Norjan myskihärät syötiin jääkauden jälkimainingeissa – Vuoden 1932 istutusten ansiosta ne vaeltavat taas Dovrefjellin hyisillä rinteillä

Vasta Norjan rajalla tajuan, miten nopeasti ehti tottua elämään niin, ettei ulkomaille matkustamista pitänyt mahdollisena edes ajatuksen tasolla. Omituista kylläkin, postikorttiin kelpaavan maiseman siintäessä raja-aseman puomien takaa tunnen innostuksen sijaan epäröintiä. Tuntuuko eläintarhassa syntyneestä villieläimestä tältä, kun ihminen avaa häkin oven ja kehottaa sitä juoksemaan vapauteen?

Tästähän olen haaveillut: että pääsisin jälleen kokemaan, miltä tuntuu olla vieras toisessa kulttuurissa, kuunnella keskusteluja, joista ei ymmärrä sanaakaan ja nähdä maisemia, jotka ovat uusia ja eksoot­tisia. Mutta voinko luottaa siihen, että Norjan viranomaiset osaavat hommansa, enkä majoitu hotelliin, jossa korona roihahtaa keskellä kirkasta päivää?

Norjan valtakunnan portilla kahden rokotteen tuomalla vastustuskyvyllä on käänteentekevä merkitys. Ei ainoastaan ihmisten mielissä vaan viranomaisten linjauksissa. Raja-aseman viranomaiset syynäävät tarkasti, että minulla on EU:n virallinen rokotepassi mukanani. Ilman kahta rokotetta minulla ei olisi maahan mitään asiaa.

Virkailija kertoo, että hän on joutunut aamun aikana käännyttämään muun muassa pari suomalaista matkailijaa, jotka luulivat pääsevänsä maahan yhdellä rokotteella ja pari päivää aikaisemmin otetulla koronatestillä. Ehkä ulkomaan­matkailun uusi normaali tulee olemaan tätä. Perinteisen passin lisäksi meillä tulee olla mukana kansainvälisesti tunnustetut rokotetositteet ja kärsivällisyyttä vastata rajavirkailijoiden outoihin, jopa hieman vainoharhaisiin kysymyksiin.

Lopulta virkailija hymyilee ja toivottaa hyvää matkaa. Tässä sitä ollaan, Norjan maalla, koronahäkistä vapautuneena.

Mikä eläinmatkailussa viehättää?

Matkani suuntaa Oslon reunamia pitkin kohti maan keskiosassa sijaitsevaa Dovre­fjell-Sunndalsfjellan kansallispuistoa, joka on tunnettu häikäisevän upeista vuoristomaisemista ja niillä elävistä esihistoriallisen näköisistä myski­häristä. Toki kansallispuistossa elää monia muitakin mielenkiintoisia eläinlajeja, kuten luonnonvaraisia poroja (Suomessa niitä ei enää ole), ahmoja (Suomessa erittäin uhanalainen) sekä naaleja (Suomessa äärimmäisen uhanalainen).

Kolmen edellä mainitun lajin kohdalla ongelma on, ettei suomalaisen matkailijan silmissä villiporo ole riittävän eksoottinen, porojahan on Lapissa joka puolella. Ja harvinaisia ahmaa tai naalia on täysin turha toivoa näkevänsä, ellei käy moukan tuuri. Harmi vain, että vaikka olen käyttäytynyt elämäni aikana moukka­maisesti, luonnossa minua ei ole juuri siunattu moukan tuurilla.

Mutta siis miksi mennä kaikista Pohjoismaiden kansallispuistoista juuri Dovrefjell-Sunndalsfjellaniin? No, myskihärkien vuoksi tietenkin. Ne ovat riittävän näyttäviä ja eksoottisia, minkä lisäksi matkaoppaita pläränneenä tiedän, että tulen näkemään ne reissullani kutakuinkin satavarmasti.

