Hiihtokausi loppui lauantaiaamuna Hyrylässä. Siellä ladun kunnostus oli lopetettu jo perjantaina, mutta vielä tykkiladun pääsi hyvin kiertämään. Paikoin lunta oli jopa puolen metrin paksuudelta, mutta paikoin aika ohuelti, varsinkin urheilukentän katsomon takana hyllyllä. Vähän harmi, että kunnostus loppui juuri, kun oli luvassa pakkasöitä ja hyviä kelejä. Mutta joskushan se hiihtokausi aina väistämättä loppuu. Ja ehkä myös ladun varressa nähty kevään ensimmäinen västäräkki yritti kertoa, että hiihtokauden voisi jo lopettaakin.

Viime keväänä Hyrylän ladun kunnostus loppui vasta 28.4. ja hiihdimme siellä viimeisen lenkin vappuna 1.5. Silloin ajettiin suoraan hiihdon jälkeen Juhmoon Vappurasteille. Tänä vuonna kauden viimeisen hiihtolenkin ja ensimmäisen suunnistuksen välissä oli tunnin sijasta vuorokausi. Eilen sunnuntaina oli Salossa, Muurlan Ristinummella, Ankkurirastit, suunnistuskausi alkoi sieltä.

Salossa maasto oli täysin lumeton. Perjantaina, kun kävin kotoa käsin juoksemassa Kylmäojankorvessa, poluista 90 % oli jäisiä ja lumisia. Paljon enemmän täällä Vantaalla onkin vielä lunta, vaikka alkavathan täälläkin avoimemmat metsät olemaan aika lailla sulia.

Jos tuli eilen suunnistuskauden avaus, tuli myös pyöräilykauden avaus. Kun kisapaikalle oli mökiltä vain 12 km, pitihän se mahdollisuus hyödyntää sopivaan alkuverryttelyyn pyörällä. Tuo 12 km on varsin mäkistä tietä, joten verryttely oli kyllä tehokas. Puolen vuoden pyöräilytauon jäljiltä ensimmäinen mäki tuntui todella raskaalta, mutta siitä se lähti ajaminen sujumaan vähitellen.

Edellisestä suunnistuksesta oli aikaa reilu viisi kuukautta, marraskuussa Salo Night-O yösuunnistus Äijämäessä vain noin viiden kilometrin päässä Ankkurirastien maastosta. Toki olen läpi talven hiihdon ohella yrittänyt vähän ylläpitää juoksemista, tai ehkä rehellisesti sanottuna hidastaa jonkin verran juoksukunnon heikkenemistä, mutta suunnistamassa en ole käynyt joulukuun alun korttelirastien ja maaliskuun alun sprintin lisäksi. Juoksemiseen tuli vielä puolentoista kuukauden tauko koronan takia joulukuun puolivälistä helmikuun alkuun. Odotukset juoksun ja suunnistuksen sujumisesta olivat aika lailla olemattomat, mutta mukavahan se oli lähteä Ankkurirasteille mukaan, kun niin lähellä mökkiä olivat. Eivätkä odotukset metsäsuunnistuksen suhteen ole kovin kummoiset muutenkaan olleet viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Kun matkana oli ns. pidennetty keskimatka, se tiesi omalla päivän juoksu- ja suunnistuskunnolla pitkää matkaa. Kun aloitin kilpailemista suunnistuksessa 80-luvun alkupuolella, matka oli aina ns. normaalimatka. Se oli sarjasta riippuen voittoajaltaan tunnin molemmin puolin. 80-luvulla oli myös pitkä matka, joka on nykyisin erikoispitkä eli riittävän pitkä tai liian pitkä. Sitä matkaa suunnistettiin vain SM- ja pm-kisoissa (piirinmestaruus). 90-luvun alussa rinnalle tuli pikamatka, joka taisi olla 20-25 minuuttia eli selkeästi erilainen matka.

Mahtoiko sitten olla 2000-luvun alussa vai jo 90-luvun lopussa, kun matkat taas muuttuivat. Tuli sprintti, 12-15 min, joka alkuun oli metsässä, mutta myöhemmin kaupunkiympäristössä. Pikamatka muuttui keskimatkaksi ja piteni 10 minuutilla. Normaalimatkasta tuli pitkä matka ja pitkästä erikoispitkä. Nykyään siis ainakin teoriassa on hyvinkin vaihtelevia matkoja suunnistuksessa.

