Teiden ja asumusten tuntumassa tavallinen keltamo (Chelidonium majus) on todellinen kulttuurikasvi, jonka uskotaan saapuneen maahamme munkkien matkassa joskus keskiajalla. Syy tämän keltakukkaisen kasvin kotiuttamiseen ja myöhemmin laajamittaiseen viljelyynkin on keltamon parantavissa voimissa. Keltamo on jo lähes neljä vuosituhatta tunnettu lääkekasvina.

Vanhimmat Suomea koskevat tiedot keltamon esiintymisestä ovat vuodelta 1556, jolloin Kustaa Vaasa mainitsee kasvin lääketieteelliset ominaisuudet
kirjeessään Viipurin varuskunnalle. Suomenkielisen nimensä keltamo lienee saanut voimakkaan keltaisesta maitiaisnesteestään, jota pursuu katkaisukohdista kasvin kaikista osista. Neste on iholla kirvelevää ja limakalvoja ärsyttävää. Maitiaisnesteen keltaväri on niin pysyvää, että tahrat lähtevät vain kulumalla.

Keltaiset, tosin maitiaisnestettä vaaleammat, ovat myös keltamon kukat.
Neljästä terälehdestä koostuvat kukat avautuvat hyvin eri aikoihin. Yksittäiset
kukat kuihtuvat jo 2–4 päivässä, mutta niitä on niin paljon, että kukintaa
jatkuu koko kesän.

Kasvin sisäinen aikataulu tunnettiin jo parituhatta vuotta sitten, jolloin
roomalainen Plinius liitti teoksessaan Historia Naturalis keltamon pääskysiin,
joiden keväisen saapumisen aikaan kasvin ensimmäiset kukat avautuvat ja
kasvukauden viimeiset ovat kukassa vielä pääskyjen syysmuuton aikaan.
Rikkoutuneista solukoista valuva keltainen maitiaisneste muuttuu ilmassa
hapettuessaan nopeasti punaruskeaksi. Neste on hyvin voimakasta, jopa
rakkuloita iholle aiheuttavaa. Koko kasvi on vaarallinen, suorastaan
myrkyllinen. Juuret ovat kasvin kaikkein myrkyllisin osa.

Maitiaisnesteestä on eristetty parikymmentä alkaloidia, joilla on sekä
parantavia että haitallisia vaikutuksia. Eräät yhdisteet muistuttavat samaan
heimoon kuuluvan oopiumunikon aineosia.

Keltamon parantavista ominaisuuksista on tietoja jo vuosituhansien takaa.
Pliniuksen mukaan pääskynen hoiti sokeita poikasiaan tiputtamalla näiden
silmiin keltamon nestettä. Tarinan seurauksena hoitokeinoa alettiin soveltaa
ihmisillekin. Kasvin vaarallisuus on kuitenkin sitä luokkaa, ettei kenenkään
pidä sekoitella keltamoa omiin rohtoihinsa. Keltamoa on vuosisatojen kuluessa käytetty lähes kaikkiin tunnettuihin vaivoihin, mm. reumaan, keuhkotauteihin, ihon syylien poistoon, venäläisen kirjallisuuden mukaan jopa syövän parantamiseen. Nykyisinkin kasvi on mukana useiden maiden lääkekasvi- luetteloissa maksa- ja sappitautien hoitoon käytettyjen valmisteiden osana. Myös homeopaattisissa valmisteissa keltamo on suosittu rohdos.

Keltamo on monista lupaavista ja kauan tunnetuista parantavista
ominaisuuksistaan huolimatta vaarallinen. Suomessakin tunnetaan
keltamomyrkytyksiä, jopa kasvia syöneiden lasten kuolemantapauksia.
Syötynä keltamo polttaa suuta ja saa limakalvot tulehtumaan jopa tuskallisille
rakkuloille. Myöhemmin kasvin monet alkaloidit saavat potilaan oksentelemaan ja aiheuttavat ripulia. Vakavimpia seurauksia saavat aikaan hermostoon vaikuttavat alkaloidit, jotka pahimmillaan lamauttavat hengitys- ja verenkiertoelimistöä.

Yleisimmillään keltamo kasvaa Etelä- ja Keski-Suomen lehtomaisissa metsiköissä, tienvarsilla ja rakennusten vaikutuspiirissä. Vuosisatojen takaiseen viljelyyn kasvin liittävät havainnot, joiden mukaan keltamo on erityisen runsas vanhojen muinaislinnojen ja kartanoiden tuntumassa.

Kansanparantajien ohella myös muurahaiset suosivat keltamoa. Kasvin hedelmissä on erittäin ravintopitoinen lisäke, jonka ansiosta hedelmiä koteihinsa
kuljettavat muurahaiset levittävät keltamoa uusille kasvupaikoille.