Kuolleiden meduusojen seura − 99-prosenttisesti vedestä koostuvat hyytelömäiset olennot kokoontuvat lopun tullen rannoille

Muistelen näin kaamoksen alkaessa loppukesän aurinkoista päivää Hankoniemellä, Manner-Suomen eteläisimmässä kolkassa. Silloin vain ­rannan koivuista putoilevat kellastuneet lehdet ja keskipäivälläkin melko matalalta paistava aurinko muistuttivat siitä, että parin päivän päästä olisi jo syyskuu.

Vaikka syksyinen tuuli puhalteli ­viileänä pinnan päällä, merivesi oli yhä 20-asteista. Sen kunniaksi päätin lähteä veden­alaiselle luontoretkelle, kuluvan kesän viimeiselle. Nyt sukellan syvemmälle kesäiseen muistooni.

Meduusojen viimeinen ranta

Hankoniemi on täynnä hienoja hiekkarantoja, joita ympäröivät silokalliot muodostavat aalloilta suojaavia, idyllisiä laguuneja.

Kiinnitän sukelluslasit naamalleni, vedän keuhkot täyteen ilmaa ja antaudun meren syleilyyn.

Eipä aikaakaan, kun huomaan ympärilläni hyytelömäisiä meduusoja. Niitä on joka puolella. Osa on vielä eläviä ja liikkeessä, kun taas osa on selvästi kuolemaisillaan – niiden sisältä erottuu ilmakuplia, kun katson niitä alhaalta päin taivasta vasten.

Rantakallion juurella lojuu kasoittain kuolleita meduusoja. Hieman kauempana vedestä ne ovat jo hajonneet lähes ­näkymättömiin ­l­­eväpuuron ja ruokojen sekaan.

Korvameduusa elää varsinaisena meduusana vain joitakin kuukausia. Loppukesällä vähän ennen kuolemaansa naaraat hedelmöittyvät ja synnyttävät toukkia, joista tulee pohjaan kiinnittyviä polyyppeja. Niihin kasvaa pyyntilonkerot, ja ne lisääntyvät suvuttomasti.

Olen saapunut meduusojen viimeiselle rannalle. Loppukesällä ja alkusyksyllä Hankoniemeen kulkeutuu massoittain korvameduusoja – kuolemaan. Meduusavaihe on lajin elinkaaren viimeinen vaihe ja kestää yleensä vain muutamia kuukausia. Syksy ja lounaistuuli tuovat meduusat rannoille. Rannikolle kerääntyvät meduusat ovat yleensä jo kuolevia yksilöitä.

Muuten niitä näkee vain avomerellä. Itse muistan jo lapsena ihailleeni meduusoja ruotsinlaivan kannelta.

Täysi-ikäiset meduusat ovat puurolautasen kokoisia

Rantaan kulkeutuneet meduusat ovat lisääntymisensä suvullisessa vaiheessa, eli joukossa on sekä naaraita että koiraita. Koiraat laskevat sukusolunsa veteen, ja hedelmöittyminen tapahtuu naaraan sisällä.

Syntyy meduusan toukka, joka lähtee ­uiskentelemaan ja asettuu kiinteälle alustalle. Toukasta kasvaa elon­kierron seuraava vaihe, polyyppi. Sen kärjestä alkaa tulevina kesinä pulpahdella esiin muutaman millimetrin kokoisia pikkumeduusoita.

Siitä ne sitten kasvavat, ja elämänsä ehtoolla nämä sykähdellen uivat vesi­kellot ovat jo puurolautasen kokoisia.

Meduusa on meren ikuisuuden ­kuvajainen: meressähän maapallon elämä on saanut alkunsa.

Hyytelömäinen ja sykkivä uimakello

Korvameduusan elämänkierto jakautuu siis kahteen olemisen muotoon: polyyppi on suvuttomasti lisääntyvä vaihe, meduusa taas suvullisesti lisääntyvä vaihe.

Monilla muilla polyyppi­eläimillä, kuten lampi­polyypilla ja koralli­eläimillä, meduusa­vaihe puuttuu kokonaan.

Meduusan ruumis on hyytelömäinen, sykkivä uima­kello, jonka keskellä näkyvät symmetrisen muotoiset suku­rauhaset. Niistä korva­meduusa on saanut nimensä.

Meduusoilla on yksin­kertainen ruumiin­rakenne: niiden kudoksesta yli 99 prosenttia on vettä, niillä ei ole veren­kiertoa, sisäelimiä eikä aivoja. Kuitenkin ne pystyvät aistimaan valoa, paineaaltoja sekä veden suola- ja happipitoisuutta.

Pehmeän rakenteensa vuoksi meduusoista ei ole juuri säilynyt ­fossiileja. Joitakin harvoja löytöjä on, ja ne paljastavat näiden eläinten asuttaneen maapallon meriä jo 600 miljoonaa vuotta sitten.

Korvameduusan lonkeroissa on poltin­elimiä, joiden myrkky lamaannuttaa ­saaliin.

Ihmisellä on sen verran paksu iho, että korva­meduusan polttiais­lonkerot eivät riitä läpäisemään sitä. Niinpä meduusojen sekaan uskaltaa hyvillä mielin mennä uimaan ja sukeltelemaan, vaikka se ­tuntuukin jollain tapaa jännittävältä.

Korvameduusa tunnusomaisine lisääntymis­elimineen näyttää siltä kuin jokin ulkoavaruuden olio olisi tupsahtanut kotoiseen Itämereemme.

Vetelä korvameduusa ei ole minkään muun lajin ruokalistalla, joten se pystyy lisääntymään vapaasti. Kun meduusat kerääntyvät rannoille kuolemaan, niiden sisältämät ravinteet palautuvat luonnon kiertoon.

Osa meduusoista on ihmisellekin vaarallisia

Korvameduusa (Aurelia aurita) on Suomen ja koko pohjoisen Itämeren ainoa meduusa. Sen kellon halkaisija on noin 15 senttimetriä. Korvameduusa on suolaisen veden laji, ja se ei elä Perämerellä asti, jossa veden suolapitoisuus on liian matala.

Maailmalta tunnetaan useita polttiais­eläimiä, joiden pistokset ovat ihmisellekin vaarallisia. Esimerkiksi valta­merissä elävä portugalin­sotalaiva voi levittää lonkeronsa metrien päähän.

Muistan, kuinka vuosia sitten snorklatessani Australian Suurella valli­riutalla näin rannalla polttiais­eläimistä kertovia varoitus­kylttejä. Onneksi en kohdannut itse otusta, erittäin myrkyllistä australian­kuutio­meduusaa, joita aina silloin tällöin ajautuu uimarien sekaan kohtalokkain seurauksin.

Australian­kuutio­meduusan polttiais­lonkeroiden kosketus aiheuttaa nopeasti voimakasta kipua, pahoinvointia, oksentelua ja jopa sydän­oireita.

Australiassa elää myös toinen, pienen kokonsa takia pirullisen huomaamaton, mutta silti tappavan myrkyllinen meduusalaji, irukandji.

Irukandjin vaarallisuutta lisää se, että uimari ei välttämättä heti huomaa osuneensa eläimeen. Voi mennä lähes tunti, ennen kuin kovat oireet valtaavat pistoksen saaneen kehon. Pahimmillaan oireet voivat johtaa sydänpysähdykseen.

Joskus Itämereen saattaa Tanskan kapeiden salmien kautta tulevan suola­pulssin mukana ajautua korva­meduusaa isomman lajin edustajia, hius­meduusoja. Mutta eipä siinäkään luonto­kappaleessa pelättävää ole, vaikka se on kymmenien senttimetrien levyisenä vaikuttavan näköinen ja sen polttiais­lonkeroiden ­kosketus saattaa hiukan kirpaista.

Meressä kelluva meduusa on kuin ikuisuuden kuvajainen, joka tuo terveiset kaukaa esihistoriasta, eläinkunnan aamuhämärästä. Meressähän koko planeettamme elämä on alun perin kehittynyt, ja siksi on kiehtovaa katsella tällaista olentoa kosketus­etäisyydeltä.

Aivan joka kesä meduusoja ei päästä näkemään rannikolla, mutta tänä vuonna havaintoja tehtiin erityisen runsaasti esimerkiksi Helsingin uimarannoilla, joissa hyytelömäiset merenelävät herättivät ansaittua ihmetystä.