’Äitienpäiväkukkanen, kirsikukka, suvenihanainen, siniorvokki, vilukukka, ristinlehti! Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin sinivuokollakin. Olen tämän viikon etsinyt Hämeen lehdoista erilaisia kukkamuotoja sinivuokolle. Tähän mennessä vastaan ovat tulleet eriväriset kukat, kerrottuteriöistä vielä etsitään.’
Sinivuokko on ollut meille suomalaisille perinteisesti kevään ensiairut vähän samaan tapaan kuin västäräkki pihamaalla. Sitä on menty etsimään metsistä ja ihmetelty sen kukkien määrää, lehtien vihreyttä ja sitä voimaa, millä se tunkee itsensä esiin karikkeen alta jo varhain keväällä. Nuo monet kansanomaiset nimet kertovat, että kukasta on pidetty ja se on haluttu tuntea. Kasvin lehdet ovat myös herättäneet paljon pohdintaa, siihenhän viittaa jo nimi ristinlehtikin. Ristiähän ne muistuttavat, mutta myös maksaa. Niinpä kasville on annettu tieteelliseksi nimeksi Hepatica, joka viittaa maksaan, lajinimi nobilis taas kertoo kasvin jaloudesta. Ennen vanhaan oli tapana parantaa sairauksia kasvien avulla ja jos jokin kasvinosa muistutti jotain elintä, niin sehän myös paransi sen elimen. Näin uskottiin ja kun uskottiin tarpeeksi voimakkaasti, niin asiahan toteutui. Joissakin kodeissa sinivuokon lehtiä murskattiin menneinä vuosina sappi- ja maksavaivoihin mutta myös hengityselintulehduksiin. Mihin se sitten perustui, siitä ei ole tietoa?
Parhaiten sinivuokon löytää lehdoista ja tuoreista kangasmetsistä Etelä-Suomessa. Pohjoisempana se on yleensä koristekasvi tai puutarhakarkulainen. Jyväskylän korkeudella tapasin sinivuokkoa mm. Ainolan lehdosta ennen kuin se rakennettiin asuntoja täyteen. Siellä niin kuin muuallakin Keski-Suomessa kaikki sinivuokot ovat viljelykarkulaisia. Täällä Hämeen sydänmailla vuokon voi nähdä parhaiten lehtorinteillä juuri nyt kun haavat ja muut lehtipuut eivät vielä varjosta sen kasvua. Täällä se kukkii kuvan kaltaisesti huppusenaan kukkia. Täältä olen löytänyt myös violetteja kukkia, liloja, vaaleita ja jopa valkoisia kukkia. Kaikki tämä kertoo kasvin suuresta muuntelusta.
Sinivuokko on jonkin verran kärsinyt asutuskeskusten läheisyydessä poiminnasta ja siirroista puutarhoihin. Se lisääntyy hitaasti ja poissiirretylle paikalle harvoin ehtii tulla uutta sinivuokkoa ennen kuin muut kasvit ovat vallanneet paikan. Kasvi vaatii jopa kymmenen vuoden siementaimivaiheen ennen kukkimista. Vielä muutama vuosi sitten sinivuokko oli joidenkin muiden kevätkasvien tapaan rauhoitettu kaupustelulta, mutta koska EU-lainsäädäntö ei tunne sellaista rauhoitustapaa, niin nykyään kasvia saa vapaasti poimia. Täydellistä rauhoitustakin kyllä silloin harkittiin. Myös sinivuokon tapauksessa on syytä muistaa, että paras ja kaunein kukka on luonnossa vapaasti kasvava kukka. Siellä sitä voi käydä ihailemassa vuodesta toiseen ja sinne voi viedä äidinkin sitä katselemaan, mieluummin niin, kuin että tuo sinivuokon äidin eteen kuihtumaan.
Hyvää äitienpäivää!
Sinivuokko on Suomessa ylivoimasesti eniten luonnosta kukkapenkkehin siirretty kasvi. Pelättiinkin että sinivuokko taantuu siirtojen seurauksena. Taantumispelkokin oli turhaa vaikkakin joitakin merkityksettömä esiintymiä tuhoutuikin. Pienten tuhoutumisien vastapainoksi sinivuokko levisi käytännössä koko maan alueelle, jopa lapinlääniin. Suurin osa siirretyistä meni kukkapenkkeihin ja puistomaisiin pihoihin. Muutamilla puistomaisilla alueilla onkin kehittynyt varsin mittavia sinivuokkokasvustoja. Samoin pienten pihojen ja puutarhojen kukkapenkeistä on levinnyt – tosin aika hitaasti – lähiympäristöihin merkittävä määrä sinivuokkoesiintymiä.
Sinivuokon luonnonvarainen levittäytyminen on erittäin vaivaloista ja suurin osa siemenistä joutuu sellaisiin olosuhtesiin missä lisääntyminen on mahdotonta. Enimmilläänkin sinivuokon siemen etenee muurahaisen kuljettamana muutamia metrejä. Ihmisen toimesta levittäytyminen on monin verroin tehokkaampaa. Siirtoistutettujen taimien kasvuunlähtö on varmaa ja siirtomatka voi olla satoja kilometrejä. Ei mikään ihme että sinivuokon leviäminen muutamassa kymmenessä vuodessa on sitä luokkaa, että vastaavaa vertailukohtaa ei ole.
Kommenttisi pitää paikkansa. Kun ihmiset muuttivat toiselle paikkakunnalle tai maalta kaupunkiin, piti jotain tuttua saada mukaan. Otettiin sinivuokko ja istutettiin uuden paikan kukkapenkkiin. Niin minäkin tein aikoinaan. Saattaapa meillä olla Karjalastakin peräisin olevia sinivuokkokantoja. En usko, että tämä tapa olisi kasvia hävittänyt, kun katselee millaisiksi metsät on muutettu. Pusikoituminen on ihmistä tehokkaampi.
Olen kasvattanut sinivuokkoja kukkapenkin sirkkataimista. Aika moni yksilö kukkii ensimmäisen kerran jo kolmannen kasvukauden alussa. Siis kukkapenkissä ja koulintaruukuissa puutarhaolosuhteissa !!! Luonnotilassa taimen kehittymistä kukkivaksi en ole seurannut.
Ensimmäisenä kasvukautena kasvaa ainoastaan sirkkalehdet. Sirkkalehdet saattaa lakastua jo syksyllä ja taimi luullaankin usein kuolleeksi, koska siinä ei näy vihreää. Juuri ja kasvupisteen silmu säilyvät kuitenkin kasvukuntoisina seuraavaan kevääseen. Kannattaakin olla tarkkana jos sirkkataimia on kasvamassa kasvatuskennoissa, ettei heitä elinvoimaisia taimia pois, koska niitä luullaan kuolleiksi.
Toisena kasvukautena kasvaa ensimmäiset oikeat sinivuokon lehdet.
Kolmannen kasvukauden alussa tulee useisiin taimiin ensimmäiset kukat ja lehtiä voi kehittyä jo niin että yksilö näyttää pieneltä sinivuokkotuppaalta – käytännössä siis muutama kukka ja muutama lehti.
Kiitos hienoista huomioista. Täytyypä seurata sinivuokon elämää tarkemmin. Mielenkiintoista!