Suolla seikkailua

Järki estä ihmisen lasta

luontokartoittajaksi joutumasta

Eli tulipa taas opittua, mitä minusta ei tule isona. Kiitos Lilyn, olemme viikonlopun aikana eksyneet suolle kuutisen kertaa, saaneet lukemattomia puremia ja pistoja (tyhjennetystä hyttyskarkotepullosta huolimatta), rämpineet harvennettujen puunrunkojen, suonsilmäkkeiden ja teräväreunaisten ansakuoppien keskellä. Onneksi myös näimme jänniä asioita ja opimme paljon muutakin kuin sen, ettei luontokartoitus ole kummankaan unelma-ammatti. Tässä vähän retken valokuvasatoa, siis ojitettujen soiden antia Keski-Suomesta.

Maariankämmekkä (Dactylorhiza maculata) on kotimaisista orkideoista yleisin, ja lienee kutakuinkin ainoa jota ei ole rauhoitettu. Sopivilla paikoilla, kuten muutamalla löytämällämme suo-ojan penkereellä, niitä on runsaasti. Sen ulkonäkö vaihtelee melkoisesti: kukat voivat olla valkoisia tai vaaleanpunaisia, ja varsi vihreä tai lila.

Tässä vielä koko kasvi. Kukkimattomanakin sen tunnistaa helposti täplikkäistä lehdistä (joskin tällä yksilöllä täpliä on tavallistakin enemmän). Maan alta löytyy vielä erikoinen juurimukula, jonka väitetään muistuttavan rukoukseen yhteen liitettyjä käsiä. Tästä tulee sekä koko heimon suomenkielinen nimi kämmekät, että maariankämmekän Neitsyt Mariaan viittaava nimi. Kun sana orkidea vielä tulee kreikan kielen kiveksiä tarkoittavasta sanasta – ja nytkin juurimukuloiden muodon mukaan – voi kuvitella, että entisaikojen kasvitieteilijöillä on ollut vilkas mielikuvitus.

Metsätien pientareella kasvavissa maitohorsmissa kävi helteisenä päivänä melkoinen kuhina. Kimalaisten, perhosten ja kärpästen joukosta bongasin ainakin kolmea lajia kukkajääriä, mutta tarkkoja nimiä en niille lähde arvailemaan. Tämä kuva oli täysi vahinkolaukaus: en edes huomannut kuvauskohteen lähteneen lentoon ennen kuin kuva oli otettu ja otus poissa. Kuvassa kovakuoriset peitinsiivet on jo nostettu pois takaruumiin päältä ja niiden alle taiteltuina olleet lenninsiivet ovat juuri oikenemassa. Hämmästyttävää, kuinka hauraan näköiset siivet kestävät jatkuvaa auki ja kiinni taittelua.

Soilla ja niiden reunamilla lenteli kaikkialla sinisiipiä. Näkyvimpiä olivat nämä kangassinisiivet (Plebejus argus), joka onkin yksi Suomen yleisimmistä päiväperhosista. Kuvassa on värikkäämpi koiras. Näimme myös toista lajia, joka oli luultavati juolukkasinisiipi (Vacciniina optilete). Sen siipien sininen väri vivahti enemmän violettiin, ja siivenreunoja kiersi vain aivan ohut musta juova kangassinisiiven paksujen reunusten sijaan. Sinisiivet imivät maitohorsman kukista mettä hassusti kukan päällä istuen. Epäilen, ettei se ollut horsmien mieleen, sillä heteet jäivät näin kokonaan koskematta ja siitepöly levittämättä.

Pääsimme näkemään myös kangassinisiipien parittelun. Naaras (oikealla) on vähemmän kirkkaan sininen ja pienempi, mutta sillä on siipiensä alapinnalla viehättävät oranssit kuviot. Päältä sen siivet ovat tummanruskeat, oranssikuvioiset. Jollain konstilla tämän parivaljakon onnistui lentää pois varvikossa rymyävien biologien tieltä. Toinen perhosista, ilmeisesti koiras, näytti vievän, ja toinen roikkuvan perässä siivet supussa. Melkoinen taidonnäyte tosiaan.

Luonnosta löytyy kauneutta yllättävistä paikoista. Jopa inhokkikasvini sarat (Carex-suku) osoittautuivat hienostuneen viehättäviksi, kun niitä tuli katsottua lähempää. Sarat ovat läheistä sukua kaisloille, sädekaisloille ja suovilloille, ja vähän kaukaisempaa sukua esimerkiksi heinille, vihvilöille ja jostain kumman syystä ananaskasveille. Kuvissa on rahkasara (Carex pauciflora), riippasara (C. magellanica), luultavasti tähtisara (C. echinata) ja jokin minulle tuntemattomaksi jäänyt. Nämäkin tunnistukset olivat täysin Lilyn käsialaa: minulla ei sarojen tai muidenkaan heinämäisten kasvien tuntemusta ole nimeksikään. Jo yksin Suomessa esiintyviä saralajeja on päätähuimaava luettelo, ja niiden väliset erot ovat usein pieniä.

Soilla tapaa lähes poikkeuksetta myös sammakoita ja rupikonnia, vaikka etenkin sammakot ovat viime vuosina huolestuttavasti harvinaistuneet. Tämä pieni rupikonna (Bufo bufo) oli epätavallisen tummasilmäinen ja pääsi siksi kuvaan. Useimmitenhan rupikonnilla on vaalean- tai punaruskeat silmät. Tämän silmät olivat hyvin tumman ruskeat, lähes mustat. Siltä myös puuttui ainakin aikuisilla rupikonnilla yleensä näkyvä vaalea vatsapuoli. Se ei silti välttämättä ole mikään erikoisuus: rupikonna on tunnettu suuresta lajinsisäisestä ulkonäkövaihtelustaan. Kaunis pieni eläin se oli.

Lähinnä valokuva-artikkeli siis tällä kertaa. Toivottavasti ehdin lähiaikoina taas kirjoittaa oikeita blogikirjoituksiakin.