Helsingin pitäjä - Vantaa 2023 Helsinge - Vanda

2023 H elsingin pitäjä – Vantaa

H elsinge – Vanda

Päätoimittaja

Andreas Koivisto

Toimitussihteeri

Karoliina Junno-Huikari

Toimituskunta

Jukka Hako

Matti Hilli

Jussi Iltanen

Andreas Koivisto

Riina Koivisto

Annukka Lyra

Kirsti Pietilä

Anna-Reetta Rikala

Tero Tuomisto

Pia Vuorikoski

Olli Bäckström

Kirjoittajat

Eva Ahl-Waris, filosofie doktor, historiker, Helsingfors

Matti O. Hannikainen, filosofian tohtori, historioitsija, Helsinki

Pirjo Huvila, rautatiearkkitehti (1985–2017), rakennustutkija, Helsinki

Elina Iijalainen, toimittaja, Vantaa

Jussi Iltanen, filosofian maisteri, Helsinki

Andreas Koivisto, arkeologi, Vantaa

Riina Koivisto, filosofian maisteri, Vantaa

Eeva Kotioja, filosofian tohtori, historioitsija, Helsinki

Anita Kyrklund, pedagogian maisteri, Vantaa

Liisa Nummela, diplomi-insinööri, maisematutkija, Helsinki

Kirsti Pietilä, filosofian maisteri, Vantaa

Sami Raninen, arkeologi, Turku

Anni Rissanen, filosofian maisteri, Vantaa

Tapio Salminen, filosofian tohtori, historioitsija, Tampere

Tero Tuomisto, valtiotieteiden maisteri, historiantutkija, kotiseutuneuvos, Helsinki

Pia Vuorikoski, filosofian maisteri, Helsingin yliopistomuseo, Helsinki

Riikka Väisänen, filosofian maisteri, arkeologi, Vantaa

Ulkoasu ja taitto

Marianne Kivimäki

Kannen kuvat

Etukannen kuva: Muokattu Carl-Ludwig Engelin piirustuksesta sivulla 43.

Kuva: Kansallisgalleria, Ateneumin taidemuseo. Takakannen kuva: Suomen taloudellinen kartta 1919.

Painopaikka

AS Spin Press, Tallinna 2022

ISBN 978-952-69598-3-2 (sid.)

ISBN 978-952-69598-4-9 (HTML)

ISSN 2489-799X

Kustantaja

Vantaa-Seura ja Vantaan historiatoimikunta

VANTAA-SEURA VANDASÄLLSKAPET RY Helsingestiftelsen

Yhteistyössä

2023 H elsingin pitäjä – Vantaa

H elsinge – Vanda

2023 H elsingin pitäjä – Vantaa H elsinge – Vanda

a ndreas Koivisto

Elävä kulttuuriympäristö

rikastaa kaupunkiympäristöä

KULTTUURIPERINTÖ VOI OLLA kaunista, hienoa ja arvokasta, mutta myös rouheaa. Kulttuuriperintö rikastuttaa vantaalaisia asuinympäristöjä ja korostaa samalla alueiden historiallista kerroksellisuutta. Kulttuuriperintöä ovat niin vanhat rakennukset kuin erilaiset vanhat esineet, perinteet ja käytännötkin. Tässä kirjassa on esitelty esimerkkejä kulttuuriperinnöstä vanhan Helsingin pitäjän alueella.

Vantaalla on rakennettu paljon viimeisen reilun 50 vuoden aikana. Tällä hetkellä Vantaan kaksi keskustaa, Myyrmäki ja Tikkurila, ovat jälleen suuressa myllerryksessä. Uuden alta halutaan usein purkaa pois vanhempia rakennuksia. Vantaalla kyse voi olla vain muutamia kymmeniä vuosia vanhoista rakennuksista.

Purkamalla vanhoja rakennuksia ei ainoastaan menetetä historiallisia arvoja. Mitä enemmän puretaan ja rakennetaan uutta, sitä enemmän kiihdytetään ilmastonmuutosta. Vantaan oman strategian mukaan kaupunki haluaa olla ilmastonmuutosta hillitsevän työn edelläkävijä ja hiilineutraali vuoteen 2030 mennessä. Onnistuakseen tavoitteessaan Vantaalla on myös mietittävä tarkkaan vanhan rakennuskannan säilyttämistä ja hyödyntämistä.

Vanhojen rakennusten purkaminen vaikuttaa myös ruohonjuuritason toimintaan. Uusien tilojen vuokrat ovat todella kalliita, eikä pienillä yrityksillä tai yhdistyksillä ole varaa sellaisissa toimia. Tällainen matalan kynnyksen toiminta on kuitenkin tärkeää sekä kaupunkilaisille että kaupungille.

On tietenkin helppo huudella, että vanhoja ja edullisia tiloja tarvitaan. Samalla toiminta vanhoissa rakennuksissa pitäisi saada taloudellisesti kannattavaksi myös vuokranantajille. Harva vuok-

ranantaja haluaa tehdä hyväntekeväisyyttä ja vuokrata tiloja ilmaiseksi tai jopa tappiolla. Tilat tarvitsevat huolenpitoa ja korjauksia, jotka nostavat osaltaan vuokranantajien kuluja.

Olisi toivottavaa, että vuokranantajien ei aina tarvitsisi maksimoida voittoja ja liioitella rakennusten huoltotarvetta ja sisäilmaongelmia. Raha houkuttaa usein jättämään vanhat rakennukset rapistumaan, kunnes ne nähdään niin huonokuntoisina, että ne pitää purkaa. Sen jälkeen paikalle halutaan rakentaa uusi paljon suurempi rakennus, joka tuo moninkertaisesti suurempia vuokratuloja.

Vaihtoehtona purkamiselle voisi myös olla jonkinlainen hybridimalli, jossa rakennetaan uutta hyödyntäen vanhaa rakennusta. Tällaisia esimerkkejä löytyy esimerkiksi Tallinnasta, jossa vanhoja rakennuksia on käytetty uusien rakennusten perustana. Tapa hyödyntää vanhaa uutta rakentaessa saisi aikaan alueellisesti omaperäistä ja hienoa rakentamista. Jos Suomessa kaikki vaan puretaan ja korvataan uudella, on koko maa kohta saman näköinen, kun muutamat rakennusliikkeet rakentavat samanlaisia taloja ympäri maan.

Vanhan rakennuskannan hyödyntämistä ja säilyttämistä uutta rakentaessa on pohdittu Vantaallakin. Toivottavasti tällainen toimintatapa saadaan juurrutettua pysyväksi osaksi kaupunkisuunnittelua. Näin saataisiin aikaan hieno historiallisia juuria korostava kestävä kaupunkiympäristö. Tämä oli myös Vantaalla muutama vuosi sitten tehtyjen kulttuuriympäristölinjausten eli KYLLI-hankkeen tavoitteena. Sen visiona oli, että vantaalaiset kulttuuriympäristöt ovat rakkaita ja rikkaita. Tähän suuntaan olemme toivon mukaan menossa!

ELÄVÄ KULTTUURIPERINTÖ ETT LEVANDE KULTURARV

Rautateiden vihreä perintö – Asemapuistot

Asemapuistot olivat ensimmäisiä julkisia puistoja Suomessa. Laajat suomalaiset rautatieasemapuistot, jotka kokoavat rakennuskannan hyötypuutarhoineen saumattomaksi kokonaisuudeksi, ovat melko harvinaisia Euroopassa. Puistoilla on 150-vuotinen historia.

ASEMAPUISTOJEN HISTORIAA

Asemapuistojen yhtenäisyyden ja suunnittelun korkean laadun ovat taanneet omat rautatiearkkitehdit ja ylipuutarhuri, joiden yhteistyönä varhaisimmat rautatiemiljööt syntyivät. Heidän apunaan olivat koko rakentamisen organisaatio ja omat taimipuutarhat. Asemapuistot ovat tärkeää rautatiekulttuuria, joka oli laajimmillaan 1950- ja 1960-luvuilla, kun puistoja oli yli 500 asemalla. Tuolloin asemat olivat miehitettyjä ja henkilökunta osallistui puistojen hoitoon. Varsinaisen radan osalta hoidosta ja kunnossapidosta vastasivat radanvartijat.

Rautateiden asemapuistojen rakentaminen alkoi vuonna 1873, kun ensimmäinen puutarhuri palkattiin. Asemapuisto on maisemantekijä, joka näkyy junamatkustajalle asemaa lähestyttäessä.

Puisto on radan suunnassa jopa 900 metriä pitkä. Korkeat jalopuut rajaavat aluetta, ja kohokohdan muodostaa asemarakennuksen julkinen puisto tyylikkäine istutuksineen ja koristekasveineen. Puiston suunnittelija on miettinyt näkymäakselit; radan suuntainen näkymä on junamatkustajille, sisääntulotie asemalle on reunustettu jalopuilla tai koivuilla, keskusaukiolle pääsee kaarevia hiekkakäytäviä pitkin ja henkilökunnan kotipihat

Suomen taloudellinen kartta vuodelta 1919. Kartassa erottuvat nykyisen pääkaupunkiseudun rautatielinjaukset ja asemat.

suojataan istutuksilla. Valtionrautateiden ylipuutarhurien pitkät työurat takasivat laadun ja toiminnan jatkuvuuden.

VALTIONRAUTATEIDEN YLIPUUTARHURIT

Rudolf Grönholm 1873–1896 (23 v.)

Willy Nykopp 1896–1928 (30 v.)

Aarno Hellemaa 1928–1937 (8 v.)

Kalle Jokela 1938–1971 (32 v.)

Pentti Vierikko 1971–1990 (19 v.)

VARHAISET PUISTOSUUNNITELMAT

Alavuden puistopiirustus on ajalle tyypillinen ja asema-alueena laaja. Asemalle saavutaan upeaa lehtipuukujaa pitkin. Puiston tärkein osa oli komea julkinen puisto-osa lähellä asemarakennusta. Siellä oli näyttävimmät koristekasvit ja pensaat. Asemarakennuksen päädyssä on lehtimaja, pensaita ja puita, joiden väliin piiloutuu yleisökäymälä. Yleisölle suunniteltiin promenadipuisto kaarevine käytävineen ja istuinpenkkeineen. Siellä oli syreenimajoja ja usein puinen huvimaja ja kaivo.

Asemapuiston toisen osan muodostavat rautatieläisten asuinrakennukset ja niiden puutarhat. Asemapäälliköntalo oli arkkitehtonisesti komein ja lähimpänä asemaa. Kaikilla rakennuksilla oli omat hyötypuutarhat ja lehtimaja sekä kasvilli-

Kuva: Suomen Rautatiemuseo.

suutta, joka antoi yksityisyyttä suhteessa julkiseen puistoon. Rautatieläiset saivat asuinalueelleen rautateiden taimistoista myös marjapensaat ja hedelmäpuut.

Kolmannen osan muodostavat junakaluston huoltotoiminnot kuten halkolaani ja pumppuhuone. Useilla asema-alueilla oli vesiviskuri ja vesitorni sekä punatiilinen veturitalli.

Neljäs osa on matkustajalaituri ja rata-alue, jossa rataa on suojattu säännöllisesti leikatulla havupuuaidalla, joka toimi samalla tuuli- ja kipinäsuojana sekä esti lumen kinostumista. Laiturien reunat tehtiin massiivigraniittikivistä, ja varhaiset laiturialueet olivat puuta tai kenttäkiveystä.

Laiturialueen reunaan istutettiin jalopuita, jotka antoivat matkustajille suojaa ja näkyivät asemaa lähestyvään junaan.

1900-luvun alusta säilyneissä asemapuistosuunnitelmissa näkyvät aikakauden jugendvaikutteet, mutta puistosuunnitelmina ne edustavat 1800-luvun maisemapuistoja, joihin kuuluu polveilevia käytäviä, lehtimajoja, puurivejä ja -kujia sekä pyöreitä perennapenkkejä ja yksittäisiä maisemapuita. Hyötypuutarhat suunniteltiin asuinrakennusten yhteyteen. Asemapuistosuunnitelmat pysyivät tyyliltään melko samanlaisena runsaat sata vuotta; englantilaista vapaamuotoista puistoa ja koristekasvien geometristä tyyliä yhdisteltiin.

Suomen Rautatiemuseon arkistossa on asemapuistosuunnitelmia ja muuta lähdeaineistoa.

Hienot vesiväritetyt varhaiset puistopiirustukset (70 kpl) on digitoitu vuonna 2021 Asemapuistojen tutkimushankkeen yhteydessä. Ne ovat nähtävissä tulevaisuudessa Finna.fi -palvelun kautta.

ASEMAPUISTOJEN KASVIT

KOKO MAATA VARTEN

Tyypillisesti asemapuistoissa kasvaa korkeita jalopuita, kuten lehmuksia, jalokuusia ja -mäntyjä. Asemarakennuksen läheisyyden eduspuisto oli näkyvin ja julkisin osa. Sen kasvillisuus oli runsas ja koristeellinen: oli kesäkukkia, muotoon leikat -

tuja pallopuita sekä näyttäviä pensasistutuksia. Aseman piha-alue ja kulku laiturille oli päällystetty kenttäkiveyksellä. Rautatieasemapuistojen ja pappiloiden kautta lukuisat kasvilajit ovat levinneet myös muualle Suomeen.

Hyvinkäälle perustettiin Valtionrautateiden keskuspuutarha vuonna 1874, ja sen toiminta siirtyi Nuppulinnaan 1960 jatkuen vuoteen 1990. Piiripuutarhoja oli Kouvolassa, Seinäjoella, Kuopiossa ja Oulussa. Asemapuistoille järjestettiin kuntoisuuskilpailuja 1950–60-luvuilla. Henkilökunnan kotipihoille oli omat sarjat. Näin saatiin ylläpidettyä asemapuistojen korkeaa laatua ja tasoa.

VALTIONRAUTATEIDEN ASEMAPUISTOJEN TYYPPIKASVIT

Asemapuistoissa käytettiin Valtionrautateiden taimistoissa kasvatettuja lajikkeita, jotka jalostettiin koko Suomen olosuhteisiin. Rautatieomenapuu

(Malus Hyvingensis) on siellä kehitetty koristeellinen puulajike, jota voi löytää kaikilta Suomen asema-alueilta. Rautateiden käyttämää lehmuslajiketta voitiin istuttaa Hangosta Kontiomäelle.

set asemarakennukset Helsinkiin, Tikkurilaan, Riihimäelle ja Turenkiin sekä puinen asemarakennus Hyvinkäälle. Edelfelt apulaisineen suunnitteli vuosina 1859 ja 1860 kaikki rautatierakennukset. Hän valvoi itse asemien rakentamista. Työn kuluessa suunnitelmiin tuli paljon muutoksia. Kustannussyistä vain Helsinki, Tikkurila ja Hämeenlinna saivat kivisen aseman, kun muut toteutettiin puisina.

Vanhimmalta vuonna 1862 avatulta radalta on edelleen jäljellä asemarakennukset Tikkurila, Hyvinkää ja Turenki sekä Järvenpää, joka valmistui jo 1858 radanrakentajien tukikohdaksi ja jonka suunnittelija ei ole tiedossa.

TYYPPIKASVIT

Lehtipuut: koivu, lehmus, vaahtera, jalava, pihlaja hopeapajut, orapihlaja pallopuina, unkarin syreeni, rautatieomenapuu Malus Hyvingensis, joka isona leikattiin alhaalta sateenvarjon muotoiseksi.

Havupuut: pihtakuusi, sembramänty, lehtikuusi, vuorimänty, kuusi

Koristepensaat: orapihlaja, hernepensas, kuusamat, hanhikki, kanukat, tuomipihlaja, happomarja, tuhkapensas, angervot, puistoruusut, villiviini, köynnöskuusama ja mustaselja (ulkokäymälän lähistöllä)

Edelfelt suunnitteli ensimmäiselle rataosuudelle myös kaikki muut rataosuuden rakennukset eli veturitallit, vesitornit ja pajat. Asemat asuinja talousrakennuksineen muodostivat tyylillisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Näitä asema-alueen muita rakennuksia ei juuri enää ole jäljellä. Junaliikenteen ja tekniikan sekä yhdyskuntarakenteen kehitys on aiheuttanut paljon purkamista. Esimerkiksi Tikkurilan asema-alueella oli vielä vuonna 1958 aseman lisäksi 35 rautatierakennusta, jotka kaikki on purettu myöhemmin.

Tikkurilan rautatieasema-alue (Dickursby)

Ainoa ensimmäisen rataosuuden jäljellä oleva kiviasema on Tikkurila1, joka valmistui 1861 kolmannen luokan asemaksi. Asemarakennus oli alun perin läpikuljettava, ja siellä oli erikseen III ja II luokan odotussalit sekä naisten odotushuone. Asemakonttori ja lippuluukut sijaitsivat sisääntulon yhteydessä.

HELSINGIN PITÄJÄN SUOJELTUJA RAUTATIEALUEITA

Suomen ensimmäinen rata avattiin liikenteelle vuonna 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Suunnittelijaksi palkattiin lääninarkkitehti Albert Edelfelt 1859 Rautatiejohtokunnan kokouksessa. Arkkitehtisuunnittelun kohteeksi määriteltiin kivi-

Aseman julkisivut ovat punatiiltä ja pohja neliön muotoinen. Rakennus oli alun perin kaksikerroksinen, ja sen toisessa kerroksessa oli asemapäällikön asunto. Myöhemmin asuntoja sijoitettiin kylmälle ullakolle, ja näin asemasta tuli kolmikerroksinen.

Tyylisuunnaltaan uusrenessanssinen asema on harvinaisen komea ja uniikki Edelfeltin arkkitehtisuunnitelma. Vaikutteita on saatu Keski-Euroopasta ja siellä ilmestyneistä alan mallikirjoista.

Tikkurilan varhaisessa rataprofiilikartassa näkyy asemapuisto, joka sijaitsee lähellä Keravanjokea. Sen halki kulkee käytävä, jonka varrella on pensaiden suojaama lehtimaja. Puinen matkustajalaituri on aseman (a) ja ulkokäymälän (n) edessä. Kuva: Suomen Rautatiemuseo.

Tikkurilan asemapuisto on molemmin puolin asemarakennusta. Eteläpuolella on isoja puita ja nurmikoita, joita koristavat muotoon leikatut pallopuut ja pensaat radan varressa. Pohjoispuolelle on istutettu pensasaita erottamaan makasiinialueen ja ulkorakennukset asemasta. Kuva: J.M. Mäkelä 1949 / Vantaan kaupunginmuseo.

Valtakunnallisesti arvokkaiden rautatiekohteiden sopimuksessa (1998) on mukana Tikkurilan asema. Se on suojeltu myöhemmin asemakaavalla niin kuin sopimuksen sisältö on edellyttänyt. Tikkurilan asema kunnostettiin Vantaan kaupunginmuseoksi vuosina 1989–90.

Tikkurilan aseman seudun kehitys

Tikkurilan asemanseudun uudet asemakaavat ovat muuttaneet koko rautatiealueen mittakaavan täysin, kun uusi liike- ja asemakeskus Dixi valmistui vuonna 2015. Dixin alta purettiin lähiliikenneasemaksi tehty pieni punatiilinen asemarakennus vuodelta 1978. Vain jo aiemmin suojeltu vanha

Tikkurilan asema ja asemapuisto ovat enää kertomassa alueen historiallisesta rautatieperinnöstä.

Asema on ollut läpikuljettava ja koko sen ympäristö on ollut julkista puistoa. Aseman sisääntuloa on korostettu hienoimmilla koristekasveilla ja istutusastioilla.

Vaikka Tikkurilan rautatieasema on suojeltu ja hyvässä uusiokäytössä, sen asemapuiston kokonaisuutta ei ole dokumentoitu eikä inventoitu.

Tämä olisi tarpeen, kun alueelle laaditaan kehittämissuunnitelmaa. Pitäisi tunnistaa asemapuiston historiallinen rakenne, sen vanhimmat jalopuut ja niiden lajit sekä pensaiden ja perennojen kerrostuneisuus. Asemapuisto on kuitenkin yli 100 vuotta vanha, ja sen säilyttäminen pitäisi olla peruslähtökohta alueen kehittämiselle.

Vanhoissa puistosuunnitelmissa Tikkurilan asemapuisto oli asemarakennuksen molemmilla puolilla ulottuen Keravanjokeen saakka. Aseman eteläpuolelle istutettiin nurmikon keskelle laaja kolmionmuotoinen perennapenkki, jota reunustivat lehmukset, jalavat ja iso serbiankuusi. Radanvarrella kasvoi kotipihlaja ja sembramänty.

Aseman pohjoispuolella koristepensasaita rajasi aseman pihaa, jota reunustivat serbiankuuset.

Aseman nurkalla oli kukkaryhmä.

Tikkurilan asemasta Vantaan kaupunginmuseo teki vuonna 2003 juhlakirjan2. Siinä ei mainita asemapuistoa, vaikka historiallinen asemapuisto on olennainen osa asemamiljöötä ja mainittu Vantaan Kulttuurimaisemaselvityksessä3.

Asemakaava 1995 määritteli asema-rakennuksen suojeluluokaksi sr-1 eli vahvin suojelu.

Myöhemmässä asemakaavassa alku-peräinen asemapuisto on jaettu kolmeen osaan; Edelfeltin aukioksi, jolla sijaitsee vanha rautatieasema (sr-1), suojeltava Veteraanipuisto (VP/s) ja Veteraaninaukio. Kuva: Vantaan kaupungin karttapalvelu (https://kartta.vantaa.fi/).

Tikkurilan aseman asemapuistopiirustus vuodelta 1974. Tämä täydennysistutussuunnitelma on laadittu Nuppulinnassa. A asemarakennus ja B kioski. Aseman läheisyydessä on erilaisia koristepensaita (10), ja orapihlaja-aita (9) suojaa radan suuntaan. Puiston puolella suunnitelmassa on kukkaryhmä (11) Kuva: Suomen Rautatiemuseo.

Tikkurilan rautatieasema vuodelta 1978. Lähiliikenneasemilla piti ottaa huomioon polkupyörien lisääntynyt määrä ja niiden säilytys. Asemalla oli edelleen iso lipputoimisto, jossa myytiin lähi- ja kaukoliikenteen matkalippuja. Taustalla näkyy vanha asemarakennus vuodelta 1961 ja asemapuistoa.

Kuva: Pekka J. Heiskanen 2012 / Vantaan kaupunginmuseo.

Korson rautatieasema-alue

Päärata oli yksiraiteinen ja tarvitsi kohtaamispaikkoja, joista yksi sijoitettiin Helsingin pitäjän takamaille Korsoon. Asema rakennettiin 1889, ja se paloi vuonna 1918. Uusi asemarakennus valmistui jo samana vuonna, koska käytettiin valmiita tyyppipiirustuksia, jotka rautatiearkkitehti Thure Hellström oli laatinut alun perin Suupohjan radalle viidennen luokan asemia varten.

Aseman vuoraus poikkeaa jossain määrin tyyppisuunnitelmasta. Alueelle rakennettiin myös asuinkasarmi viidelle perheelle vuonna 1901 ja sille ulkorakennus. Asuinrakennus on säilyttänyt hyvin ulkoasunsa. Sisääntulon puolella on koristeelliset avokuistit. Myös ulkorakennus on säilynyt.

Korson aseman seudulle rakennettiin paljon asutusta, kun alue liitettiin Helsingin maalaiskuntaan 1950-luvulla. Lähiliikenne on vilkastuttanut asemaa ja tuonut paljon muutoksia.

Neljännen linjaraiteen muutostöiden yhteydessä asemarakennus jäi pois asemakäytöstä vuon -

na 1996. Asemalle on tehty myöhemmin lukuisia muutoksia, ja se on nykyisin asuntokäytössä.

Korson asema on mukana valtakunnallisessa suojelusopimuksessa, ja Museovirasto on luokitellut sen valtakunnalliseksi RKY 2009 -suojelukohteeksi4. Korson asema-alue on asemakaavassa säilytetty historiallisena suojeltavana kokonaisuutena.

Rautatieasemapuisto

Korson aseman maamerkiksi muodostui suurikokoinen pensasistutus korkeassa penkereessä, jossa luki sana ~ KORSO ~ kahden koristekuvion (~) muodostamien kuusi-istuksien välissä. Tämä oli rautateiden puistopuolen suunnitelma ja toteutus, kun 1930-luvulla asemalle tehtiin maastoleikkaus, joka haluttiin maisemoida. Koristeistutus näkyi selkeästi kaikille ohittaville junille aina 1990-luvulle saakka. Nykyään sen ylikasvaneista kuusista huolimatta ~ KORSO ~ on edelleen hahmotettavissa.

Asemapuisto on mainittu Sirkka Valannon historiakirjassa5 ja RKY 2009 -suojelun yhteydessä.6 Asemapuisto pitäisi inventoida ja dokumentoida.

Korson asemapuistopiirustus vuodelta 1968. Siinä täydennetään asemarakennuksen molemmin puolin julkista puistoa uusilla istutuksilla ja viimeistellään matkustajille näkyvä

Pitäjänmäen rautatieasema-alue (Sockenbacka)

Pitäjänmäen asema rakennettiin vuosina 1901–1903 rautatiearkkitehti Bruno Granholmin pysäkkipiirustusten mukaan. Rakennusta laajennettiin vuonna 1911 asunto-osalla. Kun Strömberg Oy osti asemanseudulta tontin tehtaita varten, alueelle tuli valimo vuonna 1916 ja konehalli 1919. Tämä kehitys toi oman työläisvuorojunan alueelle. Vielä 1950-luvulla Pitäjänmäen tavaraliikenne kasvoi. 1970-luvulla sinne rakennettiin uusi tavara-asemarakennus, joka kuitenkin toimi vain vuoteen 1988. Aseman lipunmyynti oli lopetettu vuonna 1987.

Leppävaaran kaupunkirata (2001) toi myös muutoksia. Radan yli rakennettiin kävelysilta, jolta pääsee välilaitureille ratapihan länsipäässä. Toisessa laiturien päätteessä on alikulku, joka yhdistyy kevyen liikenteen väyliin. Aseman edessä ollut matkustajalaituri jäi pois käytöstä, ja siihen rakennettiin turva-aita. Pitäjänmäen asemarakennus ja tavara-asema siirtyivät Ratahallintokeskukselta Senaatille vuonna 2007. Asema on uuskäytössä. Siihen kuuluu myös ulkorakennus ja kellari.

kuistin edustalla.

Pitäjänmäen asema kuuluu valtakunnalliseen suojelusopimukseen, ja Museovirasto on luokitellut asema-alueen valtakunnalliseksi RKY-kohteeksi.7

Pitäjänmäen rautatiealueen uusittu asemakaava vuodelta 2020 lähtee säilyttävän miljöön näkökulmasta. Historiallinen asema-alue rautatierakennuksineen ja asemapuistoineen säilytetään. Aluekehittäminen tapahtuu sen ulkopuolella. Asema -

Oik. Pitäjänmäen asemapuiston rakenne näkyy jo vuoden 1920 radanrakennuskartassa. Aseman itäpuolen lehmuskujalta on polut laiturille. Asemarakennuksen ja tien väliset käytävät muodostavat ison istutetun alueen. Nykyisen pysäköintialueen kohdalla on ollut paja, ja kaksoisvahtitupa on valmistunut mäelle vuoden 1922 jälkeen. Karttaselitykset: A – Asemahuone, B – Tavaramakasiini, C – Halkovaja, D – Ulkohuone, E – Makki, F – Kellari, G – Sauna, H – Paja, I – Työkaluvaja, K – Yksink. vahtimaja, L – Kasarmi, M – Kaksink. vahtimaja, N – Kaivo, O – Resiinavaja, P – Cementtivaja, Q – Konevaja, R – Septik tank, S – Sianläävä, T – Yksityismakasiini. Kartta: Suomen rautatiemuseo.

puiston läpi kulkee kevyen liikenteen väylä ja siksi alue säilyy osittain julkisessa käytössä.

Rautatieasemapuisto 1920

Asemapuistossa on iso, vuodelta 1908 oleva neljän perheen asuinkasarmi, joka on ollut asuttuna koko ajan. Siihen kuuluvat myös pitkä ulkorakennus ja punatiilinen maakellari.

Aseman toisella puolella mäen päällä on kaksoisvahtitupa, sen ulkorakennus ja maakellari, joiden ympärillä on myös puistoa radan puolella sekä oma puutarha sisäpihan puolella. Alkuperäinen maaston korkeusero on otettu suunnittelussa huomioon.

Pitäjänmäen asemapuiston kasvillisuus vuonna 2018. Pitäjänmäen rautatieasemapuisto on harvinaisen hieno ja hyvin säilynyt. Suojelusopimus mainitsee, että Pitäjänmäen asema-alueella on poikkeuksellisen komea lehmuskuja. Kuva: Helsingin kaupunki & Näkymä Oy 2018, kuva 48.

Pitäjänmäen asemapuiston arvokartta osoittaa tärkeät näkymäakselit, joiden avoimet linjat tulee säilyttää. Näkymäakseleita on alueen sisällä ja ulkopuolelta asemapuiston suuntaan sekä sisääntulon suunnassa kaduilta ja radalta. Kuva: Helsingin kaupunki & Näkymä Oy 2018, kuva 72.

Puiston suunnittelija on ajatellut näkymäakseleita matkustajien ja asukkaiden iloksi, jolloin ne tulee säilyttää avoimina jatkossakin.

Helsingin kaupunki on linjannut asemapuiston kevyen liikenteen väylän läpi hienon, hyvin säilyneen puistokujanteen, joka muodostuu vanhoista yli 100-vuotiasta lehmuksista. Asemapuistosta on tehty Helsingin kaupungin tilaama inventointi ja historiaselvitys8. Tämä laaja ja perusteellinen inventointi on yksi harvoja, joita Suomessa on tähän mennessä tehty rautatieasemapuistoista. Erityisen arvokasta on se, että rakennushistoriaselvitystä on jatkettu tekemällä asemapuistolle kunnostus- ja hoitosuunnitelma.

Huopalahden rautatieasema-alue

(Hoplaks, nyk. Hoplax)

Huopalahteen rakennettiin laituriasema vuonna 1906 rautatiearkkitehti Bruno Granholmin laatimien kolmannen luokan tyyppipiirustusten mukaan. Se jäi nopeasti pieneksi toimintaan nähden. Uuden asemarakennuksen piirustukset on päivätty jo vuonna 1914, mutta se rakennettiin vasta 1920–1921. Huopalahteen ja Haagaan syntyi nopeasti huvila-alue, joka irtautui Helsingin pitäjästä jo vuonna 1919 omaksi kunnakseen. Haagasta tuli kauppala vuonna 1923, kunnes se liittyi Helsinkiin vuonna 1926. Huopalahden aseman nimi säilyi, ja sen ympärille kasvoi taajaväkinen yhdyskunta.

Martinlaakson rata rakennettiin 1970-luvulla, jolloin Huopalahden ratapihaa muutettiin huomattavasti. Liikenne avattiin vuonna 1975. Uuteen alikulkuun sijoitettiin vuonna 1976 Huopalahden aseman lipunmyynti, joka toimi vuoteen 2001

saakka. Uudet laiturikatokset on suunniteltu poikkeuksellisesti puusta, mikä sopii hyvin aseman miljööseen.

Huopalahden vanha rautatieasema ja asemaalueen kymmenen muuta rautatierakennusta siirtyi Ratahallintokeskukselta Senaatti-kiinteistölle vuonna 2007.

Huopalahden asema-alue kuuluu valtakunnalliseen suojelusopimukseen, ja Museovirasto on luokitellut sen asema-alueen valtakunnallisesti merkittäväksi RKY 2009 -kohteeksi.9

Huopalahden asema-alueen uusittu vuoden 2016 asemakaava lähtee ajatuksesta sallia asemaalueelle täydennysrakentamista samalla säilyttäen alueen historiallisen luonteen. Asemarakennus on kaavamerkinnällä sr-1 ja puisto VP-S. Täydennysrakentamisen sijainniksi esitetään lähinnä aiemmin purettujen rautatierakennusten paikkoja. Asema-alue säilyy myös osittain julkisessa käytös-

sä, kun kevyen liikenteen väylä kulkee asemapuiston läpi. Uudisrakennuksissa on myös palveluja, kuten kahvila asemapuistossa.

Rautatieasemapuisto

Huopalahden asemapuisto on hyvin säilynyt kokonaisuus, jota on myös hoidettu. Aseman eduspuisto ja sen ympärillä oleva julkinen puisto ovat tärkeät matkustajille. Toinen osa käsittää asuin- ja talousrakennukset sekä niiden puutarhat. Kolmas osa on Turun radan rakentamisen ajalta vuosilta 1900–1903 oleva yksinkertainen vahtitupa ja sen maakellari, talousrakennus sekä punatiilinen saunapesutupa rakennus vuodelta 1915 ja niiden pihapiiri ja puutarhaympäristö.

Vuonna 2011 Senaatti teetti Huopalahden

asema-alueen selvityksen, jossa tutkittiin alueen rakentumista ja historiaa sekä alueen kehittämistä ja täydennysrakentamista. Asemapuistoa on käsitelty jonkun verran, mutta puistodokumentointia ja -inventointia ei ole tehty.

Senaatti myi vuonna 2013 Huopalahden asemaalueen yksityiselle, joka on jatkanut alueen ke-

hittämistä yhdessä Helsingin kaupungin kanssa. Alueella on uusi asemakaava, joka mahdollisti vanhojen rakennusten väliin uusien puurakennusten täydennysrakentamisen.

Kaupunki on suunnitellut asemapuiston läpi kevyen liikenteen väylän, josta on pääsy asematunneliin ja välilaitureille. Portaiden lisäksi on tulossa myös esteettömät kulkuväylät.

Huopalahden asemapuisto on erityisen hieno ja hyvin säilynyt. Rakentamisen aikana vuonna 2022 isot jalopuut oli suojattu ja suunnittelussa on otettu huomioon niiden muodostama kokonaisuus.

Huopalahden asema-alue on hyvä esimerkki lähiliikenneaseman kehittämisestä, jossa on lähtökohtana suojellun asema-alueen luonteen ja erityispiirteiden säilyttäminen, vaikka alueelle on esitetty täydennysrakentamista. Mittakaava pysyy samana ja asemaympäristö on silti edelleen matkustajien ja lähialueen asukkaiden toimivaa ympäristöä. Puistoalueella on piharakennuksessa kahvila, ja aseman odotustilassa voidaan järjestää konsertteja sekä käyttää sitä kokoontumis- ja juhlapaikkana tulevaisuudessakin.

Huopalahden aseman vahtitupa kesällä 2022. Kuva: Liisa Nummela.

Kenttäkiveystä on jäljellä aseman edessä. Kuva: Liisa Nummela 2022.

Huopalahden aseman rakennukset: luoteesta (vasemmalta) lukien ovat: asuinkasarmi ja asemarakennus ulkorakennuksineen, yleisökäymälä, sauna- ja pesutuparakennus, kaksi purettua rakennusta ja vahtitupa ulkorakennuksineen. Tavaramakasiini sijaitsee radan toisella puolella. Kuva: Osasuurennos Haagan asemakaavakartalta vuodelta 1924. Sinetti-karttarekisteri.

RAKENNUS- JA

KULTTUURIHISTORIALLISEN YMPÄRISTÖN SUOJELU

Suojelusopimus 1998 ja valtakunnallinen inventointi Museovirasto inventoi 1980-luvun lopulta alkaen rautatieasema-alueita kymmenen vuotta ja keskittyi asemiin, jotka oli rakennettu vuosien 1862–1930 välillä. Valtakunnallisen inventoinnin päätöksenä vuonna 1998 asemien omistajat sekä Museovirasto ja Ympäristöministeriö allekirjoittivat valtakunnallisen sopimuksen kulttuurihistoriallisesti tärkeiden asemien suojelusta. Sopimus käsittää 85 paikkakunnalla 115 kohdetta ja 878 rakennusta. Suojelun perusajatus on koko alueen suojelu asemapuistoineen ja kaikkine rautatierakennuksineen. Suojelusopimuksen sisältö viedään alueelle laadittavaan asemakaavaan.

Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, RKY RKY on Museoviraston laatima inventointi, joka on otettu maankäyttö- ja rakennuslakiin perustuvien valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tarkoittamaksi inventoinniksi rakennetun kulttuuriympäristön osalta. Tähän valitut kohteet antavat alueellisesti, ajallisesti ja kohdetyypeittäin monipuolisen kokonaiskuvan maamme rakennetun ympäristön historiasta ja kehityksestä. Nämä kulttuuriympäristöt edustavat maamme kehitysvaiheita ja ovat historian kuvastajia. Kyse on sekä perinteen säilyttämisestä että alueiden kehittämisestä niiden ominaisluonnetta ja erityispiirteitä vahvistavalla ja niihin sopeutuvalla tavalla. On tärkeää, ettei näillä alueilla tapahdu muutoksia tai rakentamista, joka on olennaisesti ristiriidassa niiden kulttuuriympäristöarvojen kanssa. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt pitää ottaa huomioon kaavoituksessa ja lupamenettelyssä.

Suojelusopimuksen rautatiekohteet (115) ovat mukana valtakunnallisessa RKY-listauksessa.

RKY 2009 -luettelossa on yhteensä 1 260 kohdetta.11

SUOJELUN ERILAISIA VAIHTOEHTOJA

Paikallinen suojelu asemakaavoituksen kautta

Näiden valtakunnallisten suojelumääräysten lisäksi on rautatierakennuksia ja -miljöitä suojeltu paikallisesti asemakaavan avulla. Tällöin kriteerinä on paikallishistoria ja sen arvot. Asemakaavaa edeltää yleiskaava, jossa nostetaan esiin merkittäviä rakennuksia ja ympäristöjä, jotka seuraavissa kaavoissa suojellaan tarkemmin. Maakuntakaavoissa tuodaan esiin merkittäviä kulttuuri- ja rakennusympäristöjä.

Suojelu rakennusperintölain nojalla Jos asemakaavoitus on liian hidas tie suojelun toteuttamiseen, voidaan käyttää yksittäisen kohteen suojeluun rakennusperintölakia. Siinä on mahdollista määritellä tarkemmin suojelun sisältö ja ottaa mukaan myös esimerkiksi sisätilojen suojelumäärityksiä.

ASEMA-ALUEIDEN ASEMAKAAVOITUS

Valtakunnalliseen suojelusopimukseen kuuluu Helsingistä useita rautatieasema-alueita, mutta Vantaalta vain kaksi: Tikkurila ja Korso. Esimerkkikohteista huomataan, miten eri tavoin Suojelusopimuksella ja RKY-listauksella määritelty rautatiealueen suojelustatus on otettu huomioon asemakaavoituksessa.

Ajantasaista tietoa voi hakea kaupunkien Paikkatieto-järjestelmistä12 valitsemalla osoite ja Aineistosta Historialliset rak.kohteet ja sieltä Asema-

kaavalla suojellut rakennukset sekä Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut ympäristöt RKY.

Tikkurilassa on aluekehitys saanut aikaan täydellisen muutoksen koko alueen mittakaavassa ja käyttötarkoituksissa. Suomen vanhin rautatiease-

ma on jäänyt yksittäiseksi muistomerkiksi laajasta rautatierakentamisesta alueella, jossa asemapuiston suojelu on mainittu vain marginaalissa.

Korson vanha asema ja mäellä sijaitseva asuinkasarmi ovat säilyneet. Kahvila tuo asiakkaita

asuinalueen puistomaiseen miljööseen. Rakennukset ovat rakennusperintörekisterissä. Ratapenkereen alueella sijaitseva vanha kuusista muotoiltu ~ KORSO ~ -istutus on ylikasvanut. Istutuksen voisi elvyttää kunnossapitokohteena matkustajien iloksi, koska se näkyy ohi ajaviin juniin ja korsolaisille matkustajille.

Huopalahden asema-alueelle on tehty täydennysrakentamisen mahdollistava asemakaava. Alueen mittakaava pysyy edelleen samana ja suojeluasioita on huomioitu kaavoituksessa myös puiston osalta. Alue säilyy osittain julkisessa käytössä.

Pitäjänmäen asemakaavassa rautatiemiljöön suojelu on ollut lähtökohtana niin, että RKY-alue säilytetään ja aluekehittäminen tapahtuu sen ulkopuolella. Suojelun sisältö kertoo arvostuksesta rautatieperintöön ja sen nostamiseen esiin uudelleen. Alue säilyy osittain julkisessa käytössä.

Jos rautatiealueelle ei ole tehty asemakaavaa, niin alueen tulevaisuus voi olla huolestuttava.

Vaikka suojelustatus on olemassa, niin asemapuistoa ja asumattomia rakennuksia uhkaa rappeutuminen, hoidon ja kunnossapidon puute. Rautatierakennuksille oikean jatkokäytön löytäminen on tärkeää, jotta ne säilyisivät jälkipolville.

Paikkatiedon hyödyntäminen. Vasemmalla Korson aseman RKYalue. Punaiset merkit ovat asemakaavalla suojeltuja historiallisia rakennuksia ja punaiset viivat tonttien rajauksia. Sinisellä on rajattu RKY-alue. Oikealla Korson ortoilmakuva (2019) asemapuistosta. Kuvat: Vantaan kaupungin karttapalvelu (https://kartta. vantaa.fi/).

MUUTTUVA RAUTATIEMAAILMA

Suomen rautateiden 160 vuoden ajanjaksoon tekniikan kehitys on tuonut paljon muutoksia. Veturitekniikan kehitys poisti höyryjunat sekä halkolaanit ja vesitornit. Autoistuminen laajensi hevospuomien alueet pysäköintialueiksi ja toi asfaltin asema-alueelle. Puiston rakenne ja käytävät muuttuivat, kun kunnallistekniikkaa tuotiin alueen rakennuksiin. Ulkokäymälät purettiin, kun yleisövessat siirrettiin sisälle asemarakennuksiin. Liikenteenohjauksen keskittyessä kaukovalvomoihin 1970-luvulla asemien henkilökuntaa vähennettiin. Puistojen ylläpito muuttui enemmän ruohikoiden leikkaamiseksi, ja kesäkukat tuotiin kukka-astioissa. Myös ratojen sähköistäminen toi muutoksia asemapuistoihin.

Asemapuistojen omistus on muuttunut. Valtionrautatiet omisti kaikki asemat yli 100 vuotta, kunnes vuonna 1995 tapahtui EU-direktiivien mallin mukainen yhtiöittäminen. Radat ja laiturialueet ja suuren osan rakennuksista sai valtionyhtiö Ratahallintokeskus. VR:lle jäivät vain isoimmat liikennekäytössä olleet noin 50 asemaa ja niiden asemapuistot sekä varikot ja konepaja-alueet. Ratahallintokeskuksen asemat siirrettiin myöhemmin Senaatti-kiinteistöt Oy:lle, joka on myynyt

rakennuksia yksityisille, yhteisöille ja kunnille. Samalla yhden asemapuiston alueelle on voinut tulla monta omistajaa.

Usein uudet omistajat ovat keskittyneet rakennuksensa remontointiin. Vanha puisto on jäänyt hoitamatta – ja ehkä on ollut parempi olla tekemättä mitään kuin kaataa komeita jalopuita. Samalla puisto on vesakoitunut ja kasvanut umpeen. Omistajat eivät tunne asemapuistojen perinteitä ja hämmästyvät, kun maasta alkaa kasvaa kukkasia tai vanhoja kiveyksiä löytyy kaivuutöiden yhteydessä. Tarvittaisiin tietoa historiasta sekä ohjeita vanhan puiston ja puuston hoitoon.

Suojelusopimuksen jälkeen Museoviraston johdolla tehtiin opaskirjoja rautatierakennusten korjaamiseen. Niitä on yhteensä 7: asemat, asemapäällikön talot, jne. ja viimeisin on asemapuistoista. Tämä Aseman puisto ja pihat, asema-alueiden hoito-ohjeet13 -kirjanen (2005) antaa alkuun perustietoja. Kaikki oppaat ovat ladattavissa Museoviraston verkkosivuilta.

TULEVAISUUS JA RAUTATEIDEN VIHREÄ PERINTÖ

Asemapuistojen tulevaisuus ja arvostuksen puute näyttävät huolestuttavilta. Puistoissa on vielä paljon vanhoja isoja puita ja pensasistutuksia. Näiden kartoittamisella ja tutkimisella on kiire. Rautatieasemapuistojen dokumentointi ja inventointi on tärkeää tehdä kaikilla suojelustatuksen omaavilla asemilla. Myös kasvillisuustutkimus olisi tärkeä tehdä vielä, kun vanhoja lajikkeita on löydettävissä. Tätä kautta tieto ja arvostus kulttuuriperintöön voi siirtyä eteenpäin.

Perusajatus rautatieasemapuistoissa on jatkossakin pitää ne avoimina ja mahdollisuuksien mukaan julkisina puistoina. Puiston eri alueiden rajausta ei pitäisi tehdä rakenteellisilla aidoilla, vaan tarvittaessa käytetään pensasaitoja, historiallisen perinteen mukaisesti. Ihannetilanne olisi, että asemapuisto voisi olla jatkossakin matkustajien ja paikkakunnan asukkaiden käytössä olevana kulttuurihistoriallisena viherympäristönä.

Uhkia asemapuistoille muodostaa tarve lisätä autojen pysäköintiä asema-alueille, jolloin lii-

an usein valitaan vaihtoehdoksi tilan ottaminen historiallisesta puistosta. Rautatiealueen kehittämissuunnitelmat pitäisi suhteuttaa suojeltuun rautatieperintöön. Asemaseutujen kehittämisessä pitäisi olla lähtökohtana historian tuntemus ja inventoinnit rautatierakennusten ja asemapuiston osalta. Paikallishistorian kannalta rautatieasemaalue on osa ihmisten yhteistä muistia. Usein asemapuisto on ollut paikkakunnan vanhin julkinen puisto.

Asemapuiston henki on löydettävissä asemapuistoista, kun kaikki osapuolet tekevät yhteistyötä. Kehitetään yhdessä hyviä esimerkkejä ja malleja asemapuistojen pelastamiseksi. Asemapuisto on tärkeä osa Suomen historiallista puistokulttuuria. Se on myös valtava aarre ja mahdollisuus.

Rautatieasemapuistot täyttävät 150 vuotta vuonna 2023. Toivotaan, että monessa asemapuistossa juhlittaisiin ja voitaisiin tehdä opastettuja rakennushistoria- ja kulttuurikävelyjä.

RAUTATIEASEMAPUISTO

TUTKIMUSHANKE 2021

Museoviraston ja Suomen Rautatiehistoriallisen

Seuran apurahalla tehtiin Suomen asemapuistoista tutkimusta vuonna 2021. Tutkimus on jatkossa luettavissa Rautatiemuseon verkkosivuilla, tekijöinä Pirjo Huvila ja Liisa Nummela.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Arkistot: Suomen Rautatiemuseon Arkisto Puutarha- ja puistopiirustukset, puutarhatoimen kortit, luettelot, valokuvat

Museovirasto

Rakennettu kulttuuriympäristö (http:// www.rky.fi/read/asp/r_default.aspx)

Rakennusperintörekisteri (https://www. kyppi.fi/palveluikkuna/rapea/read/ asp/r_kohde_list.aspx)

Paikkatieto (https://kartta.museoverkko. fi/ )

Sinetti-asiakirjatietojärjestelmä (http://www.sinettiarkisto.fi/ )

Vantaan kaupunginmuseon arkisto

Valokuvia

Kirjallisuus:

Helsingin kaupunki & Näkymä Oy, 2018: Pitäjänmäen asema, Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehittämistavoitteet. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2018:17.

https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/julkaisut/julkaisut/ julkaisu-17-18.pdf

Pirjo Huvila & Liisa Nummela, 2020. Asemapuisto – ensimmäisiä julkisia puistoja maassamme. https://helsinkipietari150.vayla.fi/asemapuisto-ensimmaisia-julkisia-puistoja-maassamme/

Pirjo Huvila & Liisa Nummela, 2020. Riihimäki–Pietari-radan suojeltujen asema-alueiden puistoista. https:// helsinkipietari150.vayla.fi/riihimakipietari-radan-suojeltujen-asema-alueiden-puistoista/

Jussi Iltanen, 2009: Radan varrella. Suomen rautatieliikennepaikat.

Karttakeskus

Sinikka Joutsalmi, 2001. Asemapuistot. Kirjassa Maunu Häyrynen (toim.), 2001: Hortus Fennicus : Suomen puutarhataide. Helsinki: Viherympäristöliitto. 142–147.

Teresa Leskinen (toim.), 2003: Seuraavana Tikkurila! Edelfeltin asemasta museoksi. Vantaan kaupunginmuseo.

Juulia Mikkola, 2014. Huopalahden asemarakennuksen rakennusvaiheet. Livady. https://livady.fi/wp-content/ uploads/Huopalahden-aseman-alueenrakennusvaiheselvitys-140925-pieni. pdf

Juulia Mikkola, 2014. Huopalahden alueen rakennusvaiheet. Livady. https://livady.fi/projektit/huopalahdenaseman-rakennusten-kunnostus/

Arkkitehdit Mustonen oy, 2011: Huopalahden asema-alue Selvitys 2011. https://www.senaatti.fi/app/ uploads/2017/05/3146-2011_Mustonen_Hki_Huopalahden_asema_RHS_ web.pdf

Laura Muukka & Anne Mäkynen, 2005. Kulttuurimaisemaselvitys. 22.3.2005 Kaupunkisuunnittelu C7:2005; Kaupsu 4/2005 ISBN 952443-117-3 ISSN 1236-2182 YK0004

Hanna Tyvelä & Kirsti Virkki, 2016. Kohti ennakoivaa rakennussuojelua. Valtakunnallisesti merkittävien kohteiden ohjelmallinen suojelu. Ympäristöministeriön raportteja 28 / 2016. https://julkaisut. valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/78929/YMra_28_2016. pdf?sequence=1&isAllowed=y

Sirkka Valanto, 1982: Suomen rautatieasemat vuosina 1857–1920. Museovirasto.

Sirkka Valanto, 1984: Rautateiden arkkitehtuuri, asemarakennuksia 1857–1941. Martinpaino, 1984

Suomen Valtionrautatiet 1862–1912:

1. Helsinki, 1912.

Valtionrautatiet 1912–1937: 1 Osa. Helsinki: Rautatiehallitus, 1937.

Valtionrautatiet 1912–1937: Suomen Rautateiden 75-vuotispäiväksi. 2 Osa.

2. p. Helsinki: Rautatieläisten lepokotiyhdistys, 1937.

Valtionrautatiet 1937–1962: Suomen Rautateiden 100-vuotispäiväksi Julkaissut Rautatiehallitus. Helsinki: VALTIONRAUTATIET, 1962.

Valtionrautatiet 1962–1987. Hki: Rautatiehallitus, 1987.

Museoviraston julkaisuja

Rautatierakennusten korjausohjeet (Rautatierakennusten ohjeet verkkosivun alaosassa)

1 Puurakennukset (1997) https://www. museovirasto.fi/fi/palvelut-ja-ohjeet/ julkaisut/korjauskortit

2 Asemarakennus (1999) https://www. museovirasto.fi/uploads/Arkisto-ja-kokoelmapalvelut/Julkaisut/rautatierakkorjohj1-puurakenn.pdf

3 Asemapäällikön talo (1997) https:// www.museovirasto.fi/uploads/Tiedotteet_2018/Meista/Julkaisut/rautatierak-korjohj3-asemapaal.pdf

4 Kaksoisvahtitupa (1997) https:// www.museovirasto.fi/uploads/Meista/ Julkaisut/rautatierak-korjohj4-kaksoisva.pdf

5 Yksinkertainen vahtitupa (1997) https://www.museovirasto.fi/uploads/ Arkisto-ja-kokoelmapalvelut/Julkaisut/ rautatierak-korjohj5-yksinkert.pdf

6 Väritysohjeet (1998) https://www. museovirasto.fi/uploads/Arkisto-jakokoelmapalvelut/Julkaisut/varitysohjeet.pdf

7 Asemien puisto ja pihat (2005) https://www.museovirasto.fi/uploads/ Tiedotteet_2018/Meista/Julkaisut/ aseman-puisto-ja-pihat.pdf

Asemien linkit Museoviraston sivuille Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY (rky.fi) ja Rakennusperintörekisteri (kyppi.fi) Tikkurila, http://www.rky.fi/read/ asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_

ID=5059

https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/rapea/read/asp/r_kohde_det. aspx?KOHDE_ID=200325

Korso, http://www.rky.fi/read/asp/r_ kohde_det.aspx?KOHDE_ID=5058

https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/rapea/read/asp/r_kohde_det. aspx?KOHDE_ID=200323

Pitäjänmäki, http://www.rky.fi/read/ asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_

ID=5054

https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/rapea/read/asp/r_kohde_det. aspx?KOHDE_ID=200317

Huopalahti, http://www.rky.fi/read/ asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_

ID=5052

https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/rapea/read/asp/r_kohde_det. aspx?KOHDE_ID=200315

Loppuviitteet

1 Tikkurila http://www.rky.fi/read/ asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_

ID=5059

2 Leskinen 2003, s. 25.

3 Muukka & Mäkynen 2005, s. 72. ” Museoviraston lausuntopyyntö valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä

Museovirasto tarkistaa luetteloa valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä ja on lähettänyt tarkistetun luettelon lausunnoille14. Museovirasto on ajantasaistanut ja tarkistanut 1993 kohdeluetteloa15 ja tavoitteena on korvata se tarkistetulla aineistolla.

Luettelosta esitetään poistettavaksi päällekkäisyys valtakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden kanssa, joten Vantaan kohteista tästä luettelosta poistuisivat Vantaanjokilaakson kulttuurimaisema ja Backaksen kartanomaisema. Luettelossa säilyisivät Helsingin pitäjän kirkonkylä ja Tikkurilan vanha rautatieasema entisin rajauksin. Jokiniemen (Ånäs) valtionalueen nimi on lausuntoaineistossa nimellä Jokiniemen koelaitos ja rajausta esitetään laajennettavaksi siten, että se sisältäisi lähes koko Tikkurilantien ja Keravanjoen rajaaman alueen.”

4 Korso http://www.rky.fi/read/asp/r_ kohde_det.aspx?KOHDE_ID=5058

5 Valanto 1982, s. 27

6 http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=5058

7 Pitäjänmäki http://www.rky.fi/read/ asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_

ID=5054

8 https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/julkaisut/julkaisut/ julkaisu-17-18.pdf

9 Huopalahti http://www.rky.fi/read/ asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_

ID=5052

10 https://www.senaatti.fi/app/uploads/2017/05/3146-2011_Mustonen_ Hki_Huopalahden_asema_RHS_web. pdf

11 Vantaa https://kartta.vantaa.fi/# , Helsinki https://kartta.hel.fi/#

12 https://www.museovirasto.fi/uploads/Meista/Julkaisut/aseman-puistoja-pihat.pdf

13 https://www.museovirasto.fi/fi/palvelut-ja-ohjeet/julkaisut/korjauskortit

Hertonäs park är otroligt bildskön. Fotografi från början av 1900-talet som föreställer det åttakantiga lusthuset i

Hertonäs gårds park. Foto: Signe Brander, 1911 / Museiverket.

e va aH l-Waris

De historiska parkerna

INLEDNING

Hertonäs gård och park

”Få herrgårdar i vårt land har en så minnesrik och samtidigt tidstypisk historia som Hertonäs”, skriver professor Bo Lönnqvist.1 I sin bok om herrgårdar i huvudstadsregionen presenterar han ytterligare herrgårdens park med följande ord:

Det märkligaste på Hertonäs är parken, en av landets ståtligaste, med en stram och tuktad barockdel, utgående från parterren framför husets entré mot söder och en öster därom belägen engelsk del med dammsystem, vindlande gångar och buskage. Tvenne lusthus, det ena rektangulärt som ett antikt tempel, det andra åttkantigt, är ritade av Carl Ludvig Engel.2

Hertonäs gård ligger i det nuvarande Helsingfors men området var fram till år 1946 en del av Helsinge socken. Hertonäs gård har sedan 1919 tillhört föreningen Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. (SOV, gr. 1906), som omskapade gården till ett museum på 1920-talet. Numera består området av ett tjugotal byggnader inklusive de ursprungliga gårds- och ekonomibyggnaderna samt Knusbacka museigård, som flyttats hit från Sibbo på 1920-talet, samt en väderkvarn från Täktom.

Området som föreningen äger är ca 14 ha stort om sträcker sig från stranden i söder upp till ca 30 m. från Abraham Wetters väg (där man i skrivande stund 2022 å stadens vägnar bygger en ishall) i norr och från Borgbyggarvägen i väster till Johan Sederholms väg i öst. På området finns också en barockpark och en engelsk park samt några utarrenderade åkrar, som odlas av en ekobonde.3 Hertonäs gårdsmiljö tillhör de äldsta kulturlandskapen i Helsingforstrakten.4

Syfte och källor

Den här essän presenterar Hertonäs gårds parker som en sorts ”levande samlingar” och dryftar huruvida också Hertonäs gårds museum kan kallas ett ”grönt museum” i relation till andra dylika som till exempel Julita gård i Sverige och Fredrika Runebergs trädgård i Borgå.5 Jag använder mig av litteratur om dessa gårdar och parker för att relatera till Hertonäs. Då det gäller Hertonäs gårds parker och deras historia förlitar jag mig på Sigbritt Backmans historiker om herrgårdens och föreningens skeden samt andra verk som tangerar Hertonäs.6 Jag använder mig även av både webbsidor samt skriftliga källor, rapporter, fotografier, ritningar och kartor i SOV:s arkiv och Hertonäs gårds arkiv,7 vilka finns på museet, och källor i gårdens arkiv på Riksarkivet.

på Hertonäs gård som ”levande samlingar”

och byggnader, uppritad troligen på 1920-talet, då området övertogs av föreningen Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. (SOV). I norra delen av området saknas hittills Knusbacka, som flyttade hit 1922–32. Odat. akvarell i Hertonäs gårds arkiv, Hertonäs gårds museum. Foto: Karl Heikkilä / SOV.

PERSPEKTIV PÅ ETT ”GRÖNT MUSEUM”

MED ”LEVANDE SAMLINGAR”

Fallstudie 1:

Julita gård som ”grönt museum”

Vad menas med ”levande samlingar” eller ett ”grönt museum”? Kunde Hertonäs gårds parker också kallas detta? Ifall man jämför med liknande museala helheter som till exempel Julita gård kan man börja definiera frågorna. På Julita gård, som ägs och upprätthålls av Nordiska museet, i Sverige har man redan länge haft ett ”grönt perspektiv” på verksamheten, dvs. man betonar både kultur- och naturhistoria på området bland annat genom att odla äldre kulturväxter. Julita gård har en liknande historia som Hertonäs, eftersom gården blev ett privatmuseum på 1920-talet för att på 1940-talet

I föreningen SOV:s logotyp från mellankrigstiden framhävdes att man disponerade över ”Hertonäs gård och park”. Hertonäs gårds museum (HGM). Foto: Eva Ahl-Waris 2022.

övertas av Nordiska museet.8 I Europa startade redan på 1960-talet en trend att satsa på ”ekomuseer” och i slutet av 1900-talet fick man behov av en tvärvetenskaplig infallsvinkel (”etnobiologi”) också på Nordiska museet med syfte att bevara biologisk mångfald.9

Man har konstaterat att Julita har ”levande samlingar”, vilket innebär att man har en holistisk syn på föremål, arkivmaterial och levande arter på området. Enligt Strese kan ett museums samlingar också innehålla husdjur, grödor, köksväxter och vilda arter.10 Ulrich Lange och Göran Ulväng hänvisar också till Julita gård som ett ”grönt museum” eller ”den levande herrgården”.11 År 2013 utvecklade man slutligen en app kring temat för besökarna i samarbete med Sverige nationella

genbank. Museet kallar detta för ”klonarkivet” och arterna i denna bank jämställs med museisamlingarna.12 Förr låg fokus på föremål och metoder inom agrarhistoria på Julita gård. Numera ligger fokus också på mathistoria vid sidan av forskning kring kulturarters relation till människan.13 I jämförelse med Julita kunde man följaktligen också granska Hertonäs gårds parker närmare som ”levande samlingar” med en lång historia och framtida potential.

Fallstudie 2:

Fredrika Runebergs trädgård i Borgå som en ”levande trädgård”

Till skillnad från Julita gård är Fredrika Runebergs (1807–1879) trädgård i Borgå inte en park,

utan en mindre trädgård i en borgargård i staden, men den är den äldsta bevarade stadsträdgården i Finland. Borgå museum, som upprätthåller Runebergsmuseet, har dock under det senaste decenniet varit aktiv med att restaurera museets (Fredrikas) trädgård och utveckla den pedagogiskt med uppgifter för både barn och vuxna samt bjuda in besökare (ett besök i själva trädgården av gratis). Fredrika Runeberg var själv mycket botaniskt intresserad.14 Museet och Borgå stad verkar nu för att både bevara den som en ”levande trädgård” för kommande generationer genom god skötsel. Borgå stads grönområdesenhet ansvarar för skötseln.15 Som en tredje fallstudie kunde man därför närmare granska vilka möjligheter Hertonäs gårds museum och park har att vara ett ”grönt museum”.

HERTONÄS GÅRDS PARKER – HISTORIA OCH NULÄGE

Trädgården intill den gamla huvudbyggnaden på 1700-talet

I likhet med andra typiska herrgårdar har också Hertonäs gård haft trädgårdar och kryddgårdar. Intresset för utvecklandet av trädgårdsodling blev särskilt starkt på 1700-talet. Så småningom började man även anlägga ståtliga parker intill prästgårdar och i städerna samt i borgargårdarna.16 Enligt en bevarad plan över den gamla herrgården, som var belägen längre söderut vid havet, har man markerat en trädgård eller park på öster sida om herrgårdsbyggnaderna. I äldre kartor har område markerats som ”Haga”. I planen som troligen härstammar från 1760-talet har trädgården planerats få ett tydligt rutmönster med buskar eller träd utritade och en rundel i mitten. Det är troligt att det är fråga om en planerad nyttoträdgård och kryddgård. En del av trädgården skulle förläggas på de dåvarande byggnadernas plats (de befintliga byggnaderna är markerade med grått, medan de planerade är i svart och rött. Vid den här tiden tillhörde Hertonäs gårds officeren Bengt Gabriel von Spången (1728–1802). Trädrundeln i mitten finns möjligen ännu kvar, åtminstone påträffades träden under inventeringen år 1988.17

Idealen för trädgårdarnas formspråk under den här tiden togs från de gamla europeiska renessansträdgårdarna. Den här planen bär spår av tidens ideal och mönsterböcker,18 fastän inga sådana bevarats i Hertonäs gårds bibliotek.

Barockparken på Hertonäs gård och “trädgården”

Carl Olof Cronstedt lät anlägga parken i fransk stil på 1810-talet i samband med att han lät bygga om den gamla fajansfabriken till ett nytt karaktärshus i två våningar i empirestil. Parken har en lång längdaxel i rät linje från söder till norr så att den nordliga noden utgörs av karaktärshuset och den sydliga av ett kvadratiskt lusthus i empirstil. Huvudallén består både av park- och skogslindar, medan sidoalléerna är planterade med vårtbjörk, skogslönn och granar. Mycket gamla lindar finns vid karaktärshuset och de är också den viktigaste trädarten i en barockpark. Muren mot Borgbyggarvägen härstammar från 1700-talet. Tuijorna är ett nytt element liksom också de serbiska idegranarna på västra sidan. Granallén österut härstammar från slutet av 1800-talet.19 Granallén har senast förnyats i början av 2000-talet.20

I herrgårdens arkiv kallas parken för ”trädgård”, till omfattningen 6 tunnland (motsv. nuv. ca 3 ha), och det fanns mycket riktigt en mängd bärbuskar och cirka hundra fruktträd här enligt en utvärdering från år 1825. Det är vid den här tiden ett ålderdomligt drag.21

Ritningar och planer över parken från 1800-talet har inte bevarats, men det är känt att viceamiral Cronstedt och senare lantbruksrådet Bergbom hade ett intresse för trädgårdsodling enligt 1700-talets och 1800-talets ideal. Man gick med i trädgårdssällskap genom vilka man till exempel kunde köpa frön av sällsynta växter.22 Barockparken var på ägarparet Bergboms tid ändå tämligen vildvuxen på basis av de bevarade fotografierna.

På 1700-talet började trädgårdsmästaryrket småningom professionaliseras, men ännu på 1800-talet inleddes utbildningen ofta så att man började som trädgårdspojke och gjorde en lärlingsresa. Ofta praktiserade man på olika herrgår-

dar innan man blev garvad och uppskattad i sitt yrke.23 Den förste trädgårdsmästaren som nämns i de bevarade källorna är M. Wretblad. Han anställdes enligt ett bevarat dokument år 1811 av Johan Wentzel Rotkirch som ägde Hertonäs gård innan han sålde den till viceamiral Cronstedt. I december år 1813 skrev Wretblad en redogörelse för vilka pengar han fått, vad man ännu var skyldig honom och vad han köpt för dessa, vilket kunde bevisas genom kvitton: ”De pengar jag fått att köpa vexter före har jag gifvit quittancer på, och vexterna finnas ännu i trädgården, utom några Geranium [pelargoner] som äro omkomna.”24

Under änkan Beata Sofia Cronstedts tid på 1830-talet, sköttes trädgården också av trädgårdsmästare: 1833–35 av Johan Holmgren och 1835–36 av Abraham Enström, efter Holmgrens frånfälle. Uppgifter om vad som odlades återfinns i en Liqvid Bok (1833–36), som beskriver utgifter för hushållet. Trädgårdsmästarens lön var 15 svenska riksdaler i städsel, kontant samt mjölkpenningar (80 riksdaler), och lön i naturaprodukter, bestående bland annat av strömming, smör, ärter, lin,

humle, ull salt och brännvin. Trädgårdsmästaren assisterades också av en dräng, en spannmålstorpare och en mängd säsongsarbetare, bland annat en viss Mellström, ”Mellströmskan” och Lovisa Thusberg. Man skördade och sålde främst potatis, vid sidan av det som sparades för utsäde och eget bruk. Dessutom odlades kålrötter, morötter, palsternackor och rödbetor, kålrabbi, rovor, rättika och jordärtskockor. Man sålde även blomkål, bönor, meloner, äpplen och spenat samt meloner, vinbär och äpplen.25

Parkerna skulle vara till försköning och ytterligare manifestera karaktärshusets pompa, men de skulle också avspegla ägarnas sinne för hushållning. Den jordbrukande eliten skulle anlägga representativa parker och trädgårdar med fruktträd och bärbuskar. Man utnyttjade också trädgårdsritningar och färdiga mönsterböcker.26 Inga dylika böcker har dock påträffats på Hertonäs gård.

Lantbruksrådet Johan Bergbom (1850–1917), som ägde gården i slutet av 1800-talet, intresserade sig också personligen för trädgårdsodling och han var direktionsmedlem i Sällskapet Pellervo

Hertonäs gårds barockpark sedd mot söder från parterren på södra sidan om den nuvarande karaktärsbyggnaden. På sommaren kantas rabatterna av pioner. Buskarna i parken består av rosor och syréner. I rundeln i mitten blommar tulpaner under försommaren. Helsingfors stad placerar också ut krukor med agave och palmer, vilket var ett trådgårdsideal på 1800-talet. Foto: Eva Ahl-Waris 2022.

Ormbunksrundlar i barockparken fotograferade

och också aktiv i andra föreningar. Han förde anteckningar och många av dem berör det han kalllade ”trädgården”. År 1890 noterade han följande växter: blå luzern, sandväppling och italienskt raygräs skulle sås på gräslindan ”vid byggn. [aden]. [– – –] Syrenhäcken på sidorna [av det fyrkantiga lusthuset] putsas. Långsmed [sic] trädgårdsplanket uppgräfdes en bänk som insås med hagtorn eller kanske säkrare planteras med granplantor.” Fortfarande under Bergboms tid fanns många fruktträd och bärbuskar i parken.27 Under 1800-talets senare del uppkom ett ekonomiträdgårdsideal och fokus lades allt mer på produktivitet.28 I olika anteckningsböcker med inkomster

Vänster. Lindallén i barockparken sedd mot söder. Längst bort ses de kvadratiska lusthuset i empirstil.

Foto: Eva Ahl-Waris 2022.

eller inkomster och utgifter från trädgården från och med år 1861 framkommer vad man odlat och sålt. I den äldsta inkomstboken nämns bland annat att man sålt rikligt med hallon. I slutet av 1860-talet har man bland annat odlat pepparrot och sallat. År 1877 sålde man krusbär och morötter i juli, stickelbär, svarta vinbär, ”ryska gurkor”, meloner, röda vinbär och äppel i september. Följande år sålde man till exempel gurkor och släpärter i augusti och bönor i september, vid sidan av en mängd ”grönsaker”.29 Till exempel i februari 1880 började man förbereda sig för det kommande året genom att köpa fönsterglas till drivhus och ”Trädgårds frön”, likaså köptes mer frön i maj. I juni samma år sålde man också ”Blomplantor” och ”Syrenblommor”, gurkor och sallat. I juli sålde man ”Blombuketter” och i augusti också äppel vid sidan av en mängd grönsaker. Redan under tidigare decennier hade man sålt blommor på somrar-

na, varför blommorna inte enbart var något man skådade på själva herrgården utan de såldes också.30 År 1882 i maj såldes också 29 st ”plantlönnar” och i september 40 st ”plantrönnar”. Man sålde också rädisor, spenat och sparris samt rabarber på våren, jordgubbar på sommaren och potatis och kålrötter senare under säsongen.31

Äppelträd från den forna trädgården fanns fortfarande kvar på 1940-talet. Idag återstår endast ett päronträd från den här trädgården.32 Det är dock uppenbart att Hertonäs gård i det här fallet även satsade på parkens skönhet och prydnadsväxter. I Bergboms anteckningar från omkring år 1900 anges följande:

I figurerna vid äppelträden planteras Fuxia, Lejongap och Mysotis Salvia Reseda och Phyretum.33

Strax ovanför denna anteckning beskrivs följande: ”Mellan stjernfigurer hvari planteras pelargonier, planteras i fyra kantfigurerna Tuppkam celocia, Lobelia och Plocx.” Senare beskrivs i en ruta hur perennerna planteras i rader: ”1 högst och högsta växterna, 2 något lägre växter, 3 ännu lägre växter, 4 lägst och lägsta växterna”. Nedanför finns en anteckning om att man planterat ”Sparrisväxter, Rabarber, Solrosor, blom-tobak”. ”Gräslindorna” mellan träden (dvs. gräsmattorna i parken?) skulle också gödslas med kompostmylla.34

Den engelska parken på Hertonäs gård Omkring år 1800 fanns ett stort intresse för trädgårdskultur i herrgårdskretsarna i det svenska riket – det ingick i tidens bildningsideal. Man läste till exempel den tyska trädgårdsteoretikern C. C. L. Hirschfeld och då man anlade parker och trädgårdar strävade man efter en viss mängd symmetri i karaktärshusets närhet. I början av 1800-talet började också landskapsparkens ideal frodas.35

Den engelska parkens ideal uppkom på 1700-talet och i Finland började dylika planeras i slutet av seklet, såsom Pipers park på Sveaborg. I Hertonäs park finns lärkträd, lönnar, björkar, alar och barrträd av vilka en del är självsådda och en del plan -

Ägarparet Bergbom i mitten intill fontänen som en gång fanns i barockparken, där ormbunksrundlarna är idag. Foto från slutet av 1800-talet eller början av 1900-talet.

Foto: SOV.

terade.36 Det är sannolikt att den engelska parken till öster om barockparken på Hertonäs gård också är skapad under Carl Olof Cronstedts tid.37 Stilen var på modet under 1700-talet och en sorts reaktion mot den symmetriska och stela barockparken med sina svindlande stigar och assymteriskt planterade träd, buskar, ormbunksdungar och konstgjorda dammar med konstgjorda små öar. Att tukta

naturen både i en symmetrisk barockpark eller i en lummig, men likafullt planerad engelsk park, handlar också om människans makt över naturen och om den rikes möjlighet att manifestera sin makt i skönhet. Idén härstammar i grunden för fascinationen av det bibliska paradiset, Edens lustgård, där människan finner harmoni i förhållande till den vilda naturen. Trädgården eller väx-

Ägarparet Bergbom i barockparken. Parken i fransk stil är tämligen vildvuxen på fotografiet. Numera sköts gräsmattor och planteringar noggrant av Helsingfors stads parkavdelning.

Foto: SOV.

thuset är inte naturen, utan endast en representant för den.38

År 1900 antecknade John Bergbom att det på hösten invid dammarna komposteras stora mängder mulljord, och att dammarna muddras och förstoras med en för ändamålet särskilt lagad träskopa.39 Skötseln av dammarna och ankorna var viktig. I en av Bergboms minnesböcker antecknades följande:

Talluddsbyggnadens ena rum användes från hösten 1902 till bostad åt en gumma som förbinder sig att mot ersättning koka mat åt folkskolebarnen samt att sköta höns åt hvilka inredas en hönsbur. Hon bör äfven sköta ankorna i dammen samt syssla med trädgårdsarbete under sommaren och under vintern vid behof deltaga i ladugårdsarbete (mjölkning) m. m.40

Byggnader i parken

I ena änden av barockparkens längdaxel från söder till norr ligger Hertonäs gårds karaktärshus. I den andra änden står ett fyrkantigt tempellikt lusthus. I parkens tväraxels ena ände finns en damm belägen i den engelska parkens del, och här finns också ett lusthus, till formen oktagonalt. Enligt en bevarad ritning är de ritade av arkitekt Carl Ludvig Engel. På ritningen finns också en obelisk, men den har troligen aldrig förverkligats. I Hertonäs gårds arkiv finns också en ritning av ett orangeri, men det har heller aldrig byggts.41 Det ena lusthuset innehåller idag en gjutjärnsbänk och ett bord, som under 1900-talet funnits i parken. Det kvadratiska lusthuset är fyllt av saker ur museets samlingar. Redan under Bergboms tid användes lusthusen för förvaring av ”verdefulla, gamla saker”, eftersom Bergbom redan på sin tid var intresserad av historia.42

Ritning av två lusthus i empirstil av Carl Ludvig Engel. Det är troligen

fråga om lusthusen som förverkligades i Hertonäs gårds park. Obelisken

förverkligades inte. Bild: Finlands nationalgalleri, Ateneums konstmuseum.

Ritning av orangeri, som aldrig förverkligades på

Hertonäs gård. HGM.

Foto: SOV.

Försvunna element

Huvudingången till Hertonäs gårds karaktärshus låg förr på norra sidan av byggnaden. Framför ingången fanns sandade gångar och en trädgårdsrundel med planteringar ännu i början av 1920-talet. Sedermera anlades restaurangens terrass på den här platsen.43 På en bevarad teckning av den möjliga rundeln finns även anteckningen “Georgenar” hänvisande till små cirklar som kunde avse träd.44 Det kunde vara fråga om en sorts äppelträd, som på den tiden fanns här, eller planerades.

