Jotta metsäasiat eivät olisi kokonaan unohtuneet kesän aikana, meille annettiin vaihtoehtoisia tehtäviä kesän aikana tehtäväksi. Tehtävänpalautuksen määräaika alkaa lähestyä, joten on aika urakoida kesän aikana tehdyn tehtävän aineistot tänne blogiin :)
Annetut tehtävävaihtoehdot olivat opaskasvien tai puulajien kuvaaminen, herbaarion toteuttaminen opaskasveista tai jonkin arvokkaan elinympäristön tutkiminen. Itse valitsin puulajien kuvaamisen, joskin olen kevään ja kesän kuluessa kuvannut myös vastaan osuneita kasvejakin – varmaan koostan niistäkin jonkinlaisen sivun blogiini. Tähän postaukseen olen koonnut kuvaamani puulajit pienten esittelytekstien kanssa. Täydentelen niitä vielä syys-lokakuun vaihteessa, koska huomasin, että joistakin puista minulla ei ollutkaan kaikkia tarpeellisia kuvia, ja pari puulajia olin unohtanut kuvata kokonaan vaikka muistin ne jo kuvanneeni (saarni, vaahtera)
Oikeastaanhan 20 puulajin luettelosta piti valita kuvattaviksi 15 lajia. Itse olen kuitenkin kuvannut puita sillä perusteella mitä vastaan on tullut, ja näyttää siltä että esittelen tässä kaikki 20 puulajia – vähän lähti mopo käsistä… Mutta mielenkiintoistahan puulajeihin perehtyminen on ollut! Satuin myös käväisemään elokuun aikana Elimäellä Mustilan arboretumissa, jossa kuvasin aika paljon enemmänkin puulajeja kuin tehtävässä vaadittuja, joskaan ei luonnostaan Suomessa esiintyviä. Tarkoitus on koostaa myös niistä erillinen postaus.
Lähteinä olen käyttänyt seuraavia sivustoja, joista ensinmainittua olen hyödyntänyt erityisen paljon puulajiesittelyjä kirjoitellessani, koska sieltä löytyi niin paljon mielenkiintoista tietoa:
Virtuaaliarboretumin puulajiosio (Helsingin yliopiston metsätieteiden laitos)
Metsäntutkimuslaitoksen sivut jalostettavista puulajeista
Metsä Vastaa -sivuston puulajiosio
Arboretum Mustilan kasviluettelo
Pinkka – Lajintuntemuksen oppimisympäristö
Lisäksi olen hyödyntänyt Wikipediaa.
Mutta asiaan…
Haapa
Harmaaleppä
Tervaleppä
Hieskoivu
Rauduskoivu
Jalavat
Kataja
Kontortamänty
Kuusi
Lehtikuusi
Metsälehmus
Mänty
Pihlaja
Pihdat
Pähkinäpensas
Raita
Saarni
Tammi
Tuomi
Vaahtera
Haapa (lat. Populus tremula)
Haapa on yksi omia suosikkipuitani, eikä vähiten siksi, että se on syksyllä vaahteran ohella yksi kauneimman värisiä puita. Haavan lehtien havina synnyttää myös positiivisia mielikuvia muistoissa. Haavan havinan sanotaan Virtuaaliarboretumin puulajiesittelyssä johtuvan suhteellisen pitkästä ja molemmilta sivuilta litteästä lehtiruodista.
Haapa on suorarunkoinen puu ja se kasvaa noin 15-30 metriä pitkäksi. Kehittyäkseen tukkipuuksi haapa vaatii paljon valoa ja runsasravinteisen kasvupaikan. Haapa kasvaa nopeasti 25-30-vuotiaaksi, jonka jälkeen kasvu hidastuu – haapa elää harvoin yli satavuotiaaksi. Haapa kukkii keväällä ennen lehtien puhkeamista, ja siemenet kypsyvät ja varisevat maahan kesä-heinäkuussa. Haapa lisääntyy paitsi suvullisesti siemenestä, myös suvuttomasti vesoista.
Suomessa haapaa tavataan koko maassa, etelässä kuitenkin enemmän kuin pohjoisessa. Maailmanlajuisesti haapaa tavataan lähes koko Euroopassa, Aasiassa haapaa tavataan aina Japaninmerelle ja Kiinan vuoristoihin asti.
Haavan puuaines on vaaleaa ja pehmeää. Haavan metsätaloudellinen merkitys ei ole kovin suuri, ja sitä kasvatetaan lähinnä kuusen seassa, viljelyssä käytetään sen sijaan hybridihaapaa. Haapaa on käytetty perinteisesti tulitikkuteollisuuden raaka-aineena, mutta ko. käyttötarkoituksen merkityksen vähenemisen jälkeen hieman myös paperi- ja lastulevyteollisuudessa. Koska haapa johtaa huonosti lämpöä, sitä käytetään myös saunanlauteissa. Olemme metsäopinnoissamme jo erilaisiin arvokkaisiin metsien elinympäristöihin perehtyessämme oppineet, että pehmeäpuuaineksinen haapa on kotimaisista puulajeista ainoa ontoksi lahoava puu. Siksi se on hieman hankala puulaji metsäteollisuudelle järeiden runkojen saatavuuden osalta. Toisaalta lahotessaan haapa tarjoaa arvokkaan elinympäristön monille eliöille.
Koska haapa on männynversoruosteen väli- isäntäkasvi, sen ei kannata antaa kasvaa männyn uudistusaloilla. Vesakkoa on vaikea torjua, ja vesojen syntymistä ehkäistäessä käytetään menetelmänä yleensä kaulaamalla haavan runko (eli poistamalla kuori rungon ympäriltä muutamankymmenen senttimetriä korkealta kaistaleelta jättäen kuitenkin pieni kaistale kuorta jatkumaan alueella ylös asti, jotta ravinteiden virtaus ei lopu kertarysäyksellä vaan hidastuu ja haapa kuolee hiljalleen pystyyn). Toinen vaihtoehto on taskuttaminen, jolloin haavan kylkeen tehdään kolo ja siihen ruiskutetaan torjunta-ainetta.
Haavan runko on vihertävänharmahtava ja melko sileä, joskin haapakin kaarnoittuu isoksi kasvaessaan:
Lehtiaines tuntuu sormiin melko kovalta. Lehti sisältää paljon kalkkia, jota esimerkiksi kovakuoriaiset hyödyntävät kuortaan varten. Lehti on helposti tunnistettavissa pyöreän aaltomaisesta reunasta:
Opin myös erään todella mielenkiintoisen asian haavasta, joka on oikeastaan askarruttanut lapsesta asti, mutta eipä ole tullut selvitettyä asiaa ennen kuin nyt lähdeaineistoja lukiessani. Olen kummastellut usein, kun osa haapojen lehdistä näyttää olevan muodoltaan varsin erinäköisiä kuin edellisessä kuvassa esitetty helposti tunnistettava lehti – etenkin haavantaimien lehdet näyttävät olevan usein kolmiomaisia, suippokärkisiä ja tasareunaisia. Ilmiötä kutsutaan heterofylliaksi, eli haavan eri-ikäisissä osissa todellakin voi olla erilaisia lehtiä (juurikin taimissa ja nuorten puiden latvuksissa). Itse tulin kuvanneeksi lehden, jossa lehden reunat kyllä muistuttavat tyypillistä haavanlehteä, mutta kolmiomainen muoto näkyy selkeästi – muuttaako lehti myös muotoaan vanhemmiten pyöreämmäksi kolmiomaisesta, se jäi vielä askarruttamaan…
Kesällä ottamieni kuvien lisäksi laitan joukkoon muutaman syksymmällä edellisvuosina ottamani haapakuvan väriloiston esittelemiseksi:
Harmaaleppä (lat. Alnus incana)
Harmaalepästä en ole koskaan kummemmin välittänyt puuna. Tähän luultavasti vaikuttaa lapsuudessa jostakin mieleeni tarttunut kuulopuhe siitä, että punkit leviävät harmaalepän kautta, missä ei ilmeisesti ole mitään muuta totuudenperää kuin se, että punkkeja varmaan voi saada harmaaleppävesakosta siinä missä muustakin matalasta kasvustosta.
