Avaruusolioita akvaariossa

Teoriassa akvaarion omistajalla on homma hanskassa: hän tietää, miten akvaario toimii, ymmärtää hoidokkiensa elintapoja ja on selvillä siitä mitä tehdään, kun ongelmia ilmenee. Käytännössä harrastajalla on usein mitä hatarin käsitys siitä, mitä akvaariossa oikein on meneillään ja miksi kummassa sen eläimet tekevät niin kuin tekevät. Se on samaan aikaan harrastuksen paras ja pahin puoli. Toisaalta akvaarion tarkkailu ei koskaan käy tylsäksi, kun aina tapahtuu jotakin uutta ja hämmentävää. Toisaalta taas eliöiden hyvinvoinnin puolesta voi lähinnä tehdä voitavansa sen vähän perusteella mitä tietää, ja toivoa ettei mikään mene pahasti pieleen.

Viime aikoina akvaarioni ovat antaneet erityisen paljon aihetta tuntea itsensä sekä hämmentyneeksi ja tietämättömäksi että ällistyneen ilahtuneeksi. Itsemurhahakuiset kirjoahvenet, alienin näköiset ankeriasmonnit ja odottamaton altruismi ovat seuranneet toisiaan tiuhaan tahtiin.

Liikennevalokalat

Osana suurimman akvaarion muuttamista Afrikka-teemaiseksi ostin äskettäin pariskunnan punatimanttiahvenia (Hemichromis sp.). Tarkasta lajista en ole ainakaan vielä saanut selvää: kyseessä saattaa olla H. bimaculatus, H. guttatus, H. lilafili tai jokin näiden risteymä. Kaikki lajit ovat hyvin samannäköisiä: koiras on kauttaaltaan karmiininpunainen kuin jokin koralliriuttakala. Sen ruumista koristavat vielä tiuhaan ripotellut metallinhohtoisen vaaleansiniset ”timantit” ja kiduskannessa on tumman metallinvihreä täplä. Sitä luulisi, ettei tämän värikkäämpää kalaa voi olla… kunnes näkee saman lajin naaraan. Uskomatonta kyllä, se on vielä värikkäämpi.

Mitä kumman järkeä pienikokoisen kalan on olla tämän värinen? Sehän on kuin maalitaulu pedoille. Kirjoahvenilla poikaset ovat pitkään riippuvaisia vanhempien avusta pärjätäkseen, joten hehkuvanpunainen kutuasuinen naaras paljastaa myös poikueensa sijainnin kaikille, jotka viitsivät katsoa.

Yksi edes etäisesti järkevä keksimäni selitys on se, että väritys onkin aposemaattinen eli tarkoitettu varoittamaan petoja turvalliselta etäisyydeltä. Ehkä ahvenet ilmoittavat punaisella värillä joko maistuvansa pahalta (tuskin) tai olevansa raivohulluja ja kykeneviä repimään palasiksi paljon itseään suurempia kaloja (mikä kyllä pitää paikkansa). Voihan myös olla, että punainen väri auttaa poikasia pysymään emokalojen kintereillä, mutta silloin herää kysymys, ovatko lähisukuisen timanttikirjoahvenen (Anomalochromis thomasi) poikaset olennaisesti fiksumpia tai tarkkanäköisempiä, sillä niiden vanhemmat ovat hillityn vaaleanharmaita. Ympäristöoloistakaan tuskin on kysymys, sillä timanttikirjoahven ja Hemichromis-lajit elävät luonnossa samoissa vesissä.

