Vieläkö jaksatte näitä Costa Rica -juttuja? Nyt saattaa olla, että vetelee jo viimeisiä postauksia. Neljättä viikkoa ollaan kotona ja näistä kuvista hoksaan tarkistaa mitä kuuluu tokalle pikkuvarpaalle, jonka teloin Playa Uvitalla laskuveden paljastamilla kivillä. Se on jotenkin muotopuoli ja vaihtaa väriä lilaan lämpötilaeroissa. Mutta kulkee mukana.
Me posotettiin Tyynenmeren rannikkoa 9 tuntia etelästä pohjoiseen, ensin Playa Uvitalta Montezumaan ja sieltä Playa Grandelle. Välissä nukuttiin yksi yö ja sen verran meni suunnittelu pieleen, että jouduttiin osa reittiä palaamaan takaisin, koska valoisa aika loppui kesken ja sille olisi osunut haastavin pätkä jokien ylityksineen, eikä siis todellakaan siltoja pitkin. Aldoa se otti luonnollisesti päähän, koska hänestä tämä pätkä oli koko ajomatkan suola.
Oikeastaan rannalle ei pääkaupunkiseudulta tarvitse ajaa kuin toista tuntia, melko suoraan kohti länttä vaikkapa Herraduralle ja siinä ne ovat, valtaisat Tyynenmeren aallot. Silti metropolin jätevesiä lasketaan yhä jokiin, mikä saastuttaa juuri lähintä ranta-aluetta. Uusi vesienkäsittelylaitos on muuten tulossa, mutta ei ole vielä valmis.
Ja toiseen suutaan, itään ja Karibialle, pääsee yhtä sukkelaan. Kilometreissä maa tuntuu aika pieneltä, käytännössä ruuhkat ja pienet hiekkatiet kuoppineen hidastavat matkaa aikalailla. Meidän suunnitelmat osoittautuivat liian suuriksi reiluun neljään viikkoon ja Karibia jäi tälläkin kertaa käymättä. Sitten seuraavalla kerralla, sanottiin, kuten viimeksikin.
Playa FrijolarPlaya Uvita
Hän kalastaa. Fishing.Nämä kerättiin. Picked these up.Playa Granden suistoa, mistä välillä eksyy krokotiileja merenrannan läheisyyteen. River delta by Playa Grande.Hotelli pilkottaa. That´s the hotel.
Ilta-auringossa San José vaikuttaa peräti kauniilta. Siis jos on Amónin tai Escalanten kaupunginosassa. Matka läpi ruuhkaisen kaupungin, joka on sitä samaa kuin ennenkin, on kaoottinen, saasteet tuntuvat keuhkoissa ja kaduilla vaeltaa kodittomia, huumeidenkäyttäjiä.
Niitä paikkoja, joissa turistit kävelevät lallalallalaa kamerat kaulassa, on selvästikin kohennettu, maalia on pinnassa, katuja kunnostettu. Vanhat kauniit talot, ne jäljellä olevat, ovat yhä kauniita. Vieressä rönttölää, köyhää ja sotkuista. Kuka ottaisi kaupunkisuunnittelun haltuunsa ja toisi kaikille juoksevan veden?
Vähän ytimen ulkopuolella Sábanan puistossa costaricalaisen taiteen museo yllättää, se onkin ilmainen. Puistossa, autoväylien keskellä, juostaan lenkkiä, uidaan, kävellään. Kaipaan kahville ja siksi siis keskustaan, vaikka olin vannonut, että sen jätän väliin. Café Miel oli silti listoillani ja sinne haluan mennä. Koska? Kakut pursuavan herkullisia, tiskissä ylenpalttista makeutta ja houkutusta.
Enkä sitten syönytkään kaakkua, vaan suolaisia empanadaksia, sillä Costa Ricassa ei makea lopulta vetoakaan. Ehkä lämpö, kosteus, liikaa virikkeitä. Tärkeintä oli paikka. Kortteli on yksi kaupungin koruja, lähiseinillä köynnöksiä ja ympäristö kaunista eli ehdottomasti nähtävää. Kaunis ei nimittäin ole adjektiivi, jolla kaupunkia kuvaisin.
Jademuseo oli lähellä, muistin ja halusin viedä perheen sinne. Mutta se olikin vaihtanut paikkaa. Päätettiin silti kävellä, vaikka jännitti. Piilotin puhelimen. Oranssin kansallismuseon paikkeilla olin jälleen kartalla ja seutuhan olikin lähes kutsuva. Täällä oli rakennettu, siivottu. Vanhan tornin takana kumotti kauhistus, moderni kerrostalo, joka on kuulemma katastrofi. Kukaan ei halua asumaan tänne, pieniin ja kalliisiin asuntoihin.
Juoksemme vauhdilla tyylikkään museon läpi ja mielestäni jade-osuus on paljon pienempi kuin aikaisemmin, sen sijaan näytillä on keramiikkaa vaikka mistä. Ei haittaa, tuli nähtyä nämäkin kulmat.
Kirjaston luona muistan, kuinka kauan sitten puhuin puhelimessa Annamarin kanssa, kun maa järisi. Hän oli rakennuksen vieressä puhelinkopissa.
Pyhä José. Olet vähän rempallaan, joten mikään ei ole muuttunut. Tapaamisemme oli tärkeä. Silti on myönnettävä, että olin helpottunut päästessäni pois.
Sammakot ruuttaavat vettä. The frogs spit water.Costa Rican taidemuseon näyttelyistä osa on ulkona. Part of the exhibition of the Costa Rican Artmuseum is outside. Tykkään kultahuoneesta. I like the golden room, very fancy.Naiset liikkeessä. Women on the move.Limittäin ja lomittain uutta sekä vanhaa. Ja välissä liikennettä. New and old and between there´s a lot traffic.Café Mielillä on koti yhdessä kauniimmista rakennuksista. Café Miel has a home in one of the most beautiful buildings.Kansallismuseo on väriläiskä. The national museum is a colorspot in the city. Tässä jotain mistä en tykkää, kerrostalo museon takana. This is what I don´t like, the building behind the national museum.Kirjasto. The library.Vanhoja upeita taloja. Old beautiful buildings.Tämä loistaa ilta-auringossa. This is glowing in the evening sun.Jotenkin nättiä tämäkin. Somehow nice too.Café Miel on hyvässä seurassa. Café Miel in good companyt.Metropolialueen uutta profiilia. The new profile of the metropolitan area.
Kostea viikonloppu oli todella sananmukainen ja vettä lotisee tänäänkin. Mutta jalassa on kuivat sukat, eikä kasvoja pitkin valu vesi, toisin kun lauantain lenkillä ja sunnuntain pyöräilytapahtumassa.
Kalastajat olivat kesän kuivuuden jälkeen saapuneet metsän jokivarteen. Harmaahaikara tuijotti meitä hetken, palasi sitten omiin toimiinsa eli tarkkailemaan vedenalaista liikehdintää tuoreen snäkin toivossa.
Sieniä näkyi siellä täällä ja saksanpähkinät värittivät polkua, rusahtelivat kengän alla. Joku kyläläinen oli tullut jumppakassin kera pähkinään ja lattoi juuri valtaisaa saalistaan jemmaan, jatkaakseen seuraavan pussin täyttämistä. Tungin taskuun niin paljon kuin mahtui ja juostessa se tuntui heiluvalta vesimelonilta taskussa. Ei varsinaisesti helpottanut askellusta.
Nyt on kaloja. Now there are fish again.Kiharakampaus. Curly hairstyle.Nää pitävät sadetta. A rainy moment to rest.Vihreät verhot pähkinäsaaliin ympärillä ovat viikunanlehtiä. The green curtains are figleaves.
Sadetutka lupaili sunnuntaina Zürichinjärvelle vähäsateista osuutta iltapäivään asti. Päätin, että jos aamulla ei tulisi vettä siinä määrin, että vaatteet kastuisivat välittömästi, lähdettäisiin järven toiseen päähän vievään pyöräilytapahtumaan. Ensimmäiset 10 km mentiin omia polkuja, kukkulan viiniviljelysten kautta lähtöpisteeseen Meileniin. Puhallettu kaariportti heilahteli tihkussa ja tuulessa surkean yksinäisenä. Ei soittokuntaa, ei väentungosta, ei myslipötköjä tai jätskejä ilahduttamaan polkijaa.
