. Välittömästi vallin länsipuolella on vanhan kolmiomittaustornin romahtaneet jäänteet, mikä omalta pieneltä osaltaan lisää alueen historiallista mielenkiintoa. Kenttätarkastuksessa kesäkuun 2017 alussa pirunpellossa havaittiin noin kolme kappaletta läpimitaltaan suunnilleen nelimetristä pyöreää kuoppaa (kuva 56), sekä muutama pienempi kuoppa. Muinaismuistoja Raunionmäeltä ei ole Museoviraston tietokantaan merkitty, mutta luonnon tekosiakaan nämä kuopat eivät olleet. Muinaiset varastokuopat olisi yksi kenties mahdollinen selitys. Myös Raunionmäen nimen voi kuvitella viittaavaan siihen, että siellä on vanhastaan tiedetty olevan merkkejä muinaisesta ihmistoiminnasta.

Kuva 55. Raunionmäen rantavoimien pyöristämistä lohkareista muodostunut komea pirunpelto. Kuva: T. Öhman.

Pirunpellon yhteydessä oli myös kaksi kymmenkunta metriä pitkää, muutaman metrin levyistä ja 1–1,5 metriä korkeaa kivivallia, joiden vieressä oli samansuuntaiset ja -kokoiset kaivannot. Näiden vallien kivet olivat todennäköisesti Trentepohlia iolithus -viherlevän punaisiksi värjäämiä (Vuokko 2013), mistä päätellen

ne ovat mahdollisesti nuorempaa alkuperää. Näiden vallien ja kaivantojen tarkoitus jäi kuitenkin tämän hankkeen tutkimusten puitteissa tuntemattomaksi. Yhdessä Raunionmäki ja sen luoteispuolella oleva Hiidenkallio muodostavat laajan kalliopaljastumista ja kalliomaasta koostuvan alueen (kuvat 57–58). Kalliomaiden ympärillä on lähinnä tavanomaista hiekkamoreenia ja ojitettuja soita, kuten mäen itäpuolella sijaitseva 37 ha:n erilaisten rämeiden hallitsema Hietahaudanneva, jonka kautta tiekin kulkee (Kukkonen 1987a; Toivonen & Valo 2007b). Kallioperältään koko Raunionmäen ja Hiidenkallion seutu on alueen valtakivilajia, eli Vaasan graniittiin kuuluvaa tasarakeista granodioriittia (GTK 2017). Kauhavalla myös Raunionmäeltä itään sijaitsevan Ahvenvuoren kaakkoisrinteellä on hyvin kivikkoinen muinainen rantavalli. Ilmavoimien tutka-aseman vuoksi alueen parhaille huuhtoutuneille kivikoille ei nykyisin kuitenkaan ole pääsyä, vaikka aikoinaan kohde oli jopa suositeltu geologinen retkeilykohde (Kukkonen 1987d). Ahvenvuorella myös porfyyrinen Vaasan graniitti on hyvin kauniisti nähtävissä.

Kuva 56. Yksi Raunionmäen pirunpellossa havaituista suuremmista kuopista. Valokuvassa katoavan syvyysvaikutelman hahmottamisessa auttaa kuopan pohjalla oleva kivivasara, jonka varren pituus on noin 70 cm. Kuva: T. Öhman.

Kuva 57. Raunionmäen maaperä- ja maastokartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

Kuva 58. RaunionmĂ¤en maastokartta ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / MML Karttaikkuna.

5.1.13. Järvikallio–Pääjärvi (Iso Vuosjärvi) Kymmenisen kilometriä Ylihärmän kirkolta koilliseen, noin 1–1,5 km Pääjärven koillispuolella oleva Lähdesmäen ja Järvikallion alue on helposti saavutettavissa ja hyvin mielenkiintoinen. Geologisella kartalla koko Pääjärven seudun kallioperä on alueen valtakiveä, eli tasarakeista granodioriittia (GTK 2017), mutta käytännössä Järvikallion paljastumissa voi nähdä myös kauniin porfyyristä granodioriittiä (kuva 59). Järvikallion ja Lähdesmäen alueella tien länsipuolella olevilla kallioilla on muutamia pronssikautisia hautaröykkiöitä. Järvikallion röykkiöistä läntisempi on varsin hyväkuntoinen, sillä ainoastaan sen keskustassa on hieman penkomisjälkiä (MV 2017; kuva 60; P=7015270, I=296860). Sen läpimitta on noin kuusi metriä, korkeutta sillä puolestaan on puolisen metriä (MV 2017). Vain kymmenkunta metriä tiestä sijaitseva toinen Järvikallion hautaröykkiö on melko pahasti kaiveltu ja sen kivet on osin levitelty kalliolle (P=7015320, I=296970). Itse Pääjärvi eli Iso Vuosjärvi (kuvat 61–64) on nimestään huolimatta lähinnä soistunut, liejuinen lampi. Poikkeukselliseksi sen kuitenkin tekee järven ja suon länsirantaa reunustava yli 1,5 km pitkä rantavalli (Kukkonen 1987a; GTK 2017). Korkeusmallista rantavallia pystyy seuraamaan vielä hieman pidemmän matkan kuin maaperäkartalta (kuvat 62–63), mutta maastossa sitä on pusikoituneella rannalla nykyisin melko hankala havaita. Alkukesän 2017 maastotarkastuksen aikaan reitti rannalle oli myös ojien ja metsän harvennustähteiden vuoksi huomattavan vaikeakulkuinen, joten Pääjärven rantavallista ei tänä päivänä ole varsinaiseksi vierailukohteeksi. Kuva 59. Kauniin porfyyristä granodioriittia Järvikalliolla. Kuva: T. Öhman.

Pääjärven alueella on myös pronssikautta vanhempia merkkejä ihmistoiminnasta, sillä järven itäpuolella olevalta drumliinimaiselta kumpareelta (kuva 61) on löydetty seitsemän poikkeuksellisen edustavaa kivikautista asumuspainannetta ja kaksi pienempää kuoppaa (kuva 63; MV 2017). Lisäksi Haasionmäestä Rajamäen talon itäpuolelta on tehty kivi- ja pronssikautisia löytöjä (MV 2017). Pääjärven alueen merkitystä lisää sen sijainti Sotatien eli Vanhan sotatien varrella. Suomen sodan aikana keväällä 1808 Suomen armeija perääntyi Alavuden–Lapuan–Kauhavan–Alahärmän–Uudenkaarlepyyn tietä pohjoiseen, ja kevään ja kesän aikana tietä pitkin kulki jatkuvasti sotaväkeä (Kauhavan oppaat 2017). Tien varren kiviin on hakattu vuosilukuja ja muita merkintöjä, kertoen omaa elävää tarinaansa alueen historiasta (Kauhavan oppaat 2017). Näistä kivistä ainakin Skjöltin kivi (maastokartalla ”Sköldinkivi”) on tien varressa Ison Vuosjärven kohdalla (kuva 62; MML 2017). Skjöltin kiveen liittyvästä perimätiedosta on kerrottu hieman tarkemmin Härmän siirtolohkareista kertovassa luvussa 6. Alueen luontoarvoista on syytä mainita, että Pääjärvi on paikallisesti merkittävä lintujärvi (EteläPohjanmaan Liitto 2005; Aalto 2013). Tämän lisäksi on huomattava, että järven eteläpuolinen 32 ha:n suoalue, joka on enimmäkseen ruohoista saranevaa, on suurimmalta osin luonnontilainen (Toivonen & Valo 2007b). Turvekerroksen ohuuden vuoksi suo ei myöskään sovellu turvetuotantoon (Toivonen & Valo 2007b), joten aluetta voi sikäli suunnitella hyödynnettävän kestävässä luontomatkailussa myös pidemmällä tähtäimellä.

Kuva 60. Hyvin säilynyt pronssikautinen hautaröykkiö Järvikalliolla. Kuva. T. Öhman.

Kuva 61. Pääjärven eli Ison Vuosjärven rantavalli näkyy vinovalovarjosteen ja ilmakuvan yhdistelmässä kapeana mutta pitkänä harjanteena suon länsirannalla suunnilleen valkoisten nuolten rajaamalla alueella. Vaikka Pääjärven alueella ei varsinaisia drumliineja ole kartoitettukaan (Kukkonen 1987c; GTK 2017), ovat pohjoisluode–eteläkaakko-suuntaiset mäet selvästi jäätikön virtauksen suuntaamia drumliinimaisia kumpuja. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

Kuva 62. Pääjärven eli Ison Vuosjärven maaperä- ja maastokartta. Valkoinen nuoli osoittaa Skjöltin kiveä (ks. luku 6). Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

Kuva 63. Pääjärven ilmakuva paljastaa hyvin järven umpeenkasvaneen luonteen. Keltaiset pisteet osoittavat kivikautisten asuinpaikkojen sijainnin, punainen piste puolestaan Haasionmäen kivi- ja pronssikautisten esinelöytöjen paikan. Kuva: MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Kuva 64. Pääjärven koillispuolen maastokartta. Pronssikautisten hautaröykkiöiden paikat on merkitty keltaisilla ja punaisella pisteellä. Kuva: MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

5.1.14. Huhdankallio Ylihärmän kirkolta noin neljä kilometriä koilliseen sijaitsevan Yliviitalan liikuntakeskuksen aluetta hallitseva Huhdankallio (kuvat 65–69) on helposti tavoitettavissa oleva kohde, sillä ympärillä sijaitsee muun muassa pururata, näkötorni (kuva 66) ja nuotiopaikka (MML 2017; MV 2017). Enimmäkseen Huhdankallio on kartoitettu Vaasan graniittiin kuuluvaksi porfyyriseksi granodioriitiksi, mutta monin paikoin se vaihettuu tasarakeiseksi granodioriitiksi (GTK 2017; kuva 69). Kallioalueena Huhdankalliota voidaan pitää kohtalaisen arvokkaana (Husa et al. 1996). Alueella on myös tehty yksityiskohtainen maaperäkartoitus: kalliomaita

ympäröi lähinnä hiekkamoreeni, ja alueen länsipuolella vastaan tulee Lapuanjoen tulvatasangon hienorakeisempia maalajeja (GTK 2017).

Kuva 65. Huhdankallion näkötornin viereisellä paljastumalla pääsee näkemään mainiosti tasarakeista granodioriittia, jossa on Vaasan graniitille luonteenomaiseen tapaan kappaleina vanhempaa Evijärven liusketta. Kuva: T. Öhman.

Kuva 66. Huhdankallion näkötornista avautuu kaunis näkymä ympäröivään kansallismaisemaan. Kuva: T. Öhman.

Kulttuurihistoriallisesti Huhdankallio on sikäli kiinnostava, että sen länsiosassa sijaitsee pronssikautinen hautaröykkiö, joka vielä vuonna 1967 muodosti 18 metriä läpimitaltaan olleen kivikehän, mutta jota sittemmin on tuhottu. Vuonna 2008 tehdyssä tarkastuksessa suuren kivikehän sisällä näytti olleen 3–4 pienempää kehää. Alueella on myös ainakin ollut Museoviraston informaatiotaulu, joskaan sitä ei pikaisessa kenttätarkastuksessa toukokuun 2017 lopussa tullut vastaan. Kivikehät näkötornin vieressä ovat kyllä hahmotettavissa (kuva 67). Huhdankallion eteläosassa puolestaan sijaitsee kivikautinen asuinpaikka, josta on löydetty rombin muotoinen reikäkivi. (MV 2017)

Kuva 67. Huhdankallion näkötornin ympärillä on havaittavissa useita esihistoriallisia kivikehiä. Kuva: T. Öhman.

Kuva 68. Huhdankallion ulkoilualueen maastokartta ja vinovalovarjoste. Punaiset pisteet osoittavat pronssikautisen hautaröykkiön (pohjoisempi) ja kivikautisen asuinpaikan (eteläisempi) sijainnin. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Kuva 69. Huhdankallion kallioperĂ¤- ja maastokartta. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / GTK Maankamara.

5.1.15. Hirsimaa Hirsimaan muinaiset rantavallit (kuvat 70–73) sijaitsevat reilut 4 km Ylihärmän kirkolta pohjoiseen, noin kilometri Lehtimäen kylän luoteispuolella. Hirsimaan ja ampumaradan alueen orsivesilampien välinen metsäautotie kulkee rantavallimuodostuman halki, joten rantavallit ovat hyvin helposti saavutettavissa. Kukkosen karttalehtiselostuksen (1989a) perusteella kyseessä on muinaisten rantavoimien harjuaineksesta kasaama rantavalli. Hirsimaan korkeusmallin perusteella alueella on useita selväpiirteisiä valleja (kuva 71). Nämä erottuvat myös maastossa varsin helposti pitkinä kapeina harjanteina (kuva 70). Koostumukseltaan harjuaines on hiekkavaltaista ja harjua ympäröivät lähinnä hietamaat (kuva 72; Kukkonen 1989a; GTK 2017). Maa-ainesoton seurauksena syntyneiden Ekokankaan orsivesilampien vieressä, vain 300–700 metriä rantavalleista luoteeseen sijaitsee kivikautinen asuinpaikka, jonka yhteydestä on löydetty kvartsia ja luusilppua (kuva 73; MV 2017). Erityisiä luontoarvoja ei alueella ole, eikä myöskään kalliopaljastumia. Maapeitteiden alla alueen kallioperä on tavallista tasarakeista granodioriittia (GTK 2017).

Kuva 70. Hirsimaan muinaiset rantavallit erottuvat maastossa kapeina pitkinä harjanteina. Kuva: T. Öhman.

Kuva 71. Hirsimaan vinovalovarjoste paljastaa alueelta useita rantavallimuodostumia. Kuva: GTK Maankamara.

Kuva 72. Metsäsautotie seurailee pitkälti Hirsimaan maaperäkartalle piirrettya rantavallia. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

Kuva 73. Hirsimaan ilmakuva ja Ekokankaan kivikautisten asuinpaikkojen sijainti (punainen piste ja vinoviivoitetut alueet). Kuva: MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

5.1.16. Susivuori (Saarineva) Susivuori (kuvat 74–82) sijaitsee Kauhavan keskustan pohjoispuolella Alakylän alueella, reilut 10 km niin Ala- kuin Ylihärmästäkin. Ympäristöstään noin noin 30–40 m:n ja merenpinnasta 100 m:n korkeuteen kohoavan Susivuoren länsireunalla on vedellä täyttynyt vanha louhos (kuva 74; MML 2017; Tolonen 2015). Susivuoren kivilajina on hyvin heterogeeninen Vaasan graniitti, joka louhoksen kohdalla on porfyyrista granodioriittia, sisältäen 1–3 cm:n mittaisia kalimaasälpähajarakeita, paikoin punertavia granaatteja, sekä sulkeumina ja relikteinä runsaasti kiillegneissiä (kuvat 79–82; GTK 2017; Kananoja 2000; Mäkitie 2001; Väisänen 2005; Kejonen 2007). Louhoksen pohjoisseinämässä (kuva 74) on pegmatiittijuoni, ja louhoksen luoteispuolella muutaman metrin kokoinen gabrosulkeuma (Väisänen 2005). Susivuoren kalliossa on myös tonaliittisia osia (Sipilä et al. 2008). Louhoksen pohjoispuolella kivi muuttuu tasarakeiseksi granodioriitiksi (GTK 2017), ja Susivuoren eteläosassa puolestaan porfyyriseksi graniitiksi. Graniitin ja porfyyrisen granodioriitin suunnilleen itä–länsi -suuntainen kontakti on kallioperäkartassa piirretty kulkemaan noin 100 m näkötornin pohjoispuolella (GTK 2017; kuva 76).

Kuva 74. Susivuoren louhoksen pohjoisseinämä toukokuussa 2017. Kuva: T. Öhman.

Susivuoren länsipuolella on lukuisia maa-ainesoton seurauksena syntyneitä orsivesilampia. Alueen osayleiskaavassa ja ranta-asemakaavaluonnoksessa orsivesilammet on kaavoitettu suurelta osin lomaasuntorakentamista varten (Tolonen 2015). Tarkkaa maaperäkartoitusta Susivuoren alueelta ei ole tehty. Rämevaltaisten, Susivuoren länsipuolella sijaitsevan 133 ha:n Saarinevan ja koillispuolella sijaitsevan 194 ha:n Kontonevan ojittamisen ja Susivuoren länsipuolen runsaan maa-ainesten oton vuoksi Susivuoren

ympäristöllä ei juuri ole merkittäviä maisema- tai luontoarvoja (Kananoja 2000; Toivonen & Valo 2007b; Tolonen 2015). Itse Susivuoren luonnontilaisimmat kallioalueet voidaan tulkita kitu- ja joutomaan arvokkaiksi elinympäristöiksi, joiden jäkälävaltainen kasvillisuus kuluu herkästi ja uusiutuu erittäin hitaasti (Tolonen 2015; ks. myös Aho 2005). Tämä tulee huomioida kohteen kehittämisessä (Tolonen 2015). Alueen kulttuurihistorialliset arvot rajoittuvat muutamiin orsivesilampien lähistöiltä tavattuihin tervahautoihin (MML 2017). Susivuoren louhos on valittu yhdeksi Etelä-Pohjanmaan seitsemästä esittelykohteesta Suomen 100 -sarjan Geologiset kohteet -teoksessa (Kejonen 2007) ja mainittu myös GTK:n geologisten luontokohteiden luettelossa (GTK 2017). Nämä valinnat osaltaan korostavat kohteen maakunnallista ja osin jopa valtakunnallistakin arvoa, vaikka esimerkiksi Kananojan raportissa (2000) Susivuorta pidetään vain paikallisesti tärkeänä kohteena ja Husan työryhmän raportissa (1996) puolestaan ”kohtalaisen arvokkaana kallioalueena”. Itse geologiset arvot Susivuorella kuitenkin ovat merkittävät (Kananoja 2000). Susivuoren alueen virkistyskäyttöä edistää sen eteläosassa sijaitseva nuotiopaikka ja näkötorni, josta avautuu kaunis maisema ympäröivälle kallioalueelle ja metsiin (kuva 75). Näkötorni tosin tulee lähivuosina vaatimaan kunnostusta, eivätkä ylös johtavat tikkaat välttämättä sovellu kaikkien käytettäviksi.

Kuva 75. Maisema yli Susivuoren kallioalueen. Kuva: T. Öhman.

Kuva 76. Susivuoren kallioperĂ¤- ja maastokartta. Louhos sijaitsee Susivuoren luoteisosassa. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / GTK Maankamara.

Kuva 77. Susivuoren ilmakuva ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / MML Karttaikkuna.

Kuva 78. Susivuoren maastokartta, jossa näkyy vanha louhos mäen länsirinteellä, alueen lukuisat orsivesilammet ja niiden ympäristön tervahaudat, sekä Susivuoren näkötorni. Kuva: MML Karttaikkuna.

Kuva 79. Porfyyriseen vivahtava Vaasan graniitti Susivuoren louhoksen eteläseinältä (P=7014523, I=300559). Kuva: Mäkitie (2001).

Kuva 80. Keskellä porfyyristä Vaasan graniittia, reunoilla tasarakeisempaa kiillegneissimäistä tyyppiä Susivuoren louhoksen pohjoispuolelta (P=7014583, I=300571 (Mäkitie 2000) tai P=7014551, I=300620 (Mäkitie 2001)). Yksityiskohtaisemmat kivilajikuvaukset löytyvät Mäkitien tutkimuksista (2000, 2001). Kuva: Mäkitie (2001).

Kuva 81. Osittain sulanut kiillegneissikappale Vaasan graniitissa Susivuoren louhoksen koillispuolelta (P=5014561 , I=300610). Kuva: Mäkitie (2001).

Kuva 82. Susivuoren louhoksen itäpuolella (P=7014540, I=300619) Vaasan graniitin gneissi- tai migmatiittimaiset tyypit muuttuvat 15 metrin matkalla toisikseen synnyttäen haamumaisia rakenteita. Huomaa myös osin omamuotoiset maasälpähajarakeet. Kuva: Mäkitie (2001).

5.1.17. Pahkajärvi Pahkajärven drumliinialue koostuu kolmesta varsin selväpiirteisestä drumliinista, joiden ympärillä on lisäksi muita drumliinimaisia muotoja (kuvat 83–85). Selvimmät drumliinit ovat pohjoisesta lukien Timperpakanmäki, Pahkajärvi ja Siirilänmäki. Maastokartoille merkitty Siirilänmäki tarkoittanee vain drumliinin eteläisempää osaa. Pahkajärvi sijaitsee noin 11 km Kauhavan kirkolta koilliseen ja noin 13 km Kortesjärven kirkolta etelään. Yksityiskohtainen maaperäkartoitus on tehty vain Kauhavan maaperäkarttalehdellä sijaitsevasta Pahkajärven drumliinista (Kukkonen 1987d) ja Siirilänmäen drumliinista (GTK 2017; kuva 85). Pahkajärven drumliinit ovat pohjoisluode–eteläkaakko-suuntaisia melko loivapiirteisiä mäkiä, osoittaen hyvin selvästi mannerjäätikön virtaussuunnan alueella. Näistä noin kilometrin pituinen ja paksuimmillaan noin 250 metriä leveä mutta alle kymmenen metriä korkea Timperpakanmäki on muodoiltaan kaikkein selväpiirteisin drumliini. Pahkajärven drumliini puolestaan muodostuu kahdesta rinnakkaisesta kapeasta drumliiniselänteestä, jotka yhdessä ovat noin 300 metriä leveitä ja reilun kilometrin mittaisia. Drumliineista pisin on Siirilänmäki, joka pohjoisine jatkeineen on noin 2,5 km:n mittainen. Moreeniainekseltaan Pahkajärven drumliinit ovat poikkeuksellisesti lähes kivettömiä (Kukkonen 1982). Niinpä onkin esitetty, että ne eivät olisi synnyltäänkään aivan perinteisiä drumliineja. Ne saattoivat alun

perin olla Hirvijoen (ks. luku 5.1.18) kenties pusertumalla syntyneiden moreenikumpujen kaltaisia rakenteita, jotka muodostuivat lähes passiivisessa mannerjäätikön reunavyöhykkeessä. Mannerjäätikön viimeinen eteneminen olisi tämän ajatuksen mukaan sitten venyttänyt kumpumoreenimuodostuman nykyisin havaittavaksi drumliinikentäksi (Kukkonen 1982). Virkistyskäytön kannalta drumliinit ovat helposti saavutettavissa, sillä Pahkajärven kylä kauniine vanhoine aittoineen sijaitsee keskellä drumliinia, ja Kortesjärven kaakkoiskulman vanha uimaranta sijaitsee Timperpakanmäen kupeella. Ainoa ongelmallisempi seikka on, että monien drumliinien tavoin myös Pahkajärven drumliinit erottuvat maastossa hyvin heikosti (kuva 83), vaikka korkeusmallissa (kuva 84) ne ovat erittäin silmiinpistäviä. Parhaan omakohtaisen käsityksen drumliinin muodosta saa Pahkajärven kylän keskustasta, josta peltojen ansiosta pääsee hahmottamaan mäen loivarinteistä pitkää muotoa. Heti Pahkajärven drumliinin itäpuolella on Haudanmäen kallioalue, jossa pääkivilajina on alueelle hyvin tyypillinen Vaasan graniitin tasarakeista granodioriittia edustava muunnos. Itäosaltaan Haudanmäki on kallioperäkartalle piirretty kiillegneissiksi (GTK 2017). Muinaisjäänteitä tai muuta kulttuurihistoriallisesti erityisen kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa Pahkajärven alueella ei tiettävästi ole.

Kuva 83.Timperpakanmäen drumliini ei Kortesjärven kaakkoiskulman vanhalta uimarannalta katsellen tarjoa unohtumattomia tai helposti drumliiniksi hahmotettavia näkymiä. Kuva: T. Öhman.

Kuva 84. Pahkajärven drumliinialueen vinovalovarjoste. Nuolilla merkittyjen kolmen suurimman drumliinin ohella alueella on myös useita muita pienempiä drumliineja. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

Kuva 85. Pahkajärven ja Siirilänmäen drumliinien maaperägeologinen kartta pohjanaan maastokartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

5.1.18. Hirvijoki Hirvijoen kumpumoreenialue (kuvat 86–89) koostuu muutamasta laajasta moreenikummusta Hirvijoen itäpuolella, noin 6 km Kauhavan kirkolta itäkaakkoon. Kummuista suurin on noin 800 metrin mittainen, luode–kaakko -suuntainen Koskenmäki–Myllymäki. Sen eteläpuolella on pyöreämpi, noin 300-metrinen Keltamäki, ja itäpuolelle reilu puolikilometrinen Laitamäki (kuvat 88 ja 89). Moreenikumpujen korkeus on noin 5–10 metriä (Kukkonen 1982; kuvat 86–89). Näitä melko jyrkkärinteisiä metsäisiä moreenikumpuja ympäröivät hiesusta koostuvat pellot (Kukkonen 1989d; kuva 89). Alue on hyvin helposti saavutettavissa, sillä tie kulkee Koskenmäen länsilaidalta jatkuen metsäautotienä Myllymäen ja Keltamäen läpi. Koskenmäellä myös risteilee useita polkuja.

Kuva 86. Hirvijoen kumpumoreenialueen pohjoisin osa eli Koskenmäki lännestä nähtynä. Kuva: T. Öhman.

Kuva 87. Koskenmäen moreenikummun sisäinen maisema on huomattavasti avarampi kuin monilla muilla Kauhavan ja Lapuan kumpumoreenialueilla. Kuva: T. Öhman.

