Sokkeloinen sisäsaaristo on suurten ja puustoisten saarten suojaamaa, maata on enemmän kuin vettä. Välisaaristossa on suurehkoja, metsäpeitteisiä saaria, mutta vettä ja maata lähes yhtä paljon. Ulkosaaristoa hallitsee vesi. On laajoja ulapoita, joista puuttomat kalliosaaret ja luodot kohoavat. Saariston luonto on siellä ankarimmillaan.
Osa saarista on hyvin nuoria, pehmeäpiirteisiä hiekkasaaria, jotka ovat syntyneet noin 10 000 vuotta sitten viimeisen jääkauden mannerjään vetäytyessä. Se kokosi maamme harjut, jotka merenpohjasta pintaan ulottuessaan näkyvät saarina.
Sitten ovat lukuisat puuttomat luodot. Lähdemme retkelle yhdestä niistä.
Ruoholaukka eli ruohosipuli kasvaa luontaisena saariston merenrannoilla.
Tahma-ailakki ja keltamaksaruoho loistavat kauas.
Isomaksaruohon lehdet ovat isoapollon toukan ainoaa ravintoa.
Olemme aavan meren äärellä, länteen avautuu ulappa Ruotsiin asti. Etelään saisi meloa suoraan ohi Gotlannin aina Puolaan asti. Syysmyrskyillä aallot lyövät saaren yli ja talvella jäät kolhivat rantakallioita.
Aurinkoisena kesäpäivänä meri näyttää leppeältä, pieni vire rypyttää vedenpintaa ja saa meren kimaltamaan. Rantakallio polttaa jalkapohjia ja sydänkesä on leppeimmillään.
Mustavalkoraidallinen kimalainen pörisee yli merenselän ja kaartaa luodolle. Kukat eivät jää pölyttämättä uloimmillakaan luodoilla.
Silokallion raossa kukkii merisaunio. Merisaunion lehdet ovat rihmamaisen kapeita ja varsi etenkin tyvestä punertava.
Merisaunio kasvaa karujen luotojen kallionhalkeamissa, mutta runsaimmillaan se on lintuluodoilla. Linnut lannoittavat saarta typpipitoisella ulosteellaan ja saunio viihtyy. Lintujen mukana kulkeutuu myös siemeniä muualta, ja ne monipuolistavat luotojen kasvillisuutta.
Merisaunio ja peltosaunio ovat toistensa näköisiä. Ennen niitä pidettiin eri lajeina, mutta nykytutkimuksen mukaan ne ovat saman lajin alalajeja.
Merisaunion alalaji etelänmerisaunio kasvaa lintuluodoilla, merenrantakallioilla ja rakkolevävalleilla aina Vaasan korkeudelle asti.
Laakean rantakallion suojaiseen painaumaan on kerääntynyt aikojen saatossa rakkolevää ja muuta aaltojen tuomaa, mikä on maatunut mullaksi.
Muutaman neliömetrin alalla kasvaa kirkkaansinistä rantatädykettä, keto-orvokkia, mäkikuismaa, mesiangervoa, niittysuolaheinää, meriputkea ja meriasteria.
Merikaali on suolakkokasvi ja kasvaa rantoja kiertävinä vöinä paikoilla, missä sen juuret ulottuvat meriveden kostuttamaan hiekkaan asti.
Tutun keto-orvokin tapaa uloimmiltakin luodoilta.
Meriasteri on sitkeä ja näyttävä kivikkoisten merenrantojen kasvi.
Saaren kalliorinteellä puolimetriset, valkokukkaiset tahma-ailakit muodostavat pieniä ryhmiä ja kirkkaankeltaiset keltamaksaruohot kasvavat mattoina niiden juurella. Saaristossa tahma-ailakki kasvaa aivan erillään sen päälevinneisyysalueesta, joka on Itä-Euroopan ja Länsi-Aasian arot. Olosuhteet luodoilla ovat samankaltaisia; kasvupaikka on kuivahko, kallio ja ohut maaperä lämpiävät nopeasti ja sadettakin tulee vähänlaisesti.
Tahma-ailakki viihtyy lintujen typpilannoittamilla luodoilla. Sen monilukuiset, kellervänvalkoiset kukat loistavat kauas. Kasvi kuuluukin saaristomme kauneimpiin kasveihin. Nimi on tullut tahmeasta pinnastaan, joka suojaa sitä kasvinsyöjähyönteisiltä.