Ajeltiin melko yksin ja vauhdilla eteenpäin, suunnitelmien mukaan ainakin siihen asti, kunnes sade estäisi näkyvyyden. Stoppi tuli yllättäin 7 km ensimmäistä etappia eli Rapperswilin linnakaupunkia.
Sunnuntain fiilis. Harmaa ja kostea. The feeling of Sunday: gray and wet.Tilaa tiellä. Almost nobody there.Rapperswil häämöttää. There´s Rapperswil.Ekat täällä. We were the first here.
Edessäni ajoi neljä rinnakkain täyttäen kaistan, heidän vieressä kaksi peräjälkeen ohitusmeiningillä. Lähdin kiihdyttämään samaa vauhtia, ajatuksenani vetää näidenkin ohi. Edessäni oleva teki yllättäin jonkun ihme liikkeen sivulle, minä hätäjarrutuksen. Aldo perässä samoin, niin tiukan, että päätyi syleilemään asvalttia.
Tien sivussa tarkastettiin tappiot ja todettiin, että laastari oli repusta loppu ja desinfiointiliina kuivunut. Hurjalta näyttänyt lento oli kuitenkin pintapuolinen, vaikkakin törkeät jäljet jättävä, joten eteenpäin.
Rapperswilissa oltiin päivän ensimmäisinä asiakkaina koputtelemassa ensiapuvaunun ovelle. Desinfinointisession jälkeen pohdittiin sadetilannetta, joka oli kääntymässä rankaksi. Jos vielä vähän eteenpäin, Bächlihofin kurpitsafarmille, ajattelin. Sieltä löytyisi katosta ja ruokaa.
Varsinaisesta gourmet´sta ei ollut kyse, kun ladoin lautaselle sapuskaa, mutta kuumaa ja täyttä energiaa. Höyryävä kahvi lämmitti, eikä edes ottanut niin päähän se, että varapaita oli litimärkä ja kylmä. Olin tunkenut reppuun kaksi vesipulloa, joista toinen oli törmäyksessä auennut ja kastellut kaiken, lompakkoa myöten.
Rankkasade lounaan päätteeksi pisti jälleen pohtimaan jatkoa. Toisaalta, housut oli jo likomärät, lenkkarit kuin veteen upotetut pesusienet. Tähän parikymmentä kilometriä lisää järven toiseen ääreen ei pahentaisi tilannetta.
Kuumaa sapuskaa. Hot food.Kurpitsat sateessa. The pumpkins in rain.Muutama lajike siinä. A couple of different pumpkinvarieties there.
Vedin sadetakin hupun päähän, sen päälle kypärän ja pyyhin vettä satulalta. Ajeltiin ohi luostarin, sekö talon, jonne täkäläinen psykoanalyytikko C.G.Jung purjehti järven toisesta päästä ollakseen rauhassa. Rauhassa oltiin mekin; rankkasade oli hyydyttänyt vähäisenkin osanoton. Tie oli autoilta suljettu ja ne muutamat pyöräilijät istuskelivat juoma- tai ruokatauolla katosten alla odottelemassa sateen laantumista.
Lupasin itselleni Schmerikonissa kaakkupalan ja jättikupillisen kahvia. Perillä oli tarjolla pyörähuoltoa, lounasta ja olutta. Missä oli kaikki kahviteltat, kuppikakut ja suklaakakkuja myyvät vapaaehtoiset? Riehakas lopputapahtuma? Torvisoitto?
Katoksen päälle kertyi vesimassoja joita poika tökki sormellaan tyhjäksi. “Saisiko olla burgeri?” ehdotti mummeli hymyillen. Torjuin sen, mutta nyökkäsin letulle. Aldolle kanelisokerilla, minulle Nutellalla. Ja sitä kahvia.
Proosalliseltahan annos näytti ja kahvi oli surkeaakin laihempaa, mutta kuuma lettu suussa olin tyytyväinen. Tällä jaksaisi kotiin.
Schmerikonista takaisin ajeltiin rantatietä niittyjen viertä. Ilmavirta ja sade heilutteli kolmen ilmapallon rykelmää ensin yhtäälle, sitten se leijaili toisaalle. Kaksi lehmää katseli kiinnostuneena lähestyvää spektaakkelia, kolmas kauhistui ja rynni toisaalle. Pallot seurasivat lehmää ja se päätti lähteä kokonaan toiseen suuntaan. Laskeutumispaikaksi valikoitui niityn keskipiste. Pelokas lehmä kävi haistelemassa niitä varmistaakseen, että härpäke on eloton, eikä esimerkiksi jättimäinen surviainen. Perästä tuli kaksi muuta vasikoineen. Koska tilanne oli vielä epävarma, ne jättivät pienokaisensa vähän taaemmas, kunnes totesivat, ettei tässä ole hätää. Palloista ei olisi uhkaa.
Useimminten Slow up, oli se sitten Zürichinjärvellä tai muualla Sveitsissä, osuu aurinkoiselle, lämpimälle päivälle. Zürichissä on syksyn viimeinen tapahtuma; ripaus kesää on tuntunut ihanalta. Sade & pyöräily ei koskaan ole ollut lempikomboni, mutta jotain hauskaa hulluutta tässäkin oli. Plussia lisäsi huomio, ettei lenkki tuntunut juuri missään. Ei karmeaa väsymystä, eikä kipeitä lihaksia. Ja tasapuolisuuden nimissä olimme molemmat, mies ja minä, toinen silmä turvonneena seuraavana päivänä. Loppumatkasta sade vaimentui ja ilmassa lenteli hyttysiä, joista yhden matka päättyi verkkokalvolleni.
Kuuma lettu ja laiha kahvi. Hot crepeand very bad coffee.Kuka sinä olet ja miksi makaat laitumellani? Who are you and why are you on my lawn?Harmaa Rapperswil. Grey Rapperswil.Kello jäi päälle lounaan ajaksi. Mutta kilometrit täsmää. Forgot to stop the watch during the lunchbrake, but the kilometers match.
En resumen: Una vuelta en bici en la lluvia. 78 km a la par del lago de Zurich, hasta Schmerikon. Positivo: cansancio minimo, crepa caliente, casi nadie en la calle. Negativo: una caida, mal café y un mosquito en el ojo.
Kurzgesagt: Slow up in Zurich, von Meilen bis Schmerikon im Regen. Positiv: minimal Muskelkater, eine heisseCrêpe, fast niemand auf der Strasse. Negativ: ein Sturtz, schlechter Kaffee und eine Mücke im Auge.
Hiukkasen meinasi verenpaine nousta, kun Suunnon ruutu oli mustana juuri sillä hetkellä, kun piti startata kohti Italian rajaa. Reitillä kuulemma vaaditaan jonkinlaista suunnistustaitoa. Ilman kellon tukea en lähde, hermoilin.
Kello heräsi kuitenkin henkiin; seuraavana yllärinä oli ruuhka moottoritiellä, puolivälissä matkaa. Yhtä matelua ja odottelua. Kesäkuu on kuitenkin hyvä hetki myöhäisille lähdöille; valoa riittää pitkälle iltaan.
Surettaseen ja Surettatalin lähimailla olin jo aiemmin katsellut kiemurtelevaa solatietä Italiaan. Mitä sieltä löytyy? Kivoja paikkoja? Jotain kivempaa kuin rajan tältä puolen? Kyltin mukaan ainakin ruokaa, mikä tietenkin veti minua puoleensa. Aina.
Kukkulan yli ja alas laaksoon ei selvästikään ole kaikkien kuppi teetä; edessä mateli auto pohjoisesta, hidastellen juuri nousevan mutkan selvitettyään ja aiheuttaen nytkähtelevää ajoa takana tuleville.
Montesplugan pikkuruinen kylä näytti Italialta; oli väriä, vähän heikossa hapessa olevia rakennuksia ja rauhallista istuskelua auringossa. Patojärvi Lago di Montespluga kimmelsi auringossa leveänä ja laveana, suistomaisena vesistönä.
Siinä, mistä kuvittelin polun lähtevän, oli portti ja kieltomerkki. Aldo muistutti, että costaricalaisena häntä ei estä mikään ja kiersi aidan toiselle puolen. Suunta oli silti väärä. Hetken pyörimisen jälkeen näkyi kohta, josta saattoi kuvitella jonkun joskus kulkeneen. Sinne. Kyltti oli selän takana. Valkoinen, haalistunutta punaista, ilman tekstiä. Siinä kaikki.