Harmaaleppä on paitsi rungoltaan, myös lehdiltään nimensä mukaisesti harmahtava. Runko on usein mutkainen ja harmaaleppä muodostaa matalahkoja, usean puun ryhmiä kasvaessaan. Ainoastaan suotuisissa oloissa ja tiheässä kasvaessaan rungot ovat suoria. Harmaaleppä kasvaa muita puulajejamme tehokkaammin 35 vuoden ikään asti, jolloin muut puulajit ohittavat sen ja harmaalepän kasvu hidastuu. Harmaaleppä soveltuukin hyvin energiapuuksi tai lyhytkiertoviljelyyn.
Nuoren harmaalepän runko on sileä ja kiiltävänharmaa, vanhetessaan kuoren väri tummenee ja vanhoissa rungoissa esiintyy pituussuuntaisia harjuja. Kuori saattaa myös halkeilla heikosti tyvestä, mutta kaarnaa ei harmaalepälle muodostu lainkaan. Rungossa on tiheässä pieniä, vaakasuoria korkkihuokosia ja jäkälät viihtyvät sen pinnalla.
Harmaaleppä tulee toimeen kuivalla, vähäravinteisella ja varjoisalla paikalla, mutta parhaiten se viihtyy kalkkipitoisissa lehdoissa aurinkoisilla tai puolivarjoisilla paikoilla. Lisääntymisen osalta harmaaleppä käyttäytyy pitkälti kuten haapakin ja lisääntyy suvullisesti siemenestä (harmaaleppä kukkii aikaisin keväällä ennen lehtien puhkeamista ja varistaa siemenet maahan alkuvuodesta) tai suvuttomasti juuri- ja tyviversioista mikä on varsin tehokasta lajilla. Harmaalepän muutaman kukinnon ryhmissä esiintyvät hedekukinnot ovat pitkulaisia ja talvehtiessaan vihreitä ja kovia. Eminorkot ovat pyöreitä ja käpymäisiä, aluksi vihreitä, mutta puutuvat ja muuttuvat talven aikana tummanruskeiksi. Ne ovat tyvestä perättömiä ulommaista kukintoa lukuunottamatta. Lisääntymisen osalta kiintoisa tieto on myös se, että harmaa- ja tervaleppä risteytyvät varsin helposti. Minkäköhänlainen lehti risteytymällä on..?
Harmaaleppä viihtyy lähes koko Suomessa. Se on mantereisen ilmanalan puu, ja siten vähälukuinen rannikolla. Koko maapallon mittakaavassa harmaaleppää löytyy lähes koko Euroopasta, suurimmasta osasta Pohjois-Aasiaa ja Pohjois-Amerikkaa.
Erotuksena tervaleppään harmaalepän lehti on kaksoissahalaitainen ja teräväkärkinen sekä mattapintainen. Päältä se on tummanvihreä ja alta vaaleanvihreä.
Harmaaleppä on myös herkästi lahoava puulaji. Se on puuaineeltaan tasalaatuista ja helposti työstettävää, mutta lujuusominaisuuksiltaan heikkoa. Sen merkitys metsäteollisuudelle ei ole suuri. Voisin kuvitella, että sen käyttö polttopuuna kalansavustamisessa lienee yleisimmin tunnettuja käyttötarkoituksia. Metsänhoidon näkökulmasta harmaalepällä on erityispiirteenä kyky sitoa ilmakehän vapaata typpeä juurissa elävän bakteerin ansiosta. Näin ollen harmaalepän karike on paitsi typpirikasta, myös helposti hajoavaa ja maaperän ominaisuuksia parantavaa, ja tällöin harmaaleppä edistää sekapuuna muiden puulajien kasvua.
Tervaleppä (lat. Alnus glutinosa)
Tervaleppää tavataan Suomessa enimmäkseen Kokkolan eteläpuolella, mutta vielä pohjoisemmassakin. Maapallonlaajuisesti tervaleppää tavataan Euroopassa, Siperiassa, Kaukasuksella, Vähä-Aasiassa ja Lähi-Idässä.
Tervaleppä viihtyy kosteiden vesistöjen rannoilla – se vaatii liikkuvan pohjaveden kasvualustallaan. Tervaleppä viihtyy myös tulvamailla. Itsekin kuvasin tervaleppää tyypillisillä kasvupaikoilla rannan tuntumassa kahdessa eri paikassa.
Tervaleppä kukkii keväällä viikkoa ennen harmaaleppää. Tervalepän hedekukinto on harmaalepän lyhyeen norkkoon verrattuna pitkä ja talviasussaan punertava, emikukinto samankaltainen kuin harmaalepälläkin (käpymäinen). Tervalepän siementen itävyys on huonoa, mutta myös tervaleppä lisääntyy juurivesoista. Sen kasvu on aluksi hidasta mutta nopeasti kiihtyvää. Tervaleppä elää noin 100-120-vuotiaaksi. Koska tervaleppä on geneettisesti monimuotoinen puu, se soveltuu hyvin jalostukseen.
Puuaineksen hyötykäytön osalta tervaleppä vaikuttaisi pitkälti samankaltaiselta kuin harmaaleppä, Virtuaaliarboretumissa mainitaan lisäksi tervalepän puuaineksen kosteudensietokyky, minkä ansiosta se soveltuu ulkorakentamiseen. Tervalepän hyötynä voidaan nähdä myös typen sitominen juuribakteerien avulla samoin kuin harmaalepänkin tapauksessa.
Tervalepän lehteä sanotaan muodoltaan vastapuikeaksi. Se on kärjestä pyöreä ja hieman sisäänpäin koukkaava, lisäksi lehden pinta on kiiltävä ja tahmea.
Lehdet eivät muuta väriään syksyllä, vaan putoavat maahankin vihreinä. Nuoret tervalepänvesat saattavat kasvattaa todella suuria lehtiä, ja muistelen joissakin sanomalehdissä olleen joinakin kesinä suurimman tervalepänlehden etsintäkilpailuita.
Tervalepän kuoren sanotaan olevan aluksi punertavanruskea ja muuttuvan vanhetessaan harmaanruskeaksi. Se halkeilee vaaka- ja pystysuunnassa. Rungoltaan tervaleppä on tyypillisesti esim. rannassa kasvaessaan monirunkoinen, leveä, ja vahvaoksainen, tiheässä korvessa se kasvaa korkeaksi ja suorarunkoiseksi puuksi, jolla on pitkänomainen ja tasasuhtainen latvus. Tervaleppä saattaa kasvaa lähes 30-metriseksi.
Hieskoivu (lat. Betula pubescenes)
Hieskoivua kasvaa Suomessa lähes koko maassa pohjoisinta Lappia lukuunottamatta, maapallolla levinneisyys rajoittuu Euraasian mantereen viileään ja lauhkeaan vyöhykkeeseen.
Hieskoivu lisääntyy sekä siemenestä että vesoista, vesoista enemmän turvemailla. Kukinta tapahtuu keväällä ja siemenet varisevat maahan saman kesän aikana. Hieskoivun hedenorkot ovat pitkiä ja riippuvia, eminorkot sen sijaan lyhyitä ja pystyjä. Pinkka-lajintuntemuksen ympäristöstä löytyy kuvat näistä.
Koska hieskoivun kasvu on nuoruusiässä nopeaa ja biomassatuotos runsasta erityisesti vesoista lisääntyessä, kasvatuksessa tähdätäänkin yleensä kuitupuun tuottamiseen. Myös rauduskoivua suurempaa kasvatuskoivikon tiheyttä suositaan. Hieskoivua käytetään paljon soiden, turvepeltojen ja tulva-alueiden metsitykseen, sillä on myös kasvualustaa parantava ja kuivattava vaikutus. Hieskoivu kohottaa maan pH-arvoa runsaasti ravinteita sisältävällä lehtikarikkeellaan ja sadeveden happamuutta lieventämällä. Koska hieskoivun juuristo tunkeutuu syvälle, se myös kuohkeuttaa maata.
Hies- ja rauduskoivun erottaminen oli minusta lapsena helppoa, mutta tämä oli nyt haasteellisimpia hommia puulajeja kuvattaessa. Melko selkeästihän nämä kaksi puulajia on toisistaan erotettavissa kun katsoo lehteä – hieskoivun lehti on paljon pyöreämpi kuin rauduskoivun ja tämä ero on jäänyt jo lapsena hyvin mieleen.
