Kaarlo Kangasniemi toi Meksikosta kultaa - doping vei terveyden

K aarlo Kangasniemi, 77, kävelee tuttua jokivartta Porin Porvarinluodolla ja haistelee värikästä syksyä. Jäntevästä olemuksesta näkee, että salilla käydään edelleen. Ja elämä on paremmalla mallilla kuin hän eräässä vaiheessa uskalsi odottaa – urheilu-ura kun päättyi 36-vuotiaana sairauseläkkeeseen.

Huippu-urheilun vuodet ovat enää valokuvia ja se kuu­luisa kultamitali, mutta kunnostaan Kangasniemi pitää yhä visua huolta.

Suomen ainoasta painonnoston olympiavoitosta tulee näinä päivinä kuluneeksi 50 vuotta. Sen muistona Kulta-Kallen ja Marinan kotona, peilin yläpuolella, on kaksi sombreroa. Seinällä on italialaista ja satakuntalaista taidetta. Kello raksuttaa mennyttä aikaa – sekin on jo olympiavoiton ikäinen, mutta toimii yhä.

Palataanpa siis hetkeksi meksikolaisen teatterin lavalle 19. lokakuuta 1968.

”Mexicon yllä oli tummuva yö, / punttimiehillä kireät vyöt”, kirjoittaa Kangasniemi runossaan, joita hän on myöhemmällä iällään laatinut.

Lavalla kävelee voimasanoja jupiseva suomalainen, joka luo salamoivia silmäyksiä tankoon. Viha on saatava yltymään, ei rauta hiplaamalla nouse.

Kaarlo Kangasniemi on tullut vahvana ennakkosuosikkina ohuen ilmanalan kaupunkiin. Kesällä on syntynyt kaksi maailmanennätystä Baltic Cupissa.

Silti häntä pidetään altavastaajana. Neuvostoliittoa edustava virolaisatleetti Jaan Talts on ollut lyömätön vastustaja ja nostanut harjoituksissa uudet ME-lukemat 525 kiloa.

Suurta ja mahtavaa hyräillään jo, mutta porilainen on päättänyt vaihtaa marssin.

– Olin huippukunnossa. Ohut ilma väsytti toisia, ei minua, Kangasniemi muistelee.

Méxicossa keihäänheittäjä Jorma Kinnunen ja voimistelija Olli Laiho ovat saaneet hopeaa, nyrkkeilijä Arto Nilsson pronssia.

Perinteinen kulta puuttuu.

Kangasniemi on tehnyt kaksitoista vuotta tinkimätöntä työtä tämän illan eteen.

”On ollut yliannos yrittämistä, / yksinäisyyttä, itsensä ylittämistä. / Sanat saatanalliset ovat / lukkiutuneet huulien taakse. / Kurkusta korahdellut korkeat murahdukset.”

Syntymäpaikka enteili kultaa

Kalle on syntynyt enteellisesti Kullaalla, pienessä Leineperin kylässä Porin liepeillä, jossa tarjolla oli lähinnä keskinäistä urheilua.

– Kylässä oli yksi auto ja kaupassa veivattava puhelin, josta puhelut piti tilata. Ei ollut televisiota, hyvä kun radiosta tuli jotain.

Innoittajana painonnostoon oli raskaan sarjan maaottelunostaja Lauri Kinanen.

– Ensimmäiset pienet puntit nostin kuusivuotiaana naapurissa. Sitten teimme kotona sementistä omat ja rautaputki väliin. Kun olin 14, hankittiin velipojan kanssa kunnon puntit. Meitä oli kahdeksan veljestä, joilla oli kova innostus näyttää voimansa.

Kunto kohosi, kun hän kulki polkupyörällä salilla Porissa, 25 kilometriä suuntaansa. 20-vuotiaana hän muutti sinne. Punttien vetovoima kasvoi, kun menestystä alkoi tulla jo nuorena.

– Kuusitoistavuotiaana menin ensimmäisiin kilpailuihin ja voitin melkein joka kerta. Kahdeksantoistavuotiaana voitin Pohjoismaiden nuorten mestaruuden ja yhdeksäntoistavuotiaana tein nuorten maailmanennätyksen. Innostuin, kun pääsi ulkomailla käymään.