Reitti oli rengas tai ehkä pehmeä neliö, suurin osa matkasta Italian puolella. Neliön yläosa kuljettiin Sveitsissä. Se, että vertikaalista nousua oli vain puoli kilometriä harhautti. Lyhyehköllä eli n. 7 km:n matkalla se tarkoitti jyrkkää mäkeä ja koko kipuaminen heti alussa.
Polkumerkit oli varmaankin maalattu viime vuonna tai ehkä ennen koronaa, joten niitä jouduttiin etsiskelemään. Siinä polkua arpoessa katseltiin silmästä silmään murmeleita, viisi vaaleahkoa, pulleaa ja vilkasta otusta sujahti nopeasti koloihinsa.
Merkkien lisäksi myös se varsinainen reitti katosi ensin kivikkoon, sitten louhikkoon. Oltiin kuin temppuradalla, ihan muina kiipeilijöinä, ensin kädet apuna ja sitten takapuoli kolmantena jalkana, kuten Aldo asian ilmaisi. Joku saattaisi sanoa istuen.
Oli älyttömän hauskaa, ettei vain kuljettu eteenpäin tallaten rotkon reunalla. Molemmat oltiin tyytyävisiä siitä, että kivillä kiipeilyä ja hyppelyä oli tullut harrastettua lapsuudessa, Aldo costaricalaisissa joissa, minä Kotkan saaristossa. Ja kerrankin pilateksen tuoma kehonhallinta pääsi loistamaan.
Kivien kantit ja varsinkin kirkkaanvihreä sammal niiden päällä olivat teräviä ja veri valui säärtä pitkin. Pohkeet loistivat ensin punaisina raapaleista ja illalla auringosta. (Miten se jalkojen rasvaaminen aina unohtuu?)
Nousun välissä oli pakko vetäistä pienet leivät, mutta varsinainen tauko pidettiin ylhäällä Lago Azzorella. Solassa puhalsi kylmä tuuli, eikä todellakaan tullut mieleen edes uittaa jalkoja. Aldo tietenkin riisui välittömästi sukat ja kengät ja seisoi tyytyväisenä keskellä jääkylmää alppijärveä. Ei kuulemma edes kovin hyytävää.
Minä sillä aikaa puin päälleni kaikki löytyvät vaatteet ja kaduin, etten ottanut mukaan vetskarillisten housujen puntteja. Sortseissa olin kananlihalla.
Löysin lepotuolimaisen kohdan, jossa ei ollut tyyntä, mutta ainakin vähemmän tuulta. Kevennettiin repun eväspuolta ja lähdettiin tallaamaan kohti Sveitsiä, siis muutaman kymmenen metrin päähän.
Järven tasolla alkoi matkalla olla läikkiä lunta. Toisinaan myös oletetulla reitillä, alaspäin mennessä myös rinteessä. Ne pystyi silti hyvin kiertämään.
Kun edessä oleva merkki ei enää ollut puna-valko-punainen, vaan valko-puna-valkoinen, äskettäin maalattu ja vieressä keltainen kyltti, joka kertoi suunnista, oltiin taas Sveitsissä. Jalkojen alla ihan oikea polku ja matka selkeä.
Siis louhikkoon asti, tällä kertaa alaspäin. Kirkkaat merkit kyllä näkyivät hyvin, poluksi en reittiä silti nimittäisi.
Pienen järven, Bergseelin, jälkeen oltiin suoran Splügenpassin solatien yläpuolella. Kiemura näytti upealta, mutta kapeneva patikkapolku oli hetken sen näköinen, että saatoin väittää palaavani takaisin sinne mistä tultiin. Toisinaan kannattaa kuitenkin mennä hiukan eteenpäin, kulman takana ei välttämättä aina odotakaan rotko ja kylmä hiki.
Rajan paikkeilla Sveitsin puolella oli kartta, tervetuloa patikkamaahan, kylttiä joka suuntaan. Me jatkettiin eteenpäin kukkaketojen poikki, kivistä ladottua tietä pitkin. Muinaiset roomalaiset tekivät pari tuhatta vuotta sitten hyvää työtä, Alpit ylittävää reittiä on yhä hyvä tallata.
Viimeinen pätkä oli vehreää, niityillä kukkivat alppikukat, keltainen alppivuokkokin ja valkoinen ahokissankäpälä.
Näemme matkalla kahdeksan ihmistä, eikä Montesplugan kylälläkään ollut illalla enää juuri ketään. Kioski meni kiinni, kaksi pienempää ravintolaa näyttivät tyhjiltä. Päädyimme La Capriatan katetulle terassille. Toppatakkinen nainen ei kestänyt lämpötilaa, vaan poistui seuralaisensa kera oluen jälkeen. Sisällä ei ollut tilaa. Kinttuja paleli ja yritin lämmittää niitä avaamalla servetin.
Tilasin salaatin, Gli Gnocchetti di Chiavenna, juustoisen ja valkoispulisen peruna-leipä-minignocchi-annoksen ja vielä kokonaisen kalan grillatuilla vihanneksilla. Salaatin jälkeen en ollut varma jaksaisinko enää muuta ja kalalautasen tullessa tajusin ajatelleeni zürichiläisesti. Montesplugan annokset olivat valtavia ja niin ilahduttavia.
Lähdimme takaisin solatietä, joka nyt oli tyhjä. Vuoret loistivat keltaisina ilta-auringossa. Solatien ainut kuppila Berggasthaus Splügenpass kuulemma panostaa ruokaan, on kai paineita Italian läheisyydessä. Se jäi seuraavaan kertaan.
Lombardia, täältä tullaan! Lombardy, here we come!Lago di MontesplugaMontesplugan kylä. The village of Montespluga.Tässähän on ihan polku, sitä sitten tuonne ylös. We found the hiking path, after some moments of uncertainty.Ensimmäiset vaikutelmat: täällä on kaunista. First impressions: it´s beautiful here. Ciao, Montespluga!Löysin kultaisia sieniä lehmänlannassa. I found golden shrooms in cow manure.Tämä on vielä suht hyvää reittiä.Mutta polku… This is still quite ok route.But a path…Hän kipuaa. He climbs.Välisnäkki. A snack.Kiipeilijä Helve dokumentoi reittiä. The climber Helve is documenting the way.Hetken verrean oli katseltava kukkia. For a moment concentrating on the flowers.Hädin tuskin pystyssä tuulessa, mutta ylhäällä vuorella. Almost flying with a wind, but up in the mountain.Lago Azzurro (IT)Lepotauko. A moment to relax. Lohkareiden takaa tulee mies. A guy appears behind the rocks.Suomalainen valitsee lumen. The Finn choosees the snow.Raja ylitetty, Sveitsissä. Se tietää tuoreista patikkamerkeistä ja keltaisista infokylteistä. How do you know, you are in Switzerland: freshly painted marks and yellow hikingsigns. Suunta on oikea, Splügen-sola. The right way, Splügen pass.Sveitsin vuoria. The Swiss mountains.Kivikko on meidän polku, alla solatie. The rocks are our path. The serpentine road is Splügenpass.Bergseeli (CH)Alppikukkia. Alpineflowers.Ja takaisin Italiaan. And back to Italy. Ahokissankäpälä. Antennaria dioica.Tämä näyttäisi alppireitiltä, mutta tässä mennään kyllä ihan tasaista. What´s this sign?Muinaisten roomalaisten reittiä. Via Spluga.Keltainen alppivuokko. Yellow alpine anemone.Iltapalaa. Some evening snack.Montesplugan raitilla on hiljaista. It´s peaceful in Montespluga. Berghaus Splügenpass (CH)
En resumen: La primera caminata de dos paises, en el paso de Splügen (CH) o Spluga (IT)! Caminar es tal vez mucho decir, más bien era escalar. Al menos parcialmente.Puntos extra del paisaje y de la comida en Montespluga.
Kurzgesagt: Erste zwei Länder Wanderung beim Splügenpass. Ziemlich kurz, steil und steinig, aber super schön und macht spass. Extra Pünkte für das Essen in Montespluga.