Idag finns en vitmålad träbro i den engelska parken. I en av Bergboms anteckningsböcker framkommer dock, att det funnits åtminstone tre eller fyra broar här. Dikena skulle underhållas med stenläggningar.45

Myter och folktro om Hertonäs gårds park Hertonäs gårds park är inte endast en “levande samling” eller en grön oas för helsingforsarna, utan nämns även i muntliga berättelser och myter samt i folktron. En seglivad myt hör ihop med Gustav III:s krig (1788–90), de så kallade Anjalamännen och Hertonäs gård och i detta fall områ -

det för dess gamla huvudbyggnad. En trädrundel med tolv träd nära stranden kallades för ”trettonträden” eller ”kungsträden” som bildade en ring (endast några fanns kvar på 2010-talet). Legenden som anknyter till dessa hör ihop med att viceamiral Cronstedt skulle ha träffat de tolv officerarna som gjorde myteri mot kungen i Anjala under kriget, och att Cronstedt till minne av mötet skulle ha anlagt trädrundeln. Museets forna intendent och historieskrivare, Sigbritt Backman, har dock konstaterat att Cronstedt tillhörde de kungatrogna och ett dylikt möte kunde inte ha ägt rum på Hertonäs. Myten var så seglivad i litteraturen att Dendrokronologiska sällskapet år 1979 föreslog att man skulle skapa en minneslunda för att hedra de här tidiga finska frihetssträvanden, men detta företag lyckades SOV lyckligt avstyra.46

Enligt muntlig tradition spökar det i parken och en man rör sig här, ibland i sällskap av en kvinna. Det har antagits att vålnaden kunde vara viceamiral Cronstedt och hans hustru eller möjligen en annan dam, som hör ihop med sveket på Sveaborg. Viceamiral Cronstedt var alltså kommendant på fästningen Sveaborg under Finska kriget och gav av tills vidare okänd anledning upp fästningen åt ryssen i maj 1808. Rykten om svek och mutor florerade redan under Cronstedts livstid och han ansågs vara en förrädare. Följaktligen har detta även börjat avspeglas i spökhistorier: en man som sålde sitt land bör ju inte kunna vila i frid.47 Myten om spöken i parken var så känd att ett berömt medium på 1900-talet, Aino Kassinen (1900–1977), tog sig till parken i september 1973 för att driva bort Cronstedts vålnad. Enligt en artikel i tidningen Katso hade Kassinen fått brev där

Teckning av en planterad rundel som möjligen låg framför norra ingången till Hertonäs gårds karaktärsbyggnad. Teckningen är gjord av lantbruksrådet John Bergbom i en av hans anteckningsböcker på 1880-talet. Här byggdes på 1900-talet restaurangens uteterrass. HGM. Foto. Eva Ahl-Waris 2022.

hon ombads komma till hjälp för att driva bort spöket. Under sin rit kopplade Kassinen även ihop kvinnan med det berömda sveket. Under riten tände de till och med en liten brasa av enris och näver i en av gångarna för att bidra till fördrivningen. Då Kassinen enligt artikeln lämnade parken hade andarna fått frid.48

Forskning och bevarande på 1900-talet

De forna ägarna har varit måna om parken och det har också skrivits om den spektakulära parken i samband med att herrgårdens historia och miljö presenterats i olika verk. Olika kartor, anteckningar och material finns även att tillgå i herrgårdens och SOV:s arkiv. Hertonäs gårds norra område blev inventerat år 2003 och en kort rapport tilldelades museet å inventerarnas vägnar. Inventeringen gjordes av Camilla Rosengren (Ympäristötoimisto Oy – Miljöbyrån Ab). Hon hade sammanställt en rapport redan år 1988.49 Parkens alléer har enligt henne i stort sett bevarats från 1800-talet: lindallén i barockparken, björkallén i den södra delen av den engelska parken samt granallén i typisk romantisk stil. På grund av att många av träden var murkna och farliga för allmänheten, gjordes många omplanteringar från och med 1980-talet framåt. Rosengren betonar att en park inte skapas genast, utan under flera decenniers tid. De första träden har troligen planterats redan på 1700-talet och granallén så sent som i slutet av 1800-talet.50

Då SOV tog över herrgårdens miljö på 1920-talet lät man restaurera parken. Man gjorde upp en situationsplan för hela området år 1920. Arbetet krävde dock stora utgifter och man började därför med att ställa i ordning barockparken. Gräsmattorna och gångarna röjdes. Helene Bergbom donerade själv en summa år 1929 för att användas för parkrestarueringen. En del av arbetet utfördes kontinuerligt av områdets trädgårdsarrendatorer. Den första arrendatorn, Hylmar Sjölund, anställdes år 1920. År 1924 ingick SOV ett kontrakt med Karl Johansson. Sjölund bodde ännu kvar till år 1930 och utförde mindre arbeten såsom gräsklippning. Från år 1930 till 1961 fanns två arren -

datorer på gården i och med att man också ingick ett kontrakt med trädgårdsmästare Paul Mattsson. Han efterträddes år 1948 av Hans Eklund som verkade som trädgårdsmästare till år 1961. Karl Johansson avled 1937, men hans änka Ester fortsatte arrendekontraktet och hennes söner och sonson övertog verksamheten efter henne år 1981. Tom Johansson var den sista i familjen att arrendera området, fram till år 2011. År 2013 arrenderades 1,6 ha odlingsjord åt Jan Liesaho, som främst odlat ekologiska rotfrukter och grönsaker.51

År 1946 blev Hertonäs en del av Helsingfors och stadens trädgårdsmästare Bengt Schalin föreslog för föreningen att låta staden ta över skötseln av parken. Saken började utredas och den dåvarande intendenten för museet, Paul Nyberg, föreslog att man skulle be staden att sköta parken kostnadsfritt, så att föreningen skulle kunna behålla full bestämmanderätt över hur området brukas. Frågan bereddes av SOV och staden i några års tid tills man kunde sluta ett avtal om skötseln i mars 1955. Avtalet var i kraft till år 1963 och därefter ända tills endera parten säger upp det. Till en början skötte staden parken väl, men i början av 1960-talet började uppgifterna försummas. Allmänheten, caféägaren och SOV började klaga om saken, varför det från och med år 1966 å stadens vägnar anställdes en särskild trädgårdsmästare för skötseln av Hertonäs gårds park.52 Skötseln av parken sköts fortfarande av Helsingfors stad (STARA) på ett utmärkt vis.

En grön oas öppen för allmänheten – bruk av parken

Sedan Hertonäs gårds park övertogs av föreningen SOV har parken varit öppna för allmänheten. Men anvisningen om att parken skulle bli en grön oas öppen för alla var inte föreningens, utan den sista enskilde ägarens, lantbruksrådet John Bergboms (1850–1917).53

SOV började genast aktivt bruka sitt område och parken. Man ordnade då till exempel Helsinge-Tusbys ungdomsförenings sångfester i parken efter krigen på 1940-talet och lät bygga en estrad för körerna. År 1955 restes en majstång i

närheten av den från Täktom flyttade kvarnen och man höll folkdansuppvisningar. På Knusbacka museigård arrangerades hembygdsfester.54 Parken anlitas av helsingforsarna flitigt för rekreation ännu idag.

Då museet grundades på 1920-talet kom parkerna inte enbart att utnyttjas av museet för att berätta områdets historia, utan de kom också att användas som scener för en ny typ av underhållning: spelfilmen. Hertonäs gårds park och Knusbacka kom att bli en av SF-bolagets mest utnyttjade miljöer mellan åren 1938 och 1962. Området kunde nämligen erbjuda både en herrgårdsmiljö (runt karaktärshuset), herrgårdsparker samt en lantlig miljö (Knusbacka) bara ett stenkast från studion på Elisabetsgatan i Helsingfors. De kanske mest berömda av dessa filmer är möjligen Vagabondvalsen (1941) med Ansa Ikonen och Tauno Palo och Förbjudna stunder (1943) med Regina Linnanheimo och Leif Wager. Parken är en central

bakgrundsscen i dessa båda filmer. Men redan år 1923 hade den första filmen spelats in på herrgården, Gamla baron på Rautakylä, efter en roman av Zachris Topelius. Den kunde också betecknas som Finlands första egentliga skräckfilm. Den sista filmen som spelades in på herrgården var Gränsen 1918 (2007).55

ÖVRIGA GRÖNA ELEMENT PÅ OMRÅDET:

KNUSBACKAS GÅRDSTUN OCH OMGIVNING SAMT DET NORDVÄSTRA OMRÅDET AV

HELHETEN

Knusbackas “skådekryddgård”

Knusbacka museigård har ursprungligen funnits i Box i Sibbo, därifrån byggnaderna flyttades till Hertonäs under 1920-talet i samband med att museiverksamheten började under SOV:s regi. Museigården används främst i museipedagogiskt syfte. Knusbackas ”skådekryddgård” skapades av fyra större och två mindre odlingslådor i början

Skådespelarna i rollkläder under filminspelningen av spelfilmen Gamla baron på Rautakylä (1923) i Hertonäs gårds park. Foto: SOV.

av 2010-talet på initiativ av föreningen Drama och teater r.f. (DOT) och i samråd med den dåvarande arrendatorn Stadin puutarhuri (Jan Liesaho). Kryddgårdens främsta syfte är nämligen pedagogiskt och ett återskapande av en kryddgård på Hertonäs gård hade redan föreslagits i inventeringsrapporten år 1988.56 Sedan år 2004 har Hertonäs gårds museum samarbetat med DOT, vars tidsresor brukar herrgårdens parker och Knusbackas gårdstun varje år. Knusbackas kryddgård används ofta på DOT:s tidsresor En dag på landet för att visa skolgrupper hur man sätter – alter-

nativt lyfter, om det råkar vara höst – potatis, berättar om vilka växter man odlade på 1800-talet etc. Kryddgården används också av museet aktivt i museipedagogiken som ”levande historia” och presenteras i samband med guidningar eller evenemang. Under de senaste åren har kryddgården innehållit potatis och rädisor, som citykaninerna inte ger sig på. En del örtperenner finns även i kryddgården: libbsticka,57 salvia, dragon, timjan och citronmeliss. Allmogen torkade örter inte enbart för bruk som kryddor utan man bevarade dem även för doftens skull till exempel mellan bladen på psalmboken. Man doftade också på dem för att pigga upp sig. På området finns också ett par äppelträd och humlestörar i enlighet med vad kunde ha funnits på ett gårdstun på 1800-talet.58. Museet har till exempel publicerat en kort Youtube-video år 2020 om kryddgården såväl i pedagogiskt som i marknadsföringssyfte.59

Åren 2020 fanns två bikupor på Knusbacka, bakom uthusen i öster av området. Sommaren 2021 placerades ytterligare två kupor här, inalles fyra. Kuporna sköttes av Art Maloku från Hive Five och producerade honung som såldes på museet. Kuporna avlägsnades hösten 2021, men var överlag ett lyckat försök att utnyttja Knusbackas gårdstun i ett ekologiskt syfte.60

Ekologiskt jordbruk och en sällsynt almallé I sin inventeringsrapport från år 1988 föreslog Camilla Rosengren att gårdens åkrar igen borde uppodlas och man kunde börja sälja grödor och plantor på samma vis som man hade börjat göra i Sverige.61 Det tog ett tag, men ekologisk odling har faktiskt idkats på Hertonäs gård sedan år 2013, då Stadin puutarhuri (Jan Liesaho) började som ny arrendator. Han avslutar sin verksamhet år 2022, då en ny arrendator kommer att väljas.62 Vägen (och den s.k. Norra allén) som går ner till de östliga arbetarbostaden (även kallad fiskarstugan), som är en av de ursprungliga ekonomibyggnaderna, härstammar troligen redan från 1700-talets slut enligt parkinventeringen av det norra området från år 2003. Det är fråga om en almallé med inslag av lönnar och andra lövträd såsom aspar. Almen är

Odlingslådorna på Knusbacka museigård används i pedagogiskt syfte och sköts av museets intendent.

Här växer ofta potatis på sommaren. Foto: Eva AhlWaris 2020.

i övrigt sällsynt i gamla trädgårdsalléer. Området intill stugan har även rikligt med andra ädla lövträd och tallar. Troligen har man fritt planterat almar, lindar och askar i området och en del av de nuvarande träden är antagligen självsådda.63

ENDAST EN VANLIG PARK ELLER ETT “GRÖNT MUSEUM” AV NATIONELL BETYDELSE MED “LEVANDE SAMLINGAR”?

Hotbilder och framtidsvisioner

Hertonäs gårds museum naggas tyvärr ständigt i kanterna som ett ”grönt museum” av uppenbar nationell betydelse. Områdets urbana läge är både en fördel (det nås lätt av allmänheten och bil -

Norra allén mot fiskarstugan i öster består också av almar, vilket är sällsynt. Här verkar Hertonäs arrendator och odlar åkrarna på var sin sida av allén. Det nya växthuset byggdes i början av 2000-talet (t.v.).

Foto: Eva Ahl-Waris 2022.

dar en grön oas i lokalsamhället) och en nackdel (området Hertonäs-Degerö urbaniseras i en allt mer rasande takt). Parkområdet är som sagt privatägt (av föreningen SOV), men angränsar på alla sidor till Helsingfors stads mark. Urbaniseringen av det omkringliggande områdena är ett av de tydligaste hoten.64 En hotbild var redan det ökande trafikbullret på 1980-talet. I sin rapport från år 1988 föreslog Rosengren att man skulle skaffa en bullervall mot Borgbyggarvägen,65 men någon sådan har inte byggts. Till exempel år 2011 hotade staden tvärtom att bredda Borgbyggarvägen genom att meja över den västra delen av museets tomt, i praktiken den västra delen av barockpar-

Förr skapade Helsingfors stads tomt i norr en skogig fond till museigården mellan Knusbacka och Abraham Wetters väg. Träden och buskarna dolde modern bebyggelse längre bort och funderade som en bakgrund då man arrangerade tidsresor på området. År 2022 har skogen fällts och i museiområdets omedelbara närhet uppförs en ishall. Foto: Eva Ahl-Waris 2022.

ken. Projektet kunde avstyras och vägen har tillsvidare inte breddats på grund av beslutet att förverkliga en bro över Kronbergsfjärden mot centrum av Helsingfors. Men det ivriga byggandet på Degerö kan möjligen utgöra att planerna i något skede återupptas, så faran verkar inte vara helt över.66 Frågan är högst allvarlig, ty ifall vägen skulle breddas skulle barockparkens symmetri gå förlorad.

I slutet av 1980-talet planerade Helsingfors stad att placera en simhall på den smala tomtremsan som de äger norr om SOV:s ägor och Abraham Wetters väg. Faran att landskapet skulle vanställas var imminent, menade Camilla Rosengren i sin inventeringsrapport år 1988. Ifall en byggnad skulle uppföras norr om SOV:s område, skulle det kräva en mängd planteringar, ansåg

hon. I sin egen plan och karta föreslog Rosengren att staden endast skulle ha planteringar i det här området. Vid den här tiden var parken endast skött som en park av klass III av stadens parkavdelning.67 Idag satsar staden betydligt mer resurser på parken och dess årliga underhåll. Men faran var inte över. År 2021 beslöt staden att placera en ishall på den ovan nämnda tomten, som varit skogig norr om Knusbacka. Det är sannolikt att ishallen med sin moderna inramning kommer att påverka hur tidsresepedagogiken kan fås att fungera på Knusbacka museigård. SOV har därför i skrivande stund vidtagit åtgärder för att skapa en plan för någon form att skyddande vegetation på det ca 5 m breda området som föreningen äger norr om museigården, vilket angränsar till ishallen. Förhoppningsvis kommer planteringarna att i någon mån lyckas med att skapa en ny inramning till Knusbackas gårdstun och ”levande samlingar”, för att garantera att dess museipedagogiska bruk kan fortsätta som förr.

En etablering av Hertonäs gårds museums “levande samlingar”

Hertonäs gård och parkerna klassas sedan

2010-talet av Museiverket som en byggd kulturmiljö av riksintresse. Detta garanterar ett viktigt skydd av området.68 En möjlighet att avvärja politiska och samhälleliga hot mot Hertonäs gårds unika park och urbana oas är att tydligt och ljudligt framhäva deras nationella, miljövänliga och hälsofrämjande betydelse för den breda allmänheten samt för lokala invånare. Den här artikeln är ett exempel på dylikt. Parkerna kan i någon mån brukas också på vintern. Vintern 2019–2020 arrangerade museet i samarbete med Hertonässtrandens konstnärer och lokala skolbarn ett mobilspel på finska och svenska i parken, Historiens väsen, anslutet till ett antal metallskulpturer och belysningsanordningar som ställdes upp på olika ställen runtom karaktärsbyggnaden och i parken.69

Museet etablerade också år 2019 en specialguidning med fokus på parkhistoria. Guidningen har också erbjudits av museet på Helsingfors pro-

menadfestival för att ytterligare öka kännedomen om en dylik guidning samt om de unika parkerna i sig. Flera gratisevenemang har i åratal anorndats både på Knusbacka och i parkerna för att öka synligheten av den unika helheten.70

År 2020 slog covid19-pandemin till i hela världen och stängde museerna. Fokus blev på att försöka göra museerna mer digitala eller utnyttja områden utomhus. I det här sammanhanget utvecklade museet också en eMuseostig i parken med djurtema. Den nås både från museets webbsida och från Finlands hembygdsförbunds eMuseoplattform. ”Stigen” kan gås på plats med mobilen i hand eller kan upplevas från hemsoffan.71 Själva parken på Hertonäs gård har i sig lockat både turister och lokala invånare ut i det gröna i flera decenniers tid. Det här är en aspekt som därför också bör vårdas i framtiden.72

Avslutningsvis kan det konstateras att det är fullt möjligt att kunna kalla Hertonäs gårds museum för ett ”grönt museum” med ”levande samlingar” i form av sina parker och andra gröna element, och på grund av den pedagogiska samt ekologiska verksamhet som idkas i området runt herrgården och Knusbacka museigård. Förhoppningsvis kommer Hertonäs gårds museum och föreningen SOV i framtiden att aktivt utnyttja tillgången till sina ”levande samlingar” och hela det forna Helsinge sockens gröna historia samt mathistoria allt mer, och till exempel skapa en egen kulturhistorisk kokbok i likhet med vad som gjorts på många museer och förlag både i Finland och Sverige.73 Kanske också en ny biodling kan etableras på Knusbacka i något skede, eftersom bina på Knusbacka var ett lyckat och miljövänligt experiment åren 2020 och 2021. Det är uppenbart att museet på 2000-talet mycket väl kan erbjuda både sina historiska och sina ”levande samlingar” för att utveckla sig mer i en ”grön” riktning, vid sidan av den redan aktiva skötseln av parken, det ekologiska odlandet och det museipedagogiska bruket av miljön.74 Vi kan helhjärtat hålla med om vad Bo Lönnqvist konstaterat: ”Parken i frostig snöskrud som i lummig sommargrönska är alltid en lisa för själen. Tack Cronstedt!”75

KÄLLOR OCH LITTERATUR

Arkiv

Hertonäs gårds museum, Helsingfors: Hertonäs gårds arkiv.

– Anteckningsbok ca 1899–1903.

– Kartor.

– Löpande ärenden 1896–1906.

– Minnesbok 1888–99.

– Trädgården: anteckningsböcker (2.4.3–2.4.9).

Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f:s arkiv (SOV).

– Protokoll och Pro memorias.

– Rosengren, Camilla 2003. Hertonäs gård, Norra allén. Inventerad hösten 2003.

– Verksamhetsberättelser.

Riksarkivet, Helsingfors: Hertonäs gårds arkiv. – Bankvärdering 1825.

– Liqvid Bok 1833–36.

Tidningsartiklar Hufvudstadsbladet (Hbl) 29.5.1963; 5.6.1963; 14.8.2011. Katso 40/1973.

Webbsidor

Hertonäs gård, RKY objekt, Museiverket, http://www.kulturmiljo.fi/read/asp/ rsv_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=52 (hämtad 18.7.2022).

Hertonäs gårds eMuseostig med djurtema, https://emuseo.fi/hkmuseo (hämtad 18.7.2022).

Hertonäs gårds honung, Youtube-video, Hertonäs gårds museums Youtubekanal, https://www.youtube.com/ watch?v=mbcgB85w2gU (hämtad 18.7.2022).

Hertonäs gård von Oben, Youtubevideo, Hertonäs gårds museums Youtube-kanal, https://www.youtube. com/watch?v=ajG9c3umF1A (hämtad 8.8.2022).

Kryddgårdens år, Youtube-video, Hertonäs gårds museums Youtubekanal, https://www.youtube.com/ watch?v=zGS_fBltxhM (hämtad 18.7.2022).

Muntliga uppgifter

Kullberg, Niklas, FM, lektor (Tölö gymnasium), fd. chefsguide på Hertonäs gårds museum, 6.7.2022, Helsingfors.

Litteratur

Backman, Sigbritt 2013. Tidsresa med Svenska Odlingens Vänner i Helsinge. SOV: Helsingfors.

Backman, Sigbritt 2017 [3:e uppl.]. Hertonäs gård. Från säterier till museum. SOV: Helsingfors.

Carlsson, Anders & Skyllberg, Eva (red.) 2019. Julita gård. Nordiska museet: Stockholm.

Eklöf, Anna Paulina 2015. “Fredrika och rosen”, Susanna Widjeskog (red.). Drömmarnas lustgård. Fredrika Runebergs blomstrande oas och nyttoträdgård. Borgå museiförenings publikationer nr. 10. Borgå, 11–36.

Häyrynen, Maunu 2005. “Puutarha, lakriksi [sic] ja kulkue. Suomalaisen puutarhan kansainvälisyys”, Anna-Maija Halme (red.). Puistot ja puutarhat. Suomalainen puutarhaperinne. Suomen kotiseutuliitto: Helsinki, 18–23.

Kairulahti, Vanessa & Kouvola, Karolina 2018. Helsingin henget. Opas aaveiden pääkaupunkiin. SKS: Helsinki.

Klintborg Ahlklo, Åsa 2019. “För hushåll, lust och drömmar: Julita gårds park och trädgårdar”, Ulrich Lange & Göran Ulväng (red.). Julita gård. Människor och landskap under tusen år. Nordiska museets förlag: Stockholm, 361–379.

Lange, Ulrich & Ulväng, Göran (red.) 2019a. Julita gård. Människor och landskap under tusen år. Nordiska museets förlag: Stockholm.

Lange, Ulrich & Ulväng, Göran 2019b. “Den levande herrgården: Julita gård som grönt museum”, Ulrich Lange & Göran Ulväng (red.). Julita gård. Människor och landskap under tusen år. Nordiska museets förlag: Stockholm, 381–383.

Lönnqvist, Bo 2009. Herrgårdar och rusthåll i Helsingforstrakten. Schildts: Helsingfors.

Strese, Else-Maria 2019a. “En levande historia: Julita gård som lantbruksmuseum”, Ulrich Lange & Göran Ulväng (red.). Julita gård. Människor och

landskap under tusen år. Nordiska museets förlag: Stockholm, 405–425.

Nikander, Gabriel 1975 [2:a upppl.]. Byar och gårdar i Helsinge. SOV: Helsingfors.

Nousi järvestä hauki. Mutta he söivät sen. Makujen mukana Tuusulanjärven taiteilijakoteihin. Studio Savi Oy: Uusimaa 2001.

Ojanen, Eero 2018. Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen. Minerva: Helsinki.

Rosengren, Camilla 1988. Herttoniemen kartanoalue: maisemallinen selvitys, käyttösuunnitelma ja toimeenpidesuunnitelma. Helsingin kaupungin suunnitteluvirasto 8/1989. Helsinki.

Rosengren, Camilla 2005. “Kujanteet maisemassa”, Anna-Maija Halme (red.). Puistot ja puutarhat. Suomalainen puutarhaperinne. Suomen kotiseutuliitto: Helsinki, 84–89.

Ruoff, Eva 2005. “Maalaispuutarhojen kehitysvaiheita”, Anna-Maija Halme (red.). Puistot ja puutarhat. Suomalainen puutarhaperinne. Suomen kotiseutuliitto: Helsinki, 98–105.

Seitajärvi, Juha 2019. “Helsinkiläiset kartanomiljööt SF-elokuvissa”, Kimmo Laine, Minna

Santakari, Juha Seitajärvi & Outi Hupaniittu (red.). Unelmatehdas Liisankadulla. Suomen Filmiteollisuus OY:n tarina. SKS: Helsinki, 92–112.

Smeds, Kerstin 2006. “Ett fönster mot himlen. Om drivhus, exotism och den kalkylerade vildheten”, Nina EdgrenHenrichson, Laura Mattsson, Hedvig Rask, Minna Sarantola-Weiss,

Henrika Tandefelt & Maria Vainio (red.). I trädgården, i biblioteket, i världen. Festskrift till Rainer Knapas. SLS: Helsingfors, 13–30.

Strese, Else-Maria 2019b. “Levande samlingar”, Ulrich Lange & Göran Ulväng (red.). Julita gård. Människor och landskap under tusen år. Nordiska museets förlag: Stockholm, 426.

Widjeskog, Susanna 2015. “Epilog – Levande trädgård i förvandling”, Susanna Widjeskog (red.). Drömmarnas lustgård. Fredrika Runebergs blomstrande oas och nyttoträdgård. Borgå museiförenings publikationer nr.

10. Borgå, 101–103.

Loppuviitteet

1 Lönnqvist 2009, 19.

2 Lönnqvist 2009, 19.

3 För en översikt av Hertonäs gårds historia och föreningen SOV se t. ex. Lönnqvist 2009, 19–25; Backman 2013; Backman 2017.

4 Rosengren 1988, 1.

5 Lange & Ulväng 2019a.; Eklöf 2015; Widjeskog 2015.

6 T. ex. Backman 2013; Backman 2017; Lönnqvist 2009.

7 Jag vill speciellt tacka Hertonäs gårds museums intendent, fil.mag. Ted Hellsten, samt praktikanter hum.kand. Karl Heikkilä och hum.kand. Sten Selin för hjälp med att hitta källor i museets arkiv för den här essän.

8 Lange & Ulväng 2019, 381.

9 Lange & Ulväng 2019, 383; Strese 2019a, 405–408, 421; Strese 2019b, 426.

10 Strese 2019b, 426.

11 Lange & Ulväng 2019, 381.

12 Strese 2019a, 414–417, 421; Carlsson & Skyllberg 2019, 92–93.

13 Strese 2019a, 423–424.

14 Eklöf 2015, 15.

15 Widjeskog 2015, 101–103.

16 Häyrynen 2005, 19.

17 Backman 2017, 28, 67–68; Dessin på Härtonäs gård sådan han med tiden bör blifva, Hertonäs gårds arkiv (HGA), Hertonäs gårds museum (HGM); Rosengren 1988, 2–3.

18 Nikander 1975, 153, 158; Rosengren 1988, 2.

19 Rosengren 1988, 3, 6.

20 Backman 2017, 68–69.

21 Backman 2017, 69; Bankvärdering 1825, Hertonäs gårds arkiv, Riksarkivet

i Helsingfors (RA).

22 Backman 2017, 72–73, 159.

23 Klintborg Ahlklo 2019, 368.

24 Redogörelse av M. Wretblad

23.12.1813, HGA, HGM.

25 Backman 2017, 78–79; Liqvid Bok

för Hertonäs Gård Åren 1833–1834–

1835–1836, Hertonäs gårds arkiv, RA.

26 Klintborg Ahlklo 2019, 365.

27 Backman 2017, 106; Minnesbok 1888–99, HGA, HGM. Biet 1883 No 5–6 har angetts som Bergboms källa.

28 Klintborg Ahlklo 2019, 366.

29 Anteckningsbok trädgården

1861–1862, 2.4.3. HGA, HGM; Trådgårdsbok 1862 (–1878), 2.4.4., HGA, HGM; Inkomster från trädgården 1877, 2.4.5, HGA, HGM; Från trädgården 1878, 2.4.6., HGA, HGM.

30 Anteckningsbok 1879–86, 2.4.8, HGA, HGM.

31 Anteckningsbok 1882, 2.4.9, HGA, HGM.

32 Backman 2017, 69, 159.

33 Löpande ärenden 1896–1906, HGA, HGM.

34 Löpande ärenden 1896–1906, HGA, HGM.

35 Klintborg Ahlklo 2019, 364.

36 Rosengren 1988, 4.

37 Backman 2017, 68.

38 Smeds 2006, 17–19.

39 Backman 2017, 106; Anteckningshäfte 1899–1903, HGA, HGM.

40 Löpande ärenden 1896–1906, HGA, HGM.

41 Backman 2017, 73.

42 Anteckningar 1899–1903, HGA, HGM.

43 Backman 2017, 173.

44 Anteckningsbok från 1880-talet, HGA, HGM.

45 Anteckningar 1899–1903, HGA, HGM.

46 Backman 2017, 68.

47 Ojanen 2018, 107–108; Kairulahti & Kouvola 2018, 78; Lönnqvist 2009, 25.

48 Katso 40/1973.

49 Rosengren 2003, SOV, HGM; Rosengren 1988.

50 Rosengren 2005, 85–87.

51 Backman 2013, 73–80; Backman 2017, 146–151.

52 Backman 2013, 101; Backman 2017, 165; Verksamhetsberättelser 1947, 1948, 1966, avtal 1955, SOV, HGM; Hbl 29.5.1963; Hbl 5.6.1963.

53 Lönnqvist 2009, 19.

54 Backman 2013, 97–101; Backman 2017, 162–164.

55 Backman 2013, 85–86; Backman 2017, 154; Seitajärvi 2019, 106–110.

56 Muntlig uppgift av FM NIklas Kullberg 6.7.2022; Rosengren 1988, 11.

57 Libbsticka (Levisticum officinale) planterades i odlingslådorna år 2020. Libbsticka är nämligen en perenn, som planterades på landsbygden intill husen för att jaga bort råttor och möss. Man torkade även bladen och sålde dem till apotek. Den odlades allmänt, men började tämligen sent användas för att

krydda maten. Se Ruoff 2005, 99.

58 Ruoff 2005, 100,102.

59 Kryddgårdens år, Youtube-video, Hertonäs gårds museums Youtubekanal, https://www.youtube.com/ watch?v=zGS_fBltxhM (hämtad 18.7.2022).

60 Projektet med bina dokumenterades av museet i en Youtubevideo, https://www.youtube.com/ watch?v=mbcgB85w2gU (hämtad 18.7.2022).

61 Rosengren 1988, 10–12.

62 Protokoll, styrelsemöte 4.6.2012, SOV, HGM.

63 Rosengren 2003, fol. 1–2.

64 Lönnqvist 2009, 23–24.

65 Rosengren 1988, 5, 12.

66 Backman 2017, 194–195, Hbl 14.8.2011; Årsberättelse för år 2011, SOV, HGM.

67 Rosengern 1988, 8–9, bilagor.

68 Hertonäs gård, RKY objekt, Museiverket, http://www.kulturmiljo.fi/read/ asp/rsv_kohde_det.aspx?KOHDE_ ID=52 (hämtad 18.7.2022).

69 Verksamhetsberättelse 2019, SOV, HGM.

70 Versamhetsberättelser 2019, 2020, SOV, HGM.

71 Hertonäs gårds eMuseostig med djurtema, https://emuseo.fi/hkmuseo (hämtad 18.7.2022).

72 Hertonäs gårds park har också filmats med drönare år 2022 och kan beskådas på Youtube. Se “Hertonäs gård von Oben”, https://www.youtube. com/watch?v=ajG9c3umF1A (hämtad 8.8.2022).

73 Trenden med mathistoria och kokböcker utgivna av museer har ökat under hela 2000-talet. Den äldsta kulturhistoriska “museikokboken” jag själv äger utgavs redan år 2001 av konstnärsmuseerna i Tusby under ledning av museichef Marke Naski. Se Nousi järvestä hauki 2001.

74 Jag vill ytterligare tacka fil.mag. Andreas Koivisto och fil.mag. Mikael Westerback för genomläsning och kommentarer till artikeln.

75 Lönnqvist 2009, 25.

Hertonäs gårds historia från medeltiden till våra dagar

Hertonäs gård – från säterier till museum

Rikt illustrerad med unika, tidigare opublicerade fotografier och en mångfald kartor. 212 sidor + drygt 300 bilder. ISBN 978-952-93-5461-0

Förfrågningar om boken: hertonasgard.fi

Saatavilla myös suomeksi. Also available in english.

Vesisäiliö rakennettiin kodiksi

PÄÄKAUPUNKIA KEHÄNÄ KIERTÄVÄ Helsingin maalaiskunta oli ennen sotia sopivalla etäisyydellä kaupungista ja sen väestöstä kauppapuutarhojen toimintaa ajatellen. Kasvavan Helsingin asujaimisto tarvitsi ruokapöytäänsä jatkuvasti suuren määrän erilaisia vihanneksia ja puutarhatuotteita. Tuotantoon soveltuvia hedelmällisiä maa-alueita riitti, ja rautatiekin oli hyödyksi kuljetuksissa. Laajimmillaan ammattimaisia puutarhayrittäjiä oli 1930-luvun lopulla maalaiskunnassa nelisenkymmentä, suurin osa Tapanilan, Malmin ja Tikkurilan alueella. Jokaisella omakotiasukkaalla oli toki omat pienet kasvimaansa kotipihallaan.

Pukinmäen huvilayhdyskunnassakin pääradan varrella oli muutama alan yrittäjä. Jo vuonna 1911 perusti Sinebrychoffilla puutarhurina työskennellyt Julius Johansson puutarhayrityksen

Vantaanjoen varrelle; kasteluun tarvittava vesi oli kirjaimellisesti ihan rannassa. Hän ryhtyi perheineen viljelemään lähinnä kukkia seudun asukkaille, joiden lukumäärä oli lupaavasti kasvussa. Vuonna 1915 venäläinen sotaväki rakensi linnoitustöiden yhteydessä aivan puutarhan tuntumaan ensimmäisen puisen sillan joen yli, ja niin avautui hyvä yhteys myös Oulunkylän ja Pakilan puolelle. Nyttemmin, muutaman erilaisen, aikansa palvelleen sillan jälkeen joen ylittää Käskynhaltijantie. Pukinmäen Puutarha Oy on edelleen saman suvun hallussa oleva perheyritys.

VETTÄ KASVIMAALLE

Julius Johansson rakensi ensin perheelleen jokivarteen kotitalon ja seuraavaksi kasvihuoneen.

Pukinmäestä on tallella toisenlainenkin tarina: ensin oli kauppapuutarhan vesisäiliö, sitten siitä rakennettiin asunto.

Nykyisen Myrttitien ja Eskolankujan kulmauksessa näkyy maisemassa edelleen komeana valkoiseksi rapattu, kahden kerroksen korkuinen vesisäiliö. Sen halkaisija on kaikkiaan seitsemisen metriä. Säiliö on ollut jo yli 70 vuotta keskeinen osa asuinrakennusta.

Eskolankuja tunnettiin ennen sotia Malmintienä, ja se oli pääkulkuväylä naapurikylän suuntaan. Myrttitiestä käytetyistä nimistä yksi oli Koivumäentie, Björkbackavägen. Tuon Koivumäentien, Myrttitien, suuntaisella harjannealueella, jonka pohjoispäässä on palokunnanmäki, oli ennen sotavuosia muistikuvien mukaan muutamia puutarhapalstoja, saman tai ehkä useammankin yrittäjän hallussa. Yhtenä mahdollisena on muisteltu Sederqvistin perhettä Eskolantien puolella. Pukinmäen kartanoakin on veikkailtu vesisäiliön omistajaksi.

Kahden tien kulmaukseen rakennettiin ilmeisesti 1930-luvun puolivälin paikkeilla vankalle kalliopohjalle kookas, pyöreä vesitorni turvaamaan vedensaanti kauppapuutarhan viljelykasveille. On hieman yllättävää, ettei aivan varmaa tietoa näyttäisi säilyneen vesitornin rakennuttaneesta puutarhurista eikä ajankohdasta. Suomen sininen kirja vuodelta 1937 kuitenkin mainitsee, että Pukinmäen huvilayhdyskunnassa toimi kauppapuutarhuri J. Salminen, jonka osoitteeksi kerrotaan hyvinkin sopivasti Koivumäki. Puhelinnumero oli 02-287. Enempää tietoa ei ole toistaiseksi

Kovin paljoa ei ole enää jäljellä ennen niin tarpeellisesta Pukinmäen palokaivosta. Kuva: Tero Tuomisto 2022.

tullut esiin. Vuoden 1946 painoksessa puutarhuria ei enää mainita.

Säiliö oli huomattavan kookas. Vesimassan paine on ollut yläosan säiliössä sen verran ankaraa, että pohjaa on vahvistettu ratakiskoilla, ja muuratut tiiliseinätkin ovat noin puolen metrin vahvuisia. Vesi on ilmeisesti saatu nostetuksi pumpulla säiliöön varsin läheltä, Malmintien toisella puolella toimineen vapaapalokunnankin käyttämästä vesilähteestä, palokaivosta.

Viisitoistavuotias Boxbacka FBK eli Pukinmäen vapaapalokunta vuokrasi kallioisen tontin

Malmintien varrelta vuonna 1927 Helsingin kaupungilta, joka oli maanomistaja. Kolme vuotta myöhemmin valmistui tontille ensin tanssilava ja sitten vuoden 1933 loppuun mennessä maapohjainen tilava kalustovaja.

Malmin suunnalta, runsaan sadan metrin

päässä sijanneesta kosteikosta löytyi sopiva palokaivo. Perimätietoon on tallentunut, että nykyisin

sankan pensaikon peittämässä notkelmassa Eskolantien ja Asteritien yhtymäkohdassa eli vanhan

Malmintien varrella oli ensimmäisen maailmansodan vuosina jokin vesipaikka, jossa muun mu-

assa keisarivallan sotilaat juottivat hevosiaan. Linnoitustöiden takia sotilaita näkyi paikkakunnalla paljon. Suurehko leiri oli ainakin kesällä 1917

Aarnikan mäen ja Savikylän eli Pihlajamäen ja Savelan välisellä alueella. Palokunnanmäellekin rakennettiin pieni pätkä juoksuhautaa. Se erottuu enää juuri ja juuri maisemassa.

Lammikko oli ilmeisesti lähdepohjainen. Vesipinta jäätyi talvisin. Se oli niin laaja, että se mahdollisti jopa luistelua, on tämän kirjoittajalle kerrottu kaksikymmenluvun ajoilta.

Nyttemmin vanhasta palokaivosta on enää jäljellä muutamia parin metrin mittaisia reunabetonin kappaleita pensaikossa. Vesi kaikkosi alueen omakotitalojenkin kaivoista lisääntyneen rakentamisen aikana, ja viimeistään lähes neljän vuosikymmenen takaisen, Vuosaaresta Pasilaan kulkevan yhteyskäyttötunnelin rakentamisen yhteydessä.

Sellaistakin, joskin hieman epävarmaa muistitietoa on kerrottu, että vesi olisi nostettu säiliöön tuulimyllyn tarjoamalla voimalla. Lähin sopiva paikka sellaiselle olisi ollut tien toisella puolella palokunnanmäen kalliohuippu. Siellä olevat

Vanhassa asemakaavassa näkyy hyvin vesisäiliön sijainti asuinrakennuksen kokonaisuudessa.

Kuva: Herlevien kokoelma.

ikivanhan oloiset, jonkin rakenteen betoniperustukset eivät tuo kuitenkaan sellaista heti mieleen.

Vesisäiliö palveli oman aikansa lähitienoon kasvimaiden kastelussa sulan maan aikana. Ei ole säilynyt tietoa siitä, milloin säiliön kastelukäyttö alkoi tai milloin päättyi; mahdollisesti jo sotavuodet merkitsivät murroskohtaa. On nimittäin tallentunut muistitieto siitä, että naapuritalojen asukkaita oli sotavuosina ilmavaaran hetkillä säiliön alaosan tiloissa suojassa mahdollisilta pommeilta ja sirpaleilta; todennäköisesti vesi oli silloin jo poissa. Tien takana palokunnanmäellä oli läheisen Öhmanin peltisepänverstaan tekemä veivattava sireeni, jolla ilmahälytyksiä annettiin kyläläisille. Ilmavalvonnan viesti välitettiin Pukinmäkeenkin puhelimella. Säiliön tyhjennetyssä yläosassa säilytettiin perimätiedon mukaan suolakurkkuja, ehkä muitakin elintarvikkeita.

Myöhemmin pyöreässä entisessä vesisäiliössä, lähes linnamaisessa tornissa, asui tilapäismajoituksessa kaksi perhettä. Asuntopula oli maalaiskunnassakin suurta rauhan tultua, eivätkä asumisen olosuhteet ole varmaankaan olleet häävit säiliörakennuksessa. Hätätilanteessa tilapäissuo-

jakin kelpasi, kuten pääkaupungissa esimerkiksi moni entinen pommisuoja. Rakennukseen jäivät asumaan Valto ja Kaarina (Kaija) Vilmari, jotka toukokuussa 1941 ostivat säiliörakennuksen ja noin 1200 neliön tontin itselleen.

FUNKIS OLI MUOTIA

Vilmarin pariskunta teki ison ratkaisun: he päättivät laajentaa entisen vesisäiliön lisärakentamisella kunnolliseksi asunnokseen. Säiliön purkaminen olisi ollut vaikeata, ellei suorastaan mahdotonta. Avuksi tuli pukinmäkeläinen arkkitehti Viking Öller. Hän laati ensimmäisenä rauhan vuonna 1945 piirustukset säiliön ja sen lisäosan muodostaman rakennuskokonaisuuden aikaansaamiseksi. Tyylinä oli edeltäneiden vuosikymmenien selkeälinjainen funktionalismi, johon säiliö sopivasti sulautui, kuin pienen linnan pyöreänä kulmatornina. Ennen rakennustöihin pääsemistä Pukinmäkikin liitettiin suuressa alueliitoksessa vuoden 1946 alussa Helsingin kaupunkiin.

Mainittakoon, että Öller oli ahkerana myös tien toisella puolella olleen vapaapalokunnan rakennuksen muutoshankkeessa. Hän suunnitteli vuon -

na 1948 palokunnalle maapohjaisen autohallin sijalle laajennettavan kunnollisen talon. Piirustuksista tosin kyettiin toteuttamaan lopulta vain yksi kerros seuraavan vuoden loppuun mennessä.

Vuosien 1949–50 kuluessa valmistui sitten vesisäiliön varaan tukeutunut, moderni-ilmeinen tiilirunkoinen uudisrakennus. Perheestä tuttavineen on säilynyt muutamia valokuvia rakennusvaiheenkin ajalta. Pohjakerrokseen tuli tilava hallitila sekä sauna. Hallissa oli alkuaan hevosia, myöhemmin autoja. Portaat veivät rakennuksen etelälaidalla yläkertaan, asuintiloihin, joiden todellisena erikoisuutena on edelleenkin pyöreäseinäinen, aulaan avautuva olohuone. Lisäksi oli pie-

nehkö keittiö ja kaksi huonetta. Aulasta oli kulku kaikkiin tiloihin. Talossa oli keskuslämmitys, polttoaineena koksi. Valto Vilmarilla oli talossa pieni autokorjaamo. Muistikuvien mukaan hän myös osti rikkinäisiä autoja ja myi ne edelleen kunnostamisen jälkeen.

Valto Vilmarin kuoleman jälkeen hänen leskensä myi rakennuksen Helmi ja Väinö Jäppiselle vuonna 1975. Helmi-rouva piti Pukinmäessä kauppaa. Väinö Jäppinen oli myös taidemaalari, ja hänen maalauksiaan on muisteltu olleen talon kaikki seinät täynnä. He vuokrasivat autotallin ulkopuolisille, ja siinä toimi ensin muovipuristamo ja sittemmin lasitusliike.

Myrttitie 29 talo vuodelta 1950 tai 1951. Kuva: Herlevien kokoelma.

Perhejuhlien tunnelmissa joskus

1950-luvun alussa. Oikealla

Valto ja Kaarina Vilmari. Kuva: Herlevien kokoelma.

Seuraava muutos tapahtui vuonna 1993, kun Pukinmäessä asuneet Hilkka ja Matti Herlevi ostivat rakennuksen ja vajaat 600 neliötä tonttimaata Jäppisen perikunnalta. Mielenkiintoinen lehti-ilmoitus ja mielenkiintoinen rakennus herättivät kiinnostuksen. Harju-nimisen tontin osoite oli silloin Myrttipolku 17.

Seuranneina vuosina rakennus kävi läpi perusteellisen kunnostuksen, säiliön tarkoin mitoitettavista kolmion muotoisista kattopelleistä alkaen. Rakennuspiirustuksissa talo sai nimen

Villa Herlevi. Runko oli vankka, siitä ei ollut epäilystäkään. Kaikki seinä-, katto- ja lattiapinnat uusittiin, samoin sähköt ja vesijohdot. Keittiö pysyi

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET

Haastattelut

Hilkka ja Matti Herlevin haastattelu 23.6.2022, lisäksi rakennuspiirustusten kopioita, lehtileikkeitä ja valokuvia heidän kokoelmistaan

Kirjallisuus

Toni Korhonen 2002: Pukinmäen VPK. 90 vuotta palokuntatoimintaa Pukinmäellä 1912–2002. Data Com Finland, Helsinki.

Aulikki Litzen & Jukka Vuori 1997: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Kunnallishallinnon uudistuksesta suuren alueluovutukseen. Jyväskylä.

Tauno Perälä 1965: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Helsinki.

Suomen sininen kirja 1937. Suomen talouselämän hakemisto. Helsinki.

Suomen sininen kirja 1946. Suomen talouselämän hakemisto. Helsinki.

Tero Tuomisto 2016: Verstaita ja yritystoimintaa vanhassa Pukinmäessä, teoksessa Andreas Koivisto (toim.) Helsingin pitäjä – Vantaa 2017. Suomi 100 – Kansainvälinen Vantaa. Vantaa-Seura.

alkuperäisessä paikassaan, mutta se ajanmukaistettiin monin tavoin. Samoin tehtiin saunalle. Rakennuksessa oli aluksi varaava yösähkölämmitys, mutta se vaihtui 2010-luvulla maalämpöön, ja syksyllä 2021 katolle sijoitettiin lisäksi aurinkopaneelit.

Pihalla puutarha kukoistaa asukkaiden virkistyksenä ja silmien ilona. Entinen vesisäiliö elää uutta elämäänsä viihtyisänä kotina ja samalla monia muistoja mieleen tuovana maamerkkinä.

Sähköpostiviestejä: Raina Mäkinen (o.s. Jäppinen) 2.7.2022, 3.7.2022

Anna-Reetta Rikala (kaupunginmuseo, Vantaan kaupunki) 10.8.2022

Arto Hakala (kaupunginarkisto, Vantaan kaupunki) 11.8.2022, 29.8.2022

Juha Vuorinen (Helsingin kaupunginmuseo) 3.10.2022.

Sotungin tilattomien jäljillä

KESKELLÄ SOTUNKILAISTA METSÄÄ, etelään viettävässä rinteessä, on maahan kaivetun kuoppa-asumuksen jäänteet. Asumuksesta erottuvat edelleen maan pinnalle pienen tulisijan perustukset ja rakennuksen kivetyt sisäseinät. Tätä oletettua mäkitupaa tutkittiin Vantaan kaupunginmuseon toimesta kesällä 2019. Tarkoituksena oli saada lisää tietoa tilattomien elämästä ja selvittää mäkituvan tarkempaa ikää. Suomessa köyhä väestönosa on asunut kuoppiin tehdyissä asunnoissa vielä 1900-luvun alkupuolella. Mäkituvat ovat Suomessa olleet arkeologisesti huonosti tunnettu muinaisjäännöstyyppi, eikä niitä oltu tutkittu arkeologisin menetelmin ennen Sotungin kaivauksia. Sotungin Markuskärrin mäkitupa tarjosi hyvän mahdollisuuden tutkia tarkemmin tilattomien elämää ja materiaalista kulttuuria, koska se oli säilynyt metsän siimeksessä lähes koskemattomana. Bisan tilan mailla mäkituvan lähistöllä on sijainnut myös torppa, joka perimätiedon mukaan on ollut käytössä vielä 1900-luvun alkupuolella. Kaupunginmuseon tutkimusten aikana myös näitä torpan perustuksia tutkittiin arkeologisesti. Kaivaustulosten perusteella molemmat rakennukset ovat olleet käytössä samaan aikaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina.

Vas. Sotungin Markuskärrin mäkitupa ennen kaivausten alkua. Kuva: Riikka Väisänen / Vantaan kaupunginmuseo.

MAASEUDUN TILATTOMAT SUOMESSA

Maaseudulla on tilattomia ollut varmasti jo keskiajalta lähtien, mutta he eivät juuri tule esille keskiajan ja uuden ajan alun historiallisissa lähteissä, lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä mainintoja nahkureista, sepistä tai suutareista. Keskiajalla torpat tarkoittivat kylän yhteismaille ja laitamille perustettuja uudistiloja,1 mutta myöhemmin niiden merkitys muuttui. Yleensä torpaksi on mielletty pieni maanviljelyä harjoittava tila, joka vuokrasi maansa suuremmalta tilalta ja maksoi vuokransa yleisimmin työsuorituksina.2

Suomessa ensimmäiset varsinaiset historialliset maininnat torpista ovat vasta 1600-luvun jälkipuoliskolta. Torppia on yritetty paikantaa 1700- ja 1800-lukujen karttojen avulla, mutta niitä har-

voin merkittiin vanhimpiin karttoihin, koska ne eivät olleet verotuksen kannalta merkityksellisiä.3 Muiden tilattomien asumusten määrää on vielä vaikeampaa arvioida kuin torppien määrää, koska niitä ei ole merkitty kartoille lainkaan. On kuitenkin arvioitu, että 1600-luvulla itsellisiä oli jopa noin 20–30 % Suomen maaseutuväestöstä.4 Tilattomat olivat myös juuri se yhteiskuntaryhmä, joka kärsi eniten 1600–1700-lukujen sotaväenotoista ja katovuosista.5

1700-luvulla suurin osa väestöstä muodostui talollisista, kun 1600-luvun lopun suuret nälkävuodet ja sitä seurannut suuri Pohjan sota ja isovihan aika olivat miltei hävittäneet köyhimmän, tilattoman väestönosan. Lisäksi jäljelle jäänyt liikaväestö sijoittui suurimmaksi osaksi katovuosien

ja isovihan autioittamille tiloille. Tilattoman väestönosan määrä alkoi uudelleen kasvaa 1700-luvun kuluessa, mutta sen osuus ei nähtävästi noussut yhtä korkeaksi kuin se oli ollut ennen suuria kuolonvuosia.6 Aluksi torppien perustaminen oli aatelisten etuoikeus ja niitä perustettiin vain säteritiloille. Vielä 1700-luvulla niitä oli vähän. Isovihan jälkeen alettiin maatalouden kehittämiseen kiinnittää entistä enemmän huomiota, kun alhainen väkiluku ja työvoiman puute olivat este uuden viljelysmaan raivaamiselle. Torpparilaitoksesta etsittiin keinoa viljelysalan lisäämiselle ja väestön lisääntymiselle, ja lisäksi torpparit olivat suurtiloilla tärkeä työvoimatekijä. Vuoden 1743 jälkeen torppia sai perustaa myös talonpoikien maille, ja vuosisadan loppua kohden torppien määrä alkoi kasvaa. Vuonna 1762 talonpojat saivat oikeuden vuokrata pieniä maa-alueita työläistensä asuintiloiksi, ja myös mäkitupien määrä alkoi lisääntyä.7 Myös 1700-luvulla toteutettu isojako muutti osaltaan kylänmaiden omistussuhteita, mikä saattoi vaikuttaa tilattomien asumusten ja nautintaoikeuksien kohtaloon. He usein tulivat entistä tiukemmin sidotuksi yksityiseen maanomistajaan, jolla oli valtaa päättää heidän oleskelunsa jatkosta.8 Toisaalta isojako helpotti torppien perustamista, kun naapureilta ei tarvinnut kysyä siihen enää lupaa.9 1800-luvun aikana torppien ja varsinkin mäkitupalaisten määrä kasvoi suureksi verrattuna talonpoikaisväestöön. Torpparijärjestelmä ei pystynyt vastamaan tilattoman väestön kasvuun, vaan varsinkin 1800-luvulle tultaessa mäkitupalaisten, muonamiesten yms. itsellisten määrä lisääntyi huomattavasti. Vähitellen maatalouden lisäksi myös kaupunkien teollistuminen ja sen tarjoamat työmahdollisuudet alkoivat houkutella tilatonta väestön osaa.10

Mäkitupalaiset-nimitys juontaa ruotsin sanasta ”backstuga” (backstugusittare), koska osa itsellisten asuinnoista oli mäenrinteisiin kaivettuja kuopanteita. Varsinaisesti mäkituvalla tarkoitetaan vuokra-alueella ollutta pientä asumusta, johon ei kuulunut viljelyoikeutta – toisin kuin torpilla. Mäkitupalaiset olivat siis itsellisiä, sekalaisista tilapäistöistä toimeentulonsa saavia, ja monet heis-

tä olivat eri aloilla toimineita käsityöläisiä. Osaan mäkituvista liittyi myös pieni peltoalue tai ainakin pieni kasvi- tai perunamaa. He saattoivat pitää myös muutamia kotieläimiä. Usein raja mäkitupalaisen ja torpparin välillä oli liukuva, koska torppari ja mäkitupalainen olivat termejä, joita käytettiin eri oikeuksia omaavista tilattomista. Historiallisissa lähteissä on myös viitteitä torpista, joilla ei ole ollut maata tai kylvöoikeutta. Käytetyt termit eivät kuvaa myöskään heidän asumustensa ulkonäköä, koska kaikki mäkituvat eivät olleet puoliksi maahan kaivettuja asumuksia, vaan termi käsittää myös maan päälle rakennettuja pikku tupia. Tällaisia mäkitupia on mahdotonta ulkonäöllisesti erottaa pienistä torppareiden mökeistä.11

Mäkitupalaisten määrä kasvoi vasta 1800-luvulla, varsinkin sen jälkipuoliskolla, jolloin pääkaupunkiseudun muut työmahdollisuudet lisääntyivät. Samaan aikaan torppien perustaminen väheni 1800-luvun loppua kohden.12 Suomessa köyhä väestönosa on asunut kuoppiin tehdyissä asunnoissa vielä 1900-luvun alkupuolella. Tällaista Malmilla sijainnutta maakuoppaan kaivettua asuntoa (Jordkoja) kuvaa esimerkiksi professori Gabriel Nikander teoksessaan Byar och gårdar i Helsinge.13 Myös mäkitupalaiset saivat oikeuden lunastaa vuokraalueensa torpparilain nojalla vuodesta 1918 lähtien.14

SOTUNGIN KYLÄN HISTORIAA

Sottungsby (Sotunki) on yksi historiallisen Helsingen pitäjän kylistä, joka mainitaan ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1347. Se oli ruotsalaisten siirtolaisten perustama hajakylä, jonka keskiaikaiset tilat sijaitsivat erillisillä tonttimailla. Historiallisten lähteiden mukaan 1540-luvulla kylässä oli kaksitoista tilaa, mutta 1600-luvulta lähtien talojen määrä oli laskenut yhdeksään.15 Vanhin kartta alueelta on Samuel Brotheruksen laatima kartta vuodelta 1708,16 johon on merkitty kylän viisi tonttimaata ja niillä sijainneet tilat. Bisan tila sijaitsi näistä pohjoisimpana.

Tilattomien torppia ja mäkitupia harvoin merkittiin vanhimpiin karttoihin. Ensimmäinen maininta historiallisissa lähteissä Sotungissa sijaitse-

Sotungin pohjoisosa Nils Westermarkin vuoden 1762 isojakokartassa. Bisan tila on merkitty karttaan numerolla 9. Bisan tilan eteläpuolelle on merkitty torppa (”torp”). Markuskärrin tutkimusalue jää kartassa karttaselitteen alle, eikä aluetta ole kuvattu tarkemmin. Kartta: Kansallisarkisto.

vasta torpasta on vuodelta 1675.17 Ensimmäisen kerran Sotungissa sijainneet torpat on merkitty Nils Westermarkin isojakokarttaan vuosilta 1761–1762.18 Kyseiseen karttaan on merkitty kolme torppaa, joista yksi sijaitsee Bisan tilan alueella. Kylän kaksi muuta torppaa ovat olleet rakuunoiden eli sotilaiden torppia, mutta Bisan torpan asukkaasta ei ole varmaa tietoa. Kyseessä on voinut olla myös uudisrakennus. Torppia on merkitty kartoille myös 1800-luvulla. Kartoilla esiintyvien torppien lisäksi kylässä on samalla vuosisadalla ollut myös useita muita torppia. Tällaisia kartoilta puuttuvia 1800-luvun torppia olivat esimerkiksi Bisan tilan mailla sijainneet kolme torppaa, joista yksi oli kaupunginmuseon toimesta tutkittu Markuskärrin torppa Härkävuoren vieressä.19 Se on perimätiedon mukaan ollut käytössä vielä 1900-luvun alkupuolella.

Markuskärrin torppa ja mahdollinen mäkitupa sijaitsevat lähellä tietä, joka yhdisti Suurta Rantatietä ja Sotungin kyläkeskusta toisiinsa. Suuri Rantatie tai niin sanottu Kuninkaantie oli Turun ja Viipurin linnoja keskiajalta lähtien yhdistänyt vanha maantie. Pitäjän itäosassa se on johtanut Helsingin pitäjän kirkonkylästä Haxbölen sillan kautta kohti koillista ja Sipoon rajaa.20

MARKUSKÄRRIN KUOPPA-ASUMUS

Markuskärrin mahdollisen mäkituvan perustukset on kaivettu hiekkaiseen etelärinteeseen ja perustettu peruskallion päälle. Rinnettä oli rakennusvaiheessa muokattu ja tasoitettu paksuhkolla hiekkakerroksella. Samalla hiekalla oli tuettu myös asuinpainanteen sisäseinän kivirakenteita. Asuinpainanne oli kooltaan noin 5x3 m, ja oviaukko sijaitsi sen eteläosassa, alarinteen suuntaan. Oviaukon vieressä oli pienen tulisijan jäännökset. Mäkituvan alapuolella alarinteessä oli ojamainen painanne, joka voisi viitata paikalla joskus sijanneeseen peltoon tai perunamaahan.

Mäkituvan kivetty pohjois-eteläsuuntainen itäseinä oli järeämmin perustettu eteläosastaan, jossa oli useampi suurista kivistä kasattu kivikerta. Ylärinteen osa seinärakenteesta koostui pienemmistä kivistä ja se oli suurelta osalta hajon -

Kuvassa vasemmalla on mäkituvan tulisija pintamaan poistamisen jälkeen. Tulisijasta oli valunut tiilimurskaa myös asuinpainanteen pohjalle. Kuva: Riikka Väisänen/Vantaan kaupunginmuseo.

nut, ja jäljellä olevat kivet olivat suureksi osaksi romahtaneet painanteen reunalle. Kaivausalueen ulkopuolelle jäänyt länsiseinä oli sitä vastoin paremmin säilynyt. Siinä oli erotettavissa useampi pienemmistä kivistä kasattu kivikerta, sekä kiviperustan päällä olleet vaakatasoiset maatuneen puun jäännökset Puutaso kiersi samalla korkeudella myös painanteen pohjoisreunassa. Muista maan päälle ulottuneista puisista seinä- ja kattorakenteista ei ollut säilynyt jälkiä. Asumuspainanteen lattialla, peruskallion päällä, oli katteena käytetty purua tai jotain muuta orgaanista ainesta. Tulisija sijaitsi oletetun oviaukon lähellä eteläpäädyssä. Ovi on ollut joko suoraan etelään tai itäseinällä kaakkoiskulmassa – paikalla kasvava suuri kuusi esti asian varmistamisen kaivausten aikana.

Uunirakenteen pieni tulipesä oli pääasiassa tiilistä rakennettu, ja suurempia kiviä oli käytetty sen reunoilla ja takaseinässä lämpöä varaamaan. Uunin suuaukko oli itään. Tulipesän takaseinänä oli hyödynnetty suurta kiveä, ja sen sivuseinät oli ladottu tiilistä sekä osittain tiilien väleissä käytetyistä pienistä kivistä. Etureuna oli rakennettu sekä suuresta laakakivestä että tiilistä. Tulipesän pohjalla oli paksu hiilikerros, josta saatiin otettua myös ajoitusnäyte. Uunista tehdyt radiohiiliajoitukset ajoittuisivat suurimmalla todennäköisyydellä 1800-luvulle tai aivan 1900-luvun alkuun.21 Uunin tulipesän takaseinänä toimineen suuren kiven päällä oli säilynyt jäänteitä tiilisestä kattorakenteesta, josta suurin osa oli kuitenkin romahtanut täyttäen tulipesän tiilimurskalla sekä pienillä kivillä, joista osa oli tulessa rapautuneita. Uunira -

Rekonstruktiopiirros Markuskärrin mäkituvan uunista.

Piirros: Nora Salonen.

kenteen korkeus tulipesän pohjalta takaseinän tiilitason päälle oli 55 cm. Tulisijassa käytetyt tiilet olivat lähes kaikki keskenään erilaisia, joten niitä oli selvästi hankittu yksittäin sieltä täältä. Muutamassa tiilessä olleet leimat viittaisivat niiden olevan valmistettu 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa.22 Tulisijan pieni koko viittaisi sen olleen pääasiassa lämmitystä varten.

Kaiken kaikkiaan mäkituvan tutkimusalue oli hyvin vähälöytöinen. Pääasiassa painanteen löydöt koostuivat rautanauloista ja muista rautaesineiden katkelmista. Asuinpainanteen pohjoisosasta löytyi yksittäinen lehdellinen avain. Huoneen perällä on siis voinut olla kaappi tai arkku, johon avain on kuulunut. Oviaukon läheltä löytyi muutamia vihertävän ikkunalasin palasia. Ikkunalasin löytöpaikka viittaisi ikkunan sijainneen

aivan oven vieressä tai jopa ovessa.23 Historiallisen ajan kaivauksille tyypillisten astian palasten ja eläinten luiden puuttuminen voisi vahvistaa oletusta, että mäkituvan uuni oli pääasiassa lämmitystä varten, ja asukkailla oli mahdollisesti ruuanlaittoa varten käytössään ulkouuni. Rinteen alaosan oletetulta piha-alueelta löytyikin hyvin nokisia kohtia, jotka viittaavat tulen pitoon alueella, mutta selkeitä uunirakenteita ei sieltä kuitenkaan havaittu. Piha-alueelta löytyi myös mahdollinen pajavasara tai pieni alasin, joka voisi viitata pajatoimintaan. Alueelta ei kuitenkaan löytynyt kuonaa yms. mikä olisi varmistanut pajan olemassaolon. Mäkituvan perustuksista noin 6 m lounaaseen sijaitsi renkaanmuotoinen painanne, jonka pohjalla oli nokista maata. Rengaspainanne oli kooltaan noin 8 m vallista valliin, ja selvästi myös

sen alueella oli poltettu jotain. Painanteen käyttötarkoitus jäi kuitenkin arvoitukseksi. Vähäisen hiilen vuoksi kyse tuskin oli hiilen polttoon liittyneestä rakenteesta, eikä alueelta löytynyt myöskään kuonaa tai muuta pajatoimintaan liittyvää. Markuskärrin asuinpainanteen rakenne vaikuttaa hyvin samankaltaiselle kuin Porvoon Brattnäsin Estbölen mäkituvaksi luokiteltu kuoppa-asumus.24 Porvoon kuoppa-asumus on yksi Suomen harvoista oletetuista maahan kaivatuista mäkitupakohteista, joten Markuskärrin asumukselle ei ole juurikaan vertailuaineistoa arkeologisessa aineistossa. Koska kuoppa-asunto oli kaiken kaikkiaan hyvin vähälöytöinen, ei voida täysin pois sulkea sitäkään vaihtoehtoa, että kyseessä olisi ollut maahan kaivettu sauna. Tällaisia maakuoppasaunoja on muun muassa Nikander25 esitellyt tutkimuksissaan. Maakuoppasaunan lisäksi Nikander esittelee myös maahan kaivetun asumuksen, jossa on kivetyt seinät. Markuskärrin asuinpainanteen jäänteet muistuttavat rakenteeltaan enemmän tätä Nikanderin kuvaamaa asumusta kuin maakuoppasaunaa. Usein saunojen tulisijat ovat avautuneet kohti tilan takaseinää,26 kun taas Markuskärrin painanteen tulisija avautuu kohti kivistä sivuseinää. On myös täysin mahdollista, että vanhaa asuinpainannetta olisi uusiokäytetty saunana. Tämä voisi selittää osaltaan myös löytöjen vähyyden.

MARKUSKÄRRIN TORPPA

Kuoppa-asunnon kaakkoispuolella, Härkävuorentien varressa oli maanpinnalle perustetun pienen rakennuksen jäännökset. Perimätiedon mukaan ne olivat Markuskärrin 1900-luvun alkupuolella hylätyn torpan jäänteet. Torpan kooksi arvioitiin maanpinnalle näkyneiden rakenteiden avulla noin 6x6 m. Myös torpan jäännösten kohdalle avattiin pieni kaivausalue, josta saatiin esille rakennuksen koillisosassa sijainnut tulisijan perustus, sekä rakennuksen kivettyjä seinälinjoja.

Uunin tulipesän neliskulmainen pohja oli ladottu tiilistä ja sen päällä oli vinoittaiset matalat tiiliseinät. Suuaukko avautui lounaaseen.

Matalalla sijaitseva ja avoin tulipesä viittaisivat takkaan,27 ja varsinaiseksi leivinuuniksi rakenne olisi ollut hyvin pienikokoinen. On mahdollista, että myös torpalla oli ollut leivontaa ja ruuanlaittoa varten ulkouuni, ja sisätilan tulisijaa olisi pääasiassa käytetty lämmitykseen. Toki takan avotulellakin on voitu keittää joko hiilloksen päällä roikkuvan tai kolmijalan varassa olevan padan päällä.

Kaivausten aikana saatiin esille myös pieni osa torpan lännenpuoleista kivistä ulkoseinän perustusta, itä-länsisuuntaista sisäseinän perustusta sekä tulisijan edustalla suurista kivistä ja niiden päälle ladotuista tiilistä rakennettua todennäköistä pientä lattiatasoa. Seinät oli perustettu peruskallion päälle ja selvästi rakennuksen rakennusvaiheessa maata oli kaivettu kallion päältä pois koko torpan alueelta. Torpassa on mahdollisesti ollut lattian alla matala kellaritila,28 mutta torpan varsinaista lattiatasoa ei kaivauksissa löydetty. Väliseinän perustukset voisivat viitata siihen, että torpassa on ollut tuvan lisäksi ainakin toinen huonetila, mahdollisesti porstua. Usein alun perin yksihuoneisiin torppiin oli ajan myötä rakennettu porstua ja usein myös erillinen kamari.29 Uuni on usein sijainnut tuvan oven vieressä. Torpan oviaukko ei osunut kaivausalueelle, joten tulisijan paikkaa rakennuksessa on vaikea arvioida suhteessa oveen. Yksi mahdollisuus on myös, että itä-länsisuuntaisen väliseinän perustuksen pohjoispuolelle jäi kamariksi tulkittava tila, jota takka on lämmittänyt, ja varsinainen tupa on jäänyt itäpuolelle kaivamattomalle alueelle. Koska koko torpasta tutkittiin vain pieni osa, ei sen pohjapiirroksesta saatu täyttä selvyyttä.

Löytöjen perusteella torppa on ollut asuttuna samaan aikaan kuin viereinen kuoppa-asuntokin. Torpan alueelta löytyi muutamia rahoja, jotka ajoittuvat 1800-luvun lopulle.30 Torpan alue oli mäkitupaa huomattavasti löytörikkaampi, ja rahojen lisäksi sieltä löytyi muun muassa piiposliini- ja punasaviastioiden paloja, 1800-luvun limonadipullon paloja, gagaattihelmi, useita nappeja, sakset, pöytäveitsi ja mahdollisia muita aterimien

Rekonstruktiopiirros Markuskärrin torpan uunista. Piirros: Nora Salonen.

kahvoja, saappaiden korkorautoja, sekä erikoinen leijonanpäällä koristeltu hela tai soljen osa.

LOPUKSI

Markuskärrin kaivauksilla esiin tulleet maakerrokset ja rakenteet vaikuttaisivat ajoittuvan löytöjen perusteella 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun. Tätä varhaisemmasta asutuksesta ei löytynyt merkkejä, mutta ajoitukset sopivat hyvin ennalta oletettuihin. Torpat ja varsinkin mäkituvat yleistyivät vasta 1800-luvulla, ja perimätiedon mukaan ainakin Markuskärrin torppa olisi ollut käytössä vielä 1900-luvun alkupuolella. Torpan löytömateriaali rahoineen ja mäkituvan tulisijasta saatu radiohiiliajoitus sekä sen uunin muutamat tiilet, joissa on valmistajan leima, vahvistavat oletusta asumusten olleen käytössä samoihin aikoihin.

Suomessa tilattomien asumuksia ei ole tutkittu arkeologisesti käytännössä ollenkaan ja Ruotsin puolellakin hyvin vähän. Vertailuaineistoa on tarjolla hyvin niukasti, ja löytöjen perusteella onkin vaikea pohtia, mikä on tavallista tai epätavallista aineistoa tällaisille kohteille. Mäkituvan löytöjen

vähäisyys vaikeuttaa entisestään vertailua muihin aineistoihin. Ruotsin puolella on kaivettu muutamia torpiksi tai mäkituviksi luokiteltavissa olleita kohteita, ja siellä on myös vertailtu löytöaineistoa vastaavan väestönryhmän arkistoista löytyviin perunkirjoituksiin. Vaikka tilattomat ovat olleet maaseudun köyhin väestöryhmä, on heidän joukossaan ollut myös paremmin toimeentulevia ryhmiä. Esimerkiksi käsityöläiset ovat voineet olla arvostetummassa asemassa kuin maata viljelevät tai sekalaisista hanttihommista elantonsa saavat naapurinsa. Erot tilattomien elintasojen välillä ovat voineet olla leveitäkin, ja Ruotsissa on tutkituista mäkituvista löytynyt viitteitä kulutuksesta ja kontakteista, joita ei usein yhdistetä tilattomiin.31

Ruotsissa tehtyjen tutkimusten pohjalta on pystytty sanomaan, että 1700–1800-luvun tilattomilla on ollut käytössään jo teollisia esineitä.32 Sekä arkeologisten tutkimusten että perunkirjoitusten perusteella näyttäisi siltä, että hyvin samankaltaisia esineitä on löytynyt sekä kyseisen ajanjakson tilallisten että tilattomien asumuksista. Teollisesti valmistetut piiposliiniastiat olivat

yleisiä molemmilla kohteilla. Piiposliinin valmistus alkoi Englannissa 1700-luvun puolivälissä, ja se mahdollisti fajanssia vahvemman ja halvemman keramiikan valmistuksen. 1800-luvulle tultaessa massatuotetun piiposliinin saatavuus parani ja samalla hinta aleni, jolloin se oli laajemman väestönosan hankittavissa. Varsinkin koristelematon tai minimaalisesti koristeltu piiposliini oli hinnaltaan edullisempaa.33 Markuskärrin torpan löytöaineisto sopii hyvin yhteen Ruotsista kaivetun vertailuaineistoin kanssa. Torpasta on löytynyt teollisesti tuotettujen tavaroiden kuten piiposliiniastioiden tai limonadipullojen paloja. Lasi- ja keramiikka-aineistojen lisäksi yhteneväisiä löytöjä olivat erilaiset aterimet ja henkilökohtaiset tavarat, kuten napit tai soljet.34

Markuskärrin tutkimusten tulokset antavat myös niukan kuvan asujiensa elinkeinoista. Pientä viljelyä on hyvin todennäköisesti alueella ollut, vaikka Markuskärriä ympäröivät pellot ovatkin olleet heikkolaatuisia. Mäkituvan alapuolella erottuva ojamainen painanne voisi viitata pieneen peltoon tai kasvi-/perunamaahan aivan tuvan välittömässä läheisyydessä. Koko kaivausten vä -

häinen luumateriaali ei mahdollista tarkempaa määrittelyä mahdollisista kotieläimistä tai muista ravinnoksi käytetyistä eläimistä. Mahdollisesti myös metsästys on voinut tuoda lisäravintoa tilattomien pöytään, vaikka se usein olikin luvatonta.35 Kuoppa-asumuksen piha-alueelta löytynyt pajavasara tai pieni alasin voisi viitata myös käsityöläisyyteen kuten seppänä toimimiseen, mutta varmoja todisteita pajatoiminnasta ei kuitenkaan aivan mäkituvan välittömästä läheisyydestä löytynyt.

Kaupunginmuseon tutkimukset eivät onnistuneet paljastamaan sitä, kuuluivatko Markuskärrin tilattomat paremmin pärjäävään osaan itsellisiä, eli olivatko he viljelijöitä ja käsityöläisiä, vai olivatko he yhteisönsä heikko-osaisimpia ilman erityisiä ansiomahdollisuuksia, tai saivatko he mahdollisesti jo elantonsa läheisen Helsingin teollisuuden tarjoamista mahdollisuuksista. Vaikka tutkittujen alueiden vähälöytöisyys jättääkin asukkaiden elinkeinojen selvittämisen oletusten varaan, vaikuttaisi siltä, että Markuskärrin alueella näytti 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä olleen pieni tilattomien yhteisö.

Markuskärrin torpan yhteydestä löytynyttä keramiikkaa. Vasemmalta oikealle: lysterilasitteisen astian paloja (KM42008:228), vihreillä viivoilla koristeltu posliiniastian pala (KM42008:103), piiposliiniastian paloja (KM42008:105, 107 ja 111) sekä bolus-koristeisen punasavivadin pala (KM42008:267).

Kuva: Riikka Väisänen / Vantaan kaupunginmuseo.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Arkistolähteet

Maanmittaushallituksen kartat: Samuel Brotherus, 1708: Geometrisk Charta och Afritning Uppå Såttungsby och Hackånsböle Bårgo Härad och Sibbo Sochn aff Åhr 1708. KA MHA B9 9/52–54.

Nils Westermark, 1761 & 1762: Charta öfwer Håkansböles och Såttungsbys

ägor i Sibbo sokn Borgo Härad och Nylands Län. Afmätt jämte någon tilhielp af Hr Landtmätaren Hasselblatt

åren 1761 och 1762. KA B 10 3/3–7.

Arkistoraportit

Veli-Pekka Suhonen, 2006: Vantaan keskiaikaisten kylätonttien inventointi vuonna 2005. Museoviraston arkisto.

Veli-Pekka Suhonen, 2007: Vantaan keskiaikaisten teiden inventointi vuonna 2007. Museoviraston arkisto.

Veli-Pekka Suhonen, 2008: Espoon Albergan Tersmedenin puiston arkeologinen koekaivaus vuonna 2007. Museoviraston arkisto.

Kirjallisuus

Hans Andersson, Torp i södra Västergötland. Teoksessa Stig Welinder (toim.) Torpens arkeologi. Riksantikvarieämbetets Arkeologiska Undersökningar. Riksantikvarieämbetet 2007, 39–60.

Mats Anglert & Annica Knarrström: Sentida bosättningar och historisk arkeologi – knappast en marginell historia. META. Historiskarkeologisk tidskrift 4/2006, 53–80.

Sara Bodin, Hans Hulling, Susanne Pettersson & Eva Svensson: Olika perspektiv på föremål. Materiell kultur hos obesuttna ca 1900. META. Historiskarkeologisk tidskrift 1/2005, 3–20.

Sara Bodin, Hans Hulling, Susanne Pettersson & Eva Svensson, Familjen Granqvist på Pinoberget – materiell kultur i en backstuga. Teoksessa Stig Welinder (toim.) Torpens arkeologi. Riksantikvarieämbetets Arkeologiska Undersökningar. Riksantikvarieämbetet 2007, 173–200.

Jane Fredlund, 1997: Gammalt porslin. Svenska serviser 1790–1990. Ica Bokförlag.

Martin Hansson, Pia Nilsson & Eva Svensson: De obesuttnas arkeologi och kulturarv (ca 1700–1900). META. Historiskarkeologisk tidskrift 2018, 127–140.

Emma Hartikka, Posliini, fajanssi ja piiposliini. Turkulaista kulutuskulttuuria uudella ajalla. SKAS 1–2/2015, 32–44.

Teresa Leskinen, Teresa & Pia Lillbroända (toim.), 2001: Samuelin kartat. Helsingin pitäjä vanhimmissa kartoissaan 1681–1712. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 11. Vantaan kaupunginmuseo.

Saulo Kepsu, 2005: Uuteen maahan. Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1027.

Andreas Koivisto, 2011: Vårt Sottungsby. Sotunkimme. Sotungin kyläyhdistys/Sottungsby Byaförening.

Markku Kuisma, 1990: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki.

Markku Kuisma, 1991: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865. Vantaan kaupunki.

Kauko Leiponen, 1981: Suomen tiiliteollisuus 1860–1978. Osa 2. Suomen tiiliteollisuuden historia. Suomen tiiliteollisuusliitto R.Y., Tiilikeskus OY.

Aulikki Litzen & Jukka Vuori, 1997: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Vantaan kaupungin juuret. Vantaan kaupunki.

Riikka Miettinen, Maaseudun itselliset ja ”inhyses” hallinnollisena kategoriana. Teoksessa Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. SKS, Historiallisia tutki-

muksia 278. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2018, 205–263.

George L. Miller: Classification and Economic Scaling of 19th Century Ceramics. Historical Archaeology, 14/1980, 1–40.

Gabriel Nikander, 1916 (1975): Byar och Gårdar i Helsinge från 1750 till 1865. Bidrag till Helsinge Sockens Historia. Ekenäs Tryckeri Ab.

Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli Mäkelä-Alatalo (toim.), 2003: Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Gummerus.

Christina Rosén, Torpare och materiell kultur. Teoksessa Stig Welinder (toim.) Torpens arkeologi. Riksantikvarieämbetets Arkeologiska Undersökningar. Riksantikvarieämbetet 2007, 61–70.

Tapio Salminen, 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Veli-Pekka Suhonen: Maaseuden asutuksen todellinen marginaali –tilattoman väestön mäkituvat Helsingin ja Sipoon pitäjissä. SKAS 4/2015, 3–17.

Eva Svensson, 2007: Marginality in our Hearts. Consuming the Exotics of Poverty and Hard Work. Medieval Rural Settlement in Marginal Landscapes. Ruralia VII. 8th – 14th September 2007, Cardiff, Wales, U.K. Prepols, 133–142.

Eva Svensson, Sara Bodin & Hans Hulling: The Crofter and the Iron Works: The Material Culture of Structural Crisis, Identity and Making a Living on the Edge. International Journal of Historical Archaeology, 13/2009, 183–205.

Petri Talvitie, Isojaon vaikutus tilattoman väestön asemaan. Teoksessa Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi (toim.) Reunamailla. Tilattomat LänsiSuomen maaseudulla 1600–1800.

SKS, Historiallisia tutkimuksia 278. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2018, 343–379.

Ella Viitaniemi, Hyödyn aikakauden talouspolitiikka, vuokraviljely ja tilattomuuden kasvu. Teoksessa Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi (toim.) Reunamailla. Tilattomat LänsiSuomen maaseudulla 1600–1800. SKS, Historiallisia tutkimuksia 278. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2018, 380–420.

Toivo Vuorela, (1975) 1998: Suomalainen kansankulttuuri. WSOY.

Stig Welinder (toim.), 2007: Torpens arkeologi. Riksantikvarieämbetets Arkeologiska Undersökningar. Riksantikvarieämbetet.