Eläinmatkailua kun harrastetaan siksi, että halutaan nähdä näyttävän näköisiä eläimiä, jotka vetoavat tunteisiin. Matkalla tuntuu parhaimmillaan siltä, kuin olisi pudonnut keskelle Avara luonto -ohjelmaa. Se myös tarkoittaa, että sitä helposti vaatii mielessään eläinten näkemisen takuun, aivan kuin lauantaina, kun katsoo television luonto-ohjelmasta jonkin kauniin ja eksoottisen eläimen selviytymistä luonnollisessa ympäristössään.

Leijona, tiikeri, norsu, jääkarhu, sini­valas – mitä näitä nyt on. Matkailuala on tuotteistanut älykkäällä tavalla planeettamme viimeiset suuret luonnonvaraiset nisäkkäät. Juuri ne samat nisäkkäät, joiden edesottamuksia olemme saaneet seurata televisiosta joka lauantai viimeksi kuluneen puolivuosisadan ajan.

Norjan jylhien vuoristojen läpi kulkee valtateiden verkosto. Mutkittelevia teitä pitkin matkaaminen vaikka kansallispuistosta toiseen etenee verkkaisesti, mutta kuvankauniita maisemia ihaillen.

Dovrefjell-Sunndalsfjellan kansallispuisto on jylhää vuoristomaisemaa, jossa säät ja olosuhteet vaihtelevat äkillisesti. Alueella sijaitsee useita korkeita vuoria kuten 2 286 metrin korkeuteen kohoava Snøhetta.

Eläimen hintalappu on sen henkivakuutus

Kiinnostavaa on, miten uhanalaisen eksoottisen eläinlajin näkeminen saattaa vaikuttaa matkailijaan sen jälkeen, kun he palaavat lomamatkalta kotiin. Kuinkahan moni muuttaa kulutus­tottumuksiaan tavallisen lomamatkan kokemusten jälkeen?

Tutkimusten mukaan eläinturismilla voi olla negatiivisten vaikutusten – kuten eläinten häiritseminen – ohella myös konkreettisia positiivisia vaikutuksia matkailijaan asenteisiin ja toimintaan matkan jälkeen.

Villieläinturismin kaupallistuttua eksoottisille eläinlajeille on voitu määritellä hintalappu, joka on samalla ollut niiden henkivakuutus.

Prosessia voi tarkastella monesta eri näkökulmasta, ja siitä voi toki olla monta mieltä, mutta ilman turismia esimerkiksi leijonien ja tiikereiden tilanne olisi toinen. Matkailu on edes­auttanut noiden avain­lajien sekä niiden kanssa samat elinympäristöt jakavien lajien ekosysteemien suojelemista rakentamiselta tai teollisuudelta.

Huolimatta uljaiden nisäkkäiden huimasta suosiosta niin luonto-ohjelmien tähtinä kuin luontomatkailukohteina suurimmalla osasta niistä menee silti enemmän ja vähemmän huonosti, niiden tulevaisuus ei näytä valoisalta.

Tuollaiset ikävät faktat kuuluvat nykyajan luontomatkailuun, jos matkaaja haluaa tietää eksoottisesta eläimestä jotain muutakin kuin sen nimen.

Kun olen ajanut kymmenen tuntia Norjan halki, saavuin viimeinkin Oppdaliin, runsaan 7 000 asukkaan kuntaan, joka näyttää ensisilmäykseltä kokoaan suuremmalta. Modernien majoitustilojen neonvalot viettelevät matkailijaa joka ilmansuunnassa. On kliinisiä hotelliketjuja ja viehättäviä, vanhoja hyviä aikoja kaikuvia majataloja.

Luonto-opas Johan Schødeneyer on järjestänyt jalan kuljettavia myskisafareita jo yli kolme vuosikymmentä. Hän on tottunut haastaviin säihin ja vaeltamaan pitkiä matkoja eläinten jäljillä.

Vuohen sukua

Yksi suuri nisäkäs on tietysti vahvasti läsnä katukuvassa. Se keikkuu kauppojen näyteikkunoissa, logoissa, ravintoloiden menuissa ja matkailumainoksissa.

Arvasit oikein: myskihärkä. Oppdalin kunnalle myskihärkä on matkailun maskotti ja vetonaula siinä missä leijona Kenialle, tiikeri Intialle ja karhu Kainuulle. Ei ihme, onhan kyseessä näyttävä, tavallaan esihistoriallinen laji, yksi planeetan vanhimmista nisäkäslajeista, jota tullaan katsomaan ja valokuvaamaan eri puolilta maailmaa.