Tähän asti on mennyt ihmisten välttelyn suhteen todella hyvin. Olen onnistunut valitsemaan lähes täydellisiä retkipaikkoja, joten kerrankos sitä sitten erehtyy.
Lauantai on yleensä se parempi päivä viikonlopusta. Osa väestöstä juoksentelee kaupungilla, toreilla ja turuilla, joten luonnossa on tilaa. Sunnuntaina tiet täyttyvät varsinkin iltaa kohti, kun kaikki, sekä päiväreissulaiset että viikonlopun viettäjät palaavat kotiin.
Wildhaus on itä-Sveitsissä, lähellä ja kivaa seutua. Ja viime lauantaina tosi kaunista – sekä ihan hirveää.
Samaan paikkaan oli ilmeisesti päättänyt lähteä koko Zürichin kantoni, ajattelin. Myöhemmin selvisi, että sen lisäksi myös kaikki saksalaiset. Sveitsi vetää, kun naapureilla on paikat kiinni.
Kotoa lähdettiin sumussa. The morning started foggy.Aurinko on löytynyt. We found the sun.Autojen rivi on kuin helminauha. It´s not a pearl string, but parked cars. Tämmöinen patikkapolku hissille. Hiking towardsthe lifts.Jo aika lähellä hissiä. Pretty promising, lift nearby.
Lähdettiin matkaan suht ajoissa, joka oli lopulta liian myöhään, koska ensimmäinen, toinen ja kolmas parkkipaikka olivat täynnä. Neljä avutonta liikenteenohjaajaa seisoskeli ja katseli virtaa. Juu, ajakaa vain pitemmälle. Minne? Laakson päähän? Mieluiten Itävaltaan? Hornankuuseen?
Kulkupelille löytyi lokonen äärimmäisestä rivistä. Ne ressukat, jotka tulivat perässä, joutuivat peruuttamaan takaisin jonossa ja pysäköimään kenties seuraavaan kylään – tai kyllästyivät ja lähtivät kotiin.
Patikointi alkoi siis jo laaksosta. Tallasin autojonon vieressä jäistä tietä, koska pelto upotti polveen. Vasta puolisen kilometriä myöhemmin hoksasin, että autojonon ja parkissa olevien toiselta puolen löytyi talvikävelytie. Kuvittelin sen olevan hiihtäjille, luistelijoille siis, ja kaiken ärtymyksen sivussa kärsin tajuttomista tunnontuskista tuhotessani latua kenkä upoksissa.
Köysiradan lippujonossa helpotti hieman. Vain muutama edessä ja minuuteissa istuttiin hississä menossa ylöspäin.
Ylhällä avautui hulabaloo, joka juhli endemiaa pandemian sijaan. Maskeja ei käyttänyt kukaan – paitsi rinneravintolan vessassa – ja surpussa höngittiin minne sattuu.
Patikkapolulla sydämellinen vastaanotto. Heartwarming hikingpath.Kannatti sittenkin hikoilla parkkijonossa. It might have been worth while sweating in the parking line.
Katsoin kelloa huolestuneena, koska patikkareitti oli arvioitu paussitta neljäksi tunniksi. Enää ei ollut aikaa näin pitkään. Urheilukello kai aavisti jo valmiiksi hermostuneen tilan ja ryppyili. Tai sitten vain täpinöissäni ja tajuttomassa auringossa painelin liian nopeasti, hitaasti, pyyhkäisin väärin, huidoin ja sohin ja kulutin seuraavat kallisarvoiset minuutit yleissähläämiseen.
Reitin pää oli siis kateissa sekä ruudulla, että käytännössä. Jo aiemmin olen huomannut, että näillä seuduilla kyltteihin panostetaan mahdollisimman vähän. Että kyllä ne löytää, jos haluaa. Ihmismassassa ei näkynyt mitään osviittaa kävelyreittiin, mutta pari kävelijää tuli yhdeltä suunnalta, joten sinne. Siis väärään suuntaan. Paluu takaisin.
Pienen pieni Winterwanderwege – viitta löytyi köysiratajonon ja muiden massojen massojen takaa. Samalla kun vierestä suihkasi T-hississä mukavasti matkaavia laskettelijoita, me tallaajat hikoilimme ylämäessä pöperöisessä lumessa.
Pullo tyhjäksi heti alussa. The bottoms up already in the beginning.Varjoa ja aurinkoa. Shadow and sun.
Muutama sata metriä eteenpäin stressi oli mennyttä, pulssi nakutti tiukasti muuten vain, sellaisella terveellä tavalla. Metsässä käveli pari muuta, lumi kimmelsi, aurinko lämmitti kasvoja ja alhaalla lelluva sumu näytti täältä käsin pumpulikerrokselta.
Kellon GPX:ät olivat ihan pielessä, mutta matkalta löytyi pari selventävää karttaa. Reitin suoran osuuden jälkeen edessä oli ikäänkuin kolme erillistä silmukkaa tai rengasta ja päätettiin koukata ensin vasemmalta, tullessa oikealta. Viimeisen paikkeilla oli selvää, ettei päivää enää riittänyt kahden tunnin lisäsilmukkaan. Hiukan otti aivoon, sillä paljon ei puuttunut, mutta viimeiseen hissiin oli ehdittävä ja sapuskapaussikin pidettävä.
Pikkuruisia lumivyöryjä. Small avalaches. Ylös ja alas. Up and down.Lumikenkäilijöitä liikkeellä. Snowshoers on the way.Tässä on pätsi. Ei tuulta, kovasti aurinkoa. A lot sun, no wind.Toisen puolen huippuset. The peaks on the other side.
Kiivettiin korkeimmalle kohdalle ja vetäistiin jumppamatto pyrstön alle, ihan vain polun reunaan, koska sivussa upotti. Edessä oli särmäinen vuori, aurinko porotti päin pärstää, joten mikäpä tässä. “En tiedä pitäisikö sanoa, mutta tuolla edessä rakennusten luona on ihana penkki” tiedotti ohikulkeva neropatti. Siis ei pelkästään istumapaikka, vaan myös wunderschön.
Natustin viimeiset patikoitsijan piparkakut, jalan muotoiset, luonnollisesti. Täällä vallitsi rauha. Ja oikeastaan reitti oli yksi parhaista. Tarpeeksi pituuttakin, jos siis olisi ollut aikaa.
Alppitila lumen ympäröimänä. An alpine farmhouse surrounded by snow.Ihanteellista. Idyllic.Leiri seuraavalle nyppylälle. On the left is our snackspot. Minä ja karmea nälkä. Me, very hungry.Patikkapiparit. Hikers cookies.
Paluumatkalla reitti oli varjoisa ja sinisessä tuli viileä. Hissien luona lähenevä ilta näkyi seudun rauhoittumisena. Päätettiin napata lähtiäisiksi kioskikuppilasta kahvit. Ihmisenä olen selvästikin huonoa materiaalia; en opi kokemastani. Vuoden toinen kahvi kodin ulkopuolella ja linja jatkuu pulverina. En sanoisi, että se oli pahaa, mutta ehdottoman mitätöntä. Ensi kerralla ne omat sumpit mukaan.
Laaksossa autojen helminauha oli alkanut liikkua. Costaricalainen kovapää päätti mennä sieltä, missä on tilaa eli pellon poikki. Kilometri umpihangessa polvea myöten on omiaan tiristämään loputkin mehut ihmisestä.
Takaisin varjossa. Back in the shadow.Säntishän se siellä. That´s Säntis.Huono kahvi nro 2. This years 2. bad coffee.Laskettelijatkin menossa kohti laaksoa. The skiers also going towards the valley.Hissillä alas. Down with the lift.Kuu Wildhausin yllä. The moon over Wildhaus.
Kintut pääsivät lepoasentoon välittömästi, eikä autosta tarvinnut liikahtaa minnekään ylimääräistä tuntia myöten. Mateleva ruuhka nimittäin alkoi parkkipaikalta ja jatkui seuraavat 30 kilometriä. Jottei olisi niin ottanut päähän, järjesti luonto upean auringonlaskun. Shown loppuhuipennuksena sujahdimme pilkkopimeässä paksuun sumukerrokseen.
Seuraavakin päivä oli vuorilla täydellinen. Annoin olla. Juoksin kotiseudulla kevyesti lumettomilla, mutta kauniin huurteisilla metsäteillä puron vartta, enkä todellakaan tuntenut sen kummempaa retkitarvetta. Hyvin harvinaista, joten kirjattakoon se muistiin.