Tunnelma teatterilla tihenee. Magnesium pölisee. Jorma Kinnunen on katsomossa jo purrut hampaansa poikki.

Tempaus on Kangasniemen paraatilaji. Hän avaa pelin 150 kilossa, jossa muut jo lopettavat.

– Näin, että Talts oli hermostunut. Valmentaja äyski ja tiuski sille, ja se joutui pudottamaan painoaan kuusi kiloa. Ruotsin Bosse Johanssonillakin oli hyvä kunto, mutta vatsa kuralla.

Méxicon vesi, näet, sitäkin Kangasniemi on osannut varoa.

– Kun nousin aamulla aikaisin, näin kun siivooja iski kraanasta vettä suoraan isoon pulloon. En juonut sitä, ajattelin, että antaa toisten juoda. Ne olivat kuralla sitten.

”Mexicon pimeässä illassa, / ähelsi tulivuoren tavoin, /syöksyi raudan kimppuun. / Nosti Olympiaraudat, / nosti enempi kuin paljon.”

Heimokansojen ottelu on titaanien taisto. Kangasniemi tempaa maailmanennätyksen 157,5 kiloa ja punnertaa muita paremmin. Eroa virolaiseen on jo 20 kiloa.

– Työnnössä ei tarvinnut kuin saada alkupainot ylös. Sain kaksi työntöä nostettua, kolmatta en enää tosissaan yrittänyt, kun voitto oli varma. Talts virkistyi vasta viimeiseen lajiin ja työnsi maailmanennätyksen 197,5 kiloa.

Kaarlo Kangasniemi ottaa kokonaisvoiton kymmenen kilon erolla. Taululla lukee 517,5 kiloa.

”Naapurin Bosse itki, / etelässä Eestin ylpeys kitisi. / Se oli suuri Suomen hehku. / Atsteekkien maasta korkealta / kultaa kirkasta Kalle kaivoi.”

Suomen kansa näkee mustavalkoisista televisioistaan, miten Kaarlo Olavi Kangasniemi hyppää ilosta ilmaan. Suomen olympiakultaputki on sittenkin pelastettu.

Suomen ainoa kultamitali Méxicon olympiakisoissa vuonna 1968 on ratkennut.

”Olihan se tehtävä, kun kerran niin oli käsketty ja siitä on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu”, hän kommentoi kisan jälkeen.

Rahapula vaivasi

Kotona Suomessa voittajaa odotti vihmova sade ja raaka tuuli. Tontteja ei jaeltu, eikä puhuttu suurista stipendeistä. Rahapula kulki nostajan mukana, palkinnot kisoista olivat siihen aikaan vaatimattomia.

– Kolme autoa, omakotitalon ja huvilan jouduin hankkimaan jälkeenpäin itse, ja velaksi vielä. Mutta pesukoneen tai pölynimurin saattoi joskus saada.

Seuraavana vuonna, kun ihminen oli laskeutunut Kuuhun, Kangasniemi voitti sekä maailman- että Euroopan mestaruuden.

– Olin vähän ylimielinen, täytyy tunnustaa. Olin hyvässä kunnossa ja hosuin niitä nostoja, mutta tuli se voitto kumminkin.

Kangasniemi oli Vuoden urheilija ja Suosituin suomalainen kaksi vuotta putkeen. Suomen mestaruuksia kertyi vuosien varrella seitsemän, maailmanennätyksiä 17.

Vuonna 1970 tuli jälleen Euroopan mestaruus ja maailmanennätys.

Sitten alkoi tuskien tie. Reykjavikissa 1970 petti selkä, ennen Münchenin olympiakisoja 1972 katkesi hauis ja syksyllä 1976 hän teloi Kajaanissa olkavartensa.

– Kesken noston vasen olkalihas repesi, ja 160 kilon painot romahtivat ensin päähän ja sitten niskaan. Kiropraktikot vääntelivät, kun en päässyt liikkumaan mihinkään. Makasin kuukausikaupalla. Kun paranin, koe­tin sarjaa alempana, mutta lopetin ja rupesin valmentamaan.