Hirvijoen paikallisesti merkittävien moreenikumpujen aines on huuhtoutumatonta ja lähes kivetöntä hietatai hienohiekkavaltaista moreenia, jonka kerrosrakenteet ovat häiriintyneitä. Hienoainesvaltaisuus oli ainakin toukokuussa 2017 helposti havaittavissa Koskenmäen pienessä moreenileikkauksessa. Hirvijoen moreenikummut ovat mahdollisesti syntyneet mannerjäätikön pohjan rakoihin ja koloihin pusertuneesta vesipitoisesta ja löysästä, runsaasti hienoainesta sisältäneestä pohjamoreenista (Kukkonen 1982, 1989d). Oli kumpujen tarkka syntytapa mikä hyvänsä, eroaa Hirvijoen kumpumoreenialue synnyltään kuitenkin merkittävästi esimerkiksi Ojutjärven laajasta kumpumoreenialueesta (Kukkonen 1982), ja poikkeaa pinnaltaan ja sen myötä kasvillisuudeltaan ja sisäiseltä maisemaltaan esimerkiksi Eevankorven, Soikkoon tai Karhunmäen kumpumoreeneista. Kallioperägeologiseksi kohteeksi Hirvijoesta ei ole, sillä kalliopaljastumia löytyy vasta alueen itäpuolelta Katajamäestä, jossa kallioperä on kiillegneissiä (GTK 2017). Kulttuurihistorialliselta kannalta kiinnostavinta alueella on Koskenmäen itäpuolelta, Vuorenmaan tilalta Kyrönalusta-nimiseltä pellolta kyntötöiden yhteydessä löytynyt kivikautinen tasataltta. Lisäksi kvartsi-iskoksia on löydetty pellon luoteisosasta noin 30 x 40 metrin laajuiselta alueelta, joten aluetta pidetään kivikautisena asuinpaikkana (kuva 88; MV 2017). Merkittäviä luontoarvoja alueella ei ole, mutta ainakin Koskenmäeltä avautuu honkien välistä kohtalaisen kaunis maalaismaisema (kuva 87). Lisäksi on syytä panna merkille, että Hirvijoen nuorisoseuran kylätalo sijaitsee alueen välittömässä läheisyydessä. Koskenmäen kumpumoreeni erottuu kylätalolta mainiosti peltojen keskeltä kohoavana metsäisenä mäkenä (kuva 86).

Kuva 88. Hirvijoen kumpumoreenialueen maastokartta ja vinovalovarjoste. Kivikautisen tasataltan löytöpaikka ja kvartsiiskosten löytöalue on merkitty punaisella pisteellä ja viivoituksella. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

Kuva 89. Hirvijoen kumpumoreenialueen maaperĂ¤- ja maastokartta. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / GTK Maankamara.

5.1.19. Soikkoo Ylihärmän kirkolta viisi kilometriä lounaaseen sijaitsee pienialainen ja pinnaltaan hyvin lohkareinen Soikkoon kumpumoreenimuodostuma, jonka pääaines on hiekkamoreenia (kuvat 90–93; Kukkonen 1989a; GTK 2017). Hiekkamoreeni myös ympäröi kumpumoreenialuetta. Sen ympärillä puolestaan levittäytyvät viljavat hiesumaat (kuvat 91 ja 92), joten Soikkoon kumpumoreeni erottuu hyvin peltojen keskeltä kohoavana pienenä metsäisenä mäkenä. Kumpumoreenin keskusalueella sijaitsee Elsan Kööstin luola. Kyseessä on pieni lohkareluola, kooltaan noin 6,4 m x 1,5–2,5 m x 0,5–2 m (Kesäläinen ja Kejonen (2015a) antavat koordinaateiksi P=7005837, I=283563, mutta heidän kuvaukseensa sopiva luola löytyy koordinaateista P=7005786, I=283597; kuvat 90 ja 92). Nimensä luola sai lammasvaras, kulkumies ja torpanpoika Elsan Kööstin mukaan. Hänen kerrotaan tappaneen veljensä vahingossa ja piileskelleen luolassa (Kesäläinen & Kejonen 2015a). Soikkoon hyvin suurista siirtolohkareista koostuvalla laella on muutamia muitakin luolia, jotka ovat riittävän suuria useammankin hengen piilopaikoiksi. Soikkoon kumpumoreenialueen eteläpuolelta alkavat Riutankalliot, jotka edustavat Vaasan graniittia, tarkemmin sanottuna tasarakeista granodioriittia, joka on kivilajina myös koko ympäröivällä alueella (GTK 2017). Erityisiä luontoarvoja alueella ei tiettävästi ole, mutta kohdeen eduksi voidaan laskea sen kompakti koko ja helppo saavutettavuus, sillä se on vain kilometrin päässä Vaasa–Ylihärmä -tiestä. Soikkoon luolilta on lähimmälle tielle vain muutama sata metriä, mutta maasto on melko vaikeakulkuista. Soikkoon seutu on Kauhavan ja Lapuan alueella tiheintä luolien esiintymisaluetta (Kesäläinen & Kejonen 2015a; kuva 93). Soikkoosta noin 1,7 km pohjoiseen olevalla hiekkamoreenimäellä sijaitsee Jaakonkallion luola (P=7007505, I=283220). Kooltaan tämä rakoluola on noin 3,9 m x 0,8–1,5 m x 1,2 m. Nimensä se sai tarinan mukaan metsästysreissullaan luolassa yöpyneen Jaakko-nimisen miehen mukaan (Kesäläinen & Kejonen 2015a). Kartoilla ”Jaakonkallio” sijaitsee noin 650 m etelälounaaseen koordinaattien mukaisesta luolan paikasta. Luolan läheiset kalliot ovat porfyyristä granodioriittiä, mutta hieman kauempana porfyyrisen alueen ulkopuolella esimerkiksi ”Jaakonkallion” kohdalla granodioriitti muuttuu tasarakeiseksi (GTK 2017). Lähimmälle tielle on matkaa luolan koordinaateilta lähes 400 metriä.

Kuva 90. Oletettu Elsan Kööstin luola. Kuva: T. Öhman.

Soikkoon lähialueen kolmas tunnettu luola sijaitsee Soikkoosta noin 2,5 km lounaaseen. Tämä jäätikön särkemään graniittikallioon syntynyt Ketturaunion rakoluolasto (P=7004691, I=281316; kuva 93) on keskeltä ojittamattoman Pykärinnevan metsäisessä pohjoisosassa. Tarinoiden mukaan Ketturaunion luolat olivat isonvihan aikaan sotapakolaisten varastona, ja nimensä mukaisesti Ketturaunioilla elelee kettuja. Suurin Ketturaunion luolista on noin 4,5 m x 1–1,5 m x 2 m (Kesäläinen & Kejonen 2015a). Ketturaunion luolat sijaitsevat vain parinsadan metrin päässä tiestä, mutta polkua sinne ei ainakaan karttojen mukaan mene. Syvien ojien ylittäminen rajoittanee satunnaisimpien geomatkailijoiden intoa tutustua kohteeseen (MML 2017). Kolmisen kilometriä Soikkoon koillispuolella Ylihärmän keskustaan johtavan tien varrella sijaitsee lisäksi keskiosiltaan lähes luonnontilainen, kivikkoisuutensa vuoksi vaikeakulkuinen ja luontoarvoiltaan monimuotoinen Luolanmäki (Lakeuden luontokartoitus 2014; Märijärvi-Vanhanen & Märijärvi 2017). Luolanmäen mahdollisista nykyisistä luolista ei tosin tämän raportin yhteydessä saatu sen tarkempaa selkoa.

Kuva 91. Soikkoon kumpumoreenimuodostuman ilmakuva ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

Kuva 92. Soikkoon pienen kumpumoreenialueen maaperä- ja maastokartta. Vaaleansininen plusmerkki osoittaa Elsan Kööstin lohkareluolan likimääräisen sijainnin. Sen välittömässä läheisyydessä on useita muitakin luolia. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

Kuva 93. Ylihärmästä Soikkoon kumpumoreenimuodostuman lähitienoilta löytyy kolme eri luolastoa. Punaisella maastokartan ja vinovalovarjosteen yhdistelmään merkityt luolat ovat: ylhäällä Jaakonkallion luola, keskellä oikealla Elsan Kööstin luola ja alhaalla vasemmalla Ketturaunion luola. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

100

5.1.20. Palaneenkalliot Palaneenkalliot (kuvat 94–97) on laaja kalliopaljastuma-alue kolmisen kilometriä vuoden 2015 eteläpohjalaiseksi kyläksi valitun Yliluoman kaakkoispuolella, Kauhavan länsiosassa (Yliluoma 2017). Palaneenkallioiden eteläosa on Seinäjoen puolella. Kallioperältään koko Palaneenkallioiden alue, samoin kuin sen koillispuolella oleva Vallamit, on Vaasan graniittiin kuuluvaa tasarakeista granodioriittiä (GTK 2017). Myöskään maaperägeologisesti Palaneenkalliot ei tarjoa seutukunnalle mitään poikkeavaa, sillä kalliomaita ympäröi lähinnä tavanomainen hiekkamoreeni (GTK 2017). Palaneenkallioiden lounaispuolella oleva ojitettu Soukkaneva on rahkaturvetta, ja viljelykäyttöön otettu pohjoispuolella oleva Talasneva puolestaan saraturvetta ja liejuisia maalajeja (GTK 2017). Muinaisjäänteitä (MV 2017) tai erityisiä luontoarvoja ei alueella ole (SYKE 2017), tosin Yliluoman kylän alueella kasvaa Pohjanmaan suurin kataja (Yliluoma 2017), ja kylällä on myös Prännin Isookivi (ks. luku 6). Palaneenkalliot ja Vallamit on paikallisesti merkittävä virkistysalue, sillä luonnonkauniilla seudulla kiertää Prännin patikkareitti (kuva 97). Sen varrella on mm. laavuja ja uimapaikka. Patikkareitillä on lisäksi geologisesti kiinnostavia historiallisia nähtävyyksiä, kuten Kiilakivilouhimo ja Malminetsijän koelouhos. Kiilakivilouhimon kivipaasia käytettiin mm. alueen navettojen kivijaloissa (Kauko Korpi, henkilökohtainen tiedonanto 2017). Malminetsijä Pentti J. Luoman 1900-luvun puolivälin tienoilla käytössä olleesta koelouhoksesta löytyi vähäisiä määriä kuparikiisua, magneettikiisua, molybdeenihohdetta ja rikkikiisua (Turkka 1994). Patikkareitin varrelta löytyy myös paikka, jossa Härmän häjyjen toinen päämies – Antti Rannanjärvi – sai kuolettavat puukoniskut elokuussa 1882 (Yliluoma 2017).

Kuva 94. Palaneenkalliot kohoavat reippaasti ympäristönsä yläpuolelle tarjoten mukavat, joskin hieman peitteiset maisemat. Kuva: Päivi Kultalahti.

101

Kuva 95. Palaneenkallioiden karunkauniita maisemia. Kuva: PĂ¤ivi Kultalahti.

102

Kuva 96. Palaneenkallioiden ja Vallamien ilmakuva ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / MML Karttaikkuna.

103

Kuva 97. Prännin patikkareitti. Kohdenumerot: 1: Maisemoontikallio; 2: Kiilakivilouhimo; 3. Akantappokallio; 4: Palaneen huippu; 5: Malminetsijän koelouhos; 6. Pontikankeittäjän piilopaikka; 7: Tappokrooppi. Kuva: Antti Asuinmaa / Päivi Kultalahti / Yliluoman maa- ja kotitalousseura (http://www.kauhava.fi/files/11022/PranninPatikka.pdf).

104

5.1.21. Ojutkangas Kauhavan eteläosassa Ojutjärven länsi- ja lounaispuolilla viitisen kilometriä keskustasta etelään sijaitseva sijaitseva Ojutkangas on valtakunnallisesti arvokas 123 hehtaarin kumpumoreenialue (kuvat 98–100; Rauhaniemi et al. 2004; Mäkinen et al. 2007). Tämä lähinnä pohjois–etelä-suuntainen alue koostuu kahdesta erillisestä kumpumoreenimuodostumasta. Valtakunnallisesti arvokkaan alueen ulkopuolella on myös kumpumoreeneja, ja etenkin heti sen lounaispuolella oleva Fröötilän itä- ja koillispuoli on varsin laaja kumpumoreenimuodostuma (Kukkonen 1989d). Alueen pohjoisosassa Sorvarinkankaalla on myös pieni hiekkavaltainen jäätikköjokimuodostuma (kuva 100; Kukkonen 1989d), joka lienee synnyltään harju. Sorvarinkangas on myös pohjavesiesiintymä (Etelä-Pohjanmaan Liitto 2005).

Kuva 98. Ojutkankaan valtakunnallisesti arvokas kumpumoreenialue on kartassa merkitty vaaleanpunaisella. Huomaa Ojutjärven kaakkoisrannalla oleva jäätikön liikkeen osoittava uurresuuntahavainto (340°). Kuva: GTK Maankamara.

105

Ojutkankaan kumpumoreenialue vapautui jäätikön alta lähes 200 metriä syvään veteen (Rauhaniemi et al. 2004). Moreenikumpujen pinta on hyvin lohkareista, ja kumpujen ydinaines koostuu kivisestä hiekkamoreenista (Kukkonen 1982; GTK 2017). Ojutkankaan kumpumoreenien syntytapa ei ole täysin selvä, mutta niiden on esitetty mahdollisesti syntyneen liukumoreenista (Kukkonen 1982), jollaisen yleisesti oletetaan kulkeutuneen jäätikön sisällä (Salonen et al. 2002). Moreenikumpujen välejä luonnehtivat pienialaiset soistumat. Muodostuma ei mainittavasti erotu ympäristöstään, ja myös muodostuman sisäinen maisema on varsin yksitoikkoinen (Rauhaniemi et al. 2004). Ojutkangas rajautuu Ojutjärveä ympäröiviin kosteikkomaihin ja soistumiin (kuvat 98 ja 100). Lähiympäristö on kivistä ja mäkistä metsämaastoa (Rauhaniemi et al. 2004). Biologisilta arvoiltaan alue ei ole erityisen merkittävä (Mäkinen et al. 2007), ja myös välittömästi Ojutjärven itäpuolella oleva 28 ha:n rämevaltainen Roposenneva on ojitettu (Toivonen & Valo 2007b). Kulttuurihistorian kannalta kiinnostavinta on, että moreenimuodostuman alueella tai sen välittömässä läheisyydessä on useampia tervahautoja (MML 2017; kuva 100). Kalliopaljastumia alueelta löytyy vain Ojutjärven eteläpäästä. Siellä kallioperä koostuu tavallisesta kiillegneissistä (GTK 2017). Ojutkangas on helposti saavutettavissa, sillä alueen läpi ja sivuitse kulkee teitä (kuvat 98–100). Alueen virkistyskäytön kannalta merkittävää on, että Ojutjärven uimaranta ja Kauhavan kaupungin venepaikat sijaitsevat Ojutjärven pohjoisrannalla. Myös Kauhavan seurakunnan leirikeskus on Ojutjärvellä. Koko järven ympäri kiertää myös leirikeskuksen pihasta lähtevä polku, jonka varrella on kaksi nuotiopaikkaa, mutta kaikilta osiltaan polku ei nykyisellään ole järin hyvässä kunnossa (Aana Vainio, henkilökohtainen tiedonanto 2017).

Kuva 99. Ojutkankaan ilmakuva ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

106

Kuva 100. Ojutkankaan kumpumoreenialueen keskeisimmän osan maaperäkartta. Huomaa myös lähes kuvan keskellä oleva tervahauta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

107

5.1.22. Korvenniemi Seitsemisen kilometriä Kauhavan keskustan lounaispuolella lähellä Lapuan rajaa, Hahtomaan kylästä kilometrin lounaaseen sijaitseva Korvenniemen alue (kuvat 101–104) on kallioperägeologisesti varsin kiinnostava. Alueen kiinnostavuus ei tosin tule suoraan ilmi sen 1 : 200 000 -mittakaavaisesta kallioperäkartta-aineistosta, jossa se on kauttaaltaan merkitty kiillegneissiksi (GTK 2017). Korvenniemi on Evijärven liuskejakson puolella, mutta lähellä Vaasan graniittialueen ja liuskejakson kontaktia (Alviola et al. 2001; Sipilä et al. 2008). Korvenniemen pääkivilajina on näyttävä migmatiittinen granaattikiillegneissi (kuva 102; Mäkitie 2000; Alviola et al. 2001). Suurin mielenkiinnon kohde on kuitenkin kooltaan noin 100 m × 40 m oleva vyöhykkeellinen pegmatiittijuoni, joka halkoo kiillegneissiä. Seutukunnan muista pegmatiiteista Korvenniemen pegmatiitti eroaa harvinnaisia mineraaleja sisältävän koostumuksensa vuoksi. Korvenniemen pegmatiitista on nimittäin löydetty ainakin topaasia, fluoriittia ja ferrokolumbiittia, sekä tavallisemmista mineraaleista granaattia ja rikkikiisua (Alviola et al. 2001). Topaasi esiintyy osittain omamuotoisina sinertävänvalkoisina 5–10 cm kiteitä (kuva 103), joita joskus ympäröi vihertävä kuituisesta kiilteestä muodostunut kehä. Muihin alueen pegmatiitteihin nähden erikoista on sekin, että turmaliinia ei esiinny (Alviola et al. 2001). Korvenniemen pegmatiittiia onkin kuvattu mineralogisesti ainutlaatuiseksi (Mäkitie 2000). Korvenniemen pegmatiitin kiinnostavuutta lisää sekin, että sen ferrokolumbiitille on tehty ikämääritys. Sen mukaan pegmatiitin muodostanut kivisula kiteytyi 1795 ± 5 miljoona vuotta sitten (Alviola et al. 2001).

Kuva 101. Korvenniemen maastokartta. Sininen plusmerkki osoittaa pegmatiitin ikämääritykseen käytetyn ferrokolumbiittinäytteen paikan. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

108

Kuva 102. Korvenniemen pegmatiitin isäntäkivi, migmatiittinen granaattikiillegneissi (P= 6997170, I= 297645). Kuva: Hannu Mäkitie (Alviola et al. 2001).

Kuva 103. Siniset osittain omamuotoiset topaasikiteet erottuvat kauniisti Korvenniemen pegmatiitin pinnassa (P=6997163, I=297659). Kuva: Pekka Sipilä (Sipilä et al. 2008).

109

Korvenniemen alueelta on tehty myös tarkka maaperäkartoitus (kuva 104). Sen mukaan Korvenniemen kallioaluetta ympäröi tavanomainen hiekkamoreeni, jonka ympärillä puolestaan on enimmäkseen hiesua (GTK 2017). Mainittavia kulttuurihistoriallisia kohteita tai luontoarvoja Korvenniemen alueella ei ole. Pegmatiittipaljastumilta on aiemmin avautunut varsin mukava näkymä ympäröivään maalaismaisemaan (Sipilä et al. 2008), mutta puuston kasvu on sittemmin (kesäkuu 2017) vähentänyt maisema-arvoja. Korvenniemi on mineraaliharrastajien hyvin tuntema kohde, ja sen mahdollista yleisempää hyödyntämistä vierailu- ja opetuskohteena helpottaa tie, joka kulkee vain noin sata metriä pegmatiittialueen pohjoispuolella (kuvat 101 ja 104).

Kuva 104. Korvenniemen ilmakuva ja maaperäkartta. Viljelysalueet noudattelevat maaperäkerrostumien rajoja varsin tarkoin. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

110

5.2. Lapua 5.2.23. Lapuan–Kauhavan Alajoki Pitkin Lapuanjoen vartta levittäytyvä peltolakeus on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue (Ympäristöministeriö 1993; kuvat 105–110) ja osa suomalaista kansallismaisemaa. Kokoa alueella on peräti noin 11 000 hehtaaria, ja sen pituus on noin 20 km ja leveys suurimmillaan 8–9 km (kuva 106). Lakeus on paitsi maisemallisesti myös historiallisesti arvokas, sillä alueella on säilynyt lukuisia pohjalaistaloja 1800luvulta ja Varpulassa jopa 1700-luvun loppupuolelta (Ympäristöministeriö 1993). Maisemaan pääsee tutustumaan hyvin esimerkiksi Kauhavan puolella sijaitsevan Saarimaan kylän näkötornista (kuvat 105 ja 107–109). Lisäksi alueella on autiotupana palveleva ennallistettu Hietalan kytötupa Lapuan Alajoen länsirannan tuntumassa Joenväärän kohdalla. Vaikka kallioperän rakenteet pohjimmiltaan määräävät jokien paikat (Mölder & Salmi 1954) ja koko lakeus on lähinnä hienoainessedimenttien (GTK 2017) muodostama tulvatasanko, on Lapuan–Kauhavan Alajoki kuitenkin ennen kaikkea ihmisen erittäin voimakkaasti vuosisatojen aikana muokkaama kulttuurimaisema. Kalliopaljastumia varsinaisella lakeudella ei ole, ja aerogeofysikaalisten tutkimusten perusteella on päätelty alla olevan kallioperän olevan ylivoimaisesti suurimmalta osaltaan Vaasan graniittiin kuuluvaa tasarakeista granodioriittia (kuva 108; GTK 2017). Ainoastaan aivan maisema-alueen kaakkoisosissa Takaluoman ympäristössä (ks. luku 5.2.26) kallioperä on lähinnä kiillegneissiä, jossa on kapeampina osueina grafiittiliusketta, metaserttiä ja mafista metavulkaniittia (GTK 2017). Lisäksi Saarimaan kylässä kallioperä on paljastuneena ja koostuu biotiitti-paragneissistä, jota voi aivan hyvällä omallatunnolla kutsua helpommin kiillegneissiksi. Heti kylän itäpuolella Ison Saarimaanmäen luoteiskärjessä Lellunmetsässä on myös pieni paljastuma Vöyri-tyypin tasarakeista graniittia (GTK 2017; kuva 108). Kallioperän koostumusero lienee myös perimmäinen syy siihen, miksi Saarimaan kylä ylipäätään kohoaa ympäristönsä yläpuolelle, sillä Vaasan graniitti on alueen kivilajeista helpoimmin rapautuva (Mölder & Salmi 1954), vaikka usein Saarimaan kaltaiset gneissimäiset kivet ovatkin pehmeämpiä ja siten helpommin kuluvia kuin graniittisemmat.

Kuva 105. Alajokivarren maisemia Kauhavan Saarimaan näkötornista. Kuva: T. Öhman.

111

Kuva 106. Lapuan–Kauhavan Alajoen valtakunnallisesti arvokkaan maisema-alueen rajaus. Saarimaa näkyy varsin keskellä aluetta, joen itäpuolella. Kuva: GTK Maankamara, SYKE:n aineisto.

Maaperägeologisesti Lapuan–Kauhavan Alajoen eteläosa on lähinnä liejuisia maalajeja, etenkin liejuhiesua. Kauhavan Ala-Kleemolan tienoilta pohjoiseen eloperäisen aineksen osuus vähenee, ja maaperä on enimmäkseen tavallista hiesua (GTK 2017). Vaikka kalliomaasta ja hiekkamoreenista koostuvaa Saarimaata

112

(kuva 109; Kukkonen 1989c; GTK 2017) ei voine varsinaiseksi drumliiniksi kutsuakaan, on sen pitkänomainen luode–kaakkoinen muoto kuitenkin selvästi jääkauden synnyttämä.

Kuva 107. Saarimaan ilmakuva ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

113

Kuva 108. Saarimaan kallioperä- ja maastokartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

Kuva 109. Saarimaan maaperä- ja maastokartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

114

Kulttuuri- ja maisema-arvojen lisäksi Lapuan–Kauhavan Alajoen luontoarvot ovat erittäin huomattavat, sillä alueen keskiosa Kauhavan Alajoen pohjoispuolella on luokiteltu kansainvälisesti arvokkaaksi lintualueeksi (kuva 110; SYKE 2017), ja koko alue maakunnallisesti arvokkaaksi (Aalto 2013). Alajoki on muun muassa erittäin merkittävä metsähanhen harvinaisen alalajin, taigametsähanhen keväinen levähdysalue (Aalto 2013; Korpimäki & Hänninen 2016). Erittäin uhanalaisiksi luokitelluista lintulajeista alueella pesivät peltosirkku ja mustapyrstökuiri, ja levähtää esimerkiksi merkittävä määrä suokukkoja. Alueella on myös äärimmäisen uhanalaisen tunturipöllön vakituinen talvireviiri (Aalto 2013). Muista, luonnonsuojelulain ja luontodirektiivin suojaamista eläinlajeista alueella viihtyvät ympärivuotisesti niin liito-orava, saukko kuin viitasammakkokin (Korpimäki & Hänninen 2016). Hyvin kiistanalaisen ns. Kangas–Annala-tien rakentamisen ja avaamisen liikenteelle joulukuussa 2016 on kuitenkin mainittu paitsi heikentäneen alueen maisemaarvoja, myös todennäköisesti jo vähentäneen alueelle levähtämään saapuvien metsähanhien määrää (Erkki Korpimäki, henkilökohtainen tiedonanto 2017). Kuva 110. Alajoen kansainvälisesti arvokkaan lintualueen rajaus (punainen vinoruudutus). Huomaa alueen eteläosan lounas–luode-suuntaisesti katkaiseva kiistelty ns. Kangas–Annala-tie. Maakunnallisesti tärkeä lintualue kattaa huomattavasti laajemman alueen yltäen suunnilleen Lapuan Lahnoolta Ylihärmän Laituriin saakka (Aalto 2013). Kuva: SYKE Ympäristökarttapalvelu Karpalo.

115

5.2.24. Välineva Noin 9 km Lapuan kirkolta koilliseen sijaitseva Välinevan kumpumoreenialue on käytännössä jatkoa Kauhavan Ojutkankaan valtakunnallisesti arvokkaalle kumpumoreenialueelle (ks. luku 5.1.21). Nimistöllisesti hieman hankalaa on, että Välinevana tunnettu paikallisesti merkittävä kumpumoreenialue sijaitsee aivan Ojutkankaan kylän itäpuolella. Moreenikummut ovat etenkin Välinevan länsipuolella, ja tärkeimmät niistä ovat Marttusensaari ja Etusaari (kuvat 111–112). Kummut ovat niille johtavien tai niiden läpi kulkevien pelto- ja metsäautoteiden ansiosta helposti saavutettavissa. Erityisiä luonto-, maisema-, tai kulttuurihistoriallisia arvoja Välinevan alueella ei ole, sillä esimerkiksi Etusaari on suurimmalta osin hakattua metsää ja moreenikummut ovat varsin loivapiirteisiä. Välinevan moreenikummut koostuvat huuhtoutuneesta moreenista, jonka pääaines on hiekkamoreenia (Kukkonen 1989d; GTK 2017). Niiden pinta-aines on erittäin lohkareista (Kukkonen 1989d). Välinevan moreenikumpumuodostuman alkuperälle on esitetty kaksi mahdollisuutta: kummut ovat syntyneet joko paikalleen sulaneen mannerjäätikön reunaosan sisältämästä moreenista tai vaihtoehtoisesti mannerjään reunan eteen kasautuneesta moreenista (Kukkonen 1989d). Ojutkankaan kylä sijaitsee hiekkaharjulla, johon on maa-ainesoton seurauksena syntynyt runsaasti orsivesilampia. Sitä ympäröi karkea hieta, ja itse Välineva on ojitettu rahkaturvesuo (kuva 112; Kukkonen 1989d). Kalliopaljastumia tavataan ainoastaan Välinevan itäpuolelta Takasaaresta, jossa kallioperä on alueelle tavanomaista kiillegneissiä (GTK 2017), joten kallioperäkohteeksi Välinevasta ei oikeastaan ole.