Hieskoivun lehden reuna on yksöissahalaitainen, vaikkakin “hampaat” voivat olla vaihtelevankokoisia.
Lehti ja nuoren koivun oksat myös tuntuvat aivan erilaisilta – hieskoivu on paljon sileämpi kuin rauduskoivu.
Hieskoivun oksat ovat hentoja, mutta pystyjä myös vanhemmissa puissa – vain uloimmat haarat saattavat riippua.
Etsiskelin hieman tietoa hies- ja rauduskoivun erottamiseksi rungosta, ja lopulta sekin vaikutti melko helpolta. Hieskoivu kasvaa ilmeisesti monirunkoisena, kun taas rauduskoivu yksirunkoisena. Hieskoivun rungon kaarna on vaaleaa ja sileää tyvessäkin, eikä pitkittäisuurteista kaarnaa esiinny yleensä. Rungossa saattaa silti näkyä vaakasuoria ohuita juovia. Hieskoivun rungon pinta on paljon tasaisempi, tiiviimpi ja nuorella puulla ruskehtava.
Vanhemmiten hieskoivun tuohen sanotaan muuttuvan harmahtavaksi. Aikuisista puista hieskoivu on pienempi, se kasvaa vain n. 25-metriseksi.
Puuainekseltaan hieskoivu on teknisesti samankaltainen kuin rauduskoivu – puuaines on vaaleaa, kovaa ja helposti työstettävää.
Rauduskoivu (lat. Betula pendula)
Rauduskoivu on levinnyt Suomessa metsiköinä etelästä Kittilän tasolle saakka, yksittäisinä puina sitä esiintyy Inaria myöten. Maapallonlaajuisesti rauduskoivun levinneisyys rajoittuu Euraasiaan
Kasvupaikkavaatimuksina rauduskoivulla on keskiravinteiset ja sitä paremmat kasvupaikat ja siten se eroaa kasvupaikkavaatimuksiltaan hieskoivusta, joka menestyy myös vähähappisissa olosuhteissa.
Lisääntymistavoiltaan rauduskoivu on kuten hieskoivukin (siemenestä ja vesoista, kukkiminen keväällä ja siementäminen myöhemmin kesällä, hieman hieskoivua aikaisemmin), mutta puumaiset rauduskoivut ovat lähes aina siemensyntyisiä. Pinkka-lajintuntemusympäristön kuvien perusteella rauduskoivun norkot näyttävät hieskoivun norkkoja pidemmiltä.
Metsätaloudellisesti merkittäviä kotimaisia puulajeja tarkasteltaessa rauduskoivun nuoruusvaiheen kasvu on paras. Rauduskoivu elää 100- jopa 150-vuoden (= vanhimmat Suomessa tavatut rauduskoivut) ikäiseksi. Rauduskoivun puuaines on vaaleaa, tiivistä ja sen tiheys on verrattain suuri. Metsäteollisuus hyödyntää rauduskoivua vanerin pääraaka-aineena. Myös rauduskoivun lyhytkuituista sellua käytetään pitkäkuituiseen havuselluun sekoitettuna, koska se parantaa paperin ominaisuuksia. Koivua suositaan puusepänteollisuuden raaka-aineena helpon työstettävyyden johdosta.
Rauduskoivun lehti on terävämpikärkinen kuin hieskoivun. Lehden reunassa sanotaan olevan kaksoissahalaita, kun hieskoivussa sahalaita on vain yksinkertainen.
Rauduskoivun lehti on myös kovemman ja karheamman tuntuinen kuin hieskoivun, samoin koivun oksat, jotka ovat hartsikyhmyjen peittämiä etenkin nuorilla koivuilla. Rauduskoivun oksat alkavat hentoisina riippua vanhemmiten – riippakoivusta puhuttaessa puhutaan siis ilmeisestikin juuri rauduskoivusta.
Rauduskoivu kaarnoittuu jo nuorena tyvestä alkaen, ja siten puun pinta on paljon hieskoivua uurteisempi.
Jalavat (vuorijalava lat. Ulmus glabra ja kynäjalava lat. Ulmus laevis)
Vuori- ja kynäjalavien ero ei ollut itselleni ennalta aivan selvä, ja jalavat jotka olen tähän kuvannut, sijaitsivat toinen Mustilan arboretumissa ja toinen pihapiirissä. Mustilan jalava on varmuudella vuorijalava:
Se on myös hieman nuorempi kuin toinen kuvaamani jalava, joka oletettavasti on myös vuorijalava:
Kynäjalavia tiedän löytyvän suhteellisen läheltä puolison kotitilaa, niitä olisi tarkoitus vielä käydä etsimässä rantametsistä, jos vielä ennättäisi syksyn aikana ennen kuin lehdet lähtevät puista. Mustilan arboretumin kynäjalava-sivun mukaan kynäjalava onkin tyypillinen Vanajaveden rantojen puu. Sivuilta löytyi myös tietoa kynäjalavan nimen alkuperästä, jonka se on saanut eläimen niska- ja selkäjänteen vanhasta nimityksestä kynnepää, koska kynäjalavan nahkamaista kuorta käytettiin ennen lujuutta vaativaan sidontaan. Kynäjalavaa on kutsuttu Hämeessä myös luokki- eli vemmelpuuksi.
Vuorijalavaa löytyy luontaisina, harvinaisina, pieninä ja hajanaisina esiintyminä Etelä-Suomesta, mutta istutettuna se menestyy Oulunkin tasolla. Vuorijalava on eurooppalainen puu ja sitä löytyy Brittein saarilta Länsi-Venäjälle asti. Kynäjalavaa löytyy Suomesta Etelä-Hämeestä, Pohjois-Satakunnasta, Uudeltamaalta ja Varsinais-Suomesta. Maailmanlaajuisesti levinneisyysalue on samankaltainen kuin vuorijalavalla.
Vuorijalava kasvaa lähdeaineistojen mukaan hieman suuremmaksi kuin kynäjalava. Kasvun alkuvaiheessa kynäjalava on nopeakasvuisempi kuin vuorijalava. Taimivaiheen jälkeen kynäjalavan lehti on päältä sileä, mutta vuorijalavan lehti puolestaan on hiekkapaperimaisen karhea. Ilmeisesti molempien jalavien tuntomerkkinä lehden osalta on lehtiruodin eri puolilla lehden tyvi on eri tasolla – lehti on myös sahalaitainen ja suippokärkinen:
Pinkka-lajintuntemuksen ympäristön kuvia tutkiessa näyttäisi myös siltä, että vuori- ja kynäjalavan lehtisuonissa on eroavaisuutta: kynäjalavan lehtisuonet näyttävät kohtaavan lehtiruodin kohdalla, kun vuorijalavalla ne kohtaavat lehtiruodin vuorotellen.
Lehdettömänä vuorijalava on helppo tunnistaa terävistä oksakulmista ja yläviistoon sojottavista oksista, latvuksesta kehittyy vuorijalavalla monirunkoinen ja kapean tornimainen, kun kynäjalavalla se on kupolimainen. Runko vuorijalavalla on sileä, mihin lajin tieteellinen nimikin viittaa (glabra tarkoittaa sileää). Kuitenkin vanhemmiten runko saattaa halkeilla verkkomaisesti pituussuuntaan harmaanruskeaksi rosokaarnaksi. Vuorijalava on pisin kotimainen lehtipuu (10-35 metriä korkea).
Kynäjalava voi rehevissä rantametsissä saavuttaa yli metrin läpimitan vuosisatojen kuluessa. Vanhemmiten sen runko muodostuu muhkuraiseksi ja kuten mainittu, puu leveälatvukselliseksi. Korkeutta kynäjalavalla voi olla 10–25 metriä.
Vuorijalavan puuaines on ominaisuuksiltaan lujaa ja kestävää, mutta metsätaloudellinen käyttö on hyvin vaatimatonta, sitä käytetään lähinnä huonekaluteollisuudessa.