Verkkosivustot

Annikin korttelin rakennusinventointi, Tampere: https://issuu.com/riikkavaahtera/docs/annikin-korttelin-rakennusinventoin (8.7.2019)

Paikkarin torppa, restaurointikirja: https://livady.fi/wp-content/ uploads/190118-Paikkarintorpan-restaurointikirja-nettiin.pdf (10.7.2019)

Skromberga: www.industrihistoriaiskane.se/arkiv/2010/bil/skrombergar2009-044.pdf (8.7.2019)

Valokuvat torppa-/mäkituparakennuksista: http://www.tyovaenliike.fi/ tyovaenliikkeen-vaiheita/alasivu-2/ torpparikysymys/ ja https://www. kuvakokoelmat.fi/pictures/view/ KK1178_745 (26.7.2019)

Loppuviitteet

1 Welinder 2007.

2 Hansson, Nilsson & Svensson 2018.

3 Koivisto 2011; Kuisma 1990; Rasila, Jutikkala & Mäkelä-Alatalo 2003; Suhonen 2015.

4 Miettinen 2018; Kuisma 1990.

5 Kuisma 1990; Miettinen 2018;

Rasila, Jutikkala & Mäkelä-Alatalo 2003; Suhonen 2015.

6 Kuisma 1990; Miettinen 2018.

7 Anglert & Knarrström 2006; Hansson, Nilsson & Svensson 2018; Kuisma 1991; Viitaniemi 2018.

8 Talvitie 2018.

9 Viitaniemi 2018.

10 Andersson 2007; Anglert & Knarrström 2006; Viitaniemi 2018.

11 Bodin, Hulling, Pettersson & Svensson 2005; Miettinen 2018; Rasila, Jutikkala & Mäkelä-Alatalo 2003; Suhonen 2015; Viitaniemi 2018.

12 Andersson 2007; Viitaniemi 2018.

13 Nikander 1916 (1975), 92.

14 Litzen & Vuori 1997; Suhonen 2015.

15 Kepsu 2005; Salminen 2013; Suhonen 2006.

16 KA MHA B9 9/52–54; Leskinen & Lillbroända 2001.

17 Suhonen 2015.

18 KA B 10 3/3–7.

19 Koivisto 2011.

20 Salminen 2013; Suhonen 2007.

21 Ua-63342: ±124±27BP; 95,4% probability 1790AD; 61,8% probability 1940AD.

22 Muutamassa Markuskärrin tiilessä oli valmistajan leima: ”6, Skromberga” (KM 42008:293 ja 294) ja ”Heddom/Hardom” (KM 42008:297). Skromberga-leimaisia tiiliä on löytynyt myös esimerkiksi Espoon Albergan Tersmedenin puiston kaivauksissa vuonna 2007 (Suhonen 2008). Leima voisi viitata ruotsalaiseen Skrombergan teollisuusalueeseen, jossa on valmistettu mm. tiiliä 1880-luvulta lähtien (www.industrihistoriaiskane. se/arkiv/2010/bil/skrombergar2009-044.pdf). Toisen tiilen leima voisi viitata Loviisan Hardomissa toimineeseen Lurens Tegelbrukiin, joka toimi vuosina 1885–1919 (Leiponen 1981, 503).

23 Katso esim. http://www.tyovaenliike.fi/tyovaenliikkeen-vaiheita/ alasivu-2/torpparikysymys/ ja https:// www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/ KK1178_745.

24 Suhonen 2015, 6–7.

25 Nikander 1916 (1975), 91–92.

26 Katso. esim. Vuorela 1975, 381–382.

27 Vrt. Vuorela 1975.

28 Vrt. Paikkarin torpan restaurointikirja, 60.

29 Vuorela 1975.

30 Torpan alueelta löytyi kolme rahaa, joista kaksi oli 1 pennin kolikoita, ja kolmas huonokuntoisin kolikoista oli kokonsa puolesta vastaavanlainen. Yksi raha oli Aleksanteri III (1881–1894) aikainen penni, joko vuodelta 1883 tai 1885 (KM 42008:64). Toinen penni (KM 42008:198) oli huonommassa kunnossa, mutta se oli joko Aleksanteri II (1864–1876) tai Aleksanteri III aikainen.

31 Mm. Anglert & Knarrström 2006; Bodin, Hulling, Pettersson & Svensson 2005; Bodin, Hulling, Pettersson & Svensson 2007; Rosén 2007; Suhonen 2015; Svensson 2007; Welinder 2007.

32 Rosén 2007.

33 Fredlund 1997; Hartikka 2015; Miller 1980.

34 Bodin, Hulling, Pettersson & Svensson 2005; Bodin, Hulling, Pettersson & Svensson 2007; Rosén 2007; Svensson, Boden & Hulling 2009.

35 Miettinen 2018.

Kokonaisvaltaisia elämyksiä ja ainutlaatuisia hetkiä rauhoittavassa sekä inspiroivassa koskimiljöössä, suomalaisen luonnon, hyvän ruuan ja loistavan palvelun keinoin.

Minkälainen tilaisuus Teille saisi olla?

TAPAHTUMARAVINTOLA www.kuninkaanlohet.com

Vantaankosken viilatehdas

Vantaankoskella sijainneesta viilatehtaasta on Helsingin Pitäjä -kirjasarjassa julkaistu monta artikkelia, jotka koskevat pääasiassa rakennusta ja sen suojelun tilannetta. Perusteellisin niistä, vuonna 1983 julkaistu Arne Heporaudan artikkeli käsittelee sekin viilatehtaan rakennushistoriaa. Tämän artikkelin tarkoituksena on kertoa

viilatehtaan toiminnasta ja sen perustajasta Walfrid Wilhelm Wahlbergista. Vantaan kaupunginmuseon arkistossa olevat Wahlbergin suvun arkistosta kuvatut mikrokortit sisältävät aikaisemmin julkaisematonta aineistoa, jota olen tässä artikkelissa hyödyntänyt. Digitoidut sanomalehdet ovat olleet yhtä tärkeä tiedonlähde. Viilatehtaan

varsinainen arkisto lienee jo hävitetty, en onnistunut sitä löytämään. Mikrokorteilla oleva aines on katkelmainen, mikä heijastuu tähän artikkeliin.

WAHLBERGIN PERHE

Walfrid Wilhelm Wahlberg syntyi Uudessakaarlepyyssä värjärimestari Magnus Wahlbergin (1813–1874) ja vaimonsa Lena Lovisan (o.s. Salin) (1818–1893) perheeseen 25.5.1861 sen nuorimpana lapsena. Perheen lapsista kuoli kolme imeväisiässä. Eloonjääneistä lapsista kaksi tyttäristä avioitui merikapteenien kanssa. Toinen pojista Magnus Algot (1845–1910) oli ensin värjärinkisällinä, sitten merikapteenina ja kuoli liikemiehenä

Afrikassa Transvaalin Barbertonissa. Maria Irene (s. 1858) jäi naimattomaksi ja tapaamme myöhemmin hänet Dahlforsissa.1

Jäätyään leskeksi Lena Lovisa asui vuokralla tyttärensä kapteeninleski Agnes Augusta Silfvastin (s. 1842) talossa Irenen ja Walfridin kanssa.

Dahlforsin viilatehdas Irene Wahlbergin kuvaamana 1900-luvun alussa. Dahlforsiksi kutsuttiin nykyisen Vantaankosken alueella sijaitsevan Kvarnbackan kosken alun perin kolmesta putouksesta alinta. Kuva: Museovirasto.

Hän seurasi kuopustaan Helsingin pitäjään viimeistään 1888, jolloin hänet on täällä henkikirjoitettu. Hän kuoli Dahlforsissa 17.5.1883. Kuolinsyyksi on ilmoitettu halvaus, ”slag”2 ja hänet haudattiin täällä pitäjän kirkolle.

Rippikirjaan on merkitty, että Walfrid muutti Helsinkiin vuonna 1882.3 Varsinaisessa muuttokirjassa hänen ammatikseen on merkitty filhugg

1900-luvun

eli hän oli ennen muuttoaan jo hankkinut ammatin.4 Hän on ilmeisesti työskennellyt Uuteenkaarlepyyhyn vuonna 1875 perustetussa Nykarleby Filfabrik -tehtaassa.5 Hänen koulunkäynnistään en ole löytänyt tietoja, mutta Jorma Uimonen on Vantaan kaupunginmuseon valokuvaajanäyttelyä varten laadituissa teksteissään kertonut, että hän olisi ollut filosofian kandidaatti. 6 Se ei voi pitää ajallisesti paikkaansa, eikä häntä löydy Helsingin yliopiston matrikkeleista. Vantaankoskella kerrotaan perimätietona, että hän olisi tullut kävellen Pohjanmaalta etelään ja tehnyt muun muassa teroitustöitä matkallaan.7 Wahlberg muutti kirkonkirjan mukaan tammikuussa 1887 Helsingistä Winikbyn Hommakseen. Hän avioitui 9.6.1890 maakauppiaan tyttären Hilda Augusta Bäckmanin kanssa.8

Hilda Augusta Bäckman syntyi 21.2.1857 Kirkkonummella. Hänen vanhempansa olivat pitäjänräätäli, maakauppias Gustaf Fredrik Bäckman (1831–1893) ja Anna Lovisa Frostell (1824–1892). Perhe asui Skålan tilan mailla Leivosbölen kylässä. Lapsia oli viisi. 9 Vuonna 1885 sisarukset Hilda ja Aleksandra muuttivat Helsinkiin.10 Sieltä ”jungfru Hilda Augusta Bäckman” muutti ennen avioitumistaan Mårtensböleen joulukuussa 1889.11

Wahlbergin perheeseen syntyi kuusi lasta, joista eli aikuiseksi kolme: Gunhild Dorothea (1891–1971), Walfrid Waldemar (1892–1930), Wahlborg Elisabeth (1895–1899), Hildi Emilia (1896–1995), Knut Magnus (1898–1900) ja Knut Konstantin (1900).

Vuodet 1899 ja 1900 olivat perheessä ankarat. 12.7.1899 menehtyi Wahlborg Elisabeth aivotu-

berkuloosiin ja tammikuussa 1900 kuoli Knut Magnus 14 kuukauden ikäisenä. Toukokuussa 1900 syntynyt Knut Konstantin eli vain muutaman päivän. Molempien vauvojen kuolinsyy oli yleinen heikkous. Äiti Hilda Augusta seurasi lapsiaan 25.9.1900. Hän menehtyi aivotulehdukseen.12 Walfrid Wahlberg ei enää avioitunut uudelleen. Hän omistautui työlleen ja tehtaan kehittämiselle. Wahlberg kuoli kotonaan ilmeisesti pitkän sairauden jälkeen 19.4.1922. Muistokirjoituksen mukaan hän toimi uransa aluksi karkaisijana viilatehtaalla. Uudenaikaisena toimijana hän tilasi koneita ulkomailta ja laajensi toimintaa perustamalla trasselitehtaan, ainoan maassamme sekä voimalaitoksen. Kunnalliselämän sijasta hän osallistui innolla paikkakunnan suojeluskunnan ja vapaapalokunnan toimintaan. Myös nuorisoseuratoiminta oli hänen sydäntään lähellä13. Paikalliset muistavat hänet värikkäänä persoonana, jolla yhtenä 1910-luvun alun kesänä oli jopa kesy karhu elättinä.

IRENE WAHLBERG

Irene Wahlberg (1858–1943) muutti Dahlforsiin, virallisesti alkuvuodesta 190514 pitämään huolta veljensä taloudesta. Hän oli jo luonut nimeä ammattivalokuvaajana Pohjanmaalla ja maisemakuvaajana Uudellamaalla. Hänellä oli valokuvaamo Lohjalla.15 Mahdollisesti hän oli myös pitänyt pikkulasten koulua Uudessakaarlepyyssä 1880-luvun puolivälissä.16 Anna Nordström kertoo hänen olleen ammatiltaan opettaja.17 Vantaalla hän osallistui lähetysseuran toimintaan ja jätti jälkeensä muiston Wahlbergin perheen keskipisteenä18.

Dahlforsissa hän kuvasi pääasiassa harrastuksekseen vielä 1920-luvulla.19 Valokuvaajana hän oli melko tunnettu, ja ammatti mainitaan pienessä kuolinilmoituksessa Hufvudstadsbladetissa. Hän kuoli Vantaalla 2.8.1943.20

WALFRID WALDEMAR WAHLBERG

Nuorempi Walfrid pääsi ylioppilaaksi vuonna

1912 ja suoritti Helsingin yliopistossa oikeustutkinnon ja ylemmän hallintotutkinnon 191621

Samana vuonna hän muutti Helsinkiin. Hän sai

varatuomarin tittelin 1920. Jo vuoden ennen sitä hänellä oli asianajotoimisto Helsingissä. Vuonna 1918 hän avioitui senaatin kopisti, ylioppilas Agnes Maria Strömin (1891–1977) kanssa. Heille syntyi viisi lasta Ruth 1919 myöh. Johansson, Berit (1921–1985), myöh. Laakkonen ja pojat Walfrid Wilhelm (1923–1989), Björn Magnus (1924) ja Bror Ragnar (1926).

Nuorempi Wahlberg hoiti isänsä lakiasioita käräjillä ja tämän kuoleman jälkeen Dahlforsin yrityksiä. Hän kuoli yllättäen kotonaan 22.7.1930. Hänen nekrologissaan kerrotaan, että hän otti osaa 1918 sotatapahtumiin ja kuului suojeluskuntaan. Hän harrasti myös raviurheilua. Hautauksen toimitti Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla Otto Weckström22

GUNHILD WAHLBERG

Gunhild Dorothean (1891–1971) opinnoista ei ole tietoa. Hän avioitui vuonna 1915 kruununnimismies Wilhelm Aleksander Wehviläisen (1886–1942) kanssa. Pariskunta muutti Finströmiin Ahvenanmaalle 1916. Sittemmin Wehviläinen oli Helsingin piirin nimismiehenä ja Espoon nimismiehenä sekä Helsingin kihlakunnan kruununvoudin apulaisena osallistuen toimitusjohtajana tehtaan hoitoon.

Gunhild Wehviläinen muistetaan ahkerasta osanotosta kotipaikan yhdistyselämään. Hän toimi Vanda Lotta Svärd avdelningenin hallituksessa, oli pitkään Vanda Ungdomsföreningenin puheenjohtaja ja toimi Vanda Frivilliga Brandkårenissa.23

Gunhild Wehviläisen adoptiotytär Margareta Sirenius (1932–2021) hoiti tehdasta äitinsä jälkeen.

Hildi (myöhemmin Hilda) Emilia Wahlberg (1896–1995) avioitui 1923 Münchenistä, Saksasta kotoisin olevan ratsumestari Hugo Trauchin (s. 1888) kanssa. Avioliitosta, joka kesti vuoteen 1933, syntyi kaksi lasta. Sodan aikana Hilda Trauch muutti Ruotsiin Lidingöhön. Hänet on haudattu Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalle sukuhautaan.24

TEHDAS DAHLFORSIIN

Wahlbergin työ- ja asuinpaikoista 1882 mar-

raskuusta, jolloin hänet on merkitty Helsingin seurakuntaan,25 Helsingin pitäjään tuloon asti ei ole tietoa. Tosin niitä ei ole montaa ehtinyt olemaan, koska hän on aloittanut ammatinharjoituksensa Vantaankoskella jo kesällä 1883. Helsingfors Dagblad -lehdessä oli 29.6.1883 seuraava ilmoitus.26

saiseksi, niihin muodostetaan häntä, joka jää mahdollisen puukahvan sisään. Aihion molemmin puolin hakataan joko käsin tai koneella rivi hampaita haluttuun välimatkaan ja karkeuteen. Sitten hakataan toinen rivi ristiin ensimmäisen kanssa. Viila karkaistaan ja puhdistetaan. Hammastus voi olla vain toisella tai molemmilla puolilla viilaa tai myös sen sivuilla. Viiloja on lattamaisia, neliön tai vinoneliön mallisia, kolmikulmaisia, soikeita ja pyöreitä. Käyttötarkoitus määrää muodon ja koon. Lisäksi tehdään karkeampia raspeja puutöihin.

Samaan aikaan kun Wahlberg aloitti, Suomessa toimi muitakin viilanvalmistajia. Vuonna 1888 Turun ja Porin läänissä viilojen ”aukihakkaaminen” työllisti kymmenen miestä, Viipurin läänissä kaksi miestä, joita en ole kyennyt yksilöimään. Uudenmaan läänissä viiloja teki kuusi miestä, siis Wahlbergin yritys28. Vaasan läänissä toimi Uudessakaarlepyyssä J.W. Nesslerin viilanhakkaamo. Se oli suunnilleen Wahlbergin verstaan kokoinen, työssä oli seitsemän miestä ja yksi nainen. Siellä hakattiin 7 500 vanhaa ja 1 000 uutta viilaa, joiden arvo oli 9 750 markkaa29. Wahlbergin tuotto oli 3 937 markkaa30

Viilatehtaan perustamisajasta on ollut epäselvyyttä. Wahlberg itse sanoo 1892 kirjoittamassaan selonteossa, että viilanhakkaamo oli toiminut lyhyen aikaa, ”en kort tid”, ennen kuin se asennettiin käyttämään höyryvoimaa 7.3.1888.27

Sitä ennen hän on siis pitänyt pientä pajaa, jossa hän on uudelleenhakannut kuluneita viiloja. Se käy päinsä melko alkeellisilla välineillä. Siinä samassa hän on kehittänyt suunnitelmaansa päättäen pysyä Winickbyssä.

VIILA JA VIILATEHTAAT SUOMESSA

Viilaa on tarvittu niin kauan kuin on ollut seppiä työstämässä metallia. He ovat myös itse valmistaneet viilansa. Latteasta terästangosta taotaan ja leikataan sopiva kokoisia aihioita. Ne hiotaan ta -

Nesslerin tehtaan, jonka privilegio on vuodelta 1875, voi sanoa olevan Suomen ensimmäinen viilatehdas. 1900-luvun alussa viilatehtaita perustettiin lisää. Wiiala Filfabrik perustettiin 1901 Viialaan. Lehtitietojen mukaan perustettiin Tampereelle kaksikin viilatehdasta, Suonenjoelle, Simoon ja Ouluun kuhunkin yksi. Viialan Viilatehdas Oy toimi aina vuoteen 1998, ja sen tuotteita vietiin ulkomaille.31

Viilojen tehdasvalmistus Suomessa oli pientä, ja niitä tehtiin myös konepajoissa niiden omiin tarpeisiin. Pääosa tuotiin ulkomailta. Englannissa ja Saksassa on pitkä perinne viilojen teollisessa valmistuksessa. Viralliset tullitilastot eivät kuitenkaan erottele niitä muusta metalliartikkelien tuonnista.

DAHLFORSIIN TEHDAS

Marraskuun 21. päivänä vuonna 1886 Wahlberg teki Hommaksen isännän Otto Söderbergin kanssa seuraavan sisältöisen vuokrasopimuksen:

”Till filhuggerifabrikanten Walfrid Wilhelm Wahlberg utarrenderar jag på femtio (L) års tid räknadt från den 21. (tjuguförsta) November 1886, (åttatiosex) till samma dag 1936. (trettiosex) ett å mitt egande Hommas skattehemmans No 3. mark, i Winikby by i Helsinge socken och Nylands län, beläget jordstycke om cirka ett (1) tunnland, sålunda begränsadt: att densamma i öster och söder kringflytes af Wanda fors, i vester begränsas af ett stycke utaf Helsingfors sockens kyrkoväg samt i norr af ett emellan den så kallade ”södra åkern” och det arrenderade stycket löpande utfallsdike, som begynner vid sagde kyrkoväg och utlöper i Wanda fors, emot en öfverenskommen arrendeafgift femtio (50) finska mark om året, som första året förskottvis inbetalas vid kontraktets upprättande samt framledes jemväl förskottsvis, den 1. Novenber hvarje år. Och berättigas Wahlberg eller hans rättsinnehafvare att å den arrenderade marken, som utan mitt hörande får till annan person, mot utgörande af det stadgade arrendet, öfverlåtas, uppföra alla de hus och byggnader han för godt finner, samt bedrifva hvilket lagligt näringsfång han åstundar, äfvensom att sig till säkerhet för kontraktets bestånd vid ortens Häradsrätt söka och likaså mig ohördan vinna inteckning i ofvan berörda Hommas hemman.

Af detta kontrakt äro tvenne likalydande exemplar upprättade och i nedannämda därför tillkallade och på en gång närvarande vittnens öfvervaro af oss underskrifne. Helsinge Winikby den 21. November 1886.

Otto Söderberg

Med förestående kontrakt förklarar jag mig nöjd och förbinder mig att detsamma till alla delar fullgöra. Datum som ofvan.

Walfrid Wahlberg

Närvarande vittnen: William Rosenlindt gränsfiskal af dto, Karl Weckström (bom:), Karl Johan Lindström (bom:)

Första årets arrende är med femtio (50) mark betalt, som qvitteras. Hommas den 21. Nov. 86.”

Myöhemmin sopimukseen tehtiin vesioikeuksista

lisäys:

”Jag Emmi Söderberg, enka efter framlidne Bonden Otto Söderberg och numera ensam egare till Hommas skattehemman No 3. om ett halft mantal i Winikby by af Helsinge socken erkänner härmedelst att Walfrid Wahlberg i stöd af omstående kontrakt eger rätt till strandvattnet och den invid jordstycket belägna forsen, hvilken Wahlberg eger fritt begagna, ehuru detta i kontraktet blifvit uteglömdt, hvarhos jag härhos berättigar Wahlberg att utan mitt vidare hörande söka och vinna inteckning uti ofvannämnda mitt egande Hommas hemman ej allenast till säkerhet för omstående kontrakt, utan äfven detta sålunda nu gjorda tillägg dertill. Detta allt bekräftigar inristande mitt bomärke härinunder, Helsingfors den 18. januari 1888.

Emmi Söderberg Bondeenka (bom:)

Bevittna: Otto E. Stenroth J.u.K., E. Edvin Arppe Senatskanslist”32

Vuonna 1888 Walfrid ja äitinsä Sofia on henkikirjoihin merkitty asumaan Hommaksen tilalle.33 Jossain vaiheessa äidin etunimi on kirjattu väärin. Hänestä ei myöskään ole tehty kirkonkirjoihin mitään muuttoilmoituksia. Hän asui pojan perheessä kuolemaansa saakka vuoteen 1893.

Viimeistään 1888 Wahlberg siis asettui asumaan Vinikbyhyn ja aloitti tehdastoimintansa. Alku lienee ollut melko vaatimaton. Hän on aluksi asunut sillan pielessä, joen rannalla pienessä mökissä, jossa Anna Nordström sittemmin asui sen purkamiseen asti. Mökissä oli ensin vain tupa, ja sitten rakennettiin toinen huone. Tien toiselle puolelle Wahlberg rakensi pienen pajan, jossa hän teki viiloja, kunnes tehdas valmistui, kertoi vuon -

na 1976 Anna Nordström, joka oli muuttanut Vantaankoskelle vuonna 1917.34

HÖYRY KÄYTTÖVOIMANA

Maaliskuun 7. vuonna 1888 Wahlberg aloitti jauhatuksen höyrymyllyssä35, ja syksyllä 1889 hän perusti höyrysahan.36 Tilastoihin Wahlberg ilmoitti vuonna 1888 Dahlfors ångkvarn -nimisen yrityksen ja sen perustamisvuodeksi vuoden 1888. Myllyssä oli kaksi höyryvoimalla toimivaa kiviparia. Siellä oli jauhettu 83 tynnyriä ruista ja 137 tynnyriä kauraa. Myllyssä työskenteli yksi yli 18-vuotias mies.37

Dahlforsiksi kutsuttiin Kvarnbackan kosken alun perin kolmesta putouksesta alinta. Wahl -

berg käytti sitä nimeä myös osoitteenaan. Heporauta arvelee puisen tehdasrakennuksen olleen valmis viimeistään 1892, mutta sen on täytynyt olla olemassa silloin, kun myllyn toiminta alkoi. Rakennuksesta on kuva Museoviraston kuva-arkistossa.38 Se oli kaksikerroksinen hirsirakennus samalla paikalla, tien ja kosken kulmauksessa kuin kivinen tehdasrakennus. Heporauta on artikkelissaan kuvannut tehtaan ja alueen muiden rakennusten historian niin tarkkaan, että en puutu asiaan enempää.

Vuoden 1889 teollisuuslaitosten tilastoon on merkitty vain mylly. Sen toiminnan on ilmoitettu alkaneen vuonna 1887. Työpäiviä on kertynyt 300 ja niistä maksettu palkkaa 720 markkaa. Työvoi-

maa on ollut yksi yli 18-vuotias mies. Myllyä käytti 10 hevosvoiman höyrykone, jota varten ostettiin polttopuuta 200 markalla. Ruista ja kauraa jauhettiin 1 600 tynnyriä ja siitä saatiin bruttoansiota 720 markkaa.39

Koskella oli höyrymyllyn lisäksi tällöin vielä Winikbyn ja Brutubyn kylien yhteismylly ja Berndt von Schantzin omistama vesimylly toisella rannalla. Winikbyn myllyn paikka hävisi vuoden 1892 väylän räjäytyksissä, mutta vastarannan mylly jatkoi toimintaansa.40

Vuoden 1889 henkikirjoista ei vielä löydy Wahlbergin työmiehiksi sopivaa ryhmää, vain Wahlberg äiteineen.41 Vuonna 1890 Hommakseen on henkikirjoitettu Wahlberg ja äiti Sofia, mutta Gårdsin

tilalle ”fabriksidkaren Walfrid Wahlberg, filhuggaren Magnus Friström [s.18]71, Filemon Elfving 79, August Lindström 72, Sliparen Karl Lindström 61, Lärling R. Hallbeck 74, Sliparen Aina Winqvist 55. Verkmästaren Gustaf Lindström 65, Maskinisten Frans Liljeström 57, Mjölnaren Karl Anton Weckström 43, systern Theresia 54”. Mylläri on ollut Gårdsissa jo vuonna 1885. Sitä ennenkin siellä asui mylläri, joten ei ole varma, oliko Weckström Wahlbergin palveluksessa.42

Vuonna 1890 yritys toimi kaikilla kolmella haarallaan. Myllyllä ja sahalla oli yhteinen miehitys, kaksi miestä, joiden ikä oli 15 ja 18 vuoden välillä ja neljä yli 18-vuotiasta miestä. Voimaa tuotti kahdeksan hevosvoiman höyrykone. Myllyssä jauhettiin 150 markan arvosta ruista ja 175 markan arvosta kauraa. Bruttotuotto oli yhteensä 130 markkaa.43

Sahalla sahattiin 4 000 markan arvosta tukkeja, niistä saatiin lautaa ja lankkuja 4 000 markan arvosta. Kuluja oli lisäksi 25 litraa öljyä ja ”bomolja” 65 markkaa.44

Viilanhakkaamossa oli tuotanto aloitettu vuoden 1890 aikana. Työssä oli kolme alaikäistä miestä ja yksi nainen. Täysi-ikäisiä henkilöitä oli neljä miestä ja yksi nainen. Heille oli maksettu palkkoja yhteensä 3 500 markkaa. Vanhojen viilojen uudelleenhakkaamisen lisäksi tehtiin uusiakin, koska sinne oli ostettu sekä kotimaista terästä 500 markalla että ulkomaista 2 500 markalla. Halkoja oli ostettu 100 syltä 800 markalla. Ulkomaista tavaraa oli ostettu lisäksi suolahappoa 300 markan, hiomakiviä 780 markan ja öljyä 200 markan arvosta. Tehtyjen viilojen bruttoarvoksi Wahlberg ilmoitti 10 000 markkaa.45 Laskin, että viilojen teko tuotti ilmoitetut kulut vähennettynä 1 420 markkaa.

Gårdsissa on ilmeisesti ollut tilaa majoittaa työmiehiä, koska Wahlberg vaimoineen ja työmiehineen on merkitty asumaan sinne vielä vuonna 1891. Henkikirjoista löytyvät: ”Fabriksidkaren, Landthandlanden Walfrid Wahlberg [s. 18]62, hustru Hilda 59, Pig Amanda Sundström, Filhuggaren Magnus Friström 71, August Lindström

72, Lärling Wiktor Rönning, August Holstens, R. Hallbäck 74, Sliparen Alina Lindqvist 55, Werk-

mästaren Gustaf Lindström 65, hustru Amanda 66, Maskinisten Frans Liljeström, Mjölnaren Karl Anton Weckström 43”, jotka voi lukea Wahlbergin väeksi.46

Vuonna 1891 Wahlberg ei ole ilmoittanut mitään tietoja Kauppa- ja teollisuushallitukselle. Samana vuonna 13. elokuuta hän jättää Uudenmaan läänin kuvernöörille ilmoituksen, jossa kertoo aikovansa ottaa käyttöön höyrykoneen sijasta vesivoiman, sen edullisuuden takia, varsinkin viilatehtaan vuoksi. Samalla hän pyytää lupaa rakentaa siirrettävän padon, koska voima koskessa ei ilman sitä riitä matalanveden aikana.47 Selostuksessaan toukokuussa 1892 Wahlberg selittää, että höyrykone poltti sylen puuta päivässä, koneenkäyttäjän palkka oli neljä markkaa päivässä ja puunhakkuu maksoi kaksi markkaa, yhteensä 14 markkaa. Hänellä oli neljä tottumatonta työläistä ja tehtaat antoivat viiloja hakattavaksi vain kokeeksi. Höyrykonetta korjattiin, mutta ¾ syltä päivässä oli silti liikaa. Hän perusti sahan, jotta sen jätteillä voisi lämmittää, mutta kone oli liian pieni käyttämään kaikkea. Hän itse joutui ponnistelemaan yli voimiensa. Mutta sen jälkeen, kun väylän räjäytyksessä kaksi kosken kolmesta vesimyllystä häviäisi, hänelle jäisi mahdollisuus ansaita muuttamalla omakin myllynsä ja tehtaansa käymään vesivoimalla.48

Hommaksesta vuokrattua maata seurasi jo vesioikeus, ja vastarannalta Erikaksen tilan mailta Wahlberg oli hankkinut padon toiselle päälle paikan. Alun perin koneenkäyttäjä Matts Granbergin ja Anders Gustaf Lindströmin välinen 14.3.1888 tehty vuokrasopimus siirrettiin 5.9.1890 Wahlbergille ja 14.3.1891 Lindström antoi Wahlbergille luvan käyttää vapaasti koskea ja maapalan rantaoikeuksia. Kolmasosa tynnyrinalan palsta rajoittui idässä yleiseen maantiehen, pohjoisessa Helsingin pitäjän kirkkotiehen, lännessä Vantaan koskeen ja etelässä Månsaksen tilan hakaan ja peltoon. Vuokra siitä oli 40 markkaa vuodelta.49

Asian edetessä pidettiin kuvernöörin käskystä katselmus tehtaalla lokakuussa 1892. Tie- ja vesirakennusylihallituksen Päijänteen piirin insinööri K.R. von Willebrandt ja kylän uskotut miehet,

rusthollari Karl Gustaf Malmström Winikbystä, tilanomistaja Johan Fredrik Winqvist Brutubystä, hakija viilanhakkaaja Walfrid Wahlberg, kuten myös possessionaatti B.E. von Schantz, tilanomistajat Johan Edward Winqvist, Johan Fredrik Eklund ja Viktor Frostell, kaikki Helsingin pitäjästä, olivat läsnä.

Katselmuksessa kävi ilmi, että rakennuksessa oli hakemuksen mukainen vesipyörä, jossa oli siirrettävä pystysuora akseli. Pyörän leveys oli 4,8 metriä. Ylhäältä pyörätilaan tuleva vesiränni oli viisi metriä leveä ja sen pohja oli 0,95 metriä korkeammalla kuin saman levyisen poistorännin pohja. Poistorännin vedensyvyys oli 0,15 metriä. Vesilaitokseen ei katselmuksessa ollut huomauttamista. Katselmuksessa mainittiin, että saha sijaitsi alempana niemellä ja voima siirrettiin sinne ”med ståltrådslina”.

Lääninkansliassa asiaa käsiteltäessä sekä Metsähallitus että Tie- ja vesirakennusylihallitus olivat väliaikaista patoa vastaan, koska koskessa uitettiin tukkeja ja vesistön säännöstelytyöt olivat parhaillaan käynnissä. Lankuilla vuoratusta palkista tehty pato oli tosin jo rakennettu. Se oli kiinnitetty pulteilla kalliopohjaan.50 Tehdas sai luvan jatkaa, mutta pato jäi luvattomaksi.

Tämä vuosi 1892 katsotaan viilatehtaan perustamisvuodeksi tehtaan kirjepapereissa, tosin on myös kirjepapereita, joissa vuosi on 1888. Elinkeinoilmoitusta viilatehtaasta en ole löytänyt arkistoista. Heporauta tulkitsee välipäätöksen 13.3.1893 tehtaan privilegioksi, mutta kysymyksessä on käsky Wahlbergille kuuluttaa kirkossa hakemuksensa ja siihen liittyvät asiakirjat, jotta ne, joilla on asiaan muistuttamista, voivat sen tehdä, ja hakijan on sitten uudistettava hakemuksensa. Wahlberg uusi hakemuksen 14.7. 1893 ja se kulki ylihallituksille lausunnolle. Kuvernöörin päätöstä ei mikrokortilta löydy, mutta padosta käydään käräjiä myöhemmin.51

Vuonna 1892 on sekä omistajan että työväen henkikirjoituspaikka Hommas. Tässä vaiheessa on tehtaan lisäksi jo ollut valmiina asuintiloja tehtaan tontilla. Vuoden 1892 koskialueen karttaan ja Museoviraston valokuvaan perustuen tehtaan itä -

puolella lähinnä tehdasta on Wahlbergin yksikerroksinen, satulakattoinen hirsinen asuinrakennus, joka oli vuorattu rimoitetulla pystylaudoituksella. Sen edessä on tornimainen kuisti. Sen takana, joen suuntaisesti on pitkä, satulakattoinen rakennus, jossa oli sekä asuntoja että pohjoispäässä isot vajan ovet, väriltään ilmeisesti punainen. Keskellä on katolla ikkunallinen frontoni. Asuinhuoneiden ikkunoita on alhaalla neljä ja ullakolla yksi. Niemen kärjessä on kolme talousrakennusta, muun muassa navetta.52

Wahlbergin talouteen on vuoden 1892 henkikirjaan merkitty: ”Hommas: Inhyses: Filhuggaren, landthandlanden Walfrid Wahlberg [s. 18]61, hustru Hilda 59, Dreng Bernd Rönning 70, Reinhold Hallbäck 73, Albert Holstens, Magnus Friström 71”. 53

Tilastotiedoissa 1892 Wahlberg itse ilmoittaa Dahlfors Vattenkvarn -nimisen vesimyllyn saaneen privilegiot 1.6.1892. Vesirattaan tehoksi hän ilmoittaa 80 hevosvoimaa. Jauhatusta oli tehty 144 työpäivää ja palkkoja maksettu 600 markkaa. Ruista oli jauhettu 1 845 hehtoa 880 markan edestä, kauraa 1 340 hehtoa – 252 markan ja ohraa kahdeksan hehtoa kahden markan edestä, yhteensä 11 134 markkaa. Myllyssä oli ollut sattunut vain pienempiä onnettomuuksia, joista oli koitunut muutaman päivän työkyvyttömyys.54

Viilatehtaan saman vuoden lomakkeessa hän ilmoittaa työssä olleen yhden alaikäisen ja kahdeksan täysi-ikäistä miestä, joista yksi oli ulkomaalainen. Työpäiviä oli tehty 2 500 ja palkkoja maksettu 6 000 markkaa. Voimalähteenä oli sama 80 hevosvoiman laite. Tehtaalla oli uudelleenlyöty viiloja 13 000 markan edestä. Tarvikkeita oli ostettu 7 055 markalla, joukossa myös ulkomaista talttaterästä 15 kiloa. Määrän pienuudesta voi päätellä, että uusien viilojen tuotanto ei ollut vielä onnistunut. Sahasta hän ei ilmoita mitään.55

Vuonna 1893 väkeä Dahlbergin tehtaalla on jo: ” Filhuggerifabrikanten Walfrid Wahlberg [s. 18]61, hustru Hilda 59, piga Edla Davidsdotter 66, Filhuggarna Albert Holstins 75; Runar Hallbäck 23.2.73 ja Magnus Friström 71, Mjölnaren Wilhelm Söderlund 38, hustru Wilhelmina 40, barn

Oskar 64, Johan 74, Matilda 78, Filsliperskan Mina Winqvist 46 ja filhuggaren Johan Flodell 54, svensk undersåte, hustru Emilia 54.56

AGENTIT JA TYÖVOIMAILMOITUKSET

Wahlberg ilmoitti ahkerasti lehdissä sekä työvoimaa hakiessaan että mainoksin. Wahlbergilla oli Helsingissä konttori aluksi Iso Robertinkadulla numerossa 18 ja sitten vuosien ajan Albertinkadulla numerossa 8, ainakin jo 1891 lähtien.57 Vuoden 1888 elokuussa hän haki Hufvudstadsbladetin sivuilla karkaisijaksi koulutettavaa seppää ja renkejä.58

Hermes Annons- och notisblad -lehdessä hän ilmoitti jo maaliskuussa 1886 verstaansa toiminnasta hienolla ja monipuolisella ilmoituksella. Silloin hänellä ei vielä ollut konttoria, vaan kauppias Dannholmin liikkeessä otettiin työt vastaan.59

Pitäjänmäen asema lähempänä, ja siellä Wahlbergilla oli makasiini ainakin vuodesta 191862 ellei jo aikaisemmin, vuoteen 1947, jolloin makasiini ja tontin vuokraoikeus myytiin Työväline osakeyhtiölle 40 000 markan hintaan.63

Viilatehtaalla oli jo varhain puhelin. Ilmoituksessa 25.7.1896 puhelin on Tomtbackan keskuksen alainen ja toimii nimihuudolla.60 Tomtbackan puhelinkeskus alkoi toimia vuonna 1884.61

Rahtiliikenne tehtaalle kulki aluksi Tikkurilan aseman kautta. Rantaradan valmistuttua 1903 oli

KONKURSSI 1893

Wahlbergin taloudellinen tilanne oli alusta asti vaikea. Hän sanoo olleensa ”obemedlad”, vailla pääomaa ja lainarahan varassa.64 Vuonna 1891 hän sai valtiolta pienteollisuuden edistämisvaroista 5 000 markan lainan laajentaakseen kuluneiden viilojen uudelleenhakkausta varten perustamaansa verstasta.65

Heporaudan tiedolle, että Wahlberg olisi saanut 1890 haltuunsa Wanda Bruk -yhtiön Månsasja Björkbacka -tilat, ja vuokraoikeuden Petas- ja Erikas -tiloihin, Nurmijärven rekognitiometsät, Hämeenkylän rautakaivoksen ja valtaoikeudet Viipurin läänin Lappjärveen, Muolaanjärveen ja Kirkkojärveen66, en ole löytänyt mistään vahvistusta. Tieto on alun perin peräisin Tyynelän diplomityöstä67.

Erikaksen puustellin vuokraoikeus oli siirtynyt ruukinalueen kaupassa 1881 Berndt von Schantzille ja hänen jälkeensä 1888 Anders Gustav Lindströmille.68 Rekognitiometsät palautuivat lain mukaan valtiolle jo 1861, kun Vanda Brukin toiminta loppui.69 Ruukkia koskevasta kirjallisuudesta en ole löytänyt mainintoja Viipurin läänin järvistä. Heporauta lainaa Taru Tyynelän diplomityötä, jossa puolestaan ei ole lähdeviitteitä. Wahlberg oli taloudellisissa vaikeuksissa jo 1891, eikä hänen selvityksessään liiketoimistaan

puhuta mitään ruukin alueista. Niiden ostamiseen hän ei luultavasti olisi kyennyt, eikä niistä näy missään tuloa.

Wahlberg kirjoittaa omakätisessä muistiossaan otsikolla Förklaring öfver affarens gång ifrån den 7. Mars 1888 till den 14. Maj 1892 liiketointensa alkuvaiheesta. Hän kertoo, että vuonna 1888, kun hän aloitti höyryvoimalla, C.F. Spennert70 avusti häntä. Spennert otti vastaan töitä kaupungissa, ja Spennertin kirjanpitäjä hoiti kirjanpidon. Spennert sai 10 prosentin provision töistä, mutta Wahlberg joutui kuitenkin maksamaan kirjanpitäjälle. 9.2.1889 Spennert ehdotti, että hän perustaa Wahlbergille käyttötilin (conto courant), jonka vakuudeksi tehtiin 14.400 markan vekseli, jonka Wahlberg hyväksyi ja Spennert diskontoi, sitoumuksella, että Spennert sai hakea kiinnityksen Dahlforsin tilan kiinteään ja irtaimeen. Spennert kuitenkin ehdotti puhuttuaan isänsä kanssa, että Wahlbergin olisi paras antaa matalin arvio omaisuudestaan, niin hän tekee kunnollisen kauppakirjan kaikesta ja Wahlberg saa pitää tilinsä, mutta pääsee kaikista vekseleistään. Kauppakirja tehtiin, vuokraoikeus siirrettiin Spennertille ja tämä haki kihlakunnanoikeudessa syksyllä 1889 kiinnityksen Dahlforsin vuokramaahan. Vekselit jäivät kuitenkin voimaan, eikä Wahlberg saanut tiliä.

Syksyllä 1889 Wahlberg pystytti omalla kustannuksellaan höyrysahan ja sai siihen raamin

A. Stenbergiltä luvaten maksaa sen hakkaamalla konepajan kuluneet viilat. Samalla tavalla Wahlberg osti myös kanttausirkkelin, mutta joutui maksamaan myös käteistä 1 000 markkaa, jonka hän sai Spennertiltä vekseliä vastaan. Marraskuussa saha aloitti toimintansa, mutta viilatehtaan kuntoon laittaminen jatkui samanaikaisesti pitkälle talveen. Vasta helmikuun alussa 1890 Wahlberg sai kunnolliset ammattimiehet sahalle. Kevätalvella 1890 hankaluudet Spennertin kanssa jatkuivat, ja Wahlberg kääntyi naapureidensa tilanomistajien F.E Hellmanin ja W.E. Frostellin71 sekä espoolaisen kauppiaan A. Juslinin puoleen. Näiden avustuksella hän sai tilin Wasa Bankeniin. Spennert luovutti kauppakirjalla

Wahlbergin omaisuuden takaisin vuonna 1891. Vekseliluottojärjestelyin saatiin kassakreditiivi maksettua. Tehdas oli silloin toukokuussa 1892 kiinnitetty 25 000 markan veloista.72 Wahlberg selostaa edelleen vaikeuksiaan ja toivoo vesivoiman avulla saavana liiketoimet luistamaan paremmin tulevaisuudessa.

Konkurssi tuli eteen vuonna 1893. Lokakuussa 1892 käräjillä myönnettiin rouva Hilda Augusta Wahlbergille ns. pesäero eli se omaisuus, mitä hän perinnön, lahjan, testamentin kautta tai muuten sai, jäi hänen omaisuudekseen, eikä hänen tästä lähtien tarvinnut vastata miehen avioliiton aikana tekemistä veloista, ellei hän itse ollut niihin kirjoittanut nimeään.73 Rouvan vanhemmat olivat juuri kuolleet, äiti vuonna 1892 ja isä vuonna 1893. Näin turvattiin hänen mahdollinen perintönsä sekä varmistettiin perheen asemaa mahdollisessa konkurssissa.

Konkurssihakemus on jätetty käräjäoikeuteen 9.10 1893. Käräjäoikeus määräsi kaikki saamamiehet tulemaan käräjille 3.4.1894 esittämään vaatimuksensa. Velkojia oli kaikkiaan 46 kappaletta, liikkeitä ja yksityisiä henkilöitä.74

Sanomalehdissä kuulutettiin velkojainkokous pidettäväksi hotelli Kämpissä 11.10.1893. Kokouksen asioina oli käsitellä ja päättää: ”The Mutual Life”-vakuutusyhtiössä sisällä olevan 50 000 markan vaatimus, herra B.E. von Schantzin suorittaman vesiputouksen patoamisen aiheuttamat vahingot Dahlforsin myllylle, vaatimus valtiolle korvauksesta väylän räjäyttämisen takia aiheutuneesta tulvavahingosta tehdasrakennuksille, pesän realisointi ja asiamiesten palkkio.75 Konkurssin asiamieheksi oli nimitetty varatuomari Gösta Palmros.

Lokakuun 30. päivä 1893 pidetyssä julkisessa huutokaupassa rouva Wahlberg osti Dahlforsin viilanhakkaamon 11 500 markalla.76 Hän jätti 18.9.1896 Helsingin kihlakunnan kruununvoudille ilmoituksen kaupparekisteriin toiminimestä Dahlfors Filhuggeri, joka sijaitsee Hommaksen tilan mailla Winikbyn kylässä. Sen toimiala on viilojen valmistus ja uudelleenhakkaus, ja se on toiminut nimellä Dahlfors ”för länge tid tillbaka”.77

SVENSSONIN TAPAUS

Velkojain kokouksessa keskustellun henkivakuutuksen tarina on pitkä, siitä ei tosin ole Wahlbergin mikrokorttiarkistossa mitään. Lehdistössä sitä käsiteltiin tiiviisti koko oikeudenkäynnin ajan. 24.5.1893 oli Aftonbladetissa uutinen, jossa kerrottiin, että Dahlforsin viilanhakkaamon ruotsinmaalainen työnjohtaja Lars August Svensson oli oletettavasti tehnyt sunnuntaina itsemurhan syöksymällä jokeen. Jo lauantaina oli huomattu, että hän ei ollut mielentilaltaan täysin normaali. Sunnuntaina hän oli auttanut tehtailija Wahlbergia hautajaiskuusten pystyttämisessä, koska tehtailijan äiti haudattiin samana päivänä. Hautauksen aikaan hän kuitenkin heittäytyi jokeen, josta ongella olleet pojat hänet löysivät.78

Lehtitietojen mukaan Svensson oli 4.5. tehnyt suuren 100 000 markan henkivakuutuksen, josta puolet tulisi maksettavaksi tehtailija Wahlbergille, koska heillä oli aikeena ryhtyä yhteisiin yrityksiin. Hän oli luovuttanut vakuutuksen 9.5. Wahlbergille. Vakuutusyhtiö The Mutual Life Insurance Company of New York kieltäytyi maksamasta konkurssipesän asiamiehille, koska oli syytä epäillä itsemurhaa. Helsingin raastuvanoikeuden 4. osasto antoi asiassa tuomion vakuutusyhtiön hyväksi, koska Svensson oli antanut vakuutusta ottaessaan vääriä tietoja ja oli epäilys, että Svensson oli tehnyt itsemurhan.

Hovioikeus, jonne asiamiehet valittivat, antoi päätöksen 15.6.1895, että kuolemansyystä piti järjestää uusi tutkimus. Asiaa käsiteltiin taas raastuvanoikeudessa 19.7.1895. Silloin kuultiin todistajana mm. viilanhakkaajan oppipoikaa Viktor Ferdinand Lönnqvistiä, joka kertomansa mukaan oli helluntaipäivän aamulla 21.5.1893 ottanut työpaikaltaan Hertaksen kievarista Tikkurilasta kyytiin hänelle tuntemattoman miehen Dahlforsiin. Vähän ennen Dahlforsia mies oli jäänyt kyydistä, mutta hetken kuluttua juossut hevosen perässä ja sanonut haluavansa takaisin Tikkurilaan. Todistaja, jota Svensson oli syyttä kohdellut huonosti, päätti olla pysähtymättä. Svensson juoksi hevosen kiinni, mutta juuri silloin todistaja piiskasi hevosta, jolloin Svenssonin ote irtosi ja hän

vieri jokeen jyrkältä penkereeltä. Nähtyään, että Svensson meni virtaa alas tukista kiinni pitäen, todistaja jatkoi matkaansa.

Toinen todistaja vastarannalla näki Svenssonin ja ajomiehen keskustelevan jotakin, mutta ei huomannut Svenssonin tarranneen kärryyn eikä sitä, miten Svensson putosi jokeen. Raastuvanoikeus hylkäsi taas vaatimuksen, koska Svensson oli antanut terveydentilastaan vääriä tietoja. Tämän jälkeen asia oli hovioikeudessa ja edelleen senaatissa. Päätökseksi tuli, että yhtiön ei tarvinnut maksaa, koska Svensson oli antanut sekä hakemuksessaan että lääkärintarkastuksessa vääriä tietoja.79

Ilmeisesti tämän pitkällisen oikeudenkäynnin asianajopalkkiot olivat osaltaan syynä, että Wahlbergin velkojat kutsuttiin uuteen velkojainkokoukseen 28.10.1897. Asioina oli velallisen henkivakuutuksesta tehdyn tarjouksen hyväksyminen, asiamiehen palkkio ja laskun maksaminen, joka koski toisen persoonan pesän laskuun käymän oikeuden palkkioita. Pesän hoitajana oli varatuomari Gösta Palmros,80 joka oli mukana Wahlbergin liiketoimissa pitkään.

TEHDAS

Tuotantotoiminta jatkui rouvan ollessa nimellinen omistaja. Sahasta ei annettu tilastotietoja, joten sen toiminta lienee ollut vähäistä. Jatkossa käsittelen tuotantolukuja viiden vuoden väliajoin, koska digitoitujen tietojen loppuessa 1905 kävin työn ekonomian takia kortit läpi vain joka viides vuosi.

Vuonna 1895 myllyä hoiti yksi mies. Työpäiviä oli 300, ja palkkaa maksettu 1 100 markkaa. Myllyssä oli jauhettu ja tehty ryynejä 90 tynnyristä kauraa ja jauhettu 40 tynnyriä ruista. Tuotto oli yhteensä 1 440 mk. Talia ja öljyä oli ostettu 100 markalla.81 Myllynpito oli siis Wahlbergille aika vähän tuottavaa.

Oik. Vantaankosken aluetta vuonna 1976. Kuva otettu Vantaanjoen yli menevältä puusillalta kohti patolaitetta. Kuva: Lauri Leppänen / Vantaan kaupunginmuseo.

Viilatehtaassa työskenteli yhdeksän miestä, työpäiviä oli 2 600 ja palkkoja maksettu 7 500 markkaa. Kotimaisia raaka-aineita oli ostettu 600 markalla ja ulkomaisia 700 markalla. Viiloja oli uudelleenhakattu ja karkaistu 12 200 markan edestä.82

PATO OIKEUDESSA

Hommaksen tilan uusi isäntä, sahan kirjanpitäjä

Karl Albert Silfverberg haastoi rouva Wahlbergin oikeuteen, koska tämä oli ilman lupaa pystyttänyt padon hänen tilastaan vuokratulle alueelle. Vaatimukseen yhtyi virkansa puolesta kruununimismies Gustaf Emil Holmström. Helsingin kihlakunnan käräjäoikeus tuomitsi 6.2.1897 vuoden 1868 vesilain 16. §:n perusteella tehtailijanvaimo Wahlbergille 50 markkaa sakkoa tai kymmenen päivää vankeutta ja purkamaan padon omalla kustannuksellaan tai maksamaan kruunulle, joka purkaa sen. Silfverbergille hänet tuomittiin maksamaan sata markkaa vahingonkorvausta ja kulut. Rouva valitti Turun hovioikeuteen. Varatuomari Gösta

Palmros ja asianajaja O.W. Svahn menivät hänen puolestaan takuuseen sakoista ja ilmoittivat, että

rouva on jättänyt lupa-anomuksen Uudenmaan läänin kuvernöörille. Hovioikeus jätti 14.9.1897 tuomion ennalleen ja määräsi rouvan maksamaan Silfverbergin asiakirjojen lunastuksen. Valitus senaatin oikeusosastolle tuotti saman tuloksen 14.9.1898. Lisäksi tuli maksettavaksi Silfverbergin kuluja 30 markkaa.

Tilapäiselle padolle myönnettiin lupa 23.12.1899. Anomusta ei ole arkistossa, mutta asia käy ilmi niistä asiakirjoista, joita on kiinteän padon rakentamiseksi tehdyn anomuksen yhteydessä sekä lehtiuutisista.83

VUOSI 1900

Hilda Augusta Wahlberg kuoli 25.9.1900. Testamentissaan, jonka hän teki 14.3.1900, hän määräsi kaiken jäämistönsä, kiinteän ja irtaimen mukaan luettuna henkivakuutus lapsilleen. Jos joku heistä kuolee, hänen osuutensa jaetaan muille lapsille. Walfrid Wilhelm Wahlberg saa hallita omaisuutta elämänsä ajan ilman selontekovelvollisuutta kenellekään, käyttää käteisvarat niihin tarkoituksiin, kuin hän katsoo hallinnassa tarpeelliseksi, ja käyttää kiinteistöjen, joita hän ei omista,

tulot lasten ylläpitoon ja kasvatukseen. Kiinteistöjä hän ei saa ilman holhouslautakunnan ja oikeuden lupaa kiinnittää. Pesässä olevat käteisen rahan ja irtaimen hän saa käyttää tarpeelliseksi katsomiin tarkoituksiin. Asiapaperin alla oli rouvan puumerkki. Wahlberg valvoi testamentin käräjillä 6.9.1900.84

Vuoden 1900 tilastokorttiin on ilmoitettu omistajiksi Walfrid Wilhelm Wahlbergs barn. Työmiehiä on ollut 9 ja päiviä tehty 2500, palkkoja maksettu 6 000 markkaa. Vesivoiman lisäksi on tarvittu 8 hevosvoiman polttomoottori, ”petroleummotor”. Ulkomailta on ostettu suolahappoa, tinaa ja lyijyä. Ostettuja kotimaisia raaka-aineita olivat hiili, tali, puutavara, meisseliteräs, koneöljy, petroli ja hiomakivet, yhteensä yli 2 500 markalla. Viiloja oli uudelleenhakattu 13 000 markan edestä.85 Myllyn kortissa kerrotaan sen toiminnan lakanneen, koska stockqvartersmannen K.T. Silfverberg oli saattanut myllynpadon pois käytöstä.86

VUONNA 1903 UUSI TEHDAS JA OMA TONTTI

Puinen mylly- ja viilatehdasrakennus oli ilmeisesti tullut liian pieneksi ja sen paikalle, kuvista päätellen samoille kiviperustuksillekin, nousi vuonna 1903 tiilinen rakennus.87 Tämä rakennus eri-ikäisine laajennuksineen on meille tuttu viilatehdas. Vuonna 1904 on tehty yksityiskohtainen selvitys tontilla olleesta irtaimesta ja rakennuksista. Seuraavat kappaleet perustuvat siihen. Tehdas oli tiilestä muurattu, yksikerroksinen, mutta sillan puolisesta päästä kaksikerroksinen. Siinä myllyhuoneen yläpuolella oli puisella välipohjalla erotettu huonetila, johon johti maantieltä ajosilta, myllyn tuuttihuone. Rakennuksen myötä tehdas siirtyi moderniin aikaan. Sinne asennettiin entisen vesipyörän paikalle kaksi turbiinia ja konehuoneeseen dynamo, josta saatiin sähkövirta valaistukseen tehtaalla, asuintaloissa ja varastoissa. Höyrykoneella lämmitettiin putkien kautta tiloja.88 Myllyn lattian alla oli puinen vesiränni ja siinä kaksi Columbia-turbiinia, joka kehitti 28 kilowattia 1,8 metrin putouskorkeudella. Lisäksi siellä oli kartiohammaspyörästö myllyn voimansiirtoon. Dynamo oli 25 ampeerin ja 120 watin tehoinen.89

Wahlberg oli edistyksellinen tehtaanomistaja. Sähkövalaistus ei 1903 ollut vielä itsestään selvyys. Helsinkiin oli asennettu ensimmäinen pieni sähköverkko 1880-luvun alussa, ja Helsingin Sähkövalaistusyhtiön voimantuotanto aloitti 1890.90 Malmin Sähkölaitos, Helsingin pitäjän ensimmäinen sähkölaitos perustettiin 1910.91

Selonteon mukaan rakennuksessa, kooltaan noin 14,9 x 12,1 m, oli alakerrassa kolme huonetilaa, joissa oli betonilattia. Joen puolella oli myllyhuone, keskellä konehuone, jossa oli höyry- ja dynamokone sekä viilanhakkauskone. Kolmannessa huonetilassa oli höyrypannu, hiomakone, karkaisu-uuni ja vesisäiliöitä. Tehtaan varustukseen kuului myös taonta-ahjo, ahjo ja hehkutusuuni, jotka oli muurattu yhteiseen savupiippuun rakennuksen itäpäässä.

Koneistusta oli selonteon mukaan vuonna 1900 rakennettu höyrypannu, jossa oli 27 neliömetrin tulipinta ja kuuden yksikön paine lisälaitteineen sekä höyrykone ja kivennostin Varsinaisia työkoneita oli hiekkapuhalluslaite viilojen esikäsittelyyn merkkiä G. Frowein & Co Radformwald, sementtijalkaan muurattu hiomalaite lisälaitteineen ja kivineen, tuuletin, viilahöylä 60 cm:n lyöntipituudella merkiltään G. Frowein, viilanhakkauskone merkiltään No 44 A. Wideström Stockholm, tarkoitettu 12 tuuman viilojen hakkaamiseen, sementtijalustaan muurattu, lisävarusteina yhdeksän tyynyä ja kokillia viilausalustojen valamista varten, viilanhakkauskone No 3 G. Frowein 20 tuuman slätfilar-viilojen tekoon jalustalla kokilleineen sekä viilanhakkauskone, joka oli tarkoitettu 22 tuuman nelikulmaisten bestöt-viilojen tekoon jalustoineen ja kokilleineen, samaa saksalaista Frowein-merkkiä. Lisäksi kerrotaan olevan erilaisia työkaluja, kuten vasaroita, meisseleitä, viiloja sekä yksi nostotalja.

Myllyssä oli kahdeksan korttelin Hellers-kivet ja hammasvaihteet sekä ryynilaite ja rouhinmylly. Pihalla oli pärehöylä sekä rautainen ja puinen vinssauslaite patopuomien nostoa varten. Lisäksi oli erilaisia voimansiirtolaitteita ja remmipyöriä, remmejä, lämpöjohto ja viilojen kuivauslaite.

Rakennuksia oli tehtailijan asuintalo, kaksiker-

Viilatehtaan omistajan Walfrid Wilhelm Wahlbergin koti kuvattuna 1900-luvun alussa.

Kuva: Irene Wahlberg / Museovirasto.

roksinen, hirsinen ja öljymaalattu, sementtilaattakatto, mitoiltaan 12 x 6,8 metriä ja 13 metrin päässä tehtaasta. Siinä oli viisi tulisijaa ja kaksi savupiippua, sisällä rautainen kierreporras ja kaksi lautaeteistä.

Talli ja navetta oli osin hirttä, osin lautaa, huopakatto sekä makasiini- ja liiterirakennus, osin tehty hirrestä ja osin jätepuusta, huopakatto, jaettu neljään osastoon, puulattia, mitoiltaan 16,5 x 3 metriä. Työväenasunto oli yksikerroksinen, hirttä, huopakatto, lautaeteinen, sisälsi viisi huonetta,

joissa kolme tulisijaa ja leivinuuni. Siinä oli ullakkohuone, jossa oli hellaliesi. Se oli mitoiltaan 11,5 x 7,35 x 3 metriä. Sauna oli hirttä, huopakatto, yhteen rakennettu työväenasuntoon. Pesuhuoneessa oli sementtilattia, kiuas ja muurattu pata. Sen yhteydessä oli kamari, jossa oli pellillä päällystetty uuni. Rakennuksen mitat olivat 5,65 x 4,2 x 3 metriä.

Liiteri oli jätepuuta ja lautaa, huopakatto, maalattia, kooltaan 7,4 x 5,6 x 3,25 m.

Kvarnbackan puolella, ilmeisesti Erikakselta vuokratulla tontilla oli hirsinen vuoraamaton, pä -

rekattoinen asuinrakennus, jossa oli kaksi huoneen ja keittiön asuntoa, neljä tulisijaa ja kaksi lautaeteistä, mitoiltaan 9 x 7,25 x 3,25 m. Sen luona oli ulkohuone, jossa oli lautalattia ja pärekatto.

Koko omaisuuden arvo oli 67 750 mk, tontin arvoa ei ole laskettu.92 Asiayhteyksistä irrallaan säilynyt asiakirja on laadittu vakuutusyhtiötä varten päätellen siitä, että rakennusten yksityiskohdat ja välimatkat on merkitty tarkkaan

TONTTIKAUPPA

Uusi tehdas nousi omalle maalle. Hommaksen isäntäpari Karl Viktor Lönnberg ja hänen vaimonsa Maria Sofia syntyään Lönnberg myivät 13.11.1903 kantatilasta erotettavaksi ”Walfrid

W. Wahlbergin alaikäisille lapsille, pojalle Walfrid Waldemarille, tyttärille Gunhild Dorothealle ja Hilda Emilialle Hommaksen ½ manttaalin verotilasta no 3 Vinikbyn kylässä Forsåker-nimisen maakappaleen ja siihen kuuluvan koskioikeuden mukaan lukien sen tonttimaan, jota 21.11.1886 tehty vuokrasopimus koskee. Se ulottuu rajapyykistä no 177 Hommaksen tilan ja Vinikbyn yhteismaan välillä, pyykistä 178 yleistä maantietä vasten ja pyykistä 179 Vinikbyn yhteismaata vasten, etelässä ja lännessä sitä rajoittaa Vantaan joki, hintaan 4 000 Suomen kultamarkkaa, josta allekirjoitettaessa maksetaan 2 000 markkaa ja loput 1.12.1903. Seuraavin ehdoin: pääsy ja käyttöoikeus siirtyy ostajalle, kun koko summa on maksettu. Myydystä maasta, joka otetaan maakirjaan nimellä Dahlfors, pitää maksaa kantatilalle vuosittain ennen veronkantoa 25 markan maksu. Asukas Gustaf Nordström saa asua vuokraamassaan mökissä kuolinpäiväänsä saakka seitsemän päivätyön tai 20 markan vuosivuokraa vastaan. Ostaja maksaa palstan erotuskulut.”93 Ehto Nordströmien asumisesta pysyi voimassa. Vasta kun Vantaan kaupunki osti viilatehtaan ja maat vuonna 1975 ja purki tehtaan rakennukset, Anna Nordström lähti mökistä.94

Erottamisessa 18.11.1903 todettiin, että Hommaksen tila oli mitattu ja lohkottu isonjaon täydennyksessä 5.9.1881, ja näin ei varsinaista ra -

jankäyntiä tarvittu, koska pyykit löytyivät ja asianomaiset hyväksyivät silloin tehdyn jyvityksen. Palsta ”Dalhfors” kuvattiin seuraavasti. Siinä oli erilaista peltoa yhteensä 0,58 ha, niittyä 0,38 ha, metsää 0,71 hehtaaria, johon sisältyi kivistä mäkeä, alue nimeltä Finnsudden ja rantamaata. Ala oli yhteensä 1,67 hehtaaria. Hommakseen jäi viljeltyä maata 32,67 ha ja metsää 92,84 hehtaaria. Vesioikeutta ei jaettu. Kuvernöörin päätös erotuksen laillisuudesta saatiin 27.8.1904.95 Palsta merkittiin maarekisteriin numerolla 3:2, 5.9.1904.

KIINTEÄ PATO 1905

Vantaanjoen vesistössä tehtiin mittavia säännöstelytöitä, koska yläjuoksulla joki tulvi keväisin pelloille. Vuonna 1892 räjäytettiin kallio nykyisen Kehä III sillan kohdalta ja uoma muuttui niin, että itärannan myllyt joutuivat lopettamaan.96

Vuonna 1905 Wahlberg kirjelmöi Tie- ja vesirakennusylihallitukselle siitä, että Mustakosken ja Pitkäkosken perkaustyön takia kevättulvat ja jäidenlähtö olivat tulleet rajummaksi ja aiheuttivat hänen tehtaansa voimalaitokselle vahinkoa. Koskella pidettiin sen takia Ylihallituksen päätöksellä katselmus, johon rannanomistajia kutsuttiin koolle 29.5.1905. Kokoonkutsujana oli nuorempi insinööri Santtu Gräsbeck.97 Katselmuksen tuloksesta ei ole tietoa. Jo edellisenä vuonna Wahlberg oli saanut Senaatilta hylkäävän päätöksen anoessaan korvauksia perkaustyön aiheuttamista vahingoista.98

Tulvat vaivasivat tehdasta usein. Paikkakunnalla kerrotaan, että vedessä seisten työskenneltiin niin kauan, kuin saappaan varret riittivät. Sitten nostettiin hakkauskoneet kattoon pultattuihin koukkuihin turvaan.

Käyttövoiman riittävyys oli edelleen ongelma uudessa rakennuksessakin. Vuoden 1905 kesäkuussa Wahlberg lastensa holhoojana anoi lääninhallitukselta lupaa rakentaa väliaikaisen pa -

Oik. Vantaankoski tulvii vuonna 1966. Taustalla Vantaankosken mylly. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

don tilalle kiinteän padon yli putouksen. Syynä oli se, että koskenperkaus- ja säännöstelytoimenpiteet olivat aiheuttaneet tilanteen, jossa vesivoima ei riittänyt tehtaan tarpeisiin. Päijänteen piirin nuorempi piiri-insinööri Fr. Rechardt piti 16. lokakuuta 1906 kuvernöörin 27. joulukuuta 1905 määräämän katselmuksen. Piiri-insinööri katsoi asian koskevan enemmänkin jo paikalla olevan padon säilyttämistä pysyvänä patona. Padon keskellä olevan 2,7 m levyisen aukon hän katsoi riittävän uittoa varten, koska vesi on uiton aikaan korkealla. Aukko voitiin avata ja sulkea irtonaisilla tukeilla. Yläpuolella olevan vesilaitoksen

omistajalla Gösta Palmrosilla ei ollut mitään patoa vastaan. Paikalla ollut kunnan edustaja vaati, että padon yläpuolella olevan sillan arkut täytyi vahvistaa, koska pato rasitti siltaa. Insinööri esitti, että 19,2 metriä pitkä pato saisi olla paikallaan ja

sen korkeus saisi olla 10,42 metriä. Aukon pitää olla korkean veden aikana uittoa varten avattava. Hakijan pitää omalla kustannuksellaan vahvistaa maantiesillan maatukien saumat. Lisäksi hän saisi matalan veden aikaan korottaa patoa irtotukeilla korkeintaan 10,85 m korkeaksi. Lääninhallitus antoi katselmuspöytäkirjan mukaisen myöntävän päätöksen 12.1.1911.99 Vedenkorkeuden säätely oli ratkaiseva edellytys tehtaan toiminnalle, esimerkiksi vuonna 1910 tehdas seisoi sopimattoman vedenkorkeuden takia 2–4 viikkoa.100

TEHDAS TOIMINNASSA, 1900-LUKU

Wahlbergin tilastoa varten antamien tietojen mukaan uusi tehdas oli vuonna 1904 ollut toiminnassa vain kahdeksan kuukautta tulipalon takia, ”Genom vådeld har Fabriken bedrifvits i 8 månader”.101

Vuonna 1905 tehtaalla oli työssä 18 miestä, joista yksi oli alle 18-vuotias ja joista kolme oli ulkomaalaisia. Voimanlähteinä oli kaksi 60 hevosvoiman vesiturbiinia ja tarvittaessa 25 hevosvoiman höyrykone. Kotimaisia raaka-aineita oli ostettu 1 240 markalla ja ulkomaista kivihiiltä, tinaa ja lyijyä 900 markalla. Viiloja oli uudelleenhakattu 34 000 markan edestä. Myllyssä oli jauhettu viljoja ja tehty ryynejä 2 000 markan arvosta.102

Vuonna 1904 viilatehtaat työllistivät Suomessa yhteensä 63 henkilöä, joista oli naisia kolme. Wahlbergilla oli tilaston mukaan 18 työntekijää.103 Se oli merkittävä työnantaja pitäjän pohjoisosassa teollisuuden keskittyessä lähemmäs Helsinkiä. Dahlforsista muodostui pieni yhtei-

sö vanhojen ruukkiyhteisöjen tapaan. Tehdas, omistaja ja työmiesten perheet asuivat kaikki lähekkäin. Yhdyskunta oli täysin ruotsinkielinen. Työntekijöissä oli Ruotsin kansalaisia varsinkin työnjohtajina.

Tehdasrakennusta laajennettiin pariin otteeseen. Heporaudan mukaan rakennettiin vuonna 1912 kivijalalle yksikerroksinen, kaareva lisäsiipi neljän ikkunan mittaisena. Katolla oli puutarha ja kaiteen joka toisen pylvään päässä oli kukkaruukut. Sitä jatkettiin, niin että siinä oli kuusi ikkunaa. Se jatkeena on vielä pieni pulpettikattoinen laajennus.104 Laajennus on avointa tehdassalia.

Teollisuushallitus rekisteröi hakemuksen perusteella 27.3.1907 tavaramerkkirekisteriin nume-

rolla 1041 hakijan tekemille tai maahan tuoduille viiloille, naftahehkulampuille, jauhoille ja ryyneille tavaramerkin, tasasivuisen kolmion, jonka yläkärjen yläpuolella ja sivujen kärkien vierellä on pienet W-merkit. Rekisteröinnin sanotaan olevan voimassa kolme vuotta, jonka jälkeen se voidaan uusia.105

Osoitukseksi tuotteiden laadusta Dahlfors Filhuggeri sai vuoden 1908 Teollisuusnäyttelyssä hopeamitalin.106 Aineistoon sisältyy myös suosituksia asiakkailta, kuten helsinkiläiset Maskin- och Brobyggnadsaktiebolaget, Helsingfors Ångfartygbolag ja Oy Helsingin moottoritehdas. Tyytyväisiä asiakkaita on ainakin Viipurista, Maarianhaminasta ja Turusta.

Vuonna 1908 Irene Wahlberg myi omistamansa trasselitehtaan Dahlfors Filhuggerille 15 317 markan hintaan. Summasta kuitattiin hänen velkansa, joten hänelle maksettiin 3 944 markkaa.107 Kauppaan kuului myös rakennus, josta voi päätellä puhdistamolla olleen erillinen rakennus niemellä.

WAHLBERG LAMPPUKAUPPIAANA

Wahlberg perusti vuonna 1905 kauppaliikkeen

Helsinkiin tarkoituksenaan käydä kauppaa lampuilla, niiden tarvikkeilla, lamppuöljyllä ja viiloilla. Elinkeinoilmoitus Helsingin maistraatille on päivätty 7.10.1905.108 Liike oli konttorin yhteydessä osoitteessa Merimiehenkatu 20 ja sitten Vladimirinkatu 54. Vuoden 1909 kalentereissa konttorin osoite on Erkinkatu 54.109

Wahlberg oli 5.8.1905 ostanut Arthur Gyllingiltä naftahehkulamppuliikkeen hintaan 9 516 markkaa. Kauppa käsitti sekä liikkeen että varastot. Ostaja velvoitettiin suorittamaan loppuun puolivalmiit työt siihen hintaan kuin myyjä on sopinut työsuorittajan G.E. Berggrenin konepajan kanssa, jos tämä pystyy työn tekemään.110 Gylling oli perustanut yrityksen Arthur Gylling & C:o vuonna 1903. Yhtiömiehenä oli aluksi Israel Vik. Yhtiö oli viety kaupparekisteriin numerolla 14.769 huhtikuussa 1903.111

Liikkeen pääartikkeli oli naftalamppu. Sen oli kehittänyt itävaltalainen Carl Auer von Welsbach (1858–1929). Hän oli geologi ja keksijä, joka kehitti hehkulamppua.112 Lehtiartikkelissa vuonna 1903 kerrotaan, että naftahehkulampussa valon kehitti pienen kaasugeneraattorin kaasuttama nafta. Lamppu oli helppo sytyttää ja kehitti 100 normaalikynttilän voimaisen, valkoisen valon. Se ei tarvinnut kaasuputkistoa niin kuin muut kaasuvalot. Se oli myös halpa käyttää, vain kaksi penniä tunti. Rautatietorin lounaiskulmassa olevassa kioskissa uutta valoa saattoi ihailla. Katuvalaistuksessa systeemin piti olla muita kaasulamppuja parempi. Lamppuja toimitti amerikkalainen

Welsbach Company, jonka pääedustaja Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä oli Arthur Gylling & Co, Mikonkatu 11, Helsinki. 113 Lamppujen osat tilattiin Gloucesterista, New Jerseystä ja laivattiin tänne.

Gylling ei saanut yritystä vetämään ja jo 20.1.1904 Welsbach Company veti pois edustuksen, koska kauppoja oli tilausten vähyydestä päätellen tehty vain Helsingin läheisyydessä, ei Venäjällä eikä Skandinaviassa niin kuin oli odotus.114

Wahlberg huomasi pian oston jälkeen, että kauppa ei vastannut hänen odotuksiaan. Arkistosta löytyy varastoinventaario, jonka mukaan

Gyllingin ja Wahlbergin arvioilla sen arvosta on eroa Wahlbergin hyväksi 2 578 markkaa. Wahlberg pyysi Gyllingiltä alennusta kauppahinnasta, mutta tämä vastasi 22.10.1905, että tinkiminen ei tule kysymykseen.115

Wahlberg haastoi hovioikeuden auskultantti Arthur Gyllingin Nastolan pitäjän Toivonojan kartanosta Hollolan, Kärkölän ja Nastolan pitäjäin kä-

räjäkunnan varsinaiselle talvikäräjille 29.3.1906. Wahlbergia edusti varatuomari Torsten Boisman ja Gyllingiä varatuomari Arvid Sourander. Wahlberg vaati kaupan mitätöimistä ja Gyllingiä maksamaan takaisin kauppasumman sillä perusteella, että varasto ei ollut maksetun arvoinen. Oli myös käynyt ilmi, että Gyllingin liike ei ollutkaan Welsbach Companyn pääedustaja, kuten kaupanteossa oli annettu ymmärtää. Kun Wahlberg oli alkanut myydä lamppuja, oli tehtailija Sohlberg tullut hänen luokseen ja kertonut, ettei Gylling ollut koskaan ollutkaan agentti, vaan vain ostanut yhtiöltä joitakin lamppuja. Sohlbergin itsensä oli Welsbach ottanut kirjeellä 20. 3.1905 asiamieheksi Helsingin kaupunkiin ja sen ympäristöön ja edelleen kirjeessä 1.8.1905 koko Suomeen.

Asiaa käsiteltiin varastoinventaarioiden avulla vastaajan ilmoittaessa, että hän ei enää vuosiin ollut ollut Welsbachin edustaja eikä kauppakirjassa mitään siitä mainita. Tehtiin välipäätös, jotta voitaisiin kuulla todistajaa Helsingin raastuvan oikeudessa. Asia setvittiin kuulemisen jälkeen kaksilla käräjillä ja sovittelutilaisuudessa jäi tuomioksi

8.4.1907, että Gylling joutui maksamaan Wahlbergille 2 728 markkaa 94 penniä varastojen puuttuvaa arvoa ja 500 markka Wahlbergin oikeudenkäyntikuluja. Muu kanne hylättiin. Hovioikeus, johon Gylling vetosi, muutti tuomion 20. 12.1909 ja Gylling joutui maksamaan vain laskuvirheen aiheuttaman 56 markka korkoineen. Wahlberg haki tähän muutosta senaatista, mutta hovioikeuden tuomio jäi siellä voimaan 3.7.1913 ja hänelle jäi maksettavaksi 70 markkaa Gyllingin kuluja.116

Lamput kiinnostivat Wahlbergia teknisesti. Nya Pressen -lehden uutisessa 2.9.1906 Teollisuushallitus ilmoittaa uusista patenteista, että tehtailija W. W. Wahlbergille on myönnetty patentti naftahehkulampulle.117 Wahlberg piti lamppukauppaansa ilmeisesti vuoden 1910 konkurssiinsa saakka.

Wahlbergilla oli samaan aikaan monta rautaa tulessa. Mårtensbyn puolella oli myllyvoimalaitoksen työmaa yhteisenä sen omistajan varatuomari Palmrosin kanssa. Sekään ei sujunut kahnauksitta, vaan liikekumppaneitten välisiä raha-asioita

selvitettiin Helsingin raastuvanoikeudessa vuonna 1909. Kantajana oli Palmros ja vastaajana Dahlfors Filhuggeri Walfrid W Wahlberg.118

PAKKOHUUTOKAUPPA JA

TOIMINTA 1910-LUVULLA

Rahoituksen järjestäminen oli Wahlbergin liiketoiminnassa jatkuva ongelma. Rakennuskulut ja vuoden 1904 tulipalon vahinkojen korjaaminen ovat aiheuttaneet luoton tarvetta. Säilyneessä arkistossa on velkakirjojen kiinnitysasiakirjoja käräjäoikeudesta ja muita rahoitusjärjestelyihin liittyviä papereita. Niiden esittäminen tässä olisi liian pitkä ja epätarkoituksenmukainen asia. Kiinnityksiä haettiin ja lainoja uusittiin. Holhouslautakunta antoi joka kerta lausunnon, kerran jopa kielteisen. Velkojina oli Nordiska Aktiebanken, Wasa Aktie Banken isoimpina ja enka- och pupillkassa.