Kuva 111. Välinevan kumpumoreenimuodostuman maastokartta ja vinovalovarjoste. Huomaa Ojutkankaan harjuun syntyneet orsivesilammet. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

116

Kuva 112. Välinevan kumpumoreenialueen maaperäkartta. Huomaa harjuun maa-ainesoton yhteydessä syntyneet lukuisat orsivesilammet. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

117

5.2.25. Polvenmäki Noin 22 km Lapuan kirkolta itäkaakkoon, viitisen kilometriä Menkijärveltä länteen sijaitseva Polvenmäen alue on Lapuan merkittävin tämän hankkeen puitteissa läpikäydyistä drumliinialueista. Muodoiltaan näyttävimmät Polvenmäen drumliineista ovat Ketunpesänmäki ja Iso Polvenmäki, mutta myös Vähä Polvenmäki ja Mäntymäki ovat selviä drumliineja ja sellaisiksi myös alueen maaperäkartoituksessa tulkittuja (GTK 2017; kuvat 113–115). Pääaineksena drumliineissa on hiekkamoreeni (GTK 2017). Kaikki mainitut neljä keskeisintä Polvenmäen drumliineista on teiden ja polkujen ansiosta hyvin helposti saavutettavissa. Pituutta drumliineilla on noin 650–1000 metriä, leveyttä puolestaan noin 200–300 metriä. Korkeimpia näistä ovat Ketunpesänmäki ja Iso Polvenmäki, mutta nekin kohoavat vain vajaat kymmenkunta metriä ympäröivien soiden yläpuolelle. Ketunpesänmäen erikoispiirre on mäen laella kulkeva kapea harjanne, joka erottuu hyvin vinovalovarjosteessa (kuva 113). Vastaava harjanne on myös Iso Polvenmäen eteläosassa. Kallioperägeologisesti Polvenmäen alue on kiillegneissiä, eikä sitä juuri ole paljastuneena Polvennevan keskellä olevaa saareketta ja Vanhanevan eteläreunaa lukuun ottamatta (GTK 2017). Ketunpesänmäeltä noin 700 metriä koilliseen sijaitsevilla Paskoperänkallioilla kallioperä muuttuu pegmatiitiksi (GTK 2017). Mainittavampia maisema-arvoja Polvenmäen drumliinialueella ei ole, sillä drumliineilla on laajoja hakkuuaukkoja ja ympäröivät rahkaturvesuot on ojitettu (kuvat 113–115). Polvenmäen drumliinialue kuitenkin rajautuu lännessä Mäntymäen länsipuolella Vanhanevan suohon. Vanhanevan koilliskulmassa on turvetuotantoalue, mutta enimmäkseen tämä 260 ha:n rahkarämeestä, rahkanevasta ja keidasrämeestä koostuva suo on luonnontilainen (Toivonen 1994).

Kuva 113. Polvenmäen drumliinit erottuvat mainiosti vinovalovarjosteen ja ilmakuvan yhdistelmässä. Huomaa hieman erikoinen kapea harjanne Ketunpesänmäen laella. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

Polvenmäen alueella on myös kulttuurihistoriallista nähtävää. Ison Polvenmäen kaakkoisrinteellä parisenkymmentä metriä tien itäpuolella on tervahauta (MML 2017). Vähän Polvenmäen luoteispuolella Matoniityn suon takana saarekkeella on myös tervahauta, samoin kuin Polvenmäen kaakkoispuolella sijaitsevan Katakankaan pohjoisreunalla. Nämä ovat kuitenkin huomattavasti vaikeammin tavoitettavia, sillä

118

aivan niiden lähistöllä ei ole teitä tai polkuja. Katakankaan lounaispuolella olevan Ansasniemen pohjoisreunan tervahaudan itäpuolella sen sijaan metsäautotie on. Niin Ansasniemi kuin Katakangaskin ovat Polvenmäen drumliinien kanssa osa laajaa drumliinialuetta, joka jatkuu kaakkoon Lakajoelle ja edelleen Kuortaneen puolelle asti (GTK 2017).

Kuva 114. Polvenmäen drumliinialueen maastokartta. Tervahaudat on merkitty punaisilla pisteillä. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara / MML.

119

Kuva 115. Polvenmäen drumliinialueen maaperäkartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

120

5.2.26. Takaluoma (Soromäki) Reilut neljä kilometriä Lapuan kirkolta lähes suoraan pohjoiseen sijaitseva Takaluoman alue on ollut geologisen kiinnostuksen kohteena jo satojen vuosien ajan (ks. luku 7). Huomattavasti nuorempaa historiaa edustaa Takaluoman Soromäen (kuvat 116–117) keltaisen topaasin löytöön liittyvä mielenkiintoinen tarina, jonka Heikki Vaahtoniemi kertoo kirjassaan Pappi mustassa maijassa – muistelmia Kokkolan vuosilta (Vaahtoniemi 2016). Olavi Pouttu, Vaahtoniemen naapuri Soromäen talosta oli löytänyt syksyllä 1950 perunapellostaan vaaksan mittaisen keltaisen kiiltävän kiven, ja halusi Helsingin yliopistossa tuolloin teologiaa opiskelleen Vaahtoniemen selvittävän, millaisesta kivestä oikein on kyse (Anna-Liia Vaahtoniemi, henkilökohtainen tiedonanto 2017; Vaahtoniemi 2016). Kivi päätyikin Vaahtoniemen kautta Suomen geologian todelliselle suurmiehelle, professori Pentti Eelis Eskolalle (1883–1964). Hän kertoi kyseessä olevan topaasin, jonka kaltaisia ei tuolloin Suomesta vielä tuolloin tunnettu. Eskolan mukaan vastaavia topaaseja tiedettiin löydetyn vain Kreikasta Peloponnesoksen niemimaalta. Eskola laittoi väitöskirjaa tehneen oppilaansa, saksalais-venäläistä aatelissukua olleen viipurilaissyntyisen Alexis von Volborthin (1924–2009) selvittämään asiaa tarkemmin (Haapala 2010; Vaahtoniemi 2016). Toukokuussa 1951 von Volborth ja Vaahtoniemi matkustivatkin Lapualle kenttätutkimuksiin. Paikalle päästyään von Volborth paikallisti nopeasti topaasin emäkallion, josta jäätikkö oli sen muutaman sadan metrin matkan Olavi Soromäen peltoon kuljettanut (Vaahtoniemi 2016).

Kuva 116. Takaluoman Soromäen maastokartta ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

121

Von Volborth aikoi palata paikalle oppilaidensa kanssa, mutta ei tiettävästi tätä koskaan tehnyt (Vaahtoniemi 2016). Myöhemmin von Volborth ehti kyllä tehdä kaikenlaista muuta mielenkiintoista. Väitöskirjassaan vuodelta 1954 hän kuvasi ensimmäisenä maailmassa Oriveden Eräjärven Viitaniemen pegmatiitista löytämänsä väyryneniitti-mineraalin (Hytönen 1999; Haapala 2010). Kanadaan ja Yhdysvaltoihin muutettuaan hän puolestaan mm. tutki tuoreeltaan Apollo-ohjelman tuomia kuunäytteitä (Masson et al. 1971, 1972; Bastin & Volborth 1974). Myöhemmällä iällä von Volborth saavutti mainetta geologisia muodostumia kuvanneilla taidevalokuvillaan (Haapala 2010; Siennablu / Alex Volborth 2017). Von Volborth mainitsee Alavuden ja Kuortaneen pegmatiiteista tekemänsä raportin (von Volborth 1952) yhteydessä tehneensä Soromäen topaasipegmatiitista raportin ja kartan, mutta näitä ei tämän esiselvityksen eikä aiempien tutkimusten (mm. Vilpas 1989, 1996) yhteydessä ole löydetty. Niinpä von Volborthin käsityksistä ei ole sen tarkempaa tietoa. Von Volborthin tutkimusten jälkeen Takaluoman topaasina yleensä tunnettu esiintymä tuli muiden tutkijoiden ja harrastajien laajaan tietoon (Vilpas 1989, 1996; Turkka 1994; Hytönen 1999; Sipilä et al. 2008). Vilppaan (1989) tekemän detaljikartoituksen mukaan maapeitteiden alta paljastettiin yhdeksän metriä leveä topaasipitoinen pegmatiittijuoni, joka leikkaa kiillegneissiä. Lisäksi tutkimusojasta löydettiin 18 metrin matkalta apliittigraniittia. Keltainen topaasi esiintyy pegmatiitin ja apliitin kvartsirikkaissa osissa, ja sille on tyypillistä juovaisuus kiteen pituussuunnassa. Topaasista on pyöröhionnalla valmistettu noin sentin läpimittaisia nappeja, mutta Takaluoman topaasiesiintymää pidetään silti lähinnä vain mineralogisesti eikä niinkään korukivien hyödyntämisen kannalta kiinnostavana kohteena. Tästä huolimatta pegmatiittijuonta on myöhemmin räjäytetty, ja nykyisin lähes kaikki topaasit on valitettavasti kerätty pois (Vilpas 1996). Maaperägeologisesti Takaluoman seutu on kalliopaljastumien ja -maiden ympärillä tavanomaista hiekkamoreenia ja savea, sekä Lapuan Alajoen tulvatasangolle tyypillisiä hiesurikkaita maalajeja (Kukkonen 1989b,c; GTK 2017). Mainittavampia luonto- tai kulttuurihistoriallisia arvoja juuri Takaluoman alueella ei ole, joskin se toki rajautuu Lapuan–Kauhavan Alajoen kansallismaisemaan (ks. luku 5.2.23; Ympäristöministeriö 1993). Alue on myös helposti saavutettavissa, sillä Soromäen läpi kulkee tie, eivätkä Takaluoman alueen muutkaan kalliopaljastumat ole pääsääntöisesti muutamaa sataa metriä kauempana tiestä tai polusta. Pikaisen kesäkuun alussa 2017 tehdyn kenttätutkimuksen perusteella ainakin Soromäen keskiosien helposti saavutettavissa olevat paljastumat ovat nykyisin paksujen sammalpeitteiden alla, joten käytännössä Soromäkeä voi pitää eritoten alueen geologisen tutkimuksen historian eikä niinkään tällä hetkellä nähtävillä olevan geologian tai mineralogian kannalta kiinnostavana kohteena.

122

Kuva 117. Takaluoman Soromäen mittakaavassa 1:200 000 tehty kallioperäkartan yleistys. Kiillegneissiä leikkaavat topaasipitoiset pegmatiitti- ja apliittijuonet eivät tässä mittakaavassa näy. Vertaa Jänismäen kallioperäkarttaan (luku 5.2.27). Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

123

5.2.27. Jänismäki Kolmisen kilometriä Lapuan kirkolta suoraan pohjoiseen sijaitseva ja hyvin helposti saavutettavissa oleva Jänismäen kalliopaljastuma-alue (kuvat 118–121) oli jo Anna Hietasen väitöskirjatutkimuksen kohteena 1930-luvulla. Nykyisillä geologisilla kartoilla Jänismäkeä ja sen pohjoisia jatkeita (Välimäki–Halmesmäki– Kaarankallio) ympäröi tavanomainen kiillegneissi (GTK 2017). Itse mäet koostuvat lähinnä mafisesta metavulkaniitista (kuva 118), jota Hietanen (1938) perustellusti kutsui amfiboliitiksi. Käytännössä kyse on sarvivälkeliuskeesta. Tässä liuskeessa on linssimäisiä kalkkisilikaattikiven osueita. Paikoin tosin suhteet ovat toisin päin, eli kalkkisilikaattikivessä esiintyy linssimäisesti metavulkaniittia (Hietanen 1938; Heikkilä 2003). Nykyisillä pienen mittakaavan geologisilla kartoilla metavulkaniittivyöhykkeen keskelle on piirretty vajaat parisataa metriä leveä metaserttivyöhyke (kuva 120; GTK 2017). Rakennegeologiselta kannalta tarkastellen Jänismäki on sikäli hivenen poikkeuksellinen, että Simpsiön ja sen ympäristön kivien liuskeisuuden kulku on pohjois–eteläinen tai paikoin koillis–luoteinen, mutta Jänismäen pohjoispäässä ja Takaluoman alueella se kääntyy itä–läntiseksi (Hietanen 1938; Heikkilä 2003).

Kuva 118. Jänismäen raitaista mafista metavulkaniittia. Kuva: T. Öhman.

Jo kansantarinoiden mukaan Jänismäeltä kulki kultasuoni Simpsiölle asti (Vähämäki 2005). Tämä selittynee alueen metasertteihin ja metavulkaniitteihin yleisesti liittyvällä kiisupirotteella. Jänismäki on nykytietämyksenkin valossa paikallisesti kiinnostava kohde etenkin korukivien kannalta, sillä alueen karsikivestä on tavattu poikkileikkaukseltaan 1–2 cm olevia valkoisia skapoliittikiteitä (Vilpas 1989, 1996). Lisäksi diopsidikiteet ovat paikoin jopa 10 cm:n pituisia (Heikkilä 2003), joskaan niiden merkityksestä mahdollisina korukivinä ei ole sen tarkempaa tietoa. Välittömästi Kaarankallion luoteis- ja pohjoispuolilla on Takaluoman topaasialue (ks. luku 5.2.26), joten yhdessä Jänismäen–Takaluoman seutu muodostaa melko harvinaislaatuisen kohteen. Maaperägeologisesti Jänismäen alueessa ei ole mitään poikkeuksellista, sillä kalliopaljastumia ja -maita ympäröi kapeahko hiekkamoreenin vyöhyke, minkä jälkeen maaperä muuttuu viljelykäyttöön otetuiksi savimaiksi (kuva 121; GTK 2017). Erityisiä kulttuurihistoriallisia tai luontoarvoja Jänismäen seudulla ei ole, mutta Alajoen kansallismaisema (luku 5.2.23) alkaa heti Jänismäen länsi- ja luoteispuolilta.

124

Kuva 119. Jänismäen maastokartta ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

125

Kuva 120. Jänismäen kallioperäkartta. Vertaa Takaluoman kallioperäkarttaan (kuva 117) ja alueen aeromagneettiseen karttaan (luku 5.2.29). Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

126

Kuva 121. Jänismäen, Pajalankallion ja Ritamäen maaperäkartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

5.2.28. Pajalankallio (Paasinmäki) Mainittavampia luonto-, maisema- tai kulttuurihistoriallisia arvoja pari kilometriä Lapuan keskustan pohjoispuolella Jänismäen ja Ritamäen väliin jäävällä Pajalankallioiden alueella ei ole, sillä se rajautuu peltoihin ja mäen itärinteen hakkuuaukkoon (kuvat 121–123). Pajalankallio on helposti saavutettavissa, sillä tie yltää alueen eteläpäähän ja sen jatkeena oleva polku kulkee paljastuma-alueen poikki (MML 2017). Ympäröivien Jänismäen ja Ritamäen tapaan Pajalankallion alue on myös maaperägeologisesti melko mitäänsanomatonta, sillä kalliomaita reunustavat lännessä ja etelässä viljelykäyttöön otetut karkean ja hienon hiedan sekä hiesun muodostamat hienorakeiset maalajit, idässä ja pohjoisessa puolestaan varsin kapeat hiekkamoreenin vyöhykkeet (GTK 2017; kuva 121). Vaikka muut arvot Pajalankalliolla ovat siis melko vähissä, alueen kallioperä on kuitenkin varsin kiinnostava. Anna Hietanen (1938) tutki lähialueiden tapaan Paasinmäeksi kutsumaansa Pajalankalliota väitöskirjassaan, sillä paljastuma-alueen länsiosa on Simpsiön tyyppistä vaaleansinistä hienorakeista metaserttiä (kuva 123).

127

Hietasen amfiboliitiksi kutsuma liuskeinen mafinen metavulkaniitti, jossa on linssimäisiä 5 cm × 1 cm:n kokoisia sarvivälkesulkeumia, on tyypillistä etenkin Pajalankallion itäosissa. Paikoin karkearakeisissa kohdissa sarvivälkekiteet ovat noin kolmen cm:n mittaisia. Metavulkaniittia halkovat siellä täällä kapeat graniittiset juonet ja osueet. Hietanen (1938) mainitsee tavanneensa Pajalankalliolta myös kapeita kalkkikivikerroksia. Näitä lienee nykyisen tulkinnan mukaisesti pidettävä Simpsiön tapaan lähinnä karsijuonina tai -kerroksina.

Kuva 122. Pajalankallion ilmavalokuvan, maastokartan ja vinovalovarjosteen yhdistelmä. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

128

Kuva 123. Pajalankallion kallioperĂ¤- ja maastokartta. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / GTK Maankamara.

129

5.2.29. Ritamäki Lapuan kirkolta kolmisen kilometriä koilliseen sijaitsevan Ritamäen kaupunginosan kuntorata (kuva 124), jonka varrella on myös laavu, kulkee suurelta osin alueella hieman harvinaisemman kivilajin eli grafiittiliuskeen poikki. Grafiittiliuskeessa on havaittu heikkona pirotteena magnetiittia, magneettikiisua ja rikkikiisua (Hietanen 1938), ja samoin sieltä on löydetty kuparikiisua (Turkka 1994). Ritamäen grafiittiliuskeessa on myös diopsidia, mikä ei alueen grafiittiliuskeille eli fylliiteille ole laisinkaan tavanomaista (Hietanen 1938). Grafiittiliusketta ympäröi kiillegneissi, jota halkovat granodioriitti-, pegmatiitti- ja graniittijuonet (Nyholm et al. 1992). Vaikka geologisen kartan 1 : 200 000 -mittakaavainen kallioperäkartan yleistys ei sitä näytäkään (kuva 125; GTK 2017), esiintyy Ritamäen grafiittiliuskeen yhteydessä myös metaserttiä (Hietanen 1938). Magneettisten mineraaliensa – magnetiitin ja magneettikiisun – ansiosta grafiittiliuskeet ja metasertit näkyvät erityisen hyvin aeromagneettisilla kartoilla (kuva 126). Ritamäen pohjoispuolella Telakallion itärinteellä kiillegneissin puolella on louhos, joka saattaa tarjota hyvänkin näkymän kiven rakenteisiin. Maaperägeologisesti Ritamäen alue on hyvin yksinkertainen, sillä käytännössä koko alue koostuu vain kalliomaasta tai kalliopaljastumista. Eteläpuoleltaan kalliomaat rajautuvat hiekkamoreeniin. Itä- ja länsiosien pienet suot ovat pinnaltaan saraturvetta, syvemmällä tulee vastaan hiekkamoreeni tai karkea hieta, jota esiintyy myös ilman turvepeitettä (GTK 2017). Erityisiä luonto- tai maisema-arvoja ei alueella ole, ja tunnetuista muinaismuistoistakin lähin on alueen itäpuolella sijaitseva sinänsä komea, läpimitaltaan kaksikymmenmetrinen Kassunkydön tervahauta (kuva 125; MV 2017).

Kuva 124. Ritamäen kuntaradan alueen maastokartta ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

130

Kuva 125. Ritamäen kallioperäkartta. Huomaa myös punaisella pisteellä merkitty Kassunkydön tervahauta kuntoradan ja tien itäpuolella, sekä louhos aivan alueen pohjoisosassa. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

131

Kuva 126. Ritamäen, Pajalankallion, Jänismäen ja Takaluoman alueiden aeromagneettinen kartta. Tummemmat sävyt tarkoittavat voimakkaammin magneettisia kiviä. Grafiittiliuskeet ja metasertit erottuvat hyvin. Vertaa kuviin 117, 120, 123 ja 125. Kuva: T. Öhman / GTK Mineral Deposits and Exploration.

5.2.30. Pitkämäki Lapuan kirkolta vajaat 6 km koilliseen sijaitseva Pitkämäki (kuvat 127–128) on geologisesti jokseenkin kiinnostava kulttuurihistoriallinen kohde. Sen erikoisuutena on kivikautinen asuinpaikka, josta on tehty hyvin runsaasti esinelöytöjä. Pitkämäen asuinpaikalla tehtiin kaivauksia vuosina 1945–1946 ja 1954 ja se inventoitiin uudelleen vuonna 1974 (MV 2017). Keramiikkalöytöjen koristelun perusteella asuinpaikka on ajoitettu kampakeramiikan loppuvaiheeseen ja Uskelan tyyliin (MV 2017). Yksi alueen kiintoisimmista piirteistä on sen kivikautinen kuoppahauta, joka on ajoitettu joko tyypillisen kampakeramiikan (3900–3400 e.a.a.) tai myöhäiskampakeramiikan (3600–3200 e.a.a.) aikaan (Lappalainen 2017). Alueella kuitenkin asuttiin vielä nuorakeramiikan kaudellakin (3200–2300 e.a.a.; Lappalainen 2007). Maaperägeologisesti Pitkämäen aluetta hallitsee hiekka-, hieta- ja hiesumuodostuma (Kukkonen 1987b; GTK 2017; kuva 128), joka hieman poikkeuksellisesta pohjoiskoillinen–etelälounas -suuntauksestaan huolimatta lienee synnyltään harju. Siihen on maa-ainesoton seurauksena syntynyt runsaasti orsivesilampia. Kivikautiselta asuinpaikalta noin 600–800 metriä koilliseen sijaitsee parista moreenikumpareesta koostuva vähäinen kumpumoreenimuodostuma (GTK 2017; kuva 128). Puolisen kilometriä kivikautisen asuinpaikan kaakkoispuolella on Riuttanmäen kalliopaljastuma-alue, jonka kallioperä

132

on paikoin pienoispoimuttunutta hienorakeista kiillegneissiä. Sitä halkovat pegmatiitti- ja graniittijuonet ja muutamat isommat -pahkut, sekä maitokvartsijuonet ja -pallot (Nyholm et al. 1992). Pitkämäen alue on hyvin helposti saavutettavissa, sillä kuten Suomessa on hyvin tavallista, maantie seurailee harjua, ja lisäksi kivikautisten esineiden löytöalueen halki kulkee metsäautotie. Merkittäviä luonto- tai maisema-arvoja alueella ei ole. Myös Kauhavan Perttulanmäeltä, 7 km Kauhavan kirkolta itään tunnetaan helposti saavutettavissa oleva kivikautinen, nuorakeraamista kulttuuria edustava kuoppahautapaikka (Lappalainen 2007) ja alueelta on tehty myös melko runsaasti kivikautisia esinelöytöjä (MV 2017). Perttulanmäen alue ei kuitenkaan geologisesti ole niinkään kiehtova kuin Pitkämäki, koostuen hyvin tavanomaisesta hiekkamoreenista (Kukkonen 1987c; GTK 2017).

Kuva 127. Pitkämäen maastokartta ja vinovalovarjoste. Maantie seurailee hiekka- ja hietamuodostumaa, johon on maa-ainesoton seurauksena syntynyt runsaasti orsivesilampia. Huomaa kumpumoreenimuodostumat Pitkämäen koillispuolella. Punainen piste osoittaa kivikautisen asuinpaikan sijainnin. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

133

Kuva 128. Pitkämäen maaperäkartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

134

5.2.31. Karhunmäki–Huhdanmäki Karhunmäki–Huhdanmäki on maakunnallisesti arvokas 32 hehtaarin kumpumoreenialue, joka sijaitsee Lapuan länsiosassa noin kilometri Kyrönjoesta itään (Rauhaniemi et al. 2004; kuvat 129–133). Alue muodostuu neljästä mäestä, Karhunmäestä, Eevanmäestä, Takalanmäestä ja Huhdanmäestä. Näistä eteläisin eli Eevanmäki sijaitsee länsipuoliskoltaan Ylistaron eli nykyisin Seinäjoen puolella. Koko kumpumoreenialue sijaitsee teiden varsilla, joten siihen tutustuminen on vaivatonta. Huhdanmäen pohjoisja koillispuolella on lisäksi vähäisempiä saman tyyppisiä kumpumoreenimuodostumia parin kilometrin matkalla (Kukkonen 1989b). Pinnaltaan hyvin lohkareiset moreenikummut ovat pääainekseltaan hiekkamoreenia (GTK 2017; Rauhaniemi et al. 2004). Kumpumoreenimuodostuma vapautui jäätikön alta noin 140–150 metriä syvään veteen (Rauhaniemi et al. 2004). Se rajautuu tavallisiin hiekkamoreenista koostuviin moreenimaihin, peltoaukeisiin ja koillisosaltaan Sammalnevan ojitettuun rahkaturpeesta koostuvaan suohon (kuvat 132– 133; Kukkonen 1989b; GTK 2017; Rauhaniemi et al. 2004). Suurilohkareisen Eevanmäen (kuva 129) ympäristössä on myös viljelykäyttöön otettuja hiesu- ja savimaita (Kukkonen 1989b; GTK 2017).

Kuva 129. Karhunmäki–Huhdanmäki-kumpumoreenialueen eteläisin moreenikumpu, Eevanmäki, on korkeuseroiltaan vaihtelevampi ja pinnaltaan suurempilohkareinen kuin viereinen Karhunmäki. Kuva: T. Öhman.

135

Toisin kuin kumpumoreenialueilla yleensä, Karhunmäki–Huhdanmäen moreenikumpareiden väliset alueet eivät ole soistuneet. Alue hahmottuu ympäristöstään noin 10 m kohoavina muodoltaan vaihtelevina mäkinä, mutta sen sisäinen maisema ei kuitenkaan ole erityisen mieleenpainuva. Alueen länsilaidalta on näkymä Kyrönjokea seuraileville peltoaukeille (Rauhaniemi et al. 2004). Karhunmäen itärinteellä on Maanmittauslaitoksen korkeusmallista (kuva 133) ja paikan päällä tehtyjen tulkintojen perusteella myös mahdollinen noin 80 metrin läpimittainen suppakuoppa, jonka keskellä on halkaisijaltaan noin 40 metrinen lampare (kuva 130). Kumpumoreeniympäristö ei tosin supalle ole tyypillinen, joten muukin syntytapa on mahdollinen. Lammen rannalla on Prepulan kyläyhdistyksen kota, jonne johtaa myös kauniisti valaistu polku (Prepulan kylät 2017).