Keltamaksaruoho on paahteisten kallioiden kasvi ja erikoistunut tulemaan toimeen hyvinkin kuivilla paikoilla. Sille on tästä kyvystä selvää etua, sillä kuivuus estää kilpailijoita valloittamasta sen elinpiiriä.
Kesäpäivänä kallio paahtuu kuumaksi, eikä kallionrakojen kosteus riitä pitkälle. Keltamaksaruoholla on paksut ja tiivispintaiset lehdet, joihin se varastoi vettä. Lehtien vahapeite vähentää haihtumista, ja se selviääkin pitkiä aikoja ilman sateita.
Puolimetrinen isomaksaruoho kasvaa merenrantakallioilla Etelä- ja Lounais-Suomessa ja länsirannikolla Merenkurkkuun asti. Myös isomaksaruoho varastoi vettä paksuihin lehtiinsä, mutta sillä on vesivarasto myös paisuneissa mukulajuurissa.
Vanhan kansan mielestä isomaksaruohon lehti muistuttaa sian maksaa, ja kasvia kutsuttiin sianmaksaheinäksi, kalliomaksaksi ja maksaruohoksi. Uhanalaiselle apolloperhoselle isomaksaruoho on elintärkeä; se on toukan ainoa ravintokasvi.
Nimestään huolimatta isosappi ulottuu vain vaaksan korkeuteen.
Pienikokoinen rannikki muodostaa rannoille laajoja kasvustoja.
Meriputki on samaa lajia kuin pohjoisessa kasvava väinönputki.
Kallionraosta nousee ryhmä keltanappisia kukkia lähes metrin korkeuteen. Pietar-yrtti on alkuaan rannikko- ja saaristokasvi ja levinnyt sittemmin sisämaahan aina Lappiin asti.
Pietaryrtti tuoksuu voimakkaasti, eikä haju ole miellyttävä. Kasvi sisältää öljyä, jossa on myrkyllistä tujonia. Hyönteisiä tuoksu houkuttelee, ja nappikukilla vierailee perhosia, kovakuoriaisia ja kärpäsiä.
Pietaryrttiä on siirretty puutarhoihin ja pihoihin sekä koriste- että mauste- ja rohdoskasviksi. Se on ollut tärkeä kasvi kansanlääkinnässä. Pietaryrtillä häädettiin kihomatoja ja suolinkaisia sekä parannettiin ruuansulatusvaivoja ja hermotauteja.
Puutarhoista tuttu ruoholaukka eli ruohosipuli on sipulin suuresta suvusta ainoa, joka kuuluu alkuperäiseen kasvistoomme. Se kasvaa Etelä- ja Lounais-Suomen merenrantakallioilla.
Ruoholaukka kasvaa usein tiheinä ryhminä ja se on näyttävän näköinen kukkiessaan. Kukintovanojen kärkeen puhkeaa violetti, joskus valkoinen, pallomainen sarjakukka. Kasvi tunnettiin jo rautakaudella arvostettuna rohdoksena ja vihanneksena.
Luotojen kasvupaikat vaativat kasveilta karaistuneisuutta. Ruoholaukka sietää kuivuutta ja paahdetta, mutta korkeampien kasvien varjostuksesta se ei pidä. Sen kasvupaikoilla pitää olla valoa.
Keltamaksaruohon paksut, tiivispintaiset lehdet varastoivat vettä.
Harjusaarilta ja hiekkaisilta rannoilta voi löytää merikaalin, joka suolakkokasvina kasvaa vain rannan tuntumassa. Merikaalin jyhkeä ja särmikäs verso voi kasvaa metrin korkuiseksi ja puolitoista leveäksi.
Merikaali kasvaa rannoilla, missä suolapitoisuus on vähintään kuusi promillea. Siementaimi ei lähde itämään laimeammilla rannoilla. Tanskan salmien läpi Itämereen huljahtava Atlantin suolainen vesi nostaa ajoittain suolapitoisuutta Itämerellä niin, että merikaalin siementaimia löytyy Saaristomeren pohjoisosista ja Hankoniemeltä asti.
Viime vuosisadalla saarissa laiduntavat lehmät ja lampaat söivät merikaalin meheviä lehtiä ja kasvi uhkasi hävitä. Laidunnuksen väheneminen sai merikaalin palaamaan hiekkarannoille, vaikka harvinainen se on vieläkin.
Usein merikaali kasvaa rannansuuntaisina jonoina pitkin hiekkarantaa. Kauempana rannasta sen juuret eivät ylety meriveden kostuttamaan hiekkaan ja liian lähellä rantaa jäät puskevat kasvit pois.
Teksti ja kuvat Timo Nieminen
