Nämä mätäkuun legendat eivät unohdu: Ruokolahden leijona – Käckin perheen katoaminen – Liekki-sonnin pako – Karjalohjan ufo

On lauantai, 27. kesäkuuta 1992. Hellepäivä.

Vielä matkalla Helsingistä Ruokolahdelle vitsit ovat lentäneet Avun valokuvaaja Kari Kaipaisen kanssa: ”Kuinka pyydystetään leijona? Jätetään Peugeot keskelle metsää ovet auki (tv-mainoksessa leijonat nuoleskelivat autoa), laitetaan auton sisälle Leijona-pastilleja, Postipankin leijonakantinen säästökirja ja kolmen leijonan viskiä. Pyydetään paikalliselta Lions Clubilta apua.”

Hymy alkaa hyytyä. Taimikkoaukealla Etelä-Karjalassa, Ruokolahden Kalpinviidassa eivät edes linnut laula. Metsä on metsäksi aivan liian hiljainen. Katse kiertelee aukeaman reunoja. Kuuma ilma seisoo painostavana paikallaan ja hiljaisuus alkaa hyytää. Vilkaisemme kuvaajan kanssa toisiamme.

Jos se on sittenkin totta…

Äkkiä, yhteistuumin, otamme kumpikin jalat allemme ja juoksemme autoon.

– Tästä ei sitten kerrota kenellekään, Kaipainen sanoo.

– Ei kerrota.

Anteeksi Kari. Kerroin sittenkin.

Ruokolahden leijona – legenda vailla vertaa

Apu sai julkaistavakseen ainoana mediana alkuperäiskuvan tassunjäljestä, jonka perusteella suurpetotutkija Erik S. Nyholm totesi eläimen leijonaksi. Kuvan oli ottanut Kosti Karhu.

Kesäkuun 25. päivänä 1992 mikkeliläinen Enso-Gutzeitin metsätyönjohtaja Martti Auvinen oli tekemässä Ruokolahden Kalpinviidassa taimikkoaukealla leima-arviointia. Kello 11.20 etuoikealle, 20 metrin päähän ilmestyi Auvisen mukaan naarasleijona, joka tuijotti hetken metsätyönjohtajaa silmiin ja poistui sitten paikalta.

Auvinen otti jalat alleen, mietti asiaa yön yli ja meni seuraavana aamuna tekemään ilmoituksen Ruokolahden poliisille.

– Mies oli asiallinen ja varma havainnostaan. Yritimme ehdottaa muita havaintoja, tarjottiin ilvestäkin, mutta kyllä hän eläimet tuntee. Lopulta teimme tehtäväilmoituksen, ylikonstaapeli Lasse Kosonen kertoi Apu-lehdelle.

– Etuosa massiivinen, takaosa sileän ruskean karvan peitossa ja koko komeus päättyy sileään häntään, Auvinen kuvaili näkemäänsä eläintä poliisille.

Taimikkoaukeaman läheltä löytyi hirven haaska, jonka Auvinen epäili jääneen leijonalta.

Media tuli hulluksi

Alkoi mediasirkus, joka ei ole tähän päivään löytänyt vertaistaan. Jokainen mahdollinen media ryntäsi Ruokolahdelle, ja ympäristöministeriö alkoi maa- ja metsätalousministeriön kanssa miettiä, miten tapauksessa pitäisi toimia. Onko leijona rauhoitettu vai ei? Jostain syystä Suomen eläinsuojelulaista puuttui pykälä leijonista.

Riista- ja kalantutkimuslaitoksen suurpetotutkija Erik S. Nyholm sai ympäristöministeriöltä pyynnön tutkia asiaa, joten mies ajoi Kuusamosta Ruokolahdelle ja käväisi havaintopaikalla. Maasto oli liian pehmeää, joten jälkiä ei löytynyt. Haaskasta Nyholm mietti, että joku peto oli sen tappanut.

Asia, joka sen viikon aikana jätettiin mediassa kertomatta, oli tunnelma poliisin järjestämässä tiedotustilaisuudessa. Suurin osa paikalla olevista median edustajista piti hommaa pelkkänä vitsinä. Epäkunnioittava käytös kohdistui ennen kaikkea Erik. S. Nyholmiin.

Nyholm oli yksi kovimpia suurpetoasiantuntijoita Suomessa. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 1965 ja erikoistui karhuihin. Jääkarhuja tutkiessaan hän oli käynyt yli kymmenen kertaa Huippuvuorilla, talvehtinut siellä kaksi vuotta ja julkaissut kaksi vuotta aikaisemmin kirjan karhuista. Suomen petoeläimet, ahmat ja ilvekset olivat miehelle enemmän kuin tuttuja.

Nyholm omisti Kuusamossa petoeläinten ”orpokodin”, josta myöhemmin tuli Kuusamon suurpetokeskus. Se tunnetaan tänä päivänä karhuistaan Juusosta, Vyötistä ja Niiskusta.

Ruokolahden leijona kannessa kesällä 1992.

