Jyväskylässä 9.-12.6.2021

Molemmat lajit ovat kaksikotisia, emi- ja hedekukat ovat siis eri kasviyksilöissä, ristiinpölytys on siksi aina varmaa.

Puna-ailakki, Silene dioica on hyvin yleinen, mutta suurin osa yksilöistä näyttäisi olevan hedekasveja ainakin alkukesästä. Lajin kannalta voi olla hyödyllistä näin pyrkiä varmistamaan kaikkien emikasvien pölyttämiseen tarvittavan siitepölyn saatavuus. Emikasvien energiasta suuri osa menee siementen tuottamiseen ja siksikin hedeyksilöt voivat olla elinvoimaisempia ja jaksavat kukkia runsaammin. En tiedä, onko tuosta kukaan tehnyt tutkimusta – nuo olivat vain omiin havaintoihin perustuvia päätelmiä.

Valkoailakki, Silene latifolia on paljon harvinaisempi Jyväskylässä ja ehkä siksikin risteytyy helposti yleisen puna-ailakin kanssa, jollainen aina löytyy lähistöltä. Risteymät ovat väriltään hempeän vaaleanpunaisia.

Puna-ailakki ei ole aina punainen, se kuten muutkin punakukkaiset kasvit ”unohtavat” joskus värinsä ja jäävät valkoisiksi. Valkoisen puna-ailakin voi sekoittaa valkoailakkiin, mutta erojakin toki on.

Valkoailakin kukkaperä on pullakampi kuin puna-ailakin hedekasvin kukkaperät. Puna-ailakin emit törröttävät kukasta kuin pienet piipunrassit. Valkoailakilla kukista ulos tulevat vain kukkien heteet.

Valkoailakin kukan terälehdet menevät usein limittäin muodostaen miltei yhtenäisen pinnan, puna-ailakilla terälehdet yleensä jäävät erilleen.

Puna-ailakin heteet lähes mustiksi muuttava ailakintuhkio, Microbotryum lychnidis-dioicae on aika yleinen sienitauti.

Yleensä kasvin kuvat ovat kaikki samanvärisiä, mutta tässä muutos on tapahtunut kasvupisteessä varsin myöhään ja vain osa kukista on valkoisia. Kasvilla on siis kaksi erilaista solukantaa. Ilmiötä sanotaan harhamaksi tai kimeeriksi.