Kuva 130. Karhunmäen lampare, joka lienee synnyltään suppa. Kuva: Päivi Kultalahti.

Välittömästi Karhunmäen itäpuolelta on tehty mineralogisesti melko kiinnostava lohkarelöytö. Tästä osaksi liuskeisesta, osaksi kvartsiittimaisesta varsin suuresta ja vain lyhyen matkaa jäätikön mukana kulkeneesta lohkareesta on nimittäin löydetty punaista korundia eli rubiinia (Mutanen 1972). Lohkareen emäkalliota ei kuitenkaan tunneta. Kvartsiittimainen ulkonäkö viittaa siihen mahdollisuuteen, että lohkare olisi peräisin kolmisen kilometriä Karhunmäestä pohjoiskoilliseen sijaitsevalta Leppälänkylän alueelta, jossa kivilajina on Simpsiön jakson metasertti. Itse Karhunmäen ja Huhdanmäen alueen kallioperä, joka on paljastuneena kumpumoreenialueen itäpuolella (kuvat 131–132), on kiillegneissiä. Alueen koillispuolella, Haaranmäen ja Hautamäen tienoilla, kivilaji kuitenkin muuttuu grafiittiliuskeeksi (GTK 2017). Kiillegneissiä ja grafiittiliusketta halkovat apliittijuonet (Mäkelä 1972). Karhunmäen koillispuolelta tehdyn lohkarelöydön perusteella aluetta tutkittiinkin 1970-luvulla kairauksin ja geofysikaalisin keinoin mahdollisena grafiittimalmina (Mäkelä 1972). Grafiittiliuskeiden sinkkipitoisuudet ovat jonkin verran kohonneita, mikä

136

herätti kiinnostusta alueeseen myös perusmetallien osalta. Lisäksi Karhunmäen alue on ollut mangaanitutkimusten näkökulmasta mielenkiintoinen, mutta mitään jatkotutkimusten kannalta merkittävää ei missään näistä selvityksistä kuitenkaan löydetty (Mutanen 1972; Mäkelä 1972; Kinnunen 1978). Karhunmäen–Huhdanmäen alue sijaitsee kulttuurihistoriallisesti ja matkailullisesti mielenkiintoisella paikalla, sillä kumpumoreenialue ympäröi vapaa-ajankeskus Wanhaa Karhunmäkeä. Päärakennuksen yläkerrassa sijaitsee Körttimuseo, joka esittelee suomalaista herännäisyyttä ja talon historiaa Suomen ensimmäisenä herännäisliikkeen kansanopistona eli körttiopistona. Karhunmäelle ostettiin ja siirrettiin Ilmajoelta vanha apteekkirakennus, mutta muut alueen rakennukset ovat rakennusmestari Juho Kukkulan käsialaa. Päärakennus Juholan avajaisia vietettiin 29.11.1914. Körttiopisto oli alueella merkittävä vaikuttaja, ja sillä oli mm. oma suojeluskuntaosastonsa. Opisto rakennettiin keskelle herännäiskyliä hyvien ja perinteikkäitten kulkuyhteyksien varrella, sillä se sijaitsee vanhalla Kyrön kirkkotiellä eli Tohnin polulla, johon liittyy runsaasti kertomuksia ja kansanperinnettä. Karhunmäki kytkeytyy näin luontevasti osaksi noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevaa Simpsiön aluetta (luku 5.2.32), jonne Karhunmäeltä pääsee pitkin hyvin merkittyä Tohnin polkua (Wanha Karhunmäki 2017; Ylitalo 2014). Karhunmäen viereisellä Eevanmäellä (kuva 129) toimii myös islanninhevostalli, joka on järjestänyt ratsastusretkiä alueella (Islanninhevostalli Topar 2017). Karhunmäki–Huhdanmäki -kumpumoreenialueen matkailupotentiaalia lisää vain noin 1,5 km:n päässä Karhunmäeltä länteen Ylistaron puolella kuntarajaa sijaitseva tunnettu Malkakosken virkistysalue. Koskeen on tulvasäätelyn nimissä rakennettu viisi kynnystä. Rakentamisesta huolimatta alue on silti edelleen varsin kaunis. Malkakoskella sijaitsee mm. lintutorni ja laavu.

137

Kuva 131. Karhunmäki–Huhdanmäen maakunnallisesti arvokkaan kumpumoreenialueen aluerajaus. Kuva: Rauhaniemi et al. (2004).

138

Kuva 132. Karhunmäki–Huhdanmäen maaperäkartta ja vinovalovarjoste. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

139

Kuva 133. Karhunmäki–Huhdanmäen kumpumoreenialueen ilmakuva yhdistettynä vinovalovarjosteeseen. Huomaa korkeamman reunan ympäröimä suppamainen lampare (kuva 130) Karhunmäen koillisrinteellä, sekä Karhunmäen ja Eevanmäen paikallisen topografian selvät erot. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

140

5.2.32. Simpsiö 5.2.32.1. Yleistä Simpsiön laajaa aluekokonaisuutta Lapuan keskustan kaakkoispuolella voidaan pitää avarakatseisen luontomatkailijan kannalta koko Lapuan ja Kauhavan seudun monipuolisimpana ja mielenkiintoisimpana kohteena (kuvat 134–146). Simpsiö onkin paitsi valtakunnallisesti erittäin arvokas kallioalue (Husa et al. 1996; kuva 135), myös ainakin ehdotuksen tasolla maakunnallisesti arvokas maisema-alue (Kuoppala et al. 2013; kuva 136) ja etenkin luonnonsuojelualueensa ja lehtojensuojeluohjelmaan kuuluvan Natura-alueensa (SYKE 2017; kuva 135) ansiosta merkittävä luontokohde. Simpsiön geologisesta merkityksestä kertoo osaltaan se, että alueen malmipotentiaalia on tutkittu aktiivisesti peräti 1660-luvulta asti (Turkka 1994; ks. luku 7), ja tieteellisempi tutkimustyö on ollut lähes jatkuvaa ainakin 1930-luvulta alkaen (Saksela 1935; Hietanen 1936, 1938). Lisäksi eräät opinnäytetyöt käsittelevät kokonaan tai osittain Simpsiötä (Tuukki 1984; Vilpas 1989; Heikkilä 2003). Nykyisin alueella risteilee ulkoilureittien ja latupohjien varsin hyvin merkitty ja hoidettu verkosto, joten Simpsiön moni-ilmeiseen luontoon on helppo tutustua omatoimisesti.

Kuva 134. ”Simpsiön sininen köyry” (Paulaharju 2005) kohoaa Lapuan kirkonkylän takana lähes 100 m ympäröivän lakeuden yläpuolelle. Kuva: Erkki Mikkola (Laitakari 1942).

5.2.32.2. Kallioperä Simpsiötä pidettiin niin pitkään kvartsiitista koostuvana eroosiojäänteenä, että käsitys on iskostunut hyvin syvälle. Kuitenkin jo yli kolme vuosikymmentä sitten Pekka Tuukki (1984) osoitti Oulun yliopistossa tekemässään pro gradu -tutkielmassa, että kyse ei suinkaan ole kvartsiitista, jollaiset ovat Itä- ja PohjoisSuomessa erittäin tavallisia, vaan paljon eksoottisemmasta kivilajista, metasertistä (kuvat 137 ja 139–144). Samoin kuin kvartsiitti, metasertti koostuu lähes kokonaan kvartsista, joka on maasälpien jälkeen maankuoren yleisin mineraali. Mutta toisin kuin kvartsiitti, joka on vain yleensä meren pohjalle kerrostunutta hiekkaa, joka on sitten kokenut metamorfoosin ja muuttunut kovaksi kiveksi, ovat sertit kemiallisia sedimenttejä. Ne syntyivät, kun muinainen merivesi tuli piidioksidista kylläiseksi ja alkoi saostua. Simpsiön tapauksessa todennäköinen synty-ympäristö on ollut suojainen meriallas, jonka ympäristössä tuliperäinen toiminta muutti meriveden koostumusta sen verran, että saostuminen alkoi. Vuosituhansien ja miljoonien kuluessa serttiä kertyi paksu kerros ja se sai svekofennisessä vuorijononpoimutuksessa nykyisen kvartsiittia muistuttavan ulkoasunsa. Simpsiön metaserttiesiintymä on Suomen laajin, kokonaisuudessaan noin 9 x 3 km:n linssimäinen muodostuma (Hietanen 1938), joten kyseessä on melkoinen geologinen harvinaisuus. (Tuukki 1984; ks. myös Heikkilä 2003 ja Kivimäkeä käsittelevä luku 5.2.34)

141

Kuva 135. Simpsiön maastokartta ja valtakunnallisesti arvokkaan kallioalueen (harmaa) ja lehtojensuojeluohjelmaan kuuluvan Natura-alueen (punainen) rajaus. Luonnonsuojelualue erottuu heikosti pienenä vihreällä rajattuna alueena Natura-alueen länsireunassa. Kuva: SYKE 2017.

142

Kuva 136. Kuvassa punaisella viivoituksella ehdotus Simpsiön maakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Alaoikealla osa ehdotusta Lapuanjoen maakunnallisesti arvokkaaksi kulttuurimaisemaksi välillä Haapakoski– Tiistenjoki–Lakaluoma. Kuva: Kuoppala et al. (2013).

143

Kuva 137. Simpsiön kallioperäkartta. Vertaa kuvaan 138. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

144

Kuva 138. Anna Hietasen (1938) väitöskirjatyön geologinen kartta Simpsiöstä ja sen lähialueilta. Vertaa kuvaan 137.

145

Simpsiön metasertin yleispiirteinä voidaan pitää sinistä väriä, grafiitti- ja kiisupitoisuutta ja kalkkisilikaattimineraalien esiintymistä. Metaserttikallioiden rapautumispinta on tyypillisesti ruosteinen, reikäinen ja lohkeileva. Metasertit voidaan luokitella ulkonäkönsä ja mineraalikoostumuksensa perusteella useisiin eri tyyppeihin. Tuukki (1984) käytti paljain silmin havaittavien ominaisuuksien perusteella Simpsiön metaserteille jakoa neljään perustyyppiin, eli lasimaiseen, ohutraitaiseen, karsiraitaiseen ja mangaanisilikaattiraitaiseen metaserttiin (kuvat 139–140). Nämä voidaan mikroskooppisesti jakaa vielä useampiin alatyyppeihin. Niistä kiinnostuneen lukijan kannattaa perehtyä etenkin Tuukin (1984) pro gradu tutkielmaan, jossa Simpsiön metasertit on kuvattu hyvin seikkaperäisesti.

Kuva 139. Simpsiön massiivinen lasimainen metasertti (P=6986301, I=294651). Kuva: Pekka Sipilä (Sipilä et al. 2008).

Metaserttien yhteydessä esiintyy myös muutamia muita kivilajeja (kuvat 137–138 ja 142). Näistä yleisin on grafiittiliuske, joka ympäröi Simpsiön metaserttiä lähes joka suunnasta (kuva 142; GTK 2017). Sitä on kutsuttu myös mm. fylliitiksi (Hietanen 1938) ja grafiittipitoiseksi kiillegneissiksi (Tuukki 1984). Niin grafiittiliuskeiden raekoko, liuskeisuus kuin kiisupitoisuuskin vaihtelevat varsin runsaasti, mutta yleensä ne ovat keskirakeisia, raitaisia ja rapautumispinnaltaan aina voimakkaasti ruosteisia (Tuukki 1984). Kolmas keskeinen Simpsiön ja sen lähialueiden kivilaji on mafinen metavulkaniitti, jota voi aivan hyvin kutsua myös amfiboliitiksi tai sarvivälkeliuskeeksi. Kyseessä on yleensä keskirakeinen, tummanvihreä ja raitainen kivilaji, joka on alunperin ollut merenpohjalle kerrostunutta tulivuoren ilmaan syöksemää tuhkaa. Vähäisempi osa alueen metavulkaniiteistä lienee alkuperältään laavakiviä. Monin paikoin metavulkaniitteihin liittyy kalkkisilikaattimineraaliraitoja tai -linssejä. Näiden kivilajien lisäksi Simpsiöllä ja

146

siihen liittyvillä alueilla esiintyy erilaisia kiillegneissejä ja osin migmatiittisia graniitteja ja granodioriitteja, jotka paikoin muodostavat juonia toisiin kivilajeihin. Siellä täällä metaserttiä on murskaleina nuoremman graniitin joukossa. Tällaista kiveä kutsutaan breksiaksi (kuva 141). (Hietanen 1938; Tuukki 1984; Heikkilä 2003; Sipilä et al. 2008)

Kuva 140. Simpsiön karsiraitainen eli diopsidia ja amfibolia sisältävä metasertti (P=6988655, I=295141). Kuva: Pekka Sipilä (Sipilä et al. 2008).

Kuva 141. Metaserttiä breksiakappaleina nuoremmassa vaaleassa graniitissa. Santerinkytö, Simpsiö (P=6987142, I=293793). Kuva: Pekka Sipilä (Sipilä et al. 2008).

147

Kuva 142. Grafiitti-kiisuliuskevälikerros metasertissä tieleikkauksessa Simpsiöllä (P=6988572, I=295056). Kuva: Pekka Sipilä (Sipilä et al. 2008).

Poikkeukselliset kivilajit tarkoittavat käytännössä yleensä myös sitä, että näissä kivilajeissa tavataan myös poikkeuksellisia mineraaleja. Näin on myös Simpsiön tapauksessa. Simpsiölle tunnusomaisiin mangaanimineraaleihin kiinnitti tiettävästi ensimmäisenä huomiota Martti Saksela tehdessään Simpsiöllä kenttätutkimuksia vuonna 1933. Jo hän tunnisti alueen erikoisista mineraaleista korukiveksikin kelpaavan rodoniitin (Saksela 1935). Kunnolla Simpsiön mineraloginen tutkimus kuitenkin käynnistyi vasta Anna Hietasen vuosina 1935 ja 1936 tekemien kenttätöiden seurauksena. Jo vuonna 1936 hän julkaisi tutkimuksen, jossa käsitteli kvartsin kanssa yhteenkasvettumina esiintyvää rodoniittiä huomattavasti Sakselaa tarkemmin, ja perehtyi myös alueen mangaanipitoisiin kalsiitteihin ja spessartiineihin (Hietanen 1936). Vuoden 1938 väitöstutkimuksessaan hän löysi Simpsiöltä rodoniitin lähisukulaista pyroksmangiittia ensimmäisenä Suomessa (Hietanen 1938; ks. myös Heikkilä 2003). Rodoniittiä, pyroksmangiittia ja spessartiinia löytyy runsaasti esimerkiksi Simpsiön eteläosassa olevalta Rankamäeltä (Vilpas 1989, 1996; Turkka 1994). Siellä alue, jossa metasertissä esiintyy pyroksmangiitti- ja rodoniittiraitoja, on kooltaan noin 200 m x 50 m (Vilpas 1996; Turkka 1994). Näistä, kuten useimmista muistakin Simpsiön mineraaleista tarkempia kuvauksia löytyy etenkin Tuukin (1984) pro gradu -tutkielmasta. Muista Simpsiön harvinaisista mineraaleista mainittakoon pyroksferroiitti ja rodokrosiitti (Hytönen 1999). Yksi kautta vuosisatojen taloudellisesti kiinnostavimmista Simpsiön mineraaleista on magneettikiisu, jota mm. Laitakari (1942) kertoo yritetyn louhia sieltä täältä. Oletettavasti magneettikiisusta johten paikallisesti alueen kallioperässä on hyvin voimakkaitakin magneettisia häiriöitä, jotka tekevät siellä täällä kompassin käytön mahdottomaksi (Heikki Alakarhu, henkilökohtainen tiedonanto 2017).

148

Kuva 143. Simpsiön sinikvartsia hiottuna. Kuvat: Jari Väätäinen, GTK / Vilpas (1996, ylempi) / Hietala (2017, alempi).

Maineikkain Simpsiön mineraaleista on kuitenkin koko Simpsiön päämineraali, eli kvartsi. Se esiintyy Simpsiöllä korukivitasoisena sinikvartsina, joka on valittu Lapuan kuntakiveksi (Vilpas 1996; kuva 143). Sinisen värin synnystä ei ole lopullista selvyyttä, mutta todennäköinen syypää ovat kvartsissa esiintyvät pienet rutiilineulaset (Tuukki 1984; Heikkilä 2003; Hietala 2017). Voimakkaimman sinistä kvartsia on löydetty etenkin Simpsiön luoteispuolelta (Hietala 2017), ja lohkareina sinikvartsia löytyy kaikkialta Simpsiön eteläkaakkoiselta puolelta, esimerkiksi Hirvijärveltä (Vilpas 1996; ks. luku 5.2.37). Paikoin Simpsiöllä esiintyy myös violettia, ametistimaista kvartsia (Heikkilä 2003; Hietala 2017) ja varsin yleisesti punaista ruusukvartsia. Simpsiöllä ja Kivimäessä tavattavalle sekä sinikvartsia että ruusukvartsia sisältävälle erikoiselle muunnokselle on Lakeuden kivikerho ry:n toimesta annettu kauppanimeksi Lapuan aurora. Nimitys juontaa juurensa vuosina 2016 ja 2017 EteläPohjanmaalla usein havaittuihin sinipunaisiin revontuliin (Satu Hietala, henkilökohtainen tiedonanto 2017; ks. myös Hietala 2017). Alueen sini- ja violetinsävyisillä kvartseilla on havaittavissa mielenkiintoinen väriilmiö. Kvartsi on nimittäin sinistä vain heijastuneessa valossa, mutta läpikulkevassa valossa se näyttää kellertävältä tai kellanruskealta (Heikkilä 2003; Hietala 2017). Satunnaiselle geomatkailijalle helpoin ja alueen kestävän kehityksen kannalta myös sovelian paikka etsiä sini- ja ruusukvartseja on Simpsiön etelärinteen vanha kirkasvetinen louhos, jonka loivalla itärannalla niitä on tarjolla runsain määrin (kuva 144).

5.2.32.3. Maaperä Mannerjäätikön vetäydyttyä alueelta noin 9000 vuotta sitten peitti Simpsiötäkin yli sadan metrin syvyinen meri (Kukkonen 1989b; kuva 5). Näin ollen joskus vastaan tulevat väitteet siitä, että Simpsiön laki olisi vedenkoskematonta aluetta, eivät pidä paikkaansa. Maaperägeologisesti Simpsiön länsi- ja itäpuolet ovat hyvin voimakkaasti toisistaan poikkeavia. Lännessä maaperä koostuu hiekkamoreenista, mutta itäpuolella vallalla ovat Lapuanjokea ympäröivät hienorakeiset kivennäismaalajit hiesu ja hieno hieta. Varsinainen Simpsiö on kuitenkin maaperägeologisesta näkökulmasta hyvin yksinkertainen, sillä se koostuu vain kalliopaljastumista ja -maista. Simpsiön etelärinteellä Kivipellon eteläpuolella Pihlajamaankankaalla lisäväriä maisemaan ja maaperäkarttaan tuo pohjois–etelä-suuntainen noin kilometrin mittainen harju, jonka ympäristössä on myös melkoisia kivikoita (GTK 2017). Simpsiön alueella on ollut myös komeita

149

pirunpeltoja. Osa niistä on edelleen jäljellä, mutta enimmäkseen ne tuhottiin jo 1960-luvulla tien pohjiksi (mm. Heikki Alakarhu, Juha J. Ulvila ja Mauno Vähämäki, henkilökohtaisia tiedonantoja 2017).

Kuva 144. Simpsiön etelärinteen kirkasvetinen vanha louhos. Kuva: T. Öhman.

5.2.32.4. Elävä luonto Simpsiön luontoarvot ovat alueen rakentamisesta huolimatta edelleen merkittävät. Varsinainen Simpsiön länsirinteen luonnonsuojelualue on hyvin pieni, vain viitisenkymmentä metriä pitkä kapea kolmio, mutta lehtojensuojeluohjelmaan kuuluva Natura-alue on merkittävästi laajempi, kattaen suuren osan Simpsiön länsirinteestä laskettelualueesta etelään (kuva 135; SYKE 2017). Simpsiön kehityshankkeen yhteydessä 2000-luvun puolivälissä Simpsiöllä tehtiin luontokartoitus (Ala-Risku 2005) ja arvioitiin hankkeen ympäristövaikutuksia (Koivula 2006). Kasvillisuuden näkökulmasta Simpsiö on merkittävä etenkin lehtojensa ansiosta. Alueen lehdot vaihtelevat kuivista reheviin, lähteisiin lehtoihin. Etelä-Pohjanmaalla Simpsiö on lähes ainoa alue, jossa kuivia lehtoja esiintyy. Lehtojen sijaintia hallitsevat kallioperän muodot, sillä lehtolaikut esiintyvät taskumaisesti kallion painanteissa tai pitkissä ja kapeissa notkelmissa. Simpsiön alueella esiintyvät uhanalaisista tai harvinaisista kasveista mm. pussikämmekkä, kalliokielo, kivikkoalvejuuri, lehtokuusama, haisukurjenpolvi ja keltatalvikki. Alueen puustoon kuuluu kohtalaisen runsaasti mm. kolohaapoja, tervaleppiä, kelomäntyjä ja kääpäisiä koivupökkelöitä. Metsälinnuista Simpsiöllä tavataan mm. käenpiika, tiltaltti, pyy, laulu- ja kulorastas,

150

puukiipijä, teeri, pyy, metso ja palokärki. Myös ampuhaukka viihtyy Simpsiön maisemissa, samoin kuin useat uhanalaiset hämähäkkilajit. Alueen nisäkkäistä huomionarvoisin on liito-orava. (Ala-Risku 2005; Koivula 2006; Kuoppala et al. 2013) Luonto- ja etenkin virkistysarvojen kannalta oleellinen kohde Simpsiön alueella on myös vuonna 1932 Simpsiön vesiosuuskunnan toimesta vedensäännöstelyaltaaksi padottu Rytineva (Visit Lapua 2016; Vähämäki 2005). Nykyisen noin 4 ha:n kokoisen Rytilammen ympäri kiertää yksi alueen ulkoilureiteistä, ja lammen rannoilla on levähdyspaikkoja laavuineen ja tulipaikkoineen. Rytilampi tuo myös vaihtelua alueen runsaaseen metsälinnustoon, sillä esimerkiksi pikaisella käynnillä toukokuun lopussa 2017 lammella viihtyivät pesivinä lajeina mm. sinisorsa, telkkä ja laulujoutsen, sekä vähintäänkin käymässä ollut mustakurkku-uikku. Rytilampea voidaankin pitää pienuudestaan ja lajiston tavanomaisuudesta huolimatta paikallisesti merkittävänä lintujärvenä (Koivula 2006; Aalto 2013; Kuoppala et al. 2013).

5.2.32.5. Historia ja kansanperinne Simpsiöön liittyy myös hyvin rikas kansanperinne, joka historialliset tosiasiat ja tarinat sekoittuvat. Niistä kiinnostuneen kannattaa lukaista esimerkiksi Mauno Vähämäen (2005) kokoama raportti ja sen pohjana olleet julkaisut. Tarinoiden mukaan 1300-luvulla Simpsiöllä pitivät valtaa vuorenpeikot. Piispa Hemming eli Hemmingus (noin 1290–1366, piispana 1338–1366; Palola 1998) ei tästä pitänyt, vaan lähti todennäköisesti vuonna 1345 kukistamaan peikot. Simpsiölle lännen suunnasta kavutessaan hänen piti välillä levätä polun oikealla puolella olleella penkkimäisellä kalliopaadella. Se tunnetaan nykyisinkin Piispanpenkkinä (kuvat 145–146). Hemmingin saarna vuorenpeikoille oli sen verran väkevä, että peikot katosivat vuoren sisään, eikä niitä sen koommin ole näkynyt. Samassa yhteydessä Simpsiö sai nimensä. (Vähämäki 2005; MV 2017)

Kuva 145. Simpsiön Piispanpolun varrella on paitsi penkki, myös Piispanpenkki. Kuva: T. Öhman.

151

Piispa Hemmingin ohella toinen keskeinen hahmo Simpsiön tarustossa on töysäläinen Tohnin äijä. Hän oli mukana rakentamassa Isonkyrön kivikirkkoa vuonna 1304. Kerran Tohni istahdettuaan Simpsiöllä lepäämään otti matkaa jatkaessaan mukaansa ison kiven ja kantoi sen Kyröön saakka. Kirkon läntisessä päädyssä olevaa ikkunaa kutsutaan edelleen Tohnin akkunaksi, sillä se on Tohnin tuomaksi väitetyn kiven alla. Keskeisenä kulkureittinä Tohnilla, piispa Hemmingillä ja tavallisemmillakin kulkijoilla oli keskiaikainen ja edelleen paikoin näkyvissä oleva Kyrön kirkkotie, joka tunnetaan Tohnin polkuna. Se vei Lapuan kirkolta Simpsiön yli Karhunmäkeen ja edelleen kohti Isonkyrön kirkkoa. Vanhimmat kirjalliset maininnat siitä ovat 1900-luvun alusta. Simpsiölllä on ollut myös mm. mestauspaikka, jossa viimeinen teloitus on tapahtunut todennäköisesti vuonna 1770. Sen tarkkaa sijaintia ei tiedetä. (Vähämäki 2005; MV 2017)

Kuva 146. Simpsiön ilmakuva ja vinovalovarjoste. Punaisista pisteistä oikeanpuoleinen osoittaa Piispanpenkin sijainnin, vasemmanpuoleinen viittaa koko Kirkkotiehen. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna / MV:n tietokanta.