Toinen kysymys on, miksi naaras on koirasta värikkäämpi. Moniavioisilla lajeilla, joilla naaras tekee suuremman työn lisääntymisessä ja koiraan tehtävä on vain houkutella naarasta, ovat koiraat usein värikkäitä ja koristeellisia. Värikkäämpiä naaraita löytyy lähinnä niistä harvinaisista lajeista, joilla koiras hoitaa poikasten maailmaan saattamisessa suuremman työn – vaikkapa merineuloilla, joilla koiras tulee raskaaksi. Punatimanttiahven näyttäisi kuitenkin olevan perhe-elämältään aivan tavallinen kirjoahven, jonka molemmat sukupuolet hoitavat jälkeläisiä. Syytä naaraan värikkyyteen sopii arvailla. Länsi-Afrikan kirjoahvenilla moinen ei tosin ole aivan ennenkuulumatonta, sillä myös monien palettikalalajien (Pelvicachromis-suku) naaraat ovat koirasta värikkäämpiä (kuvassa palettikala, P. pulcher). Atlantin toisella puolen elävillä vastineilla, Apistogramma-suvun kääpiöahvenilla, tilanne on taas aivan päinvastoin: koiras on värikäs ja koristeellinen, naaras huomaamattoman ruskeankeltainen. Jos tämä ei vielä ollut riittävän hämmentävää, niin samankaltaisista pienistä kirjoahvenista muun muassa kääpiöakaran ja ruostekirjoahvenen sukupuolet ovat suunnilleen yhtä näyttävät.

Lihasten pullistelua

Kolme nauha-ankeriasmonnia (Gymnallabes typus) kuuluvat myös tuoreisiin tulokkaisiin. Ne ovat nimensä mukaisesti ankeriasmaisen pitkiä ja hoikkia monneja, joiden silkinsileä, vaaleanpunertava ruumis päättyy kimppuun viiksiä. Hämmentävä kohta löytyy solakan ruumiin ja viiksien välistä: monnien puremalihakset ovat valtavasti laajentuneet niin, että ne pullistuvat pään molemmilta puolilta esiin kuin avaruushirviön aivot. (kuva: Sam Van Wassenbergh)

Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on tietenkin se, että nauha-ankeriasmonnit sukulaisineen syövät luonnossa jotain erityisen kovaa, jonka murskaamiseen ne tarvitsevat järjettömät leukalihaksensa. Sama tuli ilmeisesti mieleen tutkijoillekin: Dominique Andriaesin vuonna 2004 julkaisemassa tutkimuksessa (linkki) tätä hypoteesia testattiin pyydystämällä nauha-ankeriasmonneja ja lähisukuisten lajien villejä edustajia ja katsomalla niiden vatsan sisältöä. Epäilemättä tutkijan suureksi pettymykseksi ilmeni, että ankeriasmonnit syövät enimmäkseen hyttysentoukkia. Pieni toivon välähdys sentään oli se, että toinen tärkeä ravintokohde oli kovakuoriaiset, joilla tietenkin on kova kuori – mutta ne oli poikkeuksetta nielty kokonaisina, eikä raadoissa ollut minkäänlaisia puremajälkiä!

Hieman epätoivoisen oloisesti Andriaes ehdottaakin, että lihakset eivät olisikaan suurentuneet, vaan kallo olisi kutistunut ja lihakset jääneet entiselleen. Tai ehkäpä lihakset toimivatkin imemisen tehostamiseksi, sillä nämä monnit ruokailevat imuroimalla ruokaa suuhunsa ja nielemällä sen kokonaisena. Imurointi tuntuu kuitenkin onnistuvan mainiosti myös monneilta, joilla ei ole alieneilta lainattuja ohimopullistumia. 90-luvulla julkaistu tutkimusartikkeli (linkki) jopa arvelee, että ylikasvaneista lihaksista on suoranaista haittaa ravinnon imuroinnissa. Toisaalta ne mahdollistavat nopeamman suun sulkemisen ruoan imuroinnin jälkeen, jolloin saaliille jää vähemmän aikaa paeta (linkki).

