Viscaria alpina var. serpentinicola – pikkutervakko var. serpentiinipikkutervakko

Viscaria alpina (L.) G. Don [Lychnis alpina L.] – pikkutervakko
var. serpentinicola Rune – serpentiinipikkutervakko
aikaisemmin Suomessa käytetty nimi Lychnis alpina L. var.serpentinicola (Rune) Kallio & Y. Mäkinen
lajin synonyyminimi Silene suecica (Lodd.) Greuter & Burdet
Viscaria Bernh. – tervakot
Caryophyllaceae – kohokkikasvit

Pikkutervakosta Viscaria alpina, kasvaa Suomessa kaksi muunnosta, lähes koko Suomessa tavattava kalliopikkutervakko, var. alpina ja tässä kuvattava serpentiinipikkutervakko, var. serpentinicola, jota tavataan vain Pohjois- ja Itä-Suomen ultraemäksisillä kallioilla ja soraikoilla. Serpentiinipikkutervakko on monivuotinen, tavallisesti noin 10-20 cm korkea (pituus saattaa kuitenkin vaihdella välillä 5-30 cm), pysty ja yksi- tai monivartinen, kalju ruoho. Sen pääjuuri on hoikka ja kärjestään haarova. Juurakosta kohoavat tiiviit lehtiruusukkeet ja ruusuketyviset kukintovarret. Ruusukkeista ei kuitenkaan yleensä vanhoissakaan yksilöissä muodostu laajempia, patjamaisia kasvustoja.

Ruusukelehdet ovat tasasoukan neulasmaisia (lähinnä männynneulasia muistuttavia) ja ehytlaitaisia sekä tyvireunoiltaan yleensä harvakseen lyhytripsisiä. Pituutta lehdillä on noin 1-4 cm ja leveyttä 0,5-2 mm. Varret ovat ohuet, liereät ja haarattomat sekä väriltään yleensä vaalean tai tumman sinipunaiset ja usein ainakin osittain vaalean vahahärmäiset. Ne eivät ole mäkitervakon, V. vulgaris, tavoin tahmeat nivelten alapuolelta. Vastakkaisia varsilehtipareja on yleensä 2-4. Ne ovat ruodittomia, tyvestä lyhyesti yhteenkasvaneita, ehytlaitaisia ja tasasoukkia tai suikeita sekä lyhytsuippuisen teräväkärkisiä, Pituutta niillä on tavallisesti noin 1-3 cm ja leveyttä leveimmältä kohtaa 0,5-3 mm. Vaikka varsilehdet lyhenevätkin latvaa kohti, ne ovat varren yläosassa usein leveämpiä kuin alempana. Etenkin varren latvaosassa lehdet ovat tavallisesti enemmän tai vähemmän sinipunaisia.

Varren latvassa oleva kukinto-osa on yleensä harsu tai harsuhko, lyhyen terttumainen ja noin 2-7 cm pitkä. Kukintohaarat ovat aivan latvaa lukuun ottamatta 1,5-3 cm pitkiä. Kukinnon haarat ovat pystyjä tai yläviistoon siirottavia ja yleensä 1-4-kukkaisia, Kukat ovat pystyhköjä tai sivulle siirottavia ja niiden teriön leveys on tavallisesti noin 10 mm. Kukkaperät ovat noin 1-2 mm ja joskus yksittäisissä kukissa vähän pitempiäkin. Kukkien tukilehdet ovat lähes tasasoukkia tai suikeahkoja, noin 2-5 mm pitkiä ja niiden väri vaihtelee hyvin vaaleasta tumman sinipunaiseen. Yhdislehtinen verhiö on 10-suoninen, kapean kellomainen ja kärkihampaineen noin 4-5 mm pitkä ja 2-3 mm leveä. Sen väri vaihtelee vaaleasta ruskehtavaan ja tumman sinipunaiseen. Kärkihampaita on 5 ja ne ovat kolmiomaiset, kalvolaitaiset sekä noin 1 mm pitkät.

