ETYK-vuonna 1975 Kekkonen oli uransa huipulla – Näin Urkista kuoriutui taiteilija – Apu raportoi legendaarisen leipälapion syntymästä
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli valtansa huipulla 45 vuotta sitten, vuonna 1975. Ennen Helsingin Etyk-huippukokousta ja 75-vuotispäiviään hän löysi itsestään myös taiteilijan vikaa.
Urho Kekkonen Apu-lehdessä huhtikuussa 1975:
”Yllättävää. kun ryhtyy jotakin tekemään, niin itse asiassa keksii luontaiset kykynsä ja lahjakkuutensa juuri siihen hommeliin.”
Urkki oli silloin ollut valtion päämiehenä liki parikymmentä vuotta. Hän täyttäisi syksyllä 75 vuotta. Urkki oli poliittisen uransa huipulla. Tuo hänen lauseensa olisi istunut hyvin politiikkaankin, mutta presidentti puhui aivan toisesta asiasta – taiteen tekemisestä.
Hyvän poliittisen uran nousukiidon jälkeen Kekkosta oli pidetty menneisyyden miehenä jo sotavuosina. Kekkosen onneksi oli koitunut putoaminen hallituksesta. Sen ulkopuolella hän oli saattanut tehdä täydellisen poliittisen käännöksen.
Hänestä tuli rauhanopposition näkyvin hahmo, joka vedettiin politiikan johtopaikoille heti sodan jälkeen. Kekkonen oli raivannut vastustajiaan syrjään ja hinannut omiaan keskiöön.
Yhden äänen tähden
Viisinkertaisen pääministeriyden jälkeen UKK oli valittu presidentiksi yhden äänen enemmistöllä 1956.
Kun poliittiset vastavoimat olivat yhdistyneet seuraavien vuoden 1962 vaalien alla Honka-liitoksi, Moskova oli hoitanut sen nurin Kekkosen puolesta.
Vuoden 1968 vaalit olivat olleet jo selvä tapaus. Alussa Kekkosta olivat varauksetta kannattaneet vain oma maalaisliitto-keskustapuolue ja kommunistit.
Toisella kaudellaan Kekkonen oli saanut käännettyä sosiaalidemokraatit taakseen.
Kolmatta vaalikampanjaa käydessään Kekkonen oli jo selkeästi sanonut, ettei hän haluaisi eikä suostuisi ehdokkaaksi enää 1974.
Kolmatta kauttaan hän hoiti kuitenkin edelleen vuonna 1975. Sen oli mahdollistanut tapahtumasarja, jota jälkeenpäin häpesivät vähän kaikki.
Kenelle Kremlin kellot soivat?
Kremlin kellot olivat soittaneet kekkoslaisia sulosointuja. Korkeimman neuvostojohdon, tarkemmin Leonid Brežnevin, Nikolai Kosyginin ja Nikolai Podgornyin yhteinen vetoomus
Kekkosen jatkamisesta presidenttinä oli saanut hänet vakuuttumaan omasta korvaamattomuudestaan.
Kekkonen lupasi harkita jatkamista, ”jos selvä enemmistö pyytää”. Moskovalle tuo ei riittänyt, vaan Brežnev oli vielä pari kuukautta myöhemmin Zavidovossa palannut asiaan.
Tuleva presidentinvaali ei ollut Kekkosen henkilökohtainen asia, vaan se oli kysymys, josta riippui koko Suomen politiikan tulevaisuus.
Syntyi ajatus poikkeuslaista. Mauno Koivisto sai kasvaa edelleen korkoa Suomen Pankissa. Ahti Karjalainen sai niellä pettymystään pullon suusta.
Hän joutui jopa tekemään tammikuussa 1972 esityksen Kekkosen Kekkosen virka-ajan jatkamisesta ja ”asian hoitamisen muodosta”.
Kekkonen olisi toki voittanut presidentinvaalit, mutta hän ei halunnut asettua viivalle toisten haastettavaksi. Hän halusi mieluummin haastaa koko poliittisen järjestelmän – ja onnistui.