Ankeriasmonnit ovat maailmanlaajuisesti kuuluisia kyvystään hengittää ilmaa ja ryömiä pitkiäkin matkoja kuivalla maalla. Muun muassa pahamaineinen konnamonni (Clarias batrachus) kuuluu tähän ryhmään. Erikoista kyllä, näiden kalojen pään ja suun rakenne soveltuu myös saalistamiseen kuivalla maalla, mikä on kaloilla harvinaista. Ehkä puremalihaksilla onkin jotain tekemistä maalla ruokailun kanssa?

Nauha-ankeriasmonnit ovat osoittautuneet myös itsepäisen hitaiksi kotiutujiksi, kuten niiden myyjä varoittikin. Ne ovat omiaan saamaan vieraat kyseenalaistamaan akvaarioharrastajan täysjärkisyyden. Maksoin sentään huomattavan summan kaloista, joista näkee hyvällä onnella yhden viikset, kun katsoo kantojen väliseen koloon juuri oikeasta kulmasta…

Yllättävää altruismia

Lehtikalat rikkovat näyttävästi Afrikka-teemaa, mutta persoonallisina otuksina kuuluvat suosikkikaloihini. Porukassa oli kaksi isompaa yksilöä, jotka toisinaan nahistelevat keskenään arvojärjestyksestä, ja yksi selvästi pienempi, jota kumpikaan isommista ei kiusannut. Äskettäin tämä pienin lehtikala sairastui, ja vetäytyi akvaarion nurkkaan kellumaan kummallisessa asennossa. Olin jo valmiina ryhtymään toimenpiteisiin, sillä sairastuneita kaloja usein kiusataan. Elävä esimerkki on traumaattinen kokemus vuosien takaa: jotakin muuta kalaa pyydystäessä löin vahingossa loistobarbia haavilla päähän, jolloin se jäi pökertyneenä kellumaan pinnalle. Välittömästi kaikki sen lajitoverit syöksyivät kimppuun ja alkoivat parhaansa mukaan repiä vielä elävää toveriaan.

Olin lievästi sanoen ällistynyt, kun tilannetta seurailtuani tajusin toisen isoista lehtikaloista päätyneen tismalleen samaan johtopäätökseen. Se varasi koko altaan päädyn pelkästään sairaalle lajitoverilleen, ja alkoi ajaa pois kolmatta lehtikalaa, punatimanttiahvenia ja muitakin liian lähelle tunkevia kaloja. Erityisen ärhäkästi se suhtautui lehtikalaan. Kaksi päivää se piti vartiota keksimällään rajalla ja kävi ajoittain katselemassa ja koskettelemassa sairasta toveriaan tavattoman varovaisin liikkein. Sen huolenpito lajitoveria kohtaan oli jotain, mitä en olisi uskonut näkeväni kalalla, ja tavattoman liikuttavaa. Vartio loppui vasta, kun siirsin sairaan kalan eri altaaseen.

Tarkemmin ajatellen juuri kirjoahvenilta tällaista käytöstä voisikin odottaa. Niillä on pitkälle kehittynyt poikastenhoitokäyttäytyminen, joka jatkuu yleisenä suopeutena jälkeläisiä kohtaan vielä pitkälle aikuisuuteen. Lisäksi ne muodostavat pysyviä parisiteitä, joissa keskinäinen työnjako ja auttaminen ovat tärkeitä. Mukana on väkisinkin jonkinlainen tunne-elämä. Parvina eläessään kirjoahvenet eivät ole kuin sillit tai tetrat, vaan liikkuvat pienehköinä ryhminä, joiden jäsenet tuntevat toisensa ja joiden välillä on arvojärjestys. Onko siis mikään ihme, että niiden sosiaalinen käyttäytyminen on joustavuudessaan samankaltaista kuin lintujen ja nisäkkäiden? Ei se, että eläin elää vedessä, tarkoita että se olisi tyhmä.

Yrityksistä huolimatta en löytänyt tieteellisestä kirjallisuudesta mainintaa kirjoahventen käyttäytymisen tästä puolesta, vaikka ne muuten ovatkin suosittuja koelajeja juuri käyttäytymistutkimuksessa. Yhden akvaarioharrastajan vastaavan kokemuksen helmikirjoahvenista kuitenkin löysin (linkki). Olisi mielenkiintoista tietää, onko kirjoahvenharrastajilla enemmänkin tällaisia havaintoja.