Kataja (lat. Juniperus communis)
Kataja on myös yksi suosikkipuitani – niin metsässä kasvavat pensasmaiset katajat kuin pylväskatajat. Katajan rakenne voi tosiaankin vaihdella maata pitkin mataavasta pensaasta jopa 15 metrin korkuiseen pylväskatajaan, joita kasvaa esimerkiksi Sääksmäeltä löytyviltä hakamailta. Erilaisia muotoja esiintyy näiden väliltä.
Suomessa kasvaa katajaa useampaakin lajia, yleisimmät ovat kotikataja sekä lapinkataja, joista on myös eri muotoja. Päälajit voi erottaa toisistaan siitä, että kotikatajan neulaset ovat harvassa, ne siirottavat, ovat 10-20 mm pitkiä sekä suoria. Neulasissa on leveän valkoinen ilmarakojuova varjoonpäin kääntyneellä yläpinnalla. Lapinkataja on runsaampi ja sen neulaset kasvavat tiheässä, ovat oksanmyötäisiä, 10-15 mm pitkiä, käyriä ja ilmarakojuova neulasissa on sinertävä.
Kataja on levinnyt Suomessa kautta maan, ja maailmanlaajuisesti se on laajimmalle levinnyt paljassiemeninen kasvilaji, mikä edellyttää sopeutumiskykyä erilaisiin olosuhteisiin. Toisaalta myös katajan kasvupaikkavaatimukset ovat väljät ja se viihtyy sekä karussa että rehevässä ympäristössä. Kataja suosii valoa, mutta pärjää myös varjossa, vaikkakaan ei kasva silloin niin hyvin.
Katajan emi- ja hedekukat kasvavat eri yksilöissä eli kataja on kaksikotinen. Kataja kukkii Etelä-Suomessa touko-kesäkuussa. Katajan siemeniä levittävät lähinnä linnut, kun taas maahanpainuvien oksataivukkaiden kautta kataja leviää kasvullisesti. Kasvu on nopeimmillaan 5-20 vuoden iässä, jolloin pituuskasvu voi olla 30 cm kasvukauden aikana. Uskomatonta mutta totta – vanhimmat katajamme voivat olla noin 1000-vuotiaita!!!
Katajalla ei ole metsätaloudellista käyttöä, mutta puuaines soveltuu veistotöihin. Katajaa istutetaan koristetarkoituksessa puistoihin.
Katajan kuori on aluksi ruskeaa ja tiiviimpää, mutta se muuttuu harmaaksi ja kuori alkaa irtoilla kuitumaisina suikaleina rungosta:
Katajasta veistettyjen astioiden tuoksu on aivan mahtava, toisaalta katajanmarjat ovat myös hyviä liharuoan mausteita. Hedelmöittyneet katajan emikukinnot kasvavat yhteen ja turpoavat pyöreiksi “marjakävyiksi”, jotka ovat aluksi vihreitä. Ne muuttuvat yleensä vasta kolmannen vuoden syksynä hedelmöityksen jälkeen sinisiksi ja vahapeitteisiksi. Tästä syystä samalla oksalla voi nähdä kahdenvärisiä marjoja.
Katajan neulaset ovat erityisen pisteleviä, ja ne ovat enemmän tai vähemmän tiheässä, kolmittain kiehkuroissa. Kuten edellä on jo mainittu, neulasista löytyy ilmarako jonka väri vaihtelee tarkemman lajin mukaisesti, ja eroa voi olla myös pituuden suhteen. Kuvissa marjoineen näkyvät neulaset näyttäisivät olevan kotikatajia valkoisen ilmaraon perusteella (siltä ainakin näyttää).
Mielenkiintoista tietoa katajanmarjojen käytöstä löytyy Virtuaaliarboretumista, samoin kuin katajan muista käyttötarkoituksista ja katajan tuoksuun liittyvistä uskomuksista :)
Kontortamänty (lat. Pinus contorta)
Kontortamänty on kotoisin Pohjois-Amerikan länsiosista kapealta vyöhykkeeltä, mutta kasvaa mantereen länsiosissa Kaliforniasta Alaskaan. Suomessa ensimmäiset kontortamännyt on istutettu 1910 juurikin Mustilan arboretumiin, ja tähän kuvaamani yksilötä saattoivat hyvinkin olla juuri kyseiset puut, koska olivat niin suurikokoisia. Aikaisemmin kontortamänty on tunnettu nimellä murraynmänty. Sitä on viljelty Suomessa ulkomaisista havupuista eniten lehtikuusen jälkeen reilun 10 000 hehtaarin alueella. Metsäntutkimuslaitoksen sivujen mukaan kontortamännylle on perustettu 53 viljelmää 10 eri alkuperällä. Nuoruusvaiheessa se kasvaa kotimaista mäntyä nopeammin, mutta se on kuitenkin puuaineeltaan heikompaa.
Kuvasin Mustilasta löytyneitä kontortamäntyjä, mutta kuvat eivät nyt kovin hyvin tuo esiin kaikkia puun erityispiirteitä, joiden osalta sitä voisi vaikkapa tavalliseen mäntyymme verrata. Neulaskuvia en siis saanut kuin valoa vasten kameralla zoomaamalla kohti korkeiden mäntyjen alimpia oksia.
Maasta puiden juurelta löytyi muutama männyntaimi, jotka voisivat olla kontortamännyntaimia, mutta varma en tästä ole:
Neulasista sanotaan, että kontortamännyllä ne ovat pidempiä ja paksumpia kuin tavallisella metsämännyllä ja usein kierteisiä. No, kierteisyyttä on havaittaessa kyllä joidenkin neulasten osalta, mutta näyttäisi olevan myös metsämännyn kuvia tarkasteltaessa ainakin taimivaiheessa, joten paha sanoa mitään varmaa. Kontortamännyn käpyjen osalta on mainittava vielä se seikka, että ne ovat serotiinisia, eli voivat säilyä puussa vuosikausia ja avautuvat vasta korkeassa lämmössä kuten metsäpaloissa.
Eroina tavallisiin mäntyihin kontortamännyn kuori on aivan erilainen, enemmänkin kuusenkaltainen eikä se muodosta kaarnaa:
Kuusi (lat. Picea abies)
Kuusi toiseksi yleisin puulajimme. Se on rakenteeltaan suorarunkoinen puu, tiheässä paikassa kasvaessaan se on rungon alaosasta oksaton. Avoimella paikalla rungossa on oksia alas asti. Kuusen oksat ovat vaakatasossa tai kaartuvat alaspäin. Ne haaroittuvat runsaasti. Kuusen neulaset ovat 1-2 cm mittaisia, jäykkiä, teräväkärkisiä ja väriltään tummanvihreitä. Kuusen neulaset ovat poikkileikkaukseltaan nelikulmaisia. Niitä peittää vahamainen hartsikerros. Neulasissa on myös riviin asettuneissa valkoisen vahan suojaamissa kuopissa ilmarakoja. Neulaset ovat sijoittuneet kierteisesti ympäri oksan.
Kuusenkerkät, uudet vuosikasvaimet, ovat vaaleanvihreitä:
Kuusen runko on karhea ja nuoren kuusen runko on väriltään ruskehtava, vanhemmiten runko muuttuu harmahtavaksi ja voi alkaa hilseillä suomumaisesti levyinä. Koska kuusen kuori on ohutta, kuusi on altis erilaisille mekaanisille vaurioille.
Kuusen tunnistaa myös muodoltaan kartiomaisesta, tasaisesta ylöspäin kapenevasta latvuksesta. Kuusen juuristo on pinnanmyötäinen, mistä syystä se saattaakin kaatua helposti myrskyssä avoimilla paikoilla ja kestää toisaalta myös huonosti kuivuutta. Kuusi on viljavien, lehtomaisten ja tuoreiden kankaiden pääpuulaji, ja se sietää hyvin varjoa. Kuusi on puulajina hyvin tuhoaltis tautien ja hallanarkuuden osalta.
