- Pyrola rotundifolia L. – isotalvikki
- subsp. rotundifolia – etelänisotalvikki
- Pyrola L. – terttutalvikit
- Ericaceae – kanervakasvit (aikaisemmin Pyrolaceae – talvikkikasvit)
Talvikkien eri suvut muodostivat aikaisemmin oman talvikkikasvien heimonsa, Pyrolaceae. Nykytietämyksen mukaisesti suvut on liitetty kanervakasvien heimoon, Ericaceae. Isotalvikista, Pyrola rotundifolia, esiintyy Suomessa kaksi alalajia, tässä esiteltävä nimialalaji, etelänisotalvikki, subsp. rotundifolia ja pohjanisotalvikki, subsp. norvegica. Etelänisotalvikki on pysty, ruusukelehtinen ja noin 20-30 cm korkea, kalju ruoho. Juurakko on pitkä, suikertava ja maarönsyinen. Sen avulla talvikki voi levittäytyä kasvustolaikuiksi. Rönsyt voivat haaroa lähes maarajassa, jolloin syntyy hyvin tiheitä, runsaslehtisiä ja tiiviin monivartisia ryppäitä. Kukintovarsi, joka on samalla myös kukintoperä, on haaraton, ohut, särmikäs ja vaalean- tai kellanvihreä sekä toisinaan vaalean punertava. Sen tyvellä ja ylös kukintoon saakka on kierteisesti harvakseen ja joskus tiheämminkin suomumaisia pikkulehtiä, jotka ovat kapeansoikeita tai suikeahkoja, noin 7-15 mm pitkiä ja leveimmältä kohtaa noin 2-4 mm leveitä. Niiden väri vaihtelee harmaanvalkoisesta kellanvihreän kautta punertavaan tai punaruskeaan.
Varsinaiset lehdet ovat tyvellä harsuhkona ruusukkeena. Ne ovat pitkäruotiset, nahkeat, paksut ja sileät sekä talvehtivat. Ruoti on siipipalteeton, kouruinen ja tavallisesti noin 3-8 cm pitkä sekä lehtilapaa pitempi. Ruusukkeissa on kuitenkin usein myös lehtiä, joiden ruoti on noin lavan pituinen tai sitä lyhyempi. Lapa on pyöreä, leveänsoikea tai pyöreänpuikea ja kärjestään tylppä, pyöreä tai lyhytsuippuinen sekä tyveltään tylppä tai pyöreä. Laita on ehyehkö, pieninystyinen tai hyvin matalanyhäinen. Lapa on molemmin puolin vihreä ja tavallisesti noin 2-5 cm pitkä sekä suunnilleen saman levyinen tai leveänsoikeissa lehdissä hieman kapeampi.
Kukinto on kukintoperän kärjessä oleva, pysty terttu, jonka kukat ovat joka suuntaan nuokkuvia. Terttu on yleensä noin 7-15 cm pitkä ja noin 10-20-kukkainen. Kukat ovat perällisiä ja tukilehdellisiä. Kukkaperä on noin 4-7 mm pitkä ja kaareva. Tukilehti on suikeahko ja valkoinen, vihertävä tai punertava sekä noin 4-10 mm pitkä ja noin 0,5-2 mm leveä. Verhiö on lähes valkoinen, vaaleanvihreä tai punertava ja noin 3,5-4 mm pitkä sekä kärjestään syvään 5-liuskainen. Liuskat ovat kapean kolmiomaiset, tasaisesti pitkäsuippuisen teräväksi kärjeksi kapenevat ja noin 2,5-3 mm pitkät sekä tyveltään enintään noin 1 mm leveät.
Teriö on avoimen kellomainen, valkoinen ja tavallisesti noin 8-13 mm leveä sekä säteittäisesti 5-terälehtinen. Terälehdet ovat pyöreänsoikeat, hieman lomittaiset ja tavallisesti noin 4-6 mm pitkät sekä leveimmältä kohtaa noin 3-5 mm leveät. Heteitä on 10. Ne kaareutuvat sikiäimen tyveltä eivätkä juurikaan ulkone kukasta. Heteet ovat ponsineen noin 5-7 mm pitkät. Palhot ovat valkoiset ja litteät sekä pölytysvalmiit ponnet keltaiset ja noin 2 mm pitkät. Ne avautuvat ponnenpuoliskojen kärkiaukon kautta. Emiö on yhdislehtinen ja vartaloita sekä luotteja on yksi. Sikiäin on vihreä, 5-lohkoinen ja pyöreä. Emin vartalo luotteineen on punainen tai kellanpunainen, käyrä ja alaspäin taipunut sekä useimmiten noin 6-8 mm pitkä. Luotti on tyveltään pyöreän levymäinen ja kärjestään nystermäinen. Hedelmä on nuokkuva, pyöreämuotoinen, 5-lokeroinen ja kypsänä ruskeahko kota, joka on yleensä noin 5-7 mm leveä ja noin 4-5 mm korkea. Kota avautuu lohkoittain pitkittäissuuntaisesti. Sen kärjessä pysyy loppuun asti emin kuivunut vartalo. Normaali kukinta-aika on kesä-heinäkuu.