Velkojen yhteenlaskettua summaa on mahdoton tässä laskea, mutta elokuussa 1910 tilanne oli siinä pisteessä, että Helsingin kihlakunnankruununvouti ilmoitti pidettäväksi pakkohuutokaupan

8.9. klo 12 paikan päällä, jossa myydään, ellei laillista estettä tule, Valfrid Valdemar, Gunhild Dorothea ja Hilda Emilia Vahlbergin omistama palsta Dahlfors rakennuksineen ja laitoksineen Asianajotoimisto Jansson & Sundmanin ym. saamisten suorittamiseksi toiminimeltä ”Dahlfors filhuggeri Valfrid V. Vahlberg”.119

Jostain syystä huutokauppa ei silloin toteutunut, ja uusi huutokauppa ilmoitettiin pidettäväksi lokakuun 20. päivä klo 12.120 Huutokauppa lykkäytyi uudelleen, ja 12.4.1911 pakkohuutokaupassa Irene Wahlberg teki korkeimman tarjouksen 71 355 markkaa 30 penniä. Maksettuaan summan ja kaupan saatua näin lainvoiman, hän sai kruununvouti Harry Niklanderilta kauppakirjan 4.5.1911. Siinä todettiin, että palsta Dahlfors laitteineen ja rakennuksineen siirtyi hänelle maksuista ja veloista vapaana, paitsi että sitä rasitti Wasa Bankenille annettu vakuus 40 000 markan velkasetelistä kuuden prosentin korolla, kiinnitetty helmikuussa 1905 ja toinen omistajalle 4.2.1907 annettu 25 000 markan velkakirja kuuden prosentin korolla.121 Pienemmistä veloista Wahlberg oli vapautunut.

Irene Wahlberg ilmoitti kaupparekisteriin

26.4.1911 toiminimen ”Walfrid W. Wahlbergs Filhuggeri, Dahlfors. Innehafvaren Irene Wahlberg”.122. Mukana seuraa todistus, jolla Walfrid W. Wahlberg oikeuttaa Irene Wahlbergin käyttämään toiminimeä. Toiminimen tarkoitus on valmistaa viiloja ja jauhatustoiminta.

Julkaisu Registreringtidning för varumärken ilmoittaa toiminimen Dahlfors Filhuggeri lakanneen ja toiminimen ”Walfrid W. Wahlbergs Filhuggeri, Dahlfors. Innehafvaren Irene Wahlberg” numero 26.044 aloittaneen.123

Lainhuudon Irene Wahlberg sai tonttiin

18.9.1911.124 Sisarukset tekivät keskenään vuokrasopimuksen tehtaasta kymmeneksi vuodeksi. Irene saa vapaan ylöspidon ja 25 markkaa kuukaudessa ”för vård sin hus och hem”. Vuokraaja vastaa kaikista yrityksen menoista ja niistä koroista, joita Irenelle koituu sekä koron sille pääomalle, minkä hän on liikkeeseen laittanut ja sitoutuu jättämään sen vuokra-ajan loputtua samassa kunnossa. Lisäksi on pykälä, joka oikeuttaa vuokraajan ostamaan yrityksen takaisin samalla summalla, kuin Irene siitä maksoi.125

Wahlberg jatkoi viilanvalmistusta entiseen tapaan. Vuonna 1910 tehtaan palveluksessa oli 14 työmiehen lisäksi myös insinööri ja konttoristi. Käyttövoimana oli yksi 28 hevosvoimainen vesiturbiini ja saman voimainen höyrykone sekä 32 neliömetrin höyrykattila. Tehtaassa oli seitsemän työkonetta. Terästä oli ostettu 4 100 markalla ja tuotettu uusia ja uudelleenhakattuja viiloja 43 500 markalla. Tehdas seisoi sopimattoman vedenkorkeuden takia 2–4 viikkoa ja korjaustöiden takia 1–2 viikkoa.126

Vuonna 1915 ensimmäinen maailmansota oli jo alkanut vaikuttaa Suomessakin. Sodan edetessä Helsingin teollisuus alkoi kuitenkin saada Venäjän armeijalta tilauksia, ja voi ajatella, että konepajojen täystyöllisyys kulutti viiloja enenevässä määrin. Wahlbergilla oli työssä yksi alle 18-vuotias ja 12 täysi-ikäistä miestä, insinööri ja naiskonttoristi. Palkkoja maksettiin yhteensä 22 700 markkaa. Tilastossa mainitaan neljä 60 hevosvoiman sähkömoottoria höyrykoneen lisäksi. Ulkomaisia

raaka-aineita oli ostettu 44 000 markalla ja kotimaisia puolivalmisteita 6 000 markalla. Tuotannon arvo oli 100 200 markkaa.127

Vuosi 1916 oli edellistä parempi. Työväkeä oli keskimäärin 32 miestä ja yksi nainen vaihdellen talvikuukausien 29:stä kesän 40:een. Muuta henkilökuntaa oli insinööri ja naiskonttoristi. Palkkoja oli maksettu 50 440 markkaa. Tehtaalle oli hankittu terästä 21 tonnia 50 000 markalla ja muita raaka-aineita kotimaasta 12 000 markalla. Uusia viiloja oli tehty ja hakattu uudelleen vanhoja viiloja. Nyt ilmoitettiin voimanlähteeksi kolme turbiinia, kaksi dynamoa, höyrykone ja neljä sähkömoottoria. Konekantaa oli yksi jousivasara, 15 viilanhakkuukonetta, viisi hiomakiveä ja kaksi smirgelikonetta. Tehdas oli seissyt seitsemän päivää liian suuren vedenkorkeuden takia ja kuukauden vesiturbiinin ylös ottamisen takia. Lomakkeessa ilmoitetaan myös, että vuoden aikana on rakennettu kymmenhuoneinen talo ja ulkohuone työväelle, rakennettu tehdasrakennusta ja patoa128

Vuonna 1917 on rakennettu kuusi työväenasuntoa ulkohuoneineen. Työssä oli silloin väkeä keskimäärin 43 henkilöä, heistä neljä miestä ja yksi nainen alle 18 vuotta. Uusia viiloja tehtiin 6 465 tusinaa arvoltaan 180 000 ja vanhoja hakattiin 410 800 markalla.129

Vuosi 1917 oli taas jonkinasteinen käännekohta Wahlbergin liiketoimissa. Edellisenä vuonna Wahlberg oli ostanut Palmrosin konkurssihuutokaupasta Mårtensbyn myllyn tontteineen ja vesioikeuksineen. Tammikuussa 1917 asiat järjestyivät niin, että voitiin kirjoittaa kauppakirja, jolla Irene Wahlberg myi Walfrid W. Wahlbergille omistamansa palstan ja sillä olevat rakennukset ja laitokset samaan 71 355 markan ja 30 pennin hintaan, kuin oli ne ostanut.130 Tämän jälkeen ei tehtaan historiassa tapahtunut mitään taloudellisia äkkikäänteitä. Parisenkymmentä vuotta kesti siis saada yritys vakiintumaan.

1910-luvulla Wahlberg ehti puuhaamaan myös uuden rautatien suunnittelussa. Rata olisi kulkenut Pitäjänmäeltä Lepsämään Nurmijärvelle ja sieltä toisessa vaiheessa Karkkilaan. Nya Pressen nimittää uutisessaan puuhan kärkimieheksi juuri

Wahlbergin. 14. lokakuuta 1908 hän oli kutsunut kiinnostuneet koolle. Kokouksessa varattiin 2 000 markkaa linjan tutkimiseen ja merkittiin yhtiön osakkeita yli 30 000 markalla.131 Alkuinnostuksesta huolimatta rata jäi toteutumatta.

Levottomat vuodet 1917 ja 1918 sujuivat Dahlforsissa melko rauhallisesti. Marraskuun 16. päivänä 1917 kuudenkymmenen miehen aseistettu joukko punakaartilaisia teki kotitarkastuksen Malmgårdin puustellissa Kårbölessä ja pidätti agronomi Leo Järnströmin. Samoin joukko huligaaneja murtautui kello 11 aikaan illalla ikkunan kautta viilatehtaaseen ja vei saaliinaan viiloja 2 000 markan edestä. Gårdsista, Hommaksesta ja muista taloista he etsivät aseita.132

Marraskuun suurlakon aikana myös Dahlforsin työläiset olivat lakossa, koska vuoden 1917 tilastokortissa mainitaan viikon lakko. Kirjallisuudesta ei löydy Vantaankoskelta ja Dahlforsista mitään erikoista vuosien 1917 ja 1918 ajalta.

ESITE 1910-LUVULTA

Mikrokorteille on kuvattu suomenkielinen viilojen hinnasto 1910-luvun alkupuoliskolta. Jugend-ornamentein koristetussa kannessa on kuva tehtaasta siinä vaiheessa, kun laajennus on jo

tasakattoisena toteutettu, tehtaan kolmiomerkki ja lause: Minun valmisteeni on palkittu Helsingin teollisuusnäyttelyssä kultamitalilla, hopeamitalilla ja kunniakirjalla.

Sisäsivulla hän minämuodossa kertoo seuranneensa alinomaa viilateollisuuden kehitystä Euroopan ja Yhdysvaltojen teollisuuskeskuksissa ja hankkinut tehtaaseensa uusimmat ja edullisimmat erikoiskoneet ja voivansa näin kilpailla laadun ja hintojen suhteen ulko- ja kotimaisten valmistajien kanssa. Mukana on myös liikekumppanien suosituksia, joista tuorein on vuodelta 1912. Kuluneiden viilojen teritys maksoi hinnaston mukaan seitsemästä kymmeneen penniin tuuma. Karkeat viilat teritettiin kilohintaan 75 penniä kilolta.

Uusia viiloja valmistettiin ja hinnoiteltiin tuumamitan ja muodon mukaan. Kahdesta viiteen tuumaa pitkät maksoivat keskikarkeina seitsemän penniä tuumalta ja keskihienoina kahdeksan penniä. Kuusituumaiset litteät ja kolmitahkoiset maksoivat 6 markkaa ja siitä kahden tuuman välein suurimmat kahdeksantoista tuumaa pitkät 49 markkaa tusina.

Suippenevat, puolipyöreät, nelitahkoiset ja pyöreät maksoivat vähemmän, viidestä markasta 43 markkaan tusina. Valmistettiin myös raamisaha -

viiloja, kolmitahkoisia sahaviiloja ja puolipyöreitä ja litteitä kavio- ja kaakeliraspeja. Tilauksesta tehtiin muita kokoja ja lajeja viiloja ja raspeja.133

KOSKI JA UITTO

Vantaanjoessa uitettiin tukkeja aina korkeilla kevät- ja syysvesillä. Uittoyhtiön oli uittosäännön mukaan suojattava puomeilla arat kohteet ja tehtävä rännejä tarpeellisiin paikkoihin. Vahinkoja

kuitenkin sattui ja 18.10.1912 kokoontui Dahlforsissa katselmuskokous sen johdosta, että Wahlberg oli vaatinut korvausta Aktiebolaget August

Eklöfiltä kesien 1911 ja 1912 uittojen aikana yhtiön laiminlyöntien takia syntyneistä vahingoista. Osan vahinkoista Eklöfin edustaja myönsi, mutta kertoi yhtiön jo osallistuneen korjaukseen. Wahlberg sai korvausta turbiiniakselin uudelleensorvauksesta ja sen kytkemisestä, uudesta suojakalterista ja korvausta verstaan käymisestä pelkällä höyryvoimalla, korjaustöistä ja -materiaaleista

749 markkaa 20 penniä.134

Vuonna 1919 Wahlberg haki Metsähallitukselle, Helsingin Halkokonttorille ja herra J. E. Hellmanin laskuun uittaville koko kosken omistajan ominaisuudessa uittokiellon lääninhallituksesta, koska nämä uittavat ilman lupaa yli ylemmän (myllyn) padon ilman asiaankuuluvia suojapuomeja. Suotuisa päätös tuli maaherralta 26.4.1919.135

Wahlberg teki kuitenkin samana vuonna ja seuraavina keväinä sopimuksia, joilla antoi maksua vastaan uittajille luvan uittaa tukkeja ja propseja koskessa vapaasti yli patojen takauksella korvata vahingot. Katselmuksia ja vahinkoneuvotteluja käytiin vuosien mittaan useita.

Keväällä 1928 oli Sörnäs aktiebolagin uitossa puomi katkennut ja ylemmälle padolle tullut niin suuri tukkisuma, että vesi oli noussut ja uhkasi myllyrakennusta syömällä rantavallia. Sitä suojattiin rakentamalla patoa 18 hevoslastillisesta puuvillajätettä, kustannukset työstä ja seisokista olivat yhteensä 73 525 markkaa.

Sörnäs aktiebolag oli kyllästynyt jatkuviin korvauspyyntöihin ja valitti maaherralle 1928 kosken padoista, että mitään rakennuslupaa ei kummallekaan ollut, kuninkaanuomat molemmissa oli suljettu ja uitto tapahtui patojen yli, mikä aiheutti uittajille ylimääräistä kustannusta ja vahinkoa. Padot oli rakennettu luvatta, eikä omistajalla ollut oikeutta sulkea kuninkaanuomaa, eikä myöskään kantaa uittajilta vuotuisia maksuja. Sörnäs aktiebolaget pyysi määräämään 10.5.1927 piiri-insinöörin katselmuksen ja ehdottamaan sellaiset toimenpiteet, joilla puutavaran uitto sujuisi ilman hankaluuksia ja tekemään uittosääntöön

tarpeelliset muutokset. Katselmus pidettiin. Maaherra määräsi 10.7.1929 avaamaan ylemmän eli Kvarnbackan kosken padon kuninkaanuoman kohdalta 10 metriä ja sillä syvyydellä, että se vastaa vesilaitoksen sisäänottoaukon kynnyskorkeutta 13 metriä. Alemman padon luukku pitää avata kahden metrin ja kahdeksankymmenen senttimetrin leveydeltä aina luonnolliseen pohjansyvyyteen ennen kevättulvan alkua ja niin kauan kuin se kestää. Uittosääntö oli tekeillä.136

Wahlbergin perilliset aloittivat valitustien. Varatuomari Walfrid Waldemar Wahlberg kuoli kesken sen. Perilliset saivat vihdoin 26.11.1931 Korkeimmasta hallinto-oikeudesta päätöksen, jolla maaherran päätös 10.7. 1929 pidettiin voimassa.137

Koskella käytiin toinenkin yli sukupolvien ulottuva riitajuttu, 7.4.1919 Brutubyn Påvalsin talon puolikkaan omistaja Väinö Frithiof Johansson pyysi maaherralta lupaa erottaa talolle kuuluvan osan Kvarnbackan koskesta pystyttääkseen siihen saha-, mylly- ja sähkölaitoksen. Mukaan hankkeeseen tulivat Karl Åvall, K.V. Silfverberg, Viktor Frostell, Arthur Örthen, Karl Örthen, Oskar Vinqvist, Theodor Selenius, Emil Eklund ja maanviljelijä

Arthur Wikströmin ja hänen alaikäisen lapsensa

holhoojana A.W. Eklund. Kaikki olivat Vinikbyn ja Brutubyn tilojen omistajina osakkaita kyläkunnan

vanhassa myllynpaikassa ja jakamattomassa vesiosuudessa. Sen vuoksi maaherra määräsi Päijänteen piirin insinöörin pitämään katselmuksen ennen erotuspäätöstä. Katselmuksessa 31.10.1921

tehtailija Wahlberg ilmoitti, että Mårtensbyn ja Kvarnbackan kylänmiesten ikimuistoisen oikeuden nykyisenä omistajana hänellä oli oikeus käyttää kosken koko leveys laitostensa käyttövoimana ja että Brutubyn ja Winikbyn kylät eivät omista mitään osuutta koskesta. Niin ollen hän pyysi lykkäystä voidakseen todistaa omistuksensa. Wahlberg oli vedonnut maaherraan, ja tämä oli määrännyt riita-asian kihlakunnanoikeuteen. Wahlbergin perilliset haastettiin oikeuteen 12.9.1922 kuultavaksi, koska kantajien mielestä tehtailijalla Wahlbergilla ei ollut laillista oikeutta koko koskeen, ei ikimuistoisesti eikä minkään lain perusteella. Oikeudenistunnoissa Wahlbergin kuolinpesä pyrki todistamaan monimutkaisilla virtaamalaskelmilla ja kirjelmillä olosuhteista ennen virran perkausta, että kosken voima ei riitä uudelle laitokselle. Molemmat osapuolet esittivät aina uusi asiakirjoja, ja asiaa lykättiin käräjiltä toisille. Käräjien päätös 29.5.1925 oli, että vastaaja velvoitettiin sallimaan rakentaa itäiselle rannalle uusi laitos ja että koko virran peittävä pato pitää avata itäpäästä siltä leveydeltä, mitä uuden laitoksen käyttövoimaksi tarvitaan. Oikeusprosessi jatkui Wahlbergin perillisten toimesta, mutta Korkein oikeus 4.4.1929 päätöksellä no 2101 piti aiemmat päätökset voimassa.138 Uutta laitosta ei kuitenkaan koskelle rakennettu.

Kuolinpesä osti 30.1.1925 Brutubyn Påvalsin talon R:no 2:1 omistajilta agronomi Sven Gladhilta ja vaimoltaan Marthalta Mottmossaksi sanotun 4,5 hehtaarin suuruisen alueen (rajapyykit 8, 33, 32, 36 ja 37) sisältäen Påvalsin taloon kuuluvan osuuden Kvarnbackan koskesta ja sen osuuden yhteisestä Brutubyn ja Vinikbyn myllynmaasta kaikkine niine etuineen, mitä siihen kuuluu ja tai tulevaisuudessa voidaan saada. Hinta oli 10 000 markkaa. Gladhit olivat ostaneet talon 1922 Väinö Frithiof Johanssonilta, joka oli puuhamiehenä 1919 alkaneessa koskiriidassa. Johansson oli vuosina 1922–1925 lohkonut omistamansa Påvalsin kantatalon puolikkaan viideksi palstaksi ja saanut maaherran päätöksen asialle. Wahlbergien ostama alue lainhuudatettiin nimellä Forsen R:no 2:10 käräjillä alkaen 12.10 1926, § 276.139

Käräjöinti kosken käytöstä oli vielä kesken kauppaa tehdessä. Wahlbergin perikunta sai tällä kaupalla lisää koskiosuutta. Vuoden 1948 vakuutuskirjan mukaan Mottmossa oli metsämaata vakuutusarvoltaan 200 000 markkaa.140

Vantaan kaupunki osti 27.3.1980 myllytontin Kvarnmarken Rn:o 5, Viinikkala hintaan 96 000 markkaa. Myyjinä oli silloin yhteisen myllymaan jakokunnan osakkaina kaksitoista Winikbyn tilaa ja neljätoista Brutubyn tilaa.141

TEHDAS 1920-LUVULLA

Vuonna 1920 työvoiman suuruus vaihteli talvikuukausien 13 miehestä kesän 19 mieheen. Palkkoja maksettiin 148 358 markkaa, viiloja tuotettiin 120 640 markan edestä. Tehdas seisoi sopimattoman vedenkorkeuden takia 14 päivää ja korjaustöiden takia samoin 14 päivää.142

Virallisen tilaston mukaan Suomessa oli vuonna 1920 kolme viilatehdasta, joissa oli yhteensä 67 työntekijää, niiden tuotteiden bruttoarvo oli yhteensä 1 943 400 markkaa ja työntekijöiden palkat yhteensä 454 100 markkaa. Tilastoon laskettiin tällöin tehtaat, joissa oli yli kymmenen työläistä.143 Muut kaksi viilatehdasta olivat siis paljon tuottavampia kuin Wahlbergin tehdas.

Vuoden 1920 henkikirjoituksessa Dahlforsin palstalla asui tehtailijan ruokakunta eli W. W. Wahlberg, Irene Wahlberg ja palvelija Emmi Nylund (s.1888). Lisäksi asui runsaasti väkeä, kaiken kaikkiaan 32 aikuista eli henkirahansa maksavaa, kolme maksusta vapautettua aikuista ja 27 lasta. Joukossa oli suoraan tehdastyöläisiksi luettavien lisäksi kauppias ja suutari. Ruokakuntia oli kymmenkunta ja seitsemän poikamiestä sekä kolme leskinaista. Nimen perusteella heistä oli ruotsinkielisiä valtaosa, vain kuudella oli suomenkielinen sukunimi.144

TYÖVÄEN ASUNNOT

Vuoden 1948 palovakuutuksessa on mainittu joen vasemmalla puolella asuinrakennus ”Österbotten”, joka on yksikerroksinen, peltikattoinen hirsirakennus, kuusi tulisijaa. Se on yhteen rakennettu lautaisen liiterirakennuksen kanssa, vakuutusar-

vo 500 000 markkaa. Se oli siis tehtailijan huvilan takana oleva kaikkein vanhin asuinrakennus.

Toinen rakennus ”Långvilla” oli yksikerroksinen ja pärekattoinen, 11 tulisijaa, arvoltaan 800 000 markkaa. Lisäksi oli liiteri. Se sijaitsi kauempana tehtaasta, maantien toisella puolella metsässä, kinttupolun päässä.145

Kolmas työväenasuintalo oli ns. ”Trekanten” eli ”Kolmikulma”, joka sijaitsi mutkassa tien toisella puolen, vinosti aivan tehdasta vastapäätä. Myllyn luona joen toisella puolen oli sauna sekä hirsinen asuinrakennus ja liiteri.146

Työhönottoilmoituksessa luvataan työnjohtajalle kahden huoneen ja keittiön asunto. Poikamiehiä asui varmasti yhdessä tiiviimmin, mutta perhe tai pariskunta tarvitsi enemmän tilaa. Valta-

osa työläisistä mahtui ilmeisesti asumaan näissä rakennuksissa, joissa Kari Löfbergin muistaman mukaan oli huoneen ja keittiön sekä kaksi huonetta ja keittiön sisältäviä asuntoja, ilman mitään mukavuuksia.147

Rakennuksen Österbotten-nimi juontaa ilmeisesti siitä, että Wahlberg otti mielellään työhön pohjalaisia metallimiehiä.148 Työhönottoilmoituksia julkaistiin myös Pohjanmaan lehdissä.149

Tehtaalla oli navetta, ilmeisesti ensin viilatehtaan niemessä ja vuonna 1928 rakennettu navetta myllyn luona. Työläisillä oli sinne maitotinki.

PERILLISTEN AIKA

Wahlberg kuoli 19.4.1922. Kaupparekisteriin ilmoitettiin, että perilliset jatkavat yritystä. Nimen kirjoittavat aina kaksi yhdessä Gunhild Dorothea

Wehviläinen, Walfrid Waldemar Wahlberg ja Hilda Emilia Wahlberg.150

Varsinainen Hommaksesta ostettu tehtaan tontti oli varsin pieni. Pula-aikana pellon omistuksella

oli merkitystä työväen muonitukselle. Viilatehtaan työmiehissä oli varsinaisten ammattimiesten lisäksi myös maanviljelykseen liikeneviä apumiehiä.

Vuonna 1949 Wahlbergin perilliset haki maatyömiestä, joka kykenee itsenäisesti hoitamaan ”pienempää maanviljelystä”.151 Vanhoista valokuvista päätellen Wahlbergilla oli puutarhaa ja peltoa Kuninkaantien ja sen metsikön välissä, jossa Långvilla sijaitsi. Tehtaan tontin kaupassa puhutaan Forsåker nimisestä pellosta, mutta sitä ei sisälly lainhuudatettuun alueeseen. Olisiko se tämä, eikä sitä ole aikanaan erotettu Hommaksen emätilasta?

Käytettävänä olevan arkiston perusteella näyttää siltä, että perilliset eivät enää laajentaneet toimintaa, vaan antoivat tehtaan pyöriä entiseen malliin. Näihin aikoihin myös tehdas lakkasi pitämästä konttoria Helsingissä. Vuonna 1925 työssä oli 10–14 miestä, työnjohtaja ja naiskanslisti. Palkkaa maksettiin 92 100 markkaa. Käyttövoimana luotettiin vielä vesiturbiineihin, niitä oli kolme: 12,5 hv, 13 hv ja 100 hevosvoimaa, sähkögeneraattori, vielä vesipyöräkin. Mainitaan myös ilmakompressori ja yksi sähkömoottori. Uusia viiloja tehtiin 8 812 kappaletta 57 630 markan arvosta. Niitä varten ostettiin 3 000 kiloa ruotsalaista ja englantilaista terästä 15 000 markalla. Vanhoja viiloja uudelleen hakattiin 24 073 kappaletta, tuotoltaan 134 747 markkaa.152

Vuosi 1930 oli hiljainen, uusia viiloja ei tehty ollenkaan, vaan seitsemän työmiestä uudelleen hakkasi 308 066 viilaa tuotoltaan 144 295 markkaa. Palkkoja maksettiin 85 700 markkaa.153 Dahlforsin tehdas oli jo selvästi jäänyt jälkeen Suomen muista viilatehtaista. Vuonna 1901 perustettu Wiiala Filfabrik, vuodesta 1919 Viialan Viilatehdas Oy työllisti 47 miestä ja tuotti 24 419 tusinaa uusia viiloja ja teroitti 935 tusinaa viilaa. Tuloa oli 1 270 000 markkaa.154

Vuonna 1935 tuotettiin taas myös uusia viiloja 5 166 kappaletta, tuotto 52 106 markkaa ja vanhoja uudistettiin 35 531 kappaletta 177 755 markalla. Työssä oli kahdeksan yli 18-vuotiasta miestä ja yksi oppipoika sekä työnjohtaja ja kaksi naiskonttoristia. Palkat tekivät yhteensä 85 700 markkaa.155

KAKSI VIIMEISTÄ VUOSIKYMMENTÄ

Sota-aika aiheutti varmasti omat hankaluutensa, mutta niistä ei ole jäänyt aineistoon mitään erityistä mainintaa. Tuskin viilatehtaan miehiä katsottiin niin tärkeiksi, että nuorempia heistä ei olisi komennettu rintamalle. Vuonna 1940 työläisiä oli kautta vuoden 12 ja työnjohtaja ja yksi naiskonttoristi. Tehdastyöläisille maksettiin 148 500 markkaa. Viilaterästä ostettiin 7 170 kappaletta (74 620 markkaa) ja siitä tehtiin 6 485 viilaa arvoltaan 85 738 markkaa. Vanhoja teroitettiin 39 406 kappaletta, arvo 255 076 markkaa.156

Vuonna 1945 elettiin yhä poikkeusaikoja, mutta toiminta näyttää selvästi piristyneen. Koko vuoden työssä oli kolme alaikäistä ja 14 täysi-ikäistä miestä. Heille maksettiin palkkoja 821 870 markkaa. Muulle henkilökunnalle maksettiin 60 600 markkaa. Viilaterästä ostettiin 15 700 kiloa. Siitä tehtiin 13 523 uutta viilaa, arvo 548 670 markkaa. Uudelleen lyötiin 57 740 viilaa myyntiarvoltaan

1 543 879 markkaa. Jälleenrakennuskausi varmasti lisäsi menekkiä.

Vuodelta 1947 on säilynyt vakuutuskirja, jossa on lueteltu rakennukset ja irtaimisto. Sen mukaan tehdasrakennuksen vakuutusarvo vesiränneineen ja patoineen oli 300 000 markkaa, siellä olevien koneiden ja työkalujen 500 000 markkaa, raaka-aineiden, puoli- ja kokovalmisteiden sekä siellä säilytetyn viljan arvo 300 000 markkaa. Kaksikerroksisen, peltikattoisen ja hirrestä rakennetun asuintalon, jossa oli 11 tulisijaa, arvo oli 1 000 000 markkaa. Siellä oleva toimistokalusto ja henkilökohtainen irtaimisto arvioitiin 200 000 markkaan. Lisäksi mainitaan työväenasunto, jonka alaosa oli hirttä ja yläosa lautarakenteinen, pärekatolla, kuusi tulisijaa arvo 300 000 markkaa. Ryhmässä oli myös Icopal-kattoinen liiteri 200 000 markkaa sekä ajokaluja ja muuta irtainta siellä 25 000 markkaa. Vakuutus koski siis vain tehtaan, tehtailijan asunnon ja yhden työväenasunnon muodostamaa ryhmää.

Itse tehdas kuvaillaan näin: Tehdasosa F I a on korkeampi kuin muu rakennus ja holvaamaton. F I b on sitä vastoin holvattu, kun taas lisärakennus F I c on holvaamaton. F I b:n asfaltoitu katto-

holvi ja F I c:n miltei vaakasuora vesikatto muodostavat terassin, joka on samassa tasossa kuin korkeus, jolle asuintalo on rakennettu ja yhtyy sen pihatasoon. Tehtaassa valmistetaan uusia viiloja ja lyödään uudelleen vanhoja viiloja.

Käyttövoima saadaan pääosin F I a:n alla olevaan betoniholvattuun tilaan sijoitetusta vesiturbiinista, osin tuodaan sähkövoima ilmajohdolla joen oikealla rannalla olevasta generaattorista. Tarvittaessa käytetään lisäksi F I a:han sijoitettua varageneraattoria (25 hv). Valaistus on sähköinen. Osaa F I b lämmitetään rautakamiinoilla ja peltisillä savutorvilla, jotka lävistävät kosken puoleisen kiviseinän.

Tehtaan osa F I a on jaettu kahteen työhuoneeseen, joista FI b:n puoleinen sisältää hehkutusuunit ja kaksi turbiinin käyttämää hiomakonetta, vesisäiliön ja pumpun, kun taas vesiränniä vasten olevassa huoneessa on ilmakompressori hiekkapuhallusta varten, yksi viilojen tasaushöylä (filplanhyvel) ja varageneraattori. Osa huonetta on jaettu kahteen kerrokseen puuportain, ja yläkerroksessa on kaksi laaria viljansäilytystä varten. Sen ulkoseinää vasten on turbiinikäyttöinen pärehöylä.

Tehtaanosa F I b on myös jaettu kahteen työhuoneeseen, joista F I a:han rajoittuva sisältää karkaisu-uunit ja putkella kompressoriin liittyvän hiekkapuhalluslaitteiston. Toisessa huoneessa on kahdeksan viilanlyöntikonetta, porauslaite ja metallisorvi, kaikki sähkökäyttöisiä kuten myös tilassa F I c olevat smirgeli ja yksi hiomakone.

Paloturvallisuuden takasi tehdaslaitoksen vieressä toisella rannalla sadan metrin päässä oleva Vapaapalokunnan moottoriruisku. Kahteentoista mieheen oli puhelinhälytysyhteys. Tehdashuoneissa oli vaahtosammuttimet.157

Verrattuna vuoden 1904 inventaarioon hakkauskoneiden määrä oli kaksinkertaistunut, oli siirrytty kokonaan sähköön ja höyrykone ilmeisesti viety toiselle rannalle trasselitehtaaseen.

Vuonna 1950 on ensimmäisen kerran sitten vuoden 1917 Wahlbergin tilastokorttiin merkitty lakko. Sen kestoa ja aikaa ei ole merkitty. Metallimiesten lakko kesti muiden lähteiden mukaan useita viikkoja, jopa koko syys- ja lokakuun, esi-

merkiksi Viialan Viilatehtaalla 28.8–1.11.1950.158

Wahlbergin työläisistä oli 1950 täysi-ikäisiä keskimäärin yhdeksän miestä ja alle 18-vuotiaita yksi. Tilastoon merkittiin kortin luvuista laskettu keskiarvo. Heille maksettu palkka oli 2 383 948 markkaa. Työssä oli yksi naisjohtaja eli Gunhild Wehviläinen ja yksi naiskonttoristi. Heidän palkkansa oli yhteensä 206 400 markkaa.

Uusia viiloja oli tehty 9 349 kappaletta, myyntiarvo tehtaalla 792 466 markkaa. Uudelleenhakattuja oli 30 551 kappaletta, myyntiarvo

2 383 773 markkaa. Viilaterästä ilmoitetaan ostetuksi 10 500 kappaletta 287 000 markalla.159

Vuoden 1950 Teollisuustilaston mukaan Helsingin maalaiskunnassa oli 33 teollisuuslaitosta, joissa oli yhteensä 1 420 työntekijää ja 33 toimihenkilöä.160 Samana tilastovuonna ilmoitettiin kolme muuta viilatehdasta, joista Tampereen Viila Oy Pispalassa (per. 1938) oli Wahlbergin tehdasta pienempi. Miehiä oli siellä työssä neljä ja naisia viisi. Siellä oli kunnostettu vanhoja viiloja

1 434 000 markalla. Nirha Oy Viialassa työllisti 19 miestä ja 10 naista. Sen tuotanto oli 24 624 viilaa ja raspia myyntiarvoltaan 14 292 600 markkaa. Suurin toimija alalla oli vuonna 1950 edelleen Viialan Viilatehdas Oy. Siellä teki työtä 82 miestä ja 34 naista. Viiloja ja raspeja oli valmistettu 101 920 tusinaa arvoltaan 67 192 900 markkaa ja uudelleenhakattu 626 584 tusinaa, 3 927 500 markkaa myyntiarvoltaan161

Pudotuspelin täytyi olla kova. Tuonti ulkomailta oli elpynyt. Seuraavana tutkimukseni otantavuonna 1955 Wahlbergin tehdasta ei enää löytynyt tilastokorteista. 28.2.1956 päivätyssä kirjeessä, jossa Helsingin maalaiskunnan ammattientarkastaja ilmoittaa Tilastolliseen päätoimistoon, mille yrityksille on lähetetty teollisuustilaston yleislomake, on merkintä viilatehtaan kohdalla, että se ei ole toiminut vuonna 1955.162

Tampereen Viila toimi vielä viialalaisten tehtaiden ohella. Tilastoinnin perusteita oli muutettu niin, että tehtaita, joissa oli alle viisi henkilöä työssä, ei otettu enää tilastoon. Viilatehtaissa työllistettyjen määrä oli 22 työläistä ja 22 muuta henkilökuntaa.163

ESITE PERILLISTEN AJALTA. Kansalliskirjaston digiarkiston pienpainatteista löytyy Walfrid W. Wahlbergin perillisten kaksikielinen hinnasto. Kansisivulla on teksti Hinnasto*Prislista /uusille viiloille ja raspeille/ sekä uudelleenhakkauksesta. På nya filar och raspar/ samt på omhuggning Puhelinnumero vielä Vantaa 4, mikä ajoittaa lehtisen painovuoden ajalle ennen vuotta 1939, jolloin Vantaan keskus automatisoitiin.164

Hinnastossa on viiloja kaksinkertaisella hakkauksella neljästä kuuteentoista tuumaan. Muotoina ovat Litteät, Pykälä, Pyöreät, Puolipyöreät, Nelikulmaiset ja Kolmikulmaiset. Karkeusasteina on karkeat ja keskikarkeat, puolihienot ja hienot. Viiloista on halvin pyöreä, keskikarkea. Nelituumaisena se maksaa karkeana ja keskikarkeana 42 markkaa tusina ja kuusitoistatuumaisena 298 markkaa tusina. Kalleimpia ovat kolmikulmaiset, lyhyin karkea maksaa 54 markkaa tusina ja pisin 354 markkaa tusina. Hienona kolmikulmaiset maksavat vastaavasti 72 ja 435 markkaa tusina. Jos haluaa viilansa erittäin karkeana, hinta on sama kuin puolihienona. Lisäksi valmistettiin sahaviiloja, litteitä, halkosahaviiloja, kaksinkertaisia ns. Nyby-halkosahaviiloja sekä vannesahaviiloja. Raspeja oli kuvio- ja kaakeliraspit sekä puolipyöreät kapinetti- ja suutarinraspit. Erikoistilauksesta valmistetaan myös muunlajisia viiloja ja raspeja. Uudelleenhakkauksen hinta on viiloista 45 penniä englantilaiselta tuumalta 75 penniin riippuen karkeudesta ja raspeista 75 pennistä 1,25 markkaan tuumalta. Silitysviilat uudelleen hakattiin seitsemästä kymmeneen markkaan kilolta.

Esitteen takasivulla on tehtaankolmiomerkin yläpuolella suomeksi Walfrid W. Wahlbergin/perilliset/ Viilatehdas / Trasselitehdas/Öljynpuhdistuslaitos/ Sähkölaitos/ Myllylaitos ja/ Sahalaitos. Alapuolella on teksti ruotsiksi.165

KAUPPAREKISTERI

Kun varatuomari Wahlberg kuoli 22.7.1930, hänen tilalleen yrityksen nimenkirjoittajaksi alaikäisten lasten puolesta tuli Agnes Maria Wahlberg. Seuraava muutos Kaupparekisteriin tehtiin

5.11. 1940. Yrityksen nimi muutettiin muotoon

Walfrid W. Wahlbergs arvingar – Walfrid W. Wahlbergin perilliset. Allekirjoittajina olivat nyt Gunhild Wehviläinen, Hildi Trauch-Wahlberg, Agnes

Wahlberg kolmen vielä alaikäisen lapsen holhoojana ja Ruth Wahlberg. Vuonna 1950 oli seuraava allekirjoittajien muutos, Gunhild Wehviläinen kirjoitti nimen yksin ja Berit Laakkonen Helsingistä sekä Margareta Sirenius Helsingin maalaiskunnasta yhdessä.

Gunhild Wehviläisen kuoltua 13.2.1971 nimenkirjoittajiksi tulivat Berit Laakkonen ja Margareta Sirenius sekä neiti Hella Trauch Lidingöstä. Sanomalehdissä tehdyn kuulutuksen jälkeen Margareta Sirenius ilmoitti 22.3.1988 toiminimen lakanneeksi 31.12 1987.166

TEHDAS AJETTIIN ALAS

On epäselvää, loppuiko viilatehtaan toiminta vähitellen hiipumalla vai lakkautettiinko se kerralla. Ehkä tehtaan johdossa olevilla naisilla ei enää riittänyt mielenkiintoa ja voimia pääomaa nielevään tehtaan modernisoimiseen ja laajentamiseen. Tehdastilat vuokrattiin ja viilatehtaalla toimi

18.3.1955 tehdyllä sopimuksella vuokralaisena

Kone- ja viilatehdas Oy Ko-Met, joka yhtenä toimialanaan jatkoi viilojen tekoa ja teroitusta.167

TEHTAAN VÄKI

Viilatehtaalla työskennelleitä henkilöitä on jo mahdoton tavoittaa, tehtaan lopettamisesta on miltei seitsemän vuosikymmentä. Henkikirjat ovat ainoa lähde asian selvittämiseksi.

Gunhild Wehviläinen luotsasi tehdasta veljensä kuoleman jälkeen yli kaksi vuosikymmentä, aina sen lopettamiseen saakka toimien myös konttoristina. Hän asui tehtailijan huvilan yläkerrassa. Hän on ollut yhdyskunnan keskeinen henkilö ja toiminut paikkakunnan yhdistyselämässä. Taloudessa oli 1950 kaksi iäkästä palvelijaa, Selina Sinisalo, joka oli kokki ja Anna Ylä-Outinen, joka oli kotiapulainen. Kumpikin oli tullut palvelukseen 1930-luvulla.

Vuonna 1930 tehtaalla asui myös Hildi Trauchin perhe. Vuonna 1950 on siellä asuvak-

si merkitty myös Walfrid Waldemar Wahlbergin tytär Berit ja hänen aviomiehensä Aarno Laakkonen. Berit Laakkosen titteli on apulaiskonttoristi. Elämä viilatehtaalla oli ilmeisen vakiintunutta. Ammattimiehet pysyivät paikassaan. Palkkatasosta en pysty sanomaan mitään. Vuonna 1936 työnjohtaja Claes Konrad Lindberg, viilanhakkaaja Gustaf Walter Nordström, viilankarkaisija Gunnar Nordström ja viilanhakkaaja Abel Heiskanen saivat Keskuskauppakamarin 30 vuoden ansiomerkin.168 Gustaf Nordström oli syntynyt vuonna 1887 Helsingin pitäjässä ja veli Gunnar 1890. Veljesten isä G. F. Nordström oli jo ollut viilanhioja ja kuollut vuoden 1907 tienoilla. Henkikirjoissa on 1908 hänen leskensä Hilda ja kaksi poikaa, kumpikin on työssä viilatehtaalla 1910. Gunnar Fredrik on kirjoilla tehtaalla vielä vuonna 1940, ja hänen leskensä Anna asui siellä viimeiseen asti. Hioja Gustaf Walter vaimonsa Aina Matildan kanssa on henkikirjoitettu tehtaalle vielä 1950. Sukua työskenteli tehtaalla siis melkein koko sen olemassaolon ajan.

Toinen uskollinen suku on Söderlundit. Mylläri Wilhelm Söderlund s. 1880 on ollut tehtaalla jo vuonna 1893. Hänen ja vaimonsa Minan poika Frans Elis Allan s.1904 jatkoi isänsä työtä myllärinä. Hänellä ja vaimollaan Elsalla oli viisi lasta. Vuoden 1950 henkikirjaan on merkitty leski ja yksi pojista, viilanhakkaaja Nestor Allan s. 1929.

Abel Heiskanen s.1884 oli tehtaan kirjoissa jo 1910, hän oli viilanhakkaaja. Poika Allan Abel s. 1908 oli myös viilanhakkaaja. Hän avioitui toisen tehtaalaisperheen tyttären Helmi Maria Löfbergin kanssa. Isä Abel ja vaimonsa Hilma s.1885 asuivat tehtaalla vielä 1950.169

LÖFBERGIT

Varhaisella 1990-luvulla taiteilija Kari Löfberg toimitti Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon perheensä kuvia Vantaankoskelta. Sain häneen taas yhteyden ja hänen kauttaan hänen serkkuihinsa, veljeksiin Carl-Henrik ja Per-Olof Löfbergiin. Serkusten isät olivat molemmat työssä viilatehtaalla, samoin isoäiti. Perheet myös asuivat viilatehtaan asunnoissa.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Isoisä Karl Emanuel Löfberg oli puutarhuri. Perhe asui useilla paikkakunnilla ja asettui sitten Helsingin maalaiskunnan Lappböleen, missä isä kuoli 1931. Perheessä oli viisi lasta, kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Perheen äiti Elin Johanna, os. Arvola, s. Tyrväällä 1884, hakeutui työhön trasselitehtaalle. Kolme lapsista asui 1940 hänen kanssaan. Pojista tuli viilatehtaalaisia.

Carl-Olaf Löfberg, s. 1913 hakeutui työhön viilatehtaalle 3.2.1936 työnjohtajan apulaiseksi ja kohosi 17.11.1936 työnjohtajaksi. Työtodistuksen mukaan hän teki hitsaustöitä ja kaikkia viilanval -

mistukseen liittyviä töitä. Hän erosi viilatehtaalta 1.9.1946 ja meni töihin AGA:lle hitsaajaksi.170 Hänen vaimonsa Göta o.s. Wasström oli viilatehtaan kanslisti.

Perheen vuonna 1944 syntynyt poika CarlHenrik oli Gunhild Wehviläisen kummipoika. Veljekset muistelivat, kuinka perhe kävi vierailuilla tehtailijan huvilan yläkerrassa. Siellä oli vanhanaikaiset pitsiliinoin somistetut huonekalut ja piano, jota kilkuttaessaan toinen poika, vuonna 1947 syntynyt Per-Olof sai ensimmäisen kosketuksen musiikkiin, josta sitten tuli tärkeä osa hänen elä -

määnsä. Perhe muutti Vantaankoskelta Espooseen vuonna 1946 Göta-äidin isän talon lähelle.

Kari Löfberg arvelee isänsä Fjalarin menneen viilatehtaalle, tuttuun paikkaan töihin sodan jälkeen rintamalta palattuaan. Fjalar Emanuel Löfberg, s. 1918 oli karkaisija ja viilanterittäjä. Vuonna 1943 hän oli avioitunut Aino Aulénin kanssa. Heillä oli kaksi poikaa Harry Helmer Emanuel ja Kari Juhani. Fjalar lähti tehtaalta1952 ja meni työhön Stockmann-yhtiöön. Perhe jäi asumaan viilatehtaalle ja muutti 1955 Piispankylään omaan taloon.

Kari Löfberg syntyi vuonna 1948. Hän muistelee, että yhdyskunta viilatehtaan ympärillä oli jo kaksikielinen, hänenkin äitinsä oli suomenkielinen. Siksi hänen nimensä on Kari Juhani. He asuivat Österbotten-talossa. Asunto oli kaksi huonetta ja keittiö, ilman mitään mukavuuksia, puulämmitteinen. Tehtaalla oli navetta myllyn luona ja sieltä haettiin maitoa.

Kari Löfbergistä tuli taiteilija ja hän osallistui taisteluun viilatehtaan säilyttämisestä pitämällä tulipalon jälkeen vuonna 1984 Kaupungintalolla taidenäyttelyn ”Menneen talven lumia” viilatehtaalta tekemistään maalauksista.

Veljesten äiti Elin (1891–1973) oli työssä trasselitehtaalla jo 30-luvun puolella. Elin asui Österbottenin päässä hellahuone/saunakamarissa, jota hän kutsui ”murjuksi”. Pojat muistavat, miten hän keväisin keräsi uitosta jääneitä puita kosken rannoilta ja kuivasi niitä hellapuiksi. He muistavat myös sen, miten famulle vietiin evästä ruokatunnilla sillan toiselle puolelle.

Elin Löfberg sai kaupungilta eläkeasunnon kerrostalosta Tikkurilasta, mutta kaipasi aina koskelle ja takaisin murjuunsa. Hän kuoli 1973 Katriinan vanhainkodissa.

Serkukset eivät luonnollisesti muista juurikaan siitä, mitä tapahtui itse tehtaassa. Aika Vantaankoskella oli leikkiä ja ongintaa joella kesäisinä päivinä.171

VANTAA OSTAA ALUEEN

Vuoden 1974 tammikuussa perikunta tarjosi Vantaan kaupungille ostettavaksi omistamansa tilat, Dahlfors parcell RN:o: 2 Viinikkalan kylässä ja

Dahlfors strömfallslägenhet RN:o 6 Martinkylässä. Hintapyyntö oli 616 000 markkaa.

Viinikkalassa olevan tilan pinta-ala oli 1,67 hehtaaria, josta 0,96 hehtaaria viljelysmaata ja 0,71 ha metsämaata. Lisäksi tilaan kuului manttaalinmukainen osuus jakokunnan jakamatta oleviin yhteisiin vesialueisiin. Martinkylän tilan pinta-alasta oli metsämaata 0,630 hehtaaria ja vesialuetta 0, 832 hehtaaria. Molemmilla tiloilla oli useita rakennuksia vuokrattuna asunnoiksi ja tehdas- ja varastotiloiksi. Ostettaviksi tarjotuista kiinteistöistä mainittiin, että ne ovat ”luonnonkauneutensa puolesta niitä kauniimpia Vantaan kaupungissa”.

Asiaa pohdittaessa kaupungin elimissä saatiin rakennusten arvoksi, kun kunnossapito- ja purkukustannukset oli vähennetty 60 000 markkaa ja maan arvoksi 13,50 markkaa neliömetri eli 310 000 markka, koko kiinteistön arvoksi 370 000 markkaa. Tilalla oli eräässä rakennuksessa vuokralaisen Larikka Oy:n rakentamat ja omistamat lämmitykseen ja viemäröitiin tarvittavat laitteet arvoltaan 6 000 markkaa.

Kaupunginhallitus päätti kokouksessaan 20.1.1975 ostaa tilat 370 000 markan hinnasta ja maksaa 6 000 markkaa vuokramiehen laitteista. Kaupunginhallitus oikeutti lakiasiainosaston neuvottelemaan maksuajasta kauppakirjan laadinnan yhteydessä ja todettiin, että tarjous olisi voimassa 10.4.1975 saakka.172

Kaupunginhallituksen kokouksessa 10.2.1975 kohdassa 30 merkittiin, että kaupunginkanslian lakiasiainosasto oli neuvotellut myyjien kanssa eräistä tarkennuksista ja täsmennyksistä kauppakirjaan. Dahlfors strömfallslägenhet -tilan lohkomistoimituksessa oli annettu Erikaksen tilalle, Myllymäki RN:o 2 oikeus vedenottoon toimituskarttaan merkitystä kaivosta ja oikeus käyttää kaivolle vievää tietä. Lisäksi toimituksessa oli annettu Martinkylän tiloille vapaa jauhatusoikeus kotitarpeiksi tilalla olevassa myllyssä. Rasitteita

lakiasiainosasto piti vähäisinä ja esitti, että kauppakirja hyväksyttäisiin oheisen liitteen mukaisena ja allekirjoitettaisiin Kaupunginhallituksen ohjesäännön mukaisesti. Niin myös päätettiin.

Seuraavassa pöytäkirjan kohdassa päätettiin tehdä tutustumismatka tiloille 173

Kauppakirjasta käy ilmi, että tiloja rasittivat Oy Ko-Metin kanssa 18.3.1955 tehty ja 5.2.1968 täydennetty vuokrasopimus Dahlforsin tilalla olevasta tehdasrakennuksesta sekä maa-alueesta ja Oy Ko-Metin kanssa tehty vuokrasopimus Dahlfors strömfallslägenhet -tilalla sijaitsevasta tehdasrakennuksesta ja pihamaa-alueesta.

Dahlforsin tilaa rasitti lisäksi Sirkku Koskelan kanssa 11.8.1973 tehty vuokrasopimus kolme huonetta ja keittiön käsittävästä asuinrakennuksesta sekä Eero Muhosen ja Hiltusen suulliset vuokrasopimukset rakennuksen numero kaksi huoneistoista. Muhosen vuokra oli 80 mk kuukaudessa ja Hiltusen 130 mk.

Unto Kilpisen sopimus käsitti Dahlforsin tilan rakennuksen numero kolme huoneiston ja ullakon sekä tehdasrakennuksen verstashuoneen.

Suullisen sopimuksen mukaan vuokra oli 160 mk kuukaudessa. Sylvi Tuomisella ja Risto Vehniällä oli sopimukset rakennukseen numero kolme. Tuomisen vuokra oli 120 mk kuukaudessa ja Vehniä korvasi vuokran huolehtimalla tilan omasta sähkölaitoksesta. Vuokrasopimukset jäivät voimaan ja siirtyivät ostajalle oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Lisäksi myyjät ilmoittivat, että Dahlforsin tilalla oli Anna Nordströmin omistama mökki.

Myyjien piti vastata Larikka Oy:n saatavista tekemistään parannuksista. Irtainta omaisuutta ei sisältynyt kauppaan.174 Kauppa tehtiin näillä ehdoilla. En ole tavoittanut allekirjoitettua kauppakirjaa, koska se ei ole Vantaan kaupunginarkistossa, vaan kaupungin lakimiesten hallussa.

VIILATEHTAAN RAKENNUKSEN KOHTALO

Tehtaan rakennusten kohtalosta käytiin kannunvalantaa jo silloin, kun se vielä oli Wahlbergin perikunnan omistuksessa. Vuonna 1975 tehty

Taru Tyynelän arkkitehtitutkinnon diplomityö

Vantaankosken alueen historiallinen selvitys ja käyttösuunnitelma on suunnitelmista ensimmäinen.

Siinä hän suunnittelee viilatehtaan ja Mårtensbyn

myllyn tonttien rakennuksille uutta käyttöä ravintola- ja retkeilymajana.175

Vantaan kaupunki kuitenkin purki rakennukset. Kun Lauri Leppänen vieraili Anna Nordströmin luona 27. joulukuuta 1976, oli purkaminen jo viisi viikkoa sitten aloitettu. Kolmikulma oli vielä jäljellä. Jo aikaisemmin oli päärakennuksessa tehty tuhoja, revitty ikkunoita ja muuta.176

Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistyksen johtokunta oli vieraillut kesällä 1976 tutustumassa vielä pystyssä oleviin tehtailijan asuinrakennuksiin. Johtokunta oli esittänyt kaupungille, että Annan mökki säilytettäisiin ja siitä tehtäisiin työläisperheen museoasunto. Irtaimisto olisi saanut jäädä paikalleen. Se ei toteutunut ja Annankin mökki purettiin.177

Viilatehtaan rakennuksen käytöstä ja kohtalosta keskusteltiin ja käytöstä oli jo tehty useita ehdotuksia. Rakennusinventointien perusteella se oli kaupungin säilyttämisen arvoisten rakennusten listalla.

Tehtaan puuosat kokonaan tuhonnut ja rakenteita vaurioittanut tulipalo kesäkuussa 1984 aiheutti sen, että kaupungin kiinteistöviranomaiset, jotka jo aiemmin olivat pitäneet turhana sen kunnostamista, tekivät päätöksen tehtaan purkamisesta. Lähinnä siltaa oleva korkea osa olisi purettu, vain matala osa olisi säästetty. Kotiseutuyhdistys katsoi rakennuksen kuuluvan olennaisena osana maisemaan lähes viimeisenä muistomerkkinä alueen teollisuudesta ja anoi lääninhallitukselta rakennuksen väliaikaista suojelupäätöstä, joka saatiin 12.7.1984. Päätös oli voimassa puoli vuotta.

Kotiseutuväki kävi pitkällisen taistelun Viilatehtaasta. Jukka Hako on kirjoittanut asiasta yksityiskohtaisen artikkelin vuoden 2003 Helsingin Pitäjä -kirjaan. Taistelu päättyi vasta vuonna 1989 vahvistetun Vantaankosken asemakaavan myötä. Siinä rakennus on merkitty sr-merkinnällä eli suojeltu rakennus, jota ei saa purkaa.178

Vuoden 2002 elokuussa kunnostetuissa tiloissa avattiin tilausravintola, jonka kahvila ja terassi olivat avoinna myös satunnaisille kävijöille. Viihtyisäksi tiiliseinäiseksi ravintolaksi entisöidyssä tilassa pitivät Kuninkaan lohet-ravintolaa kaupungin vuokralaisina Veijo Kantanen ja Timo Kauppinen. Keittiömestarina oli Petri Nygård. Yläkertaan oli

rakennettu saunaosasto. Luonnonkauniissa paikassa järjestettiin myös elämysmatkailua.179

Ravintolatoiminta on jatkunut tätä kirjoittaessani jo liki kaksikymmentä vuotta, ja viilojen hakkaamisen ääni vaihtunut pehmeämpään aterinten kilinään.

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET

Kansallisarkisto (KA)

Helsingin kihlakunnan kruununvoudin arkisto

Helsingin tuomiokunnan Helsingin pitäjän käräjäkunnan pöytäkirjat

Helsingin pitäjän seurakunnan arkisto

Kauppa- ja teollisuushallituksen arkisto (digi.narc.fi/digi/)

Kirkkonummen seurakunnan arkisto

Lainhuutokortisto

Maamittaushallituksen arkisto

Patentti- ja Rekisterihallituksen arkisto, Lakkautetut yhtiöt

Tilastollisen päätoimiston teollisuustilasto -arkisto

Uudenkaarlepyyn seurakunnan arkisto Uudenmaan läänin henkikirjat

Vantaan kaupunginmuseon arkisto

Walfrid Wahlbergs och stärbhusets arkiv 1888–1961. Mikrokortit. Kuvaarkisto.

Internet-tietokannat ja -sivustot

https://digi.kansalliskirjasto.fi/search? formats=NEWSPAPER&formats=JO

URNAL

Sanoma- ja aikakausilehdet

Aftonbladet

Apu

Finlands Allmänna Tidning

Helsigfors Aftonblad

Helsingfors Dagblad

Helsingfors Posten

Helsingin Sanomat

Helsingfors Tidningar

Hermes Annons och notisblad

Hufvudstadsbladet

Kauppalehden protestilista

Maaseudun Tulevaisuus

Nya Pressen

Nyland

Pedersöre-Jakobstads Tidning

Päivälehti

Rajajääkäri. Rajajääkärien, rajamiesten

ja merivartijoitten lehti Registeringstidning för varumärken Suomen Sosialidemokraatti

Svenska Pressen

Uusi Suometar

Veckobladet

Västra Finland

Åbo Tidning

Österbotten

Österbottniska Posten

Pienpainatteet

Wikipedia

Kirjallisuus

E.J. Castren, 1924: Rekognitsionimetsät ja tehdastilat. Maatalousministeriö, Helsinki. s 12.

Jukka Hako, 2003: Viilatehtaan täpärä pelastuminen. Helsingin Pitäjä 2003, 64–83. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys.

Arne Heporauta, 1983: Viilatehdas. Muistomerkki varhaisesta teollisuudesta. Helsingin pitäjä 1983, 62–69. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys.

Martti Kovero, 1955: Helsinki Teollisuuskaupunkina. Helsingin kaupungin historia IV osa Ensimmäinen nide, Helsinki 1955, 387.

Lauri Leppänen 2010: Viimeinen nauhoitus Vantaankosken sähköllä. Helsingin Pitäjä 2011, 50–59.

Kirsti Pietilä 1999: Kaksi naisvalokuvaajaa. Helsingin Pitäjä 1999, 70–83.

Taru Tyynelä, 1975: Vantaankosken alueen historiallinen selvitys ja käyttösuunnitelma. Diplomityö Helsingin teknillinen korkeakoulu, arkkitehtiosasto, Helsinki 28.1.1975.

Käsikirjoitukset

Birgitta Boström, 2015–2020: Erikas. Historia i korthet. (julkaisematon)

Loppuviitteet

1 Ett bidrag till Nykarleby stads personhistoria. Birgare och borgarsläkter 1721–1857 av Wold. Backman. // Vasabladet 29.01.1938/ Viitattu 10.01.2021 ja nykarlebyvyer.nu/sidor/ index2.htm.

2 Uudenkaarlepyyn kaupunkiseurakunta. Kuolleet 1893–1922, 1.

3 Uudenkaarlepyyn kaupunki- ja maaseurakunta rippikirja 1880–1889, 240 W.

4 Nykarleby församlingens arkiv. Längder från församlingen utflyttade 1856–1903, jakso 139:1882.

5 Kauppa-ja teollisuushallituksen arkisto. Saapuneet tilastotiedot; teollisuuslaitoksia koskevat ilmoitukset. 1885–1885, Ej: 14. Kortti 131. digi. narc.fi

6 Pietilä 1999, 73.

7 Birgitta Boström, sähköposti kirjoittajalle 8.5.2019.

8 Helsingin pitäjän seurakunta Kuulutetut 1883–1890, 175.

9 Kirkkonummi Rippikirjat 1856–1862, 325 ja 1870–79, 343.

10 Kirkkonummi Muuttaneet 1884–1910, 5 81/1885 ja 83/1885.

11 Helsingin pitäjä Muuttaneet 1880–1890. 1889, 153, rivi 175.

12 Helsingin pitäjän seurakunta. Kuolleet 1890–1906, 234.

13 Svenska Pressen 22.4. 1922, 3.

14 Uudenkaarlepyyn seurakunnan rippikirja 1901–1905, 216.

15 Uusimaa 22.5.1896, 4.

16 Österbottniska Posten 06.081885, 4.

17 Leppänen 2011, 57.

18 Nyland 10.8.1943, 3.

19 Pietilä 1999, 73.

20 Nyland 5.8.1943, 2.

21 Hufvudstadsbladet 6.3.1916.

22 Hufvudstadsbladet 29.7.1930, 2.

23 Nyland 6.2.1941, 3.

24 Sukuselvityksissä on käytetty Lakkautetut yhtiöt 3.799 sisältyviä virkatodistuksia.

25 Helsinki, muuttaneet 1880–1889, 1882, rivi 1341.

26 Helsingfors Dagblad 29.6.1883, 4.

27 Dahlfors filhuggeri, förhållanden och verksamhet. Förklaring öfver affärens gåg ifrån den 7. Mars 1888 den

14. Maj 1892. Mikrokortti 41.

28 Suomen virallinen tilasto XVIII 5. Edellinen osa. 1888, 55.

29 Ej: 42, kuva 164.

30 Ej: 33b, kuva 78.

31 Wikipedia.org/Wiki/Viialan viilatehdas. 22.2. 2021.

32 Helsingin tuomiokunnan talvikäräjien Inteckningsprotokoll, § 52, 6.4.1895. Mikrokortti 46.

33 Uudenmaan läänin henkikirjat U:109, 294, kuva 997.

34 Leppänen 2011, 55.

35 Katso 27.

36 Katso 27.

37 Kauppa- ja teollisuusministeriö Ej: 19, kuva 90.

38 Heporauta 1883, 62.

39 Ej 46, kuva 147.

40 Boström 2011, 74.

41 Helsingin kihlakunnan henkikirjoittajan arkisto, U:112, s 307–309, digikuva 305.

42 U:117, 271, kuva 276.

43 Ej 56, kuva 149.

44 Ej 56, kuva 151.

45 Ej 56, kuva 152.

46 U:122, 283.

47 Wahlbergin kirje Uudenmaan läänin kuvernöörille 13.8. 1891. Akti No 29/630. Fd. 1891. Uudenmaan lääninhallituksen kansalian arkisto. Eac: 347.

48 Förklaring öfver affärens gång ifrån den 7. Mars 1888 till den 14.Maj 1892.

49 Ks. 47.

50 Ks. 47.

51 Mikrokortti 52.

52 Karta öfver Kvarnbacka fors 1892 ja Irene Wahlbergin valokuva, Heporauta 1983, 65.

53 U 126, digik. 325.

54 Ej 81 Digikuva 160.

55 Ks. edellinen.

56 U: 136, digik. 306 ja 307.

57 HBL 12.04.1891, 4.

58 Hufvudstadsbladet 24. 8. 1888, 4.

59 Hermes Annons- och notisblad

9.3.1886.

60 HBL 25.7. 1896, 4.

61 HBL 26.7.1884, 2.

62 Vuokrasopimus 4.10 1918. Kortti

43.

63 Kauppakirja 18.10.1947. Kortti

43.

64 Förklaring over affärens gång… Kortti 41.

65 Åbo Tidning 28.9.1891.

66 Heporauta 1983, 63.

67 Tyynelä 1975, 10.

68 Birgitta Boström, julkaisematon käsikirjoitus Erikas Historia i korthet.

69 Castren 1924, 12.

70 Erik Spennert ja hänen poikansa

C.F. Spennert olivat satula- ja ajokalukauppiaita ja tehtailijoita. Ajuri

1.3.1910 no 3, 26.

71 Hellman oli Mårtensbyn Gussista ja Frostell Winiksbyn Gårdsista. Uj:136.

72 Tilastokeskuksen muuntimen mukaan 25 000 mk 1892 on 112. 990 euroa vuonna 2020.

73 Käräjäpöytäkirjat 26.6. 1894, §

3. Kortti 40.

74 Käräjäpöytäkirjat 26.10.1893.

75 Finlands Almänna Tidning 28.10.1983, 4

76 Helsingfors Aftonblad 6.11.1894,

2.

77 Patentti- ja rekisterihallitus, lakkautetut yhtiöt 3.799. ELKA Mikkeli.

78 Aftonbladet 24.05. 1893, 2.

79 Hufvudstadsbladet 28.11. 1896,

6.

80 Hufdvudstadsbladet 7.10 1897, 1.

81 Ej 123, kuva 162.

82 Ej 123, kuva 158.

83 Mikrokortti 52, ” Förrättningsinstrument uppgjordt vid synestillfället den 15-16-1908…ja esim Aftonposten 1.1.1900.

84 Kortti 54. Kauppakirja.

85 Ej 188, kuva 149.

86 Ej 188, kuva 144.

87 Heporauta 1983, 62 ja 65.

88 kortti 40. Beskrifning och värdering af Dahlfors fihuggeri och qvarn beläget vid Wanda å i Helsinge socken

89 Katso edellinen.

90 Kovero, 1955, 387.

91 Litzen-Vuori, 113.

92 Kortti 40.

93 Kortti 54.

94 Leppänen 2011, 58.

95 kortti 54, Erotustoimenpide no 6405.

96 Boström 1983, 74.

97 Veckobladet 27.5. 1905, 4.

98 Helsingfors-Posten 24.02.1904, 4.

99 Kortti 52. Lääninhallituksen päätös no 85/1911.

100 K12Aa7.

101 Ej 241; kuva 169.

102 Ej 254, kuva 166.

103 Suomen virallinen tilasto XVIII jälkimmäinen osa: tehtaat ja käsiammattiliikkeet: 1904, 46.

104 Heporauta 1983, 69.

105 Kirje, Industristyrelsen 27 mars1907. Kortti 40.

106 Nya Pressen 28.7.1908, 4.

107 Kauppakirja 1sta Januari 1908. Kortti 40.

108 Lakkautetut yhtiöt 3.799, ELKA.

109 Osoitekalenterit 1906 ja 1907, 1909, 1910.

110 Köpekontrakt. Kortti 14.

111 Registertidning för varumärken 1903, 6.6.1903, no 218.

112 Wikipedia/ Carl Auer von Welsbach.

113 Hufvudstadsbladet 14.7.1903, 3.

114 Welsbach Companyn kirje

Gyllingille:lle 20.1.1904. Kortti 14.

115 Kirje 22.10.1905. Kortti 14.

116 Oikeudenkäyntiasiakirjat. Kortit 15 ja 16.

117 Nya Pressen 2.9.1906, 2.

118 Helsinfors Rådstufvurätten, första afdelning. Pöytäkirjat 10.2.§ 32 alkaen. Kortti 18.

119 Finlands Allmänna Tidning 12.8. 1910, 5.

120 Uusi Suometar 14.9 1910, 7.

121 Köpebref 4. maj 1911. Kortti 40.

122 Lakkautetut yhtiöt, 26,044.

123 Registreringstidning för varumärken 1911, no 444, 10 ja 27.

124 Käräjäpöytäkirja 18.9.1911, §152. Kortti 40.

125 Arrende kotrakt. Kortti 40.

126 K12Aa:7.

127 K12Aa: 15.

128 K12Aa: 122.

129 Pietilä 2016, 118.

130 Lakkautetut yhtiöt 26.044.

131 Nya Pressen 20.10.1908, 7.

132 Hufvudstadsbladet 19.11.1917, 5.

133 Kortti 40.

134 Katselmuspöytäkirja 18.10.1912. Kortti 19.

135 Resolution N:o 15/194 S.D. 1919. Kortti 36.

136 Kortti 37.

137 Päätös Kork. hall.oikeudesta 26.11.1931. Kortti 38.

138 Kortit 31, 32, 33 ja 34.

139 Lainhuuto, Helsingin kihlakunnan syyskäräjät 12.10.1926, §276. Kortti 53.

140 Skogsförsäkring 6.6. 1950. Kortti 44.

141 Lainhuutorekisterikortti 27.5.1987, § 584.

142 K12Aa:101.

143 Suomen virallinen tilasto, XVIII A, teollisuustilastoa vuonna 1920, Taulu 2, 22–23.

144 U:388, digikuvat 455 ja 456.

145 Carl-Henrik Löfberg, puhelu 29.3.2021.

146 Brandförsäkring 25.2.1948. Kortti 44.

147 Kari Löfberg, puhelu 2021.

148 Leppänen 2011, 54.

149 Österbottniska Posten 20.7.1934, Pedersöre-Jakobstads Tidning

21.7.1934, Österbotten 21.7.1934.

150 Lakkautetut yhtiöt 26,044.

151 Maaseudun Tulevaisuus 24.7. 1948.

152 K12Aa:212.

153 K12 Aa:308.

154 Katso ed.

155 K12Aa:405.

156 K12Aa: 499.

157 Brandförsäkringsbrev 8 juli 1952. Kortti 44. Käännös ruotsista kirjoittajan.

158 K12Aa: 724.

159 K12Aa:724.

160 Suomen virallinen tilasto XVIII

A Teollisuustilastoa 66 vuonna 1950, Taulu 1, 3.

161 Katso edellinen.

162 K12Ab 23.

163 Suomen virallinen tilasto. Teollisuustilasto 1955, taulu 4, 36–37.

164 Litzen-Vuori, s 330.

165 digi.kansalliskirjasto/pienpainate/ directory/116.

166 Lakkautetut yhtiöt 26.044.

167 Rajajääkäri / rajamiesten ja merivartijoiden lehti 1.1.1956 ja kauppakirja.

168 Suomen Sosialidemokraatti 4.10.1936.

169 Henkikirjat 1930, U: 548,

159–160; 1940, U: 945, 663–666; 1950, U: 1350, 1222–1225.

170 Työtodistus 1.9.1946. Yksityisarkisto.

171 Useita puhelinkeskusteluja huhtikuussa 2021 serkusten kanssa. Ks. myös viite 167.

172 KHALL Cb:72. 13.1–27.1 1975, § 30. Vantaan kaupunginarkisto.

173 KHALL, Cb1:74 10.2. 1975, kohdat 30 ja 31.

174 KHALL. 10.2.1975, liite n:o 1.23, asia n:o 30 § 30.

175 Tyynelä 1975.

176 Leppänen 2011, 57.

177 Leppänen 20100, 58.

178 Hako 2003, 64–82.

179 Apu 13.9.2002.

Vantaan Pyhän Laurin kirkon alttaritaulu ja sen yläpuolella oleva ikkunamaalaus.

Kuva: Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo.

Pitäjän kirkon alttaritaulun tekijäksi paljastui unohdettu naistaiteilija

MONET LÄHTEET KERTOVAT, että Helsingin pitäjän kirkonkylässä sijaitsevan Pyhän Laurin kirkon Viimeistä ehtoollista esittävän alttaritaulun on mahdollisesti maalannut yksi 1800-luvun puolivälin tuotteliaimmista taiteilijoista eli Robert Wilhelm Ekman.1 Näin olemme myös usein kertoneet kirkonkylän opastuskierroksillamme. Tähän on kuitenkin saatu uutta tietoa, ja alttaritaulun tekijäksi on paljastunut kirjailija ja taidemaalari Ingeborg Malmström o.s. Wallenius (1832–1919). Ryhdyimme selvittämään, kuka Ingeborg Wallenius oli. Tärkeä lähde lisätutkimukselle oli professori Maija Lehtosen artikkeli Du är en elfva, jossa hän kertoo vilkkaasta kirjeenvaihdosta Ingeborgin ja Zachris Topeliuksen välillä. Hän mainitsee lyhyesti artikkelissaan myös, että Ingeborg on kertonut maalanneensa alttaritaulun Helsingin pitäjän kirkkoon. Tutustuimme Ingeborgin ja Zachris Topeliuksen väliseen kirjeenvaihtoon, sanomalehtiarkistoon ja muihin lähteisiin, jotka valottavat Suomen taide-elämää Ingeborgin opiskellessa maalaustaidetta.

Ingeborg Malmström noin 30-vuotiaana.

Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

PITÄJÄNKOKOUS KIITTÄÄ LAHJOITUKSESTA

Helsingin pitäjän pitäjänkokouksessa 5. heinäkuuta 1857 päätettiin kiittää maaherra ja ritari herra A. Stjernschantzia ja hänen perhettään jalosta lahjoituksesta. Kirkko oli saanut Herttoniemen kartanon omistajalta Abraham Stjernschantzilta (1784–1864) alttaritaulun, joka oli ripustettu muutama päivä aikaisemmin kirkon kuoriin. Kokouksessa valittiin kolmen henkilön delegaatio, jonka tehtäväksi tuli esittää seurakunnan puolesta kiitokset maaherralle. Alttaritaulun tekijää ei pöytäkirjassa mainita.2

Kunniallisen sotilasuran jälkeen Johan Abraham Stjernschantz toimi Oulun ja Kajaanin maaherrana vuoteen 1834, minkä jälkeen hän muutti vaimonsa Hedvig Cronstedtin kotipaikkakunnalle Helsingin pitäjään Herttoniemen kartanoon. Muistokirjoituksessa Borgåbladet kirjoittaa vanhasta soturista, jolle hyväntekeväisyys oli sielulli-

nen tarve. Lehdessä mainitaan hänen toimintansa Oulun- ja Kajaanin lääniä kohdanneen katovuoden 1832–1833 aikana, jolloin Stjernschantz itse matkusti ympäri lääniä ja varmisti, että nälästä kärsivät saivat apua. Hän sairastui matkalla, mikä romahdutti hänen terveyttään siinä määrin, että hän päätti erota maaherran tehtävästä.3 Hyväntekeväisyys ulottui myös lahjoituksiin kirkoille. Stjernschantz oli pohjoisessa asuessaan lahjoittanut virsitaulun Muhoksen kirkkoon ja alttaritaulun Kittilän kirkkoon.4

KOHTAUS HERTTONIEMEN

KARTANOLLA KEVÄTTALVELLA 1857

Mielenkiintoinen vihje Helsingin pitäjän kirkon alttaritaulun tekijästä on taidemaalari Magnus von Wrightin päiväkirjassa, jossa hän kirjoittaa 16. huhtikuuta 1857 seuraavasti:

”Målning om morgonen – Derefter en stund på A. museum. Kl. 12 for jag isvägen till Hertonäs till landshöfdingen Stjernschantz som skickade efter mig – (Han var neml. om tisdagen hos mig låfvade då att hemta mig som i dag). Sedan jag der beskådat Ingeborg Walleni altartafvla (för Helsinge ka ) jemte andra hennes kludderier, ätit middag m.m. återreste jag kl. ½ 4. Uppfriskande var det att få andas vårluften utom staden. Bofinkar, Norrqvintar och Trastar sjöngo omkring Hertonäs – Isen håller på att blifva svag –”5

Magnus von Wright, joka oli Suomen taideyhdistyksessä keskeinen hahmo 1850-luvulla, oli kutsuttu Herttoniemen kartanoon arvioimaan Ingeborg Walleniuksen tekemää alttaritaulua Helsingin pitäjän kirkkoa varten. Hän ilmeisimmin hyväksyi taulun, söi päivällisen kartanolla ja palasi jäätietä pitkin takaisin keskustaan.

Ingeborg Walleniuksen maalaama muotokuva Abraham Stjernschantzista. Muotokuvan kehykseen on kirjoitettu lyijykynällä ”Målat af Ingeborg Vallenius”.

Taulu voisi olla kiitos siitä, että Ingeborg sai asua Stjernschantzien luona Herttoniemessä ennen 1850luvun puoliväliä. Kuva: Suomen kansallismuseo.

SUOMEN TAIDEYHDISTYS

JA SEN PIIRUSTUSKOULUT

Finlands konstförening, Suomen taideyhdistys (STY) perustettiin vuonna 1846, ja se aloitti piirustuskoulun toiminnan Helsingissä vuonna 1848.

Leonardo da Vincin mukaan maalattu alttaritaulu Viimeinen ehtoollinen lahjoitettiin Pyhän Laurin kirkkoon vuonna 1857. Se sai nykyisen paikkansa ja kehyksensä vuoden 1893 tulipalon jälkeen kirkon kuorin itäseinältä alttarin takaa. Se on monella tapaa uskollinen Nauvon kirkon saman aiheisen maalauksen kanssa, mutta erojakin löytyy erityisesti hahmojen kasvojen ja vaatteiden käsittelyssä. Kuva: Museokuva, Matti Huuhka / Vantaan kaupunginmuseo.

Sen ensimmäisiin oppilaisiin kuuluivat mm. kuuluisaksi taiteilijaksi ponnistanut Werner Holmberg, mutta myös yhdistyksen aktiivijäsenten lapset.6 Turun piirustuskoulu liitettiin Suomen taideyhdistykseen vuonna 1852, jolloin naisia otettiin koulun oppilaiksi ensi kertaa.7

Alkuvaiheessa taideyhdistyksessä toimi aktiivinen joukko yliopiston opettajia, senaattoreita ja talouselämän vaikuttajia. Yhdistyksen sihteerinä toimi Zacharias Topelius lähes 20 vuoden ajan, ja sen johtokuntaan kuului yhtenä jäsenenä taiteilija, yliopiston eläinpreparaattori ja piirustusmestari Magnus von Wright. Yhdistyksen tavoitteena oli perustaa Suomeen oma taide-elämä, antaa perusopetusta suomalaisille taiteellisesti lahjakkaille nuorille ja järjestää näyttelyitä. Taideyhdistyksen

piirustuskoulun opettajaksi Helsinkiin kutsuttiin Berndt Godenhjelm, joka oli opiskellut taideakatemiassa Pietarissa ja elänyt siellä pitkään. Turun piirustuskoulua johti Tukholman taideakatemian käynyt Robert Wilhelm Ekman.8

Ingeborg Walleniuksen aloittaessa taideopintonsa vuonna 1852 oli autonomisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa taidekoulutus suhteellisen uutta. Taiteen perusopetusta oli annettu 1830-luvun alusta lähtien Keisarillisen Aleksanterin yliopiston piirustussalissa Helsingissä ja maalariammattikunnan piirustuskoulussa Turussa. Taiteilijaksi haluavat saattoivat saada opetusta myös yksityisesti.