Alkoivat kivun ja säryn vuodet. Kun Apu-lehti lähetti toimittaja Eino Leinon vuonna 1977 tapaamaan Kallea, selkärankavamma oli tehnyt huippu-urheilijasta jo entisen.

Apu vieraili Kulta- Kallen luona vuonna 1977.

”En ole voinut liikutuksen tunteilleni mitään saatuani tietää, että tuo juhlittu mies oli neljä vuorokautta ennen 36. syntymäpäivänsä viettoa saanut uuden tittelin: sairaseläkeläinen”, Leino kirjoitti.

– Kipua oli paljon. Kun nukkui vähän, oikein hermostui niihin kipuihin. Nyt ei ole enää ollut mitään.

Kangasniemi oli ensimmäinen suomalaisurheilija, joka kertoi avoimesti, että anaboliset steroidit olivat osa urheilumenestystä – nuo silloin vielä luvalliset lääkkeet, joita käytettiin muun muassa huonokuntoisten vanhusten ja syöpäpotilaiden hoidossa.

Amerikkalaiset olivat jo 1950-luvulla kasvattaneet niillä lihasmassaansa. On arvioitu, että USA:n yleisurheilujoukkueesta Méxicossa noin kolmannes käytti niitä. Ne kiellettiin vasta 1974.

Kangasniemen elämään ne tulivat keväällä 1968, ennen olympiakisoja.

– Minulla repesi vatsalihas, ja lääkäri antoi steroideja, että paranee nopeasti. Huomasin, että kunto nousee ja kysyin, että saanko jatkaa. Juu, hän kirjoittaa. Ei lääkäritkään tienneet, että se tulosta parantaa. Ne kyselivät meiltä aina, mikä tunne on. Me oltiin niin kuin koekaniineita. Reseptin saaminen oli helppoa.

Romu alkoi kolista. Punttikuurit, joita ennen jaksoi vain yhden päivässä, alkoivat sujua aamulla, päivällä ja illalla – täydellä teholla, jopa 50 000 nostoa viikossa.

Koska kilpakumppanitkin popsivat samoja lääkkeitä, menestys mitattiin yhä hihansuusta.

– Olen tullut tulokseen, että Tokiossa 1964 olisin saanut hopeaa ja Kailajärven Jaska pronssia, jos suomalaiset olisivat jo silloin käyttäneet aineita. Kuudenneksi tullut korealainen oli ainoa, josta tiedän, ettei se käyttänyt. Suomessa mennään aina vähän jälkiju­nassa.

Kangasniemi oli Tokiossa seitsemäs, Kailajärvi yhdeksäs. Mitalit menivät Itä-Eurooppaan.

Kovat sivuvaikutukset

Aineiden sivuvaikutukset tuntuivat. Hormonit laittoivat vauhtia aineenvaihduntaan, mies kävi koko ajan ylikierroksilla. Yöunta tarvitsi vain pari kolme tuntia.

– Minusta tuli vähän tiukkapipoinen, hermostuin helposti. Sen takia pidettiin viikko taukoa aina kolmen viikon kuurin jälkeen. Vammoja syntyi osaksi siksi, että pystyi repimään itsensä rikki, sai kaikki irti, mitä lähtee. Moni kuoli siihen. Sydänkin on lihas ja kasvaa, eikä mahdu lopulta toimimaan.

Kangasniemi on edelleen sitä mieltä, että tuolloinen huippuvalmennus oli korkealta ohjattua.

– Meille kerrottiin, että nyt pistetään totaalivalmennus käyntiin. Ne kävivät 1960-luvulla Itä-Saksassa katsomassa, missä niitä lääkkeitä tehtiin. Urheiluvalmennusleireillä oli asiantuntijoita puhumassa niistä. Jos sen kieltää, se on ihan sontapuheita. Mukamas nyt eivät tiedä.

Tänään, kun huippu-urheilusta on tullut miljoonabisnestä, Kangasniemeltä ei riitä senkään vertaa uskoa kansainvälisten kenttien puhtauteen.

– Älä multa kysy, en usko alkuunkaan, siinä on niin isot rahat pelissä. Aina haetaan uusi lääke, niin kuin tämä huulirasvajuttu, hormoniahan siinäkin on. Muistan, kun yksi nostaja pisti anaboligeeliä näkkileivän päälle, että tällä lailla sitä kuuluu käyttää.