Käytäntö on kuitenkin vähän erilainen. Sprintti toki on oma lukunsa, se on lyhyt ja kaupunkiympäristössä eli se poikkeaa selkeästi muista matkoista. Suurin osa tämän päivän kilpailuista on kalenterin mukaan keskimatkoja, pitkiä matkoja on varsin vähän. Vain osa keskimatkoista on keskimatkan mittaisia, aika moni on Ankkurirastien tapaan ns. pidennettyjä keskimatkoja. Ja vastaavasti osa harvoista pitkistä matkoista on ns. lyhennettyjä pitkiä matkoja tai ”keväisen lyhyitä” pitkiä matkoja. Erikoispitkää on tarjolla käytännössä vain SM-kisoissa lokakuussa, joillain alueilla taitaa olla vielä AM-erikoispitkät.

Moni kaipaa kunnon pitkiä matkoja, mutta kun niitä joskus on, aika harva lähtee mukaan. Ollaanko nykyään sitten huonommassa kunnossa kuin ennen vai ovatko maastot muuttuneet raskaammiksi? Varmasti molemmat syyt vaikuttavat, mutta ehkä jälkimmäinen enemmän. Ennen oli huonommat kartat, vähemmän rasteja ja vähemmän metsänhoidon aiheuttamaa hitautta ja raskautta. Nyt on tarkat kartat, pienemmät maastot, radoista tullee väistämättä fyysisesti raskaampia. Kyllä se niin taitaa olla, että nykyisissä maastoissa on helpompi järjestää lyhyempi kisa kuin pidempi ja osanottajiakin tulee enemmän. Ja kun nykyään aikaerot ovat sarjoissa niin suuria, se mikä on parhaille keskimatka, on hitaimmille pitkääkin matkaa pidempi.

Se on vähän sääli, että nykykisat muistuttavat niin kovasti toisiaan. Omakin seura järjesti Peikkorasteja pitkän matkan kilpailuna vuoteen 2019 saakka, mutta sen jälkeen todettiin, että keskimatka tuo enemmän osanottajia ja kartan tekemisessä on vähemmän työtä. Sain itse olla toistaiseksi viimeisten pitkän matkan Peikkorastien ratamestarina. Pääsarjoissa kartta oli A3 1:15 000 ja miesten pääsarjan rata oli 14 km ja rasteja 15, pisin rastiväli lähes 5 km.

En missään nimessä moiti kilpailujen järjestäjiä. Seurat pyrkivät vastaamaan kysyntään, järjestämään sellaisia kisoja, mihin osallistutaan. Se ei seuroja kauheasti auta, että haluttaisiin osallistua, jos ei kuitenkaan osallistuta. Niinpä Peikot järjesti 2021 keskimatkan Peikkorastit, viime vuonna Salon Seudun Rastiviestin ja tänä vuonna AM-keskimatkan. Pienenä mainoksena muuten todettakoon, avoin Varsinais-Suomen AM-keskimatka suunnistetaan 23.7. Juvankoskella legendaarisessa Hirstenmäen maastossa. Jos joku ei Hirstenmäkeä tunne, sehän on yksi Etelä-Suomen hienoimmista ja vaativimmista avokalliomaastoista, erittäin pienipiirteistä ja korkeusaroa 75 metriä. Kannattaa tulla pidemmästäkin matkasta, jos kalenteriin sopii.

Mutta sitten itse asiaan eli eilisiin Ankkurirasteihin. Kisa oli siis ns. pidennetty keskimatka, mutta ehkä se, ainakin oman sarjan rata, oli enemmänkin lyhennetty pitkä matka. Mukaan oli saatu pidempiä reitinvalintavälejä, joilla oikeasti oli reitinvalintaa eikä keskimatkalle tyypillisiä lyhyitä rastinottovälejä ollut montakaan. Itse kyllä sprinttien ja pitkän matkan ystävänä tykkäsin radasta.