Ajetaan kohti auringonlaskua. Ja sumua. Driving towards sunset. And the fog.
En resumen: Creí que eramos yo y el cantón Zurich completo en las montañas de Wildhaus, pero en total por ahí andaba además todo Alemania.
Kurzgesagt: Ich dachte alle aus Kanton Zürich waren in Wildhaus am Samstag, aber zum Schluss war da auch das ganze Deutschland.
Huokaisten istahdin autoon. Näin itseni Costa Ricassa Playa Grandella, meidän perheen lempirannalla. Siellä meitä juuri jaettaisiin porukoihin, te keräätte roskia noiden palmujen luota, te taas tästä, missä on merikilpikonnan jälkiä, pitäkää välimatkaa ja maskit päällä. Heikka menisi varpaan väleihin ja varoisin simpukoita, joissa on piikkejä, eivätkä pistoskohdat jalkapohjassa parane millään. Vetelisin maskin ympärille aurinkorasvaa ja paitaa selän ylle. Minä kuuluisin ryhmään, joka menee kohti Tamarindon päätä, jokiuoman lähelle, silläkin uhalla, että sinne saattaa erehtyä krokotiili. Enää en silti kahlaisi puoleen sääreen, kuten aiemmin.
Linnake modernin keskellä. / Fortress surrounded by the modern.
Playa Grandella oli siis viikonloppuna rannan siivoustalkoot. Minä sen sijaan matkalla Badeniin. Matka se sekin on, 25 km päässä kotoa. Tehtäväkin oli tärkeä, lähdimme noutamaan suklaajoulukalenteria Päivin putiikista.
Costa Rican haikailuun on syynsä. Marraskuu ensinnäkin. Sitä tuskin tarvitsee hirveästi avata. Toisaalta emme ole käyneet aikoihin. Ja nyt, matkailun jumitilanteessa, mahdollisuudet ovat entistäkin rajoitetummat.
Sveitsissä paistoi aurinko, kuin Playa Grandella konsanaan. Zürichin tökkivän liikenteen aloimme päästä reissuvireeseen. Joulun alta on peruttu yksi toisensa jälkeen tapahtumia, niitä kivoja tunnelman nostattajia. Tänä vuonna ei ole suomalaisten joulutoria, eikä kaupungin keskustan joulumarkkinoita. Badenissakin olemme usein adventin aikana piipahtaneet, sillä pienen vanhankaupungin keskellä tunnelma on lämpimän jouluisa.
Baden palkittiin arkkitehtuurisen perinnön kehittämisestä ja vaalimisesta. /Baden got a price in preservation of it´s architectural heritage. Kaupungin poliisi on valinnut oivan kohdan asemalleen./The city police has chosen well the location.
Toni Arealin, entisen jugurttitehtaan, nykyisen taideyliopiston kohdilla aloimme lämmetä. Jees! Retki! Baden! Vierailu Suomi-tunnelmaan kotimaan kielellä!
Muutama minuutti siitä olimme liikennevaloissa. Edestä menee tien poikki ratikkaraiteet ja parinkymmenen metrin päässä on seuraavat valot. Epäilen, että valot eivät olleet synkassa, sillä muuta selitystä en keksi. Joka tapauksessa tajusin jarrutuksesta, että se ei riitä. Rekisterikilpemme taipui kohdatessa edellä ajavan perän.
Badenin ruskaa. / The fallcolors in Baden.Kuppikakkuvahinko./Cupcake accident.Tässä tiivistyy mielikuvani Badenista: viehättävää kaoottisuutta./This is to symbol my feelings of Baden. A bit chaotic in a cute way.
Zürich on pieni, ahdas ja liikenne nopeita ratkaisuja vauhdilla. Siihen nähden ihmeellistä, että tämä on ensimmäinen peltivaurio 20 vuoden aikana. Ja vaurioina vain pieni kolaus kuskin itsetunnolle.
Joten asioiden selvittelyn jälkeen: Baden, täältä tullaan!
Vanhankaupungin kaduilla olimme jälleen raiteillamme, kuin turistit konsanaan. Ensimmäiseen ruutuun otin katunäkymän, jossa roikkuu jouluvalot odottavina. Myöhemmin katsoin kuvaa tarkemmin. Kyllä, olin ikuistanut virastotalon ja poliisilaitoksen ympäristöineen. Tänään poliisi oli näköjään päivän sana.
Kuppikakkuja makeuttamaan elämää. /Cupcakes to sweeten your life.
Badenista en ole oikein osannut päättää mikä se on. Vanha osa on kaunista, mutta se tuntuu jääneen uuden, sekaisehkon rakentamisen keskelle puristuksiin. Ehkä pitäisi kerran tulla vain tepastelemaan. Kylpylävierailulle. Sitten tulevaisuudessa, koronan haalistuttua muistoksi.
Finnis.chin kohdalla aina unohdan kaiken muun aikomani. Sillä askeleella, kun putiikki osuu silmiini, ovat valokuvat huonoja huolimatta ikivanhoista ja kuvauksellisista rakennuksista ikkunoineen, kukkaruukkuineen ja seinämaalauksineen. Ja se suomalaisen designin liike jää lähes aina kuvaamatta. Päivi samoin. Astun sisään ja se on sitten siinä.
Cupcake 1.Cupcake 2.Cupcake 3.
Ovella muistutan rutiininomaisesti, että keittiöni on ahdas, kaapit liian täynnä astioita ja mitään en tarvitse. Se on julmaa, sillä jo vuosia olen katsellut riisiposliinisia kahvikuppeja sillä silmällä ja olisin valmis investoimaan pellavaisiin keittiöpyyhkeisiin, ellei niitä olisi kaapissa sata jo valmiiksi. Suomalainen loksahtaa silti Päivillä paikoilleen. Tuntuu kodilta, vaikka meidän todellisessa kodissa Zollikonissa ollaan todella kaukana suomalaisesta designista ja tyylistä. Se on kai se pohjoismainen henki, jota on välillä hyvä hengittää.
Niin, niitä kuvia. Ei ole. Sen sijaan lastasimme perheen yhteiskaahminnalla kassin täyteen suklaita, pipareita ja tietenkin sen Fazerin kalenterin, joka on yleellisyyttä ulkomailla ja varsinkin korona-tilanteessa. Ja koska Aldo on Leviksille ja marimekolle uskollinen kuulemma loppuun asti, mukaan lähti myös yksi teepaita niiden useiden reikäisten tilalle.
Kaartavalta mukulakivikadulta löysimme kuppikakkuputiikin ja meistä päivän dramaattisuus vaati lunastamaan mukaan kolme herkkua välipalaksi. Pysähdyimme Limmat-joen varteen avaamaan rasian, jossa kaikesta varovaisuudesta huolimatta oli tapahtunut liikettä. Yksi törötti päällään, toinen sivuttain, kolmas kellistyneenä. Päivän teema oli selvästikin kolarointi.
Tötterökakut saatiin laahmittua kokoon ja haukkauksen kohdilla ulkomuoto ei enää haitannut ketään. Kakkunen vatsassa oli joka tapauksessa tyytyväinen olo.
Päivi kertoi, että jouluvalojen sytytyksen ohessa olisi luvassa tunnelmaa; ehkä silloin palaamme. Luen myös joen varrella olevasta jalkakylvystä. Ohikulkija voi istahtaa penkille ja sujauttaa viluiset jalkansa höyryävään termaaliveteen ja tuijotella joelle. Sitäkin haluan kokeilla. Kunhan ajat sen sallivat.
Badenin vanhankaupungin kaduilla on kauniita yksityiskohtia./Baden has beautiful details in the old part of the town.
En resumen: Nuestro destino hoy era Baden, para ir a recoger design y chocolates finlandeses de la tienda Finnis.ch. El paseito resultó ser de dos accidentes – pero no nos dejó con mal sabor. Al carro solo se le dobló la placa y los cupcakes los disfrutamos en todo caso, un poco aplastados, pero ricos. Y regresamos a casa con una bolsa, que nos rescata la navidad. Memorias de sabores nordicos.