Tammikuussa 1973 Sdp:n, keskustan, kokoomuksen, Skp:n, Skdl:n, Rkp:n liberaalien ja Skypin puheenjohtajat saapuivat pääministeri Kalevi Sorsan johdolla Tamminiemeen julistamaan, että Kekkosen virkakauden jatkaminen poikkeuslain turvin neljällä vuodella oli ”maan edun mukaista”.
Vielä samana päivänä esitys vietiin eduskuntaan, ja se hyväksyttiin reilun viikon päästä tarvittavalla eduskunnan 5/6-määräenemmistöllä äänin 170–28.
Kekkonen on ykkönen
Vuonna 1975 Kekkonen siis tiesi valtakautensa jatkuvan vielä pitkään. Hän istui tukevasti valtaistuimellaan. Hän oli suvereeni johtaja.
Kaikki poliittiset vastustajat oli leimattu pyhästi varjellun ulkopoliittisen linjan vastustajiksi – asiayhteydestä riippumatta. Heitä pidettiin liki pelleinä. Samaan aikaan Suomi vakuutteli länsimaailmalle, ettei se ollut suomettunut, vaikka edes maan presidenttiä ei ollut valittu demokraattisilla vaaleilla.
Lääkärit olivat pari vuotta sitten uskotelleet yhtä laille Kekkoselle itselleen kuin Suomen kansalle, että maan johtajalla oli 40-vuotiaan kunto. Kekkonen hiihti ja Kekkonen kalasti, hän löylytti ja ryypytti. Tuohon itsevarmuuteen mahtui säröjäkin, mutta vain yksi peli oli menetetty. Kekkoselle oli tehty 1974 eturauhasleikkaus. Poissaolokohtauksia oli myös ollut, mutta lääkärit olivat kuitanneet ne vaarattomiksi.
Itänaapurin tuki oli jakamaton. Sama neuvostotroikka oli viestitellyt tammikuussa, että Kekkonen jatkaisi presidenttinä vielä vuoden 1978 jälkeenkin. Samassa kuussa pieneen lähipiiriin kuulunut Kustaa Vilkuna oli soittanut, että Tukholmassa oli päätetty esittää Kekkoselle Nobelin rauhanpalkintoa. Näin Ruotsin keskustapuolueen Thorbjörn Fälldin myöhemmin tekikin.
Huhtikuisilla YYA-vastaanoton illallisilla suurlähettiläs Vladimir Stepanov toisti puheessaan Moskovan toiveet, että Kekkonen jatkaisi virassaan vielä 10–15 vuotta – siis jopa 90-vuotiaaksi!
Mies alkoi tuntua paitsi korvaamattomalta, myös ikuiselta.
"Päätin, että hajotan eduskunnan"
Perustuslain mukaisesti presidentti johti todellakin maan ulkopolitiikkaa, jopa niin, että hän ei päästänyt muita jaolle. Kekkonen oli myös sisäpoliittisen valtansa huipulla.
Kukaan ei pannut vastaan, kun Kekkonen päätti jälleen hajottaa eduskunnan kesäkuussa Sorsan hallituksen kaatumisen jälkeen. Sitäkin hän oli vauhdittanut ilmaisemalla tyytymättömyytensä sen toimintaan. Uudet vaalit hän pisti pystyyn syyskuuksi.
Niin hän kirjasi päiväkirjaansakin 2. kesäkuuta. ”Päätin, että 4.6. hajotan eduskunnan.”
Uuden hallituksen Kekkonen viritteli itse. Siitä tuli vaaleihin asti istuva virkamieshallitus, jonka pääministerinä toimi Keijo Liinamaa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi Etyk oli tulossa Suomeen, mutta se ei tahtia hidastanut. Kekkosen sanoin, talo eli tavallaan ja vieras kävi ajallaan.
Se oli jälleen nöyryytys Ahti Karjalaiselle, joka oli saanut pari vuotta aiemmin ulkoministerinä isännöidä Etykin valmistelevan kokouksen. Karjalaisen omissa suunnitelmissa kaatunutta hallitusta olisi seurannut hänen johtamansa vähemmistöhallitus. Näin hän olisi saanut boostia omalle presidenttikampanjalleen. Etykin aikaan Karjalainen ei ollut edes riviministeri – vain keskustan edustaja Suomen valtuuskunnassa.
