- Campanula cervicaria L. – hirvenkello
- Campanula L. – (sini)kellot
- Campanulaceae – kellokasvit
Hirvenkello, Campanula cervicaria, on kaksivuotinen tai kerran kukkiva, lyhytikäinen, monivuotinen ruoho, joka on pysty ja yleensä noin 30-100 cm korkea mutta joskus korkeampikin. Juurakko on lyhyehkö, vankka ja pysty tai vino. Varsi on haaraton, tanakka, monisärmäinen ja vihreä, vaaleanvihreä tai ainakin osittain punaruskea sekä karheakarvainen. Karvat ovat yleensä noin 1,5-2 mm pitkät.
Ruusukelehdet ja varren aluslehdet ovat pitkäruotiset ja suikeat tai kapean vastapuikeat. Ne kapenevat tyvestään tasaisesti ja ilman selvää rajaa yleensä noin 7-12 cm pitkäksi, karvaiseksi ruodiksi. Lapa on tavallisesti noin 15-23 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 1,5-3 cm leveä. Aluslehdet ovat kukintavaiheessa usein jo lakastuneet. Varsilehdet ovat kierteisesti. Alaosassa ne ovat ruodilliset. Ruoti on enimmillään useimmiten noin 5 cm pitkä ja siipipalteinen. Ylempänä se lyhenee, kunnes lapa muuttuu kokonaan ruodittomaksi ja puolisepiväksi. Varsilehtien lapa on tavallisesti tasasoukan suikea tai kapean vastapuikea ja yleensä noin 5-15 cm pitkä sekä noin 0,5-1,5 cm leveä. Kaikki lehdet ovat epäsäännöllisen nyhälaitaiset, vaaleahkon vihreät ja molemmin puolin karheakarvaiset.
Kukinto muodostuu varren latvassa ja noin ylimmän kolmanneksen lehtihangoissa olevista, tiiviin mykerömäisistä kukkaryhmistä, jotka ovat perättömiä tai niiden perä on yleensä enintään noin 10 mm pitkä. Pitempiperäisten ryhmien tyvellä on aika usein hankalehden kaltainen mutta pienempi koko ryhmän tukilehti. Ryhmän yksittäiset kukat ovat perättömät ja tukilehdelliset. Kukan tukilehti on leveätyvisen puikea, vihreä ja karheakarvainen sekä tavallisesti noin 5-10 mm pitkä ja leveimmältä kohtaa suunnilleen pituutensa levyinen tai hieman kapeampi. Kehänalaisen sikiäimen sisältävä kukkapohjus jää piiloon tukilehden ja verhiön väliin. Se alkaa heti kukinnan jälkeen laajeta. Verhiö on lähes tyveen saakka säteittäisesti 5-liuskainen. Liuskat ovat kolmiomaiset tai kielimäiset, pyöreäkärkiset, vihreät ja karheakarvaiset sekä tavallisesti noin 3-5 mm pitkät ja tyveltään noin pituutensa levyiset. Teriö on vaaleansininen tai sininen, mutta valaistuksesta riippuen se voi näyttää myös sinipunaiselta. Hyvin harvoin väri on valkoinen.
Teriö on kellomainen, yhdislehtinen sekä säteittäisesti 5-liuskainen. Harvoin liuskoja voi olla kuusikin. Ulkopinta on suonia myöten pitkähkökarvainen. Pituutta teriöllä on tavallisesti noin 12-20 mm ja leveyttä kärjestään noin 8-15 mm. Kärkiliuskat ovat lähinnä kolmiomaiset tai kielimäiset ja suipohko- tai pyöreäpäiset sekä yleensä noin 5-8 mm pitkät. Heteitä on 5. Ne ovat rihmamaiset ja useimmiten noin 5-8 mm pitkät. Kellertävä, kellanruskea tai punertava ponsi on hieman palhoa lyhyempi. Emi on 1-vartaloinen ja 3-luottinen. Vartalo on teriön värinen, tanakka ja yläosastaan matalanystyinen. Luotit ovat keltaiset ja alaspäin kaartuvat. Vartalo luotteineen on noin teriön pituinen tai sitä jonkin verran pitempi. Kukkapohjuksesta paisuva kota on kolmilokeroinen, lähinnä pitkänpyöreä tai pyöristyneen vastakartiomainen, vahvasuoninen ja suonia myöten karvainen. Se on tavallisesti noin 5-8 mm pitkä ja noin 4-6 mm leveä. Kota aukeaa reikäluomaisesti eli puhkeavien reikien kautta tyviosastaan. Verhiönliuskat säilyvät kodan päässä loppuun saakka. Siemenet ovat soikeat, litteät, kellanruskeat ja kapeasti siipipalteiset sekä noin 1 mm pitkät. Normaali kukinta-aika on heinä-elokuu.