Kurzgesagt: Baden ist immer schön, obwohl die zwei kleine Unfälle hätten wir verzichten wollen. Schaden waren zum Glück winzig – und nach Hause sind wir mit einem Sack voll von nordische Geschmackserinnerungen von Finnis.ch gekommen.
Oletko koskaan käynyt Pohjois-Koreassa? En minäkään, eikä lähitulevaisuuden matkasuunnitelmissa ole minkäänlaista viittaa siitä, että sinne haikailisin. Mutta tämä kummallinen, sulkeutunut ja ydinaseita henkivakuutuksenaan käyttävä maa kiinnostaa. Jo itsessään, mutta myös siksi että johtaja Kim Jong Un ja minä olemme asuneet yhtä aikaa Sveitsissä.
Kim Jong Un kävi koulua Bernin lähistöllä ja olen usein miettinyt, eikö ihmiseen, joka on viettänyt täällä lapsuusvuosiaan tarttunut yhtään sveitsiläisiä tai eurooppalaisia arvoja tai moraalikäsitteitä. Koko Pohjois-Korea on käsittämätön. Onneksi entinen kolleegani YLE:n ulkomaantoimituksesta, Mika Mäkeläinen, on avannut näkemäänsä ja kirjoittanut maasta kirjan.
Mäkeläinen ja kaksi uutta parasta ystävää, jotka pysyvät kintereillä koko Pohjois-Korean vierailun ajan.
En tiedä miksi kuvittelin tarttuvani teokseen, joka olisi tunnelmaltaan harmaata maailmanpolitiikkaa ja raskasta paraatia. Luultavimmin teemansa vuoksi. Jos Pohjois-Korea jotain maailmalle uutisissa antaa, niin uhkaa, ilottomuutta, turhia neuvotteluja, massojen voimaa ja painavaa pelkoa. Mutta Mikä Mäkeläisen ja hänen kertojanlahjansa tuntien olisi pitänyt tietää toisin. Kirja on erittäin luettava, sujuvan hauskasti kirjoitettu, viihdyttäväkin ja erityisesti äärettömän mielenkiintoinen.
Mäkeläinen on usein tarttunut aiheisiin, jotka ovat meille tuntemattomia ja matkustanut paikkohin, jonne harvat pääsevät. Kimlandia kirjassaan hän raottaa Pohjois-Korean todellisuutta ja pääsee myös kaikista rajoituksista ja kielloista huolimatta tutustumaan kansalaisten arkea koskettaviin asioihin. Hän kokeilee nettiä, jonka sivustoilla ei pääse pitkällekään, vaihtaa valuuttaa Pohjois-Korean woneihin, käy kaupassa ja huomaa luksustuotteita, joita ei kansainvälisten pakotteiden vuoksi pitäisi hyllyiltä löytyä ja vierailee kodissa, jossa katsotaan kiellettyjä eteläkorealaisia ohjelmia muistitikulta.
Pohjois-Korea paketissa. (kuva: Visa Mäkeläinen)
Luen läppäriltä, mikä on ainut asia, joka kirjassa ärsyttää. Eikä se ole tietenkään tekijänsä syytä. Sählään sivujen kanssa ja luen muutamia uudelleen, mutta käyn myös välillä netissä etsimässä mieleeni juolahtavasta asiasta tietoa. Mietin samalla omaa asemaani, sitä että saan lukea mitä haluan, surffailla rajattomasti, kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo, matkustaa, elää vapaasti ja kuinka etuoikeutettu olen. Ja kuinka paljon voimavaroja maassa, kuten Pohjois-Korea, käytetään propagandaan, kyttäämiseen ja raportointiin, kuinka kansalaiset on valjastettu palvelemaan johtonsa tarkoituksia ja kuinka se kaikki porskuttaa eteenpäin ilman, että kukaan voi tehdä asialle mitään. Kirjassa spekuloidaan, mikä voisi saada aikaan Pohjois-Korean romahtamisen ja toisi mukanaan muutoksen. Mistään esitellyistä vaihtoehdoista ei ole merkkejä. Ainakaan vielä.
En ole nähnyt kaikkia Mäkeläisen raportteja Pohjois-Koreasta, mutta sosiaalisen median kautta olen jyvällä useastakin kirjassa kerrotusta tapahtumasta. Silti kirjan sivuilta löytyy aina uusia merkillisiä yksityiskohtia poliisivaltion kiemuroista. Sen lisäksi, että Mäkeläinen rikastuttaa mielikuvaa Pohjois-Koreasta, hän myös muuttaa käsityksiä. Maa ei ole niin suljettu kuin olen ymmärtänyt. Ulkomaalaiset, turistitkin, pääsevät kyllä rajan yli ja ovat valuuttavirran vuoksi toivottujakin, kunhan hyväksyvät rajoitukset. Sen sijaan pohjoiskorealaiset itse eivät pääse rajojen ulkopuolelle tai saa ottaa yhteyttä ulkomaille, oli se sitten kirjeitse, netin kautta tai puhelimitse.
Mika Mäkeläinen juttukeikalla.
Mutta kun on kieltoja, on myös kiertäjiä. Salakauppa ja sivubisnekset kukoistavat ja markkinatalouden käärme on luikerrellut yhteiskuntaan. Oikean ja väärän käsitteet ovat pohjoiskorealaisessa todellisuudessa elävälle aivan jotain muuta kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Samoin se, mikä on laillista – tai pohjoiskorealaista arkipäivää värittävä kysymys: mistä on lupa kertoa ilman rangaistusta. Kansalaiset perehdytetään Juche-ideologiaan pienestä pitäen. Kaikki, kodin puhtaudesta ja töiden hoitamisesta lähtien tähtää maan johtajan ehdottomaan kunnioitukseen. Ja jo pienokaiset opetetaan arvioimaan itsekriittisesti, kuinka uskollisia he omasta mielestään ovat onnistuneet olemaan.
Toimittajalle tiedonsaanti on hankalaa, on “sumua ja sumutusta”. Maan pimeästä puolesta, kuten vankileireistä ja niiden olosuhteista, voidaan vain aavistella. Mäkeläinen on koonnut kirjansa teemoista, joista maa haluaisi myös vaieta: markkinatalouden vakiintumisesta, ulkomaisen viihteen ja tiedon leviämisestä sekä poliisivaltiokehityksestä. Mukana on myös vaikuttavia anekdootteja toimittajan työn esteistä ja riskeistä. Sananvapauden toteuttaminen ei maailmalla ole ole vaaratonta.
Kuvat Mika Mäkeläisen omasta albumista.
En resumen: Mi collega de las noticias de television Mika Mäkeläinen ha escrito un libro fascinante del Corea del Norte, de los temas grandes, pero también de la gente y de su vida entre semana. Los ciudadanos del país cerrado viven su realidad sin tener contactos permitidos con el mundo. Nosótros que tenémos la libertad de expreción, podémos elegir donde viajamos, que hacemos y como vivímos, pensemos y apreciemos eso. Espero, que el libro lo públiquen pronto en varios idiomas.
Kurzgesagt: Mein Kollege im YLE hat ein faszinierendes Buch über Nordkorea geschrieben, über die grossen Themen, aber auch über den Alltag. Die Bürger leben eingeschlossen ohne erlaubten Kontakte zum anderen Ländern. Wir haben Meinungs- und Pressefreiheit, dürfen leben wie und wo wir wollen, reisen wann und wohin wir wollen, sollten daran denken und schätzen. Ich hoffe das Buch wird bald in mehreren Sprachen auch publiziert.
Pidän pientä paussia Lappi-kuvista -joita siis riittää- ettei teille tulisi ähkyä ja minulle editoinnista rasitusvammaa. Tilalla on Zürichinjärven liepeiltä otoksia. Ja ennenkuin kukaan mutisee, ettei näissä ole ruskaa, fiilis on liian kesäinen ja kuvat summittain räiskittyjä, porojakaan ei ole missään, toteaisin, että ne ovat hyvin autenttisia todellisesta elämästä. Tarkoittaen, että käsi täristen uhmasin tieliikennelakeja; osa tuli napsittua ajaessani pyörällä.
Tässä mie suihkaan.