Kuhinaa baarin terassilla

Ruokolahden Virmutjoelta löytyi haastattelupaikoista paras. Erkki ja Sointu Muhlin omistaman Kauppa-Kasino-nimisen baarin terassilla kävi kova kuhina, kun ihmiset pohtivat leijonaa.

– Poispäin se rajalta mennee, jos on viisas.

– Hyvät eväät sillä on. Hirvenvasat parhaimmillaan…

– Ootteko työ nähneet jo sen rokotiilin Virmutjoessa? Se on siellä virtahevon vieressä…

– Mie mänin aamulla ulos ovesta – ja tälläinen suu on siinä edessä ammollaan. Mie ihan säikähän, että leijona pihassa, mutta se onkii meijän Ellu. Meijän poikakissa Ellu. Mut samal taval Ellu karjahtelloo, siltavahti Seppo Tirkkonen naureskeli.

Vieraita tassunjälkiä

Sitten räjähti. Kekälemäkeläisestä maanviljelijä Urho ”Upi” Karhusta tuli metsätyönjohtaja Auvisen maineen pelastaja, kun mies lähti iltalenkille tuttaviensa Anne Partasen ja Raili Voutilaisen kanssa lauantai-iltana 27. kesäkuuta.

Ikänsä hirvimetsällä liikkuneena ja riistaeläinten jälkiä seuranneena Karhu huomasi kaksi itselleen vierasta tassunjälkeä Kekäleenmäellä lähellä Armijärven pohjoisrantaa Hepovuoren kupeessa. Jäljet olivat painautuneet tien pehmeään reunahiekkaan. Eläin oli pysähtynyt siihen ja ponkaissut metsikköön. Upi ilmoitti asiasta veljelleen Kostille ja poliisille.

Noin kello 23.30 samana iltana Erik S. Nyholm kävi tunnistamassa jäljet ”Suomessa esiintymättömän ison kissan jäljiksi”. Aikaisempien havaintojen perusteella ”iso kissa” todettiin leijonaksi. Nyholm lähti ajamaan kotiinsa Kuusamoon.

Apu sai julkaistavakseen ainoana mediana alkuperäisen kuvan juuri siitä tassunjäljestä, jonka avulla Nyholm totesi eläimen leijonaksi. Kuvan oli ottanut Kosti Karhu.

Seuraavana aamuna jäljen päälle oli ilmestynyt lenkkitossun kuva. Illan uutisissa näytettiin kuva tassunjäljestä, joka oli piirretty jälleen kokonaiseksi ja tossun kuva pyyhitty pois. Tästä lähti liikkeelle huhu, että jälki olisi tehty lusikalla.

Saimme myös ensimmäisenä mediana sunnuntaiaamuna metsätyönjohtaja Martti Auvisen kiinni puhelimitse. Kerroimme jäljestä sekä Nyholmin lausunnosta. Mies oli helpottunut.

– Asiasta olin koko ajan vuorenvarma, mutta vaikeus oli siinä, miten sen saisi todistettua, Auvinen sanoi.

Kolmisen tuntia myöhemmin Auvisen uusista lausunnoista olisi joutunut maksamaan selvää setelirahaa.

Nähtiinkö Ruokolahdella tämän komeaharjaisen kissan lajitoveri? Kuvan leijona (Panthera leo) ei ole sekaantunut kesän 1992 mediaspektaakkeliin Suomessa, vaan se on kuvattu Etelä-Afrikassa 2018. Kuva: All Over Press

Eksyikö leijona Imatralle asti?

Ruokolahden lisäksi leijonasta tehtiin havaintoja muun muassa Imatralla, Immolassa, Vehkalammella, Joutsenossa ja Rautjärvellä. Kaakkois-Suomen rajavartiosto kävi katsomassa useammat tassunjäljet. Leijonahavaintoja tuli myös Kristiinankaupungista, Saarijärveltä, Haukiputaan ja Iin rajamailta sekä Hyrynsalmelta.

Maa- ja metsätalousministeriöstä jopa epäiltiin, että Suomessa lymyilee kaksi leijonaa, toinen idässä ja toinen lännessä.

Maanantaina 29. päivänä maa- ja metsätalousministeriöltä tuli tappokäsky: Nirri pois mirriltä! Kansa raivostui, ja yleinen myötätunto kallistui leijonan puolelle. Eläimen puolestapuhujiksi nousivat Aira Samulin, Eero Paloheimo ja Mika Kaurismäki. Leijonaa alettiin kutsua Elviksi.

Korkeasaari ilmoitti huolivansa leijonan karanteeniin, ja kansa jännitti, ehditäänkö leijona pyydystää turvaan Korkeasaareen ennen kuin se posautetaan hengiltä. Mutta kun leijonasta ei saatu uusia uutisia, kohu alkoi laantua. Lopulta arveltiin, että se vissiin lähti sitten pois.

Marjanpoiminta ja muu luonnossa liikkuminen jäi hiukan vähemmälle tuona kesänä Ruokolahdella.