Harmitus oli suuri, kun en yrityksestä huolimatta saanut pientä lehtikalaa pelastettua. Onneksi sen suojelija ei näytä jääneen toveriaan suuremmin murehtimaan, vaan käyttäytyy yhtä pirteästi kuin ennenkin.

Hämmentävät mittasuhteet

Vielä yksi tuore afrikkalaistulokas on perhoskala (Pantodon buchholzi). Se kuuluu varsin alkukantaiseen luukielikalojen (Osteoglossiformes) ryhmään, mutta muuten laji elääkin ylhäisessä yksinäisyydessä: se on koko sukunsa ja heimonsa ainoa laji, ja niin omalaatuisen näköinen, ettei sitä voi vahingossakaan sekoittaa mihinkään. Paitsi ehkä pieneen kuolleeseen lehteen, ja se on tarkoituskin.

Koko luukielikalojen ryhmä on äärimmäisen hämmentävä. Vaikka se on vanha ja vähälajinen, eräänlainen elävä fossiili, ryhmän ruumiinrakenteen ja elintapojen monimuotoisuus on ällistyttävää. Joukossa on perhoskalan lisäksi kymmenen lajia arovanoja, jotka perhosen tapaan ovat aivan pinnan tuntumassa liikkuvia petokaloja. Mitään muuta yhteistä niillä ei sitten tunnukaan olevan: arovanat ovat isoja (vajaasta metristä 2,5 metriin), solakoita ja virtaviivaisia kaloja, joiden leuassa on omalaatuiset tuntoelimet. Mukana ovat myös kärsästään tunnetuiksi tulleet norsukalat, veitsenmuotoiset teräkalat ja aivan omanlaisensa nauhanorsukala. Jos tämä ei ollut vielä riittävän outoa, porukkaan kuuluvat vielä täysin tavallisilta kaloilta näyttävät kuusilmät, jotka voisi helposti sekoittaa geneerisiin suomalaisiin särkikaloihin.

Biologialtaankin porukka on lievästi sanoen outoa. Osa lajeista kykenee hengittämään ilmaa suolellaan, toiset tuottamaan ja aistimaan sähkökenttiä ja kolmannet osaavat liitää pitkiä matkoja ilmassa. Teräkalat uivat erikoisen, liki koko kalan pituisen peräevänsä avulla yhtä nopeasti eteen- kuin taaksepäinkin. Norsukalojen tiedetään laulavan puolisoehdokkailleen serenadeja – mutta ei äänillä, vaan sähkönpurkauksilla.

Tiesin perhoskalan olevan erikoistapaus, mutta yksi sen omituisuuksista löi minut silti ällikällä: suun koko. Se, minkä kuvittelisi aluksi olevan kalan rintaa ja vatsaakin, osoittautuu aivan valtavaksi alaleuaksi, joka avautuu paljastaen koko kalan etuosan kokoisen kidan. Kuvasarjaa tästä ihmeestä voi katsoa tästä. Kitaansa se ahtaa suupaloja, joiden ei voisi mitenkään kuvitella mahtuvan pienen, hoikan kalan sisään, eikä sen vatsa tunnu pullistuvan vähääkään, söi se kuinka monta pulskaa pilkkitoukkaa hyvänsä. Alankin epäillä, että perhoskalan suu vie toiseen ulottuvuuteen.

Olenkin korviani myöten ihastunut akvaarion nurkassa pinnalla kelluvaan epämääräisen ruskeaan lehdenriekaleeseen, joka aina ruoka-ajan tullen muuttuu ahneeksi ulottuvuusaukoksi. Hankin sille lajitovereita heti, kun siihen suinkin tarjoutuu tilaisuus.