Ingeborg Walleniuksen opettaja Robert Wilhelm Ekman oli kotoisin Uudestakaupungista,

mutta vietti lapsuutensa Somerolla. Hän aloitti kuvataiteilijan opinnot Tukholmassa vuonna 1824. Tunnustuksena edistymisestään hän sai suuren matkastipendin seitsemän vuoden jatkoopinnoille Hollannissa, Ranskassa ja Italiassa, missä Ekman vietti kolmisen vuotta 1840-luvun alkupuolella. Palattuaan Ruotsiin vuonna 1844 hänet nimitettiin Tukholman taideakatemian jäseneksi, ja hän sai hovimaalarin arvonimen. Ekman muutti Turkuun vuonna 1845 ja aloitti maalariammattikunnan piirustuskoulun toisena opettajana seuraavana vuonna.9

PAREMPIA ALTTARITAULUJA KIRKKOIHIN

Yksi taideyhdistyksen tavoitteista oli saada maamme kirkollinen taide, erityisesti alttaritaulujen taso korkeammalle. Yhdistys lähetti asiasta kiertokirjeenkin vuonna 1856 Turun ja Porvoon hiippakunnille. Kirjeessä kehotettiin seurakuntia tilaamaan alttaritaulu Suomen taideyhdistyksen välityksellä suomalaiselta koulutetulta taiteilijalta. Ennen kuin Suomeen saatiin koulutettua tarpeeksi uusia kykyjä, saivat R. W. Ekman ja Berndt Godenhjelm huomattavan osan alttaritaulutilauksista 1840-luvulta 1870-luvun alkuun. Ekman oli erityisen tuottelias alttaritaulumaalari runsaalla 40 teoksellaan ja hallitsi markkinoita Godenhjelmin lopetettua alttaritaulujen teon 1860-luvulla.10

Ekmanin ja Godenhjelmin alttaritauluja kopioivat usein heidän oppilaansa. Godenhjelmin oppilaista Ida Silfverberg maalasi runsaasti kopioita opettajansa töistä. Hän maalasi esimerkiksi kopion Kymin kirkon Getsemane-aiheisesta alttaritaulusta Espoon kirkkoon vuonna 1857. Toisinaan taiteilijat tekivät alttaritauluja kopioimalla omia töitään kuten Ekman, joka maalasi Sauvon kirkkoon Viimeisen ehtoollisen jäljentäen sen Turun tuomiokirkkoon maalaamastaan freskosta

vuonna 1854.11

Ekman maalasi paljon huomioita herättäneen alttarimaalauksen Jeesus siunaa lapsia alun perin 1840-luvulla valmistuneeseen Helsingin Nikolain kirkkoon (nyk. Tuomiokirkko), mutta keisari päätyi vaihtamaan taiteilijaa, ja Ekmanin työ sijoitettiinkin Helsingin Vanhaan kirkkoon. Ekman sai

Taidemaalari Robert Wilhelm Ekman aloitti

Turun piirustuskoulun opettajana vuonna 1846. Kouluun otettiin oppilaiksi naisia ensimmäisen kerran vuonna 1852 – Ingeborg Wallenius oli yksi heistä. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

vuonna 1850 ison projektin maalata 12 freskoa Turun tuomiokirkon kuoriin. Tämä työ vei häneltä neljä vuotta. Samanaikaisesti hän ahkeroi alttaritauluja mm. Lopen, Sauvon, Vårdön, Nauvon ja Rautalammin kirkkoihin.12 Nauvoon hän maalasi Viimeisen ehtoollisen Leonardo da Vincin kuuluisan freskon mukaan. Ekman maalasi alttaritauluistaan usein myös pienikokoisemmat luonnokset.13

ALTTARITAULUSUUNNITELMIA

HELSINGIN PITÄJÄN KIRKKOON

Helsingin pitäjän kirkkoonkin suunniteltiin alttaritaulun tilaamista. Pitäjänkokouksessa syyskuussa 1853 keskusteltiin uuden ikkunan rakentamisesta kuoriin, sakariston viereiselle seinälle, jos kirkon seinän kunto sen sallisi. Samassa kokouksessa päätettiin myös, että kirkkoon on hankittava alttaritaulu ja siihen kuuluvat ornamentit, mikäli kirkonkassassa on varaa. Tauluhanke kuitenkin viivästyi, sillä kirkkoon oli tilattu urut edellisenä vuonna ja niiden kustannus ilmeisesti ylitti odotukset ollen reilut 2000 hopearuplaa. Lisäksi kirkkoon tehtiin 1850-luvulla välttämättömiä korjaustoimenpiteitä, jotka aiheuttivat kustannuksia.14

Helsingin pitäjän kirkko sai kauan kaivatun alttaritaulun lahjoituksena vuonna 1857. Abraham ja Hedvig Stjernschantz halusivat lahjoituksellaan muistaa kotipitäjänsä kirkkoa, kuten siihen aikaan kartanon omistajilla tapana oli ja ehkä myös osoittaa kiitollisuutta. Abraham Stjernschantz oli osallistunut tammikuussa 1857 Helsingin pitäjän pitäjänkokoukseen. Pohjois- Suomessa oli ollut ollut ankara katovuosi edellisenä vuonna, ja muun muassa Oulun- ja Kajaanin lääneissä oli suuri nälänhätä. Stjernschantz pyysi pitäjänkokoukselta lainaksi 50 tynnyriä ruista, jonka hän toimittaisi pohjoiseen. Hän lupasi maksaa lainan takaisin kahden vuoden kuluessa. Hänen lainapyyntöönsä suostuttiin. 15 Ehkä kiitollisuudesta seurakuntaa kohtaan, hän halusi antaa kirkolle lahjan ja samalla tukea nuorta naistaitelijaa, Ingeborg Walleniusta, jonka hän oli tuntenut jo aikaisemmin ja josta hän oli huolehtinut tämän Helsingissä oleskelun ajan 1857. Ingeborg kirjoitti Topeliukselle myöhemmin, kuinka Abraham Stjernschantz oli hänelle kuin taivaan enkeli, ja kuinka hän sai tältä ylöspidon jumalaisessa Herttoniemessä ennen Turkuun muuttoaan.16

TURUN PIIRUSTUSKOULUN

ENSIMMÄISET NAISOPISKELIJAT

Turun piirustuskoulun siirryttyä Suomen taideyhdistyksen hallintaan sinne otettiin opiskelemaan myös naisia. Heistä ensimmäisiin kuu-

luivat Alexandra Frosterus, Augusta Granberg ja Ingeborg Wallenius.17 Piirustuskoulussa opiskelu aloitettiin akateemisen piirustuksen opetuksen tradition tapaan prinsiippipiirtämisestä, ja koulussa keskityttiinkin pitkälti piirtämiseen. Opiskelu siis aloitettiin antiikkiluokalla, ja opetus perustui antiikin veistosten kopiointiin yleensä mallikirjoista ja kipsikopioista. Koulussa oli hyvin harvoin eläviä malleja eikä kokovartalokuvia piirretty ollenkaan. Öljyvärimaalaus ei kuulunut normaaliin perusohjelmaan. Tosin lahjakkaat ja innokkaat opiskelijat saattoivat saada opetusta öljyvärimaalauksesta normaalien piirustustuntien ulkopuolella, mutta tällöinkin kopioitiin muiden töitä kuten opettajan. Varsinkin naisten ura taidemaalareina pysähtyi usein tähän kopiointivaiheeseen.18 Ekman tehosti opetusta järjestämällä kolme kuukautta kestäneen maalauskurssin opinnoissa edistyneille, mutta se ei riittänyt tarpeeksi tasokkaaseen maalausjälkeen. Taiteellinen edistyminen edellytti ulkomailla opiskelua.19

Turun piirustuskoulu, Åbo ritskola sijaitsi osoitteessa Piispankatu 8 (äärimmäisenä vasemmalla) Ekmanin opetuskaudella vuoteen 1874. Rakennus on purettu ja tontilla on nykyisin Åbo Akademin Axelia-rakennus. Kuva: C. J. Gardberg, Turun museokeskus.

Monet lahjakkaat naistaideopiskelijatkin pääsivät ulkomaille maalaustaidetta opiskelemaan. Siitä huolimatta he eivät pystyneet hankkimaan koko toimeentuloaan taiteellaan. Naisten taiteilijan ura tyrehtyikin usein taiteellisista jatko-opinnoista huolimatta Suomen olemattomaan taide-elämään ja naisen alisteiseen asemaan yhteiskunnassa. Tyypillistä tuon ajan naistaiteilijoille oli opintojen hidas käynnistyminen, jolloin heidän pohjakoulutuksensa oli usein mieskollegoja heikompaa. Heille oli myös tyypillistä lyhyt taiteilijaura ja kopioiden runsas määrä tuotannossa. Tätä on pidetty taiteellisen epäitsenäisyyden merkkinä, vaikka todellisuudessa kyse oli siitä, että kopioita sai helpommin kaupaksi ja siten toimeentuloa. Joskus naiset turvautuivat nimimerkkien käyttöön saadakseen tasapuolisemman kohtelun taidemarkkinoilla ja näyttelyissä.

Usein ainoa keino ansaita rahaa ja pysyä itsenäisenä naisena oli ryhtyä opettajaksi, mikä olikin monen taiteilijaksi halunneen naisen kohtalo. Taidetta ei välttämättä mielletty naiselle toimeentuloa tuovaksi ammatiksi. Opettajuus sen sijaan oli naisille luonnollisena pidetty tie itsenäisyyteen. Monet naistaideopiskelijat pääsivät Düsseldorfiin, 1800-luvun puolivälin taidepääkaupunkiin opiskelemaan, mutta eivät siltikään saaneet uraansa taiteilijana vakiintumaan.20

TURUN PIIRUSTUSKOULUN ENSIMMÄISET NAISET

Ingeborg Walleniuksen opiskelutovereista Alexandra Frosterus-Såltin teki poikkeuksellisen uran. Hän opiskeli maalaustaidetta ahkerasti Turussa ja pääsi jatkamaan taideopintojaan Düsseldorfiin Ekmanin järjestämän matkastipendin turvin vuonna 1857. Hän sai vielä toisen kaksivuotisen matkastipendin STY:ltä. Alexandra avioitui vuonna 1866 vaasalaisen lääkärin kanssa ja sai kolme lasta. Hänen taiteilijauransa lähti laskuun paitsi perhe-elämän vaatimuksista, myös vaasalaisen taideyleisön välinpitämättömyydestä johtuen.

Puolison menehtyminen yllättäen vuonna 1873 tarkoitti Alexandralle uutta alkua taiteilijana.

Aluksi hän myi kopioita omistaan ja muiden töis-

tä, toimi vaasalaiskoulun opettajana, kunnes sai Turun piirustuskoulun opettajan paikan vuonna 1874. Hän tavallaan peri opettajansa työt paitsi piirustuskoulussa, myös alttaritaulumaalarina: hänestä tuli 1800-luvun loppupuolen tuotteliain alttaritauluja tehnyt taiteilija.21

Augusta Granberg pääsi Turussa opiskeltuaan vuonna 1856 Tukholmaan tätinsä kutsumana ja myöhemmin hän opiskeli siellä maalaustaidetta yhden talven. Lopulta hän sai perinnön, joka mahdollisti lisäopinnot Pariisissa. Kotimaassa Granberg ryhtyi toimeentulonsa takaamiseksi opettamaan ranskaa ja piirustusta Turun Heurlinin tyttökoulussa. Oma taiteellinen työskentely jäi vähitellen taka-alalle.

Ingeborg Wallenius opiskeli Turussa antiikkiluokalla vajaan vuoden ja muutti muutamiksi vuosiksi Helsinkiin. Hän jatkoi opiskeluaan Turussa vuosina 1855–1856. Tällä kertaa hän keskittyi öljyväritekniikkaan ja maalausten kopiointiin.22 Ingeborg avioitui turkulaisen papin kanssa, mikä merkitsi hänelle perheen kasvua ja tietyn roolin omaksumista yhteiskunnassa – ja vähempää aikaa taiteelle.

Perheellisiä taiteilijavaimoja oli muitakin, mutta suhteellisen vähän. Avioituminen verotti usein tuotannon määrää ja tasoa. Oli tavallisempaa, että maalaustaidetta opiskellut nainen oli naimaton ja elätti itsensä opettajan työllä. Turun piirustuskoulun opettajan toimen vapauduttua Ekmanin menehtymisen jälkeen vuonna 1873 sitä hakivat koulun entiset opiskelijat Augusta Granberg ja Augusta Kjellberg, mutta he eivät tulleet valituiksi. Ingeborg Malmströminkin oli tarkoitus hakea sitä, mutta hän jätti hakemuksensa myöhässä.23

KUKA OLI INGEBORG MALMSTRÖM?

Lucina Konstantia Ingeborg Wallenius syntyi Oulussa vuonna 1832. Hänen vanhempansa olivat lääninrahastonhoitaja, kruununvouti Johan Constantin Wallenius ja Karin Margareta Ramberg. Perhe asui pitkään Kemissä. Ingeborg Wallenius oli jo nuorena monipuolisesti lahjakas. Hän kirjoitti, soitti pianoa, maalasi ja oli kiinnostunut luonnontieteistä. Osan kouluvuosistaan hän asui su-

Insjövågen -julkaisun alkulehden kuvitus, joka on Ingeborg Walleniuksen tekemä kopio opettajansa

R. W. Ekmanin teoksesta. Kuvan alla oleva teksti on lainaus Ingeborgin kirjoittamasta novellista Dröm och verklighet, joka aiheutti aikalaisarvosteluissa pahennusta. Kuva: Insjövågenin faksimile.

Ingeborg lähti noin 20-vuotiaana Helsinkiin ja tapasi Zacharias Topeliuksen, joka pyysi Ingeborgia kirjoittamaan muistiin lappilaisia tarinoita. Tästä alkoi vuosikymmeniä kestänyt ystävyys ja kirjeenvaihto Topeliuksen ja Ingeborgin välillä.25 Helsingissä Ingeborg asui Suomen taide-elämää edistäneen professori Nils Abraham ja hänen vaimonsa Beata Sofia Gyldénin luona. Magnus von Wright vieraili heillä silloin tällöin, ja rouva Gyldén ja Ingeborg kävivät joskus von Wrightillä.26

kulaisten luona Kuopiossa, missä hän kirjoitti runoja ja pieniä teatterikappaleita. Ingeborg tutustui 15-vuotiaana Oulussa Zacharias Topeliuksen serkkuun, Oskar Toppeliukseen, joka opetti häntä. Ingeborg kirjoitti satuja ja pieniä kertomuksia, joita Oskar lähetti serkulleen Helsinkiin arvioitavaksi.

Ingeborg kihlautui vuonna 1849 oululaisen taidemaalarin Oskar Nylanderin kanssa, mutta kihlaus päättyi traagisesti Nylanderin itsemurhaan. 24

Varsinaisen kirjallisen uransa Ingeborg Wallenius aloitti kirjoittamalla runoja Insjövågennimiseen ”naisten kalenteriin” (Sisäjärven aalto). Hän julkaisi sen yhdessä professorirouvien Beata Sofie Gyldénin ja Sara Gadolinin kanssa. Gadolin oli R. W. Ekmanin sisar. Ingeborg teki julkaisun alkulehdille myös kuvituksen, jossa on nuoreen mieheen nojaava nainen luontoa taustallaan Ekmanin teoksen mukaan. Kuvan alla on teksti: ”jag fattade henne stödjande om lifvet; men då sträckte hon sina armar, knäppte hon sina händer fast om min hals -, och---”, joka liittyy Ingeborgin julkaisuun kirjoittamaan novelliin Dröm och verklighet ja sen erittäin melodramaattiseen loppuhuipennukseen. Tässä tarinassa juodaan punssia ja puhutaan ”papirosseista” – levottomat neidot hakevat siinä inspiraatiota parempaan suoritukseen harrastajateatterin näytännössä. Tarina on sekoitus tyttömäistä huumoria ja hurjaa traagisuutta, mutta se on myös kurkistus nuoren säätyläisnaisen haaveisiin ja pyrkimyksiin. Nuoren kirjailijattaren Dröm och verklighet on jäänyt raakileeksi. Novellissa on kaikki ainekset viihdyttävään tarinaan: kauniita tyttöjä, ihanteellisuutta, hupaisaa dialogia, rohkeaa flirttiä ja synkkiä salaisuuksia. Kirja on pääosin julkaistu nimimerkeillä. Julkaisu sisältää parikymmentä runoa kolmelta kirjoittajalta sekä Ingeborgin kirjoittaman, rohkeana pidetyn Ellin. 27 Siinä vihjattiin olleen kirjoittajan omia kokemuksia.

Insjövågen sai lehdistössä huonoa, jopa halventavaa kritiikkiä.28 Myös Topelius suhtautui julkaisuun nihkeästi. Kritiikki vaikutti Ingeborg Walleniukseen niin voimakkaasti, että hän ei jatkossa enää julkaisut juuri muuta kuin satuja lastenlehdissä

ja joitakin runoja, nekin usein nimimerkillä. Kirjoittamista hän kuitenkin harrasti koko elämänsä ajan.29 Ingeborg Wallenius harrasti Turussa 1850-luvulla myös teatteria ja harkitsi näyttelijän uraa, mihin häntä myös rohkaistiin, mutta ei saanut tälle tukea kotoaan eikä Topeliukseltakaan.30

Ilmeisesti Ingeborg tuli uskoon vuoden 1856 aikana31 ja kihlautui teologian maisterin ja runoilijan Karl Robert Malmströmin kanssa keväällä 1857. He avioituivat saman vuoden kesäkuussa, ja häitä vietettiin Stjernschantzien kartanossa

Porvoon Sköldvikissä.32 Pariskunta asettui Turkuun, missä Karl Malmström toimi Turun sairashuoneen ja kehruuhuoneen saarnaajana, myöhemmin Turun 2. kappalaisena. Ingeborg ja Karl Malmström saivat yhdeksän lasta. Perheen pojista kolme menehtyi, yhdestä pojasta Rurikista tuli myöhemmin mekaniikan professori ja yhdestä tyttärestä, Thyrasta kuvataiteilija.33

Perhe muutti vuonna 1886 Karjalankannakselle Antreaan, mistä Karl Malmström oli saanut kirkkoherran viran. Perhe ei viihtynyt kovinkaan

Ingeborg Malmström oli erityisen ylpeä maalauksestaan, jonka hän maalasi unkarilaisen Mihály Munkácsyn teoksesta Kristus Pilatuksen edessä (1881). Maalaus oli esillä Helsingin Ritarihuoneella loppukesällä 1886. Nykyään se kuuluu Unkarin kansallisgallerian kokoelmaan. Kuva: Wikimedia Commons.

hyvin paikkakunnalla, vaikka varsinkin kesäisin heillä oli siellä laaja tuttavapiiri. Toukokuussa

1900 Karl Malmström kuoli sydänkohtaukseen.

Ingeborg Malmström jätti Antrean ja muutti viimeistään vuonna 1902 Helsinkiin34 ja eli loppuelämänsä osoitteessa Kaivopuisto 19, 1. krs.35

Ingeborg Malmström kuoli 7.6.1919. Muistokirjoituksissa häntä kuvaillaan sympaattiseksi, hyväksi, hiljaiseksi ja vaatimattomaksi ihmiseksi pisaralla ihanteellisuutta. Hän oli elämänsä loppuun asti kiinnostunut taiteesta ja kirjallisuudesta.36

INGEBORG MALMSTRÖM KUVATAITEILIJANA

Ingeborg Malmströmin taideopinnot jakautuivat

Turussa kahteen kauteen: vuoteen 1852 ja vuosiin 1855–1856. Hän kopioi opettajansa töitä ja maalasi muotokuvia. Eräässä kirjeessään noin

1850-luvun puolivälistä hän kertoo Topeliukselle lähettäneensä taideyhdistykselle Ekmanin suosituksesta myyntiin kaksi taulua, joista toinen on kopio Turun tuomiokirkon kuoriin maalatusta Ekmanin freskosta ja toinen muotokuva Bertha Hausenista, joka oli istunut mallina sekä hänelle että Alexandra Frosterukselle. Hintaa Ingeborg ei osannut teoksilleen määritellä. Samassa kirjeessä hän pyytää Topeliusta myymään teokset hänen puolestaan, sillä hän ei tunne taideyhdistyksestä ketään muita kuin Magnus von Wrightin, mutta ei ole tälle aiemmin kirjoittanut.37

Ekman suositteli Ingeborgille muotokuvamaalarin uraa, mutta muotokuvamaalaus ei kiinnostanut häntä. Ingeborg maalasi kuitenkin joitakin muotokuvia, joista tunnetaan ainakin kolme. Ne esittävät hänen vanhinta tytärtään Ingeborgia lap-

sena, Abraham Stjernschantzia ja näyttelijä Emmy Strömeriä (Achté). Ingeborg piti Ekmanista sekä opettajana että ihmisenä, vaikka Ekman toruikin häntä usein.

Ingeborg Malmströmin muita töitä tunnetaan vähän. Esimerkiksi Berndt Lindholm oli taiteilija, jonka töitä Ingeborg Malmström mielellään jäljensi.38 Taitavuuttaan jäljennösten tekijänä hän osoitti tekemällä kopion unkarilaisen taiteilijan Michály Munkácsyn suuresta maalauksesta Kristus Pilatuksen edessä, joka oli esillä Helsingissä Ritarihuoneella loppukesällä 1886.39 Ingeborg oli lahjoittanut Topeliukselle teoksen Pikkuroomatar, mikä lienee ollut kopio Ekmanin Italianaikaisesta työstä.40

Ammattitaiteilijaa Ingeborg Malmströmistä ei koskaan tullut eivätkä hänen työnsä saavuttaneet suurempaa mainetta. Hän osallistui kuitenkin pienimuotoisiin taidenäyttelyihin ainakin vuosina 1857, 1861, 1867 ja 1875. Näyttelyssä Helsingissä 1861 oli esillä Ingeborgilta joitakin tauluja, jotka eivät menneet kaupaksi, mutta jotka Topelius otti haltuunsa saadakseen niille ostajat. Hän aikoi laittaa ne esille Waseniuksen kirjakauppaan41, missä usein olikin taideteoksia tarjolla. Suomen taideyhdistyksen näyttelyssä, joka pidettiin yliopiston päärakennuksen neljännen kerroksen mineraalisalissa vuonna 1857 Ingeborgilta oli esillä teokset Vapahtaja yrttitarhassa ja Nuoren naisen muotokuva. 42 Hufvudstadsbladetissa 11.10.1867 todetaan hänen työstään, joka esittää kukkia pitelevää lasta, että Rouva M:llä on runollinen sielu vielä jäljellä ja että työssä on elämää. Siitä puuttuu kuitenkin luonnollisuutta, vaikka piirustus on miellyttävää ja värit ovat loistavat, ehkä liiankin loistavat. Tässä työssä näkymä on enemmän idealistinen kuin luonnollinen.43 Turun teatterin aulassa vuonna 1875 pidetyssä näyttelyssä Ingeborg Malmströmiltä oli näytteillä kolme öljymaalausta. Yksi oli oopperalaulaja Emmy Strömeriä roolihahmossa esittävä muotokuva, lisäksi olivat öljymaalauskopiot Rembrandtin sekä Hans Guden töistä. Emmy Strömerin muotokuvaa Åbo Underrättelser vertaa toiseen näyttelyssä olleeseen E. J. Löfgrenin tekemään muotokuvaan ja toteaa, että se ei laadul -

lisesti edusta samaa kehittynyttä taiteilijuutta, mutta on monessa suhteessa melko hyvin tehty.44

Ingeborg oli tietoinen siitä, että häneltä puuttui itseluottamusta ja ettei hänellä ollut kykyä elää rohkeasti taiteelle.45 Ingeborg jatkoi maalaamista vielä 1890-luvulla. Hän sai toisinaan näytteille taulujaan, ja joitakin oli mennyt myös kaupaksi. Ingeborg ei jostakin syystä halunnut signeerata taulujaan. Hän kysyikin: Nimikö tekee taiteilijan? Hän oli kirjoittanut myös teatterikappaleen anonyyminä, ja se oli myös esitetty. Ingeborg tunsi löytävänsä onnen tekemällä luovaa työtä jaksaakseen elää.46 Syy, miksi Ingeborg Malmströmiä ei mainita Helsingin pitäjän kirkon alttaritaulun tekijänä painetuissa lähteissä voi olla se, että hän ei ensinnäkään signeerannut työtään ja toiseksi, hän kielsi nimensä julkitulon, mikä ilmenee esimerkiksi siitä, ettei Topelius saanut kirjoittaa arviota

alttaritaulusta vuonna 1857 Ingeborgin toiveen mukaan. Topelius piti Ingeborgia ”taiteilijasieluna” ja poikkeuksellisena naisena, joka ei ihan kuulunut porvarilliseen biedermeierilaiseen maailmaan.47

Ingeborgin maalaustuotantoon kuuluu yhteensä 335 teosta, joista 33 on tilaustöitä. Tuotanto koostuu kahdesta alttaritaulusta, lasten muotokuvista ja muista töistä.

INGEBORG WALLENIUS JA ALTTARITAULUT

Ingeborg Malmströmin kuvataiteellisen työskentelyn huipentuma oli alttaritaulu Kristus Getsemanessa Sastamalassa sijaitsevaan Suodenniemen kirkkoon. Hän kirjoitti Zacharias Topeliukselle 18.1.1874, että hän on hiljattain saanut valmiiksi alttaritaulun, jonka aiheena on Kristus rukoilemassa yrttitarhassa.48 Suodenniemen kalustoluettelossa 1839–1890 löytyy merkintä alttaritaululahjoituksesta, jonka tekivät vuonna 1874 turkulaiset kauppiaat A.B. Nordfors ja J.G. Wegelius.49 Ingeborgin toinen alttaritaulu syntyi siis Helsingin pitäjän kirkkoon, mistä hän kirjoittaa Topeliukselle kirjeessään 7.1.1873:

”Den altartafvla jag målat i Helsinge kyrka ansågs av Ekman bra, medan ämnet var svårt i avseende till perspectivet – derför hemtade Stjernschantz Zachris till Herttonäs för att sedan af Zachris få en publik kritik öfver den; men, om Zachris minnes, kom jag och nekade Zachris att ej skrifva något, ifall Zachris hade tänkt göra det.”50

Ekman oli pitänyt alttaritaulua hyvänä ja Topeliuskin oli kutsuttu Herttoniemeen kirjoittaakseen taulusta arvion sanomalehteen. Tämän Ingeborg oli kuitenkin kieltänyt. Samassa kirjeessään Ingeborg Malmström kertoo lähettäneensä muutaman aikaisemman yksityisoppilaansa pyynnöstä työhakemuksen piirustusopettajan toimeen Turun piirustuskouluun, mutta hakemus oli luultavasti myöhästynyt. Ingeborg oli huolissaan vähäisistä ansioistaan taidemaalarina. Hän kirjoittaa Topeliukselle, että ei ole opiskellut ulkomailla, vaikka

Ingeborg Malmströmin tunnetumpi alttaritaulu

Kristus Getsemanessa sijaitsee Suodenniemen kirkossa Sastamalassa. Ingeborg maalasi sen 41-vuotiaana. Teos vaurioitui sisällissodan aikana, ja se on konservoitu myöhemmin. Kuva: Wikimedia Commons.

tilaisuuksia on ollut. Hän ei ole myöskään osallistunut taideyhdistyksen näyttelyihin, vaikka häntä on pyydetty, joten näin ollen häneltä puuttuu taideyhdistyksen tuki. Ingeborg mainitsee kirjeessään myös Ekmanin ja kirjoittaa saaneensa tältä kiitosta niistä töistä, jotka hän oli piirtänyt tälle. Tässä yhteydessä hän mainitsee suosituksena Helsingin pitäjän alttaritaulun mutta harmittelee, että ei antanut Topeliuksen kirjoittaa arviota taulusta sen valmistuessa, joten alttaritaulu ei saanut minkäänlaista julkisuutta.51 Häneltä tilattiin myös kaksi alttaritaulua lisää, mutta hän ei voinut ottaa niitä vastaan sillä ne olisivat olleet liian suurikokoisia maalattavaksi Malmströmien kodissa.52

VIIMEINEN EHTOOLLINEN HELSINGIN

PITÄJÄN KIRKON ALTTARILLA

Kirkon tummasävyinen maalaus itäpäädyn lasimaalauksen alapuolella on kooltaan 202 x 97 cm, ja sen aiheena on ehtoollisen asettaminen. Se on kopio Leonardo da Vincin seinämaalauksesta Viimeinen ehtoollinen, joka on maalattu n. 1495–1498

Milanossa sijaitsevaan Santa Maria delle Grazien

luostariin ruokasalin seinälle. Aihe on hyvin tavallinen taiteessa, mutta Leonardo käsittelee aihetta omaperäisesti. Maalauksen aiheeksi Leonardo on valinnut hetken, jolloin Jeesus on sanonut, että yksi teistä tulee pettämään minut, ja opetuslapset kysyvät Jeesukselta kuka tämä pettäjä on. Leonardo kuvasi opetuslapset yksilöinä, jotka kaikki reagoivat hetkeen omalla tavallaan.53 Leonardon maalaus oli aiheesta ensimmäinen versio, jossa opetuslapsia kuvataan inhimillisinä yksilöinä. Heidän tunteitaan on tulkittu maalauksessa vartaloiden asennoissa, käsien eleissä ja kasvojen ilmeissä, jotka viestittävät epäluuloa, pelkoa, jopa vihaa kontrastina Jeesuksen tyyneyteen. Opetuslapset on aseteltu omiin ryhmiinsä Jeesuksen molemmin puolin.

Koska Leonardon teos alkoi tuhoutua jo parikymmentä vuotta sen valmistumisen jälkeen, eivätkä sen värisävyt olleet alkuperäisiä enää 1800-luvulla, on vaikea verrata tuon ajan töitä siihen – tosin tarkat kopiot maalattiin teoksesta ainakin neljään paikkaan: Lontoon Royal Academy of Artsiin, belgialaiseen luostariin, jossa on nykyään Leonardo da Vinci -museo, sveitsiläiseen

kirkkoon ja Wieniin, johon tehtiin mosaiikkikopio teoksesta (nykyisin Minoritetenkirchessä). Leonardon ehtoollisen alkuperäiset värisävyt palautettiin päällemaalausten alta isossa konservointiprojektissa vuosina 1977–1999.54

Helsingin pitäjän kirkon alttarimaalaus on monella tapaa uskollinen R. W. Ekmanin Nauvon kirkon vuonna 1850 valmistuneeseen Viimeiseen ehtoolliseen, mutta erojakin löytyy. Molemmissa on ehtoollispöydän jalat käsitelty samoin, myös tausta. Nauvon työn pöytäliinan päissä on koristeelliset, poikittaiset kuvioinnit, mutta pitäjän kirkon työssä niitä ei ole. Opetuslasten vaatteiden väreihin taiteilijat ovat jättäneet yksilöllistä kädenjälkeen ja niissä runsaasti eroja. Pitäjän kirkon maalauksessa henkilöiden kasvot ovat maalattu epäluonnollisemmin Nauvon työhön verrattuna. Tämä näkyy erityisesti Johanneksen kasvojen käsittelyssä sekä Kristuksen vasemmalla puolella olevien hahmojen kasvoissa, joista osa on maalattu hyvinkin yksinkertaistaen, kiiltokuvamaisesti. Pitäjän kirkon alttaritaulun sommittelu on Nauvon kirkon työtä väljempi.

Helsingin pitäjän kirkko tuhoutui osittain tulipalossa keväällä 1893, mutta suuri osa irtaimistosta saatiin turvaan, alttaritaulu mukaan lukien. Se sai nykyisen paikkansa alttarin takaa kirkon restauroinnin yhteydessä vuonna 1894, jolloin koko itäseinä uusittiin ja alttarin yläpuolelle avattiin isompi ikkuna siihen lahjoitettavalle lasimaalaukselle. Alttaritaulu kehystettiin samalla kirkon restauroinnin suunnitelleen arkkitehti Theodor Höijerin piirustusten mukaan.55

Ingeborg Malmström vaikuttaa jäljentäneen Ekmanin Nauvon kirkkoon maalaaman Viimeisen ehtoollisen tai sen luonnoksen tai käyttänyt samaa mallipiirustusta. Voi myös olla, että hän on matkustanut Turusta Nauvoon kopioimaan opettajansa työtä vuoden 1856 aikana.

UNOHDETTU NAISTAITEILIJA – YKSI MONISTA

Ingeborg Malmström oli lahjakas ja rohkea nuori nainen, joka kirjoitti, näytteli ja maalasi. Hän oli kokemattomana ja naivina mukana julkaisemas-

sa kirjoituksiaan aikana, jolloin suhtautuminen naisiin oli hyvinkin alentuvaa ja naisten emansipaatio Suomessa tuskin vielä alkanut. Ilmeisesti hänellä ei ollut varaa ulkomailla opiskeluun. Toisaalta Ingeborg rakastui maalausopintojensa aikana runoilevaan pappiin ja päätyi aviovaimoksi ja perheenäidiksi. Ingeborg Malmström ei jättänyt täysin taiteellista työtään perhe-elämästä huolimatta. Hän jäljensi maalauksia, mikä oli keino ansaita rahaa ja mitä monet muutkin aikalaisnaistaitelijat tekivät. Hän julkaisi kirjoituksia, mutta anonyyminä. Hänen aviomiehensä kirjoitti runoja, ihaili Topeliusta ja oli myös tämän kanssa kirjeenvaihdossa. Ingeborgin kirjeistä Topeliukselle käy ilmi, ettei aviomies aina arvostanut puolisonsa työtä, ja joka muistutti häntä siitä, miten Lutherinkin vaimo kutsui miestään ”herraksi”.56

Ingeborg kirjoitti pitkiä kirjeitä Topeliukselle 1890-luvulle saakka ja oli toisinaan myös hyvin kriittinen Topeliuksen näkemyksiä kohtaan. Ilmeisesti Ingeborgille jäi syvä trauma Insjövågenin vastaanotosta ja nimensä ”likaantumisesta” seurapiireissä eikä hän pitänyt järkevänä signeerata töitään. Hänen aikalaisensa, Helsingissä taideopetusta saanut Ida Silfverberg toimi toisin ja hänen töitään on voitu jäljittää. Näin hän on saanut paikkansa Suomen taidehistoriassa vähintäänkin taitavana jäljentäjänä. Sitä Ingeborgkin ilmeisimmin oli, mutta hänen töitään on melkeinpä mahdotonta löytää ja vertailla muutamaa julkisessa kokoelmassa ja kirkossa olevaa maalausta lukuun ottamatta.

Ingeborg Malmström on paljastunut Helsingin pitäjän kirkon alttaritaulun maalanneeksi taiteilijaksi. Siitä kertovat paitsi hänen kirjeensä Topeliukselle ja Magnus von Wrightin päiväkirjamerkintä, myös tietyt maalaustekniset eroavaisuudet suhteessa Robert Wilhelm Ekmanin maalaamaan Leonardon työtä jäljittelevään Viimeiseen ehtoolliseen Nauvon kirkossa.

Kiitokset: Kjell Granström (Nauvon kirkon esittely), Kati Kettunen (Nauvon kirkon Viimeisen ehtoollisen kuvaus), Elina Mustamäki (tekstin oikoluku).

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Painamattomat lähteet Kansalliskirjasto

Topelius-kokoelma (Coll. 244), Ingeborg Malmströmin kirjeet Zacharias Topeliukselle 1854–1890.

Helsingin yliopisto

Rassi, Johanna 2010. ”Ei kansa elä vain leivästä”. Suomen taideyhdistys ja sen kannattajakunnan jakautuminen 1846–1865. Pro gradu -tutkielma. https://helda.helsinki.fi/handle/01038/26442 (luettu 3.4.2022).

Painetut lähteet: Hanka, Heikki 1997. Kirkkomaalauksen traditio ja muutos 1720.1880. Carl Fredrik Blom murrosajan maalarina. Jyväskylän yliopisto. Saarijärvi.

Hanka, Heikki 2004. Ahkerat alttaritaulutaiteilijat. Pinx. Maalaustaide Suomessa: Suuria kertomuksia. Porvoo.

Honour, Hugh – Fleming, John 1992. Maailman taiteen historia. Otava. Helsinki.

Ikääntynyt Ingeborg

Malmström istui mallina vävynsä Wilho Sjöströmin maalaukseen Anoppini vuonna 1911. Kuva: Yehia Eweis, Kansallisgalleria.

Hyvönen, Heikki 1994. Kirkon taide ja esineistö. Vantaan Pyhän Laurin kirkko. Helsinge kyrka St. Lars 500. Tutkielmia kirkon historiasta (toim. Marja-Terttu Knapas). Vantaan seurakunnat. Sulkava.

Ervamaa, Jukka, 1989. Kuvataide autonomian aikana. ARS-Suomen taide 3. Keuruu.

Konttinen, Riitta 2010. Naiset taiteen rajoilla. Naistaiteilijat Suomessa

1800-luvulla. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Latvia.

Lehtonen, Maija 2006. Du är en elfva. Brevväxlingen mellan Zacharias Topelius och Ingeborg WalleniusMalmström. Historiska och litteraturhistoriska studier 81. SLS. Helsingfors.

Nyberg, Paul 1960 (toim.). Konstnärsbrev II. Urval ur den Topeliuska samlingen. Söderströms. Helsingfors.

Rönkkö, Pekka 2001. Maisemamaalari Emilia Appelgren (1840–1935): varhaisimmat rekrytoitumiset taideammattiin pohjoisimmassa Suomessa. Pohjoinen. Jyväskylä.

Willner-Rönnholm, Margareta, 1996. Taidekoulun arkea ja unelmia. Turun piirustuskoulu 1830–1981. Vammalan Kirjapaino Oy.

von Wright, Magnus 2001. Dagbok 1850–1862. Konstnärsbröderna von Wrights dagböcker 4. Utgiven av Anto Leikola, Juhani Lokki, Torsten Stjernberg och Johan Ulfvens. SLS. Helsingfors.

Internet-lähteet: Forsell, Pia. Wallenius, Ingeborg (1832–1919). www.kansallisbiografia.fi (luettu 1.4.2022)

Helsingin nimikirja ja suomalainen osoitekalenteri 1902–1912. https:// digi.kansalliskirjasto.fi (luettu 18.4.2022)

Helsingin pitäjän pitäjänkokouksen pöytäkirja 18.9.1853. Helsingin pitäjän seurakunnan arkisto - Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1835–1870, jakso 139: 2 Januari 1853; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/ viewer/?fileId=5858230783&aineisto Id=1198604511 (luettu 15.6.2022)

Helsingin pitäjän pitäjänkokouksen pöytäkirja 25.1.1957. Helsingin pitäjän seurakunnan arkisto - Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1835–1870, jakso 160: Sockenstämma 15.2.1857; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/ uusiastia/viewer/?fileId=585823120 6&aineistoId=1198604511 (luettu 15.6.2022)

Helsingin pitäjän pitäjänkokouksen pöytäkirja 5.7.1857. Helsingin pitäjän seurakunnan arkisto - Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1835–1870, jakso 163; Kansallisarkisto: https://astia. narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=585 8231215&aineistoId=1198604511 (luettu 15.6.2022)

Insjövågenin faksimile (digitaalinen näköispainos) https://litteraturbanken. se (luettu 25.6.2022)

Kittilän seurakunta. Artikkeli: Kittilän kirkko. https://www.kittilanseurakunta.fi/kirkko-ja-tilat/kirkko (luettu 14.5.2022)

Oulun seurakunnat. Artikkeli: Muhoksen kirkko. https://www.oulunseurakunnat.fi/oulujoenpyhiinvaellus/ reitti/muhos/muhoksen-kirkko (luettu 14.5.2022)

Suodenniemen kirkon kalusteluettelo 1839–1890, jakso 63. Suodenniemen seurakunnan arkisto - Kalustoluettelot 1839-1890, jakso 63; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/vi ewer/?fileId=5888978983&aineisto Id=1267613168 (luettu 10.2.2022)

Sanomalehdet:

Borgåbladet 1864

Dagens Press 1919

Helsingin Sanomat 1999

Hufvudstadsbladet 1867, 1919

Morgonbladet 1854

Västra Finland 1919

Åbo Underrättelser 1875, 1910, 1919

Loppuviitteet

1 Heikki Hanka on ilmaissut alttaritaululuettelossaan Helsingin pitäjän kirkon kohdalla tekijän: Ekman? Heikki Hyvönen mainitsee, että alttaritaulu on signeeramaton, mutta sen tekijänä on pidetty joko Robert Wilhelm Ekmania tai Karl [Anders] Ekmania Vantaan Pyhän Laurin kirkon 500-vuotisjuhlajulkaisussa. Ks. Hyvönen 1994, 143.

2 Helsingin pitäjän Pitäjänkokouksen pöytäkirja, 5.7. 1857, jakso 163. http://digi.narc.fi/digi/view. ka?kuid=7586405

3 Borgåbladet nro 14, 19.4.1864.

4 Muhoksen kirkko: Maalaispuusepän taidokkaasti tekemä numerotaulu. https://www.oulunseurakunnat.fi/

oulujoenpyhiinvaellus/reitti/muhos/ muhoksen-kirkko (viitattu 19.5.2022).

Kittilän kirkko: alttaritaulun Kristus ristillä, jonka on maalannut Johan Gustaf Hedman. https://kittila.fi/ kulttuuri-ja-vapaa-aika/kulttuuri/nahtavyydet-ja-vierailukohteet/kittilankirkko (viitattu 18.5.2022).

5 von Wright, 2001, 314. ”Maalaamista aamulla – sitten hetki A[natomian] museossa. Klo 12 menin jäätietä pitkin Herttoniemeen maaherra Stjernzchantzille, joka lähetti hakemaan minut – (Hän oli nimittäin tiistaina luonani ja lupasi hakea minut tänään). Kun olin katsellut Ingeborg Wallenin alttaritaulua (Helsingin pitäjän kirkkoon) ja joitakin muita hänen töherryksiään, syönyt päivällisen ynnä muuta, palasin takaisin klo ½ 4. Oli piristävää hengittää kevätilmaa kaupungin ulkopuolella, peipot ja rastaat lauloivat Herttoniemessä – jää alkoi olla heikkoa –”.

6 Rassi 2010, 38. Helsingin yliopisto.

7 Konttinen 2010, 30.

8 Rassi 2010, 33–34.Helsingin yliopisto. Konttinen 2010, 31.

9 Ervamaa 1981, 78–79. Hanka 2004, 161–163.

10 Hanka 1997, 94–97.

11 Hanka 1997, 129.

12 Hanka 1997, 408–409 (liite 1).

13 Ervamaa 2004, 44. Ekman innostui Kalevalasta 1850-luvun lopulla ja alkoi tekemään luonnoksia Väinämöisen soitto -aiheiseen maalaukseen syksyllä 1857. Samana vuonna hän maalasi ensimmäisen version aiheesta Kreeta Haapasalo soittaa kannelta. ”Kreeta Haapasalo soittaa kannelta” (www.finna.fi). Ekman teki useampia Kreeta Haapasalo -tutkielmia.

14 Helsingin pitäjän pitäjänkokouksen pöytäkirja 18.9.1853 jakso 139. Hultin 1930, 93–94.

15 Helsingin pitäjän pitäjänkokouksen pöytäkirjat 25.1.1857, jakso 160 ja 5.7.1857, jakso 163.

16 Ingeborg Malmströmin kirje Topeliukselle 15.12.1871? (vuotta ei ole merkitty kirjeeseen).” Då kom gubben Stjernschantz såsom en himmelns engel och jag kom till det gudomliga Hertonäs och – slutligen hit till Åbo. - - - Gubben Stjernschantz uppehälde mig… med så tillräckliga medel, att jag ej behövde tänka… på kalendrar eller tavlor”.

17 Konttinen 2010, 31–32. Augusta Granberg oli ensimmäinen Turun

piirustuskoulusta päästötodistuksen saanut nainen.

18 Willner-Rönnholm, 1996, 49–51.

19 Konttinen 2010, 33–37.

20 Konttinen 2010, 33–37.

21 Konttinen 2010, 67–74.

22 Lehtonen 2006, 82.

23 Konttinen 2010, 42–45.

24 Lehtonen 2006,76–77. Ingeborgin perhetaustasta ja sisaruksista ks. Rönkkö 2001, 94.

25 Lehtonen, 2006, 76–77.

26 Lehtonen 2006, 77. Kirjeessään

Topeliukselle Ingeborg mainitsee, että

Magnus von Wright on ainoa ihminen, jonka hän taideyhdistyksessä tuntee. Magnus von Wrightin päiväkirjassa on useita mainintoja hänen käynneistään

Gyldéneillä. N. A. Gyldén ei kuulunut

STY:n johtokuntaan. Ks. Rassi 2010.

27 Insjövågenin näköispainos (https:// litteraturbanken.se).

28 esim. Morgonbladet 9.1.1854. Kritiikin alussa kirjoittaja lupaa, että ei arvioi naisten tuotantoa eri kriteereillä kuin mieskirjoittajien. Kirjoittajien sentimentaaliset runot kriitikko ohittaa nopeasti ja keskittyy melkein täysin Ingeborgin kirjoittamaan novelliin. Sitten alkaa moraalikritiikki.

29 Lehtonen, 2006, 77–79. Beata Sofie Gyldén pyysi Ingeborgia mukaan naisten kalenteriin, jonka hän ja Sara Gadolin aikoivat julkaista.

30 Lehtonen 2006, 94–95.

31 Lehtonen 2006, 86. Ingeborg kertoo Topeliukselle joulukuussa 1856 löytäneensä Kristuksen.

32 Åbo Underrättelser 14.1.1910.

33 Forsell, 2002, Kansallisbiografiaverkkojulkaisu. Lehtonen, 2006, 106. Rurik Malmström toimi professorina Helsingin teknillisessä korkeakoulussa (Hbl 19.10.1919). Hänen pojastaan

Stigistä tuli filosofian maisteri ja tyttärestään Carina von Kraemerista filosofian kandidaatti (www.geni.com).

Thyra Malmström avioitui taidemaalari Wilho Sjöströmin kanssa (Rönkkö 2001, 70).

34 Lehtonen, 2006, 77–78, 101–102. Katiha-tietokanta, kansallisbiografia

35 Helsingin nimi- ja osotekalenterit 1902–1912. Ingeborgin osoite oli vuonna 1902 Västra Kajen. Vuodesta 1907 Kaivopuisto 19.

36 Muistokirjoitukset HBL 8.6.1919. Västra Finland 12.6.1919. Åbo Underrättelser 10.6.1919.

37 Ingeborg Walleniuksen kirje Z.

Topeliukselle 22.12. [vuotta ei ole merkitty, mutta se lienee n. 1855 tai 1856]. Kirjeessä Ingeborgin voidaan tulkita tunteneen myös puheenjohtajana vuoteen 1855 toimineen Carl Cronstedtin, Abraham Stjernschantzin langon. Coll 244. Kansalliskirjasto.

38 Åbo Underrättelser 10.6.1919.

39 Dagens Press 10.6.1919.

40 Nyberg 1960, 279–280. Lehtonen 2006, 86. Topelius mainitsee Pikkuroomattaresta Karl Malmströmille kirjeessä 25.3.1861. Hän oli ripustanut työn keisarinnaa esittävän muotokuvan viereen kotiinsa

41 Nyberg 1960, 279.

42 Rönkkö 2001, 83. Frälsaren i örtgården oli kopio ja loviisalaisen kauppiaan omistama, Porträtt af ett ungt fruntimmer -muotokuvan omisti muotokuvamaalari J. E. Lindh.

43 Hufvudstadsbladet 11.10.1867. Kyseessä lienee ollut Ingeborgin vanhinta tytärtä esittävä muotokuva.

44 Åbo Underrättelser 15.5.1875. Yhdennäköisyys Emmy Strömerin roolihahmon kanssa on silmiinpistävä. Piirteet suun ympärillä ja taustan väri ei kuitenkaan miellyttäneet arvioijaa.

45 Lehtonen, 2006, 84.

46 Lehtonen 2006, 116.

47 Lehtonen 2006, 121.

48 Lehtonen, 2006, 93. Ingeborg Malmströmin kirje 18.1.1874 Zacharias Topeliukselle (Coll. 244)

49 Suodenniemen kirkon kalusteluettelot 1839–1890, jakso 63. Kalustoluettelossa mainitaan lisäksi, että taulun on maalannut turkulainen rouva Malmström ja että se esittää rukoilevaa Kristusta Getsemanessa.

50 ”Alttaritaulun, jonka olen maalannut Helsingin pitäjän kirkkoon, on Ekmanin mielestä hyvä, samalla kun aihe suhteessa perspektiiviin on vaikea. – sen takia Stjernschantz haki Zachriksen Herttoniemeen, jotta saadaan Zachrisilta kritiikkiä katsojan näkökulmasta, mutta, kuten Zachris muistaa, minä kielsin Zachrista kirjoittamasta mitään, jos hän oli niin ajatellut tehdä.” Ingeborg Malmströmin kirjeet Zacharias Topeliukselle. Kirje 7.1.1873 (Coll. 244)

51 Ingeborg Malmströmin kirjeet Zacharias Topeliukselle. Kirje 7.1.1873 (Coll. 244). Sanomalehtitietojen mukaan Ingeborg osallistui jonkin verran STY;n taidenäyttelyihin, ja on ehkä unohtanut asian kirjeessään.

52 Ingeborg Malmströmin kirja Zacharias Topeliukselle 12.3.1890. (Coll 244).

53 Honour & Fleming, 2006, 475.

54 Helsingin sanomat 13.7.1999. The Last Supper (Leonardo). www. en.wikipedia.org

55 Hyvönen 1994, 143–144.

56 Lehtonen 2006, 103. ”Olen ollut suurimman osan elämääni hänen orjansa”, kirjoitti Ingeborg Topeliukselle.

KATSE RAJOJA LAAJEMMALLE EN BLICK BORTOM GRÄNSERNA

Muutama sana Etelä-Suomen

saamelaisesta menneisyydestä

JOHDANTO

Yksi Suomen asutushistorian pitkäaikaisista juonteista on viljanviljelyyn ja karjanhoitoon sekä metsästykseen ja kalastukseen suuntautuneiden elinkeinomallien kilpailu. Se alkoi jo varhain esihistoriassa jatkuen 1800- ja 1900-luvuille saakka Lapissa, jossa maatalouden leviäminen yhdistyi suomen kielen yleistymiseen aiemmin saamenkielisillä alueilla. Elinkeinomallien ero on yleensä haluttu nähdä etnisen ja kulttuurisen eron korrelaattina myös kaukaisemmasta menneisyydestä puhuttaessa. Maatalous on mielletty suomalaiskarjalaiseksi toimeentulon tavaksi, olipa kyse sitten pelto- tai kaskiviljelystä. Metsästykseen ja kalastukseen tukeutunut elämäntapa on yhdistetty saamelaisuuteen. Ero on usein nähty niin selväpiirteisenä, että voidaan puhua kulttuuridualismista.

Jollakin yleisellä ja abstraktilla tasolla kulttuuridualistinen kuva Suomen menneisyydestä pitää pääpiirteissään paikkansa. Konkreettisesti eletyn ihmiselämän tasolla todellisuus tietysti tuppaa olemaan huomattavasti monimutkaisempi kuin yleistykset antavat ymmärtää. Niin näyttää olevan tässäkin tapauksessa. Tämä lyhyt kirjoitus

Vas. Sinikettu eli naali. Naali on suomeen omaksuttu saamenkielinen lainasana, joka on ilmeisesti lainattu saameen Fennoskandian pohjoisosissa puhutuista ”muinaislappilaisista” kielistä. Kuva: Magnus von Wright 1829 / Kansallisgalleria.

yrittää luonnostella epätäydellistä, mutta kuitenkin oikeansuuntaista kuvaa saamelaisen tai varovaisemmin ilmaistuna saamenkielisen väestön roolista Etelä-Suomen rautakaudella, sellaisena kuin se 2020-luvun alun menneisyystieteille ja erityisesti arkeologialle näyttäytyy. Nykyisen saamelaisalueen rautakautta en juuri ota puheeksi, vaikka siitäkin puhuttavaa riittäisi. Kyseisen aihepiiriin arkeologinen tutkimus on viime vuosikymmeninä edistynyt vauhdilla – Suomessa muun muassa Christian Carpelanin, Petri Halisen ja Tiina Äikäksen ansiosta. Muistamme tässä yhteydessä tietysti, että saamelaisuus on sekä menneisyydessä että nykypäivässä läsnä myös Norjassa, Ruotsissa ja Venäjällä. Etelä-Suomen saamelainen tai saamenkielinen menneisyys voi sen sijaan tulla osalle lukijoista yllätyksenä.

MISTÄ TUNNISTAMME

MUINAISEN SAAMELAISVÄESTÖN?

Ulkopuolinen tarkkailija voi jakaa ihmisyhteisöjä erilaisiin ryhmiin elinkeinojen, kielen ja kulttuurierojen perusteella. Yhteisöjen omat identiteettiverkostot voivat olla huomattavasti mutkikkaampia ja ulkopuoliselle tarkkailijalle vaikeasti avautuvia. Näin on varsinkin silloin, kun ulkopuolinen tarkkailija – tässä tapauksessa arkeologi, kielitieteilijä tai historiantutkija – havainnoi satoja tai tuhansia vuosia sitten kuolleiden ihmisten jättämiä jälkiä, vailla mahdollisuutta kuunnella heidän omia selityksiään ja kertomuksiaan. Histo-

riallis-vertailevan kielitieteen harjoittaja voi kyllä osoittaa, miten kaikki nykyisin puhutut saamelaiskielet palautuvat kantasaameksi kutsuttuun yhteiseen kantakieleen, jota puhuttiin pari tuhatta vuotta sitten1. Tuolloin on siis ollut olemassa ihmisiä, jotka olivat saamelaisia ainakin lingvistisessä mielessä, siis saamenkielisiä.

Arkeologi puolestaan voi tutkia parin tuhannen takaisia aineellisen kulttuurin muotoja ja elinkeinoja. Tällöin voidaan myös pohtia, minkälainen arkeologinen jäämistö sijaitsee oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan edustaakseen kantasaamen puhujia edes kohtuullisen uskottavasti. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että kielirajat, aineellisen kulttuurin rajat ja elinkeinomallien rajat eivät useinkaan vastaan toisiaan (eivätkä varsinkaan kulttuuriset rajat välttämättä ole kovin selkeitä muutenkaan). Vaikeimmin selvitettäviä ovat tietoisesti ylläpidetyt identiteettiverkostot eli yksilöiden ja yhteisöjen tavat jakaa maailma ”meihin” ja ”muihin”. Nehän eivät välttämättä mitenkään yksiselitteisesti palaudu kielen, kulttuurin, elinkeinojen tai biologisen perimän objektiivisiin eroihin.

Sinänsä on yleistä, että jotkin aineellisen kulttuurin ominaispiirteet – esimerkiksi puvut, korut, tyylit, rakennusperinteet tai elinkeinot – valikoidaan etnisen identiteetin tunnusmerkeiksi. Tällaisten tunnusmerkkien identifiointi arkeologisesta aineistosta on kuitenkin yleensä vaikeaa ja epävarmaa. Lapissa saamelaisen aineellisen kulttuuriperinnön jatkumoa voidaan seurata nykypäivästä menneisyyteen yli tuhannen vuoden ajalta ottamatta sinänsä kantaa siihen, missä vaiheessa ja millaisten prosessien kautta tietoinen saamelainen identiteetti on syntynyt2. Lapin arkeologia ei kuitenkaan auta meitä tunnistamaan tai määrittelemään Etelä-Suomessa kaukaisessa menneisyydessä eläneiden saamenkielisten ihmisten kulttuuria tai elämäntapaa. Mitä aiheesta voidaan oikeastaan tietää?

Edellä mainittiin kulttuuridualismi. Kulttuuridualismin juuria on usein haettu jo keskineoliittisesta kivikaudesta, nuorakeraamisen ja asbestikeraamisen kulttuurin erosta 2000-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Selkeämmin se on piirtynyt

esiin pronssikaudella, ns. rannikonkulttuurin ja sisämaakulttuurin erona. Rannikonkulttuuri on joissakin tulkinnoissa samaistettu suomalaisiin, sisämaankulttuuri saamelaisiin3. Tämä on nykytiedon valossa väärin. Yhtenäistä sisämaankulttuuria ei edes ollut. Esimerkiksi keramiikka, tuo arkinen mutta arkeologeille aina tärkeä lähdeaineisto, jakaa Suomen pronssikautisen (eli vanhemman varhaismetallikauden aikaisen) sisämaan useisiin lomittaisiin perinnealueisiin. Rannikonkulttuurin eri yhteisöissä toimeentulo perustui meripyyntiin, mutta jossain määrin myös viljanviljelyyn ja karjanhoitoon. Pienessä mittakaavassa näitä elinkeinoja harjoitettiin myös Etelä-Suomen sisämaassa, vaikka metsästys ja kalastus olivatkin siellä tärkeämpiä4. Kulttuuridualistinen kuva esihistoriasta on siis melkoinen yleistys.

Tässä yhteydessä olennaisinta on kuitenkin, että vielä pronssikaudella tuskin voidaan puhua suomalaisista tai saamelaisista lingvistisinä saati muunlaisina ihmisryhminä. Kuten edellä todettiin kantasaamelainen kieli ajoitetaan nykyisin pikemmin varhaiseen rautakauteen kuin varsinaiseen pronssikauteen. Kantasaamen katsotaan kehittyneen länsiuraliksi kutsutusta välikantakielestä, johon myös suomi ja muut itämerensuomalaiset kielet sekä Ylä-Volgan valuma-alueella puhuttu mordvan kieli palautuvat. Länsiuralilla oli muitakin muinaisia tytärkieliä, mutta ne ovat kadonneet jo kauan sitten. On kuitenkin viitteitä siitä, että jotain tällaista kieltä, suomen ja saamen unohdettua muinaista sukukieltä, on puhuttu myös Suomen alueella5

Arkeologian ja kielitieteen näkemyksiä yhdistelemällä on päädytty teoriaan, jonka mukaan länsiuralilainen kieli levisi Volgalta Karjalaan jo Suomeen pronssikauden alussa (noin 1800 eaa.). Kielen leviämisen arkeologinen vastine on uusi keraaminen traditio, tekstiilikeramiikka, jonka uusi väestöaalto toi tulleessaan. Laajalle alueelle levinnyt länsiuralilainen kieli eriytyi vääjäämättä eri murteiksi. Jossain Etelä-Suomen tai Laatokan alueella yksi länsiuralilainen murre sitten kehittyi rautakaudelle tultaessa ensin esisaamen ja sitten kantasaamen kieleksi. Suunnilleen samoi-

hin aikoihin toinen länsiuralilainen haara kehittyi kantasuomeksi. Nykyisten käsitysten mukaan kantasuomen kehitys tapahtui Suomenlahden eteläpuolella. Valter Lang argumentoi kantasuomalaisen kielen levinneen Suomenlahden pohjoispuolelle ensimmäistä kertaa jo pronssikauden lopulla ja uudestaan, myöhäiskantasuomalaisessa muodossa, ajanlaskun alun jälkeen roomalaisella rautakaudella6. Ajoitusten osalta kysymys ei liene vielä loppuun käsitelty.

Voi kuulostaa omituiselta, että kantasaamelaisen kielen alkukoti on sijainnut kaukana nykysaamelaisen kotiseutualueen eteläpuolella, joko Järvi-Suomen alueella tai hieman idempänä, Laatokan ympäristössä. Teorialle on kuitenkin vahvat perusteet. Selkeimpiä nykypäivään säilyneitä jälkiä Etelä-Suomen ja Karjalan muinaisesta saamenkielisestä väestöstä ovat saamelaisperäiset substraattinimet eli paikannimet tai vesistönimet, joiden etymologia (alkuperäinen merkitys) voidaan selittää saamen kielen pohjalta7. Tunnetuin tällainen nimi lienee koskiaiheiseen saamenkieliseen sanaan palautuva Tampere8. Edellisen vuo-

den vuosikirjassa, Helsingin pitäjä – Vantaa 2022, Reijo Solantie esittelee joukon uusia saamelaisperäisiä nimistöetymologioita, joiden pätevyyttä kielitieteen edustajat voivat vastaisuudessa arvioida. Myös etymologialtaan suomalaisperäiset nimet voivat joissakin tapauksissa kantaa muistoja saamenkielisestä väestöstä. Tällaisia asioita pohtiessa kannattaa toki pitää mielikuvitus kurissa ja kriittisyys kunniassa, mutta esimerkiksi merkiksi Lappi- tai Lapin-elementit sisältävät nimet näyttävät usein viittaavan ”lappalaisiin”. Lappalainentermillä on ollut erilaisia syrjäseutulaisuuteen tai ei-talonpoikaiseen elämään viittaavia, sävyltään halventavia merkityksiä. Täten sana ei kaikissa käyttöyhteyksissään ole viitannut nimenomaan saamenkielisiin ihmisiin. Toisaalta tämän seikan korostaminen ei saa hämärtää sitä seikkaa, että saamenkielisenkin väestön läsnäolosta on todisteita Etelä-Suomessa aina Uuttamaata myöten9

ETELÄ-SUOMEN SAAMELAISTEN ARKEOLOGISET JÄLJET

Millaiset arkeologiset kohteet sitten sijaitsevat oi-

keassa paikassa ja oikeassa ajassa ollakseen yhteydessä Etelä-Suomen muinaisiin saamenkielisiin asukkaisiin? Kuten edellä jo annettiin ymmärtää, yksiselitteistä vastausta tällaiseen kysymykseen ei ole luvassa. Yleensä arkeologit kuitenkin nostavat tässä yhteydessä esiin Luukonsaaren ja Sirnihtan keramiikkoina tunnetut pronssikauden loppuun ja varhaiseen rautakauteen (ts. nuoremmalle varhaismetallikaudelle) ajoittuvat keramiikkaryhmät. Ne ovat suunnilleen samanaikaisia kuin kielitietelijöiden hahmottelemat esi- ja kantasaamelainen kielivaihe. Luukonsaaren ja Sirnihtan keramiikassa käytettiin saven sekoitteena asbestia, mikä oli parempi ratkaisu astioiden kestävyyden kuin niiden valmistajien ja käyttäjien hengityselinterveyden kannalta. Sirnihtan keramiikkaa esiintyy rajatulla alueella lähinnä Pohjois-Karjalassa, kun taas Luukonsaaren keramiikan levinneisyys kattaa laajan alueen. Toinen ilmiö, joka osittain sijaitsee oikeassa ajassa oikeaan aikaan, ovat järvialueen lapinrauniohaudat. Jotkin niistä ovat jo pronssikautisia tai vielä vanhempia, mutta osa niistä on luultavasti Luukonsaaren keramiikkaa valmistaneen väestön rakentamia.

Luukonsaaren ja Sirnihtan keramiikkatyylit ovatkin osa laajempaa asbestikeraamista ”perhettä” (ns. Säräisniemi 2 eli Sär 2), jonka levinneisyys ulottuu Pohjois-Suomeen, -Ruotsiin ja -Norjaan saakka. Sirnihtan keramiikassa on myös nähty samankaltaisuuksia pohjoisessa Fennoskandiassa esiintyvän Kjelmøy-keramiikan kanssa. Kokonaisuudessaan Sär 2 -alue on liian laaja, jotta sen voisi yhdistää esi- tai kantasaamen puhujiin. Näin suurella alueella tuskin olisi voinut syntyä yhtenäistä kielimuotoa. Sen sijaan näyttää hyvin uskottavalta, että ainakin osa Luukonsaaren ja Sirnihtan keramiikkoja valmistaneista yhteisöistä oli esi- tai kantasaamenkielisiä. Kaikki eivät välttämättä sitä olleet. On olemassa kielihistoriallisia todisteita Järvi-Suomen alueella eläneistä eisaamenkielisistä ihmisistä. Osa heistä nähtävästi puhui täysin tuntemattomia ja kadonneita kieliä, joista kuitenkin tallentui jälkiä substraattinimistöön ja saameen omaksuttuihin lainasanoihin10.

Osa puhui ehkä tuntemattomia saamen sukukieliä, joka olivat kehittyneet samasta pronssikauteen ajoittuvasta länsiuralilaisesta kielipohjasta11. Arkeologisin perustein näitä kieliryhmiä ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan: kielirajat ja keraamisten perinteiden rajat eivät välttämättä osuneet yksiin. Paikannimistön ja sanojen lainautuminen edellyttää kaksi- tai monikielisten ihmisten olemassaoloa, joten kieliryhmien rajat eivät ehkä olleet aivan yksiselitteinen asia edes aikalaisille.

Jos jokainen asbestikeramiikan käyttäjä ei välttämättä ollut esi- tai kantasaamenkielinen, ei myöskään jokainen esi- tai kantasaamenkielinen välttämättä ollut asbestikeramiikan käyttäjä. Saamelaisperäisen substraattinimistön alueeseen lukeutuvat myös Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen järvialueet, Uusimaa12 ja mahdollisesti myös Varsinais-Suomi13. Luukonsaaren keramiikka ei nähtävästi levinnyt näille alueille kovin voimakkaasti, vaikka sitä tunnetaankin mm. Sastamalasta (Ko-

Kuva: Väinö Kannisto 1940-luku / Helsingin kaupunginmuseo.

kemäenjokilaaksossa) ja Porvoosta. Jos kantasaamelaisen kielen alkukotia haetaan idempää, JärviSuomesta tai jopa Laatokan itäpuolelta, on kielen tietenkin täytynyt sieltä levitä Länsi-Suomeen.

Leviämisprosessin yksityiskohdista ei tiedetä, mutta siihen on täytynyt sisältyä sekä ihmisten liikkumista että kielenvaihtoja. Leviämisen myötä kantasaamelainen kieli alkoi murteutua – ja samalla sitä puhuneiden ihmisten kulttuurikuvaan alkoi ehkä ilmaantua yhä suurempaa vaihtelua. Asian tutkimista hankaloittaa se, että noin vuoden 300 jaa. tienoilla asbestikeraaminen traditio hiipui pois koko laajalla leviämisalueellaan. Uutta keramiikkaa ei tullut sen tilalle. Aiemmalla asbestikeraamisella alueella alkoi ”postkeraaminen rautakausi”14. Postkeraamisen rautakauden ensimmäiset 500 vuotta ovat kaiken kaikkiaan hyvin niukkalöytöistä ja siten vaikeasti tutkittavaa

aikaa. Yksi Fennoskandian rautakauden suurista paradokseista on se, että saamelaiskielten voimakas leviäminen pohjoiseen näyttää osuvan paljolti yksiin juuri tämän niukkalöytöisen ajan kanssa15.

SAAMELAISKIELTEN

HÄMMÄSTYTTÄVÄ EKSPANSIO

Asbestikeraamisen tradition sammumisen syitä ei tunneta, mutta keramiikan korvautuminen puu-, tuohi- ja ehkä jopa metalliastioilla lienee pakostakin osa selitystä. Paljon isompi ja mystisempi arvoitus liittyy saamelaisekspansion syihin. Minkä takia suhteellisen rajatulla alueella puhuttu kieli levisi ilmeisesti vain muutaman vuosisadan kuluessa valtavalle alueelle? Saamelaiskielinen alue on laajimmillaan ulottunut länsi–itä-suunnassa Skandinavian niemimaan keskiosista Äänisjärven ympäristöön ja pohjois–etelä-suunnassa Suomen -

lahden rannikolta Jäämeren rannikolle? Kyse ei voi olla siitä, että pieni kantasaamelainen kansa olisi kolonisoinut koko alueen ja syrjäyttänyt sen aikaisemmat asukkaat. Käytännössä ilmiö edellyttää kielenvaihtoja, joista onkin jäänyt jälkiä substraattinimistöön ja -sanastoon. Mainittakoon esimerkin vuoksi, että sellaiset pohjoiseen luontoon liittyvät eläinlajien nimitykset kuin ”naali”, ”kiiruna” ja ”mursu” ovat suomeen omaksuttuja saamenkielisiä lainasanoja. Saameen ne oli ilmeisesti lainattu Fennoskandian pohjoisosissa puhutuissa ”muinaislappilaisista” kielistä, joiden puhujat vähitellen saamenkielistyivät16

On mahdollista, ettei kielen leviämisen syitä pystytä koskaan selittämään täysin tyydyttävästi. Yhden kelvollisen selitysmahdollisuuden kuitenkin avaa se tosiseikka, että niukkalöytöisyys ei tarkoita löytötyhjiötä. Ihmisten läsnäolosta, heidän elinkeinoistaan ja ihmisryhmien välisistä kontakteista on sittenkin todisteita, vaikkakin vähemmän kuin toivoisi17. Vaikka keramiikkaa ei enää valmistettu ja hautalöydöt ovat suurimmassa osassa saamelaisaluetta harvinaisia, suunnilleen 300-luvulta lähtien Fennoskandian metsäalueilla näyttää kuitenkin alkaneen uudenlainen taloudellisen aktiivisuuden aika. Sitä luonnehtivat lisääntynyt ylijäämäntuotanto ja vaihdannaistalouden vilkastuminen18. Metsäalueiden saamenkielisistä tai saamenkielistyvistä yhteisöistä tuli metsätuotteiden, kuten turkisten ja hirvieläinten nahkojen hankkijoita, välittäjiä ja kauppaajia. Ehkä saamesta oli tällä tavoin tullut kaupan ja vuorovaikutuksen kieli? Tämä voisi selittää kielen nopean ja dramaattisen leviämisen19. Norjalainen Knut Odner esitti samantapaisen tulkinnan jo 1980luvun alussa20

Palataan Etelä-Suomeen. Saamelaiskielten levitessä pohjoisessa Fennoskandiassa tapahtui EteläSuomen sisämaassa toisenlainen muutos. Se ei koskettanut yhtä laajaa aluetta, mutta on arkeologisesta näkökulmasta varsin selvä. 300-luvulla

Kokemäenjoen vesistön ympärille alkoi ilmestyä uudenlaisia hautoja, jotka muodostivat ajan myötä suuria ryhmiä (”kalmistoja”) ja saattoivat sisältää runsaasti metalliesineitä. Hautaustavan

juuret juontuivat lounaisrannikolle. Seuraavien vuosisatojen kuluessa kalmistot levisivät hitaasti Kymijoen ja Vuoksen valuma-alueille. Viikinkiajan kynnyksellä, vuoden 800 aikoihin, ne olivat saavuttaneet jo Laatokan luoteisrannikon. Kalmistojen leviäminen tarkoitti hautaustapojen ja esineellisen kulttuurikuvan muutosta, jonka myötä aikaisempi niukkalöytöinen aika muuttui suoranaiseksi runsaslöytöisyydeksi. Kalmistot hakeutuvat maataloudelle sopivien savi- ja hietamaiden läheisyyteen21. Niiden levinneisyys rajoittuu pohjoisessa suunnilleen Ikaalisten–Tampereen–Jämsän–Mikkelin korkeudelle, siis eteläboreaalisen ilmastovyöhykkeen eteläosiin22.

Sisämaan järvialueen eteläosissa tapahtuvan muutoksen vastakohtana Keski- ja Itä-Uudenmaan sekä Kymenlaakson rannikoille levisi 300-luvun jälkeen suhteellinen niukkalöytöisyys. Tälle arvoitukselliselle tosiasialle ei ole vielä löytynyt vakuuttavaa kokonaisselitystä. Täysin autiosta etelärannikosta ei kuitenkaan nykytiedon valossa kannata puhua.

Helposti viljeltävän maan ja pitkän kasvukauden suosiminen osoittaa, että lounaisrannikon ja järvialueen kalmistot edustavat paikoillaan pysyvää, ohran ja rajallisessa määrin muidenkin kasvien viljelyyn ja karjanhoitoon tukeutuvaa maatila- tai kyläasutusta. Tulkinnan vahvistavat jyvälöydöt, karjaeläinten luut, siitepölyanalyysien tulokset sekä sirppien ja viikatteiden kaltaiset työvälineet. Tämä tuo mieleen aikaisemmin kritisoidun kulttuuridualismin, joten todetaan tässäkin, että toimeentulotapojen muutosta ei pidä nähdä liian vallankumouksellisena. Pienimuotoista, mutta paikoitellen täysin vakiintunutta maataloutta oli esiintynyt sisämaassa jo kauan ennen kalmistojen aikaa. Vastaavasti metsästys ja varsinkin kalastus pysyivät kalmistohautaajayhteisöilläkin keskeisinä ja jopa välttämättöminä elinkeinoina. Perustavanlaatuisen eron sijasta kyse oli sittenkin aste-eroista.

Kalmistohautaajayhteisöjen ilmaantuminen Etelä-Suomen sisämaahan on tutkimuksessa usein yhdistetty sisämaan alkavaan suomenkielistymiseen23. Yleisellä tasolla tämä hyvin toden -

näköisesti pitääkin paikkansa. Ruohonjuuritason todellisuus saattoi olla mutkikkaampi. Kalmistojen ilmaantuminen sisämaahan saattoi olla seurausta lounaisrannikolta lähteneestä uudisasutusvirtauksesta. Ei kuitenkaan tunnu realistiselta, että sisämaan aikaisempi väestö oli kadonnut tai väistynyt kokonaan: ainakin osa heistä omaksui kalmistohautauksen, vaihtoi kieltään ja mukautti elinkeinoja. Ei ole mikään pakko olettaa, että nämä ilmiöt etenivät samassa tahdissa, käsi kädessä ja yhtä jalkaa. Yhtä mahdollista on se, että yksi sukupolvi teki yhden muutoksen ja seuraavan askeleen otti jokin jälkipolvi. Laveaa kokonaiskuvaa tarkasteltaessa näyttää kuitenkin lähes varmalta, että eteläisen sisämaan suomenkielistyminen oli edennyt pitkälle jo rautakauden kuluessa.

Samalla kuitenkin pitää muistaa, että näin selvä muutos kosketti vain suhteellisen pientä osaa

Etelä-Suomen sisämaasta. Suurin osa nykyisen

Suomen alueesta oli vielä rautakauden päättyessä saamenkielisten yhteisöjen aluetta. Tästä syys-

tä on epätodennäköistä, että eteläisen sisämaan suomenkielistyminen olisi itsessään voinut olla se prosessi, joka aiheutti saamelaisekspansion. Hämeen ja Savon järvialueen etelälaidalla tapahtunut paikallinen kuhina tuskin on voinut olla missään suorassa syy-seurausyhteydessä Jäämeren rannikon tai Norjan tunturialueen saamenkielistymiseen.

Pikemminkin voi pohdiskella, oliko sekä suomalais- että saamelaisekspansion taustalla samantapaisia syitä. Metsäalueen taloudellisten resurssien kasvava arvo saattoi osaltaan houkutella uutta väestöä sisämaan suuntaan. Vaikka kalmistohautaajayhteisöt eivät halunneet tai voineet levittää varsinaista asuma-aluettaan kovin pitkälle järvialueen pohjoisosaan, järvet itsessään muodostivat liikenneverkoston, jota pitkin vuorovaikutussuhteet ja vaihdannaistalouden järjestelmät saattoivat kurottautua kauas. Erämaiden hiljaisuutta saattoivat ehkä ajoittain rikkoa nujakoinnin äänet, mutta todennäköisesti rauhanomaiset

ja yhteisten intressien ohjaamat kohtaamiset olivat paljon yleisempiä. Niiden yhteydessä oli runsaasti tilaisuuksia esineiden, kulttuuri-ilmiöiden, kielellisten vaikutteiden ja geenien vaihdolle. Syrjäseuduilla viljelty ohra saattoi puuron tai leivän sijasta jalostua olueksi, jolla kenties oli oma arvokas roolinsa ihmisryhmien kohtaamisessa24. Tämä hypoteesi on vaikeasti todistettava, mutta helposti samaistuttava!

Kalmistohautaajayhteisöjen pohjoispuolisella sisämaa-alueella metalliesinelöydöt alkavat selvästi yleistyä viikinkiajalta (800–1050) lähtien25. Keramiikka kuitenkin pysyi harvinaisena, mistä syystä saamelaisasuinpaikkojen löytäminen on ollut hankala, vaikkakaan ei täysin toivoton urakka26. Arkeologinen aineisto kasvaa hitaasti mutta varmasti. Myös paikannimistö on ollut ja on epäilemättä vastaisuudessakin tärkeää lähdeaineistoa kysymyksestä kiinnostuneille. Tunnetuimman yrityksen rekonstruoida Järvi-Suomen alueen rautakauden tai keskiajan saamelaista asutusjärjestelmää teki tunnettu kansatieteilijä ja poliitikko Kustaa Vilkuna27. Hän käytti lähteenään toisaalta paikannimistöä, toisaalta kolttasaamelaisten ns. lapinkyläjärjestelmän tarjoamaa mallia. Unto

Salo28 jatkoi samalla linjalla Kokemäenjoen valuma-alueeseen kohdistuneessa tutkimuksessaan.

Kolttien ja muiden itäsaamelaisten lapinkyläorganisaatiot kuitenkin vaikuttavat kirjallisesti dokumentoiduissa muodoissaan olevan vasta myöhäiskeskiajalla ja uudella ajalla tapahtuneiden historiallisten prosessien tulosta. Siten ne eivät ole vakuuttava analogia puhuttaessa Järvi-Suomen omaleimaisesta ympäristöstä ja paljon varhaisemmasta menneisyydestä. Tällaisten ehkä harhaanjohtavien tulkintamallien ohella paikannimistötulkintoihin liittyy muitakin ongelmia, kuten nimistön ajoittamisen vaikeus ja ajoittain ilmennyt houkutus mielikuvitusta hiveleviin, mutta heppoisiin etymologisiin selityksiin. Yhtä kaikki Vilkunan ja Salon yritykset ansaitsevat saada jatkajia. Samalla on kuitenkin selvää, että tällaisen tutkimuksen merkittävä edistyminen vaatii uutta arkeologista lähdeaineistoa.

Etelä-Suomen muinaisen saamelaisasutuksen historia on monin tavoin yhä avoin, iso ja vaikea kysymys. Sellaisiin kysymyksiin ei ole tarjolla helppoja ja yksinkertaisia vastauksia, mutta tutkimuksen edistyessä ja arkeologisten lähdeaineistojen monipuolistuessa vastaukset ainakin paranevat.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Ante Aikio 2006: On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirja 91: 9–55.

Ante Aikio 2012: An essay on Saami ethnolinguistic prehistory. A Linguistic Map of Prehistoric Northern Europe. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 266: 63–117.

Christian Carpelan 1984: Katsaus saamelaisten esihistoriaan. Suomen väestön esihistorialliset juuret Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 133: 97–109.

Christian Carpelan 2003: Inarilaisten arkeologiset vaiheet. Inari – Aanaar. Inarin historia jääkaudesta nykypäivään: 29–95. Inarin kunta.

