- Epipactis atrorubens (Hoffm.) Besser – tummaneidonvaippa
- Epipactis Zinn – neidonvaipat
- Orchidaceae – kämmekkäkasvit
Tummaneidonvaippa, Epipactis atrorubens, on monivuotinen, tavallisesti 20-60 cm korkea ruoho, jonka juurakko on lyhyt mutta monijuurinen. Varret nousevat juurakosta yksittäin tai useamman varren kimppuna. Varsi on haaraton, liereä, ja ainakin yläosastaan tiheähkön lyhytkarvainen sekä usein enemmän tai vähemmän punaruskea. Sen tyvellä on 2-3 väljää, tuppimaista, lavatonta lehteä. Varsilehtiä on yleensä 5-10. Ne ovat lähes vuorottain kierteisesti kuin kahdessa rivissä. Alempana ja varren keskiosassa lehdet ovat lähinnä soikeita, lyhyttuppisia ja niiden tyvi on varren ympäri sepivä. Ylempänä lehdet ovat ruodittomia, teräväkärkisiä ja kapeanpuikeita – suikeita sekä ylimmät usein kapeansuikeita. Lehdet ovat yleensä 3-7 cm pitkiä ja alempana noin 1,5-3,5 cm leveitä ja ylhäällä noin 0,5-1 cm leveitä leveimmältä kohtaa. Muuten lehdet ovat molemmin puolin sinivihreitä, ehytlaitaisia, silposuonisia ja usein enemmän tai vähemmän kouruisia sekä suonia myöten hyvin lyhytkarvaisia.
Kukinto on harsuhko ja toispuolinen terttu, joka on tavallisesti noin 8-25 cm pitkä sekä noin 5-35-kukkainen. Kukat ovat vaniljantuoksuisia ja noin 10 mm leveitä sekä tukilehdellisiä. Tukilehdet ovat suikeita, nystermäreunaisia ja varsilehtien tavoin vihreitä. Kukinnon alaosassa ne voivat olla noin 1-3 cm pitkiä ja kukkaansa pitempiä. Ylempänä ne ovat noin 0,3-1 cm pitkiä. Kukkaperä on kierteinen, ohut ja noin 4-5 mm pitkä. Sikiäin on perästään alaspäin kaartuva ja noin 5-8 mm pitkä. Ne molemmat ovat tumman punaruskeita ja tiheästi lyhytkarvaisia.
Kuudesta kehälehdestä kolme ulointa ovat soikeahkoja ja noin 6 mm pitkiä. Kaksi niistä suuntautuvat alaviistoon sivulle ja yksi suoraan ylöspäin. Ne ovat selväsuonisia, nystermälaitaisia ja yleisväritykseltään tummanpunaisia, sinertävän punaisia tai punaruskeita. Sisemmistä kehälehdistä kaksi ovat ulompien kaltaisia ja värisiä sekä sivulle suuntautuvia. Kolmas sisempi kehälehti muodostaa noin 8 mm pitkän, kannuksettoman huulen, jonka kuroutuma jakaa kahteen osaan. Tyviosa on kuppimainen ja sisältää mettä. Meden säilymistä tehostavat vielä huulen pystyyn kaartuvat sivulisäkkeet. Kärkiosa on leveän kolmiomainen ja muiden kehälehtien värinen. Se näyttää kuihtuvan ja käpristyvän nopeasti pölytyksen jälkeen.
Hetiö ja emiö ovat yhdistyneet siitintukuksi, jossa on yksi toimiva hede ja kaksi toimivaa luottia (kolmas emilehti on muuntunut nokkamaiseksi kärjeksi eli keulaksi). Emin yläpuolelle nousevan ponnen siitepöly on tarttumakantaisina myhkyinä. Tummaneidonvaippa ei monen muun kämmekän tapaan huijaa hyönteisiä, vaan tarjoaa huulen kupista mettä pölyttäjilleen. Pääpölyttäjinä toimivat yhteiskunta-ampiaiset ja yksinään elävät pikkuampiaiset. Niiden koko on optimaalinen niin, etteivät ne onnistu saamaan mettä huulikupista ilman, että niiden pää osuu siitepölymyhkyihin ja luottipintaan. Normaali kukinta-aika on heinä-elokuu.
Hedelmä on nuokkuva, soikea, vahvasuoninen ja lyhytkarvainen sekä noin 10 mm pitkä kota, joka avautuu suonien vierestä. Siementuotanto on runsasta ja pölymäisen pienet siemenet leviävät tuulen mukana. Kämmeköiden siemenissä ei ole vararavintoa. Jotta siemenestä voi kehittyä uusi kasvi, sen täytyy päästä yhteyteen sopivan sienikumppanin kanssa ja saada kasvuunsa tarvittava ravinto sienijuuren avulla. Taimivaiheeseen pääsy edellyttää myös sopivaa, kalkkipitoista kasvupaikkaa. Uusi yksilö kasvattaa ensimmäisen lehtensä kolmantena kesänä ja kukintavaiheeseen pääsy vie noin kymmenen vuotta.
Tummaneidonvaippa on alkuperäinen ja hyvin harvinainen laji Suomessa. Eniten sitä on Koillismaan eliömaakunnassa, josta sitä on tavattu Kuusamosta ja Sallasta noin 50 kasvupaikalta. Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan eliömaakunnissa on viisi kasvupaikkaa Leppävirralla, Kuopion Juankoskella, Juuassa ja Liperissä. Viime vuosikymmenillä laji on levinnyt uustulokkaana myös eteläiseen Suomeen. Siemenet ovat ilmavirtojen mukana kulkeutuneet ilmeisesti Virosta. Hangossa on kaksi kasvupaikkaa (vanhin tieto Kasviatlaksessa vuodelta 1983), Lohjalla kaksi, Inkoossa yksi ja Lappeenrannassa yksi. Laji on kalkinvaatija. Sen luontaisia kasvupaikkoja ovat valoisat kalliot ja soraikot. Laji kestää hyvin auringon paahdetta ja kuivuutta. Tulokasesiintymät ovat tienlaitahiekassa, laidan hiekkapenkereellä, kuivalla mäntykankaalla ja jopa ratasepelillä. Kaikille paikoille on yhteistä alustan kalkkipitoisuus tai kalkin ilmalevintä louhinnasta ja kalkin käsittelystä.
Tummaneidonvaippa on rauhoitettu koko Suomessa, paitsi Ahvenanmaalla, jossa lajia ei ole tavattu. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa se on todettu vaarantuneeksi (VU). Uhanalaisuuteen vaikuttavat mm. pieni populaatiokoko ja jatkuva taantuminen. Suurimmat uhkatekijät ovat keräily ja poiminta, kaivannaistoiminta, kuluminen, rakentaminen sekä avoimien alueiden sulkeutuminen. Muissa Pohjoismaissa lajia esiintyy Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle tummaneidonvaipan esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Etusivulla mainittujen lähteiden lisäksi kannattaa tutustua kahteen suomalaiseen kämmekkäkirjaan:
- Korhonen Mauri & Vuokko Seppo: Kämmekät Suomen orkideat. Forssa 1987. (Kirjan nimistö on osittain vanhentunut, mutta lajisto on kuvattu laajasti ja hyvin taustoittaen.)
- Salmia Aulikki: Pohjolan uhanalaiset orkideat. Forssa 2013. (Kirjassa on Pohjoismaiden lajiston laajojen kuvausten lisäksi kerrottu myös hyvistä kämmekkäpaikoista.)
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 