152

5.2.33. Jouttivuori Nelisen kilometriä Lapuan kirkolta kaakkoon sijaitseva Jouttivuori on tyyppiesimerkki keski- ja tasarakeisesta heikosti suuntautuneesta tonaliitista, jossa on hyvin vähän vanhempia liuskesulkeumia (kuva 147; Sipilä et al. 2008). Jouttivuorella on toimiva murskelouhos, joka tuottaa lujuudeltaan kohtalaista, mutta alueen muita kivilajeja kuitenkin selvästi parempilaatuista tonaliittimursketta (Sipilä et al. 2008). Tonaliitti rajautuu lounaassa grafiittiliuskeeseen, muualla sitä puolestaan ympäröi kiillegneissi (kuva 148; GTK 2017). Ainakin Jouttivuoren länsilaidalla kiillegneississä esiintyy kapeina juonina ja suonina granodioriittiä, amfiboliittia, pegmatiittia ja graniittia (Nyholm et al. 1992). Tonaliitti-intruusio jatkuu itään päin Keltamäkeen kiven pysyessä hyvin samankaltaisena kuin Jouttivuoressa (Nyholm et al. 1992). Sen koillispuolella Vuorenkalliolla on toinen vastaavanlainen tonaliitti-intruusio (GTK 2017). Maaperägeologisesti Jouttivuoren alue on hyvin yksinkertainen, sillä kalliopaljastumia ja -maita ympäröi hiekkamoreeni (Kukkonen 1987b; GTK 2017). Aivan louhoksen koillispuolella on lisäksi pieni hiekkaesiintymä (Kukkonen 1987b; GTK 2017). Murskelouhoksen lisäksi Jouttikallion ja Jouttivuoren alueella on tuulivoimapuisto ja lisäksi länsirinteellä on laajahko turkistarha-alue, joten varsinaisista maisema- tai luontoarvoista ei tämän kohteen osalta voida puhua. Jouttikallion länsi- ja lounaispuolilta on löydetty kvartsi-iskoksia, joiden perusteella paikalla on oletettu olleen kivikautisia asuinpaikkoja (kuva 149; MV 2017). Louhokselta näille on tosin matkaa jo yli puolitoista kilometriä.

Kuva 147. Jouttivuoren tonaliitti on keskirakeista ja heikosti suuntautunutta (P=6985175, I=300635). Kuva: Pekka Sipilä (Sipilä et al. 2008).

153

Kuva 148. Jouttivuoren kallioperäkartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

Kuva 149. Jouttivuoren maastokartta ja vinovalovarjoste. Punaiset pisteet osoittavat Jouttikallion kivikautisten kvartsiiskosten löytöpaikat. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

154

5.2.34. Kivimäki Kuutisen kilometriä Simpsiöltä kaakkoon sijaitseva Kivimäki kohoaa ympäristöstään samasta syystä kuin Simpsiökin: metasertti on hyvin kulutusta kestävää kiveä (kuvat 150–154). Metaserttiä ympäröi kiillegneissi, joka on suuntautunutta ja homogeenista, ja jota leikkaavat granodioriitti-, apliitti- ja pegmatiittijuonet (Nyholm et al. 1992). Lisäksi Kivimäen luoteisrinteellä moottoriradan tuntumassa on kapeahko jakso mafista metavulkaniittiä (GTK 2017; kuva 153). Toisin kuin muut Simpsiön ympäristön metaserttiesiintymät kuten Jänismäki, Paasinmäki ja Ritamäki, Kivimäki puuttuu Anna Hietasen (1938) väitöskirjan geologisesta kartasta (kuva 138), eikä Hietanen Kivimäkeä työssään mainitse. Tutkimuskirjallisuutta Kivimäestä alkoikin ilmestyä vasta 1970-luvun alusta lähtien. Tuolloin Rautaruukki teki Martti Norin vuonna 1969 kiintokalliosta löytämän pyroksmangiittinäytteen innoittamana alueella monipuolisia tutkimuksia. Taloudellista potentiaalia ei Kivimäen esiintymässä kuitenkaan havaittu (Talvitie 1970; Rautaruukkki OY 1971). Metasertin yhteydessä etenkin Kivimäen itäosissa esiintyy myös lukuisia hyvin poikkeuksellisia kivilajeja, jotka on nimetty niiden päämineraalien mukaan. Tällaisia ovat esimerkiksi rodoniittikivi, rodoniittipyroksmangiittikivi, pyroksmangiitti-kvartsikivi ja ferrosiliitti-pyroksferroiittikivi. Toisin kuin Simpsiöllä, Kivimäessä mangaanisilikaattikivet eivät muodosta raitoja vaan jopa kolme metriä leveitä pahkuja. Niiden sisällä voi olla metaserttiä tai juonikvartsia. Mangaanisilikaattikivien paljastuma- ja rakopintoja peittää sinimusta mangaanioksidikerros, minkä vuoksi niitä pääsee näkemään kunnolla ainoastaan tuoreelta pinnalta. Kivimäessä ei myöskään esiinny varsinaisia rautasilikaattiraitoja, sillä mangaanisilikaattikivet vaihettuvat vähitellen rautarikkaiksi muunnoksiksi. Esimerkiksi magneettikiisua ja pyroksmangiittia tai pyroksferroiittia sisältäviä kiviä esiintyy Kivimäellä yleisesti. (Heikkilä 2003)

Kuva 150. Kivimäen kalliopaljastumat ovat pinnaltaan ruosteisia, joten kiviä pääsee näkemään kunnolla ainoastaan tuoreelta murtopinnalta. Paikka on mineraaliharrastajien suosiossa, mistä kertovat lukuisat rikotut kivet paljastumalla. Kuva: T. Öhman.

155

Kivimäen suurin kiinnostuksen kohde on niissä lukuisissa harvinaisissa mineraaleissa, joita metasertin yhteydessä esiintyvistä eksoottisista kivilajeista on löydetty. Kivimäki onkin maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen mangaanimineraalien esiintymä (Pasi Heikkilä, henkilökohtainen tiedonanto 2017). Pasi Heikkilä (2003) tunnisti pro gradu -tutkielmassaan pelkästään Kivimäen mangaanisilikaattikivistä 30 eri mineraalia. Kivimäestä onkin tehty Suomen ensimmäiset löydöt manganokummingtoniitistä (Reijo Alviola, GTK) ja sonoliitistä (Pasi Heikkilä, Helsingin yliopisto). Näistä ensiksi mainittu on Kivimäen alueella jopa suhteellisen yleinen mineraali (Heikkilä 2003). Kivimäen mineraaleista ja niiden synnystä syvällisempää tietoa halajavan lukijan kannattaakin perehtyä Heikkilän pro gradu -tutkielmaan, sillä tässä raportissa on mahdollista antaa ainoastaan hyvin lyhyt yleiskatsaus Kivimäen erittäin poikkeukselliseen mineralogiaan. Asiasta varmasti saadaan myös tulevaisuudessa merkittävästi lisätietoja, sillä Kivimäen monimuotoista mineraalikoostumusta selvitellään edelleen (Pasi Heikkilä, henkilökohtainen tiedonanto 2017). Simpsiölläkin esiintyvä rodoniitti on Kivimäen tärkein korukivimineraali (kuva 151). Kivimäen rodoniittikivi on hieno–keskirakeista, tasarakeista, ja väriltään likaisen ruskeanpunaista. Sitä syrjäyttävät jopa yli 10 cm:n pituiset metamorfoosissa syntyneet pyroksmangiittihajarakeet. Rodoniitin ohella amfiboleista manganogruneriittia löytyy melko yleisesti uudelleenkiteytyneistä rauta-mangaanisilikaattikivistä, joissa se syrjäyttää rautarikasta pyroksmangiittia tai pyroksferroiittia neulasmaisina ja ulokkeisina kiteinä. Pyrokseeniryhmän harvinaisista mineraaleista Kivimäessä tavataan suhteellisen usein kanoiittia. Karbonaateista esiintyy yleisesti, joskin pieninä määrinä kutnohoriittia ja rodokrosiittia. Kivimäen oksideista voidaan mainita vaikkapa tefroiitti-rodoniittikivestä löydetty ilmeniitin sukuinen pyrofaniitti. (Heikkilä 2003) Granaattiryhmän mineraaleista muuallakin Lapualla ja Kauhavalla paikoin tavattava spessartiini on Kivimäessä yleistä, ja esiintyy tavallisesti graniittijuonten ja mangaanisilikaattikivien kontaktissa suurimmillaan 2,5 cm:n läpimittaisina kiteinä (Turkka 1994; Heikkilä 2003). Hyvin tavallisetkin mineraalit esiintyvät Kivimäessä joskus varsin poikkeuksellisina muunnoksina. Esimerkiksi alueen metaserteissä tavataan alle 10 cm leveinä raitoina violetinsävyistä, ametistia muistuttavaa kvartsia, joka kuitenkin läpivalossa tarkastellen on Simpsiön sinikvartsin tapaan kellertävän ruskeaa (Heikkilä 2003; Hietala 2017).

Kuva 151. Kivimäen rodoniittia hiottuna. Näytteen läpimitta noin 30 mm. Kuva: J. Ranua, GTK / Heikkilä (2017) / Näyte: P. Heikkilä / Hionta: J. Kortteinen.

156

Kivimäen mineraalien mangaani ja rauta todennäköisesti alun perin saostuivat noin 1900 miljoonaa vuotta sitten merenpohjalle purkautuneesta kuumasta tuliperäisestä liuoksesta (hydrotermisestä fluidista). Tämä liuos oli peräisin mahdollisesti kaukanakin sijainneista purkausaukoista. Kivimäen mangaanisilikaattikivet ja niissä esiintyvät poikkeukselliset mineraalit ovat kuitenkin muodostuneet ehkä noin 30 miljoonaa vuotta myöhemmin syvällä kallioperässä svekofennisen vuorijononpoimutuksen yhteydessä. Kivimäen erikoinen mineraaliseurue syntyi voimakkaan deformaation ja lähes läpikotaisen ja useassa eri vaiheessa tapahtuneen uudelleenkiteytymisen kautta. Keskeisenä tekijänä uudelleenkiteytymisessä ja mineraalireaktioissa oli jälleen fluidi, mutta tällä kertaa se oli metamorfista alkuperää. Sen aikaansaama uudelleenkiteytyminen on syrjäyttänyt Simpsiöllä tavattavat magnetiittimetaserttityyppiset rautamuodostumat (Tuukki 1984; Heikkilä 2003). Syrjäyttämisprosessin seurausta on esimerkiksi manganokummingtoniitti-kvartsikivi. Juuri tämän metamorfisen fluidin aikaansaamat geokemialliset reaktiot tekevät Kivimäestä ainutlaatuisen verrattuna Simpsiöön ja Ylistaron Vittinkiin, joiden metaserttien perimmäinen alkuperä on kuitenkin sama kuin Kivimäessä. (Mancini et al. 2000; Heikkilä 2003; Pasi Heikkilä, henkilökohtainen tiedonanto 2017) Maaperägeologiselta kannalta Kivimäki on varsin yksitoikkoinen alue. Kalliopaljastumista ja -maista koostuvaa mäkeä ympäröi tavallinen hiekkamoreeni, ja mäen länsipuolella oleva suo on rahkaturvekerrostumiensa vuoksi otettu turvetuotantokäyttöön (Kukkonen 1987b; GTK 2017). Maaperägeologisia prosesseja on kuitenkin kiittäminen siitä, että Kivimäen poikkeuksellisia kivilajeja voi löytää myös alueen soranottopaikkojen lohkareista (Heikkilä 2003). Noin sadan metrin päähän mineraaliharrastajien suosimasta Pasi Heikkilän pro gradu -työssään yksityiskohtaisesti kartoittamasta alueesta etelään on tätä kirjoitettaessa kohoamassa tuulivoimala. Voimalan rakentamista varten on vanhaa metsäautotietä parannettu, minkä yhteydessä myös ojat on kaivettu uudelleen (kuva 152). Niinpä muutamien seuraavien vuosien aikana alueen ojat tarjoavat kivi- ja mineraaliharrastajille hyvän mahdollisuuden kartuttaa kokoelmiaan. Arkeologisesta näkökulmasta Kivimäki on jossain määrin kiinnostava alue, sillä sen länsirinteen juurella kulkevan tien varrelta on tehty muutamia kivikautisia löytöjä. Ne ovat lähinnä kvartsi-iskoksia, mutta myös luuta on Kivimäestä löydetty (Ranta & Lehto 2014; MV 2017). Näiden perusteella on päätelty paikalla olleen melko laaja kivikautinen asuinpaikka, joka tien rakennuksen vuoksi on osittain tuhoutunut (kuva 154; Ranta & Lehto 2014; MV 2017). Lisäksi noin kilometrin päässä Kivimäen kaakkoispuolella Salinkankaalla on aivan metsäautotien varressa yksi tai kaksi tervahautaa (kuva 154; MML 2017; MV 2017). Alueella on myös melko huomattavia luontoarvoja, sillä Kivimäen kallioalueet ovat lähes luonnontilaisia ja männikkö on osin 150-vuotiasta (Ranta & Lehto 2014). Kuva 152. Jouttivuoren uudet tuulivoimalat näkyvät hyvin tulevan Kivimäen voimalan kohdalle. Uudet ojat ovat muutaman vuoden ajan hyviä kohteita lohkare-etsijöille. Kuva: Päivi Kultalahti.

157

Kuva 153. Kivimäen maastoja kallioperäkartta. Huomaa myös kuvan oikeassa alakulmassa Salinkankaan tervahauta, joka saattaa sijaita noin 50 m karttaan merkitystä kohdasta länteen (MV 2017). Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

158

Kuva 154. KivimĂ¤en maastokartta ja vinovalovarjoste. Punaiset pisteet ja viivoitus osoittavat kivikautisten asuinpaikkojen sijainnin. Kuva: T. Ă&#x2013;hman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

159

5.2.35. Ritakorvenvuori–Jerssinkalliot–Virpikalliot Ritakorvenvuori, Jerssinkalliot ja Virpikalliot muodostavat laajan kalliopaljastuma-alueen Lapuan etelärajalla, yhdeksän kilometriä Lapuan kirkolta etelään ja pari kilometriä Koskelankylästä itään. Kallioalue jatkuu Halmeenmäen kautta lähes yhtenäisenä Nurmon (Seinäjoen) puolelle Korvenkallioiden nimellä (kuvat 155–156). Paljastuma-alueen valtakivilaji on Evijärveen liuskejaksoon liittyvä Teuvan tyypin kiillegneissi, mutta Jerssinkallioiden kaakkoisosassa paljastuneena on myös granodioriittiä (kuva 156; GTK 2017). Lisäksi aluetta halkovat pegmatiittijuonet (Nyholm et al. 1992). Maaperägeologisesti Ritakorvenvuoren alue on seutukunnalle hyvin tyypillistä. Kalliopaljastumia ja -maita ympäröi lounaassa ja lännessä lähinnä hiesu ja karkea hieta, pohjoisessa, idässä ja etelässä puolestaan hiekkamoreeni (GTK 2017). Luontoarvoiltaan alue on hieman kaksijakoinen, sillä Ritakorvenvuoren metsiä on hakattu ja aurattu (Nyholm et al. 1992) varsin laajasti, mutta toisaalta taas Jerssinkallioilla on pieni yksityinen luonnonsuojelualue (kuva 155). Niinpä Ritakorvenvuori on helposti saavutettavissa metsäautotieltä, mutta näyttävämmille Jerssinkallioille ja Virpikallioille ei johda kartoille merkittyjä reittejä, mikä merkittävästi rajoittaa niiden mahdollista hyväksikäyttöä geo- ja luontomatkailussa. Samalla tämä tietenkin lisää Jerssinkallioiden luonnonsuojelualueen mahdollisuuksia säilyä mahdollisimman luonnontilaisena. Tunnettuja muinaismuistoja tai historiallisia nähtävyyksiä alueella ei ole.

Kuva 155. Ritakorvenvuoren, Jerssinkallioiden ja Virpikallioiden maastokartta ja vinovalovarjoste. Jerssinkallioiden luonnonsuojelualue on keskellä tummanvihreällä reunustettu suorakaide. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

160

Kuva 156. Ritakorvenvuoren, Jerssinkallioiden ja Virpikallioiden kallioperäkartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

5.2.36. Tiisijärvi Tiisijärvi sijaitsee lähellä Lapuan etelärajaa noin 17 km Lapuan keskustasta kaakkoon, Hirvijärven tekojärven koillispuolella. Järvi sijaitsee soiden ympäröimällä hiekkamoreenialueella (kuvat 157–159; GTK 2017; Kielosto et al. 1999), eikä siinä ensi silmäyksellä ole maaperägeologisesta näkökulmasta mitään erityisen poikkeuksellisesta. Tarkemmin katsoessa huomio kiinnittyy kuitenkin lähes koko järven länsirantaa koristavaan rantavalliin. Sitä pystyy seurailemaan Tiisijärven lomamökeiltä pohjoiseen lähes yhtenäisenä noin 1,7 km:n matkan (kuvat 158 ja 159). Myös järven lounais- ja koillisosissa on kartoitettu rantavallit (kuva 159; GTK 2017). Jos aivan tarkkoja ollaan, maaperäkartoituksen mukaan länsi- ja koillisrannoilla muodostumaa kutsutaan muinaisrannaksi, mutta lounaassa osa muodostumasta on kartoitettu muinaisrannaksi ja osa rantavalliksi (kuva 159; GTK 2017). Maaperäkarttalehtiselostuksessa (Kielosto et al. 1999) näitä ei käsitellä, joten ilman tarkempia tutkimuksia on mahdotonta sanoa, onko muodostumilla varsinaista eroa. Tässä raportissa niitä kutsutaan yhteisesti rantavalliksi, koska kyseessä on kuitenkin nykyisen järven rantaviivaa seurailevasta vallimaisesta muodostumasta. Järven kaakkoisimmasta osasta ei valitettavasti ole tarkkaa maaperäkartoitusta, mutta vinovalovarjosteessa näyttäisi olevan samankaltainen rantavalli kuin järven muillakin sivuilla. Erityisen kiintoisa on kuitenkin viitisenkymmentä metriä nykyistä rantaviivaa seurailevan vallin itäpuolella oleva samansuuntainen hieman matalampi ja leveämpi 350 m:n mittainen valli. Edelleen noin 50 m siitä itään sijaitsee vieläkin ”lätsähtäneempi” vallimainen rakenne, jota pystyy seurailemaan peräti noin 650 m (kuva 158; MML 2017). Ilman tarkempia tutkimuksia asiasta ei voi olla varma, mutta kyseessä saattaa olla kolmen nykyistä

161

rantaviiva kohti nuorenevan rantavallin sarja. Toinen selitysmahdollisuus näille enemmän sisämaan puolelle oleville matalille muodostumille on mannerjäätikön suuntaama moreeniselänne. Tähän viittavaat saman suuntaiset järven luoteis- ja eteläpuolella olevat harjanteet (kuva 158). Järven kaakkoisrannalla on nykyisin runsaasti kesämökkejä, mikä rajoittaa tämän sinänsä mielenkiintoisen kohteen mahdollista käyttöä vierailukohteena. Arkeologisesti tai historiallisesti kiinnostavia kohteita ei Tiisijärvellä tiettävästi ole. Myöskään kallioperägeologisesti Tiisijärven alueella ei ole erityisiä vierailukohteita. Järven alue on enimmäkseen kartoitettu kiillegneissiksi, mutta kalliota pääsee näkemään oikeastaan vain järven itärannan tuntumassa sijaitsevan Aittosaaren pohjoispään paljastumassa. Aittosaaressa sijaitsee myös laavu. Järven eteläpuolella kohoava Majakallion paljastuma-alue puolestaan on graniittipegmatiittia (GTK 2017). Tiisijärven ympäristössä, etenkin sen kaakkoispuolella on kuitenkin tehty jonkin verran kultatutkimuksia, sillä kallioperä sisältää runsaasti kvartsijuonia. Niiden yhteydessä esiintyy paikoin rikki-, magneetti- ja arseenikiisua sekä scheelittiä, mutta kultapitoisuus on jäänyt yhtä lohkarenäytettä lukuun ottamatta alhaiseksi (Huuskonen 1989, 1991; Turkka & Kanto 1996). Myös apatiittia esiintyy mainittavissa määrin Tiisijärven ympäristön graniittipegmatiiteissa (Turkka 1994). Alueen luontoarvoista kenties merkittävin on järven itäpuolella oleva 248 ha:n Hietaharjunneva, joka on reunojen ojituksista huolimatta säilynyt suurelta osin luonnontilaisena. Hietaharjunnevan luonnontilaisimmilla keskiosilla rahkaräme muuttuu paikoitellen keidasrämeeksi (Toivonen 1994). Tiisijärven länsipuolella olevaa enimmäkseen erilaisista rämeistä koostuvaa 490 ha:n Tiisinevaa on ojitettu huomattavasti enemmän (Toivonen 1994). Melko runsaasta kesämökkimäärästä huolimatta Tiisijärveä markkinoidaan erämaajärvenä, jolla myös kerrotaan kaakkurin ainakin aiemmin pesineen (Tiisijärven Lomamökit 2017). EteläPohjanmaa on etenkin eteläosiltaan rauhallisia pesimäympäristöjä vaativan ja silmällä pidettäväksi lajiksi luokitellun kaakkurin kannalta varsin kehnoa aluetta (Suomen lintuatlas 2017), joten mikäli kaakkuri edelleen pesii Tiisijärvellä, on sitä syytä pitää paikallisesti merkittävänä lintujärvenä. Kuva 157. Tiisijärven maastokartta. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

162

Kuva 158.Tiisijärven rantavalli näkyy ilmakuvan ja vinovalovarjosteen yhdistelmässä parhaiten mustavalkoisten nuolien välisillä alueilla. Huomaa kaakkoisrannan vallin itäpuolella olevat pienten valkeiden ja mustien nuolten osoittamat kaksi leveämpää ja matalampaa mahdollista vanhempaa rantavallia. Vasemmassa alakulmassa pegmatiittipaljastumia sisältävä Majakallio. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

163

Kuva 159. Tiisijärven maaperä- ja maastokartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

164

5.2.37. Hirvijärvi Hirvijärven tekoallas sijaitsee Lapuan ja Seinäjoen rajalla, Nurmosta 10 km itään ja Lapuan keskustasta 15 km eteläkaakkoon. Se on linnustoltaan monipuolinen, maakunnallisesti arvokas lintujärvi, jolla pesii useita vaarantuneita ja silmälläpidettäviä lintulajeja, ja tekojärvellä levähtää säännöllisesti mm. erittäin uhanalainen lapasotka. Myös hanhien, sorsien ja kahlaajien muuttoreittejä kulkee alueen kautta (Aalto 2013). Seinäjoen puolella tekojärven eteläosassa ja ja Hirvijärven ”kaakkoisen jatkeen” eli Varpulan tekojärven alueella on runsaasti luonnonsuojelualueita. Jonkinmoista luontoarvoa on silläkin, ettei Hirvijärven pohjoispuolella olevaa 116 ha:n rämeiden ja saranevan hallitsemaa Äijännevaa ole keskiosiltaan ojitettu (kuva 160; Toivonen 1994). Alueen virkistysarvoja lisäävät uimaranta ja veneranta, joiden välittömässä läheisyydessä on myös lintutorni (kuva 160).

Kuva 160. Hirvijärven maastokartta ja vinovalovarjoste. Hietavaltainen harju erottuu harvinaisen tasaisena alueena. Huomaa myös vasemmassa yläkulmassa tien varressa olevat muinaisia rantavalleja muistuttavat aaltomaiset muodostumat ja Manunsaaren ympäristön epätasainen ja louhikkoinen moreenimaasto. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

Geologiselta kannalta Hirvijärvi on paikallisesti mielenkiintoinen maaperägeologinen kohde (kuva 161). Hirvijärven virkistysalueen kohdalle nimittäin päättyy noin 10 km päästä pohjoisesta Karjannevalta alkava katkonainen harjujakso. Hirvijärven kohdalla harju koostuu enimmäkseen karkeasta hiedasta, joskin hietaa ja hiekkaa on lähes yhtä paljon (Kielosto et al. 1999). Toisin kuin perinteiset harjut, Hirvijärven kohdalla harjumuodostuma erottuu ympäröiviä moreenimaita tasaisempana alueena (kuva 160). Virkistysalueelle pohjoisesta johtavan tien länsipuolella, noin 150–350 metriä voimalinjan eteläpuolella, kilometri

165

lintutornilta pohjoiseen on vinovalovarjosteeseen perustuvan alustavan tulkinnan mukaan lisäksi hiekkamoreenissa mielenkiintoisia rakenteita, jotka saattavat olla sarja muinaisia rantavalleja. Kaikkein helpoimmin havaittavia maaperägeologisia kohteita, jotka ovat myös varsin kätevästi tieltä tavoitettavissa, ovat tekojärven koillispuolella noin 1,5 km:n päässä Manunsaaren lähistöllä sijaitsevat pienet routalouhikot. Alueella moreenin pintaosa on muutenkin erittäin lohkareista, mutta notkelmien pohjille routailmiöt ovat rikastaneet hiekkamoreenin lohkareet louhikoiksi (Kielosto et al. 1999). Kallioperägeologisesti Hirvijärven virkistysalueen seutu ei ole järin kiinnostavaa, sillä kalliopaljastumat loistavat poissaololtaan. Vaikka niitä olisikin, on kallioperä alueelle tyypillistä kiillegneissiä (GTK 2017). Alueelta on kuitenkin löydetty sinikvartsia, mutta nämä ovat Simpsiöltä kulkeutuneita lohkareita (Vilpas 1996). Kulttuurihistorian kannalta Hirvijärven alueen ainoa kiehtovampi kohde on lintutornilta katsottuna katsottuna vastarannalla, linnuntietäkin 1,7 km:n päässä Keltamaan alueella sijaitseva karttoihin merkitty tervahauta (MML 2017).

Kuva 161. Hirvijärven maaperäkartta. Kuva: T. Öhman / GTK Maankamara.