Hirvenkello on Suomessa muinaistulokas eli se on saapunut maahan ihmisen toiminnan avustamana ennen 1600-luvun puoltaväliä. Sen nykyinen esiintymisalue yltää etelästä päin Satakunnan, Etelä-Hämeen, Pohjois-Hämeen, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan eliömaakuntiin saakka. Aikaisemmin sitä on tavattu myös Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan eliömaakunnissa, mutta niistä se on jo hävinnyt. Lajin luultiin kadonneen myös Ahvenanmaalta, mutta 2000-luvulla löytyi uusi esiintymä Hammarlandista. Hirvenkello on koko Suomen esiintymisalueellaan harvinainen ja on aikaisemmasta edelleen suuresti harvinaistunut. Kasvupaikkoina ovat lähinnä tienpientareet, radanvarret, voimajohtolinjat, niityt, ahot ja hakamaat. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa laji on luokiteltu vaarantuneeksi (VU). Luokitukseen johtaneina syinä ovat yksilöiden määrän merkittävä väheneminen, pieni populaatiokoko ja jatkuva taantuminen sekä esiintymisen voimakas pirstoutuminen ja erittäin suuret kannanvaihtelut. Uhkatekijöinä ovat avoimien alueiden sulkeutuminen, kemialliset haittavaikutukset, metsien uudistamis- ja hoitotoimet sekä rakentaminen ja vieraiden lajien aiheuttamat uhat. Muissa Pohjoismaissa hirvenkello kasvaa Ruotsissa ja Norjassa, mutta Tanskasta se on jo hävinnyt.
Hirvenkello hyötyi Suomessa kaskikulttuurista ja perinteisestä maanviljelystä. Se vaatii kasvupaikaltaan avoimuutta, jota tarjosivat uusien viljelmien kaskeaminen ja niittyjen, ahojen sekä metsien laidunnus. Nykyinen tehomaanviljelys ja edellä mainitun kaltaisen laidunnuksen loppuminen ovat lajin taantumisen perussyinä. Erilaisten väylien pientareet ovat hirvenkellolle nykyisin tärkein pakopaikka. Niilläkin sitä vainoavat jo alkukesästä alkavat niitot ja erityisesti komealupiinin, Lupinus polyphyllus, aggressiivinen leviäminen. Hirvenkellon tärkeimpiä pölyttäjiä ovat kimalaiset ja kukkakärpäset. Siemeniä syntyy yleensä runsaasti. Yksi yksilö voi tuottaa jopa 30 000 siementä. Siemenestä kehittyy yleensä seuraavana vuotena lehtiruusuke, joka ainakin Suomen olosuhteissa usein tarvitsee vähintään kaksi vuotta vahvistuakseen kookkaan kukintovarren kasvatukseen. Kukinnan jälkeen kasviyksilö kuolee. Siemenet voivat säilyä maaperässä itämiskykyisinä hyvinkin pitkiä aikoja. Niinpä laji saattaa ilmaantua metsän avohakkuualueelle muistona kaukaisesta metsälaidunnuksesta tai alueen niittyvaiheesta.
Suomessa kasvaa alkuperäisenä, muinaistulokkaana tai vakiintuneena uustulokkaana 10 (sini)kellojen sukuun kuuluvaa lajia. Niistä vain peurankello, C. glomerata, on hirvenkelloa muistuttava. Peurankellonkin kukat ovat perättömät ja kasvavat mykerömäisinä ryhminä. Se on kuitenkin pehmeäkarvainen tai lähes kalju. Alimmat lehdet ovat puikeahkot ja hertta- tai suorahkotyviset. Verhiönliuskat ovat pitkäsuippuiset. Myös teriö on keskimäärin kookkaampi, pisimmillään jopa 30 mm. Emin vartalo luotteineen on teriötä lyhyempi.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle hirvenkellon esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 