Ville Hakamäki 2018: Seeing Behind Stray Finds. Understanding the Late Iron Age settlement of Northern Ostrobothnia and Kainuu, Finland Universitatis Ouluensis, B Humaniora 168.

Petri Halinen 2011: Arkeologia ja saamentutkimus. Saamentutkimus tänään. Tietolipas 234: 130–176. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lars Ivar Hansen & Bjørnar Olsen 2014: Hunters in Transition. An Outline of Early Sámi History. The Northern World, Volume 63. Brill.

Mikko Heikkilä 2012: Tampere –saamelaisen Tammerkosken kaupunki. Virittäjä 1/2012: 117–124.

Mikko K. Heikkilä 2014: Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria i tid och rum. Helsingfors universitet.

Andreas Hennius 2021: Outlanders? Resource colonisation, raw material exploitation and networks in Middle

Iron Age Sweden. Occasional Papers in Archaeology 73. Uppsala universitet.

Matti Huurre 1983: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin esihistoria. PohjoisPohjanmaan ja Lapin historia 1. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta.

Timo Jussila & Timo Sepänmaa 2003: Kylätontteja ja eräsijoja. Pirkan maan alta 4: 39–47.

Tuija Kirkinen 1996: Use of Geographical Information System (GIS) in modeling the Late Iron Age settlement in eastern Finland. Environmental Studies in Eastern Finland. Reports of the Ancient Lake Saimaa project. Helsinki Papers in Archaeology 8: 19–62.

Valter Lang 2020: Homo Fennicus –itämerensuomalaisten etnohistoria Kirjokansi 276. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Mika Lavento 2015: Pronssi- ja varhaismetallikausi. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle: 123–212. Gaudeamus.

Veli-Pekka Lehtola 2008: Eteläisen Suomen muinaiset lappalaiset. Muinaistutkija 4/2008: 2–18.

Knut Odner 1983: Finner og terfinner Oslo Occasional Papers in Social Anthropology 22. Oslo University.

Eljas Orrman 1991: Geographical factors in the spread of permanent settlement in parts of Finland and Sweden from the end of the Iron Age to the beginning of Modern Times. Fennoscandia archaeologica VIII: 3–21.

Minerva Piha 2020: Eteläsaamelaiset rautakautisessa pohjolassa. Kielitieteellis-arkeologinen näkökulma. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, osa 498.

Pauli Rahkonen 2013: South-eastern Contact Area of Finnic Languages in the Light of Onomastics. Helsingin yliopisto.

Sami Raninen & Anna Wessman 2015: Rautakausi. Muinaisuutemme

jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle: 215–365. Gaudeamus.

Unto Salo 1981: Satakunnan pronssikausi. Satakunnan historia I:2. Satakunnan maakuntaliitto.

Unto Salo 2000: Suomi ja Häme, Häme ja Satakunta. Hämeen käräjät I: 18–230. Hämeen heimoliitto & Emil Cedercreutzin säätiö.

Reijo Solantie 1988: Climatic conditions for the cultivation of rye with reference to the history of settlement in Finland. Fennoscandia archaeologica V: 3–20.

Jussi-Pekka Taavitsainen 1994: Kaskeaminen ja metsästys erämailla. Metsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73: 187–207.

Jussi-Pekka Taavitsainen, Heikki Simola & Elisabeth Grönlund 1998: Cultivation History Beyond the Periphery: Early Agriculture in the North European Boreal Forest. Journal of World Prehistory, Vol. 12, No. 2: 199–253.

Jussi-Pekka Taavitsainen, Janne Vilkuna & Henry Forssell 2007: Suojoki at Keuruu. A Mid 14th Century Site in the Light of Settlement Historical Processes in Central Finland. Finnish Academy of Science and Letters.

Kustaa Vilkuna 1971: Mikä oli lapinkylä ja sen funktio? Vanhaa ja uutta Lappia. Kalevalaseuran vuosikirja 51: 201–238.

Loppuviitteet

1 esim. Aikio 2006, 2012.

2 esim. Halinen 2011.

3 esim. Salo 1981.

4 esim. Lavento 2015.

5 Rahkonen 2013.

6 Lang 2020.

7 Aikio 2012.

8 Heikkilä 2012.

9 Lehtola 2008, Aikio 2012.

10 Aikio 2012.

11 Rahkonen 2013.

12 Aikio 2012.

13 Heikkilä 2014.

14 Carpelan 2003.

15 Aikio 2012; Piha 2020.

16 Aikio 2012.

17 esim. Taavitsainen et al. 2007; Hansen & Olsen 2014, Raninen & Wessman 2015.

18 esim. Carpelan 1984, Hennius 2021.

19 Aikio 2012.

20 Odner 1983.

21 esim. Orrman 1991; Kirkinen 1996.

22 Solantie 1988; Taavitsainen et al. 1998.

23 esim. Salo 1981, 2000.

24 Taavitsainen 1994.

25 Huurre 1983; Taavitsainen et al. 1998, Taavitsainen et al. 2007.

26 esim. Jussila & Sepänmaa 2003; Hakamäki 2018.

27 Vilkuna 1971.

28 Salo 2000.

II

TÄSSÄ KAKSISOSAISESSA ARTIKKELISSA

tarkastellaan keskiaikaisen Helsingan kirkko- ja hallintopitäjän alueella syntyneiden henkilöiden tiedossa olevia asuinpaikkoja Tallinnassa. Artikkelin ensimmäinen osa julkaistiin vuoden 2022 Helsingin pitäjä – Vantaa -vuosikirjassa, ja se koski Tallinnaan muuttaneita miehiä. Nyt pääosassa ovat Vantaalta ja Helsingan pitäjästä Tallinnaan muuttaneet lukuisat naiset. Olen käsitellyt muuttoliikettä jo 2012 Padise ja Vantaa -teoksessa julkaisemassani artikkelissa sekä vuonna 2013 julkaistussa Vantaan ja Helsingan pitäjän keskiaika -teoksessa. Nyt julkaistut artikkelit sisältävät huomattavan määrän kokonaan uutta tietoa alueelta Tallinnaan muuttaneiden henkilöiden vaiheista kaupungissa.1

Olen jo artikkelin ensimmäisessä osassa käsitellyt laajasti Tallinnan kaupunginarkistossa säilynyttä keskiaikaista ja uuden ajan alun lähdemateriaalia kaupunkiin muuttaneiden ja siellä kuolleiden uusmaalaisten näkökulmasta: millaisia lähteitä ja mainintoja heistä on säilynyt, missä, miten ja miksi? Tärkein lähderyhmä ovat raadin vanhassa arkistossa säilyneet tovorsichte-kirjeet: tuomarin, linnanpäällikön, voudin tai kaupungin raadin Suomessa antamat sinetöidyt todistukset siitä, että joukko ihmisiä oli valaehtoisesti todistanut siinä mainitun henkilön tai henkilöiden oikeuden vainajan perintöön ja jäämistöön Tallinnassa. Kirjeet yleistyivät etenkin 1400-luvun kuluessa ja korvasivat aiemmin Tallinnan raadin edessä teh -

dyt suulliset vannomiset. Samankaltaisia kirjeitä antoivat myös kirkkoherrat. Toinen tärkeä lähderyhmä ovat kaupunginkirjat (saks. Stadbücher), joka koostuvat usean eri hallinnonhaaran kirjoitetusta informaationhallinnasta: tileistä, vuokrista, omaisuuden siirroista sekä erilaisista luetteloista. Tallinnassa kuolleiden uusmaalaisten osalta olennaista on, että siellä menehtyneitä naisia koskevia tietoja on säilynyt oikeastaan vain tovorsichtekirjeiden kautta, kun taas heidän jäljittämisensä muusta lähdemateriaalista on usein mahdollista vain kirjeissä mainittujen sukulaisten ja aviomiesten nimien avulla. Uudeltamaalta katkeamattomana sarjana vuodesta 1540 säilyneet voudintilit ja Tallinnan kiinteistöjen hallintaa koskeva jo vuodesta 1312 alkava materiaali antaa kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet monien naisvainajien taustan ja vaiheiden selvittelylle, niin että lähdetilannetta voidaan pitää etenkin 1500-luvun alkupuolella poikkeuksellisen hyvänä.

Eräs keskisimpiä Tallinnan asukkaita koskevia lähderyhmiä ovat tonttiveroluettelot (saks. Schosslisten). Tonttivero oli talonomistajilta kotitalouksittain (savu, eghen rok) kerätty omaisuusvero, joka koostui kahdesta osasta, varsinaisesta tonttiverosta eli tontin vuokrasta (saks. Vorschoss) sekä kaupungissa ja sen alueella omistetusta kiinteästä ja irtaimesta omaisuudesta, perinnöistä ja kaupan arvosta lasketusta omaisuusverosta (saks. Schoss, lat. Tallium). Tontti- ja omaisuusveroa maksoivat kaikki ne, jotka eivät olleet yksityishenkilön palve-

tapio s alminen Keskiajan ja 1500-luvun alun vantaalaiset ja Helsingan pitäjän asukkaat Tallinnassa – Osa

luksessa: kauppiaat, käsityöläiset, näiden aputyövoimaan kuuluneet miehet, muut palkkatyöläiset sekä kiltojen ja ammattikuntien palvelijat. Ulkopuolelle jäivät kisällit, oppipojat, erilaiset talonomistajien rengit ja piiat sekä kaupungin ja sen eri toimintojen palveluksessa olleet ammattimiehet, rengit ja piiat. Raati vahvisti tontti- ja omaisuusveron kahden eri osan taksan vuosittain raatihuoneelta kaupunkilaisille luetussa Bursprakessa, asukasjulistuksessa, jossa kuulutettiin ääneen kaikki asetukset, säännöt ja velvollisuudet. Kaikkein köyhimmät olivat tavallisesti vapaita sekä omaisuusettä tonttiverosta.2

Tonttiveroa hallinnoi kaksi raatimiestä, veromestaria (saks. Schossmester), jotka kiersivät kummankin kirkkopitäjän (pyhä Nikolaus ja pyhä Olavi) alueen kaduittain ja määrittelivät jokaisen talonomistajan verosumman. Tässä yhteydessä he tekivät muistiinpanoja, joiden perusteella kaupunginkirjuri koosti verovelvollisten listan, johon maksujen kontrolli perustui. Kun vero oli suoritettu, nimi viivattiin yli listasta tai merkittiin muulla tavoin. Kaikissa luetteloissa yliviivauksia ei kuitenkaan ole, ja osa niistä vaikuttaa olleen myöhemmin tehtyjä puhtaaksikirjoitettuja kopioita. Viimeistään 1520-luvulla siirryttiin myös käytäntöön, jossa raatimiehet ja oltermannit listattiin luettelon alussa. Varsinaisen tonttiveron viimeinen eräpäivä oli Tuomaan päivä 20.12. Kun kaupungin tilivuosi Mikkelinpäivänä päättyi, raatimiehet tilittivät veron tuoton raadin kassaan ja se merkittiin kuitatuksi listan loppuun. Vero mainitaan kaupungin muistikirjoissa jo 1324, mutta siitä vastuussa olleet kaksi raatimiestä (scot mesters) vasta 1372. Varhaisimmat säilyneet kapeisiin paperivihkoihin kirjoitetut tonttiveroluettelot ovat paperin käyttöönoton yhteydestä vuosilta 1360, 1369 ja 1371–72, mutta jo vuosien 1300–1319 väliltä on säilynyt pergamentille kirjoitettu asukasluettelon katkelma. Sittemmin luetteloita on säilynyt molemmista tai toisesta kirkkopitäjistä tai katkelmina sieltä täältä vuosilta 1373–1440, jälleen vuosilta 1481, 1486–87, 1503–4, lähes kattavasti 1520-luvulta, sekä 1538, 1540–41, 1545–46, 1550 ja 1557–79.3

Koska talojen palvelusväkeä tai talonomistajien vaimoja ei mainita tonttiveroluetteloissa, niistä on yleensä turha etsiä Tallinnaan muuttaneita Helsingan pitäjästä tai Vantaalta kotoisin olleita naimattomia palkollisnaisia tai kauppiastalojen emäntiä. Vaikka leskeksi jäänyt nainen oli kaupungin lain mukaan oikeuskelpoinen toimija ja saattoi jatkaa miesvainajansa liikettä, heitä esiintyy listoissa harvoin. Tällöinkin kyseessä on usein leskennimi (Taffelmakerska, Seepackersche), miehen ammattiin tai lisänimeen viittaava johdos, joka saattoi toisinaan viitata myös perikuntaan omaisuuden haltijana. Kuten artikkelin edellisessä osassa esitelty Tallinnan porvarin Olef Laurenssonin lesken Barbaran elämänkulku osoittaa, moni leskistä avioitui nopeasti uudelleen, tavallisesti talossa tai kaupungissa jo aiemmin kauppias- tai käsityöläisammatissa toimineen miehen kanssa. On kuitenkin merkkejä myös siitä, että itsenäinen toiminta kauppahuoneen tai verstaan johdossa saattoi kestää vuosia.4 Talojen palvelusväkeen kuuluneita täysi-ikäisiä naisia ei tonttiveroluetteloissa esiinny, ja vaikka yhden tai useamman talonomistajan palveluksessa olleista rengeistä (knecht) sekä talojen kellareissa tai aittarakennuksissa majailleista itsellisistä sekatyömiehistä on säilynyt satunnaisia luetteloita, naisia ei niissä juuri mainita.5 Niinpä muiden kuin Tallinnassa aviossa olleiden naisten löytäminen lähdemate-riaalista on sattumanvaraista, ja riippuu siitä, mitä tietoja perintötodistuksessa tai muussa aikalaismateriaalissa on säilynyt. Aivan mahdotonta se ei ole, ja on todennäköistä, että tässäkin artikkelissa mainituista tai aiemmin tuntemattomista vantaalaisista naisista ja miehistä voi löytyä lisää mainintoja Tallinnan kaupunginarkiston laajasta myöhäiskeskiaikaisesta ja uuden ajan alun materiaalista.

TALLINNAAN MUUTTANEET NAISET

Nykyisen Vantaan kaupungin ja keskiaikaisen

Helsingan kirkko- ja hallintopitäjän alueelta Tallinnaan lähteneet ja siellä ennen vuotta 1560 menehtyneet 20 vainajaa on esitetty kartassa 1. Näistä nykyisen Vantaan alueen kylistä oli var-

Ote vuoden 1529 tonttiveroluettelosta. Karjakatu. Vasemmanpuoleisella palstalla kolmantena on tonttiveronsa maksanut Hinrick Boisman, jonka taloudessa nykyisten Haltialan ja Niskalan seudulla sijainneesta Grannbölestä kotoisin ollut Greta Larsdotter oli palveluksessa 1530-luvulla. Kolmessa kiinteistössä asui tonttiveron maksajan talouden lisäksi vuokralla joukko itsellisiä työmiehiä, mahdollisesti myös pariskuntia ja perheitä.

TLA.2130.1.B.a. 20, f. 98v.

Helsingan pitäjästä kotoisin olleet Tallinnassa kuolleet vainajat. Kirkkopitäjän rajat on merkitty karttaan punaisella, hallintopitäjän pohjois- ja itäraja sinisellä ja Vantaan alue harmaalla. Numeroista katso artikkelin teksti. Kartta: Mikael Manninen ja Tapio Salminen 2013.

muudella lähtöisin viisi, kaikki naisia (nr. 2, 10–12, 21). Vantaan alueen ulkopuoliseen Helsingan hallinto- ja kirkkopitäjän kylistä vainajia tunnetaan yksitoista, viisi naista (13–143, 16–17, 20) ja

viisi miestä (4, 7, 16, 18–19). Yhden miehen (5) ja kolmen naisen (6, 8, 15) kotikylää ei tiedetä.

Tallinnaan muuttaneet naiset jakaantuvat kaupungissa avioituneisiin ja perheen perustaneisiin

sekä naimattomiin naisiin, jotka hankkivat elantonsa palkollisina tai muulla keinoin. Muut keinot eivät tarkoittaneet yhteiskunnan marginaaliin joutumista, vaikka kaupunkiin muuttaneissa oli varmasti myös prostituutioon tai kerjuulle ajautuneita. Tällöin kotiseudun läheisyys saattoi tarjota pakokeinon ennen marginalisoitumista, elleivät vaikeudet johtaneet aviottomana syntyneen lapsen surmaamiseen tai muuhun rikokseen ja tuomioon kaupungissa. Säilyneen lähdemateriaalin kannalta on aina muistettava, että tovorsichte-kirjeet kertovat heistä, jotka onnistuivat vakiinnuttamaan elämänsä ja olonsa Tallinnassa ja joiden verkostot vanhassa ja uudessa kotipaikassa olivat vahvat.

Varmin keino Tallinnassa menestymiseen oli avioituminen, mutta kaupungissa toimi itsenäisiä naimattomia tai leskeksi jääneitä naisia myös palkollisina ja ammattikuntien ulkopuolisissa järjestäytymättömissä ammateissa kuten perinteisten tina-, messinki- ja hopeakorujen tekijöinä. Heistä keskiajalla käytetty nimi ettekenmaker kertoo koruntekijöiden alkuperästä ja korujen malleista; Tallinnassa käytetyn keskialasaksan etteken on johdettu viron sanasta ehe, koru. Ammatin sisältö oli liukuva, koruntekijät harjoittivat myös tinausta ja messinkiesineiden tekoa. Kupariastioiden tinauksella estettiin haitallisten metallien liukeneminen elintarvikkeisiin. Pääosin etnisten virolaisten hallitsemat koruntekijöiden ja messinkiseppien ammatit yhdistyivät 1400-luvun alussa saksalaisiin hihnantekijöihin, jolloin valjaisiin ja hihnoihin messinkisolkia ja vahvikkeita tehneitä ammattimiehiä alettiin kutsua nimellä pistelmaker. Tallinnassa oli 1300-luvulla ja vielä 1400-luvun ensimmäisellä puoliskolla myös virolaisia miespuolisia hopeaseppiä, joiden kilpailu estettiin 1453 kieltämällä heidän pääsynsä ammattikuntaan ja opiskelu kisälleinä. Läpi keskiajan ja vielä 1500-luvulla koruntekijät muodostivat oman ryhmänsä, johon kuului viron-, ruotsin-, suomen- ja alasaksankielisiä naisia ja miehiä ja jotka vuokrasivat raadin omistamia tori- ja katupuoteja kauppaansa varten. Tallinnassa toimi myös kymmeniä pienkauppiaita (kremere, hokere), joiden liiketoi-

minta koostui itse valmistetuista ja kierrätetyistä tuotteista tai erilaisista elintarvikkeista ja puolivalmisteista. Merkittävin jälleenmyyntituote oli Suomenlahden rannikolta pyydetty kuivattu ja suolattu kala, jonka esiostot satamassa ja redillä raati pyrki estämään läpi myöhäiskeskiajan ja 1500-luvun alun.6

NAIMATTOMAT JA ITSELLISET NAISET

Tallinnassa palkollisina tai itsellisinä kuolleista Vantaalta ja Helsingan pitäjän alueelta kotoisin olleista kuudesta naisesta Hanabölen Birgitta Matsdotterin (A10, k. 1532), Klöckeskogin Valborgin (Eriksdotter, A13, k. 1542) ja jostain pitäjän alueelta lähtöisin olleen Elin Persdotterin (A15, 1543) palveluspaikoista ei ole säilynyt tietoja. Vainajista Birgitta ja Valborg olivat kotoisin kesä- ja talviteiden varrella sijainneista kauppiastaloista. Birgitta oli Hanabölessä 1540-luvulla 2/3-veromarkan tilan omistaneen Matts Olefssonin esikoistytär. Mats mainitaan Helmich Ficken kauppakumppanina 1531 ja sukulaissuhteen oikeaksi vahvistaneisiin kuulunut Simon Olofsson jo 1516. Tilan pitoa 1550-luvulla jatkaneen veljen Olef Matssonin lisäksi Birgitalta jäi 1532 Hanaböleen kolme nuorempaa sisarta. Klöckeskogin Valborgin isä oli pitäjän vauraimpiin kauppaisiin ja laivureihin kuulunut Erik Klocke.7 Koska Anders haki kälynsä Elin Perssonin jäämistön nimeltä mainitsemattoman veljensä ja näiden yhteisten lasten puolesta, ja patronyymi Persson oli pitäjässä yleinen, Elinin, hänen veljensä ja Andersin kotikylä jää tavoittamattomiin. Epäselvää on myös millä asialla ja kuinka pitkään Elin oli oleskellut Tallinnassa.8

Grannbölen Greta ja Kårbölen Anna Muista kolmesta naimattomasta naisesta kahden, Grannbölestä lähtöisin olleen Greta Larsdotterin (A17, k. 1550) ja Kårbölen Anna Michelsdotterin (A20, k. 1551) palveluspaikka tiedetään. Kihlakunnantuomari Erik Olofssonin (Stålarm) Helsingan pitäjän kesäkäräjillä 1550 Gretan isälle Lasse Bertilssonille antaman tovorsichten mukaan Greta oli ollut palkollisena ensin metsästäjä (iegare)

Jörenillä, jonka lisänimi jää kirjeen perusteella tuntemattomaksi, sitten Hendric Bossmanilla ja lopuksi Munstermanin talossa (mönsther mansz husz). Todistuksen mukaan perintöön oli oikeutettu myös Lassen ainoa elossa oleva kotona asuva tytär Karin.9 Grannböle oli varhaisimpien voudintilien aikaan 1540-luvulla osa sen, Nackbölen ja Tomtebackan Vantaankoskesta alavirtaan joen etelärannalla muodostamaa kokonaisuutta. Grannböle ilmaantuu maakirjoihin nimenä 1545, jolloin sen neljästä talosta yhtä piti Gretan ilmeinen isä Lasse Bertilsson. Yhden veromarkan talo luettiin 1540–44 ja 1547 Nackböleen ja isäntänä mainitaan 1540 Lasse Botwidsson, joka lienee sama kuin vuosina 1545–1550 verot maksanut Lasse Bertilsson. Lasse kuului myös jo 1540 joen vastarannalla Skattmansbyssä asuneen Jöns

Perssonin Tallinnassa kuolleen sisaren perintöoikeuden vahvistajiin (A12, katso tuonnempana), joissa on useita Helmich Ficken tileissä mainittuja tai muuten tunnettuja talonpoikaslaivureita ja

-kauppiaita Kyrkobyn, Skattmansbyn, Grannbölen, Tomtebackan, Övitsbölen ja Åggelbyn alueelta. Ficken tileissä Grannböle (Grandebuw) esiintyy jo 1510-luvulla. Selvää on, että Tallinnassa joskus syksyn 1549 tai kevään 1550 kuluessa menehtynyt Greta oli lähtöisin vauraasta talosta, joka sijaitsi Vantaanjoen etelärannalla lähellä Talista

Vantaankoskelle vieneen kesä- ja talvitien sekä Kirkonkylästä Haltialan kautta Huopalahden neljännekseen vieneiden teiden risteystä.10

Greta Larsdotterin kolme palveluspaikkaa on lueteltu kirjeessä mitä ilmeisimmin käänteisessä järjestyksessä. Niistä ensimmäisen, Munstermannin talon isäntä oli joku kolmesta Tallinnassa vaikuttaneesta Munstermannista. Heistä Helmich vannoi porvarisvalan 1518 ja Cord 1528. Vuonna 1522 otettiin pöytäkillan jäseneksi Didrik Mustermann.11 Todennäköisin vaihtoehto Gretan palveluspaikaksi on porvari Cord Munstermannin talous joskus 1520-luvun lopulla tai 1530-luvulla. Cordista tuli Pöytäkillan jäsen 1529, ja hänet mainitaan raatimiehenä ensimmäisen kerran heinäkuussa 1541, kun hänet nimettiin suurkauppias Johan Seelhorstin testamentin toimeenpanijaksi.

Viimeistään 1540 Cord oli toinen kahdesta pyhän Nikolauksen kirkon kirkkoväärtistä. Hän kuoli 19.5.1543 jälkeen ja haudattiin P. Nikolauksen kirkkoon.12 Cordin talo sijaitsi Munkkienkadulla nykyisessä osoitteessa Vene 12 (kiinteistö nr. 235), jonka hän osti talon raatimies Evert van Rentelenin perikunnalta 26.11.1533. Samaan kauppaan kuului myös Karjaportin ulkopuolella sijainnut puutarhapalsta, jonka tuottoa hän täydensi vielä ennen kuolemaansa keväällä 1543 toisella muurien ulkopuolella sijainneella palstalla. Talon ja palstojen omistaja vaihtui 14.5.1546, kun Cordin lesken kaksi ja lasten neljä erikseen nimettyä huoltajaa myivät ne Jurgen Smydtille, jolla se oli vuoteen 1576. Cord Munstermann mainitaan tonttiveron maksajana Munkkienkadulla eli nykyisellä Vene-kadulla 1538.13 Paikalla on useamman vanhan tontin käsittävä vuonna 1878 valmistunut Revaler Handelsbankin rakennus, jossa 1918–91 toimi Tallinnan posti- ja lennätinkonttori. Talossa on sittemmin toiminut hotelli.

Munstermannin taloudesta Greta siirtyi palkolliseksi Henrik Bossmanille, joka on jompikumpi kahdesta Tallinnassa 1500-luvun ensimmäisellä puoliskolla vaikuttaneesta Henrik Boismanista. Heistä vanhempi oli raatimies 1520 ja kuoli ennen 15.6.1555.14 Henrik Boisman nuorempi oli Mustapäiden veljeskunnan, eli kaupungin naimattomien kauppiaiden juhlanjärjestäjä (Schaffer) 1519, Pöytäkillan esimies 1532, Suuren killan oltermannin apulainen 1534–35, oltermanni 1541–43 ja toimi raatimiehenä 1554–63.15 Varhaisin tunnettu Tallinnassa vaikuttanut Boisman oli Johan (Hans) Boisman, josta tuli Pöytäkillan jäsen 1476 ja joka toimi korkeassa raadin virassa vuodesta 1485 kuolemaansa saakka 1490. Vuonna 1481 hän osti Cord Gripenbergiltä kaksi taloa nykyisessä osoitteessa Suur-Karja 4 (kiinteistöt nr. 495:I–II) ja kaksi vuotta myöhemmin Gerd Schalelta naapuritalon Suur-Karja 6 (nr. 494). Hansin lasten huoltajat luovuttivat molemmat kiinteistöt 1520 ja 1521 isänperintönä tämän pojalle Henrik Boismanille, jota on tutkimuksessa pidetty Henrik nuorempana. Kiinteistöistä pienempi (nr. 495) periytyi 1577

Henrikin pojalle Cordille, suuremman hän pantta -

Kihlakunnantuomari Erik Olofssonin (Stålarm) Grannbölestä lähtöisin olleen Greta Larsdotterin sukulaisuussuhteista Helsingan pitäjän kesäkäräjillä 1550 antama avoimen kirjeen muotoon laadittu tovorsichte. Sinetissä Stålarm-suvun vaakuna ja kirjaimet E O. Gretan palveluspaikat rivillä 13. TLA.230.1.BC 6, 12.

si pyhän Johanneksen spitaalille lainojen takuuksi 1522 ja 1532. Kiinteistö säilyi kuitenkin suvun omistuksessa. Hinrik Boessman (Boisman) mainitaan myös tonttiveron maksajana vuosien 1525 ja 1538 luetteloissa Karjakadulla.16 Henrik Boisman nuoremman poika Henrik kuului Wendenin (nyk. Lativan Cēsis) linnassa piiritettynä olleeseen kolmen sadan miehen, naisen ja lapsen joukkoon, joka räjäytti yhteisellä päätöksellä itsensä ja linnan 1577 estääkseen sitä joutumasta venäläisten

käsiin.17 Gretan palkolliskausi Henrik Boismanin taloudessa ajoittunee 1530-luvun lopulle tai 1540-luvulle. Gretan palveluspaikoista hankalimmin identifioitava on viimeinen, Jören [Sa?]ndher iegare, jota en ole toistaiseksi onnistunut löytämään lähteistä. Selvää kuitenkin on, että ainakin kaksi Gretan isäntätaloutta kuuluivat asemaltaan nousussa oleviin nuorehkoihin ja vaurastuviin kauppiaseliitin perheisiin, joissa oli myös lapsia.

Tallinnan porvari Morthen Herfellin palkollisena olleen Anna Michelsdotterin (A20) perintöön oli oikeutettu hänen Kårbölessä asuva äitinsä Elina Nilsdotter, joka 28.6.1551 valtuutti käräjillä Tallinnassa venemiehenä (en myndrick) asuvan poikansa Inge Michilssonin ja tyttärensä, kivenhakkaajan taloudessa asuvan Karin Michilsdotterin ottamaan sen haltuunsa. Sisarusten isä on ollut Kårbölen Röckiksen kylässä 1545 taloa pitänyt Michil Ingesson, jonka taloudessa asui 1548 yhteensä viisi täysi-ikäistä henkilöä, Elina-vaimon lisäksi tuolloin ehkä vielä kaikki kolme vahvistuksessa mainittua lasta Karin, Anna ja Inge. Jos näin oli, kaikki lapset olivat muuttaneet Tallinnaan lyhyen ajan sisällä 1548–50, mutta on myös mahdollista, että heidän katsottiin voudintileissä olevan ”kirjoilla” talossa, vaikka oleskelivat muualla.18

Kårbölen Anna Michelsdotterin isäntä Morthen Herfell oli mitä ilmeisimmin sama kuin Tallinnan porvari Martin Hersevelt, josta tuli Pöytäkillan jäsen jouluna 1524 ja joka kuoli ennen 9.9.1549. Herseveltillä oli yhtiö tallinnalaisen raatimiehen, myöhemmän pormestarin Evert Rotertin ja stralsundilaisen porvarin kanssa, ja hän omisti 1545 neljänneksen suurehkosta aluksesta, jossa myös Rotertilla oli osuus. Rotert oli Martinin lanko, mikä ilmenee Tallinnan kiinteistökirjan merkinnästä, jonka mukaan Hans Hersevelt sekä tämän langot raatimies Evert Rotert ja Jurgen van der Heyde luovuttivat Martinin perintöomaisuudeksi nykyisellä Lai-kadulla osoitteessa 21 olleen kivitalon (nr. 138:I) ja siihen Suuren Rantaportin ulkopuolella kuuluneen puutarhan sekä nunnaluostarin polttopuuvaraston vieressä olleen puuliiterin. Muiden lähteiden perusteella Hans oli Martinin veli, ja talon oli alun perin saanut heidän isänsä Hans (Johan) Hersevelt vanhempi apeltaan Gerd Sasselta vuonna 1490. Sasselle talo oli tullut 1467 tämän apelta Hinrik Sunnenschiniltä 1467, mikä osoittaa, miten tärkeitä avioliitot olivat Tallinnan kiinteistöomaisuuksien siirroissa sukupolvelta toiselle 1400-luvulla. Hinrikin isä Tallinnan pormestari Johan Sunnenshinin omisti tontilla jo 1440-luvulla suuren kaksiosaisen kiinteistön.19

Hans (Johan) Hersevelt vanhemman vaimo ja Martinin äiti Margareta kuului Gerd Sassen vuonna 1491 tekemän testamentin perusteella Tallinnan 1400-luvun lopun porvareiden rikkaimpaan eliittiin. Margaretan kahdesta veljestä Hans oli Tallinnan ja Gerhard Tarton tuomiokapitulin kaniikki, joten perheen kauppahuoneen jatko jäi 1491 Hans Herseveltin ja Margaretan harteille. Hans Hersevelt kohosi raadin jäseneksi 1494 ja pormestariksi 1497. Hänen veljensä Martin Herseveltin talo sijaitsi nykyisen Tallinnan kaupunginteatterin keskiaikaisen kivitalon eteläpuolella olleella tontilla (Lai 21, kiinteistö nr. 138:I), joka oli suurimman osan 1700-lukua tyhjä, kunnes se saman vuosisadan lopulla rakennettiin uudelleen. Kårbölestä lähtöisin olleen Anna Michelsdotterin palveluspaikkana oli hyvin verkostoitunut kaukokauppaa harjoittanut perhe. Kuten perintötodistuksesta ilmenee, ainakin yksi Annan veli ja sisar asuivat Tallinnassa, joten tukena oli myös lähisukua. Veli oli satamassa venemiehenä ja ahtaajana, sisar oli avioitunut kivenhakkaajan kanssa, mutta Anna oli vielä kuollessaan naimaton.

Risti-Marketta

Nykyisen Vantaan alueella syntyneistä, mutta asemaltaan tuntemattomista naisista Tallinnassa kuolleista mielenkiintoisimpia on Staffansbystä eli Tapanilasta lähtöisin ollut Margit Olsdotter (A16) lisänimeltään Kors-Margit eli Risti-Margit tai -Marketta (Krus Margeta). Kalamajassa asuneen Margitin perillisiä olivat hänen kolme veljenpoikaansa Henrik, Jören ja Thomas Henriksson sekä kolme veljentytärtä Barbro, Walborgh ja Kadrin Henriksdotter, joista Kadrin asui kesällä 1550 tätivainajansa tavoin Kalamajassa. Perintöoikeuden todistamisesta on säilynyt kaksi erillistä tovorsichteä, joista ensimmäinen on Porvoon raadin Henrik Henrikssonille 28.6.1550 antama. Raadin sinetillä varustetun asiakirjan mukaan Henrik sekä hänen mukanaan raadin edessä olleet kolme arvollista miestä (danne menn) Peder Skegge, Olef Andersson ja Thomas Ruth olivat vannoneet valaehtoisesti, että kaikki kuusi sisarusta olivat

Tapanilasta lähtöisin olleen Risti-Marketan, kuten monen muun Tallinnan itsellisväestöön, palkollisiin ja työmiehiin kuuluneen henkilön viimeinen leposija sijaitsi Kalamajan hautausmaalla. Kalamaja oli kaupungin luoteispuolella muurien ulkopuolella sijainnut kalastajien, satamatyöläisten ja muun väen asuttama esikaupunki, jossa oli oma kirkkomaa. Hautausmaasta on nykyisin jäljellä vain vuonna 1780 valmistunut porttirakennus. Hautausmaan käyttö jatkui vuoteen 1950, jonka jälkeen siitä tuli osa Neuvostoarmeijan alaista sotilasaluetta ja kaikki hautaukset tuhottiin poistamalla maakerrokset 1964.Tallinnan kaupungin vuoden 1889 kartan otteessa hautausmaan alue sijaitsee vasemmassa yläkulmassa. Niemellä on Patarein merilinnoitus ja myöhempi vankila, oikeassa alakulmassa pyhän Olavin kirkko. Karte der GouvernementsStadt Reval, 1889. Kuva: Tapio Salminen 2019.

Margitin oikeat perijät ja että kaikkien sisarusten isä oli Henrik Olsson. Kaikki olivat kotoisin Staffansbystä. Sisarukset olivat valtuuttaneet kirjeen esittäjän Henrik Henrikssonin ottamaan haltuunsa tätivainajansa perinnön, missä asiassa Porvoon raati pyysi Tallinnan raatia auttamaan Henrikiä ja Kadrinia. Koska Henrikin kanssa Porvooseen raa-

din eteen ilmaantuneet kolme miestä, Dickursbyn Peder Skegge, Kirkonkylässä, Domarbyssä ja Tomtbackassa maata omistanut Olaf Andersson (Ruth) ja Baggbölen Thomas Ruth kuuluivat pitäjän vauraimpiin talonpoikaiskauppiai-siin, myös Henrik Olsson on voinut ollla talonpoikaiskauppias tai vähintäänkin sellaisten klientti.20

Risti-Marketan ja hänen sisarustensa isä lienee sama Henrich Olsson, joka 1540-luvulla ja vielä 1556 piti Staffansbyssä keskikokoista 1/3 veromarkan tilaa ja mainitaan talollisena vuoden 1545 savuluettelossa. Vuosien 1548 ja 1558 kymmenysluetteloiden mukaan taloudessa asui vain kaksi henkeä, ehkä Henrik itse ja hänen vaimonsa Margit tai Henrik Henriksson. Vuonna 1556 tilalta maksettiin vain viljakymmenykset eikä

Henrik Olofssonia mainita samana vuonna karjanomistajilta kerätyn apuveron luettelossa. Tätä silmälläpitäen onkin mielenkiintoista, että toinen

Risti-Margitin perintöä varten annettu todistus on Porvoon, Raaseporin läänin ja Helsingin (Helsinge fors) voudin Erik Sporan kuninkaan palvelijalle

Henrik Henrikssonille Helsingan nimismiestalossa 6.8.1551 pidetyillä käräjillä antama avoimen

kirjeen muotoon laadittu tovorsichte ja passi, jonka mukaan Henrik oli matkalla noutamaan Tallinnassa kuolleen ja Kalamajassa asuneen tätinsä

Risti-Margetan perintöä, ja että käräjillä annetun todistuksen mukaan asiassa ei ollut muita perillisiä.21 Vaikka muita sisaruksia ei mainita, todennäköisin selitys on, että perinnön hakeminen oli viivästynyt, ja Porvoon raadin antama selvitys katsottiin muiden sisarusten osalta riittäväksi. Koska molemmat todistukset ovat säilyneet Tallinnassa, Henrik toi ne sinne mukanaan, ilmeisesti samalla kertaa. Se, että Malmilta ja Staffansbystä kotoisin olleet Helsingan pitäjän asukkaat hakivat sydänkesällä vain hieman yli viikon välein Porvoon raadilta todistukset kahteen eri perintöön (Risti Margit ja Matts Henriksson, ks. artikkelin osa I), saattaa kertoa Tallinnan edellisen talven korkean kuolleisuuden aiheuttamasta sumasta, mutta myös siitä, että paikallinen vouti ja kihlakunnantuomari eivät syystä tai toisesta olleet tavoitettavissa.

TALLINNASSA AVIOITUNEET

Tallinnassa aviossa kuolleista Helsingan hallintotai kirkkopitäjän alueelta kotoisin olleista naisista suurin osa oli omien lisänimiensä perusteella joko porvarinvalan vannoneiden käsityöläisten, muiden ammattikuntien jäsenten tai Tallinnan muurien ulkopuolisissa esikaupungeissa asunei-

den ammatinharjoittajien vaimoja. Varmuudella käsityöläistalouksissa elivät Sipoon Sundomin neljänneksestä tai Pornaisten Laukkoskelta ollut Karin Taffelmakerska (1546, A26, Tafelmaker = kaivertaja, pöydän- ja kaapintekijä, paneloija, puuseppä), Kirkonkylästä kotoisin ollut Simon Kärmakaren (Karmaker, Kärmakare = kärryntekijä) vaimo ja leski Gertrud Olofsdotter (1551, A21) sekä Mychel Budelerin (Budeler = laukuntekijä) leski, ilmeisesti Ali-Keravalta lähtöisin ollut Elzebe Jaspersdotter (1511, A8). Satamassa työskennelleiden palkkatyöläisten ja ammattimiesten vaimoihin lukeutuvat Tavastbystä lähtöisin ollut Jöns Sielpackarsin vaimo Anne Mortensdotter (1540, A11) sekä Skattmansbystä kotoisin ollut Tallinnan asukkaan Lasse Wickmansin vaimo Birgitta Persdotter (1540, A12). Mahdollisia käsityöläisen tai kauppiaan vaimoja olivat myös Paybystä (Numlahti) Tallinnaan lähtenyt hwsfru Margareta Breuens (1542, A14), sekä 1440-luvulla menehtynyt Keinbystä kotoisin ollut Cristin, Armkasin vaimo (armkas husfru, A2), joista molemmista käytetään naimisissa olleen naisen titteliä. Keinbyn Kristiniä tai hänen aviomiestään en toistaiseksi ole onnistunut jäljittämään tarkemmin säilyneestä materiaalista.22

Tuntemattomasta kylästä lähtöisin olleesta Birgitte Vingerschestä (A6, k. 1474) ei käytetä mitään titteliä, mutta lisänimi saattaisi viitata sormuksentekijän lesken statukseen tai siihen, että Birgitta valmisti ja myi koruja itse. Koska Birgitan jäämistön otti haltuunsa hänen serkkunsa Tallinnan porvari Laurens Jonsson, hän oli lähtöisin suvusta, jolla oli laajemminkin yhteyksiä Tallinnaan 1400-luvun kolmannella neljänneksellä.23 Koska kaikkien naisten sukulaisuussuhteita ja perintöoikeudesta laadittuja todistuksia koskevat tiedot käyvät ilmi Vantaan ja Helsingan pitäjän keskiaika -teoksen liitteestä 3 ja olen käsitellyt heitä laajasti siinä, en tässä toista jo kerrottua, vaan keskityn siihen, mitä heidän asuinpaikoistaan ja mahdollisista suhteistaan Tallinnassa tiedetään.

Laukuntekijän leski Elzebe ja hienopuusepän leski Karin

Talvella 1510/11 Tallinnassa menehtyi Michel

Budelerin leski (nagelaten wedeve) Elzebe (Jaspersdotter, A8), jonka veli, Helsingen pitäjästä Ruotsin valtakunnasta (tho helzinge in Swedenrick) kotoisin ollut Michel Jaspersson vannoi Tallinnan asukkaan Jøns Tymmermanin (puuseppä) sekä Helsingen pitäjässä asuvien Olef Matssonin ja Jop Perssonin kanssa Tallinnan raadin edessä 20.5.1511, että hän ja hänen siskonsa olivat lähtöisin samasta aviovuoteesta eli laillisesti vihittyjen vanhempien lapsia. Isän nimi oli Jasper Andersson ja äidin Margareta. Samana päivänä Michel valtuutti edelleen tyttärenpoikansa Joachimin ottamaan haltuunsa ne saatavat, joita Elzebelle oli jäänyt. Jaspersson esiintyy patronyyminä 1540-luvulla Gamblegårdissa (Sigfred ja Lasse Jespersson, välillä Josepsson) ja 1556 Stor-Hoplaxissa (Sigfred Jespersson), mutta todennäköisimmin Elzebe oli lähtöisin kirkkopitäjään kuuluneesta Sipoon Yterkervobystä eli Ali-Keravalta, jossa 1/3-veron taloa piti jo 1540 Anders Jespersson. Michel Jasperssonin kanssa Tallinnan raadin eteen kanssavannojaksi lähtenyt Jop Persson saattaisi olla jompikumpi Ali-Keravan naapurissa Tusbyssä eli Tuusulankylässä vuosien 1543 ja 1550 maakirjoissa mainitusta kahdesta Jop Perssonista, joista toisen tila oli 2/3 ja toisen 1/3 veroa.24

Elzeben lisänimeksi mainitaan Tallinnan kaupunginkirjaan vannomisesta tehdyssä merkinnässä aviomiehen ammattinimeke Budelers, eli laukuntekijä. Laukuntekijät valmistivat nahasta ja kalliista kankaasta laukkuja ja taskuja erilaisiin käyttötarkoituksiin. Kyseessä lienee kiinteistökirjassa vuosina 1481 ja 1491 mainittu Michel Budelmaker/Budeler, joka omisti talon Pitkällä kadulla nykyisessä osoitteessa Pikk 23 (kiinteistö nr. 74).

Vuonna 1481 Michel Budelmakerista käytetään myös nimeä Grothe. Sama Michel Grothe oli vannonut porvarinvalan 21.2.1460 ja ostanut talon räätäli Peter Schroderiltä 1462. Kun laukuntekijä

Michel Grothe (Michel Grothe des Budelers) kuoli, hänen lastensa huoltajat myivät talon 1498 eteenpäin.25 Koska leskeä ei mainita kaupan osapuolena, jää epävarmaksi, oliko Elzebe Michel Groten vaimo. Leskillä ja lapsilla saattoi kuitenkin olla toisinaan eri huoltajat, joten on mahdollista, että

Helsingan kirkkopitäjässä Ruotsin valtakunnassa

taloa pitänyt Michel Jaspersson vannoi tiistaina

Cantate-sunnuntain jälkeen (20.5.) 1511 yhdessä kolmen vahvistajan kanssa olevansa Tallinnassa

kuolleen Michel Budelerin lesken Elzebe Jaspersdotterin veli ja valtuutti samana päivänä tyttärenpoikansa

Joachimin ottamaan haltuunsa tältä jääneet saatavat. Vannomistapahtumasta ja valtuuttamisesta on tehty peräkkäiset merkinnät raadin Denkelbuchiin.

TLA.230.1.A.a.7, 100:1–2.

talo oli Michelin lasten osuus isänperinnöstä. Talo sijaitsi Pitkänkadun ja Hobusepea-kadun kulmassa tontilla, jossa nykyisin on eräs Tallinnan tunnetuimpia pohjoissaksalaisen uusrenessanssityylin rakennuksia (arkkitehti Jacques Rosenbaum 1908–9), ja joka 2022 on osa Venäjän suurlähetystöä.

Muista aviossa olleista naisista Karin Taffelmakaerskan (A26) sukulaissuhteet kattoivat Uudellamaalla laajan alueen Porvoon pitäjän Laukkoskelta ja Ånäsistä Sipoon Sundomin kautta

Helsingan pitäjän Viikiin. Porvoon raadin viidelle Karinin sukulaiselle pyhän Eskilin jälkeisenä maanantaina (7.6.) 1546 antaman tovorsichten

mukaan perintöön oikeutetuista Porvoon pitäjän Ånäsin Nils (nils i onas) ja saman pitäjän Laukkosken Lasse (lasse i löckoskij) vaimot olivat Karinin sisaria, Sipoon Kärrin Olof (oloff i käär) hänen

veljenpoikansa, Sipoon Sundomin Lasse Nilsson (i Sondom i Sibbo socken) Karinin tai tämän jonkun muun sukulaisen veli, kun taas Helsingan pitäjän Viikin Margareta (margareth i wijck i helsingio sochen) sukulaisuussuhde Kariniin jää kirjeessä olevan reiän perusteella tuntemattomaksi.26 Porvoonjokivarressa sekä Sipoon ja Helsingan rannikolla vaikuttaneesta, ilmeisen laajasti verkostoituneesta talonpoikaissuvusta lähtöisin ollut Karin on erittäin todennäköisesti sama Katharina Tafelmaker, jolle tallinnalainen suurkauppias Johan Seelhorst osoitti 8.1.1536 vahvistetussa testamentissa 30 Riian markkaa jaettavaksi tämän nuorimman tyttären

Grethken kanssa. Selhorst oli entinen Lyypekin porvari, joka siirtyi 1500-luvun alkuvuosina samoihin aikoihin Helmich Ficken kanssa Tallinnaan ja toimi siellä useissa Suuren killan, Pöytäkillan ja raadin viroissa kuolemaansa 1536 saakka. Hän oli 1530-luvun alussa Ficken yhtiökumppani, kuului 1520-luvun alussa Ficken tavoin tallinnalaisen kauppiaan Lutke van Midnenin kuolinpesän velkojiin ja oli Ficken lasten kummi. Porvoon kaupungista tai pitäjästä oli kotoisin myös Fickellä pitemmän aikaa palveluksessa ollut Katherina Andersdotter, jonka lanko Hans Mårtensson sai Porvoon raadilta 29.7.1532 todistuksen tämän jäämistöön Tallinnassa. Katherina oli Hansin vaimon sisar.27 Kuten edellä on käynyt ilmi Grannbölen Greta Larssonin ensimmäinen tunnettu palveluspaikka Tallinnassa oli Cord Munstermannin talossa, jonka isäntä kuului Seelhorstin testamentin toimeenpanijoihin tämän kuoltua 1536.

Karin Taffelmakerskan aviomies on todennäköisesti ollut joku Tallinnan hienopuusepistä, joita keskialasaksaksi kutsuttiin nimellä Sniddeker (vi. nikerdaja). Ammattinimeke käsitti laajan joukon eri tuotteisiin, kuten pöytiin, seinäpanelointeihin, hyllystöihin ja kaappeihin erikoistuneita puuseppiä ja taidekäsityöläisiä.28 Näistä Jurgen Tafelmaker vannoi muun porvarisyhteisön kanssa kaupungin uskollisuudenvalan Liivinmaan maamestarille 24.3.1525 ja Hynryck Taffelmaker porvarisvalan 1535. Kaupungin kiinteistökirjassa mainitaan 1521 ja 1537 Clawes Tafelmaker, joka omisti Karjaportin läheisyydessä puuliiterin, jonka viereinen

liiteri tuli jälkimmäisenä vuonna Helmich Ficken haltuun erään talokaupan yhteydessä. Vuonna 1528 Klaus toimi yhdessä kolmen muun porvarin kanssa Hans Sadelmakerin lesken ja lasten edunvalvojana Hansin talon kaupassa. Jo 1471 Tallinnassa vannoi porvarisvalan Symon Tafelmaker, joka 1509 myi nykyisellä Kullassepä-kadulla haltuunsa perintönä tulleen pienen talon naapurilleen. Simon saattaisi olla ollut elossa vielä 1532.29 Varteenotettavin ehdokas talvella 1545–46 kuolleen Karin Taffelmakerskan aviomieheksi vaikuttaisi kuitenkin olleen Clawes Taffelmaker. Vuosien 1526, 1529 ja 1538 tonttiveroluetteloiden perustella

Klausin kiinteistö sijaitsi Suuren Rantaportin lähellä Pitkänkadun alkupään alueella, jossa 1538 asui samalla tontilla Anders Boessman (venemies eli ahtaaja). Kuten jo artikkelin aiemmasta osasta selviää Rantaportin, Lai-kadun pään ja Olevisten kirkon ympäristössä asui paljon Suomen puolelta tai sinne yhteyksissä ollutta väkeä vauraista kauppiaista erilaisten ammattien edustajiin ja ahtaajiin. Nimensä perustella Karin saattaa olla ollut kuollessaan leski, eikä Klaus Taffelmakerin nimeä löydy enää vuoden 1538 jälkeisistä tonttiverolistoista.30

Hylkeenpakkaajan vaimo Anne

Kesällä 1540 Porvoon läänin ratsuvouti Johan Olsson antoi avoimen kirjeen muotoon laaditun tovorsichten, jonka mukaan kirjeen esittäjän, Hämeenkylässä asuneen Thomas Mortenssonin sisar Anne (Mortensdotter, A11) oli kuollut Tallinnassa. Sukulaisuuden todistivat oikeiksi kymmenen Tavastbyn ja kaksi Gammelgårdin talonpoikaa. Pyhän Hemmingin päivänä (12.7.) 1540 Porvoossa annetusta ruotsinkielisestä todistuksesta on säilynyt myös Tallinnassa raatia varten tehty aikalaiskeskialasaksannos, jossa antopäiväksi on merkitty pyhän Henrikin päivä. Originaalin taffuest by on käännetty suoraan muotoon Tawest dorp ja asiakirjan mukaan vaimo (hustru) Anne oli Jöns Själpackerin (iönss ssiel packars) aviopuoliso, käännöksessä Anna Seelpackersche. Samana päivänä Porvoossa annettu ja saman kirjurin kirjoittama Birgitta Persdotterin perintöä (A12, ks. tuonnempana) koskeva todistus perustunevat ratsuvoudin

Karin Taffelmakerskan mahdollisen aviomiehen Klaus

Taffelmakerin talo sijaitsi

1520- ja 1530-luvuilla Pitkälläkadulla (saks. Lange

Strate, nyk. Pikk) Suuren

Rantaportin takana alueella, jossa asui ja oleskeli paljon

Suomen puolelta kaupunkiin

asettunutta väkeä. Samoissa

kortteleissa asui myös 1540

menehtynyt Jöns Hylkeenpak -

kaajan vaimo, Tavastbystä eli

Hämeenkylästä lähtöisin ollut

Anne Mortensdotter. Kuvassa

Pikk-kadun alku Suurelta

Rantaportilta kohti etelää.

Kuva: Tapio Salminen 2020.

läsnä ollessa Helsingan pitäjän käräjillä tehtyihin vannomisiin.31 Keskialasaksan ammattinimeke Seelpacker, hylkeenpakkaaja, tarkoitti suolattua hylkeen lihaa ja traania paloina tynnyreihin vientiä varten pakannutta miestä. Tallinnan raati oli jo viimeistään 1340-luvun alussa rakennuttanut sataman lähistölle rantaporttien ulkopuolelle hyljepuoteja (seelboden), joissa traania poltettiin myös öljyksi ja joissa pakkaaminen tapahtui. Hylkeiden käsittely ja traanin poltto toivat oman lisänsä sataman ja rannan keskiaikaisten tuoksujen tyrmäävään maailmaan.32

Annen veli Thomas Mortensson mainitaan vuosien 1540–50 maakirjoissa Tavastbyssä 1/6 veromarkan tilan omistajana. Vuoden 1548 kymmenysluettelon mukaan tilan nokkavero oli kolme, eli siellä laskettiin asuvan kolme 15 vuotta täyttänyttä henkilöä, nähtävästi Thomas vaimoineen ja poika tai sitten nuorempi pariskunta ja jompikumpi vanhuksista.33 Tavastby oli talo- (19) ja veroluvultaan (7 täysveroa) Kirkon neljänneksen suurin; tila- ja veroluvultaan samansuuruisia tai suurempia olivat koko pitäjässä 1556 vain Viikin neljänneksen Sonaby ja Malm (9 taloa ja 9 2/3 veroa), Staffansby (18 ja 9) ja Domarby (12 ja 8), Huopalahden neljänneksen Stor-Hoplax (16 ja 7), Klemetskogin neljänneksen Klemetskog (16 ja 10 ½) sekä kirkkopitäjään kuuluneen Sipoon Sundomin neljänneksen Östersundom (14 ja 8 ½) ja Västersundom (12 ja 7). Tavastbyssä oli myös Kirkon neljänneksen suurin niittypinta-ala, mutta pitäjän varsinaiset karjamaat sijaitsivat Klemetskogin ja Sundomin neljänneksissä.34

Tunnettujen etunimien perusteella suurin osa Tallinnan hylkeenpakkaajista oli virolaisia tai ruotsalaisia, ts. Viron ja Suomen ruotsinkielisen rannikkoasutuksen piiristä lähtöisin olleita virontai ruotsinkielisiä miehiä. Selvää on, että joukossa on saattanut olla myös äidinkieleltään suomea puhuvia. Näin oli laita myös Hämeenkylän Anne Mortensdotterin aviomiehen Jönsin, joka mainitaan vuoden 1538 tonttiveroluettelossa yhtenä kuudesta Merten kivenhakkaajan (stenwerter) kiinteistössä asuvasta miehestä. Jonus seelpackerin lisäksi Mertenin kiinteistön tontilla nykyisen Lai-

kadun pohjoispään alueella majailivat Mattis suolanpakkaaja (soltstoter), Mattis Persson (persschune), virolainen Thenges thogemess (thogemes = töömees = työmies), sekä venemiehet (boessman) Berndt ja Erik, kaikki tavalla tai toisella satamassa palkkatyössä olleita miehiä. Jönsin etunimen kirjoitusmuoto Jonus voisi viitata virolaiseen tai suomalaiseen, mutta asia jää avoimeksi. Veljen Tavastbyssä omistaman tilan perusteella on selvää, että Anne ei ollut kotoisin vauraasta laivuri-, krouvari- tai käsityöläistalosta, vaan hänen sukunsa kuului pitäjän talonpoikien alempaan keskikastiin väkirikkaassa kylässä, joka sijaitsi Espoosta Helsingan kirkolle vievän Suuren Rantatien varrella. Tallinnassa Anne nai sataman laajaan ja kirjavaan palkkatyövoimaan kuuluneen ammattimiehen.35

Skattmansbyn Birgitta, Numlahden Margareta ja Kirkonkylän Gertrud

Viimeisten kolmen Helsingan pitäjästä ja Vantaalta lähtöisin olleen ja Tallinnassa avioituneen naisen, Skattmansbyn Birgitta Persdotterin (1540, A12), Paybystä eli Numlahdesta lähtöisin olleen Margareta Breuensin (1542, A14) ja Kirkonkylän eli Kyrkbyn Gertrud Olofsdotterin (1551, A21) perhesuhteiden ja asuinpaikan identifioiminen Tallinnassa on lisänimistä huolimatta hankalaa.

Samana pyhän Hemmingin päivänä 12.7.1540 yhdessä Jöns Seelpackaren vaimon Anne Mårtensdotterin perillisistä antamansa tovorsichte-kirjeen kanssa Porvoon läänin ratsuvouti Johan Olsson antoi Porvoossa myös toisen tovorsichten, jonka mukaan kirjeen esittäjä Skattmansbyn Jöns Persson (i Skattmanss by) oli Tallinnassa kuolleen sisarensa Biritan eli Birgitan (Persdotter, A12), Lasse Wickmanin vaimon (hustru biritta lass wickmans hustru) perijä. Myös tästä kirjeestä on säilynyt Tallinnassa raatia varten kirjoitettu alasaksannos, jossa Jönsin eli Johanneksen nimi on muodossa Hans Peterson ja Birgitasta käytetään miehen ammatin mukaista nimeä wychmanssche. Sukulaisuuden oli vannonut ratsuvoudin edessä oikeaksi 12 arvoisaa miestä (dannde men): Helsingan pitäjän nimismies Markus Jönsson, Jacob Sigfredsson, Knut Hansson ja Olof Ruth, jotka kaikki olivat

Porvoon läänin ratsuvoudin

Johan Olssonin pyhän

Hemmingin päivänä

12.7.1540 Porvoossa antama tovorsichte Skattmansbystä eli Veromiehenkyläs -

tä lähtöisin olleen Birgitta

Persdotterin sukulaisuussuhteista. TLA.230.1.BC 6, 7.

1540 veronmaksajia Kyrkbyssä, mutta Markus

Jönsson ja Jacob Sigfredsson myös Skattmansbyssä, Skattmansbyn Henrik Andersson, jolla oli verotila myös Tomtbackassa, Hans Andersson, Hans Ervastsson, jolla oli verotila myös Övitsbölessä ja Lars Jönsson, sekä Baggbölen Thomas Larsson, Åggelbyn Michel Michelsson, Grannbölen Lasse

Bertilsson ja Övitsbölen Lasse Philpusson. Vannojien joukossa on useita Ficken tileissä mainittuja

tai muuten tunnettuja erittäin vauraita talonpoikaslaivureita ja -kauppiaita. Selvää on, että Skatt -

mansbyssä 1540-luvun alussa 2/3 veromarkan tilaa pitänyt Birgitan veli Jöns Persson kuului samaan piiriin.36 Vaikka lisänimi Wichman on Tallinnassa verrattain yleinen ja raadin kiinteistökirjassa (1455/66–1627) mainitaan 1400-luvun lopulla ja 1500-luvulla useita Wichmanneja, en ole toistaiseksi onnistunut identifioimaan Lasse Wichmania lähteistä. Kauppiaiden sataman lähistöllä asuttamaa aluetta jo varhain merkinneestä sanasta Wik johdettu Wichmann tarkoitti keskiajalla yleisesti porvaria tai kauppiasta.37

Vuonna 1540 tai talvella 1539/40 menehtyneen Birgitta Persdotterin veli Jöns mainitaan usean muun sukulaisuuden oikeaksi vannoneen talonpoikaislaivurin- tai kauppiaan kanssa sukulaisuuden vahvistajana myös Porvoon läänin kihlakunnantuomarin Erik Olofssonin (Stålarm) Helsingan pitäjässä 23.7.1542 antamassa todistuksessa, joka koskee Tallinnassa kuolleen vaimo Margareta Breuensin (A14) sukulaisuussuhteita. Tovorsichte perustui edellisenä päivänä käräjillä vannottuihin asioihin, ja siitä ilmenevät Paybystä eli nykyisestä Nurmijärven Numlahdesta lähtöisin olleen Margaretan monimutkaiset ja laajat sukulaissuhteet, jotka olen käynyt läpi Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika -teoksessa. Vannojien joukossa olivat 1542 muun muassa Kyrkbyn Olaf Ruth, Mårtensbyn Lillaksen Jören Jörensson (Lille) sekä samoihin aikoihin Margareta Breuensin kanssa Tallinnassa menehtyneen Klöckeskogin Valborgin (ks. edellä) isä Erik Klocke. Sukulaiset olivat valtuuttaneet Margaretan sisarenpojat Simon ja Lasse Jönssonin noutamaan jäämistön Tallinnasta, mutta koska todistuksen mukaan veljesten isä Lars Jönsson oli Margaretan ja Paybyssä asuneen Lasse Mickelssonin veli samasta isästä ja äidistä, Margaretan patronyymi jää hämäräksi. Selvä kuitenkin on, että koska Margaretan sukulaisissa mainitaan useita sisarusten lapsia ja lastenlapsia, hän oli jo verrattain iäkäs.38

Erik Olofssonin Margaretan veljenpojille antamasta ruotsinkielisestä todistuksesta on säilynyt myös Tallinnassa tehty keskialasaksannos, jossa Margaretan lisänimi on Bruns. Tallinnan kiinteistökirjan nimihakemiston mukaan muuan Hans Bruns mainitaan kuolleena jo 1503, pellavankutoja Bernt Bruns 1559, kun taas Claes Bruns esiintyy laajasti erilaisissa lähteissä vuodesta 1536 ja mainitaan kuolleena vasta 1570. Kyseessä lienee sama Clawes Brun, joka vannoi porvarinvalan 1535. Kaksi vuotta myöhemmin porvarinvalan vannoi myös Bernth Bruensz.39 Kun Klaus Brunia, jonka nimi kirjoitettiin myös muodossa Bruens ja Bruenss tarkastelee lähemmin, selviää että hän oli lokakuussa 1535 saanut haltuunsa silloisen nimeltä mainitsemattoman vaimonsa huoltajil -

ta tämän miesvainaan parturi (ja välskäri) Clawes Barbererin talon, joka sijaitsi Helmich Ficken talon pääportin ja Mattis Glasewertererin (lasinpuhaltaja) välissä Vanhalla torilla (am olden market). Kiinteistön paikka oli nykyisen Vana turu kael -kadun eteläpuolella (kadunnumerot 10–12), mutta tarkkaa sijaintia on hankala arvioida alueen rakennuskannan myöhempien muutosten vuoksi. Talo oli Klaus Bruensin hallussa hänen kuolemaansa saakka.40 Klausin ja hänen tuntemattomana ajankohtana ennen vuotta 1535 menehtyneen välskärikaimansa vaimoa ei mainita nimeltä, mutta on mahdollista, että kyseessä oli Numlahden Margareta, joka 1520- ja 1530-luvulla olisi asunut Helmich Ficken naapurissa. Mitenkään varmaa tämä ei kuitenkaan ole.

Helsingin (Helsingfors) ja Porvoon läänin vouti Erik Spora antoi Helsingan nimismiestalossa 29.6.1551 tovorsichten muotoon kirjoitetun ”avoimen passin eli merikirjeen” pitäjän kirkonkylästä (Kyrkby) kotoisin olevalle Anna Ollefsdottherille, jonka sisar, Tallinnassa asunut Simon Kärmakaren (kärryn- tai rattaantekijä) vaimo Gertrud Ollsdotther (A21) oli kuollut miehensä ja näiden yhteisten lasten jälkeen. Kirjeessä ei nimetä sukulaisuuden vahvistajia, enkä ole toistaiseksi onnistunut identifioimaan Simonia muista lähteistä.41 Annan ja Gertrudin veljiä ei mainita, ja vaikuttaa siltä, että muita elossa olevia lähiomaisia ei Suomen puolella ollut, minkä vuoksi siskoksia on maakirjoissa ja kymmenysluetteloissa esiintyvien isäntien nimien perusteella hankala sijoittaa mihinkään Kirkonkylän taloon. Selvää on, että Tallinnaan lähtenyt Gertrud oli kotoisin pitäjän ytimestä, rannikon suuntaisen Suuren Rantatien ja Vantaanjoen suusta Hämeen linnaan vieneen Hämeentien risteyksestä, jossa liikenne oli ollut vilkasta jo keskiajalla. Keskeisten liikennereittien varrelta kotoisin olivat myös Skattmansbystä Tallinnaan lähtenyt Birgitta Persson (Suuri Rantatie) ja Paybyn Margareta Breuens (Valkjärven kautta Vihtiin vieneet kesä ja talvitie).

LÄHTEET JA VIITTEET

Arkistot Kansallisarkisto, Helsinki Voudintilit [VA]

Tallinnan kaupunginarkisto (Tallinna Linnaarhiiv, TLA), Tallinna. Fond 230., Nimistu 1 (Tallinna Magistraat, Der Revaler Magistrat). Käytettyjen kokonaisuuksien signum on ilmoitettu alaviitteessä).

Tiik, 1966–69, Leo, Väljavõtteid Tallinna vanimatest kinnisturaamatutest. TLA, käsikirjoitus.

Painetut lähdejulkaisut ja tietokannat Mittelniederdeutsches Wörterbuch von Karl Schiller und August Lübben, 1–6 [MndWB]. Verlag von J. Kühtmann’s Buchhandlung, Bremen, 1875–81.

Das Revaler Burgerbuch 1409–1624 [BB 1409–1624]. Hrsg. v. O. Greiffenhagen. Publikationen aus dem Revaler Stadtarchiv, 6. Reval 1932 (TLA.230.1.A.a.5).

Diplomatarium Fennicum [DF], http:// df.narc.fi/, käytetty 13.9.2022.

Situationsplan der Stadt Reval, herausgegeben vom Technischen Bureau des Revaler Stadtamtes, Reval, 1885. Eesti Rahvusarhiiv, Kaardide infosysteem, EAA.854.4.46.

Karte der Gouvernements-Stadt Reval. F. Kluge kirjastus Tallinn; J. Staube trükikoda, Berliin 1889. LVVA.6828.4.567.

Kirjallisuus

Friedrich Georg von Bunge 1874, Die Revaler Rathslinie nebst Geschichte der Rathsverfassung und einem Anhange über Riga und Dorpat. Verlag von Franz Kluge.

Jan von Bonsdorff 1993, Kunstporoduktion und Kunstrverbreitung im Ostseeraum des Spätmittelalters. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja, 99. Suomen muinaismuistoyhdistys.

Torsten Derrik 2000, Das Bruderbuch der Revaler Tafelgilde (1364–1549). Edition Wissenschaft Reihe Geschichte Band, 59. Tectum Verlag.

Lilian Jatruševa 1986, Aastamaks Tallinnas 1433–1532. Eesti NSV Teadus Akadeemia, Ühiskonnateaduse Osakond, Preprint AI-4. ENVS Teaduste Akademia.

Paul Johansen & Heinz von zur Mühlen 1973, Deutsch und Undeutsch im mittelalterlichen und frühneuzeitlichen Reval. Ostmitteleuropa in Vergangenheit und Gegenwart, 15. Böhlau Verlag.

Heinz von zur Mühlen 1970, Drei Revaler Einwohnerlisten aus dem 15. und 16. Jahnhundert. Zeitschrift für Ostforschung, 19 (1970), 699–744.

Heinz von zur Mühlen 2002, Schosslisten der Stadt Reval 1369–72. Jahrbuch für die Geschichte Mittel- und Ostdeutschlands 48 (2002), 133–160.

Maija Ojala–Fulwood 2021, Perhe ja verstas. Itämeren kaupunkien käsityöläiselämää keskiajalla ja uuden ajan alussa. Gaudeamus.

Tapio Salminen 2012, Uusmaalaisten Tallinnanperinnöt 1350–1560 – Uusmaalaste Tallinna-pärandused 1350.–1560. aastal. Erki Russow (toim.), Padise ja Vantaa: Keskiaja sild Padise ja Vantaa vahel – Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä. Padise Vallavalitsus ja Vantaan kaupunki/ historiatoimikunta, 183–258.

Tapio Salminen 2013, Vantaan ja Helsingan pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Tapio Salminen 2021, Keskiajan ja 1500-luvun alun vantaalaiset ja Helsingan pitäjän asukkaat Tallinnassa – osa 1. Teoksessa: Andreas Koivisto (toi.) Helsingin pitäjä – Vantaa 2022. Vantaa seura, 10–28.

Rolf Sprandel (Hg./ed.), 1982, Quellen zur Hanse-Geschichte mit Beiträgen von Jürgen Bohmbach und Jochen

Goetze. Ausgewählte Quellen zur deutschen Geschichte des Mittelalters, 36, Wissenschaftliche Buchgesellschaft, 68–71.

Loppuviitteet

1 Salminen 2012, 183–257; Salminen 2013, 354–380.

2 Schoss-verosta yleisemmin Sprandel 1982, 68–71, Tallinnassa Jatruševa 1986, 3–16, sekä von zur Mühlen 2002, 126–128.

3 Salminen 2016, 280–290, jossa vuosien 1373 (?), 1374, 1384, 1385–89, 1390, 1391 tai 1393, 1392, 1399, 1403–4, 1421–22, 1424, 1429 ja 1440 luetteloista.

Muut TLA.230.1.Ba 20 ja Aa 26.

4 Salminen 2021, 14–15; Kauppiaiden ja käsityöläisten leskien ammatinharjoituksesta Tallinnassa ja Tukholmassa laajemmin Maija Ojala–Fulwood 2021.

5 Esim. TLA.230.1.B.a 20, 6r–12v (vuodelta 1481), editio von zur Mühlen 1970, A.

6 Johansen & von zur Mühlen 1973, 140–147, 198–201.

7 Birgitta Matsdotter: TLA.230.1.BC 39, 16; Salminen 2012, B20; Salminen 2013, 363, 541 ja liite 3:A10; Valborg (Eriksdotter): TLA.230.1.BC 15, 3; Salminen 2012, B51, Salminen 2013, 362 (jossa etunimi erheellisesti Margareta), liite 3:A13. Erich Klocke Salminen 2013, 247–248, 398.

8 TLA.230.1.BC 15, Salminen 2012, B51, Salminen 2013, Liite 3:A15.

9 TLA.230.1.BC 6, 12. Salminen 2012, B60, Salminen 2013, 366 ja liite 3:A17.

10 Kansallisarkisto, Voudintilit, VA 5006:76, 2920:32, 2936:172, 2943:7, 2961:28, 2986:45, kylää ei mainita vuoden 1547 kymmenysluettelossa, Salminen 2013, 305–307, 501, 202–233 sekä liite 3:A17 ja A12.

11 Cord Munstermann; Derrik 2000, 139, BB 1409–1624, 35b. Helmich: BB 1409–1624, 28a. Didrik: Derrik 2000, 405.

12 Derrick 2000, 139; Johansen & von zur Mühlen 1973, 304; von zur Mühlen 1970, B39; Olen Vantaan historiassa erheellisesti tulkinnut mönster mansz huszin värvääjän (Munsterer) taloksi.

13 TLA.230.1.A.a.35b, 125b, sekä viereiset kiinteistöt 126a-b (Schroder); von zur Mühlen 1970, nr. B39.

14 von Bunge 1873, 82 ja Derrik 2000, 57.

15 Derrik 2000, 57.

16 TLA.230.1.A.a.35b, 199a-b, 201-b; Tiik 1966–69, kiinteistöt 494 ja 495. Vrt. Derrik 2000, 57, joka erheellisesti olettaa Henrik nuoremman Henrik vanhemman pojaksi; von zur Mühlen 1970, B162.

17 Derrik 2000, 57–58.

18 Salminen 2013, liite 3:A17 ja A20.

19 TLA.230.1.A.a.35b, 92a, Derrik 2000, 98–99, 309–311, testamenttikirja. Tiik 1966–69, knt. 138-I ja II, 139 ja 134.

20 Salminen 2013, 395–396, 399–400 ja liite 3:A16, Salminen 2012, B59; TLA.230.1.BC 5, 44–45.

21 VA 2920:12, 2986:29, 3044:33v, 3147:37v, 5006:72, 2969:13r 3045:7r, 3046:9v, 3100:19r, 3102:11v; TLA.230.1.BC 12, 6.

22 TLA230.1.BC 36A, 104, DFVIII 6645, Salminen 2012, B5 ja Salminen 2013, liite 3:A2, joissa myös kirjeen aikaisemmista ajoituksista.

23 TLA.230.1.BC 36B, 4. Vrt. DF (FMU) IV 6673, jossa Birgitten nimi on luettu virheellisesti ”Vmgersche”. Salminen 2012, B10, jossa Persson po. Joensson. Salminen 2013, liite 3:A6. Johansen & von zur Mühlen 1973, 200–201.

24 TLA230.1.A.a.7, f. 100:1, 2. Salminen 2012, B15, Salminen 2013. liite 3:A8, joissa molemmissa Joachim erheellisesti sisarenpoika. VA 2920:55–56, 203, 2961:21, 75, 2986:41, 77, 3044:38v, 59v; Jop Perssonit: VA 2936:152, 2986:80.

25 TLA.230.1.A.a. 35b, 66a, 68a, 67a, Tiik 1966–69, knt. 74, TLA.B.i.3:I, jossa nk. Erbebuch IV f. 24r–37v, BB 1409–1624, 14a.

26 TLA.230.1.BC 5, 36. Salminen 2012a, B53 ja Salminen 2013, liite 3:A26.

27 Seelhorstista Derrik 2000, 190–193, Salminen 2013, 328–331; TLA.230.1.BC 5, 3.

28 Puusepät muodostivat ikkunantekijöiden ja maalareiden kanssa yhteisen

ammattikunnan, Johansen – von zur Mühlen 1973, 185. Ammattikunnasta ja erilaisten puuseppien ja maalarinammattien välisistä liukumista

Itämerten alueella laajemmin Jan von

Bonsdorff 1993, 29–34.

29 BB 1409–1624, 18b (Symon), 32b (Jurgen) ja 39a (Hynryck);

TLA.230.1.A.a 35b, 206a ja 331a (Clawes), 321a (Symon). Symon toimi eräässä talokaupassa toisen osapuolen valtuutettuna 1497, 309a, kiinteistöstä Tiik 1966–69 knt. 349-I; von Bonsdorff 1993, 33 mainitsee Simon ja Claus Tafelmakerin, joista Simon teki 1505 penkit, pöydät, hyllyt ja komeroita raadin omistamaan taloon ja 1513 pöydän raadin kirjurintaloon.

30

TLA.230.1.B.a.20, f. 87v 1526, f. 105v 1529, f. 117v 1538. Ks. myös von zur Mühlen 1970, B 667 (ja C18), jossa Klausin nimi on oikeanpuoleisella palstalla otsikon ”De Lange Strate” alla ja jossa von zur Mühlen on tulkinnut koko palstan nimien kuuluvan Lai-kadun puolelle (Susterstrate), mutta muiden luetteloiden perusteella kyseessä ovat Pitkän kadun tontteihin kuuluvat kiinteistöt; TLA.230.1.B.a.20, f. 126r–131r, v. 1540.

31 TLA. 230.1.BC 6, 4 (pap. orig.), 3 (pap. kään.). Salminen 2012, B39 ja Salminen 2013, liite 3:A11.

32 Johansen & von zur Mühlen 1973, 225–227.

33 VA 2920:53, VA 2986:41, VA 2969:15v.

34 Salminen 2013, liitteet 6 ja 7.

35 TLA.230.1.B.a.20, f. 117v, von zur Mühlen 1970, B 637; Thogemess: Johansen & von zur Mühlen 1973, 216.

36 TLA.230.1, BC 6, 7 (pap. orig.), 5 (pap. kään.). Salminen 2012, B40, Salminen 2012, liite 3:A12. Vannojien verotilat 1540 VA 2920:26–38, 19–23, ja VA 2936:171 (Jöns Persson).

37 TLA.230.1.A.a. 36b sekä siihen laadittu TLA:ssa oleva nimihakemisto. Vuosina 1491 ja 1502 mainitaan Hinrick Wichmanin leski Birgitta, mutta hän kuuluu edelliseen sukupolveen (A.a. 35b, 8b ja 35a); MndWB 6, wichman.

38 TLA.230.1.BC 40, 25–26 (pap. orig), 6 (pap. kään.). Salminen 2012, B48, Salminen 2013, liite 3 A:14.

39 TLA.230.1.A.a. 35b, arkistossa säilytettävä nimihakemisto, BB 1409–1624, 39a, 40b.

40 TLA:230.1.A.a. 35b, 190a-b.

41 TLA.230.1.BC 12, 4, Salminen 2012, B73, Salminen 2013, liite 3:A21.

LEIKKASIMME MAKSAMISEN HINTAA.

NYT

ALKAEN 19,90 € /KK

Valitse haluamasi Verifonen maksupääte ja päivitä korttisopimuksesi Verifonen korttisopimukseen. Saat nyt molemmat helposti samasta paikasta ja säästät selvää rahaa. Verifonen korttisopimukseen kuuluu aina myös raportointipalvelu.*

Huippuluokan maksupääte ja Verifonen uusi korttisopimus alkaen vain 19,90 €/kk.

Soita myyntiimmeja teemme juuri sinulle sopivan tarjouksen!

SOITA 09 477 433 40 JA SÄÄSTÄ.

Lisätietoja ja palvelevat jälleenmyyjämme löydät osoitteesta www.verifone.fi

Uusi ilmainen ja riskitön Mashlaskupalvelu Verifonen päätteisiin!

Tilaa Mash käyttöösi mash.com/tilaa

* Verifonen raportointipalvelu kerää maksupäätteesi tapahtumat määrittämiisi ryhmiin ja lähettää ne päivittäin tapahtumien vastaanottajalle. Tapahtumien päivittäinen seuranta, korjaukset ja kuukauden vaihteen tilanteen selvittäminen on vaivatonta ja nopeaa.