166

6. Härmän siirtolohkareisiin liittyvää perimätietoa Kauhavalla ja Lapualla on etenkin Härmän seudulla varsin runsaasti siirtolohkareisiin liittyviä uskomuksia ja tarinoita, joita kansatieteilijä Samuli Paulaharju tallensi ja esitteli kirjoissaan Härmän aukeilta (1932) ja Kytösavujen mailla (2005). Paulaharjun kuvaamien lohkareiden tarkat paikat eivät useinkaan ole tiedossa. Lisäksi monet lohkareista oli tuhottu jo Paulaharjun tallentaessa Härmän kansanperinnettä. Osa lohkareista on kuitenkin edelleen olemassa. Tällainen on esimerkiksi Prännin Isookivi Yliluoman kylässä, Ylihärmästä päin kylään saavuttaessa tien oikeassa laidassa juuri ennen taajamaa (Yliluoma 2017; kuvat 162–163; P= 7002756, I=284658). Siitä Paulaharju (1932) kertoo seuraavaa: ”Prännin Isookivi Yliluoman tienohessa oli jo niin karkea kappale, että sitä heikot kulkijaimet pelkäsivät. Eikä syyttä, sillä ruman kallionjärkäleen lähimailla toisinaan liikkui päättömiä miehiä, toisinaan koppaili hevosia, vällynketkot selässä satulana, väliin taas nähtiin nyljettyjen lehmien siinä koikkelehtivan.” Paulaharjun (2005) mukaan Prännin Isookivi ”oli entisvuosina kamalimpia paikkoja, joiden ohitse heikkoluontoisten ihmisparkojen piti kulkea. Ja täytyi sitä kyllä pelätäkin. Hiatamäen isäntäkin, terässisustainen mies, joka ei juuri mitään säikkynyt, jo melkein tunsi kylmän raitteen vetäistävän pitkin selkäpiitänsä, kun kuutamoyönä kiven takaa lähti päätön akka astelemaan.”

Kuva 162. Prännin Isookivi Yliluoman tienohessa. Kuva: Eija Korpi.

167

Kuva 163. Prännin Isookivi (punainen rengas) toimii porttina Yliluoman kylälle. Välittömästi Isoonkiven eteläpuolella sijaitsee myös Vallamien kallioalue kuntoratoineen, josta voi jatkaa suoraan Palaneenkallioille Prän nin patikkareittiä pitkin (ks. kuva 97). Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna.

Merkittävä ja merkillinen oli myös Tervakivi (kuva 164), joka sijaitsi ”Kantolan tienhaaran lähimailla, Rannanjärveltä kirkolle ajettaessa” (Paulaharju 2005) ja ”Kelkkamäen ahteen alla kirkkotien vieressä” (Paulaharju 1932). ”Siinä asui niin äkäisiä haltioita, että ne monesti pidättivät kulkijan, joskus ottivat kiinni ruumissaatonkin” (Paulaharju 1932). ”Se on karkea kappale ja kova paikka. Moni ukko on sen luona otettu kiinni, onpa joskus tampinnaulat napsattu yhtaikaa irti, niin että kärrynaisat ovat tärähtäneet maahan. Niin tehtiin Rannajärven Kuustaalle, mutta Kuustaa oli niin tyränni mies, että heti hyppäsi maahan, kirosi ja pani hevosen uudestaan puihin ja lähti ajamaan. Monta muutakin kummaa on kulkijoille kiven lähimailla tehty. Mutta kun kerran kirkonkattotervan loppu kaadettiin kivelle, niin kummajaiset loppuivat. Kivi vain on vieläkin tervasta ruskeana” (Paulaharju 2005).

Kuva 164. Tervakivi ”Kelkkamäen ahteen alla kirkkotien vieressä, Rannanjärveltä ajettaessa”. Kuva ja sitaatti: Paulaharju (1932).

168

Tervakiven lähellä “mäellä tien laidassa” sijaitsi Kaksooskivet, jonka alle oli “muuan akkapaha kätkenyt surmatut kaksoisensa, ja niiden ääntä sieltä ovat monet öiset kulkijaimet saaneet kauhukseen kuunnella” (Paulaharju 2005). Pesoolasta Härmän asemalle mennessä taas joutui kulkemaan Välilammin Isoonkiven ohi. Tämän “valtavan kivirötiskön lähistöllä oli toisinaan nähty jotakin erityistä, aavehia ja muita sellaisia pönkiäisiä” (Paulaharju 2005). Todellisempi vaara uhkasi kulkijaa metsätiellä Ekoolasta Heikkilään kuljettaessa. Tien molemmin puolin olevia lohkareita (kuva 165) kutsuttiin Surenportiksi. “Pimeinä öinä kivien takana oli toisinaan rumia roistoja vahtimassa, ja kun matkamies tuli paikalle, hyökkäsivät roistot kimppuun ja ryöstivät rahat ja tavarat.“ Mikä pahinta, “moni Nyykaarlepyyn markkinoilta tulija siinä menetti vielä viinansakin” (Paulaharju 2005).

Kuva 165. ”Surenportti metsätiellä Ekoolankylän lähellä”. Kuva ja sitaatti: Paulaharju (1932).

Nukalan kohdalla, eli nykyisillä kartoilla Linnan kohdalla Ojanperän ja Mäenpään välissä Alahärmän kirkolta reilu kilometri pohjoiseen oli Lapuanjoessa muutamia merkkiviä. Niistä suurin oli Vuaskivi eli Vuoskivi joen länsirannalla (Paulaharju 2005; kuva 166; P= 7021258; I= 292071). Kivi oli ennen saarella, mutta jo Paulaharjun aikoihin oli joen läntinen haara kuivunut. Tämä halkaisijaltaan noin kymmenmetrinen kivi on keskiajalla ollut Kyrön ja Pietarsaaren rajana (Pesonen 2014; MV 2017). Rajan seurauksena ”Ojanperän asukasten täytyi lasketella alaspäin ruotsalaisten Nyykarpyyhyn, kun taas nukalaiset saivat körötellä Lapuan kirkolle” (Paulaharju 2005). Kivi on merkitty kartoille ainakin vuodesta 1792 alkaen (Pesonen 2014; MV 2017) ja on niissä edelleen (kuva 167).

169

Kuva 166. Vuaskivi eli Vuoskivi on Lapuanjoen lĂ¤nsirannalla oleva vanha rajakivi. Kuva: Paulaharju (1932).

Kuva 167. Vuoskiven (punainen piste) maastokartta. Kuva: MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

170

Pääjärven eli Ison Vuosjärven (ks. luku 5.1.13) länsipuolella, Vanhan sotatien länsireunassa sijaitsevaan Skjöltin kiveen (P=701304; I=296040; kuva 168) liittyy myös mielenkiintoinen tarina. Sen historiasta Antti Saarinen kertoi (henkilökohtainen tiedonanto 2017) perimätietona seuraavaa: “Kauno Vuorinen, puukkoseppä, jo manan majoille mennyt, kertoi, kun ajelimme Vanhaa sotatietä, että sen suuren siirtolohkareen kohdalla 1808 heinäkuun 13. päivänä Suomen n. 4000 miehen sotajoukko pysähtyi tauolle, tiealue oli silloin n. 20 m leveä paljaaksi hakattu väylä, koivunvesat ja pajutkin oli tämän tärken tien varresta raivattu. Adlercreutz jakoi kiven kohdalla kunniamerkkejä taisteluhengen kohottamiseksi ja yksi "För Tapperhet" -kunniamerkin saajista oli sotamies Sjölt. Kunniamerkin saanet kiipesivät tai paremminkin punnattiin tuon n. 3 metriä korkean siirtolohkareen päälle merkki rintapielessään ja marssista väsyneet sotilaat hurrasivat. Hetken päästä oltiinkin Kauhavalla, josta matka aamunkoitteessa jatkui Lapualle ja ip. 14.7.1808 saatiin sitten voitto Venäjän joukoista. K.V. kertoi isoisänsä kanssa levähteneen kiven kohdalla mennessään ostamaan tuppinahkoja Alahärmästä ja isoisä oli silloin kertonut näin.”

Kuva 168. Skjöltin kivi Pääjärven länsipuolella Vanhan Sotatien varressa. Kuva: T. Öhman.

171

7. Kauhavan ja Lapuan malminetsinnän ja kaivostoiminnan vanhempaa historiaa Malminetsinnällä ja pienimuotoisella kaivostoiminnalla on Kauhavan ja Lapuan alueella hyvin pitkät perinteet. Simpsiöllä on harjoitettu kaivostoimintaa jo ainakin vuodesta 1660 lähtien, ja muitakin pieniä kaivoksenalkuja alueella oli jo 1660-luvulta alkaen (Turkka 1994). Vaikka näiden vanhojen kaivosten tarkkoja paikkoja ei tämän alustavan tutkimuksen puitteissa selvitettykään, on lyhyt katsaus alueen kaivoshistoriaan kuitenkin tarpeellinen lisä alueen geologisen kulttuuriperinnön parempaa esilletuomista suunniteltaessa. Hieman tarkemmat kuvaukset löytyvät Seppo Turkan mainiosta Pohjalaasten kivikirjasta (1994). Lapuan ja Kauhavan alueen malminetsintätoiminnan tiedetään olleen käynnissä ainakin vuonna 1644. Tuolloin Antti Hannunpoika ja Matti Matinpoika etsivät Lapualla malmia puolen vuoden ajan, saaden kruunulta palkakseen kuusi tynnyriä viljaa ja 60 kuparitaaleria. Ilmeisesti vuonna 1645 vuorineuvos Lauritsa Creutz, Suomen malmilöytöjen tarkastaja, kävikin tarkastamassa lapualaisten löydökset, mutta kaivostoimintaa ei tästä syntynyt. (Turkka 1994) Lapualainen Pietari Knuutinpoika ja alanurmolainen Matti Prusinpoika jatkoivat malminetsintätöitä Lapualla ja toimittavat näytteitään Turkuun vuosina 1648 ja 1650. Jälkimmäiseltä matkaltaan he saivat taloudellisen tukena 20 sauvanmittaa halkoja ja kaksi vuotta myöhemmin heidän talonsa nauttivat verovapautta. Toiminta siis katsottiin hyödylliseksi, mutta tiettävästi heidänkään malminetsintänsä ei mihinkään merkittävään johtanut. (Turkka 1994) Malminetsinnästä kiinnostunut Kaarleporin kreivikunnan – johon Lapuakin kuului – hopmanni Juhana Forsman kirjoitti Kaarleporin kreivi Tottille (Claes Tott eli Klaus Åkenpoika Tott eli Klas Åkesson Tott; mm. Lagerheim et al. 1919) vuonna 1660, että Simpsiöllä olivat geologiset tutkimukset käynnissä, ja että sieltä oli arveltu löydetyn kuparia ja hopeaa (Turkka 1994). Simpsiön ohella Forsman oli mukana muissakin EteläPohjanmaan malminetsintähankkeissa, etenkin Isonkyrön ja Ilmajoen rajamailla sijainneen Hopeavuoren tutkimuksissa. Hän kaavaili kreivikuntaan perustettavaksi hopea- ja kuparitehdasta, johon raaka-aine olisi tullut Simpsiöltä, Hopeavuorelta ja Kuortaneen Rasulasta. Tarinan mukaan suunitelmat eivät toteutuneet, koska Vaasan porvarit pelkäsivät tervamarkkinoiden kärsivän kaivos- ja metalliteollisuudesta (Turkka 1994). On kuitenkin syytä epäillä, olisiko toiminta koskaan ollut kannattavaa vaikkeivat tervaporvarit olisi sitä vastustaneetkaan. Isostakyröstä kotoisin olleet Tuomas Heikinpoika Reini ja Matti Olavinpoika Knuuttila aloittelivat 1670– 1680-luvuilla 16 vuoden aikana lukuisia pieniä kaivoksia eri puolilla Etelä-Pohjanmaata. Lapualla heidän kaivoksenalkujaan olivat ainakin Takaluoma (ks. luku 5.2.26), Liuhtari, Isoluoma ja Simpsiö (ks. luku 5.2.32). Takaluoman kaivokselta tiedetään vuonna 1688 ajetun malmikiveä Isoonkyröön Orisbergin rautaruukkiin. Näiden louhosten tarkat paikat eivät tämän raportin esiselvityksen myötä tulleet tietoon. Reini ja Knuuttila toimittivat malminäytteitään myös tutkittavaksi Tukholmaan, jossa ne todettiin heikkolaatuisiksi. Vaivanpalkaksi he kuitenkin saivat vapautuksen kolmesta sotaväenotosta. Heidän malmikiinnostuksensa ei tiedetä jatkuneen enää tämän jälkeen. (Turkka 1994) Kiinnostusta malmeja kohtaan alueella kuitenkin oli Reinin ja Knuuttilan jälkeenkin. 1700-luvun lopulta Lapuan Kaaran alueelta tunnetaan lyijyhohdehavainto. Vuonna 1720 puolestaan oli kirjattu Lapuan Alapään tienoilta löydetyn kuparikiisua, ja kirjalliset lähteet vuosilta 1833 ja 1858 kertovat Simpsiön seutuvilta samaa. Jälkimmäiset löydöt sisälsivät myös rikkikiisua ja grafiittia. Rikkikiisun tiimoilta Alapään ja

172

Ränkimäen seudulla on 1800-luvulla ollut ainakin neljä pienimuotoista koelouhostakin: ”1/2 penink. kirkolta Kauhavalle päin, vanhan maantien reunalla. Koelouhos ja toinen tästä itään.” (1829); ”3 3/4 virstaa kirkolta Kauhavalle päin Vanhan maantien itäpuolella, tien vieressä” (1833); ja ”1/2 penink. kirkolta louhos” (1858). (Turkka 1994) Myös Kauhavan Hopiavuorelta on jo 1800-luvulla löydetty grafiittia, magneettikiisua ja rikkikiisua, ja siellä on tuolloin mahdollisesti ollut myös pieni louhos (Turkka 1994). Hopiavuoren osalta grafiitti on hieman erikoisempi löytö, sillä ainakin kallioperäkartan yleistyksen perusteella Hopiavuoren kivilaji on porfyyrinen granodioriitti, eikä grafiittiliuskeita ole merkitty lähimaillekaan (GTK 2017). Hopiavuori tosin sijoittuu magneettisen poikkeaman laitamille (GTK Mineral Deposits and Exploration 2017), joten eivät grafiitti- ja magneettiikiisupitoiset kivet toki poissuljettuja ole. Ja kyllähän Hopiavuoren nimikin viittaa siihen, etteivät sen kivet ole välttämättä täysin arkipäiväisimpiä. Myös Ylihärmän Haapojan kylän Uitton talon seudulla on ollut 1800-luvulla pieni louhos, josta on löydetty ainakin grafiittia ja kuparikiisua (Turkka 1994). Sielläkään ei kallioperä karttojen mukaan ole tasarakeista granodioriittia kummempaa (GTK 2017), mutta hyvin vähäinen aeromagneettinen anomalia sinnekin osuu (GTK Mineral Deposits and Exploration 2017).

Kuva 169. Punainen piste osoittaa Haagan eli Hagan eli Hakalan eli Rantalan vanhan harkkohytin likimääräisen sijaintipaikan Purmojoen yläjuoksulla. Hytin kivijalka on ollut vielä 1980-luvun alussa näkyvissä kosken pohjoisrannalla, mutta sen tarkkaa paikkaa ei enää tiedetä. Ruukin padon paikka on kuitenkin edelleen havaittavissa koskessa nykyisen sillan alapuolella (MV 2017). Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

173

Kauhavan ja Lapuan alueella on ollut kaivostoiminnan lisäksi myös kaivannaisten jatkojalostusta. Esimerkiksi Purmojärvelle Haagan eli Hakalan koskiin perustettiin vuonna 1825 harkkohytti (kuva 169), jonne raaka-aineeksi tuotiin järvimalmia Lappajärvestä, Purmojärvestä ja Palojärvestä Purmojärven eteläpuolelta, sekä paikallista Kontiaisen ja Skåtterin tilojen mailta nostettua suomalmia (Turkka 1994; MV 2017). Vimpelin kalkkikiviesiintymän löytänyt Lappajärven rovasti Jacob eli Jaakko Fellman poikineen osti nykyisin Rantalan harkkohyttinä tunnetun hytin vuonna 1856, mutta sen tuotanto oli koko toiminta-ajan hyvin vähäistä ja katkonaista (Turkka 1994; MV 2017). Siellä valmistettiin myös saviastioita, mikä EteläPohjanmaan Järviseudulla melko harvinaisten saviesiintymien (Anttonen 1990) ohella saattoi toimia sytykkeenä myöhemmin alueella alkaneelle merkittävälle kotiteolliselle tiilien valmistukselle (Tolonen 2014). Kortesjärvellä oli yksi tiilitehdas vuonna 1905, toinen vuonna 1912, ja vuonna 1948 peräti 13 (Anttonen 1990; ks. myös Tolonen 2014). Tiilien ohella Kortesjärvellä valmistettiin lopulta myös kehittyneempiä tuotteita kuten kukkaruukkuja ja salaojaputkia (Anttonen 1990).

174

8. Alustavat reittisuunnitelmat ja kehittämisehdotukset 8.1. Kohteiden kehittämisehdotukset Tässä raportissa esitellyt 37 yksittäistä kohdetta tai aluetta ovat hyvin vaihtelevia tämänhetkisessä valmiudessaan toimia virkistys-, opetus- tai geomatkailukäytössä. Eräät kohteista (Simpsiö, Alajoki, Kirkkopakka, Susivuori) tunnetaan maakunnan- ja jopa maanlaajuisesti mielenkiintoisina luonto- tai geomatkailukohteina. Toiset taas ovat mineraaliharrastajien tuntemia paikkoja (Korvenniemi, Kivimäki). Hieman useammat kohteista ovat esimerkiksi nuotio- tai näköalapaikkojen yhteydessä, mutta ilman viittauksia alueen elävän tai elottoman luonnon erityispiirteisiin. Valtaosa kohteista on kuitenkin niin luontomatkailusta kiinnostuneiden kuin etenkin suuren yleisön silmissä täysin tuntemattomia. Niinpä suurimmalla osalla kohteista ei tällä hetkellä ole juuri minkäänlaista geomatkailuun soveltuvaa infrastruktuuria, lähistöllä meneviä polkuja ja teitä lukuun ottamatta. Seuraavassa esitellään osalla kohteista mahdollisia kehittämisvaihtoehtoja. Mikäli joitakin kohteita aletaan kehittää geomatkailun näkökulmasta, jo varhaisessa suunnitteluvaiheessa tulee maaston kuluminen ottaa huomioon, jotta toiminta on kestävällä pohjalla. Etenkin kuivilla kallioilla, herkimmillä rinteillä ja hiekkaisilla mailla kulutuksen vaikutukset niin elolliselle kuin elottomallekin luonnolle voivat olla erittäin nopeita ja pitkäkestoisia (mm. Aho 2005). Tässäkin mielessä mm. mobiili- ja virtuaaliteknologian varsin mittavakin hyödyntäminen kohteiden esittelyssä on vakavasti harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Myös suosittu geokätköilyharrastus kannattaa pitää mielessä tuotaessa Kauhavan ja Lapuan kiinnostavia geologisia kohteita paremmin suuren yleisön tietoisuuteen. Kirkkopakka on jo geomatkailullisesti niin hyvässä kunnossa, ettei kohde vaadi suuria toimenpiteitä. Seuraavan kylttien uusimisen yhteydessä voitaisiin tuoda esille, että kyseessä on pieni kumpumoreenimuodostuma, jollaiset läntisessä Suomessa ovat varsin tavallisia, mutta joiden syntytapa on osin vielä mysteeri. Mahdollisen kalliomaalauksen todellinen luonne olisi myös ehdottomasti syytä selvittää, ja tarvittaessa tietenkin rauhoittaa kohde muinaismuistolain nojalla. Reitti Eevankorven läpi kulkee Pömpelhin kodan kautta. Kota on varsin kauniilla paikalla. Sen yhteyteen voitaisiin pystyttää esimerkiksi opastaulu, joka kertoisi laajasta Eevankorven maakunnallisesti arvokkaasta kumpumoreenialueesta sekä alueen hautaröykkiöistä. Itse hautaröykkiöt ovat varsin näyttäviä, mutta sen verran kaukana tiestä (noin 330 m) ja lohkareisen maaston takana, että niiden tarkempi esittely paikan päällä vaatisi melkoisen polunraivausoperaation. Reiskinkallion näyttävä ja hyväkuntoinen laavu on Leipätien varrella. Laavun yhteyteen voisi tehdä pienen esittelypisteen Leipätiestä, kivikautisista asumuspainanteista, tervahaudoista, ainoasta tähän raporttiin päätyneestä saumaharjusta, sekä tonaliitista, josta laavun kivijalkakin on tehty ja jota laavun ympäristössä näkee erinomaisesti. Koska Leipätie kulkee kivikautisten kodanpohjien vieritse, olisi opastekyltti niiden kohdalla hyvin tervetullut. Reiskinkallion itäpuolella polut kulkevat vain noin viidenkymmenen metrin päästä tervahaudasta, joten sen kohdalle voisi tehdä pienen piston ja opastekyltin. Kitkan ulkoilualue on yksi Kauhavan ja Lapuan alueen parhaista mahdollisuuksista tuoda kallioperägeologiaa elävästi esille. Alueella harrastetaan monipuolisesti liikuntaa, joten yksi potentiaalinen kohderyhmä on jo valmiiksi paikalla. Kitkankallion poimuttuneet pegmatiittijuonet erottuvat erittäin selvästi tummemmassa kiillegneississä, joten ne olisi helppo näyttää niillekin, jotka kiinnittävät ensimmäistä kertaa elämässään huomionsa kallioiden rakenteisiin. Poimutus on yksi näyttävimpiä rakenteita tuottavista

175

geologisista prosesseista, joten sen syntyä voisi avata eri paljastumilla. Yksi tärkeimmistä seikoista juuri tällä hetkellä Kitkankalliolla on, että uusien valaisinpylväiden juurilla on lukuisia erinomaisia paljastumia. Nämä tulisi ehdottomasti pyrkiä pitämään jäkälistä vapaina. Tehokkain tapa siihen on jatkuva kulutus, eli ihmisten ohjaaminen näille kallioille. Kallioperäkohteet tulisi saattaa osaksi alueen kunnostuksen tarpessa olevaa luontopolkua. Aivan keskeinen kohde on myös mäen laella oleva seutukunnalla varsin harvinainen rakka, jonka synty on jo perusteiltaan hyvin avattu paikalla olevassa kyltissä, mutta jota voisi hieman syventää. Kylmälää voidaan geologialtaan pitää merkittävänä kohteena, mutta nykyisessä kunnossaan Kylmälän kallioilla ei käytännössä ole kovinkaan paljon näkemistä. Kylmälä kuitenkin on hyvin helposti saavutettavissa ja lähellä Alahärmän keskustaa oleva kohde, jossa kallioita hieman paljastamalla pääsisi varsin pienellä alueella näkemään Vaasan graniitin eri tyyppejä, sekä siinä sulkeumina olevien Evijärven liuskejakson kappaleiden rakenteita. Muinaiset kiviröykkiöt tuovat alueeseen oman kiinnostavan esihistoriallisen lisänsä. Lyhyen geopolun toteuttaminen alueella ei olisi järin suuri investointi. Marjasaari hautaröykkiöineen ja Fleininkalliot ovat lähellä toisiaan olevia tienvarsikohteita, joiden hyödyntämistä puoltaa Fleininkallioiden laavu. Suomen ensimmäisen wolframiittilohkareen alkuperän selvittämättömäksi jäänyt arvoitus ja pegmatiittilouhoksen hiontakelpoiset maasälpä ja kvartsi ovat teemoja, jotka tuovat geologiseen tarinaan kiinnostavia lisävivahteita. Kuten vanhojen louhosten yhteydessä aina, turvallisuusnäkökohtien huomiointi on ensiarvoisen tärkeää pohdittaessa Fleininkallioita geologisena opetus- ja virkistyskohteena. Raunionmäki ei sinänsä ole kaukana Fleininkallioilta ja on kohteena varsin näyttävä ja selväpiirteinen, mutta se sijaitsee kokonaismatka huomioiden jo melko etäältä kylistä, ja vaatisi 300 m:n mittaisen polun tekemistä mäen eteläpuolen tieltä. Järvikallion ja Pääjärven eli Ison Vuosjärven laajahkoa aluetta voisi pyrkiä kehittämään etenkin arkeologisesta ja historiallisesta näkökumasta. Alueella on poikkeuksellisen edustavia kivi- ja pronssikautisia muinaisjäännöksiä, ja Vanha sotatie muistomerkkeineen (mm. Skjöltin kivi) kulkee alueen poikki. Ihmisen toimintaa alueella ovat vuosituhansien ajan ohjanneet kallio- ja maaperä: kivikautiset asuinpaikat ovat drumliinimaisella kukkulalla, ja pronssikautiset haudat puolestaan kalliolla, jossa näkee hyvin Vaasan graniitin eri tyyppejä. Tätä geologian ja ihmistoiminnan muinaista yhteyttä olisi hyvä korostaa alueen opastauluissa. Pääjärven länsirannalle voisi puolestaan rakentaa lintutornin ja polun ja pitkopuut, joiden avulla varsin luonnontilaiseen suohon ja pitkään rantavalliin pääsisi nykyistä helpommin tutustumaan. Kaikkiaan Pääjärvi tarjoaa erittäin monipuolisen ja myös melko kompaktin ympäristön, jossa voisi esimerkiksi luokkaretkien yhteydessä tuoda elävästi esiin niin kallio- kuin maaperägeologian, suoluonnon ja sen suojelun ja ekologian, Suomen esihistorian eri vaiheet, sekä Suomen sodan. Pääjärven alue sijaitsee linnuntietä vain parin kilometrin päässä Raunionmäen komeasta pirunpellosta ja Fleininkallioiden vanhasta louhoksesta ja laavusta. Kohteiden välissä tosin on Pohjanmaan rata, mikä hieman vaikeuttaa niiden hyväksikäyttöä yhteiskohteena. Huhdankalliolla näkee kauniiden maisemien ohella Vaasan graniittia eri muodoissaan, mutta tämän lisäksi kannattaisi kiinnittää huomiota alueen muinaismuistoihin. Niiden muodostaman kokonaisuuden parhaaksi hahmottamiseksi voisi harkita kevyttä puuston karsintaa näkötornin vierestä, jolloin eri röykkiöt erottuisivat näkötornista huomattavasti nykyistä paremmin. Näkötorni olisi luonteva paikka niistä kertovalle opastetaululle. Susivuori on jo saanut osin valtakunnallistakin mainetta kiinnostavana kallioperäkohteena. Susivuoren lähialue on myös kaavoitettu virkistyskäyttöön. Ympäristöä kannattaisikin kehittää edelleen. Louhoksen