Myskihärkää käy myös kiittäminen siitä, että Johan Schødeneyer on ollut viime viikot kiireinen opastaessaan muun muassa BBC:n luontokuvaajaa Dovrefjell-Sunndalsfjellanin vuoristossa.

– Kuvaaja halusi saada taltioitua kahden uroksen kiima-ajan taistelun sekä tietenkin parittelun. Onneksi saimme molemmat kohtaukset purkkiin, kertoo kokenut luonto-opas aamuhämärässä, kun olemme suuntaamassa vuorille etsimään, mitäs muuta kuin myskihärkää.

Samalla kun astelemme Johanin kanssa tunturikoivikkoa pitkin vuoriylänköjä kohti, kertaan mielessäni pari Wikipedia-faktaa.

Myskihärkä on biisonia muistuttava vuohieläin, joka on sopeutunut elämään arktisella tundralla. Peuran ohella myskihärkä on ainoa sorkkaeläin, joka selvisi viime jääkaudesta.

Myskihärkä on jykevärakenteinen, ja sen villainen turkki on paksumpi kuin millään muulla eläimellä. Norjan myskihäristä lienee aiheellista todeta, ettei kyseessä ole luonnonvarainen laji.

Luonnonvaraisena ja alkuperäisenä myskihärkää tavataan Kanadan ja Grönlannin arktisilla alueilla. Norjan vuorilta se katosi viime jääkauden jälkimainingeissa ilmeisesti liiallisen metsästyksen takia, mutta se jälleenistutettiin Dovrefjellin vuorille vuonna 1932.

Ja tässä sitä ollaan, yli 70 vuotta myöhemmin parinsadan härkä­yksilön kanta on kansainvälisesti tunnettu, kotikuntansa lailla kokoaan suurempi.

Edessä kohoaa tundra

Valkeaa räntää sataa viistosti niskaan. Olemme saavuttaneet puurajan, noin 1 100 metriä merenpinnan yläpuolella. Edessä kohoaa ruskan värjäämien varpujen tundra. Tällaista elämä on vuorilla, säät vaihtelevat vähän väliä, täällä luonnon armoilla olosuhteet harvoin ovat lempeitä, Johan toteaa lakonisesti. Lukuisia toimittajia vuorilla käyttänyt luonto-opas osaa ilmaista asiat kuin suorissa sitaateissa, ilmeisen tietoisena siitä, minkälaiset tarinat vetoavat toimittajiin. Ja oikeassahan hän on.

Johan pyyhkii silmälasinsa märistä lumihiutaleista ja viestittelee kollegoidensa kanssa selvittääkseen alueella liikkuneen lauman sijaintia. Kysyn, minkälaisen paineen myskihärkien löytäminen asettaa hänelle, kun maasto on näin vaikeakulkuista ja jokainen maksava asiakas haluaa nähdä eläimen.

Johan ei mene lankaan, vaan toteaa, että viimeksi kuluneiden runsaan kolmenkymmenen vuoden aikana, kun hän on järjestänyt myskisafareita, vain parina kertana eläimiä ei ole löydetty. Sen kuuleminen helpottaa.

Puoli tuntia myöhemmin karun kivikkoinen vuoriylänkö on peittynyt ensilumen alle. Tuuli yltyy. Kosteus päällysvaatteiden pinnalla on alkanut jäätyä, ja alan haaveilla pääsystä takaisin putiikkihotelliin.

Keskustelu ei enää vedä, Johan tekee työtään kasvot vakavina, vuosikymmenten rutiinilla. Hän kiikaroi, viestittelee ja kiikaroi.

Lopulta yksi vuoren­rinteellä makaavista suurista kivistä osoittautuu eläväksi olennoksi.

Myskihärkä on Dovrefjell-Sunndalsfjellan kansallispuiston tunnetuin asukki. Tuhannet turistit tulevat seudulle vuosittain ihailemaan näitä esihistoriallisia jättejä. Niiden löytämiseksi on noustava korkealle vuorille ja vaellettava usein kilometrien matka.