Kuusi on levinnyt koko maahan Suomessa aivan pohjoisimpia tunturiseutuja lukuunottamatta. Maailmanlaajuisesti kuusta löytyy Keski-Euroopasta aina Amuriin asti. Kuusta on Suomessa kahta alalajia, euroopankuusta ja siperiankuusta. Euroopankuusta tapaa Etelä-ja Keski-Suomesta, ja pituudeltan se on keskimäärin 15-30 metriä. Nuoret versot ovat kaljuja, emikukinnot pystyjä ja purppuranpunaisia ja kävyt riippuvia 7-12 cm pituisia ja 3-5 cm leveitä. Kävyn suomut ovat tylppäkärkisiä ja vinoneliön muotoisia. Lapissa kasvavan siperiankuusen keskipituus on 8-20 m ja kasvutavaltaan se on kapeamman kartiomainen kuin euroopankuusi. Sen vuosikasvaimet ovat karvaisia ja käpysuomut pyöreämpiä kuin euroopankuusella. Kävyt ovat lyhyemmät kuin euroopankuusella, 5-8 cm. Siperiankuusen oksat ovat lyhyet ja ne kestävät hyvin tykkylumen ja jään painoa. Euroopankuusesta on olemassa myös 100 erilaista muotoa, jotka eroavat kasvuvoimakkuuden, oksien haaroittuneisuuden ja neulasten värin osalta tosistaan.
Kuusi on yksikotinen, ja se lisääntyy suvullisesti Etelä-Suomessa kohtuullisen hyvin, mutta myös suvuton lisääntyminen on mahdollista. Silloin kuusen alimmat, maanpintaan painautuneet oksat juurtuvat. Kuusi on pääsääntöisesti itsesteriili, eli pölytykseen vaaditaan useita puita. Hedekukinnot ovat keltaisia ja silmumaisia ja sijaitsevat tavallisesti edellisessä vuosikasvaimessa löysänä kiehkurana päätesilmun alapuolella. Emikukinnot sijaitsevat valossa olevien oksien kärjissä ja ne näyttävät pieniltä kuusenkävyiltä. Kun ne ovat pölyttyneet, niiden suomut sulkeutuvat ja kävyt alkavat kääntyä alaspäin.
Yhdessä kävyssä on 100-200 siementä, jotka yleensä talvehtivat kävyissä ja vapautuvat kun käpysuomut avautuvat seuraavan kevään kuivina ja aurinkoisina päivinä. Kuusta viljeltäessä se yleensä istutetaan, ja hallanaroilla paikoilla se vaatii suojakseen verhopuuston.
Kuusentamimille on ominaista taimien jurominen ensimmäisten vuosien aikana. Sen jälkeen kasvu nopeutuu, kunnes 60-70 vuoden tilavuuskasvu on suurimmillaan Etelä-Suomen tuoreilla kangasmailla, ja taittuu sen jälkeen.
Kuusen osuus kotimaisen raakapuun kokonaiskäytöstä on yli 40%, ja kuusi on massa- ja selluteollisuuden pääraaka-aine, ja se soveltuu siihen hyvin, koska puuaine on pitkäsyistä ja vähäpihkaista. Kuusesta tehdään erityisesti hierresellua. Kuusen puuaines on kevyttä, väriltään vaaleaa.
Lehtikuusi (lat. Larix sibirica)
Puhuttaessa yleisesti lehtikuusesta Suomessa tarkoitetaan ilmeisesti siperianlehtikuusta. Se eroaa muista lehtikuusista käpyjensä osalta. Suomessa siperianlehtikuusi on levinneisyydeltään rajoittunut yksittäisiin pienialaisiin metsiköihin Etelä-Suomesta Lapin tuntureille asti. Siperianlehtikuusi ei ole maamme alkuperäispuulajeja, vaan se on tuotu Suomeen erilaisina alkuperinä ja lisäyslähteinä. Siperianlehtikuusimetsiä on arvioitu löytyvän Suomesta 10 000-20 000 hehtaaria. Maailmanlaajuisesti siperianlehtikuusta tavataan Koillis-Venäjällä ja Läntisen Siperian alueilla ja se on viileän metsävyöhykkeen laji. Levinneisyysalueensa reunamilla siperianlehtikuusi risteytyy muiden lehtikuusilajien kanssa.
Ravinteikkaassa ja valoisassa kasvuympäristössä siperianlehtikuusi kasvaa suorarunkoiseksi, mutta se menestyy myös karuilla ja vuoristoisissa kasvuolosuhteissa, vaikkakin kasvu on silloin hidasta ja puusta tulee rungoltaan huonolaatuista. Suomessa siperianlehtikuusen kasvattaminen onnistuu parhaiten erillisinä metsiköinä joissa on vain ko. lajia. Siperianlehtikuusen tuhoalttius on pieni. Siperianlehtikuusen kskimääräinen pituus vaihtelee kasvupaikan mukaan 10-30 metrin välillä.
Siperianlehtikuusi lisääntyy pääasiassa suvullisesti siemenistä, mutta se saattaa lisääntyä myös runkovesoista. Siperianlehtikuusen emikukat ovat punertavankeltaisia tai vihreitä. Kävyt ovat soikeita, punaruskeita, pituudeltaan 2,5-4 cm mittaisia sekä lyhytperäisiä. Käpysuomujen muoto on vastapuikea tai pyöreähkö, ne ovat paksuja, reunoiltaan ehytlaitaisia ja selkäpuolelta nukkakarvaisia. Puun nuoruusvaiheessa vuotuinen kasvu lisääntyy tasaisesti 30-40 vuoteen asti, jonka jälkeen alkaa tasainen kasvun väheneminen.
Rakenteeltaan siperianlehtikuusi muistuttaa kuusta, mutta siinä on merkitäviä eroja. Lehtikuusen lehdet ovat kyllä neulasmaisia, mutta hyvin pehmeitä ja ne kellastuvat syksyn tullen ja putoavat maahan talveksi. Neulaset ovat litteitä ja 2-3,5 cm pituisia. Yläpinnaltaan ne ovat tummanvihreitä, alapinnalta vaaleanvihreitä. Kummallakin pinnalla erottuu kaksi himmeää ilmarakojuovaa. Neulaset ovat kinnittyneet kimppuina oksiin, kussakin kimpussa on n. 15-30 neulasta.
Siperianlehtikuusen oksat ovat heikot ja hauraat. Puun latvus on kapeahko ja kartiomainen. Rungon kuori kehittyy usein paksuksi, syväuurteiseksi uurre- tai kilpikaarnaksi.
Juurten osalta siperianlehtikuusi eroaa tavallisesta kuusesta siten, että se kasvattaa jopa 1,5 metrin mittaisen paalujuuren (lukuunottamatta kosteita kasvupaikkoja ja levinneisyysalueensa pohjoisosia). Siperianlehtikuusen kasvun myöhemmässä vaiheessa paalujuuri korvautuu runsashaaraisella, sivujuurista muodostuneella syväjuuristolla.
Siperianlehtikuusen puuaine on raskasta ja lujatekoista, mutta koska se sisältää paljon hartsia ja uuteaineita, sen metsäteollinen hyödyntäminen on hankalaa ja vähäistä.
Metsälehmus (lat. Tilia cordata)
Metsälehmusta esiintyy Suomessa luonnonvaraisena noudattaen linjaa Pietarsaaresta Joensuuhun. Maapalolla metsälehmuksen levinneisyys rajoittuu Eurooppaan – etelässä Italian ja Espanjan keskiosiin, idässä kapenevana vyöhykkeenä Uralin taakse asti. Metsälehmus tunnetaan myös nimellä niinipuu.
Metsälehmus eroaa Virtuaaliarboretumin mukaan puistolehmuksesta tasaisemman runkonsa perusteella. Nuoren metsälehmuksen kuori on sileä, vanhemmiten se alkaa halkeilla.
Puun rakenne vaihtelee kasvupaikan mukaan – aukealla kasvupaikalla metsälehmuksen latvuksesta tulee runsas, kun taas metsässä sille muodostuu usein komea runko. Metsälehmus vaatii kasvupaikakseen ravinteikkaan ja ilmavan kasvualustan. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehdot ja lehtomaiset kankaat. Metsälehmus kestää varjostusta. Metsälehmus on maaperän kannalta suositeltava sekapuu, koska sen lehtikarike on nopeasti hajoavaa ja sillä on maan rakennetta parantava vaikutus.