176

ympäristössä näkee erinomaisesti, kuinka Vaasan graniitin eri tyypit vaihettuvat toisikseen. Louhoksen ympäri voisikin toteuttaa lyhyen geologisen luontopolun. Samalla nykyinen osin pystyssä ja osin kaatuneena oleva louhosta ympäröivä aita tulisi joko poistaa kokonaan tai kunnostaa. Susivuoren eteläpäässä oleva näkötorni ja nuotiopaikka olisi syytä myös kunnostaa ja tehdä paikalle opasteet, jotka nykyisin puuttuvat täysin. Alueen tervahaudat ja orsivesilampien synty kannattaisi kyltityksin avata kulkijoille ja, sikäli kun kaavoitussuunnitelmat toteutuvat, tuleville mökkeilijöille. Pahkajärven, samoin kuin oletettavasti myös Polvenmäen drumliinialueet ovat hieman hankalia esittelykohteita niiden laakeuden vuoksi. Korkeusmallin käyttö on aivan ehdoton edellytys drumliinien muodon ja synnyn havainnollistamiseksi. Mikäli Kortesjärven kaakkoiskulman vanhaa uimarantaa päätetään lähitulevaisuudessa kunnostaa, olisi se luontava paikka esitellä vieressä loivasti nousevaa Timperpakanmäkeä ja koko Pahkajärven drumliinialuetta. Soikkoon kumpumoreenialue lohkareluolineen on melko vaikeakulkuista. Alue on kuitenkin varsin näyttävä ja Elsan Kööstin tarina mielenkiintoinen, eikä lähimmältä tieltä oleva muutaman sadan metrin matka ole liian pitkä ajatellen luolien ja historian esittelyä geomatkailijoille. Muutaman kilometrin säteellä ovat myös Jaakonkallion ja Ketturaunion luolat, joihin liittyy historiaa ja kansantarinoita isonvihan ajoista lähtien. Pidemmällä tähtäimellä voisi alueelle suunnitella luolateemaisen patikka- tai pyöräilyreitin toteuttamista. Reitin voisi myös yhdistää sen eteläpuolella sijaitsevaan Palaneenkallioiden ja Vallamien alueella kulkevaan Prännin patikkareittiin ja Yliluoman kylän ”porttina” toimivaan Prännin Isoonkiveen. Tällainen hanke olisi omiaan esimerkiksi kyläseuroille. Prännin Isookivi olisi kauhutarinoinen myös edustava miljöö vaikkapa kylän Halloween-juhlan pitopaikaksi. Koska Isookivi sijaitsee maantien varressa, turvallisuusnäkökohdista asiaa tarkastellen lienee kuitenkin Isookivi parempi vain Halloween-juhlan mielenmaisemana. Kiinnostava hanke olisi myös selvittää, mitkä esimerkiksi Paulaharjun (1932, 2005) mainitsemista siirtolohkareista vielä pystytään maastosta löytämään. Hirvijoen poikkeuksellinen kumpumoreenialue erottuu Hirvijoen vartta seurailevalta maantieltä, esimerkiksi Hirvijoen nuorisoseurantalon pihasta, hyvin selkeästi. Piha olisikin luonteva paikka esittelykyltille. Samassa yhteydessä tulisi muistaa myös alueen esihistoria, eli kivikautinen asuinpaikka. Vaihtoehtoisesti esittelypisteen voisi tehdä myös Koskenmäelle, mäen poikki kulkevan tien varteen, mutta tällöin tulisi kohteelle olla viitoitus myös nuorisoseurantalon pihan kohdalta. Alue on niin lähellä Kauhavan keskustaa, että se sopisi hyvin esimerkiksi pyöräretkikohteeksi. Ojutkankaan valtakunnallisesti arvokkaaseen ja melko laajaan kumpumoreenialueeseen ei tämän hankkeen aikataulun puitteissa ollut mahdollista käydä tutustumassa, joten seuraavia suosituksia tulee pitää hyvin yleisluontoisina. Alueen geologisia erityispiirteitä kannattaisi esitellä erityisesti Ojutjärven pohjoisrannalla, jossa jo muutenkin on virkistystoimintaa. Ojutjärven ympäri kiertävä polku tulisi myös kunnostaa, ja polulta voisi varsin helposti tehdä pienen piston tai lenkin varsinaiselle kumpumoreenialueelle. Polulla olisi hyvä samalla esitellä myös järven elävää luontoa. Toisena, vähemmän suositeltavana vaihtoehtona kumpumoreenialueen keskusalueen läpi kulkevan tien varteen voisi sopivaan kohtaan tehdä kumpumoreenista kertovan opasteen. Valtakunnallisesti arvokas geologinen kohde on joka tapauksessa niin poikkeuksellista, että asia tulisi ilman muuta huomioida alueen luontomatkailun kehittämissuunnitelmissa. Lapuan ja Kauhavan Alajoen syntyä hienosedimenttien muodostamana tulvatasankona olisi paras esitellä jostain alueen näkötornista. Saarimaa olisi yksi luonteva vaihtoehto, jolloin voisi myös luontevasti tuoda

177

esiin Saarimaan alueella tavattavia eri kivilajeja ja pohtia niiden vaikutusta Saarimaan kohoamiseen hieman ympäröivän lakeuden yläpuolelle. Takaluoma, Jänismäki, Pajalankallio ja Ritamäki muodostavat muutaman kilometrin säteellä olevan mielenkiintoisen geologisen kohderyppään välittömästi Lapuan keskustan pohjoispuolelle. Niitä kannattaisi ajatella laajempana kokonaisuutena, joista kukin yksittäinen kohde tarjoaa hieman erilaisen näkymän metaserttialueen geologiaan. Näiden kohteiden tutkimushistoria on myös poikkeuksellinen. Anna Hietanen (1909–1994) oli 1930-luvun Suomessa suuri harvinaisuus paitsi naistohtorina, myös erityisesti naisgeologina. Lapuan metaserttejä tutkimaan hän ajoi polkupyörällä kotoaan 30 km:n päästä Isonkyrön Orismalasta. Sittemmin hän muutti Yhdysvaltoihin ja teki erittäin ansiokkaan ja pitkän uran Yhdysvaltain geologisen tutkimuskeskuksen (USGS) palveluksessa (Isaksson 2017). Hietasen elämäntarina on niin harvinaislaatuinen ja inspiroiva, että sen soisi olevan laajemmankin yleisön tietoisuudessa. Samaan kiehtovien elämäntarinoiden joukkoon kuuluu myös Takaluoman topaasia tutkinut Alexis Volborth. Näiden tutkijoiden elämäntarinat ja kohteiden tutkimusvaiheiden esittely tuovat inhimillisen näkökulman geologiaan, mikä tekee siitä suurelle yleisölle huomattavasti helpommin lähestyttävää. Jänismäen kaltaisten lähellä sijaitsevien kohteiden hyvä puoli on myös se, että esimerkiksi koululuokat voivat tutustua niihin vaikkapa luokkaretkillään (kuva 170). Koulujen käyttöön olisi helppo tehdä myös lähikohteiden geologiaa elävöittävä esite. Kuva 170. Lapuan Poutun koulun kolmas- ja neljäsluokkalaiset olivat kiinnostuneita Jänismäen tuliperäisistä kivistä. Kuva: Miia Knuuttila.

Simpsiö on Kauhavan ja Lapuan alueen luontomatkailun ykköskohde. Luontopolkuverkoston kyltityksen seuraavan uusimisen yhteydessä olisi aiheellista päivittää ja täydentää alueen geologiasta kertovaa osuutta. Nykyisellään kyltit puhuvat Simpsiöstä kvartsiittina. Jäännösvuorina kohoavat kvartsiittivaarat ovat etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa erittäin tavallisia, eivätkä ne näin ollen etenkään niiltä seuduin tulevan geomatkailijan silmin ole erityisen poikkeuksellisia. Suomen suurin metaserttiesiintymä ja sen syntyyn liittyvä tuliperäinen toiminta ja harvinaiset korukivimineraalit ovat kuitenkin jo lähtökohtaisesti huomattavasti kiinnostavampia. Myös Lapuan kuntakivi sinikvartsi olisi syytä tuoda Simpsiöllä paremmin esille, samoin kuin vaikkapa uusi kvartsin korukivimuunnos Lapuan aurora. Kyltityksen uudistamisessa kannattaa myös muistaa alueen monisatavuotinen historia geologisesti ja malminetsinnällisesti kiinnostavana kohteena, sillä kovinkaan monella alueella Suomessa ei näin pitkään jatkunutta geologista

178

kiinnostusta ole ollut. Ei ole kovinkaan kaukaa haettu ajatus, että ohjatuista myös geologiaa elävän luonnon, historian ja taruston ohella sisältävistä luontoretkistä Simpsiön alueella olisi mahdollista kehittää pienimuotoista liiketoimintaa. Tällaisilla retkillä halukkaille tulisi pystyä tarjoamaan myös tilaisuus poimia mukaansa itse löydetty sinikvartsi Simpsiön etelärinteen vanhalta louhokselta, jälleen kerran louhoksiin ja kivivasaralla tapahtuvaan näytteenottoon liittyvät turvallisuusnäkökohdat huomioiden. Simpsiöltä lähtevä Tohnin polku eli Kyrön kirkkotie vie Karhunmäkeen ja sen maakunnallisesti merkittävälle kumpumoreenialueelle. Karhunmäen itäreunan mahdollisen suppalammen rannalla oleva laavu olisi erinomainen paikka kertoa Tohnin polun vaeltajille kumpumoreenialueen ja supan synnystä. Lisäksi Körttimuseon ja Wanhan Karhunmäen vierailijoille kannattaisi jakaa tietoa alueen geologisesta historiasta esimerkiksi pienen esitteen muodossa. Mikäli alueella toimiva islanninponitalli alkaisi tarjota geologista poniratsastusta, olisi se varmasti alan edelläkävijä Suomessa. Kivimäki on mineralogisena kohteena maailmanlaajuisestikin ajatellen niin poikkeuksellinen, että sen säilyminen eritoten tieteellisen tutkimuksen mutta myös maltillisen mineraaliharrastuksen saavutettavissa olisi syytä taata. Alueen ainutlaatuisuutta voisi esitellä esimerkiksi kyltillä, mutta kovin laajalti Kivimäen harvinaislaatuisuutta ei välttämättä kannata mainostaa mineraaliesiintymän rajallisuuden vuoksi (vrt. Takaluoman topaasit, jotka on kalliota räjäyttäen tiettävästi kerätty pois). Näin ollen vallitsevan tilanteen säilyttäminen Kivimäessä ei olisi välttämättä kovinkaan huono ratkaisu. Hirvijärvi ja Tiisijärvi ovat jo paikallisen tason luontomatkailualueita, joita ei tosin tämän hankkeen puitteissa tehtyjen kenttätöiden yhteydessä tarkistettu. Luontomatkailuteemaa voisi edelleen kehittää geologiseen suuntaan. Hirvijärven lintutornilta voisi vaikkapa rakentaa Tiisijärven läntiselle rantavallille ulottuvan maaperägeologisen luontopolun, jossa selitetään koko alueelle tyypillisten lättänöiden harjujen, pohjamoreenin, routalouhikoiden ja rantavallien synty, sekä esitellään alueen linnustoa ja mahdollisesti muutakin elävää luontoa. Polun ylittäessä Äijännevan ja Tiisinevan suot ne kannattaa esitellä niin biologisina kuin maaperägeologisinakin kokonaisuuksina. Alueen poikki kulkee jo tie, joten reitti voidaan pistää kulkemaan sitä pitkin, tai se voidaan vaihtoehtoisesti tehdä hieman pohjoisempaa polkujen kautta, jolloin uutta polkua tarvitsisi tehdä noin 200–500 metriä reittivalinnasta riippuen.

8.2. Kauhavan ja Lapuan reittiehdotukset Kauhavalle ja Lapualle voidaan niin halutessa hahmotella erilaisten georeittien kokonaisuuksia. Toisaalta tämä ei ole välttämätöntä, sillä kutakin kohdetta tai aluetta voidaan kehittää myös vain sen omista lähtökohdista. Reitin tekeminen tunnetuksi on kuitenkin helpompaa kuin erillisten kohteiden. Seuraavassa esitellään muutamia alustavia reittihahmotelmia, jotka tämänhetkisten tietojen valossa olisivat varsin helposti toteutettavissa. Eri reitit voidaan tietenkin myös yhdistää yhdeksi Kauhavan ja Lapuan georeitiksi. Ehdotuksia ei tule käsittää varsinaisina konkreettisina reittisuunnitelmina, vaan ainoastaan mahdollisina jatkosuunnitelmien pohjina ja keskustelun avaajina.

8.2.1. Härmän georeitti Geomatkailun kannalta Kauhavalla voidaan nähdä pienimuotoisena ongelmana kallioperän lievä yksitoikkoisuus. Kauhavan keskustan eteläpuolta ja Kortesjärven seutua lukuun ottamatta alueen kallioperä

179

koostuu hieman toisistaan poikkeavista Vaasan graniitin muunnoksista. Itsessään Vaasan graniitti tosin on hyvinkin moni-ilmeinen kivilaji. Kauhavan alueella selväpiirteisin reittikokonaisuus hahmottuu Ylihärmän ja Alahärmän itäpuoliselle alueelle. Tämä ”Härmän georeitti” (kuva 171) kulkisi Huhdankalliolta Fleininkallion ja Marjasaaren kautta Järvikallion ja Pääjärven (etenkin Skjöltin kiven) kautta Susivuoren alueelle. Reitti keskittyisi kallioperägeologiaan, arkeologiaan ja historiaan, sillä varsinaisia maaperäkohteita ei Pääjärven vaikeasti tavoitettavaa matalaa rantavallia ja järven itärannan drumliinimaista mäkeä lukuun ottamatta ole. Ihmistoiminnan merkit tällä reitillä ulottuvat kivikaudesta pronssikauteen, tervanpolttoon ja Suomen sotaan asti. Yksi tämän projektin yhteydessä tehdyistä yllättävistä havainnoista oli, että etenkin Kauhavan alueella on runsaasti varsin hyvin säilyneitä arkeologisia nähtävyyksiä, joista ei kuitenkaan kerrota alueella liikkujille mitään: yhdenkään kenttätöiden yhteydessä tavatun pronssikautisen sen paremmin kuin kivikautisenkaan kohteen yhteydessä ei ollut minkäänlaista kylttiä tai muuta opastetta, joka olisi kertonut kohteesta. Koska nämä kohteet ovat muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja, on niiden mahdollisessa matkailullisessa tai opetuksellisessa hyödyntämisessä ehdottomasti syytä olla yhteydessä Museovirastoon tai EteläPohjanmaan Maakuntamuseoon. Etenkään pronssikautisia hautaröykkiöitä ja muita kivirakennelmia ei kuitenkaan kannata täysin unohtaa luontomatkailuteemaa kehitettäessä, sillä esimerkiksi Keski- tai PohjoisSuomesta tällaiset kohteet suurimmalta osin puuttuvat.

Kuva 171. Alustava ehdotus mahdolliseksi ”Härmän georeitiksi”. Punaiset pisteet osoittavat muinaisjäännösten sijainnin. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

180

Kuva 172. Alustava ehdotus mahdolliseksi ”Kortesjärven georeitiksi”. Punaiset pisteet osoittavat muinaisjäännösten sijainnin. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

181

8.2.2. Kortesjärven georeitti ”Kortesjärven georeitti” (kuva 172) olisi melko monipuolinen kokonaisuus. Reitti alkaisi Saarijärveltä ja seurailisi Leipätietä tutustuttaen kulkijansa kivikautisiin asuinpaikkoihin, Reiskinkallion tonaliittiin, tervahautoihin ja seurailisi Änttikankaan saumaharjua. Kitkankalliolla pääsee maisemien ohella tutustumaan rakkaan sekä kiillegneissin ja sitä halkovan pegmatiitin poimutukseen. Neljännen keskeisen kivilajin, Vaasan graniitin, tekisi tutuksi reitin lopetuspiste Soidinkallion alueella. Reitin ongelmana voi pitää sitä, että se sisältää niin patikointia kuin siirtymätaipaleitakin. Toisaalta maastopyöräilijälle soveltuisi koko reitti.

8.2.3. Lapuan georeitti ”Lapuan georeitin” (kuva 173) etuna voi pitäää sen kompaktia kokoa, helppoa saavutettavuutta, kivilajien moninaisuutta ja tutkimushistorian kiehtovuutta. Reitti kulkisi Takaluoman, Jänismäen, Pajalankallion ja Ritamäen kautta Ritamäen laavulle. Tässä alustavassa ehdotuksessa reitti ajatellaan kuljettavaksi patikoiden tai maastopyöräillen. Tämän reitin lisäksi Lapualla tulisi olla Simpsiön luontopolkuverkostossa aiempaa vahvempi geologinen painotus. Simpsiön luontopolkujen geologiseen reittikokonaisuuteen kytkeytyisi myös Tohnin polku ja Karhunmäen kumpumoreenialue.

Kuva 173. Alustava ehdotus mahdolliseksi ”Lapuan georeitiksi”. Punainen piste osoittaa Kassunkydön tervahaudan sijainnin. Kuva: T. Öhman / MML Karttaikkuna, MV:n tietokanta.

182

8.3. Alueellinen näkökulma Kauhavan ja Lapuan geomatkailua kehitettäessä kannattaa katsoa monessakin mielessä laajemmalle kuin pelkästään omaan tai naapurikuntaan. Länsi-Suomesta löytyy useita erinomaisia geologisia vierailukohteita, kuten Merenkurkun maailmanperintöalue, Vaasan eteläpuolella oleva Söderfjärdenin törmäyskraatteri, Euroopan suurin kraatterijärvi Lappajärvi ja siihen liittyvät hotelli Kivitipun yhteydessä olevat näyttelyt, sekä Alajärven Tulivuorikeskus. Lapua ja Kauhava sijaitsevat näiden välissä, Sinisen tien matkailureitin varrella. Etäisyydet eri kohteiden välillä ovat etenkin kauempaa saapuvan matkailijan näkökulmasta varsin lyhyet, joten kohteiden kannattaisi ilman muuta panostaa yhteiseen geomatkailumarkkinointiin kunta- ja maakuntarajat unohtaen. Varsinaisen yhteisen alueellisen reitistön luominen ei sen sijaan vaikuta tässä vaiheessa järkevimmältä vaihtoehdolta. Alueet ovat luonteeltaan varsin erilaisia; geologiselta kannalta Merenkurkku keskittyy lähinnä vain maannousuun ja De Geer -moreeneihin, ja Söderfjärdenillä ja Lappajärvellä keskeinen teema on törmäyskraatteri ja sen syntyyn liittyvät rajut kosmiset ja geologiset ilmiöt. Lappajärvelle, Vimpeliin, Alajärvelle ja osin mahdollisesti myös Evijärvelle suunnitteilla oleva Kraatterijärven georeitti tulee maantieteellisesti keskittymään Lappajärven törmäyskraatterin ympäristöön muodostaen oman temaattisen kokonaisuutensa, jossa kuitenkin on myös esimerkiksi maaperägeologisia kohteita. Lapualla Simpsiö ja siihen liittyvät metaserttijakson kivet erikoisine mineraaleineen ovat hallitseva teema. Kauhavan alueella ei ehkä lohkareluolien lisäksi ole selkeää geologista teemaa, ellei sellaiseksi sitten nosta kivi- ja pronssikautisten muinaisjäännösten esiintymistä tässä raportissa valittujen geologisten kohteiden yhteydessä. Johtopäätöksenä on kiistatta se, että mainitut likimain Sinisen tien varrella olevat geologiset kohteet eivät kilpaile keskenään, vaan täydentävät toisiaan muodostaen yhden Suomen kiinnostavimmista geomatkailukokonaisuuksista. Alue on myös koko maailman mittakaavassa hyvin poikkeuksellinen, mikä kannattaa huomioida seutukunnan luonto- ja geomatkailun jatkokehittämisessä.

183

9. Yhteenveto Kauhava ja Lapua ovat geologisesti kiinnostavaa ja monimuotoista aluetta. Seudulla yhdistyvät kaksi alueellisesti merkittävää kallioperän kokonaisuutta, Evijärven liuskejakso ja Vaasan graniittialue. Molempien kokonaisuuksien eri kivilajityyppejä pääsee ihastelemaan useilla näyttävillä kalliopaljastumilla, jotka ovat myös helposti saavutettavissa. Oman erittäin merkittävän lisänsä alueen kallioperään tuo Simpsiön metaserttialue, joka on lajissaan Suomen laajin. Siihen kuuluu myös Kivimäen maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen mangaanimineraaliesiintymä samoin kuin muut metaserttialueen kivilajeihin liittyvät kauniit ja/tai erikoiset mineraalit. Myös maaperägeologisesti Kauhavan ja Lapuan alue on kiehtova. Alueen erityispiirre ovat laajat kumpumoreenialueet, jotka ovat maakunnalisesti ja valtakunnallisestikin merkittäviä. Näihin kumpumoreenimuodostumiin liittyy myös lukuisia lohkareluolia, joista Kirkkopakka toimii maakunnallisesti merkittävänä geomatkailukohteena. Näissä luolissa myös yhdistyvät kiehtovalla tavalla geologia, historia ja kansantarinat. Elävän luonnon osalta Kauhavan ja Lapuan alueella on eräitä tärkeitä kohteita, Simpsiön lehtoalueet ja Alajoen kansainvälisesti arvokas lintualue etunenässä. Ennen kaikkea Kauhava ja Lapua edustavat perinteistä suomalaista kulttuurimaisemaa ja sen luontoa. Oman lisänsä alueen kiinnostavuuteen tuovat lukuisat kivikautiset, pronssikautiset ja historialliset kohteet. Näiden kaikkien sijoittumiseen on geologia vaikuttanut keskeisellä tavalla, sillä esimerkiksi kivikautiset kohteet tapaavat olla mäkien rinteillä ja usein hiekkaisilla mailla, esimerkiksi Änttikankaan laajalla saumaharjulla. Pronssikauden suomalaiset puolestaan hautasivat vainajiaan ympäristöstään kohoaville kallioille, mistä merkkinä ovat alueen lukuisat hautaröykkiöt.

Taulukko 3. Kauhavan (K) ja Lapuan (L) geologisesti merkittävien kohteiden lukumäärät merkittävyyden ja tyypin mukaan luokiteltuina, sekä geologisia kohteita täydentävät vähintään maakunnallisesti merkittävät luonto- tai maisema-arvot. Kannattaa huomata, että useilla kohteilla kiinnostavia ovat niin maaperä- kuin kallioperägeologisetkin tekijät, joten osittain jako on hieman mielivaltainen. Merkittävyys / Tyyppi

Paikallinen

Maakunnallinen

Valtakunnallinen

Kansainvälinen

Yhteensä

Maaperä

K5 + L5 = 10

K2 + L1 = 3

K2+ L1 = 3

K0 + L0 = 0

K9 + L7 = 16

Kallioperä

K12 + L6 = 18

K1 + L0 = 1

K0 + L1 = 1

K13 + L8 = 21

Yhteensä

K17 + L11 = 28

K3 + L1 = 4

K2 + L2 = 4

K0 + L1 = 1

K22 + L15 = 37

Maisema

K0 + L1 = 1

KL1 = 1

Kasvillisuus

K0 + L1 = 1

Linnusto

K0 + L1 =1

184

KL1 + L1 = 2 K0 + L1 = 1 KL=1

KL1 + L1 = 2

Taulukossa 3 on jaoteltu tässä raportissa esitellyt 37 kohdetta merkittävyyden, tyypin ja kunnan perusteella. Ylivoimaisesti suurin osa (28) kohteista on kiinnostavuudeltaan paikallista tasoa, mutta yhdeksän vähintään maakunnallisesti merkittävää kohdetta ei ole aivan vähäinen määrä. Jatkossa kuntien kannattaisikin yhteistyössä keskittyä siihen, että nämä tärkeimmät kohteet tunnettaisiin edes oman kunnan alueella. Markkinointipyrkimyksissä tulee kuitenkin koko ajan pitää mielessä, että paitsi aina matkailun yhteydessä mainittu puhdas luonto tuhansine järvineen, myös Suomen kaksijakoinen erittäin vanhan ja yhä muuttuvan äärimmäisen nuoren geologian yhdistelmä, sekä niinkin yksinkertainen ja suomalaisille tuttu näky kuin maisema, jossa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, ovat hyvin poikkeuksellisia asioita kansainvälisten matkailijoiden silmissä. Paikallisen tason kohteet tuskin tuovat Kauhavalla ja Lapualle tuhatmäärin ulkomaisia matkailijoita käyttämään paikallisia palveluita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat merkityksettömiä, sillä lähiluonnolla on erittäin suuri vaikutus ihmisten hyvinvointiin. Lukuiset tässä raportissa esitellyistä paikalliskohteista soveltuisivatkin erinomaisesti patikka- tai pyöräreittien pysähdyspaikoiksi. Monilla kohteilla ei edes tarvittaisi järin suuria kunnostustöitä, vaan esimerkiksi kalliopaljastuman aukaisu (ja sen pitäminen jäkälästä puhtaana myös jatkossa), muutaman kymmenen metrin mittainen polku, perinteinen ja/tai mobiilitekniikkaa hyödyntävä kyltitys ja vaikkapa geokätkö riittäisivät tuomaan alueen luonnon ja historian esiin aivan uudella, konkreettisella tavalla. Tällaiset hankkeet ovat omiaan vaikkapa kyläyhdistysten vetämiksi lisäten asukkaiden yhteenkuuluvuudentunnetta ja ollen mitä parhainta kotiseututyötä. Monet kohteista sopivat erinomaisesti myös esimerkiksi koulujen useita oppiaineita yhdistäviksi luokkaretkikohteiksi. Geomatkailu on nouseva trendi niin maailmanlaajuisesti kuin hiljalleen myös Suomessa. Se täydentää perinteistä luonto- ja kulttuurimatkailua. Kauhavalla ja Lapualla nämä kolme matkailun muotoa limittyvät toisiinsa luontevaksi kokonaisuudeksi. Alueen geologiset kohteet antavat monipuolisuudellaan, kiinnostavuudellaan ja saavutettavuudellaan mahdollisuuden hyödyntää niitä niin matkailussa, virkistyksessä kuin opetuksessakin. On pohjimmiltaan vain tahdosta kiinni, tartutaanko tähän mahdollisuuteen.