Käytämme kaartuvan vuoren­rinteen antamaa näkösuojaa hyväksemme ja kierrämme myskilauman taakse. Nousemme rauhallisesti parikymmentä metriä, kunnes seisomme samalla tasolla jääkauden jättien kanssa. Etäisyyttä myskihärkiin on noin sata metriä. Jotkut vilkuilevat meitä lumimyräkän keskellä tyynen rauhallisesti, toiset eivät näytä olevan meistä lainkaan kiinnostuneita.

Johan kehottaa minua nappaamaan kuvia ripeästi.

– Ne häipyvät tiehensä hetkenä minä hyvänsä.

Räpsin kuvia minkä ehdin, paljon miettimättä kohtaamisen syvempää merkitystä. Onkohan sellaista? Kenties se meni jo.

Ehkä sykähdyttävin hetki oli se, kun tajusin kiven olevankin myskihärkä. Kun tajusin, että matkani päämäärä oli toteutunut. Mutta eihän se nykyään riitä, että näkee ja kokee. On saatava myös kuva. Sen tiesi Johankin, kun hän opasti minut kuvausetäisyydelle.

Arktinen laji katosi Norjan vuorilta viime jääkauden jälkeen ilmeisesti metsästyksen vuoksi. Laji istutettiin uudelleen Dovrefjellin vuorille vuonna 1932.

Villieläin kaivaa ihmisestä lapsen esiin

Kun olen kuvannut näitä näyt­täviä, Norjan luontoon jälleenistutettuja villieläimiä muutaman minuutin ajan, astelee lauman suuri uros pienen kummun taakse.

Otan muutaman sivuttaisaskeleen nähdäkseni, minne se on matkalla. Kummun takana, suuren kiven suojissa seisoo naaras keväällä syntyneen poikasensa kanssa.

En ehdi nähdä kaksikosta kuin niiden selät, ennen kuin ne katoavat lumimyräkän läpipääsemättömään valkeuteen. Uros seuraa emon ja poikasen jäljillä.

– Naaras halusi viedä poikasensa pois luotamme. Ja lauman johtava uros seuraa naarasta kaikkialle, koska herralla on paritteluaikeet mielessä, Johan kertoo.

Samassa kuusipäisen myskilauman muutkin yksilöt seuraavat niiden perässä, ja norjalainen vuoristo tuntuu jälleen autiolta.

– Joskus myskit eivät välitä meistä lainkaan, ja voimme kuvata niitä tuntikaupalla, mutta nyt kävi näin, Johan toteaa rauhallisesti, aivan kuin hän olisi aistinut harmistukseni.

Ei käy kieltäminen, ettenkö olisi halunnut katsella ja kuvata myskejä vielä hetken.

Myskihärkä tarkkailee vierailijoita Dovrefjellin vuorilla.

Villieläimet to­siaan kaivavat lapsen ihmisestä esiin, oli sitten kyseessä luonto-ohjelma tai tosielämän tilanne.

Kun hetken saa ihailla jotakin niin arjesta irrallista ja vieraan kaunista, ei tuona hetkenä millään muulla ole väliä. Tuntuu siltä, että juuri luonnon suurimmat ja kauneimmat eläimet liikuttavat erityisen paljon. Niissä on jotakin eksoottista, mutta samalla jotakin tuttua ja ikiaikaista, vaikka yhteyttä eläimeen ei edes osaisi sanoin määritellä.

Ja olemmehan me ihmisetkin eläimiä. Kenties siksi etsimme kohtaamisia, jotka antaisivat edes hetkellisen yhteyden alkuvoimaamme.

Tuon yhteyden vuoksi olemme valmiita matkaamaan päiväkausia ja maksamaan tuhansia euroja, jotta voisimme hetkeksi kohdata luontokappaleen. Ja kun niin lopulta käy, ja katsoo luonnon mahtia symboloivaa villieläintä silmästä silmään, kokemus kantaa pitkälle eteenpäin – takaisin arkeen ja sen haasteiden yli.