Etelänisotalvikki on alkuperäinen alalaji Suomessa ja sitä esiintyy kaikissa eliömaakunnissa. Se on sopivilla kasvupaikoilla yleinen Perä-Pohjanmaan ja Koillismaan eliömaakuntiin saakka. Kittilän ja Sompion Lapin eliömaakunnissa se on harvinainen sekä Enontekiön ja Inarin Lapin eliömaakunnissa erittäin harvinainen (vain muutama löytö). Kasvupaikkoina ovat lähinnä tuoreet ja lehtomaiset kangasmetsät, lehdot, metsien laiteet, rehevät korvet ja letot. Muissa Pohjoismaissa alalaji kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
Isotalvikin kukat ovat medettömiä, joten kovin suuressa suosiossa ne eivät hyönteisten keskuudessa ole. Toki siitepöly houkuttelee niitä jonkin verran. Koska lähes kaikki kukat kehittyvät kotahedelmiksi, itsepölytystäkin varmasti tapahtuu. Terttutalvikkien suvun siemenet ovat hyvin pieniä ja niitä mahtuu grammaan peräti noin 250 000. Niinpä ne leviävät helposti tuulen mukana. Varret kotineen jäävät usein törröttämään talven yli ja siemeniä vapautuu lohkojen saumoista pitkän aikaa. Siementen pienuuden ja keveyden vastapainoksi niissä on hyvin vähän vararavintoa kasvua varten. Niinpä ne tarvitsevat kämmeköiden tapaan sienikumppanin taimikasvuaan varten. Symbioottinen suhde sienten kanssa jatkuu läpi talvikkien elämän.
Kasvullinen levittäytyminen lienee paikallisesti kuitenkin siemennystä tehokkaampi. Isotalvikin alalajit ovat saapuneet Suomeen jääkauden jälkeen eri suunnilta, etelänisotalvikki kaakosta ja pohjanisotalvikki idästä, Vienanmeren suunnasta. Kasvualueet pysyivät vuosituhansia erillään ja taksonien eriytyminen jatkui edelleen. Nykyisin kannat kohtaavat Pohjois-Suomessa, mutta vallitseva itsepölytys ja kasvullinen leviäminen rajoittavat niiden sekoittumista keskenään. Kuitenkin siellä voi kohdata kasvustoja, joista välimuotoisuuden vuoksi on lähes mahdoton varmuudella sanoa, kumpaan alalajiin ne kuuluvat. Pohjanisotalvikin lehtiruusukkeessa ei ole pyöreälapaisia lehtiä, vaan ne ovat pitkänpyöreitä tai pyöreänpuikeita. Lehtilapa on keskimäärin nimialalajia pienempi, yleensä noin 1,5-3,5 cm pitkä ja 1-2,5 cm leveä. Lehtiruoti on noin lavan mittainen tai sitä lyhyempi. Kukintovarsi ja kukintoterttu ovat keskimäärin etelänisotalvikkia lyhyemmät. Verhiönliuskat eivät ole nimialalajin tavoin teräväksi, pitkäksi kärjeksi suippenevia, vaan ovat tasasoukkia ja lyhytsuippuisia.
Suomen talvikit lukeutuvat neljään eri sukuun, terttutalvikkeihin, nuokkutalvikkeihin, Orthilia, tähtitalvikkeihin, Moneses ja sarjatalvikkeihin, Chimaphila. Suvut ovat niin tunnuspiirteisiä, ettei niitä sekoita keskenään. Terttutalvikkeja on Suomessa isotalvikin lisäksi kolme lajia, pikkutalvikki, P. minor, kellotalvikki, P. media ja keltatalvikki, P. chlorantha. Pikkutalvikki on nimensä mukaisesti isotalvikkia pienempi, mutta varmimmat erot löytyvät kukista. Kukka on pallomainen ja sen emin vartalo on suora ja lyhyt, vain 1-2 mm pitkä yltäen juuri ja juuri teriön suulle. Kellotalvikki on tieteellisen nimensä mukaisesti iso- ja pikkutalvikin väliltä. Sen teriö on avoimemman kellomainen, mutta ei niin levällään kuin isotalvikilla. Teriö on valkoinen tai hieman punertava. Vartalo on suora, teriöstä ulos tuleva ja noin 4-6 mm pitkä. Keltatalvikin teriö on hyvin avoimen kellomainen, kuten isotalvikillakin, mutta kellan- tai vihertävänvalkoinen. Vartalo on käyrä mutta vihertävä toisin kuin isotalvikilla ja noin 6-7 mm pitkä. Lisäksi lehdet ovat huomattavan tummanvihreät.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle etelänisotalvikin esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 