Elokuun lämpimillä Itämeren vesillä ja rannoilla aikaansa viettävät ovat varmasti kiinnittäneet huomiota vedessä hiljalleen uiskentelevaan, sykkivään vaaleanpunaiseen hyytelöön. Korvameduusa (Aurelia aurita) herättää monissa ihmisissä myös pelkoa tai inhoa, eihän eläimessä ole mitään, mistä saisi edes kiinni. Meduusan painosta onkin yli 90 prosenttia vettä. Mutta aivan oikea eläin se kuitenkin on. Saaristossa eläin tunnetaan nimellä merivasikka, ja onpa korvameduusaa pidetty valtamerien meritähtenäkin.

Suomen rannikko- ja saaristovesissä korvameduusa on ainoa säännöllisesti tavattava ryhmänsä edustaja. Valtamerissä polttiaiseläimiin lukeutuvia meduusoja on hyvin monia eri lajeja, ja monet näistä ovat valitettavasti erittäin vaarallisia. Esimerkiksi suomalaisten suosimilla Välimeren lomarannoilla ei voi olla kuulematta varoituksia vedessä uivista meduusoista, joihin koskeminen aiheuttaa iholle palamisen kaltaisen reaktion. Pahimmillaan meduusan pyyntilonkeroiden aiheuttamat polttamat voivat johtaa ihmisen kuolemaan. Korvameduusa on paitsi kokonsa puolesta myös lonkeroidensa vaikutuksilta vaatimaton ja täysin turvallinen otus.

Korvameduusan kiekkomainen ruumis eli uimakello on läpimitaltaan 10–15 -senttinen. Suolapitoisuuden mukana myös meduusat kasvavat, ja jo eteläisellä Itämerellä saman lajin yksilöt tulevat yli 30 sentin levyisiksi. Valtamerten meduusat ovat omassa luokassaan, suurimmillaan yli kahden metrin läpimittaisia purjehtijoita.

Meduusan koveralla alapuolella on neljä litteää lonkeromaista suuliuskaa, joiden keskellä on eläimen suu. Ravintonsa meduusa pyydystää suulonkeroitaan heiluttaen. Lonkeroiden poltinelimet lamaannuttavat kosketuksen kohteeksi joutuneen eläimen, meidän vesissämme pikkuäyriäisen tai pienen kalanpoikasen. Ihmisen ihoa korvameduusa ei pysty vahingoittamaan mitenkään.

Meduusan liike pääosin passiivista ajelehtimista

Täysikokoiset korvameduusat ilmestyvät Suomen rannikolle veden lämmettyä, joskus jo heinäkuussa, mutta yleisimmin vasta elokuun alkupuoliskolla ja syyskuussa. Usein eläimiä tavataan suurina lauttoina, joissa yksittäiset uimakellot sykähdelleen liikkuvat. Pääsoin meduusan liikkuminen on passiivista, merivirtausten ja tuulten mukana ajelehtimista, mutta kyllä meduusa myös uimakelloaan vuoroin supistamalla, vuoroin ohentamalla pystyy ohjaamaan kulkuaan.

Selvästi meduusan pinnan läpi kuultavat neljä kaarevaa muodostumaa ovat eläimen sukuelimet. Naarailla nämä ovat vaaleanpunaiset, koirailla sinipunaiset. Meduusojen lisääntymiseen tarvitaan hämmästyttävä ja monimutkainen tapahtumasarja.

Naaras irrottaa munasolut ontelovatsaansa, missä koiraalta tulevat, vilkkaasti uivat siittiöt suorittavat hedelmöityksen. Hedelmöittynyt munasolu poistuu meduusan suuaukosta mereen ja tarttuu aluksi ”äitinsä” suuliuskoihin. Tässä solu monien jakaantumisten kautta erilaistuu vapaasti uivaksi toukaksi. Jonkin aikaa merivirtausten mukana kulkeuduttuaan toukka kiinnittyy merenpohjaan ja kehittyy muutaman millimetrin mittaiseksi, pystyssä seisovaksi polyypiksi. Kasvettuaan pitemmäksi polyyppi kuroutuu poikittaissuunnassa nivelikkääksi, ja lopulta polyypista irtautuu levymäisiä, aluksi noin millimetrin levyisiä, ripsireunaisia ”pikkulautasia”. Vähitellen nämä kasvavat ja erilaistuvat uusiksi korvameduusoiksi.

Korvameduusat ovat aitoja merieläimiä, joille Suomen rannikot ovat elinmahdollisuuksien äärirajoilla. Korvameduusa pystyykin lisääntymän vain aivan lounaisimmalla rannikollamme. Valtaosa loppukesän merillä näkemistämme meduusoista ajautuu tänne Itämeren runsassuolaisemmista eteläosista.