Kulta-Kalle kertoo kevennyksen.

– Lääkäri sanoi Pikku-Kallelle, että sulla on astma. Hyvä, hyvä, sanoi Kalle, minusta tulee hiihtäjä.

Kilpakentiltä jäi ystävyys

Aktiiviuransa jälkeen Kangasniemi on ollut voimavalmentajana Porin Pallo-Tovereille ja Ässille, lentopallossa, judossa, painonnostossa ja nyrkkeilyssä.

Vuonna 1996 hän voitti vielä veteraanien MM-kisat. Hän on ainoa painonnostaja, joka on tehnyt maailmanennätyksen niin nuorissa, miehissä kuin veteraaneissa.

– Taltsin selkä ei kestänyt. Nyt se metsästää villisikoja. Talts oli monta kertaa minun luona ja puhui melkein parempaa suomea kuin minä, mutta kun alettiin puhua lääkkeistä, ei osannut enää ollenkaan, Kalle nauraa.

Mitalit on pääosin siirretty museoksi muutettuun kotimökkiin Kullaan Leineperiin. Vain Méxicon kulta on kotona, tiiviisti teipattuna tuhdissa rasiassa.

Talttunut ei Kalle ole. Muutama vuosi sitten hän kysäisi blogissaan, saako hän ”mennä eduskuntaan vetämään Sipilää turpaan” yli 75-vuotiaiden vammaisten sairausetuihin kajoamisesta.

”Minun ei tarvitse nöyristellä, / eikä kumartaa ketään./ Minun ei tarvitse teeskennellä, / hienoa herrasmiestä. / – – Riittää kun on olemassa, / elävä ihminen tässä hetkessä.”

Kallella on ollut katkerat kautensa, kun hän tajusi urheilun tuhonneen terveytensä. Vanhemmiten hän on kuitenkin ymmärtänyt olleensa onnekas.

– Suuri osa vanhoista kilpatovereista on jo kuollut. Minä kuljen kolme kertaa viikossa kuntosalilla.

Lonkat ovat hajonneet siviiliriennoissa.

– Toinen puoli meni, kun pudotin lunta katolta ja kaaduin. Nyt, kun se on leikattu, se kestää tuhat vuotta. Mä oon aika vanha sitten, Kangasniemi hymähtää.

Kangasniemen vaimo Kaarina kuoli syöpään yli 40 avioliittovuoden jälkeen.

”Se oli nuotion hehku hiljainen, / hetki niin lyhyt ja pitkä. / Kuihduit nuoruuden ikuisuuteen. / Tyhjyys kulki kipuna / ihon pintaa.”

Uusi onni käveli vastaan Tampereen kadulla.

Marina on tuonut jo kymmenen vuoden ajan pietarilaista valoa Kallen elämään.

– Marina tuli kysymään, missä on vessa. Sitten alettiin juttelemaan, ja kymmenen vuotta on oltu yhdessä.

Marina on tuonut kotikaupungistaan Pietarista oven päälle oman ikoninsa.

– Me olemme ihan erilaiset ihmiset. Kalle menee kuntosalille, minä teatteriin. Hänellä on ihan oma karismaattinen luonteensa, Marina nauraa.

Kallelle näyttäisi tulevan yllätyksenä vaimon tiedotus, että pian ollaan menossa Helsinkiin Il Divon konserttiin.

– Voit mennä, Kalle ähkäisee.

Liekö Marinan vaikutusta, että Kalle on alkanut koota runokokoelmaa. Riimejä on syntynyt yhtä lailla lapsuudesta, Pietarista kuin ”ropingista”.

– Olen Facebookissa testannut ja tykkääjiä on paljon.

Kangasniemi on neuvotellut kustantajien kanssa myös uudesta elämäkerrastaan.

– Ensiksi sen piti olla Kulta-Kallen mustelmat ja sitten Voimamies, nyt se on Urheilun valot ja varjot. Siinä on varjoja ollut ja valojakin joskus.

”Ei ole ollut kivutonta kivaa / pyrkiessä voiton suureen hurmaan.”  

Runot: Kaarlo Kangasniemi.