Ensimmäiset pari rastia meni hyvin, vaikka ajauduinkin ykkösellä liikaa vasemmalle ja jyrkännerivistö pakotti kiertämään vielä kauempaa vasemmalta. Kolmosella tuhrasin jonkin aikaa rastiympyrässä kiertelemässä kumpareita ja neniä, joita löytyikin aika monta ennen rastia. Tuo oli minulle tyypillinen virhe, kalliolla ampumakojun luona tiesin tarkalleen missä ollaan, mutta luotin, että rasti tulee vastaan, kunhan pääsee rastiympyrään. Ei tullut. 200 metrin väliin meni aikaa melkein neljä minuuttia.

5-6 oli hyvä reitinvalintaväli. Oli tarjolla reitti suoraan, kierto oikealta polkuja pitkin tai vasemmalta niityn ja polkujen kautta. Yleensä aina hyödynnän polkukierrot, mutta tällä kertaa menin suoraan.

Kuutosen jälkeen taas tuli pummi, joka ei ollut minulle tyypillinen, vaikka onhan noitakin sattunut. Tulin kuutoselle suoraan ja lähdin suunnistamaan väliä 6-7 väärin päin eli 180 astetta väärään suuntaan 7-6. Mikään ei tietysti oikein täsmännyt, mutta vasta kun rinne alkoi jyrkemmin laskea ja avokalliot loppuivat, ymmärsin, mitä oli käynyt. Kalliolla ennen seiskaa näin rastin alhaalla vasemmalla, mutta uskoin, että oma on alhaalla oikealla. Ei ollut. Tiesin kalliolla täsmälleen, missä olin, mutta unohdin vilkaista kompassia. 140 metrin väliin meni aikaa 4.25.

8-9 oli toinen hyvä reitinvalintaväli. Tarjolla taas suoran reitin lisäksi polkukierto vasemmalta ja niityn kautta oikealta. Jälleen itselleni epätyypillisesti päätin mennä suoraan.

Kymppi oli kaikille yhteinen rasti ennen tienylitystä. Menin kartta rullalla, kun edellä näkyi porukkaa. Taisivat kaikki mennä kartta rullalla, kun kukaan ei tahtonut osua rastille.

Tienylityksen jälkeen tuli Melkkomäen nousu. Se olikin melk(k)oinen mäki, 50 metriä jyrkkää penkkaa suoraan ylös. Taas tein samanlaisen virheen kuin kolmosella, tosin aikaa siihen meni hyvin vähän. Mäen päällä suolla oli rasti ja tiesin, missä se oli. En katsonut kompassia ja jatkoin suolta aivan liikaa vasemmalle.

Melkkomäellä on muuten ollut aikanaan hyppyrimäkikin. Isä muistelee siitä hypänneensä 1950-luvun alussa. Mäki oli Melkkomäen itärinteellä. Ylämäki oli tehty puusta, alamäki luonnonrinnettä. Mäen mäkiennätys oli 32,5 metriä ja Muurlan Vihuri järjesti siinä kilpailuja 1945-1955. Lieneekö paikalla enää mitään, mistä voisi päätellä siellä mäen aikanaan olleen. Ei välttämättä ole.

Viimeisellä rastivälillä mitattiin puhtaasti fysiikkaa. Loivaa nousua polkua pitkin ja päälle pitkä pätkä mäntykangasta.

Kun katsoo rastiväliaikoja, selvästi keskivertoa parempia olivat 8-9 ja 12-M. Ja taas selvästi keskivertoa huonompi 6-7. Tuo sillä ajatuksella, että rastivälisijoitukset 26 (loppusijoitus) plus/miinus 5 sijaa ovat ”normaaleja”. Eihän se sitä tarkoita, että esim. 2-3 olisi mennyt hyvin, mutta näytti monella muullakin menneen huonosti. Ei ollut yllätys, että parhaat välit olivat helpot 12-13, maaliviitoitus ja pitkä 8-9, jossa maasto oli hyväkulkuista ja rasti löytyi suoraan. Mihinkään ei ole talven aikana muuttunut se totuus, että minulle parhaita välejä ovat helpot välit hyväkulkuisessa maastossa. Siitäkin huolimatta, että juoksua on alla tänä vuonna huimat 34 km ja siinä on jo Ankkurirastien 6 km mukana. Ja kyllähän nykyään tulee valtavasti eroa parhaimpiin, eikä se näillä juoksu- ja suunnistusmäärillä mihinkään siitä muutu. Ei siinä edes kelloa tarvittaisi, kalenteri riittäisi. Mutta kivaa hommaa suunnistus silti on.