Puna-armeijan

salaiset Vantaan

kartat

Neuvostoarmeija valmisti kylmän sodan aikana käyttöönsä topografisia karttoja kaikkialta maailmasta – eikä Vantaakaan jäänyt ilman tarkkoja karttoja katuineen ja rakennuksineen. Tässä artikkelissa tutkitaan puna-armeijan tukikohtien salaisista arkistoista 1990-luvulla löytyneitä Vantaan karttoja ja verrataan niitä saman aikakauden suomalaisiin karttoihin: selvitetään, mihin lähdeaineistoihin neuvostokartat perustuvat, mitä tietoja ne sisältävät ja millaisia virheitä ja puutteita niissä on.

SALAISIA KARTTOJA VUOTAA LÄNTEEN

Neuvostoliiton romahdettua ja Baltian maiden itsenäistyttyä 1991 länteen päätyi puna-armeijan laatimia salaisia karttoja, jotka sisälsivät yksityiskohtaista tietoa ympäri maailman. Neuvostoliitossa kartat oli varastoitu noin 25 armeijan tukikohtaan ympäri maata. Suurvallan hajotessa Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa sijainneet karttavarastot säilyivät salaisina Venäjän hallussa, mutta muualla Neuvostoliiton alueella asevoimien ja kartoituslaitosten henkilökunta myi karttoja länteen saadakseen länsimaista valuuttaa.

Välittäjien kautta karttoja päätyi etenkin Baltian maista länsimaisiin tiedustelupalveluihin, arkistoihin, kirjastoihin ja keräilijöille. Muutaman vuoden ajan alkuperäisiä karttoja sai hyvin vapaasti, ja esimerkiksi Suomen puolustusvoimat hankki käyttöönsä Suomen alueen aineistoja. Myöhemmin kauppa kuitenkin kiellettiin, ja painettujen karttojen huvettua välittäjien varastoista

Vas. Länsi-Vantaalla venäläisellä kartalla näkyivät muun muassa Myyrmäki ( Мюрмяки ) , Kaivoksela ( Каивоксела ) , Martinlaakso ( Мартинлаксо ) ja Vantaanlaakso ( Вантанлаксо ) . Karttaote on pienennetty mittakaavaan 1:15 000.

alettiin sen sijaan myydä skannattuja digitaalisia kopioita.1

Puna-armeijan laatimien Neuvostoliiton ulkopuolisia alueita kuvaavien karttojen kokonaismäärää on täysin mahdoton määrittää, mutta joidenkin arvioiden mukaan karttalehtiä on ollut jopa miljoona. Joka tapauksessa on selvää, että Neuvostoliiton sotilaskäyttöön laatima kartasto oli kattavin yhtenäinen kartasto koko maailmasta. Suomen alueesta on löytynyt maanlaajuiset karttakokoelmat mittakaavoissa 1:50 000, 1:100 000, 1:200 000 ja 1:500 000. Lisäksi Suomen alueelta on laadittu karttalehtiä mittakaavassa 1:25 000, joka vastaa suomalaista peruskarttaa.2

Säännöllisen lehtijaon mukaan laadittujen topografisten karttojen lisäksi puna-armeija laati valtavan määrän kaupunkikarttoja hyvin suuressa mittakaavassa 1:10 000, joka vastaa Suomessa kaupunkien kiinteistökarttoja. Kaupunkikartat toteutettiin kussakin kaupungissa siihen parhaiten sopivan kokoisina ja muotoisina karttalehtinä. Tiedossa olevia Neuvostoliiton rajojen ulkopuolisten kaupunkien karttoja on noin 2 000 kaupungista, joista Suomessa 21. On kuitenkin mahdotonta arvioida kaupunkien todellista määrää, sillä vain ne kaupungit tiedetään, joiden kartta on päätynyt länteen kylmän sodan päätyttyä.3

STALININ KÄYNNISTÄMÄ KARTOITUSOHJELMA

Venäjän vallankumouksen jälkeen 1920-luvulla Neuvostoliiton kartastotyöt keskitettiin valtiolle, ja kartoissa käytetyt mittakaavat yhtenäistettiin. Toisen maailmansodan aikana Josif Stalin käynnisti puna-armeijassa kartoitusohjelman, jonka tavoitteena oli kartoittaa Neuvostoliiton lisäksi koko muukin maailma. Hänen seuraajansa jatkoivat ohjelmaa koko kylmän sodan ajan aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.4

Karttojen tuotannosta vastasi Maanmittausopin ja kartoittamisen päädirektoraatti -niminen sotilasorganisaatio. Karttoja tuotettiin ensisijaisesti armeijan käyttöön, ja niiden julkaisemista ja käyttöä valvottiin tarkasti. Pienimittakaavaiset yleiskartat oli luokiteltu julkiseen käyttöön, mutta mittakaavat 1:50 000–1:200 000 vain viranomaiskäyttöön ja sitä suuremmat mittakaavat salaisiksi.5

Ennen digitaalista kartantuotantoa kaikki kartat painettiin yleensä niin Neuvostoliitossa kuin muuallakin useilla painoväreillä, jotka oli sekoitet -

tu valmiiksi lopputuloksessa käytettävien värisävyjen mukaisesti. Suomalaisissa peruskartoissa käytettiin neljää väriä (sininen, punainen, keltainen, musta) ja kaupunkien opaskartoissa useimmiten viittä tai kuutta väriä. Puna-armeijan kartoissa painovärejä oli 1970-luvun alkupuolelta saakka jopa kymmenen (vaaleansininen, tummansininen, vaaleanvihreä, tummanvihreä, keltainen, oranssi, violetti, harmaa, ruskea ja musta). Näin montaa painoväriä käyttämällä voitiin kartalla esittää selkeästi eri värein kaikki tarvittavat tiedot ja valmistaa kukin kartalla esitettävä teema omalle painolevylleen. Nykypäivänä digitaalisessa kartantuotannossa käytetään yleensä neliväritekniikkaa, jossa kaikki halutut värisävyt saadaan neljän painovärin (syaani, magenta, keltainen, musta) yhdistelmänä.6

Karttojen tekninen laatu oli hyvin korkea, painojälki tarkkaa ja paperi kestävää. Neuvostoliitossa valmistettuihin turistikarttoihin verrattuna ero oli kuin yöllä ja päivällä, sillä turistikartat olivat epätarkan sisältönsä lisäksi usein graafisesti huo-

nolaatuisia. Puna-armeijan kartat piirrettiin koko maailmasta samalla yhtenäisellä kuvaustekniikalla, jotta puna-armeija pystyisi käyttämään karttoja vaivatta ilman paikallisen kartografisen kuvaustavan opettelua.7

Kartantuotannon käynnistyessä 1940-luvulla kartat perustuivat kokonaisuudessaan paikallisiin karttoihin, etenkin maastokarttoihin, ja karttalähdekin oli mainittu kartan reunassa. Kylmän sodan aikana niin britit NATO:n edustajina kuin venäläisetkin ostivat säännönmukaisesti Suomessa julkaistut peruskartat, joita venäläiset käyttivät kartoituksessa lähdeaineistona. Neuvostoliiton lähetystö vieraili Maanmittaushallituksen kartanmyynnissä aina uusien peruskarttalehtien ilmestyessä, osti kaikkia lehtiä viisi kappaletta ja maksoi ostoksensa käteisellä.8

Paikallisten karttojen käyttämisestä lähteenä hyvä osoitus on Britannian maanmittauslaitoksen Ordnance Surveyn vuonna 1997 antama lausunto, jonka mukaan neuvostokartat perustuivat lähes yksinomaan heidän aineistoonsa, ja niiden sisältö oli täten OS:n tekijänoikeuksien alaista materiaalia. Lausunnon tavoitteena oli estää neuvos-

tokarttojen maksuton hyödyntäminen kaupallisiin karttatuotteisiin.9

Lisäksi lähteenä lienee käytetty vakoilulennoilla otettuja ilmakuvia ja satelliittikuvia. Neuvostoliittolaisten Zenit-satelliittien käyttöönotto vuonna 1962 merkitsi uusia mahdollisuuksia karttojen valmistamiseen, kun kartantekijät saivat lähdeaineistoksi tarkkoja satelliittikuvia. Tietoja täydennettiin lukuisista lähteistä, kuten maasto-, opas- ja tiekartoista, rautateiden aikatauluista, matkaoppaista sekä paikan päällä tehdystä tiedustelusta. 1960-luvulta lähtien kartoissa ei enää mainittu lähdetietoa.10

YLEISKARTTA VANTAAN ALUEESTA

Tässä tutkimuksessa on vertailtu kolmea Vantaan alueelta julkaistua aineistoa: yleiskarttaa mittakaavassa 1:500 000, topografista karttaa 1:100 000 sekä kaupunkikarttaa 1:10 000. Vantaan alueesta on laadittu kartat luultavasti myös kaikissa muissa mittakaavoissa 1:200 000, 1:50 000 ja 1:25 000.

Vuonna 1989 painettu yleiskartta 1:500 000 on mielenkiintoinen kokoelma hyvin eriaikaista tietosisältöä. Hämmästyttävää on, että kartalla on

kuvattu jo ennakkoon Eurooppateiden uudet numerot E12, E18 ja E75, jotka otettiin käyttöön ja kuvattiin suomalaisilla kartoilla vasta 1992. Sen sijaan valtatiet 5 ja 6 on merkitty lähteväksi Helsingistä, vaikka teiden lähtöpisteet siirtyivät Lahteen ja Koskenkylään jo 1980-luvun alussa. Samaan aikaan myös valtatien 7 numerointi oli siirretty Itäväylältä Porvoon moottoritielle, vaikka venäläinen kartta kuvaa tiennumerot yhä Itäväylälle.

Liikenneväylien kuvauksessa vaihtelu on vielä suurempaa: kartalla näkyy vuonna 1987 avattu Porvoosta Koskenkylään vievä moottoriliikennetie, jonka merkitys suorimpana tieyhteytenä Neuvosto-

Vantaa sijaitsee venäläisellä 1:100 000-mittakaavaisella kartalla neljän karttalehden alueella. Karttalehdet ovat eri aikoina valmistuneita, ja niiden ulkoasu vaihtelee jonkin verran.

Verrattaessa suomalaista topografista karttaa venäläiseen voi huomata, kuinka esimerkiksi nimistö sekä korkeuskäyrät ja -luvut ovat hyvin yhteneviä. Venäläisen kartan nimistö vastaa ajantasaisuudeltaan suomalaisessa ulkoilukartassa vuonna 1966 pohjakarttana ollut topografista karttaa.

liitosta Helsinkiin on ollut oleellinen. Sen sijaan vanhimmalta osaltaan 1983 valmistunut Järvenpään–Lahden moottoriliikennetie ja vuonna 1975 valmistunut Martinlaakson rata puuttuvat. Merkittävän vanhentunutta tietosisältöä ovat vuonna 1957 suljettu Ojakkalan–Olkkalan ja 1967 suljettu Hyvinkään–Karkkilan kapearaiteinen rautatie sekä jo vuonna 1936 lakkautettu Katajanokan lentosatama.

Verrattaessa kartan nimistöä suomalaiseen yleiskarttaan 1:400 000 ja Autoilijan tiekarttaan 1:800 000 mitään selkeää yhteneväisyyttä ei löydy. Nimien valinnassa on tehty erikoisia ratkaisuja:

Tikkurilan nimenä on Puistola, Ylästön nimenä Tolkinkylä ja Keimolan tai Luhtaanmäen sijaan kartalla lukee luhtaanmäkeläistalo Gripsin nimi. Tämä viittaa siihen, että nimet on valittu suurempimittakaavaisilta venäläisiltä kartoilta ilman paikallistuntemusta. Kartan nimistön ajantasaisuudessa on vaihtelevuutta: esimerkiksi 1975 perustettu Anjalankoski on kartalla, mutta vuonna 1972 perustettu Vantaa lukee ainoastaan kulmakunnan (nyk. Vantaankoski) nimenä, ei kaupunkina. Kaupungeiksi on kuvattu myös Kotkaan vuonna 1977 liitetty Karhula sekä vasta vuonna 2005 kaupungiksi tullut Joutseno.

TOPOGRAFISELLA KARTALLA

TARKEMPAA TIETOA

Topografinen kartta mittakaavassa 1:100 000 sisältää jo huomattavasti yksityiskohtaisempaa tietoa Vantaan alueesta. Vantaa jakautuu neljän eri karttalehden alueelle, ja karttojen ajantasaisuudesta ja kuvaustekniikasta päätellen karttalehdet on painettu eri aikoina. Kartoista saatavilla olevista digitaalisista kopioista karttojen marginaalit painatustietoineen on valitettavasti leikattu pois.

Verrattaessa suomalaista ja venäläistä topografista karttaa 1:100 000 yhtäläisyydet ovat ilmeisiä. Suurin osa kartoilla esitetyistä korkeuskiintopisteistä on samoja ja myös korkeuskäyrät ovat ainakin paikoin identtisiä. Kolmella karttalehdellä paikannimien valinta ja sijoittelu ovat kauttaaltaan lähes samat: suomalaisella topografisella kartalla Vantaan alueella esitetystä 95 paikannimestä 70 on myös venäläisellä kartalla, sen sijaan venäläisellä kartalla on vain kolme suomalaiselta kartalta puuttuvaa nimeä. Osa nimistä on kirjoitettu venäläiskartalle vain suomeksi, mutta Hakunilan paikalla on vain ruotsinkielinen Håkansböle, sillä suomalaiskartalla se lukee jostain syystä suomenkielisen nimen yläpuolella. Kirjoitusvirheiltäkään ei ole vältytty, sillä esimerkiksi Voutila on Vuotila (Вуотила).

Vertailtaessa venäläistä karttaa suomalaisiin topografisiin karttoihin ja niiden pohjalta tehtyihin pääkaupunkiseudun ulkoilukarttoihin näyttää siltä, että lähteenä ei ole käytetty topografisen

kartan vuoden 1961 painosta, vaan ulkoilukartan vuoden 1964 tai 1966 painosta, sillä niissä esiintyvä Kaivoksela on mukana, sen sijaan myöhempien painosten Myyrmäki, Martinlaakso ja Louhela puuttuvat.

Korson alue, joka on selkeästi uudemmalta karttalehdeltä, poikkeaa nimistöltään muita lehtiä enemmän suomalaisesta topografisesta kartasta: mukana ovat myös nimet Kulomäki, Korkinmäki, Lehmusto, Hasala ja Metsikkö. Näistä kaksi ensimmäistä voivat olla peräisin 1980-luvun Helsingin ympäristön matkailukartasta, mutta kaikki mainitut nimet löytyvät vuoden 1969 peruskartasta ja saattavatkin olla poimittu suurimittakaavaisesta venäläisestä topografikartasta. Helsingin puolella nimistön kuvaus poikkeaa selkeästi, sillä kartalle on nimetty viralliset kaupunginosat luultavasti Helsingin opaskartan mukaan.

Pohjakarttakuvauksessa suomalaisen ja venäläisen kartan välillä on selkeitä eroja: venäläisessä kartassa on kuvattu taajama-alueilla kaikki kadut, kun taas suomalaisessa kartassa vain pääkatuverkko. Myös muissa tiedoissa suomalainen kartta on yleispiirteisempi. Tällä perusteella on oletettavaa, että esimerkiksi tiestön ja asutuksen kuvaus on tehty yleistämällä suurempimittakaavaisista kartoista. Kolme neljästä karttalehdestä kuvaa tiestöltään ja asutukseltaan 1970-luvun alun tilannetta, sen sijaan Korson alueen karttalehdellä mukana ovat 1980-luvun loppupuolella rakennettu Kulomäentie ja 1992 käyttöön otetut Eurooppateiden numerot.

Huomio venäläisellä kartalla kiinnittyy kartan valmistumisen aikaan rakenteilla olleisiin Lahden ja Porvoon moottoriteihin, joiden kuvaamisessa on epätarkkuutta. Lahden moottoritie on kuvattu rakenteille ainoastaan Honkanummelta pohjoiseen, mutta Honkanummelta Helsinkiin tietä ei näy kartalla, vaikka vanhin osuus Koskelasta Viikkiin valmistui jo 1967. Sen sijaan Kehä I:n liittymärampit on kartalla kuvattu, vaikka ne on otettu käyttöön vasta 1970. Näitä tiejärjestelyitä ei ole voitu kopioida peruskartasta, sillä edellisissä peruskarttalehdissä moottoritiesuunnitelmia ei vielä kuvattu. Sen sijaan lähteeksi paljastuu vuoden

1972 GT-tiekartta; siinä moottoritie on kuvattu samaan tapaan rakenteille Honkanummelta pohjoiseen. Koskelan ja Vaaralan välinen moottoritieosuus on kuvattu GT-kartalla valmiiksi, mutta venäläiset kartantekijät ovat poimineet tiedot vain liittymärampeista eivätkä ole päivittäneet itse moottoritietä kartalle. Myös Porvoon moottoritie liittymineen on kuvattu samaan tapaan venäläisellä kartalla ja GT-tiekartalla.

Erikoispiirteenä kartoilla on pääteillä merkintöjä, esimerkiksi Kehä III:lla 6-7АЦ. Lukuarvo kuvaa ajoradan leveyttä metreissä, kirjaimet viittaavat päällysteeseen (asfalttibetoni). Tiedot saattavat perustua maastotiedusteluun tai ne ovat suomalaisten tie- ja maastokarttojen tiestöluokittelun perusteella tehtyjä arvioita.

VANTAA HELSINGIN KAUPUNKIKARTALLA

Länsimaihin on päätynyt kaksi puna-armeijan Helsingin kartastoa, joissa Helsinki on kuvattu kuudella suurikokoisella karttalehdellä mittakaavassa 1:10 000. Kartasto kattaa Helsingin lisäksi pääosan Vantaasta ja osia myös Espoosta. Se ulottuu lännessä Espoon Matinkylään, Kiloon ja Niipperiin, pohjoisessa Kivistöön, Ilolaan ja Rekolaan sekä idässä Sotunkiin ja Östersundomiin. Kartastot on painettu vuosina 1983 ja 1989, mutta on oletettavaa, että Helsingistä on valmistettu karttoja jo viimeistään 1950-luvun alkupuolelta saakka. Useista pienehköistä suomalaiskaupungeista on löydetty karttoja vuodelta 1952, joten luultavasti myös merkittävämmistä kaupungeista on laadittu kartat viimeistään tuolloin. Kartat lienee kuitenkin tuhottu varastoista, kun uusi painos on tullut, eikä 1950-luvun painoksia ole jäljellä kuin niistä kaupungeista, joista uusia karttoja ei ole myöhemmin tehty. Siten 1980-lukua vanhempia Helsingin karttoja ei ole tiedossa eikä niiden alueellisesta kattavuudestakaan ole mitään tietoa.11

Helsingin kartastossa kadunnimihakemisto, kohdeluettelo ja kaupunkia esittelevä teksti on julkaistu erillisenä vihkona suurimpien kaupunkien tapaan, mutta tätä vihkoa ei tiettävästi ole länteen päätynyt. Muissa Suomen kaupungeissa nämä tiedot painettiin kartan reunaan. Helsingin

Rakenteilla olleen Lahden moottoritien kuvaus venäläisellä kartalla (vas.) pohjautuu suomalaiseen GTtiekarttaan vuodelta 1972 (oik.). Hakkila-tekstin yläpuolella tielinja on kuvattu tiekartan tapaan melko yleistetysti vähän vasemmalle todellisesta tielinjasta. Sen sijaan muu osuus tiestä on jäänyt venäläisiltä kuvaamatta, sillä suomalaisella kartalla sitä ei ole kuvattu Hakkila-tekstin kohdalla, ja suomalaisen kartan kuvaus tästä etelään vanhan tien toiselta puolelta lienee jäänyt huomaamatta. Erikoista on kuitenkin, että venäläisellä kartalla on kuvattu Honkanummen hautausmaan oikeaan reunaan suora tie, joka todellisuudessa on ollut moottoritien työmaa.

karttasarjan lisäksi Espoon keskeisestä alueesta laadittiin erillinen karttalehti, jossa tiedot oli painettu kartan yhteyteen. Tätä tutkittaessa on nähtävissä, että kohdeluettelot sisältävät lähinnä kohteen nimen tai yleisluonteisen nimityksen, siis vastaavan tekstin kuin itse kartallakin. Kaupunkia esittelevässä tekstissä kerrotaan tietosanakirjamaiseen tyyliin esimerkiksi teollisuudesta, taloudesta, topografiasta, ilmastosta ja liikenneyhteyksistä.12

Kaupunkikartta on kuvaustekniikaltaan tyypillinen topografinen kartta, jossa maanpinnan muodot on kuvattu korkeuskäyrin, maastokuvauksessa on pohjavärein kuvattu avoimet alueet ja metsä sekä taaja-asutusalue. Kulkureitit on kuvattu moottori- ja rautateistä aina metsäpolkuihin

Venäläisellä kartalla (oik.) Martinlaaksossa on erikoinen nimi Ul. Raappaväg ( ул Раппавег ) , joka paljastuu kartantekijän virheeksi: suomalaisella opaskartalla (vas.) näkyvä nimen osa Raappav. on tulkittu lyhennykseksi ruotsinkielisestä nimimuodosta.

saakka, ja rakennukset on kuvattu suunnilleen suomalaisia peruskarttoja vastaavalla tarkkuudella. Normaalin topografisen kartan tietosisällön lisäksi kartassa on kuvattu katujen nimet. Tässä tutkimuksessa on tutkittu vuonna 1989 painettua viimeistä Helsingin karttaa ja sitä on verrattu suomalaisiin Maanmittaushallituksen peruskarttoihin sekä Helsingin ja Vantaan kaupunkien mittausosastojen kartta-aineistoihin.

KATUJEN NIMET

Katujen nimet on kirjoitettu puna-armeijan kartalle kyrillisin kirjaimin, ja nimen eteen on lisätty yleensä lyhenne ул. (улица, katu) tai asemakaavoitetun alueen ulkopuolella дорога (tie) tai шоссе (maantie). Maanteiksi on yleensä nimitetty pääteitä, mutta joukossa on myös yksittäisiä pieniäkin teitä, kuten Hommaksentie Voutilassa sekä Santaradantie ja Kanervantie Hakkilassa.

Suomalaisella opaskartalla lyhennetyt nimien loppuosat (esim. t = tie, kj = kuja, v = väg) on täydennetty lyhentämättömään muotoon, mutta nimien täydentämisessä on puutteita ja virheitä. Esimerkiksi suomalaisessa opaskartassa kahdelle riville kirjoitettu ja lyhennetty Raappavuorenreuna (kartassa Raappav.reuna) on saanut virheellisen nimen pelkän ensimmäisen rivin mukaan ja lyhennettä täydentäen muotoon ul. Raappaväg. Puutteet suomen kielen tuntemuksessa näkyvät myös harvinaisempien lyhenteiden kohdalla, jotka on tulkittu lyhentämättömiksi nimiksi. Esimerkiksi Raikurinne on merkitty nimellä ul. Raikur ja

Vas. Venäläisen kartan (ylh.) nimistössä näkyy useita virheellisiä tulkintoja, kun karttaa verrataan Helsingin opaskarttaan (alh.) Hakunilassa. Hakunilantie on saanut suomenkieliseksi nimekseen Hakunilanraitti (ул. Хакуниланрайтти) ja ruotsinkieliseksi nimekseen Hakunilantie (Хакунилантие), Heporinne on nimetty Hepokujaksi (ул. Хепокуя), Hiirakkopolku Hiirakkorinteeksi (ул. Хираккоринне), Hiirakkotie Hiirakkopoluksi (ул. Хираккополку) ja Ravurinpolku Kaviokujaksi (ул. Кавиокуя). Ravurinpuisto on puolestaan saanut nimen park Ravurinpolku (парк Равуринполку).

Vaahtorinne nimellä ul. Vaahtorn mutta toisaalta Saarnirinne Kuusikossa on osattu kirjoittaa lyhentämättömään muotoon. Ruotsinkielisten nimien loppuosan lyhenne v on kirjoitettu yleensä muotoon väg, vaikka useimmissa nimissä se on todellisuudessa vägen.

Ruotsinkieliset kadunnimet on kuvattu sulkeissa, mutta vain silloin, kun nimi on mukana myös suomalaisessa opaskartassa. Hakkilassa Vanhalla Porvoontiellä suomen- ja ruotsinkieliset nimet on tulkittu väärinpäin, vaikka toisaalla samat kadunnimet ovat oikein. Toisinaan suomen- ja ruotsinkieliset nimet on tulkittu kahdeksi erilliseksi nimeksi, kuten Koivikkotie/Björkdungsvägen

Martinlaaksossa sekä Niittytie/Ängsvägen ja Jakkitie/Staggvägen Koivuhaassa. Nämä virheet osoittavat, ettei venäläisellä karttanimistön laatijalla ole ollut käsitystä, mikä nimi on suomen-, mikä ruotsinkielinen, vaan hän on translitteroinut nimiä suomalaisella opaskartalla näkyvän tekstin pohjalta tietämättä nimen merkitystä tai kieltä.

Virheellinen tulkinta on tehty myös Vantaanlaaksossa, jossa Iltatien ruotsinkielinen nimi Kvällsvägen on opaskartalta päätelty virheellisesti Aamutien ruotsinkieliseksi nimeksi. Kadunnimistössä on mukana myös joitakin täysin virheellisiä nimiä, esimerkiksi Laajavuorenkuja on nimetty Martinlaaksonpoluksi ja Valimokuja Harkkokujaksi. Hakunilan alueella kadunnimistössä on jostakin syystä poikkeuksellisen paljon virheitä, sillä suurin osa kaduista on saanut väärän nimen toiselta alueella sijaitsevalta kadulta.

Silmiinpistävintä Vantaan alueen kadunnimistössä on se, että Hämeenkylän länsipuolella, Petikko–Vantaankoski–Tikkurila–Itä-Hakkila-linjan pohjoispuolella sekä Itä-Hakkila–Länsimäki-linjan itäpuolella kadunnimet puuttuvat kokonaan. Tämä paljastaa lähteenä käytetyn Vantaan opaskartan sijaan Helsingin opaskarttaa, jossa näkyy Vantaata vain kaupungin eteläosasta. Poikkeuksena on yksi ainoa edellä mainitun alueen ulkopuolella lukeva kadunnimi, Pohjolantie, joka on kuitenkin kirjoitettu virheellisesti lähellä sijaitsevalle Itä-Hakkilan tielle. Tämän nimen lähde jää tuntemattomaksi.

Helsingin opaskartan rajaus on aiheuttanut myös muutamia virheitä. Itä-Hakkilassa Kehruu-

Vas. Helsingin opaskartta (alh.) katkeaa yläreunastaan Itä-Hakkilassa, minkä vuoksi venäläiselle kartalle ei ole saatu kadunnimiä kartalla näkyvästä urheilukentästä pohjoiseen. Kun Kehruukujasta näkyy suomalaisella kartalla vain ruotsinkielinen nimi Spinngränden kokonaisuudessaan, siitä on muodostettu venäläiselle kartalle kadunnimi ул. Спингренден. Puistonnimi Rukinpyörä on tulkittu virheellisesti asuinalueen nimeksi. Venäläisellä kartalla näkyvän Pohjolantien (ул. Похьолантие) nimen lähde on jäänyt mysteeriksi.

Suomalaista opaskarttaa (vas.) ja venäläistä topografista karttaa vertaamalla nähdään, kuinka suomalaisen kartan puistonimet Yhteismaa, Kesanto ja Risukarhi (virheellisesti Rusikarhi) on tulkittu asutusalueiden nimiksi. Satelliittikuvan perusteella laadittu venäläisen kartan tiestö sisältää Ainontien uuden pohjoisemman reitin Sahratien ja Vakokujan välillä, mutta uusi tie on kuvattu pieneksi sivukaduksi ilman nimeä, ja umpikujaksi jäänyt vanha tielinja näkyy yhä pääkatuna. Yhteismaan läpi kevyen liikenteen tienä kulkeva Sahratie on kuvattu autotienä ja kirkon pohjoispuolella sijaitseva urheilukenttä on tulkittu vesialtaaksi.

kuja on saanut nimen ul. Spinngränden, sillä suomenkielinen nimi leikkautuu Helsingin opaskartalta. Viertolassa puolestaan Kultarikontie on nimetty Kultarikonpoluksi, sillä Helsingin kartalla näkyy vain nimen alkuosa ja loppu on poimittu risteävältä kadulta.

Tutkittaessa kadunnimistön ajantasaisuutta lähteeksi voidaan päätellä vuoden 1982 Vantaan opaskartta-aineisto, jota näkyy vuonna 1983 painetussa Helsingin opaskartassa. Vaikka kartan pohjatietoja on päivitetty myöhemmin esimerkiksi Hämeenkylässä Ainonkujalla sekä Vantaanlaaksossa Myötätuulentiellä ja Kuninkaantiellä, ei kadunnimiä ole päivitetty uudemmilta kartoilta.

Tämä viittaa siihen, että kadunnimistö kartalle on tehty vuoden 1983 painosta varten ja vuoden

1989 painokseen on päivitetty vain pohjakartan tietoja.

PAIKANNIMET

Venäläisen kaupunkikartan paikannimistö on laadittu pääosin kahdesta erilaisesta ja eriaikaisesta lähteestä. Helsingin opaskartan kattamalla alueella Vantaan eteläosassa paikannimien valinta ja sijoittelu noudattavat kadunnimien tapaan vuoden 1982 opaskartan nimistöä. Nimet on kirjoitettu

Oik. Tikkurilan seudulla venäläisen kartan nimistö- ja kohdetiedot perustuivat eteläosaltaan opaskarttaan, pohjoisosaltaan peruskarttaan, jossa ei ollut kadunnimiä. Karttaote on pienennetty mittakaavaan 1:15 000.

kyrillisin kirjaimin siten, että ensin lukee suomenkielinen nimi ja sen alla sulkeissa pienemmällä tekstillä ruotsinkielinen nimi.

Opaskartta-aineisto ei ole ollut kartantekijöiden käytettävissä Helsingin opaskartan ulkopuoliselta alueelta, vaan nimistö perustuu pääasiallisesti Maanmittaushallituksen peruskarttoihin vuosilta 1967–69. Osa venäläisen kartan nimistä on esiintynyt peruskartalla viimeisen kerran vuonna 1967, kuten Vantaanpuiston seudun talot Petas, Bertas ja Åby. Toisaalta esimerkiksi asutusalueiden nimet Vantaanpuisto, Petas, Koivupää ja Kannisto ovat puolestaan lukeneet ensimmäistä kertaa vuosien 1967–69 peruskartoilla. Myös Fredriksberg Viinikkalassa, Taimela Pakkalassa sekä Etelä- ja Pohjois-Ylästö esiintyvät ainoastaan vuoden 1967 peruskartalla.

Kaikki nimet eivät kuitenkaan löydy 1960luvun lopun peruskartoilta vaan joukossa on muutamia vanhempiakin nimiä. Esimerkiksi toistensa vieressä sijaitsevat Hongisto ja Ristipuro ovat peräisin kahdesta eri lähteestä, ensimmäinen vuoden 1962, jälkimmäinen 1967 peruskartalta. Nimet Hakunila ja Håkansböle on kuvattu Håkansbölen kartanolla kuten vuoden 1962 kartalla. Söderkulla Vantaanpuiston lähellä näkyi peruskartalla viimeisen kerran 1964. Vanhoja nimiä on toisinaan yhdistetty uudempiin asuinalueisiin: Malminiitty on saanut nimekseen Tallmo 1960-luvun peruskartoilla kuvatusta talonnimestä.

Maastonimien eteen on yleensä lisätty nimen luonnetta kuvaava määrite. Tavallisia määritteitä ovat esimerkiksi бол. (болото, suo), г. (гора, mäki), горы (vuoristo), лес (metsä), ур. (урочище, rajattu alue kuten metsäsaareke tms.), оз. (озеро, järvi), пор. (порог, koski) ja парк (puisto). Puistojen nimiä kartalle on kerätty opaskartalta, joten niitä on esitetty kadunnimien tapaan vain Vantaan eteläosassa.

Suomalaisella opaskartalla puistojen nimet on esitetty samanlaisella kirjasimella kuin asutusalueiden nimet mutta pienemmällä tekstikoolla. Tämä on aiheuttanut venäläisille kartantekijöille virhetulkintoja. Puistoiksi on esitetty

Vantaanpuiston seudulla on kuvattu 1960-luvun peruskartoilta poimitut talonnimet Petas ( Петас ) , Söderkulla ( Сёдеркулла ) ja Erikas ( Эрикас ) . Myös Myllymäki ( Мюллюмяки ) on kuvattu samalla kirjasimella talonnimenä, sen sijaan Nurmela ( Нурмела ) on esitetty kohteen, esimerkiksi yrityksen nimenä. Vantaanpuisto on tulkittu puistonnimeksi, ja se on saanut etuliitteen ’park’ ( парк Вантанпуйсто ). Koulut on nimetty šk. Vantaanjoki ja šk. Vantaankoski, mutta lisäksi vuoden 1964 peruskartasta on poimittu vanhan puukoulun koulumerkintä, jonka on tulkittu viittaavan viereiseen terveystaloon. Puulajit on kuvattu merkinnöin mänty ( сосна ) ja kuusi ( ель ). Karttaote on pienennetty mittakaavaan 1:15 000.

vain ne nimet, joiden loppuosa on -puisto. Tällaisia ovat esimerkiksi Jokiuomanpuisto ja Kivimäenpuisto Martinlaaksossa, Påkaksenpuisto ja Heidehofinpuisto Kuninkaalassa sekä Harmopuisto ja Ravurinpuisto Hakunilassa. Vantaanpuiston asuinalueen nimi on johtanut harhaan, ja asuinalueen keskellä sijaitseva Reittipuisto on saanut virheellisesti koko asuinalueen nimen. Myös Myyrmäen urheilupuisto on nimetty kartalle, tosin

Simonkylässä venäläisen kartan (alh.) nimistöön on poimittu Hongisto ( Хонгисто ) vuoden 1962 (ylh.) ja Ristipuro ( Ристипуро ) vuoden 1967 peruskartalta (kesk.). Vanha talonnimi Hongisto on tulkittu Ristipuron tapaan kerrostaloalueen nimeksi. Peruskartan julkaisemisen jälkeen syntynyt Simonsillan asuinalue on saanut nimekseen Mösskärr ( Мёсчерр ) niin ikään vanhan talonnimen mukaan. Venäläisen kartan ote on pienennetty peruskartan mittakaavaan 1:20 000.

ruotsinkielisestä nimestä käännettynä sportpark Myrbacka.

Useita puistojen nimiä on puolestaan tulkittu asutusalueiden nimiksi, jos nimi ei pääty puistosanaan. Tällaisia ovat esimerkiksi Varistonniityt, Ulkoniitty, Yhteismaa, Kesanto ja Risukarhi Hämeenkylän suunnalla ja Rukinpyörä Itä-Hakkilassa. Asutusalueen nimenä on myös Östra Haxböle park, joka on näkynyt Helsingin opaskartan reunassa vain ruotsinkielisellä nimellään.

MAASTO- JA POHJATIEDOT

Venäläisellä kartalla on kuvattu kymmeniä korkeuspisteitä 0,1 metrin tarkkuudella merenpinnasta. Vertailtaessa lukuja suomalaisten peruskarttojen tietoihin samat luvut löytyvät yleensä peruskarttapainoksista 1961–69, mutta vain yksittäisiä 1970-luvun painoksissa. Korkeuslukujen lähteenä on käytetty useita peruskartan painoksia, mikä paljastuu tutkimalla lentoaseman lähettyvillä sijaitsevia lukuja: lentoaseman länsipuolella oleva luku 34,9 on viimeisen kerran vuoden 1962 peruskartalla, mutta pääkiitotien pohjoispään luku 44,8 on ensimmäistä kertaa vasta vuoden 1969 kartalla, jossa kiitotietä on jatkettu pohjoiseen.

Korkeuskäyrät on toteutettu niin ikään suomalaisten 1960-luvun peruskarttojen pohjalta. Satunnaisotannalla vertailemalla suomalaisten peruskarttojen ja venäläisen kartan korkeuskäyriä Petikon ja Vaaralan metsäalueilla käyrät vastaavat toisiaan. Sen sijaan 1970-luvun peruskarttojen korkeuskäyrät poikkeavat selvästi. Vanhojen korkeuskäyrien käyttäminen sellaisenaan on aiheuttanut kartalla myös kummallisia yksityiskohtia; esimerkiksi lentoasemalla on kuvattu korkeuskäyrin kumpare, joka on tasattu kartallakin kuvatuksi lentokoneiden rullausalueeksi uuden terminaalin rakentamisen yhteydessä 1960-luvun lopussa.

Venäläisillä kartoilla on myös suomalaisilta kartoilta puuttuvia maastomerkintöjä. Metsäalueilla on puulajeihin liittyviä selitetekstejä берёза (koivu), сосна (mänty) ja ель (kuusi). Näiden merkintöjen lähteestä ei ole varmaa tietoa, mutta todennäköisesti ne perustuvat peruskartassa metsäalueilla oleviin lehti-, mänty- ja kuusimetsän symboleihin. Jokiin on puolestaan paikoin merkitty joen leveyttä metreinä kuvaava lukuarvo, jonka merkitys lienee sotilaskäyttöön tarkoitettujen väliaikaisten siltojen pituustarpeita varten. Mistään suomalaisista kartoista ei tietoa löydy, joten luvut saattavat perustua satelliittikuvista tehtyihin mittauksiin.

Rakennusten, maankäytön ja liikenneverkon kuvaus poikkeaa kaikista suomalaisista kartoista. Esimerkiksi rakennuksissa näkyy yksityiskohtia, joita ei suomalaisilla kartoilla näy. Suomalaisilla kartoilla autotiet ja kevyen liikenteen tiet on eroteltu

Vertailtaessa suomalaista peruskarttaa vuodelta 1967 (vas.) ja venäläistä karttaa (oik.) Petikon seudulta voi havaita korkeuskäyrien identtisyyden. Kartoilla on kuvattu myös samat korkeuskiintopisteet 21,1, 26,8 ja 63,1 sekä kaikki paikannimet. Suomalaisella kartalla pellot on kuvattu keltaisella, muut alueet valkoisella, venäläisellä puolestaan metsät vihreällä, avoimet alueet valkoisella. Nämä kuvaukset eivät täsmää, vaan venäläinen kartta perustunee satelliittikuvaan. Venäläisen kartan ote on pienennetty peruskartan mittakaavaan 1:20 000.

selkeästi ja yksiselitteisesti, mutta venäläisellä kartalla esimerkiksi Martinlaaksossa pääosa kevyen liikenteen teistä on kuvattu autoteiden tapaan.

Tieverkon kuvauksessa on myös täysin virheellisiä merkintöjä kuten Voutilan Katajarinteen sekä Hämeenkylän Sahratien ja Santamäentien esittäminen läpiajettavaksi kaduksi. Ilmeisesti ilma- tai satelliittikuvien tulkinta on tuonut haasteita myös Martinlaakson liittymässä Hämeenlinnanväylällä. Martinlaaksontien pohjoisreunalla kulkeva kevyen liikenteen tie on merkitty autotieksi, joka kulkisi liittymäramppien ali, vaikka todellisuudessa tie kulkee ramppien poikki suojatietä pitkin. Myös kadun eteläpuolinen, Hämeenlinnanväylän bussipysäkille johtava kevyen liikenteen tie on tulkittu väylän alittavaksi silmukkarampiksi.

Venäläisille kartoille ei ole lähtökohtaisesti merkitty suunniteltuja tai rakenteilla olevia teitä. Poikkeuksena ovat kuitenkin Tikkurilantie Kuusikossa ja Porttipuiston alue. Nämä molemmat on kuvattu myös kadunnimien lähteenä käytetyssä opaskartassa. Näitäkään kohteita ei ole kuvattu

kuitenkaan täysin opaskartan mukaisesti, vaan Porttipuistoon on kuvattu rakenteille teiden linjauksia, jotka ovat todellisuudessa vanhan Lahdentien jäänteitä ja jotka ovat luultavasti satelliittikuvalla muistuttaneet rakenteilla olevaa tietä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös kerrostaloalueiden pihojen kuvaaminen toisinaan metsäksi, toisinaan asuinalueeksi. Tutkittaessa esimerkiksi Myyrmäkeä saman ajan ilmakuvilta voidaan havaita, että metsäksi on kuvattu yleensä alue, jossa on puustoa, asuinalueeksi avoimet paikat kuten leikkipihat ja pysäköintialueet. Näitä tietoja ei suomalaisten karttojen avulla ole pystynyt selvittämään.

Tutkittaessa suomalaisia julkisessa levityksessä olleita ilmakuvia 1980-luvulta kuvissa voi havaita esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentoasemalla kuvista sensuroituja alueita, joihin kopioitiin yleensä toisesta kohdasta tasaista metsää valkoisten alueiden peittämiseksi. Maasto- ja kaupunkikartoilla näillä alueilla oli kuvattu vain puutteellisia

Verrattaessa 1960-luvun peruskarttaa (vas.) ja venäläistä karttaa (oik.) voidaan huomata, että vuonna 1969 valmistuneen uuden terminaalin ja sivukiitotien välissä aiemmin sijainnut mäki on tasoitettu lentokoneiden rullausalueeksi, mutta venäläisellä kartalla on edelleen mäkeä kuvaava korkeuskäyrä. Pääkiitotien koillisen suunnan jatkeessa näkyy kiitoradan tieltä tasoitettu mäki, joka on venäläisellä kartalla katkaistu korkeuskäyrin vain rullausradan kohdalta, kun todellisuudessa koko mäkeä ei enää ollut kiito- ja rullausratojen välissä. Kaikki venäläisen kartan korkeuskiintopisteet ovat peräisin peruskartalta. Terminaalia vastapäätä pääkiitotien pohjoispuolella näkyy teitä, joita ei kuvattu suomalaisilla kartoilla ja jotka oli peitetty suomalaisilta ilmakuvilta.

Porttipuiston alueella Lahdenväylän ja Kehä III:n risteyksen tuntumassa nykyisen Ikean alle jääneet vanhan Lahdentien ja Kehälle johtaneen rampin penger on kuvattu rakenteilla olevaksi tieksi ja rampin erkanemiskohdasta etelään jatkunut leveämpi ja korkeampi penger hiekkakuopaksi. Venäläisen kartan (oik.) tiestö on piirretty vuoden 1984 tienoilla otettujen satelliittikuvien perusteella. Tässä kartan rinnalla on ilmakuva vuodelta 1986. Kartan korkeuskäyrät perustuvat 1960-luvun peruskarttaan, ja siksi moottoritiellä näkyy jyrkkiä mäkiä, jotka todellisuudessa ovat hävinneet tietä rakennettaessa.

Hämeenlinnanväylän ja Martinlaaksontien liittymässä venäläisellä kartalla (vas.) on tulkittu satelliittikuvaa virheellisesti. Martinlaaksontien pohjoisreunaa kulkeva sekä risteyssillan eteläpuolelle bussipysäkille kaartuva kevyen liikenteen tie on tulkittu oranssilla kuvatuksi liittymärampiksi. Kevyen liikenteen teiden on oletettu kulkevan alikulkujen kautta, vaikka todellisuudessa ne kulkevat suojateitä. Lisäksi bussipysäkille johtavan tien on kuviteltu jatkuvan Hämeenlinnanväylän ali silmukkaramppina. Vertailukarttana on Vantaan kaupungin kiinteistökartta.

Karttaotteet Laajavuorenkujalta Martinlaaksosta osoittavat eroja ja yhteneväisyyksiä venäläisessä kartassa (vas. ylh.) ja mahdollisissa lähdeaineistoissa. Suomalaisella peruskartalla (oik. ylh.) rakennusten muodot ovat yleistetympiä, mutta Vantaan virastokartalla (vas. alh.) rakennuksissa on kuvattu vastaavia ulokkeita kuin venäläisellä kartalla. Kuvaukset eivät kuitenkaan ole identtiset: venäläisellä kartalla on vain osa ulokkeista ja ne on kuvattu liioiteltuina. Kummallakaan suomalaisella kartalla ei ole kuvattu pysäköintialueiden sisäisiä ajolinjoja eikä pientä kenttää ( спорт. пл .). Venäläisen kartan karttapohjan lähteenä lieneekin ollut satelliittikuva. Verrannossa satelliittikuva (oik. alh.) on kaupallisen satelliitin kuva 2020-luvulta, sillä neuvostosatelliittien kuvia ei ole käytettävissä. Venäläisen kartan ja suomalaisen peruskartan korkeuskäyrät eivät täsmää, sillä venäläisen kartan korkeuskäyrät on kopioitu 1960-luvun peruskartasta, ajalta ennen Martinlaakson rakentamista.

Tuusulanväylällä on kuvattu ajoradan leveys (6–7) metreinä, päällyste ( АЦ = asfalttibetoni) ja tiennumero (137). Rinnalla kulkevassa Keravanjoessa on leveysmerkintä (15) metreinä. Vantaanjoen sillalla Kirkkotiellä on kuvattu sillan rakennusmateriaali ( ЖБ = teräsbetoni), pituus (43) ja leveys (8) metreinä sekä kantavuus (15) tonneina. Vantaanjoessa on puolestaan jälleen leveysmerkintä (35) metreinä sekä joen virtaussuuntaa kuvaava nuoli. Joen rannoille on merkitty korkeuskiintopisteitä (11,8 ja 12,1), jotka kertovat korkeuden merenpinnasta.

tietoja. Esimerkiksi kiitoradan pohjoisreunalla kulkenut tieosuus ja sen läheisyydessä sijainneita rakenteita on peitetty ilmakuvista ja jätetty pois maasto-, opas- ja kiinteistökartoista, mutta punaarmeijan kartassa tie on kuvattu.

Yksityiskohtia tutkimalla voi päätellä, että venäläisten karttojen rakennus-, maankäyttö- ja tieverkkotiedot ovat peräisin ilma- tai satelliittikuvista. Tiedossa ei ole, että venäläiset olisivat saaneet käyttöönsä suomalaisia ilmakuvia, ja toisaalta kartoille on kuvattu myös suomalaisista ilmakuvista peitettyjä kohteita. Todennäköisin lähde ovatkin venäläisistä satelliiteista otetut satelliittikuvat.

Tutkittaessa tietojen ajantasaisuutta satelliittikuvauksen ajankohdaksi voidaan määritellä noin vuosi 1984. Satelliittikuvista katujen luokittelua autotieksi tai kevyen liikenteen tieksi ei ole voinut luotettavasti tehdä, ja satelliittikuvasta esimerkiksi aita, sähkölinja tai muu metsään raivattu kais-

tale on saatettu tulkita tieksi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana on myös kuvausajankohtana rakenteilla ollut uusi Ylästöntie Vantaanlaaksossa. Tieosuuden länsipää on piirretty liian pohjoiseen Vanhan Nurmijärventien kurviin, vaikka tie johdettiin sen poikki kohtisuoraan Vantaanlaaksontielle. Tien lopullista linjausta ei ehkä ole pystytty tulkitsemaan satelliittikuvalta näkyvällä työmaalla.

Kartalle on merkitty satunnaisesti siltojen leveys-, pituus- ja kantavuustietoja sekä pääteiden leveys- ja päällystetietoja, joilla on merkitystä etenkin sotilaskäytössä. Vantaan alueella tietoja on kuitenkin hyvin hajanaisesti: ainoat siltatiedot ovat Kirkkotiellä Tammistossa, tietiedot Tuusulantiellä, Kehä III:lla, Lentoasemantiellä ja Hämeenlinnanväylällä, mutta ei esimerkiksi Lahden- ja Porvoonväylällä.

Rautateille on kartoilla merkitty tietoja myös sähköistyksestä ja moniraiteisuudesta. Pääradalle on merkitty kaksinkertainen poikkiviiva, joka kuvaa radan olevan kaksiraiteinen; tosin rata sai jo kolmannenkin raiteen Helsingistä Hiekkaharjuun 1972 ja Keravalle 1981. Sen sijaan Martinlaakson radalla vastaavaa merkintää ei ole, vaan rata on kuvattu paikoin kahtena erillisenä ratana esimerkiksi asemien kohdalla, jossa raiteet sijaitsevat etäämmällä toisistaan. Tieto sähköradasta on merkitty ainoastaan rantaradalle, joka on sähköistetty 1969, sen sijaan vuonna 1970 sähköistetyllä pääradalla on merkintä vain Käpylään saakka ulottuvalla karttalehdellä. Rantarata on puolestaan merkitty yksiraiteiseksi Huopalahden ja Leppävaaran välillä, vaikka toinen raide valmistui jo 1960. 13

STRATEGISESTI MERKITTÄVÄT KOHTEET

Mielenkiintoisinta sisältöä puna-armeijan kaupunkikartoissa ovat erityiskohteet: mitä kohteita kartalle on valittu, miten ne on luokiteltu ja mitä niistä on kerrottu. Strategisesti merkittävät erityiskohteet, jotka liittyivät yleensä maanpuolustukseen, hallintoon tai viestintään, kuvattiin kartoilla eri värein ja numeroin. Vaikka numeroiduista kohteista julkaistua luetteloa ei ole ollut käytettävissä tätä tutkimusta tehdessä, vastaavat kohdeselitteet ovat löytyneet myös karttateksteinä.

Setelipaino Viinikkalassa on kuvattu ruskealla tavalliseksi rakennukseksi ilman mitään selitystä, eikä sen käyttötarkoitus ole selvinnyt venäläisen kartan tekijöille. Sen sijaan merkityksettömät urheilukentät painotalon rinnalle on kuvattu selitetekstillä спорт . пл .

Violetilla kuvattiin hallinnollisia kohteita, joita Vantaan alueella oli neljä: kaupungintalo Tikkurilassa, Maatalouden tutkimuslaitos Jokiniemessä, Sanomalan painotalo Martinlaaksossa ja Rautakirjan pääkonttori Koivuvaarassa. Kohteet on kuvattu seliteteksteillä todenmukaisesti raatihuoneeksi, tutkimuslaitokseksi, kustannusalan konsernin taloksi sekä kaupallisen hallinnon kohteeksi. Kohteiden valinta tuntuu kuitenkin sattumanvaraiselta, kun esimerkiksi Tikkurilan muita virastotaloja, Ilmailuhallinnon pääkonttoria, Uuden Suomen painoa tai Suomen pankin setelipainoa ei ole kuvattu tässä luokassa.

Sinivihreällä värillä kuvattiin sotilaallisia tai liikenteeseen liittyviä kohteita. Selitetekstin kera kartalle on merkitty Keimolan radioasema, mutta myös Fazerilan voimalaitoksen kohdalle on merkitty radioasema. Pääosa lentoasema-alueen rakennuksista on kuvattu tässä luokassa, mutta rakennusten käyttötarkoitusta ei ole tarkemmin

Koivuvaaran teollisuusalueella on kuvattu violetilla hallinnolliseksi kohteeksi Rautakirjan pääkonttori ( торг. правл ., kaupallinen hallinto) ja mustalla strategisesti merkittäväksi teollisuusrakennukseksi Tamron pääkonttori ( скл. фармац. тов , lääkevarasto).

yksilöity. Erikoisin kohdevalinta on postitoimipaikat, joista Vantaalle on merkitty ainoastaan Hiekkaharjun posti. Hämmentävään valintaan löytyy looginen selitys tutkimalla lähdeaineistoja: Helsingin opaskartassa postit on kuvattu symbolein, mutta ainoastaan Helsingin rajan sisäpuolella. Sen sijaan Vantaan puolella on kuvattu vain pohjakartta, eikä Vantaan opaskartan postisymboleita ole käytetyssä lähdemateriaalissa. Helsingin opaskartan ulkopuolisella alueella lähteenä käytetylle 1960-luvun peruskartalle on merkitty ainoastaan Hiekkaharjun posti, joten vain se on päätynyt mukaan. Luultavasti samasta syystä myöskään Tikkurilan poliisilaitosta ei ole merkitty kartalle.

Mustalla värillä on kuvattu sotateollisuuden kohteet, mutta tämä luokka sisältää runsaasti erilaisia strategisesti merkittäviä laitoksia sekä teollisuus- ja varastohalleja, joita olisi mahdollista käyttää myös sotateollisuuden käytössä. Kohteiden valinta tähän luokkaan vaikuttaa sattuman -

varaiselta. Sähkö- tai voimalaitokseksi on merkitty Martinlaakson ja Koivukylän voimalaitokset, Veromäen muuntamo sekä Vantaan Sähkölaitoksen toimistorakennus Viertolassa. Viimeksi mainittu lienee tulkittu voimalaitokseksi opaskartan tekstin ”Vantaan Sähkölaitos” perusteella. Koivukylän voimalaitoksen kohdalla mielenkiintoista on, ettei sitä ole merkitty selitteenä missään lähdemateriaaleissa vaan vasta myöhemmin julkaistuissa kartoissa.

Tehdasrakennuksista on kuvattu mustalla muun muassa valimoksi merkitty Beran lyijysulatto Veromiehessä ja metalliteollisuuskohteeksi merkitty Teräsköyden tehdas Koivuvaarassa. Hämeenkylän tiilitehdas on merkitty kohteena, mutta samalla koko Petikko on kuvattu mustalla värillä, toisin kuin Kehä III:n toisella puolella sijaitseva Variston teollisuusalue. Mukana ovat lisäksi esimerkiksi lääkevarastoksi merkitty Tamro, autokorjaamoksi merkityt Haka-auto ja Volvo Silvolassa, kuljetusliikkeenä esitetyt Kaukokiito Viinikkalassa ja Polar Express Veromiehessä sekä kirjapainoksi merkitty Kunnallispaino.

Yleisesti erittelemättä toimialaa merkinnällä фабр. (фабрика, tehdas) tai скл. (склад, varasto) on merkitty useita kohteita esimerkiksi Veromiehessä sekä Tikkurilan väritehtaiden rakennuksia. Merkinnällä пром. район (промышленный район, teollisuusalue) on kuvattu esimerkiksi Petikon, Silvolan ja Viinikanmetsän teollisuusalueet. Teollisuuslaitokset on yleensä määritelty tarkemmin

Helsingin opaskartan kattamalla alueella, jossa opaskartasta on voinut nähdä yrityksen nimen. Opaskartan ulkopuolella merkinnät yleisluonteisesti tehtaista perustunevat vastaavaan suomenkieliseen merkintään peruskartalla.

MUITA KOHTEITA

Kartoille on merkitty lukematon määrä myös muita kohteita, jotka on kuvattu tavallisten asuinrakennusten tapaan ruskealla ja ilman kohdenumeroa, mutta kohteen yhteydessä olevalla selitteellä. Useimmat näistä on poimittu opaskartalta ja merkitty venäjänkielisin selityksin, kuten библ (библиотека, kirjasto), ст. (станция, asema), дворец

Useimmat venäläisen kartan kohdenimet on poimittu suoraan suomalaiselta kartalta, eikä nimiä ole selitetty mitenkään. Tällaisia ovat esimerkiksi Isku, Asko ja Valistus Variston teollisuusalueella. Sen sijaan Turkistuottajat on merkitty selitetekstillä ”turkiskeskus”.

спорта (urheiluhalli), вод. (водонапорная башня, vesitorni), садов. уч. (садоводческими участками, siirtolapuutarha), дом престарелых (vanhainkoti) ja музей (museo).

Pääosa kouluista on merkitty lyhenteellä шк (школа, koulu) ja usein sen jäljessä olevalla koulun nimellä. Koulujen nimet lienee kerätty opaskartalta, mutta mielenkiintoisena yksityiskohtana nimet on osattu muuttaa perusmuotoon: opaskartalla lukee esimerkiksi Vantaanjoen, Vantaankosken ja Myllymäen koulu, mutta venäläisellä kartalla perusmuodossa šk. Vantaanjoki, šk. Vantaankoski ja šk. Myllymäki, jotka on osattu kirjoittaa erilaisista taivutuksista huolimatta oikein. Kirkot on kuvattu kartalla pienikokoisella symbo-

Kehä III:n varrella Vantaanportissa kartta-aineistoja vertaamalla nähdään mielenkiintoisia yksityiskohtia. Suomalaiselle opaskartalle merkitty OTK:n lihanjalostustehdas on tulkittu väärin, sillä OTK:ta ei ole ymmärretty osaksi kohteen nimeä ja pieni L-kirjain on päätelty isoksi I-kirjaimeksi. Tämän seurauksena nimeä ei ole osattu kääntää vaan vain translitteroida kyrillisille kirjaimille. Laitos on kuitenkin päätelty tehtaaksi, ja kartalle on kirjoitettu nimen eteen lyhennys sanasta tehdas. Kehä III:n toiselle puolelle on merkitty nimillä ”yritys Sandvik” ja ”yritys Kockum” opaskartan tapaan. Kehä III:lle on merkitty tiennumero 50 sekä tien leveys- ja päällystetiedot. Vertailtaessa venäläisen kartan tiestöä suomalaisiin karttoihin ei kaikkia venäläisen kartan pihateitä löydy suomalaisilta kartoilta, vaan lähteenä lienee käytetty satelliittikuvia.

lilla, mutta Helsingin pitäjän kirkko on merkitty lisäksi tekstillä церковь (kirkko) ja Helsingin pitäjä. Kirkonkylän siunauskappeli on kuvattu merkinnällä часовня (tsasouna), sen sijaan esimerkiksi Honkanummella on ainoastaan koko alueen merkintänä кладб. (кладбище, hautausmaa).

Urheilukentät on merkitty varsin kattavasti merkinnällä спорт. пл. (спортивная площадка,

urheilukenttä), Hakunilan ja Myyrmäen kentät merkinnällä стад. (стадион, stadion). Näiden kohteiden kattava merkintä ei voi ainakaan kokonaisuudessaan perustua opas- ja peruskarttaan vaan luultavasti myös satelliittikuvatulkintaan. Erikoisena virhetulkintana Hämeenkylän urheilukenttä on kuvattu vesialtaana. Mukana kartalla on myös jo vuonna 1978 suljettu мотодром (moottorirata) Keimolassa.

Yksittäisiä tehtaita on merkitty selittävin tekstein, vaikka niitä ei olekaan luokiteltu sotilaallisesti merkittäviksi kohteiksi. Esimerkiksi Valion tehdas on merkitty meijeriksi ja Fazerin tehdas makeistehtaaksi. Suuri osa teollisuusrakennuksista on merkitty opaskartasta kopioidulla yrityksen nimellä ilman tarkempaa määritelmää toimialasta. Tällaisia ovat esimerkiksi Uusi Suomi, Sigma, Sarlin, Vaisala, Asko, Isku, Valistus, Tuko, Sandvik, Kockum, Kodak, Auramo, Rotator, Kreuto, NordTend ja Tikkurila (silkkitehtaalla). Nimien kopioinnissa on sattunut myös tulkintavirheitä: opaskartalle Pakkalaan merkitystä tekstistä OTK lihanjalostustehdas mukaan on otettu vain loppuosa, jonka pieni alkukirjain L on tulkittu isoksi I-kirjaimeksi. Tässä muodossa nimi on kirjoitettu kyrillisin kirjaimin, muttei käännetty venäjäksi.

Rajakylässä ja Länsimäessä opaskartalta on kopioitu rauhoitettujen suojelukohteiden, ensimmäisen maailmansodan linnoitusalueiden merkintä, mutta epäselväksi jää, onko kartantekijä ymmärtänyt kyseessä olevan suojelukohteet, joilla ei ole erityistä sotilaallista merkitystä.

KARTAT HERÄTTÄVÄT KYSYMYKSIÄ

Etenkin puna-armeijan kaupunkikartan yksityiskohtaisuus ja kattavuus ovat huomiota herättäviä, mutta kartan tarkempi tutkimus osoittaa kyseessä olevan lähinnä satelliittikuvista sekä muutamasta yleisesti saatavilla olevasta suomalaisesta kartasta tehty tulkinta. Kartalla esiintyvien virheiden ja epätarkkuuksien syyt jäävät lähinnä arvailujen varaan.

Vantaan aluetta tutkittaessa ensimmäisenä herää kysymys, miksi kaupungin pohjoisosa on niin vajavaisesti kuvattu, mutta se on silti mukana kar-

tastossa. Lähes koko Vantaan ottaminen mukaan kartastoon johtunee lentoaseman sijainnista; se on haluttu kuvata kartalla kokonaisuudessaan. On yllättävää, ettei kartanvalmistuksessa ole käytetty lähteenä Vantaan opaskarttaa tai pääkaupunkiseudun opaskartastokirjaa, jotka ovat olleet myynnissä Helsingin opaskartan ja peruskarttojen tapaan Maanmittaushallituksen karttamyymälässä. Tilanne näyttäytyy vielä erikoisempana, kun tiedetään, että 1980-luvulla puhelinluettelossa julkaistiin koko pääkaupunkiseudun kattava, kuntien opaskartta-aineistoihin pohjautuva kartasto, joka olisi ollut kaikkien saatavilla – jopa suurlähetystössä.

Onko aineistoja hankkineen suurlähetystön ja kartantekijöiden välillä ollut tietokatkos, eivätkä aineistojen ostajat ole tienneet, että myös Vantaan opaskartalle olisi käyttöä? Ovatko kartantekijät listanneet vain kaupungit, joista karttoja tehdään, eivätkä ole ymmärtäneet, että naapurikaupungista on julkaistu omat karttansa? Kiinnostava yksityiskohta löytyy Espoosta: venäläisessä Helsingin kartastossa Espoota on kuvattu Vantaan tapaan puutteellisin merkinnöin, mutta osin samasta alueesta laaditussa venäläisessä Espoon kartassa mukana ovat Espoon opaskartasta poimitut tiedot. Tämä kertoo, kuinka kaupunkikarttoja on tehty toisistaan täysin erillisinä.

Toinen kiinnostava kysymys liittyy peruskarttoihin lähdeaineistona: miksi karttojen nimistöä ja korkeustietoja on tehty 1960-luvun peruskartoista, vaikka 1970-luvulla kartoista on julkaistu kokonaan uudelleen piirretyt ajan tasalla olevat painokset. Tähän selityksenä saattaa olla, että esimerkiksi korkeuskäyrät on piirretty 1960-luvulla, eikä niiden päivittämistä ole katsottu tarpeelliseksi myöhemmin. Tällä perusteella voi arvella, että kuusilehtinen Helsingin kartasto olisi laadittu ensimmäisen kerran viimeistään 1960–70-lukujen taitteessa, ja sitä ennen Helsingin kartta on saattanut olla alueellisesti suppeampi. On kuitenkin yllättävää, ettei edes nimistöä ole päivitetty myöhemmin uudemmilta peruskartoilta – kuin peruskarttoja ei olisi hankittu lähdeaineistoksi enää 1960-luvun jälkeen.

Koivukylän–Rekolan alueella kartantekijöillä ei ole ollut käytössä Vantaan opaskarttaa, ja kadunnimet ja kohteet puuttuvat kartalta lähes kokonaan. Urheilukentät ( спорт. пл. ) on voitu päätellä satelliittikuvien perusteella ja Rekolan asema (ст. ) saattaa perustua peruskartalla olleeseen laiturivaihteen merkintään tai muihin pienimittakaavaisiin karttoihin. Sen sijaan Koivukylän asemaa ei ole merkitty ehkä siksi, ettei sitä vielä ollut uusimmalla käytettävissä olleella peruskartalla. Voimalaitoksen ( эл.подст. ) lähde on jäänyt epäselväksi.

Merkittävin kysymys lienee, miksi karttojen pohjatiedot, kuten tiestö, rakennukset, vesistöt, pellot ja metsät, on tehty satelliittikuvista, vaikka samaan aikaan esimerkiksi nimistö- ja kohdetietojen lähteinä on käytetty luotettavia suomalaisia

kartta-aineistoja. Esimerkiksi Jarmo Niemisen ja Erkki-Sakari Harjun14 arvioiden mukaan karttojen lähteinä olisi käytetty myös suurimittakaavaisia kuntien kiinteistökarttoja ja kaavojen pohjakarttoja, mutta verrattaessa venäläiskarttojen sisältöä suomalaisiin karttoihin mitään viitettä tästä ei löytynyt. Esimerkiksi kiinteistökartat olisivat olleet melko helposti hankittavissa kaupunkien mittausosastoilta, mutta miksei niitä ole käytetty? Sama ilmiö on havaittu esimerkiksi Britannian ja Yhdysvaltojen kaupunkikartoilla: vaikka paikallisissa kartta-aineistoissa tieverkkokuvaus on todenmukainen, on venäläiselle kartalle laadittu tieverkosto satelliittikuvatulkinnan avulla, mikä on aiheuttanut virheitä.

Yhtenä syynä voi olla satelliittikuvien ajantasaisuus; ne saatiin käyttöön heti kuvauksen jälkeen, ja mukana kuvissa olivat myös kaikki uudet tiet ja rakennukset, jotka puuttuivat vielä paikallisilta, noin kymmenen vuoden välein julkaistavilta maastokartoilta. Luultavasti tärkein syy on ollut kuitenkin luottamuksen puute: Neuvostoliitossa julkisesti saatavilla olevissa kartoissa tietosisältöä karsittiin ja vääristeltiin merkittävästi, joten venäläisten oli vaikeata luottaa muidenkaan maiden julkisesti saatavilla olevaan karttamateriaaliin. Niinpä kartan sisältö pyrittiin keräämään mahdollisimman pitkälti satelliittikuvista ja vain tiedot, joita satelliittikuvilta ei saanut, kerättiin epäluotettavina pidetyistä paikallisista kartoista.15

Vaikka puna-armeijan tekemät laajat kartastotyöt tulivat yllätyksenä kylmän sodan päätyttyä, karttojen runsas tietosisältö ei osoittanut Vantaan kartoille päätyneen erityisesti mitään yksityiskohtia, joita ei olisi kenen tahansa saatavilla julkisessa myynnissä olevilla suomalaiskartoilla. Päinvastoin, luottamuksen puute suomalaisiin karttoihin sekä virheelliset kartta- ja satelliittikuvatulkinnat ovat johtaneet moniin virheisiin ja epätarkkuuksiin puna-armeijan kartoissa.

Entä onko kartoille nykypäivänä käyttöä ja käytetäänkö niitä? Lähtökohtaisesti voisi ajatella, ettei kartoille ole enää tarvetta, koska avoimet maailmanlaajuiset karttapalvelut kuten OpenStreetMap tarjoavat vähintään yhtä yksityiskohtaista tietoa. Toisaalta Venäjän hyökättyä Ukrainaan keväällä 2022 Venäjän joukkojen on arveltu käyttäneen vanhentuneita puna-armeijan sotilaskarttoja jopa 1970-luvulta. Tämä on hidastanut Venäjän joukkojen etenemistä ja vaikeuttanut sotilaallisesti merkittävien kohteiden löytämistä Ukrainassa.16

Tiedot hyökkäyksestä Ukrainaan kertovat toisaalta siitä, että puna-armeijan karttoja käytetään yhä alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan. Toisaalta ne ovat samalla viite siitä, ettei karttoja liene päivitetty Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen edes venäläisten kannalta merkityksellisimmillä alueilla.

KJIRJALLISUUS JA LÄHTEET

Artikkelin ja kuvien lähteenä olevat venäläiset topografiset kartat:

Хельсинки (Helsinki) 1:10 000, karttalehdet 1–6 (Maanmittausopin ja kartoittamisen päädirektoraatti, Taškent 1989); kokoelma Jussi Mäkinen.

Эспо (Espoo) 1:10 000 (Maanmittausopin ja kartoittamisen päädirektoraatti, Leningrad 1979); digitaalinen kopio.

Topografiset kartat 1:100 000, karttalehdet P35-122, P35-123, P35-134, P35-135 (Maanmittausopin ja kartoittamisen päädirektoraatti, julkaisupaikka ja -vuosi puuttuvat); digitaaliset kopiot.

Topografinen kartta 1:500 000, karttalehti Хельсинки –Выборг (Helsinki–Viipuri) P35-3,4 (Maanmittausopin ja kartoittamisen päädirektoraatti, Leningrad 1989); digitaalinen kopio.

Условные знаки топографических карт; Местные предметы (Topografisten karttojen kohdesymboleiden selitteet; opetustaulu); digitaalinen kopio.

Suomalaiset vertailuaineistot: Vantaa, opaskartat 1:20 000 (Vantaan kaupungin mittausosasto 1974, 1976, 1979, 1982, 1984, 1986, 1988, 1990).

Helsinki, opaskartat 1:20 000 (Helsingin kaupungin kaupunkimittausosasto 1979, 1981, 1983, 1985, 1987, 1989).

Vantaa, kiinteistökartta 1:10 000 (Vantaan kaupungin mittausosasto 1991).

Peruskartat 1:20 000: karttalehdet

2043 01 (Maanmittaushallitus, Helsinki 1958, 1961, 1964, 1967, 1978),

2043 02 (1958, 1962, 1969, 1978),

2043 04 (1958, 1961, 1967, 1978),

2043 05 (1958, 1961, 1969, 1978),

2043 07 (1958, 1962, 1967, 1977),

2043 08 (1958, 1969, 1978).

Topografinen kartta 1:100 000: karttalehti 2043 (Maanmittaushallitus, Helsinki 1961).

Helsinki ympäristöineen, ulkoilukartat 1:100 000 (Maanmittaushallitus, Helsinki 1964, 1966, 1970).

Helsinki ympäristöineen, matkailukartat 1:100 000 (Maanmittaushallitus, Helsinki 1973, 1984, 1987).

Suomen tiekartta GT 3 1:200 000 (Maanmittaushallitus, Helsinki 1972).

Yleiskartta 1:400 000: karttalehti 20 (Maanmittaushallitus, Helsinki 1967).

Autoilijan tiekartta 1:800 000 (Maanmittaushallitus, Helsinki 1989).

Ortoilmakuvat ja väärävärikuvat 1970–80-luvuilta (Vantaan kaupungin mittausosasto, Helsingin kaupungin kaupunkimittausosasto).

Muut lähteet: The Daily Mail (dailymail.co.uk) 30.4.2022.

John Davies & Alexander J. Kent, 2017: The Red Atlas (The University of Chicago Press, Chicago).

Evening Standard (standard.co.uk) 29.4.2022.

Erkki-Sakari Harju, 2016: Suomen sotilaskartoitus 400 vuotta (AtlasArt, Helsinki).

Helsingin Sanomat 25.8.2015, 5.9.2015.

Jussi Iltanen, 2009: Radan varrella (Karttakeskus, Helsinki).

Jarmo Nieminen, 2012: Santahamina – sinivalkoinen saari (Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki).

Markku Nummelin, 2008: Rantarata (Kustantaja Laaksonen, Helsinki).

The Red Atlas: How the Soviet Union Secretly Mapped the World (redatlasbook.com).

Lähdeviitteet

1 Davies & Kent 2017: s. 131–132, 140; HS 5.9.2015.

2 Davies & Kent 2017: s. 11, 140; Harju 2016: s. 270.

3 Davies & Kent 2017: s. 5, 30, 31; The Red Atlas (redatlasbook.com).

4 Davies & Kent 2017: s. 3–4.

5 Davies & Kent 2017: s. 19; HS 5.9.2015.

6 Davies & Kent 2017: s. 5–6.

7 Davies & Kent 2017: s. 5, 11.

8 Davies & Kent 2017: s. 49, 140; HS 25.8.2015.

9 Davies & Kent 2017: s. 133.

10 Davies & Kent 2017: s. 7, 48, 53; HS 5.9.2015.

11 The Red Atlas (redatlasbook.com).

12 Davies & Kent 2017: 31, 38.

13 Iltanen 2009: s. 420; Nummelin

2008: s. 11.

14 Nieminen 2012: s. 232; Harju

2016: s. 270.

15 Davies & Kent 2017: s. 48.

16 esimerkiksi Evening Standard (standard.co.uk) 29.4.2022; The Daily Mail (dailymail.co.uk) 30.4.2022.

Vantaan kuntalaisista ja vallanpitäjistä

VALTA JA KUNTA?

Vantaan kaupungin historiatoimikunnan vuonna 2019 käynnistämä Vantaa50-historiahanke etenee

Vantaanjoen lailla: välillä hitaasti, välillä vauhdikkaasti ryöpsähdellen. Kuten joki, työ kulkee kuitenkin koko ajan eteenpäin. Hanketta esiteltiin

Vantaan kaupungintalon valtuustosalissa Valta ja vaikuttaminen Vantaalla -seminaarissa syyskuun

14. päivänä 2022. Tilaisuuden avasi historiatoimikunnan puheenjohtaja Pirjo Ala-Kapee, ja puhetta johtivat professori Laura Kolbe ja kaupunkisuunnittelujohtaja Tarja Laine.

Vas. Vantaan kaupunginjohtaja Lauri Lairala yhdessä kaupungin kuuden hallintojohtajan kanssa Vantaan kaupungintalolla 1974.

Kuvassa eturivissä vasemmalta Mauno

Kankaanpää (opetus- ja kulttuuriasiat), Erkki

Veräjäkorva (talous- ja kuntasuunnitteluasiat), kaupunginjohtaja Lauri Lairala ja Tauno

Markkula (tekniset asiat). Takarivissä

Mauno Sillfors (yleiset järjestysasiat ja henkilöstöhallinto), Sten-Olof Westman (sosiaalija terveysasiat) ja Veikko Suojanen (kaavoitusja kiinteistöasiat). Vuonna 1977 hallintojohtajat muuttuivat apulaiskaupunginjohtajiksi.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Hankkeen tutkijoiden ohella seminaarissa kuultiin Kuntaliiton kaupunkikehityspäällikkö Henrik Lönnqvistin, Turun yliopiston professori Vesa Vareksen, tekniikan tohtori Sari Hirvonen-Kantolan (Oulun yliopisto) ja arkkitehti Jukka Kullbergin katsauksia niin kuntahistorian kirjoittamiseen kuin vallankäyttöön kaupunkisuunnittelussa. Vantaa50historiahankkeen tutkijat FT Eeva Kotioja ja FT Matti O. Hannikainen esittelivät omia tutkimusaiheitaan. Kotioja alusti otsikolla Nukkuvien kaupunki? Kuntalainen, kuntapolitiikka ja vaikuttamisen mahdollisuudet Vantaalla. Kotioja toi esiin lähdeaineistosta nousevan rikkaan kansalaisvaikuttamisen kentän – kaupunginosayhdistykset, asukasillat, suoran demokratian eri muodot, adressit ja mielenilmaukset – ja toisaalta toisenlaisen vantaalaisen erityispiirteen eli vuosi toisensa jälkeen muiden kuntien perässä laahaavan äänestysprosentin. Mikä teki Vantaasta kaupungin, jossa ei äänestetty? Hannikaisen aiheena puolestaan oli Vallaton Vantaa? Näkökulma kaupunkisuunnitteluun ja maankäyttöön 1970-luvulla.

Hän pohti alustuksessaan uutta näkökulmaa Vantaan kaavoitukseen ja maankäyttöön 1970-luvulla

korostaen maanomistuksen merkitystä kaupungiksi niin hallinnoltaan kuin rakenteeltaan muodostuvan Vantaan kaavoituksessa. Hannikainen korosti tutkimuskysymystä: kenen kaupunkia Vantaalla suunniteltiin? Kuten otsikoistakin huomaa, ilmassa leijuu vielä paljon kysymyksiä.

KASVAVAN KAUPUNGIN KAAVA?

Vantaasta tuli tammikuussa 1974 yksi viimeisistä Suomessa perustetuista kaupungeista. Jo kahta vuotta aikaisemmin kauppalaksi julistettu Vantaa oli aluksi vallan vallaton kauppala. Yhtäältä sen rakenne oli hajanainen, toisaalta sen maankäyttöä ohjasivat ennen kaikkea aluerakentajat, joiden poikkeusluvin aloitetut rakennushankkeet määrittivät maalaiskunnan rakennemuutosta kaupunkimaiseksi yhdyskunnaksi. Vantaan väestö oli kasvanut huimaa tahtia, lähes 770 prosentilla vuosien 1950 ja 1980 välisenä aikana. Vantaa sai lähes 114 000 uutta asukasta, joista yli 57 700 kertyi 1970-luvulla. Vantaalla muutos maalaisyhdyskunnasta kaupungiksi oli nopea ja raju.

Huomattava osa Helsingin maalaiskunnasta oli ollut eriasteisessa rakennuskiellossa pisimmillään jo 1950-luvun alusta. Maalaiskunnissa taaja-asutuksen rakentaminen ja vapaa esikau-

pungistuminen oli päättynyt vuonna 1958, jolloin uusi rakennuslaki kielsi maanomistajilta palstoituksen. Osana suurta maaltamuuttoa – ei kaupungistumista itseään – maalaiskunnan väestönkasvu edellytti jatkuvaa asuntorakentamista, mihin maalaiskunnalla ei kuitenkaan ollut oikeutta. Asemakaavoitus pysyi kaupunkien ja kauppaloiden etuoikeutena aina vuoteen 1966, jolloin Lex Tikkurilana tunnettu laki salli maalaiskuntien aloittaa alueidensa asemakaavoituksen. Voi sanoa Helsingin maalaiskunnan voimaantuneen uuden lain astuessa voimaan. Nimellisesti uusi laki turvasi maalaiskunnan sen hetkisen kaavoitustarpeen. Samalla se viivästytti tarvetta muuttua täyttä kaavoitusoikeutta hallinnoivaksi kauppalaksi, lopulta kaupungiksi. Vasta Helsingin kaupungin liitoshanke sai maalaiskunnan päättäjät hakemaan kaupunkiutta – aikansa kalleinta titteliä. Helsingin pelko oli siten Vantaan alku.