Metsälehmus lisääntyy heikosti suvullisesti siemenestä, koska se kukkii niin myöhäisenä ajankohtana, että siemenet eivät ennätä kehittyä kypsiksi kuin hyvin lämpimien kesien aikana. Suurimmaksi osaksi metsälehmus lisääntyy suvuttomasti tyvi- ja kantovesoista.
Metsälehmuksen juuristo on syvällä, ja verrattain vankasta pääjuuresta lähtee monta vahvaa, edelleenjakautuvaa haaraa. Vanhoilla yksilöillä voi olla maanpinnan suuntaisia juuria, jotka saattavat vesoa.
Suomessa metsälehmuksen korkeus jää yleensä noin 15-20 metriin. Vaikka metsälehmus on hyvin tuhonkestävää, sen puuaine on ominaisuksiltaan huonoa: kevyttä ja pehmeää. Puuaineen äsittely on helppoa, mutta kestävyys on varsinkin kosteassa huono ja lisäksi kutistuminen vaikeuttaa sen käyttöä. Puuaine on valkoista ja joskus lievästi punertavaan vivahtavaa. Lehmukselta puuttuu lylyn muodostuskyky – siksi sen oksat taipuvat alaspäin. Metsälehmuksen taloudellinen käyttö on mitättömän vähäistä Suomessa, mutta aikaisemmin sillä oli merkitystä niinen keruussa.
Metsälehmus on helppo tunnistaa sen lehden sydäntä muistuttavasta muodosta:
Verrattuna muihin lehmuksiin metsälehmuksen lehdet ovat pieniä ja kaljuja molemmilta puolin lukuunottamatta alapinnan suonihankoja, joissa on ruosteenvärinen karvatupsu. Puistolehmuksen lisäksi metsälehmuksen voi sekoittaa isolehtilehmukseen. Eri lehmuslajit risteytyvät keskenään erittäin helposti ja risteytymien tunnistaminen on erittäin vaikeaa.
Mänty (lat. Pinus sylvestris)
Mänty on Suomen yleisin puulaji. Mänty on helppo tunnistaa solakasta, suorasta ja oksattomasta rungosta, jonka alaosa on paksun kaarnan peitossa, yläosassa taas on ohutta ja punertavaa kuorta, joka hilseilee.
Männyn kaarna muuttuu noin 150 vuoden iässä paksummaksi – kilpikaarnaksi. Sen ansiosta mänty sietää hyvin metsäpaloja.
Mänty ulottuu Suomessa kuustakin pohjoisemmaksi Pohjois-Lappiin asti. Maapallonlaajuisesti mänty on levinnyt idässä Siperiaan, lännessä Vähä-Aasian ja osaan Keski-Eurooppaa asti.
Tavallinen mänty on mielestäni kauneimmillaan karummanpuoleisilla isoilla kankailla, joiden maasto on muutoinkin yleensä miellyttävää liikkua:
Maantieteellisen sijaintinsa mukaan mäntyä on useita eri rotuja – mereisillä ja lämpimillä alueilla männyn rungosta tulee heikkolaatuinen, paksuoksainen ja mutkikas, kun taas mantereisilla ja kylmemmillä alueilla männystä tulee suora ja korkealle karsiutuva sekä ohuempioksainen. Avoimella paikalla kasvaessaan mänty jää matalarunkoiseksi ja leveäoksaiseksi puuksi – itse pidän myös tällaisista käkkyräoksaisistakin männyistä.
Yleisesti männyn oksat kasvavat vaakasuorassa muodostaen pyöreän latvuksen. Nuorissa puissa oksakiehkurat sijaitsevat säännöllisesti pitkin runkoa, sen sijaan vanhemmissa puissa oksia on ainoastaan latvassa. Männyn puuaine on suorasyistä ja karkeahkoa, ja sitä käytetään sellun valmistukseen ja sahatavaratuotantoon. Jotta männyn tekninen laatu paranisi, sitä kasvatetaan nuorena varsin tiheässä, jolloin alaoksat kuolevat.
Männyllä on vankka paalujuuri kuohkeassa maaperässä, vaikka valtaosa sen juuristosta sijaitseekin 8-13 cm syvyydessä. Tukevan juuriston ansiosta mänty on varsin myrskynkestävä puulaji. Männyn juuriston erityispiirre on sienijuuri eli mykorritsa, jonka tunnistaa juuristosta löytyvistä pienistä paksunnoksista, joiden ympärillä on valkoista sienirihmastoa. Mänty elää symbioosissa useiden lakkisienten kanssa.
Mänty ei ole erityisen vaatelias kasvupaikan osalta, se suosii kuivia ja karuja kasvupaikkoja, mutta kasvaa parhaiten tuoreemmilla mailla. Mänty vaatii kasvaakseen hvyin paljon valoa. Mänty kasvaa nopeasti nuorena, sen pituuskasvu kulminoituu 50-60 vuoden iässä.
Männyn neulaset ovat väriltään sinivihreät, niissä on terävä kärki ja 4-6 cm pitkät neulaset kasvavat pareittain oksien peittona:
Männyn oksien kärkisilmuista kasvaa keväisin uudet pitkäversot, joissa on aluksi kalvomaisia suomuja neulasten sijasta. Niihin kasvaa lyhytversoja, joissa on kussakin kaksi neulasta. Neulaset elävät kolmesta viiteen vuotta (jopa kymmenen vuotta pohjoisessa). Neulasten pitkäikäisyydestä mm. johtuu, että männyt ovat arkoja ilmansaasteille.
Mänty on varsijatkoinen kasvi – sen kasvu jatkuu vuosittain pääverson päätesilmusta. Tämän johtavan silmun ympärillä olevista sivusilmuista kasvaa oksia, ja niistä muodostuu männylle tyypilliset oksakiehkurat latvaverson tyveen. Männyn ikä voidaan laskea karkeasti kiehkuroiden määrästä, kiehkuroiden pituudesta voi pääteläl kunkin vuoden kasvunopeuden. Mänty on varsin pitkäikäinen, se saavuttaa noin 250 vuoden iän, Pohjois-Suomessa se voi kasvaa jopa 500-600-vuotiaaksi.
Valtaosa männiköistä uudistetaan luontaisesti uudistamalla. Männyn siementen itävyys on yleensä hyvä, noin 95%. Mänty on paljassiemeninen ja tuulipölytteinen laji, jonka lisääntyminen kukkimisesta siemeniin kestää lähes kaksi vuotta. Verso-, neulas- ja kukka-aiheet syntyvät kukkimista edeltävänä kesänä. Ne erottuvat talvisilmuissa paksunnoksina. Männyn kukat ovat yksineuvoisia eli ne sijaitsevat samassa puussa, mutta mänty on kuusen tapaan itsesteriili laji. Kellertävät hedekukat sijaitsevat tiheinä rykelminä pitkäversojen tyvellä ja punaiset pienet emikukat pitkäversojen latvoissa. Kukkimisen aikaan kukat ovat ylöspäin kääntyneitä, pölyttymisen jälkeen ne sulkeutuvat, kääntyvät alaspäin ja kasvattavat kävyn. On kuitenkin huomattava, että vasta seuraavana vuonna kävyt kasvavat täyteen mittaansa. Toisena kesänä hedelmöittymisestä kävyt kasvavat täyteen 3-6 cm mittaansa ja ovat vihreitä väriltään. Samana syksynä käpysuomut kovettuvat ja käpy muuttaa väriään ruskeaksi. Siemenet kypsyvät loka-marraskuun aikana, mutta käpysuomut aukenevat vasta seuraavana keväänä ja siivelliset siemenet tipahtavat ulos.
Rakenteeltaan mänty on suorasyistä ja ulkonäöltään karkeahkoa. Puuaineen lujuusominaisuudet riippuvat ratkaisevasti tiheydestä, joka voi vaihdella paljon kasvuolosuhteiden mukaan. Mänty on helposti halkaistavaa ja työstettävää, mutta runsaasta pihkaisuudesta voi olla haittaa pintakäsittelyssä.
Pihlaja (lat. Sorbus aucuparia)
Pihlaja on levinnyt Suomessa koko maahan, maapallolla se ulottuu pohjois-eteläsuunnassa Jäämereltä Välimerelle ja itä-länsisuunnassa Uralilta Atlantille.