Lähdin siis pyörälenkille, tällä kertaa pitkälle ja vakaalle, arjen lyhyiden ja tiukkojen vetojen sijaan. Olihan tie jälleen kiinni autoilta, kuten kerran vuoteen on tapana. Paitsi meiltä reitin alkupisteeseen. Kymmenen kilometriä olisi pitänyt ajaa järven sivustalla autotien reunassa. Valitsin kuitenkin sen pyöräreitti numero 66:n, jota kauniiksi kehutaan ja jonka olen myös itse todennut kivaksi, mitä nyt keuhkot sakkaavat nousuissa. Alamäki viiniviljelysten ohi on kuitenkin palauttava, näkymä vuorille ja järvelle avara. Ja vältyin miehen naljailulta laiskasta urheilijasta. Hyvähän se on flunssavuoteelta huudella, ajattelin, kun pysähdyin mäessä hengittämään pulssin hakatessa 170:n paikkeilla.
Riisuin takkia pois samalla kun keuhkot ottivat lukua. Alkoi ripsiä vettä. Lupasin itselleni, että jos sade vaatii takin ja sekin kastuu, saan tulla kotiin junalla tai laivalla. Samalla tiesin, etten koskaan tekisi niin, vaan kädet jäässä ja otsa ärtymyksestä rutussa ajaisin pyörällä samaa reittiä takaisin.
“Otatko jäätelön, tämä on viimeinen?” kysyi nainen Magnum-laatikko kaulassa roikkuen viiniviljelysten toisella puolen, tapahtuman alkupisteessä Meilenissa. Tottahan otin. Vaikka oli aamupäivä ja oikeastaan vain jano. Sillä edessä oli vielä aimo taipale ja tarvetta energialle. Ajelin hiljakseen eteenpäin ja seuraava nainen tarjosi omenan. Otin senkin.
Ns. aamujätski.
Menomatkan tiukkaan tuuleen suhtauduin positiivisesti. Sehän tarkoittaa, että takaisin tullaan puolittain ilmaiseksi, selästä työntäen. Tuuli puuskaili kuitenkin mennen tullen. Palatessa föhn-tuuli ja myrsky tapasivat juuri siinä viimeisellä kymmenen kilometrin suoralla. Massiiviselta vaikuttava mountain bike ei sittenkään ollut tälle lenkille huono valinta. Pystyssä kestettiin molemmat.
Kauimmaisena näkyy Pilatus-vuori.
Juckerfarmin sivuhaara Jonassa.
Satoa. Selvästi nälkäinen kuvaaja, koska kuvassa piti olla kurpitsoita, ei maissia, eikä varsinkaan omaa varjoa.
Kurpitsafarmin paikkeilla pidin lounastauon ja pohdin hetken siinä vaiheessa jo auringon pehmentämillä aivoillani, että josko pistäisin tarakalle jonkun suhteellisen pönäkän kurpitsan. Jonkun sellaisen vinkeän muodoltaan. Tyynessä keitaassa oli kuitenkin niin kuuma, että oli päästävä nopeasti pois. Söin vain keiton ja jatkoin matkaa. Onhan niitä kurpitsoita lähikaupassakin.
Tämä on kahvi. Lisukkeeksi sain piparin.
Kurpitsakeitto oli niin pieni että melkein nyyhkäisin sen nähdessäni, mutta uskoin silti selviäväni sen avulla puoliväliin asti, Schmerikoniin. Ruokatankkausta en toisella tauolla kuitenkaan kaivannut, mutta kofeiinitaso oli pahasti laskussa. Barista-rouva oli parkkeerannut pienenpienen pakettiautonsa pyöräilijöiden iloksi järven toiseen päähän. Sivusta avautui baristan työkalut, kunnon kahvikone kaikkine vehkeineen, hohtavan kiiltävänä. Sain tuoretta, tummaa kahvia, ei mitään lirua pumppupullosta, vaan koristellun vaahdon kera.
Istahdin pöytään pienen päivävarjon alle. Saksalaisen mies kysyi saisiko jakaa varjon; hän voi pahoin porottavassa auringossa. Minä poltin päivän aikana käsivarteni, joihin en tajunnut syyskuussa kaipaavani aurinkosuojaa. Reisiinkin ilmestyi pyöräilysortsien rajat. Niskalla meni hyvin. Sinne olin huitaissut nopeasti viisikymppistä rasvaa. Varmuuden vuoksi.
Rapperswil
Matkaa kertyi lähes 77 km. Saman verran kuin Googlen ehdottamaa pyöräreittiä Helsingistä Riihimäelle.
50 kilometrin kohdilla huomasin pientä hyytymistä, 55 paikkeilla tunsin murinaa vatsassa, mutten rekisteröinyt sitä näläksi. 56 km kohdalla tajusin vapisevani ja kiihdytin vauhtia sinne, missä olin nähnyt myytävän Tiibetiläisiä momoja, siis taikinataskuja eri täytteillä ja myös Cornwallin pasteijoita. Momojen kohdalla jono oli niin pitkä, etten uskonut heikotukselta selviäväni tiskille asti. Cornwallin kojulla oli vain myyjä, joka surffaili tylsistyneen oloisena puhelimellaan. Sain heti käsiini valmiiksi kuuman, ihanan rasvaisen ja täyttävän sipuli-peruna-juusto pasteijan. Yhtään en ihmetellyt, että Zürichinjärvellä myydään cornwallilaisia lämpimäisiä, vaan olin siitä pelkästään onnellinen. Pasteija todennäköisesti pelasti henkeni. Thank you, Cornwall!
En resumen: Más o menos 77 kilómetros en bici, a la par del lago de Zurich. Y tal vez era el último día de verano. Comí un helado que me regalaron en el camino, quemé mis brazos en el sol y me sentí como Don Quijote, pero no luchando contra los molinos, sino que contra el viento, que regresando ya era tormentoso.
Kurzgesagt: Fast 77 km mit dem Velo, am Zürichsee. Und vielleicht war es der letzte Sommertag. Ich habe eine Glace gegessen, hatte einen Sonnenbrand an den Armen und habe mich wie Don Quichotte gefühlt, aber nicht gegen die Windmühlen gekämpft, sondern gegen den Wind, der beim Zurückfahren schon Stürmisch war.
Kelasin mielessä repun sisältöä: avaimet, puhelin, pähkinöitä, aurinkorasvaa, huulirasvaa, aurinkolasit. Olin suhteellisen ylpeä siitä, että tällä kertaa vesipullo oli täytetty ja myös mukana, eikä keittiön pöydällä. Puolivälissä matkaa kohti itäistä Sveitsiä, vai lieneekö koillista, joka tapauksessa, tajusin, että lompakko sen sijaan oli kotona. Lähdin liikkeelle ilman rappeniakaan (paikallinen sentti) ja sen lisäksi olin ilman henkkareita ja kohta rajan toisella puolen, vierailla mailla tietymättömillä. Hiukkasen déjà vu -olo; näin on tainnut käydä pari kertaa aiemminkin.
Siellä se on: Liechtenstein.
Aldo lupasi kuitenkin piffata ruuat ja todistaa henkilöllisyyteni tarvittaessa. Silti oli hiukan orpo olo. En tahdo muista ottaa urheilullisiin aktiviteetteihin koskaan rahaa, koska salille lähden saman repun kera ja aina ilman lompakkoa.
Vaduzissa oli vilskettä. Pyöräilijöitä ja muita hampparoijia.
Kanaalin toiselle puolen päästiin puusillan yli.
Rehevää. Ja vuoria.
Liechtensteinin ja Sveitsin eteläisen rajan paikkeilla jätettiin auto kylään, jonka nimeä kumpikaan ei pistänyt merkille. Toivoimme reitin järjestäjien painottaneen tiukkaa johdonmukaisuutta suunnittelussaan ja johdattavan meidät takaisin samaan pisteeseen. Tosin parkkialue oli reitin ulkopuolella.
Liechtenstein on niitä paikkoja, ettei sinne suuremmin ole asiaa. Pääkaupunki Vaduz on hetkessä nähty ja kultaharkot sekä suuremmat käteisvarat voi tallettaa Zürichissäkin pankkiin. Autolla olemme hurauttaneet ruhtinaskunnan läpi ja katsastaneet linnat ulkopuolelta. Tutustuimme silloin lounaalla vanhukseen, joka kertoi olevansa Chäser. Olimme sen verran noviiseja näillä main, että luulimme kyseessä olevan kaninkasvatuksen (jänis=Hase, juusto=Chäs (sv. saksa)). Ilmankos kommunikaatio vähän takkusi.