Karjalainen oli kieltäytynyt hänelle annetusta tehtävästä esittää jälleen Kekkoselle jatkokautta vuoden 1978 jälkeen. Sehän olisi siirtänyt hänen omia suunnitelmiaan kertaheitolla kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Se ei ollut Urkkia hidastanut. Hän oli antanut tehtävän demareille.
SDP:n puoluetoimikunta marssi Tamminiemeen pyytämään Kekkosta presidenttiehdokkaakseen. Isäntä oli niin mielissään, että tarjosi vierailleen viskiä ja vastasi kosintaan myöntävästi. Pian perässä seurasivat SKDL, keskusta ja kokoomus.
Kekkonen uransa huipulla
Heinäkuun lopulla 1975 koitti Kekkosen poliittisen uran tähtihetki. Hän sai isännöidä yksinäisessä ylhäisyydessään Etykin kolmatta vaihetta, siis varsinaista huippukokousta.
Helsingissä ei koskaan ole nähty samanlaista joukkoa kansainvälisen korkean tason huippuvieraita suurvaltojen johtajista alkaen. Konferenssiin osallistuivat Yhdysvallat ja Kanada sekä kaikki Euroopan valtiot Albaniaa ja Andorraa lukuun ottamatta. Finlandia-taloon kokoontui kaikkiaan 35 valtionpäämiestä.
Käsiteltävät asiat olivat neljässä korissa: turvallisuus, yhteistyö, ihmisoikeudet ja kokouksen jälkiseuranta. Historiallista oli, että Länsi-Saksan ja Itä-Saksan johtajat mahtuivat ensimmäistä kertaa saman pöydän ääreen. Kekkonen vastaanotti henkilökohtaisesti kaikki vieraat.
Konferenssin aikana hän tapasi kaikki keskeisimmät johtajat Yhdysvaltain presidentistä Gerald Fordista ja neuvostojohtaja Brežnevistä alkaen, liki puolet valtuuskuntien johtajista.
Jo konferenssin avaussanoissa hän kiteytti toivomansa: ”Tämä on Euroopalle ilon ja toivon päivä. Meillä on kaikki syy uskoa, että uusi aikakausi keskinäisissä suhteissamme on sarastamassa ja että kuljemme jännityksen lievenemiskehityksen kautta kohti vakaata ja kestävää rauhaa. Nyt on tullut aika todeta, että menneisyydestä on vapauduttu ja että suhteidemme kannalta onneton ajanjakso on nyt lopullisesti ohi.”
Kekkonen oli saavuttanut sen mitä halusi. Suomi oli saanut puolueettomuutensa kansainvälisen tunnustuksen ja arvostuksen.
Kekkosen saatellessa Leonid Brežneviä lentokentälle neuvostojohtaja suorastaan kyynelehti. Kun Brežnev oli turvallisesti pakattu lentokoneeseen, isännän oli aika ryhtyä valmistautumaan omien 75-vuotispäiviensä juhlallisuuksiin.
Kekkonen pääsisi seteliinkin, ihan 500 markan.
Taiteilija UKK
Takaisin alussa mainittuun Apu-lehden 35 vuoden takaiseen juttuun. Kekkonen ei siis tarkoittanut luontaisten kykyjen ja lahjakkuuden käyttämistä politiikassa, vaan taiteessa.
Toimitusjohtaja Matti Viherjuuri oli ”ääni väristen” houkutellut UKK:n pidetyn sunnuntaimaalarien Suntai-suurnäyttelyn suojelijaksi ja näytteillepanijaksi. Helsingin Taidehallissa ja Tampereen nykytaiteen museossa pidetyn näyttelyn varat lahjoitettiin Maailman Luonnonsäätiölle.
Kekkonen oli tunnettu sähäkkänä kirjoittajana ja intohimoisena lukijana. Siihen asti hänet tunnettiin myös kulttuurin suurkuluttajana ja taiteen suosijana. Kun mies oli elämänsä kunnossa ja itsetuntoa riitti, niin miksipä ei hänestä ollut myös taiteilijaksi.
Taiteelliseksi ja tekniseksi avustajaksi lupautui kuvanveistäjä Kimmo Pyykkö, joka antoi ateljeensa Kekkosen käyttöön. Presidentti halusi tehdä nimenomaan rautatyötä, joka oli Pyykön alaa. Tietysti siitä tehtiin mediatapahtuma. Kekkonen antoi kovin nuukasti haastatteluja, nyt hänet oli mahdollista tavata livenä.