Pihlaja on vaatimaton kasvupaikkansa suhteen, ja sitä tavataan sekä karuilla että rehevillä mailla. Pihlajan kasvattaminen onnistuu parhaiten sekalehtimetsissä. Pihlajan avulla voidaan torjua hirvivahinkoja – kasvattamalla sitä metsäteiden varsilla ja sähkölinjojen alla houkutellaan hirvet pois taimikoista.
Pihlaja on rakenteeltaan usein pensasmainen ja monihaarainen, ja sen runko kasvaa suoraksi ja puumaiseksi vain suotuisissa olosuhteissa.
Pihlajan kasvu on nuorena nopeaa, mutta se heikkenee huomattavasti jo 30 ikävuoden jälkeen. Kasvutavaltaan se on varsijatkoinen, eli pääranka jatkaa kasvuaan kärkisilmusta sivuversojen kehittyessä hankasilmuista. Pihlaja kasvaa 4-10 metriä korkeaksi, tosin Etelä-Suomen parhaimmilla mailla pihlajat voivat saavuttaa 15 metrin pituuden sekä 50 senttimetrin läpimitan. Pihlajan latvus on leveä ja pystyoksainen. Nuoren pihlajan kuori on sileää ja kiiltävää, väriltään vaalean- tai tuhkanharmaata. Puun vanhetessa kuori muuttuu tummemmanharmaaksi ja kaarnaiseksi, se halkeilee pituussuuntaisesti ja siihen syntyy harmaanruskeita, pyöreähköjä korkkimuodostumia.
Pihlajan juuristoa kuvataan laajalle levittäytyväksi ja syvälle tunkeutuvaksi, vaikka pystysuuntainen osa kehittyy vankaksi kuitenkin vain, kun maaperässä on paksu multakerros, ja pääosan juuristosta muodostavatkin maanpinnansuuntaiset juuret.
Pihlajan parhaita tuntomerkkejä ovat parilehdykkäiset, päätöpariset lehdet. Lehdet sijaitsevat kierteisesti: yksi lehti / nivel. Lehdet muuttuvat tummanvihreästä punaisiksi syksyllä. Toisaalta pihlajasta löytyy läntinen ja itäinen muunnos, jotka ovat erotettavissa lehtituntomerkkien perusteella. Läntinen muoto on lyhyehkö-, leveähkö- ja tylppälehdykkäinen. Lehdyköitä eli pikkulehtiä joista lehti muodostuu on 11-15 (5-7 lehdykkäparia ja päätylehdykkä), ja lehdyköiden alapuoli on runsaskarvainen. Lehdykät ovat lähes tyvestä asti sahalaitaisia (usein toissahaisia) ja varsin ohuita. Itä-Suomalaisella muunnoksella on pidemmät, suippokärkisemmät ja paksummat lehdykät. Lehdyköitä on 13-17, niiden alla on vain vähän karvoja tai ne ovat kokonaan kaljuja. Lehdykän tyvikolmannes on ehytlaitainen, toissahaisuutta esiintyy harvoin.
Kesäkuussa puhkeavat valkoiset kukat:
Pihlaja on yksikotinen puulaji, ja kukat ovat kaksineuvoisia – jokaisessa kukassa on siis sekä heteitä että emejä. Kukin pihlajan hedelmä eli syksyllä kypsyvä punainen marja sisältää kolme isoa siementä:
Pihlaja lisääntyy suvullisesti marjojensa sisältämistä siemenistä, ja suvuttomasti vesoista.
Pihlajan metsätaloudellinen käyttö on vähäistä. Puuaine on keskiraskasta, keskikovaa, sitkeää, vaikeasti halkaistavaa ja taipuvaa, mutta vähän kimmoisaa. Pihlajan puuaine kutistuu ja paisuu voimakkaasti. Poltettaessa pihlaja savuttaa enemmän kuin mikään muu lehtipuulaji.
Pihdat (lat. Abies)
Pihtaa, jalokuusta, löysin useampaakin lajia, kaikki Mustilan arboretumista. Erona tavalliseen kuuseen on hieman pehmeämmät neulaset, ei kuitenkaan aivan niin pehmeät kuin lehtikuusella. Harmaa runko erottuu kuusen rungosta paitsi väristään, myös sileydellään, rungossa on myös pihkarakkuloita.
Pihta ei ole pitkäikäinen tyven lahoherkkyyden vuoksi, mutta se kasvaa helposti yli 30 metriä pitkäksi. Pihdan puuaines on vaaleaa, kevyttä ja hauraampaa kuin kuusella.
Yleisimpiä pihtalajeja ovat palsamipihta (Suomen toiseksi yleisin pihtalaji):
harmaapihta ja koreanpihta:
Lisäksi kuvasin siperianpihdan Mustilassa:
Pähkinäpensas (lat. Corylus avellana)
Suomessa pähkinäpensasta (euroopanpähkinäpensasta) tavataan erityisesti eteläisessä Suomessa, mutta myös Pirkanmaalta sitä löytyy – esimerkiksi syksyn metsäluonnohoitopäivämme aikana kävimme Nokialla pähkinäpensaslehdossa. Maailmanlaajuisesti pähkinäpensaan levinneisyys ulottuu Aasian luoteisosista Eurooppaan (Välimeren rannikolta Keski-Skandinaviaan ja Suomen rannikolle). Suomessa pähkinäpensas kasvaa runsasravinteisissa lehtomaisissa lehti- ja sekametsissä.
Pähkinäpensas kasvaa 2-7 -metriseksi, ja se kasvaa yleensä muun puuston aluskasvustona. Se on monirunkoinen, kuori on harmaanruskea ja kiiltävä.
Pähkinäpensaan lehti on sahalaitainen ja melko neliskanttinen – leveimmillään se on aivan ennen kun se lähtee kapenemaan kärkeä kohti. Lehden pintaa peittää myös karhea lyhyt karvoitus. Lehdet sijaitsevat kierteisesti, ne ovat vastapuikeita ja toissahaisia.
Pähkinäpensas on yksikotinen, ja se kukkii ennen lehtien puhkeamista. Hedekukinto on lukuisten 2- tai 3-kukkaisten pikkuviuhkojen muodostama norkko, emikukinto taas 2–4-kukkainen, silmumainen ja punaluottinen. Pähkinäpensas on tuulipölytteinen. Se kukkii keväällä, ja kukinon paikalle kasvaa pieni (1-2 cm) pallomainen yhdislehtisen suojuksen ympäröimä pähkinä.
Metsäluonnonhoitoretkellä ollessamme puiden alta löytyi uusia ja vanhoja pähkinöitä kun tarkasti tutki maanpintaa. Uusia pähkinöitä vasta kypsymässä:
Vanhoja pähkinöitä edellisvuodelta:
Muun muassa pähkinähakki ja pähkinähiiri hyödyntävat pähkinöitä, mutta kyllä niitä voi ihminenkin syödä rikottuaan kovan kuoren. Hasselpähkinät ovat viljelmillä kasvatettuja euroopanpähkinäpensaan, isopähkinäpensaan (tai näiden välisten risteymien) siemeniä.
Pähkinäpensaan puuaines on valkoista, hienojakoista ja erittäin sitkeää.
Raita (lat. Salix caprea)
Raita on yleisyydestään huolimatta puulaji, jonka tunnistamisen kanssa jouduin oikein etsimään tietoa. Raitaa on tullut aina kutsuttua vain yleisesti pajuksi, vaikka pajuhan on yleisnimi, ja raita yksi pajulaji. Tajusin vasta raitaa kuvatessani, että useinkaan en ole erottanut raitaa tuomesta, koska molempien lehdet ovat hyvin samankaltaisia. Raidalla on hyvänä tuntomerkkinä lehtien vaaleanharmaa ja samettinen alapinta:
Raidan lehdet ovat 6-10 cm pitkiä ja muodoltaan soikeita. Ne ovat myös huomattavan paksuja, korkosuonisia, ja lehden laidat voivat olla mutkaisia, harvahampaisia tai ehyitä.