Vaikka kuntamuoto ja kunnallishallinnon oikeudet ja velvoitteet muuttuivat hallinnollisina murroksina, edusti virkakoneisto jatkuvuutta. Kunnanvaltuuston ja -hallituksen lisäksi keskeisiksi vallankäyttäjiksi nousivat niin suunnittelulautakunta kuin kaavoituslautakuntakin. Vantaalla kaavoitus ja kaupunkisuunnittelu jakautuivat vuodesta 1972 alkaen kuntasuunnittelun alaiseen yleiskaavoitukseen ja kaavoitusosaston alaiseen asemakaavoitukseen, mikä erotti Vantaan muiden muassa naapurikaupungeista. Vuonna 1973 asemakaavoitus siirrettiin uudelle kaavoitus- ja kiinteistövirastolle, joka toimi kaavoitus- ja kiinteistölautakunnan alaisuudessa. Tutkijalle kiintoisin kysymys, kenen ehdoilla ja kenen näkemysten mukaista yhdyskuntaa Vantaasta kaavailtiin, jää vielä vastaamatta pysyen pölyisten pöytäkirjojen riviväleissä.

VALTA JA VAIKUTTAMINEN

Vantaalla kansalaisvaikuttaminen on keskittynyt eri asutuskeskittymien ympärille – vantaalaiset ovat kiinnostuneet etenkin oman asuinalueensa kouluista, terveysasemista ja muista palveluista. Paikallinen yhdistystoiminta on keskittynyt näiden arkisten, mutta tärkeiden teemojen ympärille. Kaupungin monikeskustainen rakenne on ohjannut myös asukkaiden äänestyskäyttäytymistä. Vantaasta tulikin eräänlainen ”kyläpäälliköiden kaupunki”, jossa valtuutettujen äänet ovat muita pääkaupunkiseudun kuntia useammin tulleet valtuutettujen omilta asuinalueilta. Moni valtuutettu on muistellut tutkimushankkeen haastatteluissa lähteneensä mukaan paikallispolitiikkaan ratkaisemaan juuri oman asuinalueensa epäkohtia. Rihmastomaisen kaupunkirakenteen vuoksi Vantaal -

Vas. M.A. Numminen esiintyy VVO:n Malminiitty-päivänä elokuun lopussa 1971. Yleisö seuraa esitystä parkkipaikalle rakennetun lavan vieressä. Malminiitty oli VVO:n ensimmäinen aluerakentamiskohde. Alueen nimi oli ensin Uusiniitty. Kuva: Seppo Hilpo / Vantaan kaupunginmuseo.

la on lukuisia keskittyneitä taajamia, ja kunnan resurssit ovat hajautuneet laajalle maantieteelliselle alueelle. Niukat kunnalliset palvelut tekivät esimerkiksi piskuisesta Länsimäestä kunnallispoliittisen ihmeen, kun vuoden 1988 kunnallisvaaleissa 6000 asukkaan asuinalueelta nousi peräti seitsemän valtuutettua. Omien valtuutettujen toivottiin yli puoluerajojen edistävän Länsimäen palvelurakenteen parantumista.

Yhtenä kansalaisvaikuttamisen kasvun syynä olivat aluerakentamisen ongelmat. Juuri 1970-luvun alussa aluerakentamisen arvostelu yltyi etenkin valtuustokeskusteluissa. Suurimpina ongelmina pidettiin rakentamisen suurta mittakaavaa, kiivasta rakentamistahtia ja usein liiallista rakennusoikeutta sekä olemattomia suunnitelmia että viivästyviä palveluita. Samaten tarpeellisen kunnallistekniikan, erityisesti raakavesijohtojen, rakentamisen hitaus aiheutti ongelmia, jotka kirvoittivat jatkuvia valtuustoaloitteita. Ongelmista huolimatta aluerakentajat olivat välttämättömiä, minkä seikan Vantaan kaavoittajat sekä valtuutetut myönsivät esimerkiksi vuoden 1972 asuntotuotanto-ohjelmassa: ”Ainoastaan sellaisten alueiden kaavoittaminen, joilla voidaan harjoittaa aluerakentamista, antaa mahdollisuudet pysyttää asuntotuotanto tasolla, joka mahdollistaa väkiluvun voimakkaan kasvun. Tarvitaan lisää Helsingin kaupungin itäisten kaupunginosien tapaisia suuria rakentamisalueita. Vantaan kauppala on pyrkinyt hoitamaan alueensa suunnittelun niin, etteivät kaavoitukselliset seikat rajoita Helsingin kaupunkiseudun kehittymistä.”1

Vantaalla aluerakentaminen pysyi merkittävänä koko 1970-luvun mahdollistaen kaupungin huiman kasvun. 1970-luvulla uusia asuntoja rakennettiin vajaat 29 000 ja parhaimmillaan Vantaalla valmistui yli 3 500 asuntoa vuosittain, pääosin aluerakentamiskohteissa. Suuri osa aluerakentamisesta keskittyi liikenteellisesti keskeisten, osin vielä kehittyvien, väylien varrelle, mikä edesauttoi kaavoituksellista muutosta kohti joukkoliikennekaupunkia, vaikka autoistuminen olikin tärkeä osa 1970-luvun maankäyttöä. Tosin runsaan aluerakentamisen myötä aluerakentajat

käyttivät kunnassa valtaa, joka periaatteessa olisi kuulunut kauppalalle. Se pyrkikin palauttamaan itselleen kaavoittajalle kuuluvan vallan. Yksittäisten aluerakentamiskohteiden sijaan kauppala, sittemmin kaupunki, kaavaili pientaloalueita ja houkutteli teollisuutta yhä ahtaammaksi käyvästä Helsingistä. Hiljalleen aluerakentajista tuli vain yksi Vantaan monista maanomistajista, joiden kanssa käytiin neuvotteluja, mutta kaikkiin rakennuttajien vaatimuksiin ei enää 1970-luvun lopulla helpolla suostuttu, mikä ilmenee etenkin osa- ja asemakaavojen käsittelyssä. Vantaan kaavoittajat ja valtuutetut pitivät kuitenkin valtansa merkittävimpänä puutteena laajempaa maankäyttöä ohjaavan, osin sitovan, yleiskaavan puuttumista.

NUKKUVIEN KAUPUNKI?

Vantaalaisten aktiivinen yhdistystoiminta erityisesti omissa kaupunginosissa ja ruohonjuuritason

poliittinen aktiivisuus korostuivat tutkimusaineistosta vantaalaisena erityispiirteenä. Tutkimusaineistosta nousi esiin myös toinen vantaalainen erityispiirre: koko tutkimusajan (1974–2020)

Vantaalla on ollut matalampi äänestysprosentti kunnallisvaaleissa kuin Uudenmaan vaalipiirissä yleisesti. Vain kolmia vaaleja lukuun ottamatta

Vantaalla on ollut koko vaalipiirin matalin äänestysprosentti. Kahdesti kaupunki sai kyseenalaisen kunnian olla koko Suomen vähiten kunnallisvaaleissa äänestänyt kunta. Ristiriita matalan äänestysinnon ja vilkkaan yhdistystoiminnan välillä onkin mitä kiinnostavin tutkimusteema.

Vantaalaisten matalaan äänestysintoon on etsitty syitä niin väestötieteestä kuin poliittisesta ilmapiiristäkin. Vantaan väestö on ollut Uudenmaan keskiarvoa nuorempaa, kouluttamattomampaa ja vähävaraisempaa, ja nämä kaikki tekijät voi nähdä selittäjinä matalalle äänestysinnolle. Sosioekonomisissa tekijöissä on yksi todennäköinen syy jatkuvasti alhaisena pysytelleelle äänestysprosentille Äänestämättömyys on korostunut tulotasoltaan matalammilla asuinalueilla. Itä-Vantaalla, jossa kaupungin vuokraasuntoja on runsaammin, on yleensä äänestetty vähemmän kuin lännessä. Helsingin Sanomat ilmaisi asian railakkaasti syksyllä 1996, kun Kokoomus otti Vantaalla kunnallisvaalivoiton: ”kokoomus sai länsivantaalaisensa vaaliuurnille ja köyhemmät pysyivät kotonaan itälähiöissä”.2 Toinen merkittävä tekijä oli muuttoliike – läpikulkukaupungiksi toisinaan kutsuttu Vantaa on historiallisesti muuttajien kaupunki. Vantaalle on sekä tultu että sieltä on lähdetty varsin kevyesti. Runsas muuttoliike vaikutti äänestyskäyttäytymiseen, mikä edellyttää muuttajien tarkastelua. Vantaalle muutti useimmiten nuoria pareja, alle 30-vuotiaita lapsettomia tai yksilapsisia perheitä. Vantaalta puolestaan muuttivat pois useimmiten yli 50-vuotiaat, vakavaraiset pariskunnat, joiden jälkikasvu oli jo lentänyt pesästä. Äänestyskäyttäytymistä tarkastelemalla huomataan, että Vantaalta on muuttanut eniten juuri sitä ikäryhmää, joka äänestäisi kunnallisvaaleissa. Lisäksi moni pysyi kaupungissa vain muutaman vuoden, eikä

siten ollut ehtinyt juurtua kaupunkiin ja kehittää mielenkiintoa kunnallispolitiikkaan.

Selityksiä vaisuun äänestysintoon voi hakea myös Vantaan paikallisesta poliittisesta kulttuurista. Voiko Vantaalla vaikuttaa äänestämällä?

Vantaan kaupungin kunnallispolitiikassa oli pitkään vallalla maalaiskuntamainen tapa, jossa suurten valtuustoryhmien johtajat neuvottelivat asiat keskenään lähes valmiiksi ennen valtuustokäsittelyä. Tämä teki valtuuston kokouksista nopeita, eikä todellista keskustelua päätöksenteosta valtuustosalin puolella käyty. 1970-luvun Vantaalla puhuttiin ”kummisedistä”, kolmen suurimman ryhmän johtajista, jotka päättivät asioista keskenään. Valtuustoryhmät äänestivät näiden solmiman yhteispäätöksen mukaan, vaikka ryhmien sisällä asioista keskusteltiin tiukkaankin sä -

vyyn. Tapa tehosti päätöksentekoprosessia, mutta keskittyneen vallanpidon järjestelmä heikensi erityisesti pienten valtuustoryhmien vaikutusmahdollisuuksia. Todennäköisesti se heikensi myös kuntalaisten käsitystä omista vaikuttamismahdollisuuksistaan kunnallisvaaleissa äänestämällä. 1980-luvulla, SKDL:n aseman hiipuessa kolmikko kutistui kahteen, kun valta-akseli rakentui Kokoomuksen ja SDP:n välille.

Lamavuoden 1992 kunnallisvaaleissa oli nähtävillä varsin huomattava äänestysprosentin nousu, kun kunnan taloudenpitoon suivaantuneet vantaalaiset hakivat muutosta luottamushenkilöjohdon kokoonpanoon. Lähes 66 prosenttia äänioikeutetuista lähti uurnille syvän talouslaman ravistellessa koko maata. Lama näkyi Vantaalla kuntatalouden tiukkana säästökuurina ja

korkeana työttömyytenä. Vantaan valtuustosalissa ja paikallislehdissä käytiin vilkasta keskustelua sekä poliittisesta päätöksenteosta että julkisten varojen käytöstä. Paikallislehdistö seurasi aktiivisesti kunnallispolitiikan tapahtumia eikä jättänyt käyttämättä mahdollisuuksia nostaa taloudellisia epäselvyyksiä julkisuuteen. Julkisen keskustelun sävy oli suorastaan vihainen ja kyllästynyt, mikä todennäköisesti vaikutti kuntalaisten muutoshakuiseen äänestyskäyttäytymiseen. Uutena ja suoraselkäisenä vaihtoehtona itseään mainostanut Vihreä liike pärjäsikin näissä vaaleissa hyvin: vaalivoiton napannut puolue lisäsi paikkamääräänsä seitsemällä ja nousi kolmanneksi suurimmaksi ryhmäksi. Eniten kärsi Kokoomus, joka menetti viisi paikkaa. Seuraavissa, vuoden 1996 kunnallisvaaleissa Vantaan äänestysprosentti suorastaan romahti 53,5 prosenttiin. Näidenkin vaalien aikaan käytiin vilkasta keskustelua kaupungin luottamushenkilöjohdon toiminnasta, mutta selvästi kuntalaiset eivät nähneet äänestämistä samanlaisena vaikuttamiskeinona kuin neljä vuotta aiemmin. Johtuiko se siitä, että 1992 protestivaaleista huolimatta suuria poliittisia muutoksia ei Vantaalla toteutunut? Vaalivoiton vei tällä kertaa Kokoomus, jonka äänestäjät olivat perinteisesti tunnollisia äänioikeutensa käyttäjiä.

KANSANVALTAA?

Miten vantaalaiset sitten vaikuttivat? Tutkimushankkeen laajassa lähdeaineistossa korostuu aktiivinen vantaalainen, joka on ollut kiinnostunut yhteisistä asioista. Myös kaupunginhallinto oli kiinnostunut kuntalaisistaan ja heidän ajatuksistaan: Vantaan kaupunki järjesti 1980-luvun alusta saakka paikallisia kaupunginosailtoja, joissa asukkaat saivat kertoa päättäjille huolistaan. Illoissa vierailivat niin kaupunginjohtaja itse kuin apulaiskaupunginjohtajat ja kaupungin ylin luottamushenkilöjohto. Asukasiltojen aiheet olivat usein paikallisia ja arkisia: Länsimäessä kaivattiin omaa yläastetta, Itä-Hakkilassa moitittiin surkeaa päiväkotitilannetta. Kuusikossa puhuttivat bussiyhteydet, Korsossa puolestaan tiestö, terveysasema ja päiväkoti. Huomionarvoista on, että illat kerä -

sivät asuinalueesta riippumatta runsaasti osanottajia ja kaupungin edustajina paikalle saapui todella ylin johto – se loi asukkaille tärkeän tunteen kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta.

Vantaalla kerättiin myös innokkaasti adresseja palveluiden parantamiseksi: esimerkiksi keväällä 1982 korsolaiset nuoret lähestyivät valtuutettuja 600 nimen adressilla, jolla vaadittiin nuorisotilaa Korsoon. Vielä suuremman, yli tuhannen nimen adressin luovuttivat Tikkurilan nuoret talvella 1984. Molemmat vetoomukset tuottivat tulosta –Tikkurilaan saatiin Tonttulan nuorisotila jo seuraavana vuonna, ja Korsoonkin pian väliaikainen nuorisotila Maalikulman tiloihin. Päiväkummussa kerättiin yli 500 nimen adressi vastustamaan alueelle kaavailtua kivimurskaamoa keväällä 1999. Talvella 2010 lähes 18 000 vantaalaista allekirjoitti adressin terveydenhuollon lähipalveluiden säilyttämiseksi.

Viimeisessä esimerkissä näkyy internet-ajan tuoma muutos suoran demokratian muotoihin: verkossa adressit tavoittavat aivan erilaisia allekirjoittajamääriä kuin aiemmin. Ongelmana on toki ollut, ja on edelleen, että suoraa demokratiaa hyödyntävät vantaalaiset ovat samoja, jotka äänestävät kunnallisvaaleissa. Miten nukkuvat vantaalaiset saataisiin mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen? Avaintekijä kuntalaisten vaikuttamistahdon lisäämisessä on toiveiden toteuttaminen – asukasiltojen tapaan kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tunne. Kuntalaiset epäilevät omia vaikutusmahdollisuuksiaan, mikäli epäkohdat eivät korjaannu ja toiveet toteudu. Ilmiö näkyi vuoden 1992 ja 1996 kunnallisvaaleissa, joista ensimmäisen aikana vallalla oli voimakas tahto muuttaa asioita, mutta jälkimmäisissä vaaleissa äänestysinto romahti, kun toivottua muutosta ei tullutkaan. Ajatus vaikuttamisen voimasta tai tavallisen kuntalaisen vaikutusvallasta syntyy siitä, että muutos näkyy ja tapahtuu. Jos mikään ei muutu, ei äänestäminenkään kiinnosta.

KAAVAILTU KAUPUNGIKSI?

Tammikuussa 1972 kunnallistaipaleensa aloittanut kauppala oli poikkeuksellisessa asemassa: periaatteessa sillä oli maankäyttöä ohjaava yleis-

kaava luonnoksena ja laajat kaavoitusoikeudet, mutta käytännössä aluerakentajat sekä hallinnoivat maankäyttöä eikä kauppala omistanut paljoa maata. Siten Vantaan hallinto ei voinut saavuttaa vastaavaa asemaa kuin Helsinki, joka maata omistavana kaupunkina saattoi hallita kaavoitusta lähes yksipuolisesti. Kauppalanvaltuuston yhdeksi tavoitteeksi muodostuikin maaomaisuuden kasvattaminen, jotta kaupunkisuunnittelun tavoite yhdistää hajasijoitetut lähiöt ja vanha pientaloasutus onnistuisi. Tavoitteen saavuttamisen edellytyksenä pidettiin jälleen kerran yleiskaavaa, minkä luonnoksen Helsingin maalaiskunnan valtuusto oli päättänyt jättää hyväksymättä huhtikuussa 1971.

Laajemmin tarkasteluna Vantaa ei ollut poikkeava, koska yleiskaavojen puuttuminen oli oikeastaan kaupungistuvan Suomen ”kunnallistauti”.

Yleiskaava tai vastaava suunnitelma oli toki olemassa jo 47 kaupungissa tai kauppalassa, mutta näistä jokainen oli vahvistamatta. Ei siis ollut mikään ihme, että jo toukokuussa 1971 sisäasianministeriö vaati Helsingin maalaiskunnalta ja Espoon kauppalalta selvitystä niiden kaavoituksesta ja väestön sijoittumisesta vuoden 1975 lopussa. Syynä paimenkirjeeseen oli molempien kuntien kaavoitus- ja rakennustoiminnan keskittyminen yksipuoliseen kerrostaloaluerakentamiseen ja siten yhdyskuntien muodostumiseen rakenteiltaan tylsiksi.

Yleiskaavan laatimisella oli siis ministeriön näkökulmasta kiire, vaan hiljaa virtasi Vantaa. Niinpä tammikuussa 1974 sisäasiainministeriö paimensi pääkaupunkiseudun kaupungit laatimaan puuttuvat yleiskaavat. Vantaan kaupungin omatkin tilintarkastajat olivat jo moittineet kaupunkia yleiskaa-

Vantaan kauppalan asukkailleen järjestämä ilotulitus vuodenvaihteessa Vantaan kauppalaksitulojuhlissa. Yleisö seuraa raketteja kunnantalon edustalla Tikkurilassa. Juhlassa oli ohjelmassa myös musiikki- ja lauluesityksiä, kauppalaksitulojulistus ja puhe. Tarjolla oli kahvia ja makkaraa. Helsingin maalaiskunnasta tuli Vantaan kauppala. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

van puuttumisesta vuotuisessa lausunnossaan, sillä sen puuttuminen hidasti kaupungin kehitystä. Pitkällisestä valmistelusta huolimatta Vantaan kaupunginvaltuusto ei saanut hyväksyttyä yleiskaavaa 1970-luvulla. Tosin yleiskaavaehdotus ennätti olla nähtävillä ja lausuntokierroksella. Yleiskaavan sijaan Vantaan Kuntasuunnittelutoimisto ja -lautakunta laativat asemakaavoitusta ja maankäyttöä ohjaamaan Yleiskaavallisen suunnitelman – YKS 1976–80. Suunnitelma, jonka laatimiseen ministeriö oli kaupunkia patistanut, vastasi teknisesti yleiskaavaa, vaikka juridisesti se ei ollut yhtä sitova. Se oli kuitenkin ensimmäinen koko kaupungin alueen maankäyttöä ohjaava suunnitelma, jonka valtuusto hyväksyi huhtikuussa 1976. Samalla se heijasti 1970-lukuista suunnittelutaloutta yrittämällä yhdistää ”ajoitetun maankäyttösuunnitelman ja toiminta- ja taloussuunnitelman”, mikä näkyi myös vuosittain laadituissa päivitetyissä asuntoohjelmissa. Suunnitelman ansiona oli tarkka ja osin tutulta kuulostava anayysi Vantaan maankäytön ongelmista, joihin lukeutuivat olematon poikittainen raideliikenne, huonot joukkoliikenneyhteydet etenkin teollisuusalueille, suunniteltujen aluekeskusten hidas toteutuminen, asemakaavoituksen hitaus ja lähes olematon kunnallinen maanomistus. Päätelmänä oli tehostaa maanostoja.

Yleiskaavan sijaan osayleiskaavoista kaavailtiin kunnallisen maankäytön eli asemakaavoituksen ohjausvälineitä. Kenties yhden 1970-luvun merkittävimmän osayleiskaavan – Kehätien teollisuusalueiden (KETTU) – valmistelu oli aloitettu jo syyskuussa 1973. Se päätyi kaupunginvaltuuston hyväksymäksi marraskuussa 1977. Samalla kaupungin tilintarkastajat valistivat kunnallishallintoa jälleen kerran asemakaavoituksen merkityksestä. Tilintarkastajat muistuttivat aikaisemman rakentamisen perustuneen poikkeuslupiin, joita sisäasiainministeriö ei enää myöntänyt. Ministeriö oli juuri hylännyt KETTU-kaava-alueella peräti 20 teollisuusrakennuksen poikkeuslupahakemuksen, koska Vantaa ei ollut asemakaavoittanut aluetta.

Vantaalla asemakaavoitus oli tavallaan odottanut ylemmän asteen sitovia yleis- ja osayleiskaavoja ohjeiksi. Lex Tikkurilasta huolimatta maalaiskunnan valtuusto oli hyväksynyt asemakaavan vain 474 hehtaarin alueelle vuosien 1967 ja 1970 aikana, kun taas kaavoitettavina oli lähes 4 400 hehtaaria. On muistettava, että yksityisten arkkitehtien vaikutus näkyi 1970-luvun alkuvuosien asemakaavoissa osoituksena maalaiskunnan, ja myöhemmin kauppalan, vaikeuksista laatia riittävän työvoiman puuttuessa asemakaavoja riittävän nopeasti. Siten kunnallinen itsenäisyyskertomus, jossa kaavoitus oli yksi keskeisistä sisäasiainministeriön vakuuttaneista tekijöistä, tuleekin suhteuttaa kauppalan kaavoitusongelmiin.

Vaikeuksista huolimatta kaavoitus- ja kiinteistövirasto kiristi tahtia. Vuosina 1972–79 kauppalan- ja kaupunginvaltuustot hyväksyivät yhteensä 87 asemakaavaa, jotka kattoivat peräti 4 511 hehtaaria. Tosin asemakaavoitetun kaupunkialueen pinta-ala jäi vähäiseksi verrattuna koko kaupungin pinta-alaan, joka oli 24 300 hehtaaria, minkä lisäksi asemakaavat keskittyivät keskustaajamiin. Lisäksi sisäasiainministeriö vahvisti kaavoja viiveellä jättäen joitain kaavoja jopa vahvistamatta. Asemakaavoitus nosti esille myös aikataulueron aluerakentamiskohteiden eli useimmiten neitseellisten tonttien sekä vanhojen omakotivaltaisten alueiden välillä. Jälkimmäisten kaavoitus kesti usein vuosia. Esimerkkinä mainittakoon Rajakylä, Kuusikko ja Hämeenkylä, joiden asemakaavojen valmistelussa vierähti lähes vuosikymmen kussakin.

Vantaa kasvoi kaupungiksi yhtäältä murrosten, toisaalta jatkumoiden sävyttämänä 1970-luvun aikana. Eräänlaisen välttämättömyytenä alkanut aluerakentaminen aiheutti aiempaa enemmän arvostelua samalla, kun Vantaan rakentaminen monipuolistui. Ensin kauppalana, sitten kaupunkina se otti vahvemman otteen sekä kaavoituksesta että etenkin maankäytöstä. Kaavoituksellisesti verraten vallattomasta Vantaasta kehittyikin asemakaavoittajana valtaa käyttävä kunnallinen toimija, kaupunki, jonka maankäyttöä ohjasivat yleiskaavallinen suunnitelma ja vuotuiset päivitetyt asuntotuotanto-ohjelmat. Uusina linjoina oli tarve luo-

Kunnan aluerakentamislautakunnan työtä täydentävän Martinlaakson aluerakentamistoimikunnan jäseniä ja asiantuntijoita tutustumiskäynnillä Martinlaakson alueelle. Taustalla Martinlaakson liikekeskuksen, Martinkeskuksen työmaa. Kuvassa ovat vasemmalta yleiskaavasuunnittelija, arkkitehti Seppo Heinänen, Salpan toimitusjohtaja Osmo Mustamäki, kaavoitusosaston päällikkö, arkkitehti Kaj Nyman, Puolimatka Oy:n johtaja Ahtiainen, koulutoimen päällikkö Martti Hölsä, rakennustoimen päällikkö Mauno Kiiskinen, Viatek Oy:n diplomi-insinööri Nousiainen, Martinlaakso-aluerakentamistoimikunnan jäsen Henrik von Knorring, maalaiskunnan insinööri Huovinen ja Salpan projekti-insinööri Erkki Nieminen. Kuva: Salpa Oy / Vantaan kaupunginmuseo.

da ohjatulla kaavoituksella monipuolisempaa ja tiiviimpää rakentamista, etenkin pientaloja, sekä kehittää joukkoliikennettä yhdistämään hajanaista kaupunkirakennetta. Samalla yhteiskunnallinen vaikuttaminen jakautui yhtäältä vaikuttamiseen valtuustossa, mikä innosti vain harvoja vantaalaisia. Sitä vastoin oman alueen ongelmat, etenkin puuttuvat kunnalliset palvelut, kannustivat vantaalaisia suorempaan toimintaan, mikä näkyi adresseina etenkin 1980-luvulta alkaen, vaikka vantaalaiset innostuivat äänestämään vain poikkeuksellisissa vaaleissa.

LOPPUVIITTEET

1 Vantaan kauppala (1971). Vantaan kauppalan asuntotuotanto-ohjelma 1972–76, 4.

2 Helsingin Sanomat (HS) 22.10.1996.

LYHYESTI KORTFATTAT

SAAPUESSANI ROVANIEMELLE KOHTASIN heti Vantaalta tuttuja elementtejä. Kaupunkiin oltiin pystyttämässä useita uusia kerrostaloja, ja monin paikoin katukuvassa oli havaittavissa katutaidetta. Syy Rovaniemen matkalleni oli kaupungissa järjestettävät valtakunnalliset kotiseutupäivät, joita on vietetty vuosittain jo vuodesta 1949 lähtien.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että tietämykseni Rovaniemestä ei ollut järin korkealla tasolla ennen vierailua. Lähinnä olin jonkin verran tutustunut ystäväni suuresti ihaileman muusikko ja kirjailija Tommi Liimatan tuotantoon. Edessä olisi siis mukava opintomatka.

Kuten aluksi totesin, Rovaniemen rakennuskanta on Vantaan tavoin nuorta. Vantaan kohdalla nuori rakennuskanta johtuu sotien jälkeisestä suuresta etelään suuntautuneesta muuttoliikkeestä, jonka seurauksena pääkaupunkiseudun asunnontuotanto lähti nopeaan kasvuun. Rovaniemen kohdalla syy on dramaattisempi. Kaupunki tuhottiin lähes täysin saksalaisten toimesta toisen maailmansodan lopussa, ja se piti rakentaa kokonaan uusiksi.

Koska sekä Vantaa että Rovaniemi ovat rakentuneet pitkälle samanaikaisesti, käydään kaupungeissa samantyyppistä keskustelua kaupungin rakennuskannan säilyttämisestä. Molemmissa kaupungeissa käydään kuumaa narunvetoa siitä, missä määrin suhteellisen nuoria rakennuksia pitäisi säilyttää. Vantaalla asia on jo niin pitkällä, että kaupungissa on käynnissä 1980–90-

lukujen rakennusten inventointi, jossa sen ajan rakennuskantaa on tarkoitus arvottaa tulevien kaavahankkeiden tueksi.

Kotiseutupäivien yhteydessä järjestetyssä Mieleni maisemissa -seminaarissa Lapin yliopiston matkailun kulttuurintutkimuksen professori Soile Veijola piti hiukan provosoivan esitelmän matkailun näkökulmasta kulttuuriperintöön. Hän totesi, että kaavoitushankkeissa kulttuuriperintöön suhtaudutaan useasti ääri-ilmiönä. Rakennusliikkeet haluavat purkaa kaiken ja rakentaa uutta tilalle, kun taas museo- ja kotiseututoimijat haluaisivat säilyttää kaiken muuttumattomana. Veijola peräsi yhteistyötä, jossa toimijat voisivat yhteistuumin löytää hyviä ratkaisuja. Hyvin ajankohtainen aihe Vantaallakin.

Kotiseutupäivien keskustelukammarissa selvisi myös, että moni Vantalla tekemämme kotiseututyön muoto on laajasti käytössä myös muualla maassamme. Esimerkiksi paikallishistoriaan keskittyvät historiakävelyt näyttävät kiinnostavan ihmisiä ympäri Suomen ja lapsiperheet nähdään tärkeänä kohderyhmänä joka puolella. Nämä asiat sopivat hyvin myös valtakunnallisen emojärjestön toiminta-ajatukseen ja Kotiseutuliiton agenda näyttääkin tavoittaneen jäsenyhteisönsä hyvin.

Kotiseutupäivillä tapahtumia järjestettiin ympäri Rovaniemen. Yksi mahtavimmista tapahtumapaikoista oli tiedekeskus Arktikum. Arktikumissa sai upeiden näyttelyiden kautta tutustua Lapin historiaan ja elämäntapaan sekä monipuoliseen luontoon. Olin ajatellut tuntevani Lapin his-

torian pääpiirteet suhteellisen hyvin. Arktikumin näyttelyiden myötä opin kuitenkin valtavasti uutta. Esimerkiksi Lapin sodan mittakaava ja vaikutus pohjoiseen ja sen asukkaisiin selvisi nyt vasta kunnolla. Suosittelen lämpimästi vierailua täällä!

Arktikumissa oli isosti esillä myös ilmastonmuutos. Kotiseutupäivän juhlagaalassa yksi puhujista oli kotiseutupäivien suojelija ja Arktisen keskuksen johtaja Johanna Ikävalko. Hän esitti puheessansa suuren huolen ilmastosta. Ikävalko totesi, että ilmastonmuutosta saa todistaa arktisella alueella aitiopaikalta, sillä ilmasto lämpenee täällä paljon muuta maailmaa nopeammin. Erityisen huolissaan hän oli siitä, että monet vaikutusvaltaiset poliitikot näyttävät pitävän parhaimpana ratkaisuna lakaista ongelma maton alle.

Huoli ilmastosta näkyi kotiseutupäivillä myös monessa nähdyssä musiikkiesityksessä. Esimerkiksi Lehtojärven Hirvenpää -yhtye kysyi esittämässään kappaleessaan vakavat kysymykset: ”Koska pasahtaa? Koko paska kosahtaa? Ja mitä raunioille rakennamme?”.

Musiikki näytti olevan tärkeä osa rovaniemeläisyyttä tai Rolloa, joksi Rovaniemeä tuttavallisemmin kutsutaan. Osallistuin myös rovaniemeläisen rock-musiikin historiaa koskevaan keskustelukammariin. Siellä sain kattavan kuvan Rovaniemen rock-skenestä aina 1970-luvulta nykypäivään. Valitettavasti en mahtunut mukaan loppuunmyydylle Tommi Liimatan Rovaniemeä esittelevälle bussikierrokselle. Sen sijaan taidan suunnata kirjastoon ja lainata herran Rollo-kirjan ja palata sen parissa taas hetkeksi Rollon tunnelmiin.

Andreas Koivisto

Oik. Vantaan delegaatio Rovaniemen kotiseutupäivillä. Vasemmalta Ulla Viskari-Perttu, Jukka Hako, Andreas Koivisto ja Riina Koivisto. Kotiseutupäivien yhteydessä tuotiin julki tieto, että kotiseutupäivät järjestetään Vantaalla vuonna 2024. Kuva: Liisa Saarinen.

Rovaniemessä sijaitseva tiedekeskus ja museo Arktikum on ehdottomasti vierailun arvoinen. Mielenkiintoisten näyttelyiden lisäksi itse rakennus on hyvin näyttävä. Kuva: Riina Koivisto.

Kirsi Mantua-Kommonen suunnitteli

Vantaa-Seuralle omia neulekuvioita.

Anna-Mari Niirasen kutomat Vantaasukat ja Vantaa-villapaita. Kuvat:

Anna-Mari Niiranen.

Kohtaamisia koronan jälkeen – Vantaa-Seuran vuosi

VANTAA-SEURAN 60-VUOTISJUHLAVUOSI 2021 huipentui juhlaillalliseen Vanhalla Viilatehtaalla lokakuun lopussa. Tilaisuus oli samalla vuosikirjan Helsingin pitäjä – Vantaa 2022 julkaisutilaisuus. Juhlaillalliseen kuului hyvän ruuan lisäksi vapaata seurustelua, puheita, menneiden muistelua ja tulevaisuuden haaveita. Yhdistyksen puheenjohtaja Andreas Koivisto piti tilaisuudessa sykähdyttävän ja osallistujien mieliin painuneen puheen Vantaan historiasta.

Juhlavuoden lopun toinen huipentuma oli Vantaa-villasukkien ja -neuleen ohjeiden julkistaminen. Kirsi Mantua-Kommosen suunnittelemat mallit saivat innoituksensa Vantaan luonnosta, lentokentästä, historiasta sekä Pyhän Laurin kirkosta. Kuviomalleista järjestettiin yleisöäänestys, jonka pohjalta suunniteltiin lopulliset kirjoneulekuviot ja ohjeet. Mallien myötä on syntynyt upeita Vantaa-villasukkia eri väreissä sekä tietysti mieltä ja kehoa lämmittäviä neuleita. Ohjeet ovat maksutta saatavilla Vantaa-Seuran nettisivuilla osoitteessa https://vantaaseura.fi/toiminta/vantaa-neuleohjeet/

Vantaa-neuleohjeiden myötä Vantaa-Seurassa alkoi uudenlainen tapahtumien sarja: neuleillat. Neuleilloista ensimmäinen järjestettiin Teamsin välityksellä, mutta myöhemmin päästiin jo tapaamaan Vantaan kaupunginmuseolla puikot heiluen. Neuleilloissa tarjolla oli opastusta ja vinkkejä omaan Vantaa-neuleprojektiin sekä tietysti mukavaa neulontaseuraa, teetä, kahvia ja pientä purtavaa.

EMUSEO – KULTTUURIKÄVELY TASKUSSA

Vantaa-Seura otti käyttöönsä eMuseo-palvelun, jonka kautta voi luoda kulttuurikohteista kertovia mobiilioppaita ja kävelyreittejä. Juhlavuoden lopussa palveluun syntyi ensimmäinen virtuaalisesti koettava Kirkonkylän kulttuurikävelyreitti. Vuoden 2022 aikana reitti käännettiin ruotsiksi ja mobiilioppaaseen lisättiin erilliset, Pyhän Laurin kirkon sisätiloista ja hautausmaasta kertovat reitit. Mobiiliopas löytyy osoitteesta https://emuseo. fi/vantaankirkonkyla tai https://emuseo.fi/vandakyrkoby.

eMuseon avulla historialliseen kirkonkylään voi tutustua omalla kännykällä tai tietokoneella, suoraan omalta kotisohvalta tai paikan päällä kiertelemällä. eMuseon avulla kulttuurikohteista saadaan entistä saavutettavampia.

TUNNELMALLINEN JOULUTAPAHTUMA KIRKONKYLÄSSÄ

Vantaa-Seuran juhlavuosi päättyi joulun alla järjestettyyn Kirkonkylän joulu -tapahtumaan. Pappilan puistoon levittäytyivät vanhanajan joulumarkkinat, joissa käsityöläisten ja pientuottajien myyntipöydillä oli tarjolla paikallisia, itsetehtyjä herkkuja sekä ainutlaatuisia lahjoja ja käyttöesineitä. Tunnelmaa markkinoille toivat puistossa kaikuneet joululaulut.

Lapsille oli tarjolla vetokoira-ajelua ja Pakarituvassa askarreltiin joulukoristeita. Kirkossa kuultiin luento vanhoista jouluperinteistä sekä laulettiin kauneimpia joululauluja, minkä lisäksi tarjolla oli jouluisia opastuksia. Kirkonkylän joulutapahtuma tuotettiin yhteistyössä Tikkurilan seurakunnan kanssa.

TAVOITTAVAT ETÄLUENNOT

Koronan myötä yhdistyksessä kokeiltiin luentojen järjestämistä etäyhteydellä, Teamsin välityksellä. Vuosi 2022 aloitettiin yhä koronan varjossa, joten hyväksi havaittuja etäluentoja jatkettiin kokonaisella sarjalla.

Luennoilla käsiteltiin Vantaan historian eri aikakausia kivikaudelta ja keskiajalta aina 1900-luvun alkuun asti. Aiheina oli mm. Vantaan historian kolonisaatioaallot, 1600-luvun Mårtensbyn Lillaksen aineellinen kulttuuri, 1700-luvun sotilaskartoitukset, Kirkonkylän historia ja presidentti Relanderin vaiheet Vantaalla. Teamsin välityksellä luennoille osallistui ilahduttavan runsaasti kuulijoita.

RETKIÄ TAITEEN JA HISTORIAN ÄÄRELLE

Helatorstain kevätretki suuntautui taiteen ja teollisuushistorian pariin taidekaupunki Mänttään ja Serlachius-museoihin. Retki alkoi opastuksella taidemuseo Göstan klassikoihin sekä nykytaitee-

seen. Opastuksen jälkeen nautimme maittavan kotiruokalounaan Autereen tuvalla. Retken toisena kohteena oli Serlachius-museo Gustaf, jossa pääsi tutustumaan historian ohella Thris Morriseyn autofiktioihin.

Näimme museoissa silmiä hiveleviä maalauksia niin kotimaisilta kuin ulkomaalaisiltakin mestaritaiteilijoilta. Oppaiden ja näyttelyiden ansiosta saimme tutustua myös sellu- ja paperitehtaan historiaan sekä Serlachiuksen suvun henkilöihin.

Syysretki järjestettiin jälleen kotikaupunkiin Vantaalle Euroopan kulttuuriperintöpäivien aikaan syyskuussa. Viime vuonna kohteena oli kuntakeskus Tikkurila, nyt vierailimme kaupungin läntisessä keskuksessa Myyrmäessä. Retkellä meitä opastivat katutaitelija Jesse Pasanen ja arkeologi Andreas Koivisto. Pasanen esitteli kaupunginosan lukuisia ja monipuolisia katutaideteoksia sekä tarinoita ja tekijöitä niiden taustalla. Koivisto puolestaan kertoi alueen historiasta, lähinnä sen varhaisimmista vaiheista kivikaudella.

Opastuksen päätteeksi katutaide ja historia paiskasivat kättä sekä konkreettisesti että symbolisesti Löydöstien muraalin alla. Yhdistyksen juhlavuoden hankkeena kerrostalon seinään maalattiin alueen kivikautista historiaa esittelevä muraali. Muraalihanke tehtiin monen tahon yhteistyönä, mutta päärahoitus saatiin Museoviraston muinaisjäännösten hoitoavustuksesta.

Kierroksen jälkeen tutustuimme uhanalaisessa Myyrinpuhoksen ostarissa toimivan Myyräncolon toimintaan Petteri Niskasen johdolla. Esittelyn päätteeksi nautimme kahvit ja somalialaiset teet Myyräncolon kahvilassa.

LAULUN JA LUONNON RIEMUA MYLLYLLÄ

Kahtena edellisenä koronakesänä järjestettiin kirkonkylän myllyllä vain yksi Myllyilta. Pitkän odotuksen jälkeen yleisöllä oli kesäkuussa 2022 mahdollisuus tulla jälleen laulamaan yhdessä, kuuntelemaan musiikkia ja ihailemaan jokimaisemaa.

Myllykesä on täynnä perinteitä. Kesän aloitti tuttuun tapaan Puhallinorkesteri Louhi. Seuraavana keskiviikkona oli Tikkurilan Mieskuoron ja

Kirkonkylän joulumarkkinoilla oli kattavasti esillä

Vantaa-Seuran tuotteita.

Kuva: Riina Koivisto.

Syysretkellä tutustuttiin Myyrmäkeen. Taustalla alueen kivikautisesta historiasta muistuttava muraali. Kuva: Riina Koivisto.

Vas. Kevätretki suuntautui Serlachius-museoihin Mänttään. Museorakennus Gustaf on entinen metsäyhtiön pääkonttori ja rakennuttu vuonna 1934. Kuva: Riina Koivisto.

Yllä. Vantaa-Seuran kesätyöntekijät Sara ja Ida hoitivat kesällä Instagramia ja tekivät julkaisuja myös TikTokiin. Kuva: Riina Koivisto.

Oik. Historiakävelyt tutustuttavat kotikulmiin. Otos Tikkurilan kierrokselta. Kuva: Sara Sahlberg.

Kivistön historiakävelyllä toimi oppaana kotiseutuneuvos Jukka Hako.

Kuva: Riina

Koivisto.

Vantaan kansanpelimannien yhteinen ilta. Ennen juhannusta Myllyillassa raikuivat ruotsinkieliset yhteislaulut yhteistyössä Helsinge-Tusby Ungdomsförbundin kanssa. Kesäkuun viimeisessä illassa lavalle asteli lasten suosikkibändi Jytäjyrsijät, ja myllyn lavalla rokattiin suorastaan villisti! Mylly-yleisö oli edellisvuosista kutistunut, mutta paikalla olijat saivat nauttia myllyn ainutlaatuisesta tunnelmasta ja toivoivat yhteislauluiltoja lisää. Tulevina vuosina myllyn ympäristö tulee kokemaan muutoksia, kun Keravanjoen pato puretaan. Muutoksia tarvitaan myös myllyn ympäristössä, sillä esimerkiksi esiintymislava on päässyt jo vaarallisen huonoon kuntoon.

KOTIKULMAT TUTUIKSI OPASTUKSILLA

Historiakävelyillä huomaamme kotikulmien historian kiinnostavan. Kesäkaudella tehtiin kymmenisen historiakävelyä Vantaan kartanomiljöihin sekä lähiöihin. Oppaina toimivat Vantaa-Seuran ja Vantaan kaupunginmuseon asiantuntevat oppaat.

Kesä- ja elokuussa opastuksia järjestettiin myös Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Teemoitettujen opastusten aiheina oli mm. hautausmaa, sotamuistot, Kuninkaantie, kappelin taide ja kylän voi-

manaiset. Lapsille järjestettiin oma aikamatka keskiaikaan. Kesään kuului myös yksi ruotsinkielinen kulttuurikävely.

Vantaa-Seuran opastukset ovat kysyttyjä myös osaksi retkiä tai tyhypäiviä. Yhdistyksen henkilökunta tekee vuosittain kymmeniä tilausopastuksia eri kaupunginosissa. Opastukset ovat hyvä tapa tuoda Vantaan historiaa ja tätä päivää lähemmäksi kaupunkilaisia ja tutummaksi turisteille.

SUURTAPAHTUMA HELSINGAN KESKIAIKAPÄIVÄ

Verkkotapahtuman ja yleisörajoituksia leimanneiden vuosien jälkeen Helsingan keskiaikapäivä oli viimein mahdollista järjestää kaikkia kaupunkilaisia kutsuvana suurtapahtumana. Kaunis päivä houkuttelikin tuhansia ja tuhansia kävijöitä idylliseen kirkonkylään, aitoon keskiaikaiseen miljööseen.

Suurta yleisömäärää osattiin odottaa ja tapahtuma oli levitetty mahdollisimman laajalle alueelle. Historialliset bussit kuljettivat yleisöä Tikkurilan ja kirkonkylän välillä. Pappilan puiston keskiaikamarkkinoilla kävi kova kuhina!

Tapahtumassa panostettiin aikaisempien vuosien tavoin lapsiperheisiin, vaikka ohjelmaan kuu-

luivat tuttuun tapaan myös vanhempaa väkeä kiinnostavat luennot ja opastukset. Tänä vuonna ohjelmaa tarjottiin useilla kielillä. Keskiaikaopastuksia tehtiin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi. Lasten teatteriesitys oli tarjolla myös englanniksi. Ilmaisuudesta on haluttu pitää kiinni, jotta kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus kokea keskiaikapäivän tunnelma.

Tapahtuman tekemisessä oli mukana peräti viitisenkymmentä vapaaehtoista. Tapahtumaa tukivat Vantaan kaupunki, Uudenmaan rahasto ja Helsingestiftelsen sr. Tapahtuma järjestettiin yhteistyössä Tikkurilan seurakunnan kanssa.

JOTAIN UUTTA

– PIKKUARKEOLOGIN SEIKKAILURATA

Vantaa-Seuran työntekijät kehittivät keväällä 2022 ainutlaatuisen uuden tapahtuman: pikkuarkeologin seikkailuradan. Radalla tutustuttiin arkeologin työhön sekä Suomen muinaisuuteen tehtäväpisteiden kautta. Ensimmäinen rata rakennettiin kotiseututalo Påkakseen osana Påkaksen perheaamujen tapahtumasarjaa ja radalle kokoontui runsas joukko 0–6-vuotiaita lapsia seikkailemaan. Suosittu tapahtuma uusittiin Vantaan kaupunginmuseolla ja se tuotiin syksyllä Taidetalo Pessiin viikon ajaksi Elina Terävän ohjaamana.

Radalla pienet arkeologit saivat muovailla omia savi-idoleita tai -ruukkuja, maalata kalliomaalauksia, kaivaa löytöjä esiin taikahiekasta, etsiä piilotettuja esineitä, tutkia, piirtää ja mitata löytöjä sekä tutustua majassa lastenloruihin ja teemaan sopivaan kirjallisuuteen. Voi sitä intoa ja riemua, mitä radalla koettiin!

JOKO SINÄ TUNNET KOTIKULMASI?

Ohessa on tehty nostoja Vantaa-Seuran toimintavuodesta. Aktiivinen, kaikille vantaalaisille tarkoitettu yhdistys järjestää vuosittain noin 70–80 tapahtumaa. Edellä mainittujen tilaisuuksien lisäksi järjestämme syys- ja kevätkokoukset ohjelmineen, museo- ja teatterikäyntejä, Muinaispuistopäivän, talkoita, muita historiakävelyjä sekä luentoja. Tarvittaessa teemme myös kannanottoja vantaalaisen kulttuuriympäristön ja rakennuskulttuurin puolesta.

Tapahtumien tavoitteena on tuoda yhteen kaikenlaisia vantaalaisia: niin uusia asukkaita kuin täällä pidempään asuneita ja saada heidät innostumaan Vantaasta sekä välittää tietoa kaupungista. Tilaisuuksissamme haluamme kohdata kaupunkilaisia ja tuoda esiin Vantaan historiaa, perinteitä ja nykyisyyttä. Omien kotikulmien tunteminen on avain niissä viihtymiseen!

Muinaispuistopäivässä kulttuurituottaja Elina Terävä maalasi kivikaudesta innoituksen saaneita maalauksia halukkaiden käsiin tai kasvoihin. Kuva: Riina Koivisto.

Yllä. Pikkuarkeologin seikkailurata oli huikea menestys. Kuva: Riina Koivisto.

Oik. Vantaa-Seuralla on toimintaa myös ruotsiksi, ruotsinkielisen kulttuurikävelyn oppaana yhdistyksen puheenjohtaja Andreas Koivisto. Kuva: Ida Källman.

HELSINGAN KESKIAIKAPÄIVÄSTÄ

Koiramäen kartanolla -näyttelyssä Kille on päässyt Milord-vaunujen kyytiin. Kuva: Stella Karlsson / Vantaan kaupunginmuseo.

Muistoja museovuoden varrelta

KOTIASEMAMME TÄYTTI TÄNÄ vuonna kunnioitettavat 160 vuotta. Tikkurilan rautatieasema otettiin käyttöön 17. maaliskuuta 1862, kun Suomen ensimmäinen rautatie avattiin junaliikenteelle. Juhlistimme merkkivuotta Kotiasemasi Vantaalla -valokuvanäyttelyllä, joka perustui omiin kuvakokoelmiimme.

Valokuvissa näkyi hetkiä eri ajoilta. Ajan kulumista pystyi seuraamaan paitsi ihmisten vaatteista ja kampauksista, myös pienistä muutoksista rautatieaseman ulkonäössä ja suurista mullistuksista aseman ympäristössä. Vuonna 1990 asemarakennuksesta tehtiin museo, ja samoihin aikoihin viereen alkoi kohota toimisto- ja hotellirakennuksia.

Nyt kolme vuosikymmentä myöhemmin rakennustutkijamme ovat alkaneet selvittää näiden ja muiden postmodernien 1980- ja 1990-lukujen rakennusten kulttuurihistoriallista arvoa. Tarkoituksena on muodostaa kokonaiskuva aikakauden rakennuksista Vantaalla. Selvitys tulee tukemaan maankäyttöön liittyviä päätöksiä, kiinteistönhoitoa ja rakennussuojelua.

Alustavan kartoituksen ja esikarsinnan jälkeen edustavimpien kohteiden inventointia jatkaa konsultti. Tänä vuonna tilattiin Saatsi Arkkitehdit Oy:lta konsulttityönä kokoontumisrakennusten eli liike- ja yhteiskunnallisten rakennusten inventointi. Museon esikarsintavaiheessa puolestaan olivat teollisuuden ja liikenteen rakennukset. Asuinkerrostaloalueet olivat kartoitusvaiheessa.

Tikkurilan vanhan aseman kulttuurihistoriallinen arvo on tunnettu jo pitkään. Itse rakennus olikin tärkein näyttelyesine Kotiasemasi Vantaalla -näyttelyssä. Rakennuksen tyypillisiä piirteitä pääsi ihailemaan, kun ikkunat, ovet ja vanha lippuluukku oli jätetty näkyviin eikä piilotettu näyttelyrakenteiden taakse. Myös toimistokerrokseen johtavaan henkilökunnan portaikkoon pääsi kurkistamaan.

Esine- ja arkistokokoelmistamme näyttelyyn pääsi tällä kertaa muun muassa vanhoja matkalippuja sekä asemarakennuksen inspiroimia taideteoksia. Museon kokoelmista esillä on aina vain

pieni osa kerrallaan. Loput ovat tallessa museon kokoelmatiloissa Hiekkaharjussa. Siellä elimme toukokuussa kauhun hetkiä, kun Hiekkaharjun vesitornityömaalta valui yllättäen 3000 kuutiota vettä kohti museon kokoelmatiloja.

Alkusäikähdyksen jälkeen totesimme, ettei kokoelmaesineille ollut aiheutunut vahinkoa. Ne oli sijoitettu asianmukaisesti hyllyille ja lavojen päälle. Kokoelmatiloissa piti kuitenkin välittömästi aloittaa mittavat kuivaus- ja puhdistustoimenpiteet. Tulvavesi oli onneksi puhdasta vesijohtovettä, mutta matkalla kokoelmatiloihin se oli kerännyt mukaansa muun muassa hiekkaa.

Tarkemmat tiedot kokoelmien säilytyksestä ja Hiekkaharjun kokoelmatiloista löytyvät päivitetystä kokoelmapoliittisesta ohjelmastamme. Kokoelmapolitiikassa kerrotaan myös esimerkiksi, mitä kokoelmamme sisältävät ja millä perusteella esineitä, kuvia ja arkistomateriaalia otetaan osaksi museon kokoelmia. Päivitimme kokoelmapolitiikan yhtä aikaa sisarmuseomme, taidemuseo Artsin kanssa. Molempien kokoelmapoliittiset ohjelmat hyväksyttiin kaupunkikulttuurilautakunnassa tammikuussa. Kaupunginmuseon ohjelman julkaisimme museon uusituilla verkkosivuilla saavutettavana pdf-tiedostona.

Kevät toi mukanaan myös iloisempia yllätyksiä, kun museon näyttelyihin ja tapahtumiin tulvi koronavuosien jälkeen ihmisiä. Alkuvuodesta kävijämääriä vielä rajoitettiin, mutta vähitellen saimme taas järjestää suuriakin tapahtumia. Kohokohtia olivat muun muassa Junalla Tikkurilaan 160-vuotta, Night at the Museum – Vantaa Pride, Kuninkaan piknik ja Urheilupäivä kaupunginmuseolla.

Aseman juhlavuoden kunniaksi Teatteri Vantaa toteutti museolle tilaustyönä Asema kuin pieni kylä -kuvaelman. Syksyllä teatteritoiminta museolla jatkui, kun omia tilalähtöisiä esityksiään alkoi suunnitella Tikkurilan teatteri- ja sirkuskoulun syventävien teatteriopintojen ryhmä. Teatterioppilaiden luomia esityksiä odottelemme museolle kevääksi 2023.

Syyskuussa avautui vantaalaislasten ja -nuorten urheilusta kertova Paikoillenne, valmiit, HEP!

Metropolia Ammattikorkeakoulun Myyrmäen kampus on Saatsi Arkkitehdit Oy:n inventoinnin mukaan edustava esimerkki monivaiheisesta mutta yhtenäisen arkkitehtuuri-ilmeen säilyttäneestä 1980–2010-lukujen oppilaitosrakennuksesta. Kuva: Johannes Vihervirta / Vantaan kaupunginmuseo.

-näyttely, jossa riitti toimintaa. Iloista naurua kuului museon toimistotiloihin asti. Kävijät pääsivät hikoilemaan erilaisten liikunnallisten tehtävien parissa, ja tavoitteeksi asetettu miljoona askelta näyttelyn auki ollessa tulee todennäköisesti rikkoutumaan reippaasti etuajassa. Näyttelyn oheistapahtumissa tehtiin yhteistyötä vantaalaisten urheiluseurojen ja muiden urheilutoimijoiden kanssa.

UUSIA TUULIA HÅKANSBÖLEN KARTANOSSA

Håkansbölen pihapiirin rakennusten kunnostusurakka valmistui. Museon käyttöön saimme Pikkutallin, johon tuli esille kartanon ajopelejä. Viime vuoden puolella kunnostutimme kartanon upeat Milord-kuomuvaunut. Tänä vuonna vuorossa olivat kuomureki sekä pienempi avonainen reki. Kartanon reet on valmistanut helsinkiläinen

Vantaankosken apteekki lahjoitti museon kokoelmiin työvälineitä, tarvikkeita, apteekkipulloja ja kirjanpitoa. Proviisori Pehr Elgin apteekki avattiin Vantaankoskelle 17.9.1958. Kuva: Stella Karlsson / Vantaan kaupunginmuseo.

Paikoillenne, valmiit, HEP! -näyttelyä varten kerättiin kuvia lasten ja nuorten urheilusta eri ajoilta. Etelä-Vantaan Urheilijat oli 1990-luvun alussa Vantaan ainoa naisten jääkiekkojoukkue. Kuva: Paula Ilkka / Vantaan kaupunginmuseo.

Spennertin vaunutehdas, joka teki aikoinaan talvivarustellut umpivaunut myös keisari Aleksanteri III:n käyttöön.

Kartanon vanhoista kulkuneuvoista saimme lisätietoa myös Saksasta saapuneen kuvalahjoituksen myötä. Håkansbölessä lapsuutensa viettäneen Beate-Sophie Sanmarkin jälkeläiset lahjoittivat valokuvia, jotka oli otettu Håkansbölessä 1900-luvun alkupuolella. Kuvissa näkyy muun muassa 1920-luvun vankkurit ja kuorma-auto.

Viime vuonna avatun Aittanäyttelyn rinnalle pystytimme kesäksi Mauri Kunnaksen kuvakirjoihin perustuvan Koiramäen kartanolla -näyttelyn. Seinäjoen museoiden tuottama näyttely solahti kartanomiljööseen mainiosti, ja se ihastutti varsinkin lapsiperheitä. Monet vanhemmat kiittelivät maksutonta ja pienemmillekin lapsille sopivaa

näyttelyä, jossa pääsi itse kokeilemaan ja leikkimään. Näyttely vetosi myös koululaisiin, erityisesti matonkudonta sai monet uppoutumaan työhön pitkiksikin ajoiksi.

Onnistuneiden näyttelyiden lisäksi kartanoalueelle vilinää toivat uudet toimijat: Lastenkulttuurikeskus Pyykkitupa sekä Pehtorintalossa toimintansa aloittanut Kahvila-ravintola Håkans. Yksityisyrittäjien pyörittämästä Håkansista käsin hoidetaan myös juhlatilaksi kunnostetun ison tallirakennuksen vuokrausta.

Kesän aikana näyttelyssä kävi 10 000 kävijää, vaikka se oli auki vain viikonloppuisin. Suuren suosion vuoksi päätimme jatkaa Koiramäkinäyttelyn laina-aikaa, joten näyttelyyn pääsee tutustumaan Håkansbölen kartanolla myös ensi kesänä.

e lina i ijalainen

Vantaan kaupungin kulttuuripalkinto

tunnustuksena merkittävästä

kulttuuriteosta kymmenvuotiaalle

MYYRMÄKI-liikkeelle

VUONNA 2021 VANTAAN kaupunki palkitsi merkittävästä kulttuuriteosta MYYRMÄKI-liikkeen. Palkinnon perusteluissa mainitaan, että joukko henkilöitä tekee yhteistyötä asuinalueensa hyväksi ja vaikuttaa myönteisesti alueen identiteettiin.

Avainsanat tässä ovat “joukko henkilöitä”. MYYRMÄKI-liike ei ole yritys eikä yhdistys, vaan löyhä verkosto eri toimijoita. Johtohahmoksi on viime vuosina profiloitunut Petteri Niskanen, joka on tehnyt vaikuttavaa työtä kaupunginosan eteen. MYYRMÄKI-liikkeen vaikutusalueen rajoja ei ole piirretty kartalle. Alun perin määritelmänä oli se, mihin voi Luna-baarista illalla mennä kävellen kotiin.

MYYRMÄKI-liike syntyikin eräänä baari-iltana syyskuussa vuonna 2012. Sen jälkeen verkkoon ilmestyi Facebook-sivu, joka oli silloin hyvä keskustelualusta. Kansalaistoiminta sai palvelussa hyvin näkyvyyttä ja kokosi ihmisiä yhteen uudella tavalla. Sivulla ideoitiin ja kehitettiin kaikenlaista, mitä sitten toteutettiin – kenties jopa herkemmin kuin nyt. Heti toiminnan alkuvaiheessa syntyivät

esimerkiksi puisto- ja siivouspäivän kirppikset, illallinen Myyrmäenraitilla ja avoin graffitiseinä.

Liikkeen toiminnan ideana oli pitää hallinto mahdollisimman kevyenä ja mahdollistaa osallistuminen itselleen tärkeisiin asioihin. Niinpä

MYYRMÄKI-liike ei itsessään ole esimerkiksi rekisteröity yhdistys. Hyvin pian kuitenkin huomattiin, että erilaiset avustukset, tilojen vuokraaminen ja muut sopimukset vaativat byrokratiaa, joten MYYRMÄKI-liikkeen alla toimii muun muassa Myyrmäen kaupunkikulttuuri ry.

Liike lähestyy yhteisöänsä edelleen kevytaktivismin ja neljännen sektorin kulmasta. Neljännelle sektorille on ominaista, että se ei ole perinteisesti järjestäytynyttä. Niskanen kuvaa toimintaa kevytaktivismille tyypilliseksi siinä mielessä, että jokainen voi osallistua haluamaansa projektiin tai hankkeeseen, mutta kenenkään ei tarvitse sitoutua koko vuodeksi hallitustyöskentelyyn. Voi keskittyä siihen, mistä saa elämäänsä sisältöä ja kuinka pystyy vaikuttamaan yhteiskuntaan.

MYYRMÄKI-liikkeen tunnuksena on nalle, joka jäi Myyrmäenraitin kunnostusmaalauksen alle. Vaskivuorentien alittava tunneli maalattiin valkoiseksi, mutta se ei pysynyt siistinä. Klaus Kojo ja Petteri Niskanen neuvottelivat kaupungin kanssa, että yhden vuoden pesulaskujen hinnalla ostettiin maalit ja katutaide palautettiin alikulkuun. Tunneli maalattiin toukokuussa 2013 ja on pysynyt varsin hyvin silloisessa asussaan.

Vaskivuorentien alittavan tunnelin valkoiseksi maalatut seinät tahrittiin toistuvasti. Kuvassa kaupungin työntekijä on pesemässä valkoista tunnelia. Kuva: MYYRMÄKI -liike.

Toinen alkuvaiheen edelleen näkyvimmistä teoista oli Myyrmäen aseman remontointiin osallistuminen. Kehäradan yhteydessä tehtiin Martinlaakson radan asemien perusparannus, ja liike kutsui alueen asukkaat ideoimaan. Aseman sisätiloihin toteutettiin Vantaan kaupungin ostamana ja Myyrmäki-liikkeen tuottamana tuolloin Suomen suurin pysyvä julkisen tilan katutaideteos. MCD x 01600 -nimisen teoksen maalasi viiden viikon aikana kymmenen Multicoloured

Dreams -ryhmän taiteilijaa. Asukkaiden toivoman kahvilatilan kilpailutuksen voitti Mike’s Diner, joka on ottanut vastuulleen aseman pianot. Peruskorjatun aseman avajaisia vietettiin keväällä 2015.

MYYRMÄKI-liike onkin vantaalaisen katutaidebuumin alullepanija. Esimerkiksi SAV Taidekollektiivi ja sitä edeltävä Street Art Vantaa sai alkunsa Martinlaakson alikulkuja maalattaessa. Myyrmäen aseman länsipuolen ulkoseinän maalasi toukokuussa 2015 Chilen Valparaisosta lähtöisin oleva Un Kolor Distinto. Kun teos valmistui, ei pääkaupunkiseudulla ollut juurikaan isoja muraaleja. Teoksia käytiin ihastelemassa kauempaa -

kin. Myyrmäki kokonaisuudessaan oli edelläkävijä katutaidekaupunginosana.

Vuonna 2015 elvytettiin 1990-luvulla hiipunut Myyrmäki-päivä, nyt nimellä Why so Myrtsi –Myyrmäen taiteiden yö. Sitä vietetään vuosittain aina viikko Helsingin taiteiden yön jälkeen. Vuosina 2015–2021 MYYRMÄKI-liike hallinnoi myös väliaikaista tapahtumapuisto Monttua Myyrmäen keskustassa.

MYYRMÄKI-liike osallistuu vahvasti kaupunkisuunnitteluun pitämällä keskustelutilaisuuksia, antamalla kaavalausuntoja ja tekemällä itse aloitteita. Lisäksi liike rummuttaa Myyrmäen elinvoi-

Ensimmäinen Why so Myrtsi vuodelta 2015 ja jo perinteeksi muodostunut Puhallinorkesteri Louhen konsertti.

Vasemmalla näkyy Myyrmäen aseman seinässä Un Kolor Distinton teos, joka maalattiin saman vuoden toukokuussa. Kuva: Mikko Jaakkola

maisuuden puolesta ja edistää alueen elinkeinotoimintaa järjestämällä mm. Myyrmäkifoorumia ja MUSH-tapahtumia taistelussa nukkumalähiön syntyä vastaan.

Viime vuosien isoin ponnistus on ollut Myyräncolo, yhteisöllinen kulttuurikeskus, joka aloitti nyt jo puretussa entisessä IVOn laboratoriossa ja siirtyi kesällä 2021 Myyrinpuhoksen kiinteistöön Myyrmäen keskustaan väliaikaiskäytön periaatteita noudattaen. Myyräncolo on tuonut saman katon alle kulttuurialan yrittäjiä, ammattitaiteilijoita ja harrastajia sekä esimerkiksi Coworking Myyr Yorkin, Lainaamon ja Skenesalin. Kesällä 2022

kiinteistön ulkopuolella oli urbaani puisto Myyr York Park, jossa oli kesän aikana musiikkiesityksiä, yhteislaulua ja muita tapahtumia. Myyräncoloa hallinnoi virallisesti Osuuskunta Myyrmäen kulttuuritalo ry.

Kymmenen vuoteen mahtuu edellä mainittujen lisäksi erilaisia kaupunkitapahtumia, katutaideprojekteja, asukastilaisuuksia, paikallislehti Myyr York Timesin perustaminen sekä yhteistyötä Myyrmäki-seuran kanssa. MYYRMÄKI-liike ei halua kilpailla kenenkään kanssa, vaan kunnioittaa asukasyhdistyksiä ja kaupunginosaseuroja, joilla on omaa toimintaa.

Yllä. Erilaiset kirpputoritapahtumat ovat olleet hyvin suosittuja koko MYYRMÄKIliikkeen toiminnan ajan.

Kuvassa puistokirppis

Jokiuomanpuistossa…

Kuva: MYYRMÄKI -liike.

…ja Siivouspäivä

Myyrmäenraitilla.

Kuva: MYYRMÄKI -liike.

Alusta asti on myös linjattu, ettei tehdä kohdistettua työtä jonkun erityisryhmän parissa. Eri ikäiset ja eri taustoista tulevat voivat kohdata ja tutustua toisiinsa. Kirpputorilla voi olla rinta rinnan myyjiä, joista jollain on taustalla taloudellinen tarve ja toisella kierrätysideologia, kolmannella ehkä vain ylimääräistä tavaraa. Vaikka toiminta keskittyy suurimmaksi osaksi Myyrmäen kaupunginosaan, voi siihen osallistua laajemmaltakin alueelta.

On vaikeaa kuvitella Myyrmäkeä yli kymmenen vuotta sitten, kun MYYRMÄKI-liikettä ei vielä ollut. Ja vielä vaikeampaa on pohtia, mitä Myyrmäki olisi nyt, jos liikettä ei olisi koskaan syntynytkään. Se on tuonut asukkaat lähemmäs toisiaan ja mahdollistanut yhteistyötä, jota ei välttämättä olisi syntynyt muuten. Se on ollut myös hyvä linkki tavallisen ihmisen ja Vantaan kaupungin välillä tai muiden virallisten tahojen välillä. Liikkeen piirissä toimii erilaisia tekijöitä, ja osaamista löytyy melkein jokaiselta alalta.

Pandemian takia osa toiminnasta on ollut tauolla, toisaalta rönsyillyt vähän joka suuntaan. Alkuaikojen intoa ja ketteryyttä ei kuitenkaan haluta kadottaa. Petteri Niskanen pohtiikin, miten toiminta olisi tulevaisuudessa järkevintä järjestää. Vaikka Facebook-sivu on edelleen olemassa, ei se toimi enää samanlaisena yhteisten asioiden ideoimisen kanavana. Yksi haasteista on ollut ja on se, miten saataisiin myös maahanmuuttajaryhmät mukaan.

Liikkeen syntytarina itsessään on osoitus siitä, ettei pieniäkään tekoja yhteisön hyväksi kannata väheksyä. Oluttuopin yli heitetty ehdotus tai valmiiseen palveluun perustettu sivu olisivat voineet kuihtua alkuunsa. Kymmenen vuotta sitten niistä lähti kuitenkin versomaan jotain sellaista, mikä näkyy Myyrmäessä tänään jokaisena päivänä.

MYYRMÄKI-liikkeen tahtotilana on edelleen tarjota kevyt väylä vaikuttamiselle sekä apuja ja keinoja siihen. Että on joku jolta kysyä, jos haluaa järjestää jouluglögit ohikulkijoille tai saada suojatien siirretyksi. Tai tehdä jotain sellaista kaupunginosan eteen, jota kukaan ei ole tullut vielä kuvitelleeksi.

VANTAAN KAUPUNGIN ANSIOITUNEEN TAITEILIJAN KULTTUURIPALKINTO SIRI KOLULLE

Ansioituneen taiteilijan palkinnon sai kirjailija Siri Kolu, joka on paitsi kirjallisuuden myös teatteritaiteen osaaja. Hän on menestynyt lastenja nuortenkirjailija. Hänen palkittuja teoksiaan luetaan lukuisilla kielillä ympäri maailman.

Kouluttajana Kolu on innostanut erityisesti vantaalaisia lapsia ilmaisemaan itseään. Hän on myös suomalaisen kulttuurin puolestapuhuja ja toiminut aktiivisesti alansa järjestöissä ja luottamustoimissa.

VANTAA-SEURA — VANDASÄLLSKAPET RY

JOHTOKUNTA 2022

Andreas Koivisto, pj.

Marianne Träskman, vpj.

Sini Alén

Matti Hilli

Hanna Keskinen

Paula Lehmuskallio

Annukka Lyra

Melker Olenius

Tuulia Pakarinen

VANTAA-SEURA ON AKTIIVINEN kotiseutuyhdistys, jonka toiminnan tavoitteena on tutustuttaa ihmiset Vantaaseen ja tuoda esiin nykyajan ilmiöitä ja pitäjän historiaa. Viime vuosina yhdistys on järjestänyt vuoden aikana noin 70–80 erilaista yleisötapahtumaa. Järjestämme erilaisia luentoja, opastuksia, retkiä ja tutustumisia. Vuosikirjamme

Helsingin pitäjä – Vantaa on tärkeä väline kotiseudun esiin nostamisessa.

Yhdistyksen yhteydessä toimii kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen nimeä kantava rahasto, jonka turvin teemme pientä perinteenkeruuta. Yhdistys tekee myös kannanottoja vantaalaisen kulttuuriympäristön puolesta.

Niin uudet kuin vanhat vantaalaiset ovat tervetulleita mukaan yhdistyksen toimintaan! Jäseneksi voi liittyä helpoiten yhdistyksen nettisivuilla osoitteessa vantaaseura.fi/liity. Vantaa-Seuran jäsenmäärä ylitti syksyllä 2019 jo 500 jäsenen rajan. Jäsenmaksu on 22 euroa.

Suurin osa toiminnastamme on maksutonta, mutta jäsenetuina tarjoamme jäsenillemme alennuksia tuotteistamme sekä maksullisista retkistämme ja opastuksistamme. Jäsenenä saat alennusta myös vuosikirjasta sekä kotiseututalo Påkaksen vuokrasta. Jäsenet saavat sähköpostiinsa jäsenkirjeen noin kerran kuukaudessa.

Vantaa-muki on uutuustuotteemme! Kauniin kuvan on suunnittelut vantaalainen graafikko Marianne Kivimäki. Tilaukset nettisivujemme putiikista: vantaaseura.fi/putiikki.

Vantaa-Seura on perustettu jo vuonna 1961 nimellä Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys. Lämpimästi tervetuloa mukaan toimintaamme!

vantaaseura.fi | Facebook ja Instagram: vantaaseura

Helsingin pitäjä 1963 5 e

Helsingin pitäjä 1964 5 e

Helsingin pitäjä 1965 lm

Helsingin pitäjä 1966 lm

Helsingin pitäjä 1967 lm

Helsingin pitäjä 1969 5 e

Helsingin pitäjä 1970 lm

Helsingin pitäjä 1972 lm

Helsingin pitäjä 1974–75 lm

Helsingin pitäjä 1976 lm

Helsingin pitäjä 1978 lm

Helsingin pitäjä 1979 2 e

Helsingin pitäjä 1980 lm

Helsingin pitäjä 1981 lm

Helsingin pitäjä 1982 2 e

Helsingin pitäjä 1983 lm

Helsingin pitäjä 1984–85 2 e

Helsingin pitäjä 1986 2 e

Helsingin pitäjä 1987 lm

Helsingin pitäjä 1988 2 e

Helsingin pitäjä 1989 2 e

Helsingin pitäjä 1990 2 e

Helsingin pitäjä 1991 2 e

Helsingin pitäjä 1992 2 e

Helsingin pitäjä 1993 lm

Helsingin pitäjä 1994 2 e

Helsingin pitäjä 1995 2 e

Helsingin pitäjä 1996 2 e

Helsingin pitäjä 1997 2 e

Helsingin pitäjä 1998 2 e

Helsingin pitäjä 1999 2 e

Helsingin pitäjä 2000 2 e

Helsingin pitäjä 2001 2 e

Helsingin pitäjä 2002 2 e

Helsingin pitäjä 2003 2 e

Helsingin pitäjä 2004 lm

Helsingin pitäjä 2005 5 e

Helsingin pitäjä 2006 5 e

Helsingin pitäjä 2007 5 e

Helsingin pitäjä 2008 5 e

Helsingin pitäjä 2009 lm

Helsingin pitäjä 2010 lm

Helsingin pitäjä 2011 lm

Helsingin pitäjä 2012 5 e

Yllä on luettelo kaikista yhdistyksen vuosikirjoista.

Osa kirjoista on loppunmyyty (lm). Voit ostaa kerralla myös koko vuosikirjojen tietopaketin. Kaikki saatavilla olevat vuosikirjat edulliseen yhteishintaan 160 euroa!

Helsingin pitäjä 2013 lm

Helsingin pitäjä 2014 lm

Helsingin pitäjä 2015 10 e

Helsingin pitäjä 2016 10 e

Helsingin pitäjä 2017 lm

Helsingin pitäjä 2018 10 e

Helsingin pitäjä 2019 10 e

Helsingin pitäjä 2020 15 e

Helsingin pitäjä 2021 20 e

Helsingin pitäjä 2022 22 e

Helsingin pitäjä 2023 27 e

Muut julkaisut

Rakkaudesta pitäjään 10 e

Gubbacka – keskiajan arkea 10 e

Aikamadot – Hansaseikkailu 15 e Arkkitehdit Vantaalla 35 e

Tuotteet

Vantaa-muki 14/15 e

TIlauKseT:

– vantaaseura.fi/putiikki

– info@vantaaseura.fi

– puh. 050 443 4040.

B & B Solhem

Kyläraitti 6, 01510 Vantaa

Silkkitehdas

VANTAAN KAUNEIN KAUPUNKIKORTTELI

TIEDUSTELUT JA VARAUKSET:

+358 400 410 691 tai

info.solhemvantaa@elisanet.fi

Vantaan Yrittäjät

Elannontie 3, 01510 Vantaa, p. 010 322 1722 toimisto.vantaa@yrittajat.fi

Vantaan Yrittäjät

vantaanyrittajat.fi

Elannontie 3, 01510 Vantaa, p. 010 322 1722

toimisto.vantaa@yrittajat.fi

vantaanyrittajat.fi

www.silkkitehdas.fi

St EN kul LA bergets b E rätt E lse R

OMGIVNINGEN RUNT STENKULLABERGET i Ånäs i Vanda har ständigt förändrats. Än har berget varit täckt av is eller vatten och än har det vuxit träd på det. I långa tider har det också bott människor vid foten av berget. Alltid har deras liv lämnat efter sig spår i marken och ofta har människorna hittat tecken på tidigare invånare. I den kommande faktaboken delar Stenkullaberget med sig av sina iakttagelser om människorna och naturkrafterna som format omgivningen runt berget under många årtusenden.

Jag har stått här väldigt länge. Under min tid har jag hunnit se mycket. Jag har följt med människorna så länge de funnits här och tänkte jag kunde berätta för er vad jag sett. Själv är jag ett litet ensamt berg, som människorna kallar Stenkullaberget.”

Boken är skriven av arkeolog Andreas Koivisto och bilderna är målade av konstnären Tom Björklund. Den blir färdig år 2023. Du kan följa med hur projektet med Stenkullaberget framskrider på bloggen stenkullaberget.blogspot.fi

Ikikallion kertomuksia

Olen ollut tässä hyvin kauan. Sinä aikana olen

ehtinyt nähdä paljon.

Olen seurannut ihmisiä

niin kauan kuin heitä on täällä ollut. Ajattelin kertoa teillekin mitä olen

nähnyt. Minä itse olen

pieni yksinäinen kallio, jota

ihmiset nykyään kutsuvat Stenkullan kallioksi.”

STENKULLAN KALLION YMPÄRISTÖ Vantaan Jokiniemessä on ollut jatkuvassa muutoksessa. Kallio on ollut sekä jään että veden alla, mutta myös vehreiden puiden peittämä. Stenkullan kallion juurella on asunut ihmisiä kauan. Aina heidän elämänsä on jättänyt jälkiä maaperään ja usein ihmiset ovat löytäneet merkkejä alueen edellisistä asukkaista. Tulevassa tietokirjassa kallio jakaa kokemuksiaan ihmisistä sekä sen ympäristöä vuosituhansien ajan muokanneista luonnonvoimista.

KIRJAUUTUUS 2022

Arkkitehdit Vantaalla

Kirja tilattavissa osoitteesta

https://kellastupa.fi

ARKKITEHDIT VANTAALLA

2023

Helsingin pitäjä – Vantaa

Helsinge – Vanda

TUNNUKSIEN ERIKOISVERSIOT

Vantaa-Seuran vuosikirja nro 55.

Erottuvuuden tai painoteknisten syiden vuoksi on joskus tarpeen käyttää yksi- tai kaksiväristä tunnusta.

Julkaisu tallentaa tutkimuksillaan ja kirjoituksillaan kotiseutumme tapahtumia ja perinteitä menneiltä ajoilta aina nykypäivään asti.

Yksivärinen tunnus on mustavalkoinen, kokovalkoinen, harmaan keskisävyinen tai Vantaan keskisininen. Kaksivärisenä tunnusosa on Vantaan keskisininen ja logoteksti musta tai tummalla pohjalla valkoinen.

Kaikissa erikoisversioissa tunnuksen kolme pintaa pidetään täysivärisenä.

Julkaisu on ilmestynyt vuodesta 1963 alkaen, vuosikirjana vuodesta 1980 alkaen. Nyt ilmestyvä kirja on järjestyksessään 55. ja vuosikirjana 43.

VANTAASEURA.FI

VANTAA-SEURA

VANDASÄLLSKAPET RY

KL. 92.83

ISBN 978-952-69598-3-2