Terälehdet ovat punaiset värin vaihdellessa vaaleasta tummaan tai hyvin harvoin lähes tai aivan valkoiset. Toisinaan terälehdet puuttuvat kokonaan. Niitä on 5 (harvoin 6) ja niiden sivulle taittuva kärkiosa on noin 3-4 mm pitkä, kärkeä kohti levenevä ja päästään syvään kaksiliuskainen. Kukassa on yleensä viisilehtinen ja syvään liuskainen lisäteriö, jonka koko ja muoto vaihtelevat. Joskus lisäteriö puuttuu kokonaan. Valko- tai punertavapalhoisia heteitä on 10, mutta toisinaan osasta kukkia ne ovat surkastuneet. Valkoisia tai punertavia emin vartaloita ja luotteja on 5. Hedelmä on munamainen, vihreä tai ruskehtava kota, jonka pituus on noin 3,5-4,5 mm ja leveys 2,5-3 mm. Se on verhiön mittainen tai hieman sitä pitempi ja avautuu 5-liuskaisesti. Siemenet ovat pyöreähköjä tai munuaismaisia, heikosti nystermäisiä ja lähes mustia sekä läpimitaltaan noin 0,5 mm. Normaali kukinta-aika on kesä-elokuu.

Serpentiinipikkutervakko on alkuperäinen taksoni Suomessa ja sitä tavataan harvinaisena Kainuun, Koillismaan, Kittilän Lapin, Sompion Lapin ja Inarin Lapin eliömaakunnista. Lisäksi on vanha keräys Pohjois-Hämeen eliömaakunnan Rautalammilta. Eniten havaintoja on tehty Kainuusta (Paltamo, Puolanka, Kuhmo, Kajaani ja Sotkamo), Sompion Lapista (Savukoski ja Sodankylä), Kittilän Lapista (Kittilä) sekä Koillismaalta (Kuusamo ja Salla). Taksoni on sopeutunut nimensä mukaisesti kasvamaan serpentiniittikiveä sisältävillä, ultraemäksisillä kallioalustoilla ja soraikoilla. Useimmille lajeille tällainen kasvualusta on liian myrkyllinen. Serpentiinipikkutervakko sietää tällaisia ääriolosuhteita ja saa näin ollen kilpailuetua. Sitä pidetään myös kuparimalmin ilmentäjänä. Tällainen äärikasvuympäristö on aikojen kuluessa vaikuttanut pikkutervakkoon ja muokannut siitä oman muunnoksensa. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa taksoni on todettu silmälläpidettäväksi (NT). Luokkaan ovat vaikuttaneet erityisesti yksilöiden määrän merkittävä väheneminen, suppea esiintymisalue ja esiintymisen pirstoutuneisuus. Uhanalaisuuteen vaikuttavana tekijänä on kaivannaistoiminta. Muissa Pohjoismaissa serpentiinipikkutervakkoa tavataan myös Pohjois-Ruotsissa ja -Norjassa.

Suomessa kasvaa alkuperäisenä ja huomattavasti laaja-alaisempana pikkutervakon nimimuunnos, kallioipikkutervakko, var. alpina. Se eroaa tässä esitellystä serpentiinipikkutervakosta lähinnä leveämpien, usein suikeiden aluslehtiensä ja tiiviimmän kukintonsa perusteella. Sen yksilöt ovat myös lähes kaikilta mitoiltaan keskimäärin isompia, vaikka tätä on maastossa vertailuaineiston puuttuessa vaikea havaita. Suomessa kasvaa myös toinen suvun laji, mäkitervakko, V. vulgaris. Sen varsi on nivelvälien yläosasta tahmea. Kukinto on pitkän terttumainen. Lisäksi terälehdet ovat kärjestään ehyet, nirhalaitaiset tai lanttokärkiset.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle serpentiinipikkutervakon esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki lajitasoiselle Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase). Laji on nimellä Silene suecica.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto