Rakastetun erakon mystisestä patsaspuistosta tuli Parikkalan vetonaula − uuden kukoistuksen myötä puistossa vierailee 60 000 kävijää vuodessa

Kartonkitehtaan prässipoikana juuri aloittaneen 17-vuotiaan nuorukaisen elämä muuttui syksyllä 1961. Tarkkaa päivää ei kukaan enää tiedä. Tuolloin tuntemattomaksi jäänyt autoilija pysähtyi Parikkalassa, Etelä-Karjalan koilliskolkassa ja käveli pojan perheen pihaan katsomaan rujoa ihmispatsasta. Se vilkutti kaksin käsin Valtatie kuudelle päin. Irvikuvamainen mies oli Veijo Rönkkösen ensimmäinen patsas. Ympäri maailmaa ihmisiä houkutteleva taidekohde oli saanut ensimmäinen vieraansa.

Uteliasta seurasi toinen ja ensimmäistä patsasta seuraava. Betoni alkoi totella paperimiestä, ja teoksia syntyi useita satoja. Myyttinen maine kotipihaansa fantasiamaailman luoneesta erakkotaiteilijasta alkoi rakentua.

Rönkkönen kaihtoi huomiota. Hän vain halusi tehdä taidettaan. Vääjäämättömästi hänestä silti tuli suuri taiteilija pieneen kylään.

Veijo Rönkkönen luomistyössä. Vuonna 2010 taiteilija totesi patsas­puistonsa olevan valmis.

Patsaat ja hiustyyli leimasivat kylähulluksi

Rönkkösen suhde kanssaihmisiin ei ollut ongelmaton. Kaunosielu oli rajamailla kummastus. Moni vältteli häntä, mutta kylältä löytyy myös ihmisiä, jotka antautuivat juttusille taiteilijan kanssa.

– Veijo kertoi, miten hänelle naurettiin työpaikalla. Vaikeaa oli tehdasduunarin ymmärtää Veijon sementtiveistoksia. Tai hänen erikoista hiustyyliään, kertoo usein puistossa vieraillut parikkalalainen Auli Terävä.

Auli Terävä taiteilija Veijo Rönkkösen omakuvan vieressä.

Rönkkösen vakioparturi oli usean vuosikymmenen ajan Hellevi Heinonen. Harva tapasi aikuisikäistä taiteilijaa useammin kuin hän.

– Se kohtelu oli ihan järkyttävää. Ihmiset pitivät Veijoa kylähulluna. Yksi asiakkaistani asui aika lähellä puistoa. Hän kertoi, ettei ole koskaan käynyt siellä eikä koskaan mene. Harva ymmärsi silloin Veijon työtä, Heinonen muistelee.

– Veijo sai elämänsä aikana kuraa joka suunnasta. Ei ole nykyään mikään salaisuus, että hän oli homoseksuaali. Se yhdistettynä patsaisiin ja puutarhan kukkaloistoon olivat monelle liikaa. Hänellä oli varmasti sosiaalisesti ahdistavaa, sanoo puistosta nykyään vastaava taiteilija Atte Paju.

Auli Terävä on Pajun kanssa samaa mieltä. Pilkkaa piisasi.

– Lisää hupsuuspisteitä tuli joogasta, sitä ei takavuosikymmeninä moni harrastanut, sanoo Terävä ja pohtii, onko tien vieressä yleisölle pyllistävä ja kieltä näyttävä patsas jonkinlainen viesti kanssa­ihmisille.

Maineestaan huolimatta kylän salainen ylpeyden aihe

Kuvataiteilija Veli Granö pohdiskelee Veijo Rönkkösen todellinen elämä -kirjassaan taiteilijan suhdetta kylähulluuteen.

Granön mukaan kylähulluilla oli perinteisissä kyläyhteisöissä erityisen tärkeä sosiaalinen tehtävä. Yhteisö sai heistä piristävää ihmeteltävää ja loputtomasti hauskaa jutun aihetta. Noita poikkeusyksilöitä tarvittiin – ja tarvitaan – avaamaan lukkiutuneita käytösnormeja ja purkamaan luokkahierarkioita.

Granön mukaan Veijon asema yhteisössään ei ollut lähelläkään perinteistä kylähulluutta, mutta hänen normeista poikkeavalla toiminnallaan oli selvästi myönteisiä vaikutuksia yhteisöönsä. Siitä kertoo vaikkapa hänen taiteensa herättämä poikkeuksellisen suuri kiinnostus.

Rönkkönen taisikin olla paikallisten oma kylähullu ja salainen ylpeyden aihe. Jos joku ulkopuolinen erehtyi pitämään puistoa tai sen isäntää friikkinä, alettiin Rönkköstä välittömästi puolustaa. Vaikka eivät kaikki paikalliset ole vieläkään puistoon jalallaan astuneet.

Puistopehtoori Atte Paju jatkaa Veijo Rönkkösen työtä.

Miestä kaihdettiin, mutta teot kiinnostivat. Rönkkösen pihalle sai mennä ihmettelemään teoksia ja puutarhaa mihin tahansa kellon- ja vuodenaikaan. Hiljainen mies jatkoi työtään Simpeleen tehtaan kartonkikoneella eläkeikään asti ja teki siinä sivussa lisää patsaita. Kaikkiaan niitä syntyi vajaassa 50 vuodessa yli 500 kappaletta. Ympärille kasvoi paratiisimainen puutarha.

Mitään virallista taide- tai matkakohteen asemaa puistolla ei koskaan ollut. Suosio oli silti niin suurta, että viranomaiset tekivät 90-luvulla viereiselle tontille ison parkkipaikan. Kuutostien pientareille pysähtyneet autojonot olivat nimittäin aito liikenneriski. Veijo ei asiaa vastustanut, lähinnä sivuutti koko asian. Ei kuulu hänelle. Tehkööt muut ihmiset mitä tekevät. Levähdyspaikalle rakennettu kioski oli jo sitten vähän vaikeampi pala.

– Veijo kävi ilmoittamassa kioskin väelle, että yhtään roskaa ei sitten saa tulla hänen puolelleen, muistelee Parikkalan Hyppyrimäellä asuva Helvi Ahokas.

Kiehtova hyväntuulen paikka vai pelottava matkakohde?

Patsaspuistoa on useissa eri yhteyksissä pidetty jopa hivenen hirvittävänä paikkana. Maailman arvostetuin matkailulehti Condé Nast Traveler listasi sen maailman 20 pelottavimman matkakohteen joukkoon vajaat kymmenen vuotta sitten.

Puistosta vastaava taiteilija, puistopehtooriksi itseään kutsuva Atte Paju on kyllästynyt aiheeseen.

– Se on kulunut juttu. Yksittäisen toimittajan mielipide. En oikein jaksaisi enää sitä, Paju sanoo, mutta ymmärtää, mistä näkemys on voinut syntyä.

Matkailulehti sattui paikalle tilanteessa, jossa Rönkkönen oli muutamaa vuotta aiemmin kuollut, ja puisto päässyt hoitamattomaan tilaan.

– Tunnelma on taas vaihtunut ja puisto kunnossa. Lapsipatsailta ei kasva enää sammalta silmistä. Nyt ne näyttävät taas lempeiltä, hymyilee Paju ja saa tukea paikallisilta.

– Se on mystinen hyväntuulen paikka, sanoo Jari Venhovaara. Hän toimi vuosia Parikkalan kunnan vapaa-aikasihteerinä ja tapasi usein Rönkkösen.

Kerran taiteilija jopa pyysi Venhovaaran käymään keskellä puistoa sijaitsevan pienen talonsa ylä­kertaan.

– Veijo suorastaan myhäili, kun hän pyysi katsomaan, mitä ylhäällä on. Sieltä löytyi mikrofoni, josta lähti kaiutinlinjat muutamien patsaiden sisään, hymyilee Venhovaara ja muistelee Veijon sanoneen: Et arvaa kuinka mukavaa on säikytellä ihmisiä, jotka katsovat jotakin patsasta, ja sitten minä möläytän: "Mitäs siinä toljotat?!"

Taiteilijan äänellä puhuvat patsaat jäivät lyhyeksi kokeiluksi. Enimmäkseen Rönkkönen piiloutui omalle pihalleen, valtavien ihmismäärien keskelle. Paratiisin puutarhuri pystyi liikkumaan valtakunnassaan huomaamattomasti.

– Rönkkösen läsnäolon saattoi aistia, vaikkei häntä nähnytkään. Niin on edelleen, miettii Auli Terävä.

Parturi kiinnitti huomiota vakioasiakkaansa poissaoloon

Rönkkönen kuoli vuonna 2010. Samana vuonna hän oli todennut puiston olevan valmis. Hän menehtyi sairaskohtaukseen kotinsa yläkertaan.

Ensimmäisenä miestä alkoi kaivata hänen vakioparturinsa Hellevi Heinonen. Rönkkönen ei ilmestynyt kiirastorstaina paikalle, vaikka hän kävi aina säntillisesti kahden viikon välein parturissa.

– Lähdin puistoon katsomaan. Auto oli pihassa, mutta Veijoa ei näkynyt missään. Epäilin pahinta, muistelee Heinonen.

Taiteilija kävi Hellevi Heinosen asiakkaana vuosikymmenten ajan.

Juuri Heinonen soitti sukulaisille, jotka ottivat yhteyttä viranomaisiin. Veijo kävi Heinosen asiakkaana vuosikymmenten ajan. Heinonen kertoo Rönkkösen muuttuneen vuosien saatossa. Hiustyylikin muuttui.

– Alkuun hän oli hyvin hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt. Ensin tehtiin perustukkaa, mutta hiljalleen hän halusi, että ajellaan päähän pikkukoneella lyhyitä raitoja, joita sitten värjättiin. Kerran leikkasin auringonkukan hänen päähänsä. Viimeisinä elinvuosinaan hän oli hyvin puhelias. Myönteinen, ihana ihminen.

Osa kulttuurireittiä Ainolan ja Halosenniemen tavoin

Viimeksi kuluneet pari vuotta ovat olleet Parikkalan Patsaspuistolle uutta kasvun kautta. Puistossa käy nykyään jopa 60 000 ihmistä vuodessa. Se on nyt samassa kokoluokassa kuin Helsingin kaupungin taidemuseo HAM ja Espoon modernin taiteen museo Emma.

Eniten on ollut kasvussa asia, jota Rönkkönen ei vuosikymmeniin saanut: arvostus.

Syrjäseudun kouluttamatonta kummajaista katsotaan nykyään yhä useammin aivan eri katseella kuin ennen. Aikamatkoja-verkosto rakentaa taiteilijakotien ja kotimuseoiden välistä kulttuurireittiä. Patsaspuisto valittiin tänä vuonna mukaan, ja nyt Veijo Rönkkösen nimi esiintyy Suomen kansallistaiteilijoiden rinnalla. Patsaspuiston lisäksi verkostossa ovat mukana muun muassa Jean Sibeliuksen Ainola, Akseli Gallen-Kallelan Tarvaspää ja Pekka Halosen Halosenniemi.

Puiston kotikunnan, Parikkalan, tulevaisuuden suunnitelmat menivät täysin uusiksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Haaveet matkailumassoja tuovan rajanylityspaikan avaamisesta henkilöautoliikenteelle haihtuivat. Kunnan maineesta ja turismista vastaavien ihmisten katseet saattavat kääntyä nyt yhä uteliaammin ja toiveikkaammin Patsaspuiston suuntaan.

Sinne minne ei ennen haluttu edes katsoa saati mennä.