Kansalliskukkamme kielon kanssa samanaikaisesti kesän avauksena kukkimaan
puhkeava kalliokielo (Polygonatum odoratum) on kasvitieteellisesti eri sukua, mutta ulkonäön samankaltaisuuden ja elinkierron ajankohtien lisäksi lajeilla on tärkeä ja kaikkien muistettava yhtenäisyys: Sekä kielo että kalliokielo ovat erittäin myrkyllisiä kasveja, joissa on sydämen toimintaa vakavasti muuttavia glykosidiyhdisteitä.

Kalliokielon tuntee kaarevasta versostaan, jonka kielimäisten lehtien hangoista
roikkuu tavallisesti yksi suppilomainen valkea kukka. Joskus kukkia on 1–3
kappaletta lehteä kohti. Nimensä mukaisesti kalliokielo kasvaa varsin karuiksi
arvioiduilla paikoilla kallioiden multaisissa painanteissa, mutta lajia
tavataan myös tavallisilla lehtomaisilla kasvupaikoilla, jos niillä on tarjolla
riittävästi valoa.

Valon riittävyyteen kalliokielo osaa sopeutua erinomaisesti, sillä kasvin lehdet sijaitsevat versossa kierteisesti kahdessa rivissä. Näin yksilön ylemmät osat eivät varjosta alempien lehtien yhteyttämismahdollisuuksia.

Kukista loppukesällä kypsyvät sinisen-mustat marjat ovat erittäin myrkyllisiä.
Maastamme tunnetaan ainakin yksi tapaus, jossa lapsi on kuollut syötyään
kalliokielon marjoja. Siementen avulla tapahtuva leviäminen on hidasta, sillä
otolliseen maaperään päässeet leviämiskappaleet kasvattavat kukkivan verson
vasta reilun vuosikymmenen kuluttua itämisestään. Lajin siementuotanto on
tehokasta. Neliömetriltä voi valmistua 2 500 siementä kasvukauden lopulla.

Siementen lisäksi kalliokielo leviää kasvullisesti vaakasuoran juurakkonsa
avulla. Tämä juurakko onkin kalliokielon käytössä ja tunnettuudessa erinomaisen tärkeä. Menneen kasvukauden lehtien surkastuttua juurakkoon jää sinettimäinen arpi, jonka mukaan kasville on annettu useita kansanomaisia nimityksiä. Nimissä on sekä Pohjoismaissa että Keski-Euroopassa tuttua viittaus kuningas Salomoon. Vanhojen kertomuksien mukaan Salomo käytti kalliokielon juurakon voimia kallioiden räjäyttämiseen rakentaakseen massiivista temppeliä. Näin suuria voimia kalliokielon juurakoilla ei liene, mutta kasvin maanalaiset osat ovat olleet ihmisille – myös suomalaisille – erittäin tärkeitä.

Juurakot ovat kalliokielon ainoa myrkytön osa, ja niiden erittäin suuri
tärkkelyspitoisuus on ollut kato- ja nälkävuosina tärkeä hätäleivän ainesosa.
1700-luvulla elänyt taloustieteilijä Pietari Gladd totesi kalliokielon
juurakoiden olevan parasta luonnostamme saatavilla olevaa hätäleivän ainesta.

Myös Elias Lönnrot mainosti kalliokieloa vuoden 1860 Suomen Kasviossa
toteamalla, että ”juurakot taidetaan kuivattuna, jauhettuna ja vähän muilla
jauhoilla sekoitettuna nälkävuosina leiväksi käyttää”.

Monen muun myrkkykasvin tavoin kalliokieloa on käytetty kansanomaisessa
lääkinnässä lukuisiin vaivoihin. Juurakoista on valmistettu rohdoksia ihon
tulehduksiin ja haavoihin ja sisäisesti nautittuna muun muassa kihtiin ja
reumaan. Ajanlaskumme alkuvuosina elänyt kreikkalainen tietäjä Dioskorides suositteli kalliokieloa erityisesti luunmurtumien hoitoon, missä tarkoituksessa kasvia käytettiin vuosisatoja. Keskiajalla englantilainen luonnonparannuksen asiantuntija sen sijaan korosti kalliokielon parantavan haavoja ja ruhjeita, jotka ovat syntyneet kaatumisessa tai naisilla vaimon kompastuttua kiivaan aviomiehen nyrkkiin.

Kalliokielo on rauhoitettu Oulun ja Lapin lääneissä.