Apu-lehdestä mukana olivat toimittaja Sirkka Lassila ja kuvaaja Jorma Blomqvist. Adjutantti, majuri Lasse Wächter järjesteli tapansa mukaan median. Ensin ateljeehen tulisi MTV, sitten Yle ja viimeisenä lehdistö. Painetun sanan väki sai tiirailla televisiohaastattelut ikkunan läpi.
Kun aika koitti, Wächter päästi lehdistönkin. Ylen osuus oli vielä käynnissä, ja taiteilija (Lassila käytti koko jutussaan Kekkosesta taiteilijan titteliä) luki tekstiä paperista.
Siinä puhutaan, että me täällä pohjoisen maassa olemme kovin juroja, ei helposti solmita ihmissuhteita, ei saada kontaktia, puuttuu leikkimieltä. Emmekö enää tajua voimiemme rajoja. Tai siihen suuntaan, Apu-toimittaja siteerasi ympäripyöreästi.
Jos on Urkilla pilke silmäkulmassa, niin on toimittajallakin, joka tuijottaa teosta.
Verevä naisihminen puupohjalla, joka sittemmin osoittautuu vanhaksi pöytälevyksi. Nainen on koottu vanhasta romuraudasta, vähän on mukana messinkiä. Ja tiuku, joka soi.
Apu-toimittaja ei malttanut olla kysymättä kamarineuvos Viherjuurelta, minkä laadun taideteos on kyseessä. Katalookissa mainitaan vain tekijä, ammatti ja teoksen nimi. Sitä kysytään itse taiteilijalta.
– Tämä on taidemaalaus.
Jonkinverran hämmentynyttä mutinaa.
– No jos ei kelpaa niin tämä on sitten taideteos.
Mikä on taideteoksen nimi?
– Niin on jos siltä näyttää. Italialaisen kirjailijan Pirandellon näytelmän nimi.
– Niin on. Ja siltä näyttää, sanoo lehdistö.
Onko tämä ensimmäinen taideteoksenne?
– Ehdottomasti.
Oliko inspiraation saaminen vaikeaa?
– Ei, se oli ehdoton kun se tuli.
– Taululla on muuten kaksi osaa, selvittää tekijä. Tuo toinen, jonka hän on laitellut ja tuo toinen, missä on vain vanhaa puupintaa. Voiko kauniimpaa olla kuin vanha puupinta. Suomalainen. Sitäpaitsi taulussa on myös mielenkiintoinen takaosa. Riippuu sitten saaduista arvosteluista, kumpaa puolta näyttelyssä aina pidetään esillä, selvittää taiteilija.
Taiteilija esitteli myös toista teostaan, paremmin historian muistiin jäänyttä, vielä keskeneräistä Omakuvaa
Sen hän oli taiteillut leipälapiosta ja hevosen kuolaimista. Mielenkiinto keskittyi kuitenkin uhkeaan naiskuvaan.
Onko työ myytävänä?
– On kuten näyttelyn useimmat teokset. Myydään eniten tarjoavalle.
Aikooko taiteilija itse ostaa sen?
– Ei, sitä iloa en halua muilta riistää.
Apu-lehti raportoi Kekkosen sanoneen, että näyttelyssä on mukana sekä vakavia taiteilijoita että kaikenmaailman veijareita.
– Minä pelkään kuuluvani tähän viimemainittuun joukkoon.
Niin taisi kuulua. Politiikassakin.
45 vuotta sitten
- 30.1.1975 Ruotsin Keskustapuolueen puheenjohtaja Thorbjörn Fälldin ehdotti Nobelin rauhanpalkinnon myöntämistä presidentti Urho Kekkoselle.
- 4.4.1975 Bill Gates ja Paul Allen perustavat Microsoftin New Mexicossa.
- 1.8.1975 Allekirjoitettiin Helsingissä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) päätösasiakirja, ns. Helsinki-päätösasiakirja, jolla tuli olemaan suuri merkitys Euroopan tulevien vuosien kehitykselle. ETYK:n huippukokous nosti Suomen ja Urho Kekkosen maailman polttopisteeseen.