Raita kasvaa usein pensasmaisena, mutta voi kehittyä suotuisissa olosuhteissa 10-15-metriseksi puuksikin. Raidan kuori on nuorena sileä, vihertävänharmaa ja kiilloton, myöhemmin se muuttuu vaaleanharmaaksi ja halkeilee muodostaen selkeää pystysuoraa raidoitusta, josta raita on saanut nimensä:
Raita on levinnyt Suomessa koko maahan, mutta sitä ei esiinny puhtaina metsiköinä. Raidan maapallonlaajuinen levinneisyys ulottuu Atlantilta Tyynellemerelle saakka. Vaikka raitaa tuntuu löytyvän vähän joka paikasta, se on kasvupaikkavaatimuksiltaan raita on melko vaativa puulaji, ja sitä tavataan erityisesti keski-ja runsasravinteisilla mailla.
Raita lisääntyy siemenistä ja vesoista, joista kantovesat ovat yleisimpiä. Raita kasvaa nuoruusvaiheessa nopeasti, kantovesana kasvu on parhaimmillaan (voivat kasvaa vuodessa jopa 3-metrisiksi). Keväällä raita on helppo tunnistaa, koska se kukkii varhain.
Teknisiltä ominaisuuksiltaan raidan puuaineella on erittäin suuri tiheys muihin puulajeihimme verrattuna, mutta puuaines on helposti lahoavaa, mikä voi laskea tiheyttä. Raidalla ei ole suurempaa metsätaloudellista käyttöä, vaikka siitä voidaankin valmistaa sulfiittisellua.
Saarni (lat. Fraxinus excelsior)
Saarnista oli tarkoitus myös nappaista kuvia, mutta olivat jääneet ottamatta – tulossa siis myöhemmin.
Tammi (lat. Quercus robur)
Tammen sukuun kuuluu noin 320 lajia. Euroopassa tavallinen tammi (metsätammi) on levinnyt laajimmalle. Sen tunnistaa paksusta rungosta ja avoimella paikalla leveästä, lehtevästä latvuksesta.
Tammen luontainen levinneisyysalue Suomessa rajoittuu eteläisimpään ja lounaisimpaan osaan maata, vaikka istutettuna se menestyy selvästi pohjoisempanakin. Maapallonlaajuisesti tammea löytyy valtaosalta Euroopasta eteläisimpiä ja pohjoisimpia osia lukuunottamatta.
Tammella ei ole erityisiä kasvupaikkavaatimuksia ja se tulee toimeen myös laihassa maaperässä, mutta parhaiten se kasvaa lehdoissa ja lehtomaisilla mailla. Tammi kasvaa nuorena hitaasti. Pituuskasvu on voimakkainta 10-25 vuoden iässä – silloin tammi voi kasvaa yli metrin vuodessa – ja se hidastuu 100 vuoden ikään mennessä. Tilavuuskasvu säilyy tasaisen hyvänä jopa 200 vuoden ikään asti, vaikkei se ole nopeaa. Voimakkainta rungon tilavuuden vuotuinen kasvu on 60-90 vuoden välillä. Tammi saattaa saavuttaa yli 2000 vuoden iän. Lisäksi liitän mukaan kuvan todella suuresta yksilöstä, joka löytyi Sherwoodin metsästä ja jonka sanotaan olleen pystyssä jo Robin Hoodin aikaan :)
Jos tammi kasvaa avoimella paikalla, sen latvus on leveä. Tyvioksat ovat pitkiä, paksuja ja lähes vaakasuorassa. Muutoinkin oksat ovat jäykkiä ja kuhmuraisia ulkonevien lehtiarpien vuoksi. Kun tammi kasvaa metsikkönä, se muodostaa pitkän ja suoran rungon. Tammen kuori on aluksi sileä, mutta se muuttuu pian harmaanruskeaksi, paksuksi ja syväuurteiseksi.
Tammi on varsin myrskynkestävä, koska sillä on laajalle ulottuva juuristo ja sen paalujuuri saattaa olla jopa 2 metrin pituinen.
Tammen lehdet näyttävät sijaitsevan ruusukkeina. Tammen lehti on erittäin helppo tunnistaa:
Lehdet puhkeavat myöhään, touko-kesäkuun vaihteessa, ja ne ovat aluksi punaruskeita. Kesällä ne muuttuvat tummanvihreiksi yläpinnalta ja vaaleanvihreiksi alapinnalta. Tammen lehtiruoti on pituudeltaan 2-8 mm ja lehtilapa 10-15 cm pitkä. Lehtiliuskat ovat ehytlaitaisia, pyöreä- tai tylppäkärkisiä. Lehdet irtoavat syksyllä hitaasti ja samoin lahoavat hitaasti
Tammi on yksikotinen ja tuulipölytteinen puulaji ja sen kukat ovat yksineuvoisia. Tammi kukkii touko-kesäkuussa. Sen hedekukinnot riippuvat pitkinä uusien oksaversojen tyvillä. Punertavat emikukinnot ovat huomaamattomia ja sijaitsevat oksaversojen kärjissä. Pölyttyneistä emikukinnoista kypsyy terhoja, joiden avulla tammi lisääntyy. Terhot ovat kasvitieteellisesti pähkinöiksi luokiteltavia:
Tammenterhot ovat aluksi vaaleanvihreitä, kypsyessään lokakuun lopussa ne muuttuvat vaaleanruskeiksi ja putoavat maahan. Terhot kasvattavat usein samana syksynä sirkkajuuren. Tammenterhojen itävyys on hyvä.
Tammen puuaines on painavaa, kovaa ja sitkeää, ja sitä käytetään erityisesti puusepänteollisuudessa. Muu metsätalouskäyttö on Suomessa vähäistä, koska tammea on hankala kasvattaa.
Tuomi (lat. Prunus padus)
UPDATE 7.10.2012: Poistan tuomen kuvat näkyvistä, koska kuten vähän pelkäsin, ne taitavatkin olla (ainakin osin) kuvia raidasta. Pitänee ensi keväänä käydä kuvaamassa kukkivia tuomia ja tutkia vähän tarkemmin ko. puun lehtiä.
Tuomi on keväällä helppo tunnistaa varhaisena kukkijana, mutta myöhemmin kesällä olin kyllä sekoittaa sen raitaan, kuten edellä mainitsinkin. Kasvutavoiltaan ja -paikoiltaan sekä vaatimuksiltaan tuomi vaikuttaa hyvin samankaltaiselta kuin raita.
Virtuaaliarboretumissa sanotaan, että nuoren tuomen kuori on sileä, ohut sekä kiiltävän puna- tai tummanruskea, ja sitä läikittävät vaaleat korkkihuokoset. Toisaalta tuomikin käyttäytyy kuten raita, eli vanhetessa kuori tulee uurteiseksi ja halkeilee pituussuunnassa, väri muuttuu tummanharmaaksi ja ohutta kaarnaa saattaa muodostua. Ilmeisesti raidoittuminen ei ole kuitenkaan niin voimakasta kuin raidalla. Lisätuntomerkkinä on, että kun tuomen runko kostuu, se on miltei musta väriltään.
Virtuaaliarboretumin mukaan lehtien yläpinta on tummanvihreä ja kalju, alapinta on vaaleampi. Lehtisuonien kulmissa on pieniä karvatupsuja. Tuomen lehtien pää on suippokärkinen, ja lehtiruodissa lähellä lehtilapaa on kaksi nystyä. Lajintuntemuksen oppimisympäristö Pinkka tarjoaakin varsin hyviä kuvia tuomen lehdistä.
Tuomi lisääntyy sekä suvuttomasti vesoista että suvullisesti siemenistä. Tuomenkukista kehittyy mustia luumarjoja eli marjan sisällä on iso ryppy- pintainen luu, jonka sisällä on yksi siemen
Vaahtera (lat. Acer platanoides)
Vaahteran huomasin puuttuvan kokonaan puulajieni joukosta – ehkä olin ajatellut jo kuvanneeni vaahteran, kun siitäkin pidän puuna kovasti, mutta enpä sitten ollutkaan… Vaahterasta tosin löysin varhain keväällä ottamani kuvat pienenpienistä juuri puhjenneista lehdistä:
…joten liitän ne tähän jo nyt ja kuvat isommista yksilöistä myöhemmin. Samoin lisäilen myöhemmin tietoa vaahterasta.
Visiirin takaa 