185

10. Kiitokset Lukuisat ihmiset ovat auliisti jakaneet tietämystään Kauhavan ja Lapuan geologiasta ja historiasta, antaneet kuvia käyttööni, auttaneet kenttätöissä ja muutoin avustaneet hankkeessa. Lämpimät kiitokseni heille kaikille ja erityisesti seuraaville henkilöille ja tahoillle: Heikki Alakarhu, Lapua Pasi Heikkilä, Helsingin yliopisto, Geotieteiden ja maantieteen laitos Helsingin yliopiston Kumpulan kirjaston kaukopalvelun henkilökunta Satu Hietala, Lakeuden kivikerho ry. ja GTK, Kuopio Teemu Karlsson, Geologia.fi -portaali Miia Knuuttila, Poutun koulu, Lapua Olavi Koivisto, Kauhava Katriina Kojola, Aisapari ry. Kauko ja Eija Korpi, Yliluoma, Kauhava Erkki Korpimäki, Kauhavan luontoyhdistys Valokki ry. ja Biologian laitos, Turun yliopisto Päivi Kultalahti, Aisapari ry. Jyrki Lahti, Kauhavan oppaat Henna Mantere, Lapua-Seura ry. Marita Mattila, Aisapari ry. Mervi Niemi-Huhdanpää, Aisapari ry. Erkki Pellikka, Kauhava Niko Putkinen, GTK, Kokkola Antti Saarinen, Kauhava Suomen Ympäristökeskuksen kirjastopalveluiden henkilökunta Juha J. Ulvila, Lapua Anna-Liisa Vaahtoniemi, Lapua Aana Vainio, Aisapari ry. Mauno Vähämäki, Lapua Susanna Ylitalo, Rovaniemi

186

11. Lähdeluettelo 11.1. Sähköiset kartta- ja tietoaineistot Geologian tutkimuskeskus (GTK), Maankamara, 2017: http://gtkdata.gtk.fi/Maankamara/index.html Geologian tutkimuskeskus, Mineral Deposits and Exploration, 2017: http://gtkdata.gtk.fi/mdae/index.html Maanmittauslaitos (MML), Paikkatietoikkuna, Karttaikkuna, 2017: http://www.paikkatietoikkuna.fi/web/fi/kartta Museovirasto (MV), Rekisteriportaali, 2017 (hankkeen alkupuoli maaliskuun 2017 loppupuolelle saakka): http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx Museovirasto, Kulttuuriympäristön palveluikkuna, 2017 (hankkeen loppupuoli huhtikuun 2017 alkupuolelta lähtien): https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/portti/read/asp/default.aspx Suomen ympäristökeskus (SYKE), Ympäristökarttapalvelu Karpalo, 2017: https://wwwp2.ymparisto.fi/Karpalo/SilverlightViewer.aspx Geologia.fi -portaali, 2017: http://www.geologia.fi/

11.2. Kirjalliset lähteet Aalto A., 2013. Suomenselän maakunnallisesti arvokkaat lintualueet. MAALI-hankkeen loppuraportti. Suomenselän lintutieteellinen yhdistys SSLTY ry. 138 s. Aho S., 2005. Luonnon virkistyskäytöstä johtuva maaston kuluminen – esimerkkialueena Rokua. Teoksessa: Tuulentie S. & Saarinen J. (toim.), Kestävät käytännöt matkailun suunnittelussa ja kehittämisessä. Metlan työraportteja / Working Papers of the Finnish Forest Research Institute 20, s. 80–91. Ala-Risku T. K., 2005. Simpsiön rinnehiihtokeskuksen ja Luomanperännevan-Heikanmäen alueen luontokartoitus. Julkaisematon raportti. Tmi Pohjanmaan Luontotieto, 7 s. + 8 liitettä. Alviola R., Mänttäri I., Mäkitie H. & Vaasjoki M., 2001. Sveconfennian rare-element granitic pegmatites of the Ostrobothnia region, western Finland; their metamorphic environment and time of intrusion. Teoksessa: Mäkitie H. (toim.), Svecofennian granitic pegmatites (1.86-1.79 Ga) and quartz monzonite (1.87 Ga), and their metamorphic environment in the Seinäjoki region, western Finland. Geological Survey of Finland, Special Paper 30:9–29. Anttonen M., 1990. Elinkeinot. Teoksessa: Junnila H. (toim.), Järviseudun historia III. Järviseutu-Seura ry., KP-paino, Kokkola, s. 227–342. Bastin J. A. & Volborth A., 1974. The Ellipsoidal and Dumbbell-shaped Inclusions within Particulate Lunar Globules. Icarus 21:112–120. Dowling R. K., 2011. Geotourism’s Global Growth. Geoheritage 3(1):1–13, doi: 10.1007/s12371-010-0024-7. Dowling R. K., 2013. Global Geotourism – An Emerging Form of Sustainable Tourism. Czech Journal of Tourism 2(2):59–79, doi: 10.2478/cjot-2013-0004.

187

Etelä-Pohjanmaan Liitto, 2005. Etelä-Pohjanmaan Maakuntakaava, Kaavaselostus. Julkaisu A:16. Seinäjoki, 126 s. Haapala I., 2010. Nimetön muistokirjoitus. Geologi 62:6–8. Heikkilä P. 2003. Vittinki-ryhmän metaserttien geologia ja mineralogia Etelä-Pohjanmaalla. Pro gradu tutkielma, Helsingin yliopisto, Geologian ja mineralogian osasto, 142 s. Heikkilä P., 2017. Länsi-Suomen rodoniittiesiintymät. Teoksessa: Kinnunen K. A. (toim.), Suomen korukivet, Geologian tutkimuskeskus, Espoo, s. 239–244. Hietala S., 2017. Korukäyttöön soveltuvat kvartsit. Teoksessa: Kinnunen K. A. (toim.), Suomen korukivet, Geologian tutkimuskeskus, Espoo, s. 245–255. Hietanen A., 1936. Über den Rhodonit und andere Manganminerale von Simsiö, Pohjanmaa. Bulletin de la Commission Géologique de Finlande 115:387–400. Hietanen A., 1938. On the petrology of Finnish quartzites. Bulletin de la Commission Géologique de Finlande 122:1–118. Huhta P., 1984. Malminetsintää palvelevat maaperätutkimukset Alahärmän Fleinissä. Geologian tutkimuskeskus, Maaperäosasto, Raportti P 13.2.050, 3 s., 5 liitettä. Husa J., Heikkinen R. & Kontula, T. 1996. Vaasan läänin luonnon ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet. Suomen ympäristökeskus, luonto ja maankäyttöyksikkö, julkaisematon moniste, 115 s. Huuskonen M., 1991. Luettelo Geologian tutkimuskeskuksen Etelä-Pohjanmaan tutkimusalueen Aupitoisista lohkare- ja paljastuma-aiheista. Geologian tutkimuskeskus, M10/-91/3, 21 s. Huuskonen M., 1989. Au-pitoisuuden tarkistus Lapuan Tiisijärven alueen kvartsijuonissa.Geologian tutkimuskeskus, M19/2224/-89/1/10, 2 s. Hytönen K., 1999. Suomen mineraalit. Geologian tutkimuskeskus, Erillisjulkaisu. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 399 s. Janhunen J. & Jyllilä S., 2017. Outdoors Etelä-Pohjanmaa. Luontokohteet tunnetuksi -hankkeen uutiskirje 1/2017. Kananoja T., 2000. Kallioperän suojelu- ja opetuskohteita Etelä-Pohjanmaalla, Keski-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla. Suomen ympäristö 429. Ympäristöministeriö, Alueidenkäytön osasto, Helsinki, 126 s. Kauhavan kaupunki, 2014. Kauhavan matkailun master plan. Kauhavan kaupunki, 54 s. Kesäläinen T. & Kejonen A., 2015a. Suomen luolat. Salakirjat, Tallinna Raamatutrükikoda OÜ, 432 s. Kesäläinen T. & Kejonen A., 2015b. Suomen rotkot. Salakirjat, Tallinna Raamatutrükikoda OÜ, 2. korjattu painos, 536 s. Kielosto S., Toivonen T. & Juntunen R., 1999. Tiisjärven kartta-alueen maaperä. Geologian tutkimuskeskus, Espoo, 11 s. Kinnunen A., 1978. Lapuan alueen iskuporausnäytteenotto. Rautaruukki OY, Malminetsintä, Raportti OU 19/78, 1 s. + 19 liitettä.

188

Kinnunen K. A. (toim.), 2017. Suomen korukivet. Geologian tutkimuskeskus, Espoo, 342 s. Kohonen J. & Rämö O.T., 2005. Sedimentary rocks, diabases, and late cratonic evolution. Teoksessa: Lehtinen M., Nurmi P.A. & Rämö O.T. (toim.), Precambrian Geology of Finland – Key to the Evolution of the Fennoscandian Shield. Elsevier B.V., Amsterdam, s. 563–604. Koivisto M. (toim.), 2004. Jääkaudet. WSOY, 233 s. Koivula K., 2006. Ympäristövaikutuksista Simpsiön kehityshankkeessa. Julkaisematon raportti, 70 s. + 6 liitettä (painovuosi puuttuu raportista). Kokko J., 1983. Karttalehdillä 2222 (Seinäjoki) ja 2311 (Lapua) kartoitetut suot ja niiden turvevarat. Raportti P 13.4/83/134. Geologian tutkimuskeskus, Kuopio, 115 s. Korpijaakko M., 2001. Kortesjärven kunnan alueella tutkitut Turvetutkimusraportti 330, Geologian tutkimuskeskus, Espoo, 49 s.

suot

niiden

turvevarat.

Korpimäki E. & Hänninen M., 2016. Lausunto valtakunnallisesti arvokkaasta maisema-alueesta 110. Lapuan Alajoen peltolakeus Lapuan ja Kauhavan kaupungeissa. Osoitettu Etelä-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle, 18.2.2016. Kauhavan luontoyhdistys Valokki ry., 13 s. Koskela H., 1973. Raportti ajalta 1.7. – 15.7. (Maaperägeologinen raportti Alahärmä Fleini). Geologian tutkimuskeskus, raportti 010/2312/hk/73, 2 s. Kukkonen E., 1982. Raportti Lapuan kartoitustyömaalta. Lehti 2311 Lapua, peruskarttalehdet 07-12. Geologian tutkimuskeskus, raportti P 13.1.072, 3 s. Kukkonen E., 1987a. Maaperäkartta 2311 09 Liinamaa. Geologian tutkimuskeskus. Kukkonen E., 1987b. Maaperäkartta 2311 10 Lapuan asema. Geologian tutkimuskeskus. Kukkonen E., 1987c. Maaperäkartta 2311 12 Kauhava. Geologian tutkimuskeskus. Kukkonen E., 1989a. Maaperäkartta 2311 06 Ylihärmä. Geologian tutkimuskeskus. Kukkonen E., 1989b. Maaperäkartta 2311 07 Lapua. Geologian tutkimuskeskus. Kukkonen E., 1989c. Maaperäkartta 2311 08 Hellanmaa. Geologian tutkimuskeskus. Kukkonen E., 1989d. Maaperäkartta 2311 11 Ojutjärvi. Geologian tutkimuskeskus. Kuoppala A., Asunmaa R. & Purola H., 2013. Maaseudun kulttuurimaisemat ja maisemanähtävyydet. Ehdotukset Pohjanmaan, Etelä- ja Keski-Pohjanmaan maakunnallisesti arvokkaiksi maisema-alueiksi 2013. Pohjanmaan liitto, Etelä-Pohjanmaan liitto, Keski-Pohjanmaan liitto, Pro Agria, Maa- ja kotitalousnaiset. 265 s. Lagerheim G., Leche V., Nordensvan G. & Westrin Th. (toim.), 1919. Nordisk familjebok. Konversationslexikon och realencyklopedi. tjugunionde bandet, Tidsekvation – Trompe, Nordisk familjeboks förlags aktiebolag, Nordisk familjeboks tryckeri, Stockholm. http://runeberg.org/nfci/0269.html Laitakari A., 1942. Kivilajikartan selitys, Lehti B3 Vaasa. Geologinen tutkimuslaitos, 66 s. Lakeuden luontokartoitus, 2014. Kauhavan kaupunki – Ylihärmän kirkonseutu ja Hakola, osayleiskaavan luontoselvitykset 2013–2014. 18 s., 3 liit.

189

Lappalainen M., 2007. Punamullan pauloissa. Kivikauden hautatutkimuksen tutkimushistoria Suomessa. Muinaistutkija 3/2007:2–19. Lehtinen M., Nurmi P. & Rämö T. (toim.), 1998. Suomen kallioperä: 3000 vuosimiljoonaa. Suomen Geologinen Seura ry., 375 s. Mancini F., Alviola R., Marshall B., Satoh H. & Papunen H., 2000. The manganese silicate rocks of the Early Proterozoic Vittinki Group, southwestern Finland: metamorphic grade and genetic interpretations. The Canadian Mineralogist 38:1103–1124. Masson C. R., Götz J., Jamieson W. D., McLachlan J. L. & Volborth A., 1971. Chromatographic and mineralogical study of lunar fines and glass. Proceedings of the Second Lunar Science Conference, vol. 1, pp. 957–971. Masson C. R., Smith I. B., Jamieson W. D., McLachlan J. L. & Volborth A., 1971. Chromatographic and mineralogical study of Apollo 14 fines. Proceedings of the Third Lunar Science Conference, supplement 3, Geochimica et Cosmochimica Acta, vol. 1, pp. 1029–1036. Matkailun edistämiskeskus, 2014. Kesän luontoaktiviteettien kehittämisstrategia 2015–2018. Matkailun edistämiskeskus, 33 s. Miettinen M., 1983. Esihistoriallinen aika Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Teoksessa: Junnila H. & Rantatupa H. (toim.), Järviseudun historia I, Vaasa Oy, Vaasa, s. 61–174. Mutanen T., 1972. Lapuan Mn-pedogeokemiallinen ohjelma sekä siihen liittyvät lohkare- ja kallioperätutkimukset. Rautaruukki OY, Malminetsintä, Raportti OU N:o 14/72, 7 s. + 3 liitettä. Mäkelä K., 1972. Loppuraportti grafiittimalminetsinnästä Lapuan Karhunmäellä. Raportti OU N:o 17/72, 1 s. + 41 s. liitteitä. Mäkinen K., Palmu J.-P., Teeriaho J., Rönty H., Rauhaniemi T. & Jarva J., 2007. Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat. Suomen Ympäristö 14/2007. Ympäristöministeriö, Edita Prima Oy, Helsinki, 120 s. Mäkitie H., 2000. Granitoids (1.89–1.87 Ga), diatexites (1.89–1.88 Ga) and granitic pegmatites (1.80–1.79 Ga), and structural-metamorphic evolution in the Seinäjoki region, western Finland. Geologian tutkimuskeskus, Espoo, 35 s. Mäkitie H., 2001. Eastern margin of the Vaasa Migmatite Complex, Kauhava, western Finland: preliminary petrography and geochemistry of the diatexites. Bulletin of the Geological Society of Finland 73(1–2):35–46. Mäkitie H. & Lahti S. I., 1991. Seinäjoen kartta-alueen kallioperä. Geologian tutkimuskeskus, 60 s. Mäkitie H., Lahti S. I., Alviola R. & Huuskonen M, 1992. Suomen geologinen kartta, Lehti 2222 Seinäjoki, 1 : 100 000. Geologian tutkimuskeskus (Ajanmukaistettu kartasta: Neuvonen K. J., 1961). Mäkitie H., Kärkkäinen N., Lahti S. I. & Alviola, R., 2001. Compositional variation of granitic pegmatites in relation to regional metamorphism in the Seinäjoki region, western Finland. Teoksessa: Mäkitie H. (toim.), Svecofennian granitic pegmatites (1.86–1.79 Ga) and quartz monzonite (1.87 Ga), and their metamorphic environment in the Seinäjoki region, western Finland. Geological Survey of Finland, Special Paper 30:31–59.

190

Mäkitie H., Sipilä P., Kujala H., Lindberg A. & Kotilainen A., 2012. Formation mechanism of the Vaasa Batholith in the Fennoscandian Shield: petrographic and geochemical constraints. Bulletin of the Geological Society of Finland 84:141–166. Märijärvi-Vanhanen L. & Märijärvi J.-M., 2017. Kauhavan kaupunki, Ylihärmän osayleiskaava 2035, Kaavaehdotus 24.2.2017, Kaavaselostus, 1510015941-001. Ramboll Finland Oy, Alue- ja kaupunkisuunnittelu, 78 s. Mölder K. & Salmi M., 1954. Maalajikartan selitys, Lehti B3 Vaasa. Geologinen tutkimuslaitos, 109 s. Neto de Carvalho C. & Rodrigues J. (toim.), 2009. New Challenges with Geotourism. Proceedings of the VIII European Geoparks Conference. Idanha-a-Nova, 4–6 September 2009 (Portugal). Printmor Impressores, Lda., 285 s. Nyholm T., Härmä P., Mäkitie H., Nurmi H. & Vuokko J., 1992. Kiviainestutkimukset Lapuan kunnassa 1991. Geologian tutkimuskeskus, Kiviainestutkimukset, Raportti KA 11/92/10, 14 s. (liitteineen 56 s.). Paulaharju S., 1932. Härmän aukeilta. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo, 408 s. Paulaharju S., 2005. Kytösavujen mailla. Kuvauksia Etelä-Pohjanmaalta. Werner Söderström osakeyhtiö, WS Bookwell Oy, Juva, 282 s. Pesonen P., 2014. Kauhava Alahärmä – Voltti, Osayleiskaava‐alueen arkeologinen inventointi. Museovirasto, Kulttuuriympäristön hoito, Arkeologiset kenttäpalvelut, Inventointiraportti, 85 s. Ranta I. & Lehto J., 2014. Lapua, Keskustaajaman tuotanto- ja logistiikka-alue – Jouttikallio, Osayleiskaava 2030, Selostus. Airix Ympäristö, Oulu, 72 s. Rauhaniemi T., Jarva J. & Palmu J.-P., 2004. Moreenimuodostumien inventointiprojekti Etelä-Pohjanmaalla: Geologia ja aluerajaukset. Geologian tutkimuskeskus, arkistoraportti P 31.4.043. 18 s. + 4 liitettä. Rautaruukki OY, 1971. Tutkimustyöselostus. Valtausalue ”Kivimäki”, Kaivosrek. N:o 21977/1. 2 s. + 12 liites. Saarinen J., 2005. Luontomatkailun kehittäminen ja tutkimus Suomessa. Teoksessa: Tuulentie S. & Saarinen J. (toim.), Kestävät käytännöt matkailun suunnittelussa ja kehittämisessä. Metlan työraportteja / Working Papers of the Finnish Forest Research Institute 20, s. 119–129. Saaristoasiain neuvottelukunta, 2017. Suomen saaristo- ja vesistömatkailusta eurooppalainen vetovoimatekijä. Saaristo- ja vesistömatkailun selvityshankkeen loppuraportin luonnos. Saaristoasiain neuvottelukunta, Maa- ja metsätalousministeriö, 183 s. Saksela M., 1935. Über den geologischen Bau Süd-Ostbothniens. Bulletin de la Commission Géologique de Finlande 110:1–35. Salonen V.-P., Eronen M. & Saarnisto M., 2002. Käytännön maaperägeologia. Kirja-Aurora, Turku, 236 s. Saltikoff B., 1997. Malmiesiintymäkortisto. Geologian tutkimuskeskus, Malmiosasto, M 10.1/1997/1/12, 238 s. Sipilä P., Kujala H. & Torssonen M., 2008. Oravaisten–Lapuan–Alahärmän kallioperä. Geologian tutkimuskeskus, Tutkimusraportti 170, 40 s.

191

Sivonen S., 2013. Pohjois-Karjala Geoparkin esiselvitys. Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatia, Raportteja 3/ 2013, Itä-Suomen yliopisto, 38 s. Suikkanen E., Huhma H., Kurhila M. & Lahaye Y., 2014. The age and origin of the Vaasa migmatite complex revisited. Bulletin of the Geological Society of Finland 86:41–55. Taipale K., 1995. Kivet – Etsijän ja keräilijän opas. Werner Söderström osakeyhtiö, 168 s. Talvitie J., 1970. Lapua Kivimäki, pyroksmangiittiesiintymö. Rautaruukki OY, Malminetsintä, raportti N:o Ou 5/70, 2 s. + 13 liites. Toivonen T., 1994. Lapualla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Turvetutkimusraportti 278. Geologian tutkimuskeskus, Kuopio, 49 s. Toivonen T. & Valo O., 2007a. Alahärmässä tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 378, 68 s., 5 liitettä. Toivonen T. & Valo O., 2007b. Kauhavalla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimusraportti 375, 87 s., 5 liitettä. Tolonen K., 2014. Purmojärven rantalyleiskaava. Kaavaselostus, luonnos. Kauhavan kaupunki. FCG Suunnittelu ja tekniikka Oy, 32 s. Tolonen K., 2015. Susivuoren osayleiskaava. Selostus. Kauhavan kaupunki. FCG Suunnittelu ja tekniikka Oy, 51 s. Turkka S., 1994. Pohjalaasten kivikirja. Etelä-Pohjanmaan kalliot ja korukivet. Lakeuden Kivikerho ry., Seinäjoen Painohalli Ky, Seinäjoki, 216 s. Turkka S. & Kanto H., 1996. Pohojalaasten kultakirja. Pohjanmaan kultaesiintymät ja niiden etsintä. Seinäjoen Painohalli Ky, Seinäjoki, 282 s. Tuukki P., 1984. Simpsiön ja muiden Pohjanmaan liuskealueen kvartsirikkaiden metasedimenttien petrografia, mineralogia ja geokemia. Pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto, Geologian laitos, 134 s. United Nations World Tourism Organization, 2016. UNWTO Tourism Highlights, 2016 Edition. 16 s. Vaahtoniemi H., 2016. Pappi mustassa maijassa – muistelmia Kokkolan vuosilta. Kustannusosuuskunta Länsirannikko, 112 s. Vilpas L., 1989. Etelä-Pohjanmaan korukivet. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, Geologian laitos, 64 s. Vilpas L., 1996. Etelä-Pohjanmaan jalo-, koru- ja koristekivet. Geologian tutkimuskeskus, Opas 40, 34 s. Virkkunen M., Kinnunen P. & Partanen S. J., 1987. Suomen jalo- ja korukivet. Suomen Matkailuliitto ry, 127 s. Volborth A. von, 1952. Alavuuden N-osan ja Kuortaneen S-osan geologiaa (karttaselostus), Kaatialan ja Vilppulan pegmatiitit, radioaktiivisuus (Lausunto ja työselostus v. 1951 suoritetuista tutkimuksista). Geologian tutkimuskeskus, raportti DC82/1952, 22 s.

192

Vuokko S., 2013. Punaiset kivet. Suomen Luonto, 10/2013. Saatavina Internetistä osoitteessa: http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/punaiset-kivet/ Viitattu 6.6.2017. Vähämäki M., 2005. Simpsiön tarustoa. Julkaisematon raportti. Suunnittelutoimisto Aluetekniikka Oy, Lapua. 13 s. Väisänen M., 2005. Alahärmän kartta-alueen (2312) kallioperäkartoitus 2004. Geologian tutkimuskeskus, raportti K21.42/2005/1. 17 s. Västi K., 1988. Alahärmän Fleinin wolframiittilohkareen (K/3122) lähtöpaikan jatkoetsinnät. Geologian tutkimuskeskus, Tutkimuskortti, M 19/2312/-88/1/10, 3 s. Ylitalo T. (toim.), 2014. Armotyösi näillä mailla. Kuvakertomus eteläpohjalaisista heränneistä ja körttikansanopistosta. Lapuan kristillinen opisto, Karhunmäki säätiö. Arkmedia, Vaasa, 112 s. Ympäristöministeriö, 1993. Arvokkaat maisema-alueet. Maisema-aluetyöryhmän mietintö. Osa 2. Mietintö 66/1992. Ympäristöministeriö ja Painatuskeskus Oy, Helsinki, 204 s.

11.3. Internet-lähteet Isaksson E. Tiedenaisia, Anna Hietanen. http://www.helsinki.fi/akka-info/tiedenaiset/hietanen.html Viitattu 14.6.2017. Islanninhevostalli Topar. https://fi-fi.facebook.com/Islanninhevostalli-Topar-116479718374114/ Viitattu 30.1.2017. Kansallismuseo. Pronssikausi. http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/opetus/opetuspaketit/esihistoria/tietoa/pronssikausi Viitattu 15.6.2017. Kauhavan oppaat. http://www.kauhavanoppaat.fi/kierrokset_vanha_sotatie.html Viitattu 14.2.2017. Leipätie-Hanhivuori. https://intopatikka.wordpress.com/leipatie/ Viitattu 11.3.2017. Palola A.-P., 1998. Hemmingus. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://www.kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/217 Viitattu 7.6.2017 Prepulan kylät. http://www.netikka.net/vlpcommon/layouts/horizontal/horizontal_index.php?hname=www.prepulankylat .fi&servername=www.prepulankylat.fi Viitattu 12.4.2017. Prännin patikka. https://yliluoma.info/prannin-patikka/ ja http://www.kauhava.fi/files/11022/PranninPatikka.pdf Viitattu 7.3.2017. Siennablu / Alex Volborth – Awakening spirits that were there all along. http://www.siennablu.com/VOLBORTHHOME.html Viitattu 16.2.2017. Suomen lintuatlas. http://atlas3.lintuatlas.fi/tulokset/laji/kaakkuri Viitattu 25.4.2017. Tiisijärven Lomamökit. http://www.pohjanmaalta.com/tiisijarven-lomamokit/ Viitattu 25.4.2017.

193

Yliluoma. https://yliluoma.info/ Viitattu 7.3.2017. Visit Lapua. http://www.visitlapua.fi/?id=423 ja Luonto-Simpsiön ulkoilureittien opastaulut, mm. http://www.visitlapua.fi/files/Tiedostot/Taulu6nettiversio.pdf Viitattu 23.11.2016. Wanha Karhunmäki. http://www.wanhakarhunmaki.fi Viitattu 30.1.2017.

194