Ach, niin kaunista.
Tänään ajoimme pyörillä Vaduzin paikkeilta pohjoiseen ja tarkastimme tilukset. Siistiä ja hiljaista oli. Kuin Sveitsiä, mutta erilaisin puistonpenkein ja rekkarikyltein. Eikä Sveitsin presidentillä ole linnaa vuoren kupeessa.
Vaduzin keskustassa meitä oli hämmentävä joukkue; kolme bussillista japanilaisia turisteja ja iso lauma pyöräilijöitä. Taidemuseo vaikutti uudelta ja mielenkiintoiselta. Näin myös kyltin, jonka mukaan eräs rakennus kuuluu Liechtensteinin yliopistolle. Siis ruhtinaskunnassa, jossa on vähemmän asukkaita kuin Kotkassa, on oma yliopisto.
Fitnesslautanen kalkkunalla ja keskiaikainen ritarin varras.
Lounaan koittaessa en ollut enää ihan varma olimmeko jo palanneet Sveitsiin vai ajelimmeko yhä ruhtinaan mailla; lehmät ja pellot näyttivät samalta joka puolella. Mutta ei, ulkomaanmatka jatkui. Ruokaa tarjoilivat liechtenstanilaiset yhdistykset. Oman annokseni kokosi ja grillasi Liechtensteinin jodlauskerho.
Kappas, taas löytyi linna.
Näitä katuja olisi ollut kiva kuljeskella ajan kanssa. Tässä kohtaa emme vielä tienneet mitään takana olevasta linnasta.
Werdenburgin linna ja linnan järvi.
+25 ja vastatuuli oli oikeastaan aika mukava pyöräilykeli. Vuoret pysyivät etäisinä ohuen usvakerroksen takana. Siellä täällä eteen ilmestyi linna tai rauniot. Kylissä mummelit ja ukkelit vilkuttelivat oletettavasti vakkaripenkiltään ja puutarhoistaan. Olivat tulleet katsomaan viikonlopun showta, ohi ajavia pyöräilijöitä.
Reitti oli kevään ensimmäisiin sunnuntaiajeluihin juuri sopiva; nousua vähän ja lyhyesti. Yhteensä koko lenkistä kertyi noin 50 kilometriä.
Reissun idyllisin paussipaikka löytyi Werdenbergistä. Kaupungin linnan ympäristöä järvineen ja viiniviljelyksineen olisi ollut kiva käydä tutkimassa vähän tarkemmin, mutta jätimme sen toiseen kertaan ja keskityimme jätskiin veden äärellä. Richard Straussin oopperassa Ruusukalvajeeri on muuten prinsessa Marie Thérèse von Werdenberg. Lieneekö Strausskin joskus pyöräillyt näillä seuduilla.
Puoliksi syöty jäätelö. Softis, jos jotakuta kiinnostaa.
En resumen: Una vuelta en bici de Suiza a Liechtenstein: 49 km, al menos 4 castillos, una comida preparada por el club de jodel (no tengo ni idea como se escribe en español. Yodel?) de Liechtenstein, un heladito y muchos rayos de sol.
Kurzgesagt: Eine Velotour Schweiz-Liechtenstein: 49 km, wenigstens 4 Burgen, ein Mittagsessen gekocht vom Jodelclub Liechtenstein, eine Glac399e und vielen Sonnenstrahlen.
Ennen aamupalaa olin sitä mieltä, että tuohon sateeseen en lähde. Ja heti sen jälkeen, että tuohon sateeseen tietty lähden. Costaricalaisella gallo pintolla, riisiä ja papuja munakokkelin kera, parhaassa tapauksessa lisukkeena avokadoa, paahdettua leipää, kahvia ja puristettua appelsiinimehua, on kotiväen mukaan ihmeitä tekevä vaikutus. Se on kuulemma ”power breakfast”, jolla jaksaa ja kykenee kohtaamaan kaiken, mitä ikinä päivä tarjoaakaan.
Reinin yli vesivoimalan kautta. Pienet pisteet rakennuksen muurin takana ovat pyöräilijöitä.
Gallo pinton maagisia ominaisuuksia ei ole kiistäminen, mutta siinä pikkuhiljaa herätessä oivalsin myös, että olisi toivoa lounaasta Ranskassa ja kakusta sekä kahvista Saksassa. Sillä ranskalaiset osaavat ruuanlaiton ja saksalaiset leipomisen.
Reitti kulki kahdeksikon lailla Sveitsistä Saksaan, sieltä Ranskaan, takaisin Sveitsiin ja Saksan kautta Sveitsiin. Raja tuli vastaan niin useasti, etten enää pysynyt laskuissa mikä maa oli menossa. Kylän sisällä, pyörätiellä oli siitä merkkinä kolme maalattua valkoista ristiä. Ei ollut tullimiestä kysymässä, että mitä mitä tarakalla kulkee.
Rauhansillalla oli rauhallista
Baselissa pieni poika ähisi mäessä suomeksi, sisarukset painelivat edellä ranskaksi keskustellen. Ehkä jossain niillä paikkein, ennen tai jälkeen, meille ojennettiin mehevät omenat. Sveitsiläisiä, meille painotettiin.
Tämä on Huningue. Ilma korosti ilmeistä ankeutta.
Huninguen kaduilla oli hiljaista
Ranskassa tajusin, että minua on petetty: osuudella ei ollutkaan rehevää maaseutua, pittoreskeja kyliä seitsemän ruokalajin lounaineen. Kaupunki, luultavasti Huningue, oli kyllä hunningolla. Rönttöinen, harmaa, auki vain kebab-kioski ja noutopizza.
Päivän gourmet-lounas.
Lounasaika oli jo ohi ja Ranskan pätkä loppumaisillaan, nälkä heikotuksen puolella. Sade kiristi otettaan, joten Saint-Louisin Slow up –tapahtumapysäkki kutsui katokseensa. Flammkuchen tuli minuuteissa uunista, kuumana ja rapeana, lähes täydellisenä. 7 euron hinta ei päätä huimannut ja jälkiruoka, kaksi kahvia, kakkupala ja omenapiiras lähtivät kahdella eurolla. Siis yhteensä 2 euroa – puolikkaan espresson hinta Zürichissä.
Baselissa, endlich.
CH-merkkien toisella puolen, Baselissa, vauhti kiihtyi kaupungin ali kulkevissa autotunneleissa. Tuntui kummalliselta kiitää omin voimin siellä, missä yleensä on peltiruuhka. Ja lähes yksin. Kiihtyvä sade, ehkä myös iltapäivän tunnit, veivät loputkin pyöräilijät kotiin.
Tällä puolella siltaa Rheinfelden (D), toisella Rheinfelden (CH).
Rheinfeldenissä näytti olevan kivoja kahviloita useampikin. Litimärkinä jätettiin väliin, mutta tänne haluan uudelleen.
Rheinfeldenistä (CH) lähdettiin ja Rheinfeldenistä (D) palattiin sillan yli Sveitsiin. 60 kilometriä sateessa, loppu ypöyksin, pikkuisen eksyskellen, sillä opastekylttejä keräiltiin jo pois. Lienee luksusta, että saksalainen poliisi pysäyttää kaupungin liikenteen vain meille kahdelle. Viimeinen rajan ylitys tapahtui sekunteja ennen kuin puhallettava tapahtumaportti lösähti maahan ja harmaista harmain slow up oli virallisesti ohi.
Slow up Basel-Dreiland, 60 km
En resúmen: Una vuelta en bici en la lluvia. No way, pensé. Pero después del gallo pinto pensé de nuevo: way, man way. El Slow up de tres países, Suiza, Alemania y Francia, lo hicimos casi solos. Y el pueblo francés pintoresco con un almuerzo de siete platos no lo encontramos nunca.
Kurzgesagt: Mit dem Velo im Regen. Nichts für mich, dachte ich vor dem Frühstück. Nach dem costaricanischen Frühstück, Rührei mit Reis und Bohnen, das wie ein Wunder wirkt, dachte ich: doch etwas für mich. In Slow up Schweiz-Deutschland-Frankreich waren wir zum Schluss ziemlich allein. Und das malerische französische Dorf mit einem Mittagsessen des 7 Gänge Menús habe ich nie gefunden.
Pala Suklaata 