Myöhemmin Nyholm kertoi kuulleensa venäläiskollegoilta sirkusjunan onnettomuudesta. Venäläistietojen mukaan Pietarin ja Viipurin välisellä radalla oli sortunut kiskoilta juna, jossa olleita Moskovan suuren sirkuksen eläimiä oli päässyt karkuun. Kertomusta tukivat Kaakkois-Suomen rajavartioston silloisen kapteenin Antti Väisäsen tiedot. Väisänen oli myös kuullut junasta, josta oli karannut eläimiä.

Ruokolahti markkinoi kuntaansa leijonalla vuosina 1992–2012.

Perhe kadoksissa

Kadoksissa oli kerran myös kokonainen perhe.

Porvoolaiset Arto, 24, ja Kirsti Käck, 27, sekä perheen kaksi- ja viisivuotiaat tyttäret katosivat kesällä 1990. Perhe lähti lomamatkalle Lappiin ennen juhannusta, vieraili sukulaisissa ja katosi sen jälkeen.

Kun perhettä ei kuulunut takaisin kotiin, Arton omaiset tekivät katoamisilmoituksen 16. heinäkuuta. Katoamista alkoi tutkia vanhempi konstaapeli Antti Hissa Porvoon maalaiskunnan poliisista.

Kesä 1990. Käckin perhen katoaminen puhutti koko maata.

Uutisettoman kesän keskellä media kiinnostui perheen kohtalosta, mukaan lähtivät niin lehdet kuin televisio. Äkkiä koko Suomi alkoi kysyä, missä Käckin perhe on.

Perhettä alkoi etsiä myös keskusrikospoliisin Interpol-osasto. Ainakaan alussa poliisi ei vielä sulkenut pois rikoksen mahdollisuutta.

Jännitys jatkui juhannuksesta elokuun alkuun, kunnes suomalainen turisti näki Kyproksella jo kuuluisaksi tulleen harmaan mersun sekä pariskuntaa muistuttavat henkilöt. Juttu vain muuttui omituisemmaksi, sillä perhe katosi uudelleen.

Poliisi pystyi sekkien ja luottokorttien avulla jäljittämään perheen poukkoilevaa ja epäjohdonmukaista matkaa, mutta syytä outoon reissuun ei kukaan tiennyt.

Lopulta kolme kuukautta etsityt Käckit löytyivät Tukholmasta Porvoon nimismiespiiriin tulleen yleisövihjeen perusteella. Tukholman poliisi kävi tarkistamassa vihjeen ja ilmoitti Suomeen, että perhe on kaupungissa ja voi hyvin.

Katoamisilmoituksen tehneille omaisille ilmoitettiin asiasta, ja poliisi piti asiaa omalta osaltaan loppuunkäsiteltynä.

Tappouhkaus päällä

Mutta tarina jatkui. Kun Käckit oli havaittu Tukholmassa, Apu-lehden toimittaja Hannu-Pekka Laiho sai puhelinyhteyden Arto Käckiin. Mies antoi ymmärtää, että puhelua kuunnellaan ja perhe joutuu jälleen vaihtamaan paikkaa puhelun jälkeen.

– Meillä on tappouhkaus päällä. Pakenemme henkemme edestä, Arto Käck selitti Laiholle.

Laiho kysyi, mistä pakomatkassa oli kyse.

– Asia on liian monimutkainen… Kun on väärään aikaan väärässä paikassa ja kuulee sellaista, mitä ei pitäisi, voi käydä näinkin, mies vastasi ja väitti, että kesän kestänyt pakomatka sekä piilottelu oli tehty viranomaisten kanssa yhteistoiminnassa, poliisi oli tiennyt kaikki perheen piilopaikat.

Poliisi kiisti väitteet.

Mitä Käckin perheelle oikeasti tapahtui?

Sillä aikaa kun Käckit lymysivät pitkin Eurooppaa, Porvoossa vietettiin unettomia öitä. Käckin matkassa oli näet mukana Kirstin edellisestä avioliitosta syntynyt tytär.

Heinäkuussa tytön isä kävi tekemässä rikosilmoituksen siitä, että ex-vaimo oli vienyt heidän yhteisen tyttärensä tuntemattomaan paikkaan. Rikosilmoitus ei kuitenkaan kelvannut, koska tytär oli äitinsä mukana.

Isä haki tyttärensä Tukholmasta 19. syyskuuta saatuaan yhteisten tuttavien kautta tiedon Käckien olinpaikasta.

– Tyttö oli tosi kurjassa kunnossa tullessaan takaisin. Hänellä oli yhdet vaatteet mukanaan, ja lapsi näytti siltä, kuin olisi asunut metsässä viimeiset kolme kuukautta, isä ja tämän avovaimo kertoivat.

Porvoossa odotti tytön veli, joka oli avioerossa määrätty asumaan isällään.

Tyttö oli ollut onnellinen päästessään isänsä ja veljensä luo.

Avun toimittaja Hannu-Pekka Laiho sai Arto Käckin kiinni puhelimitse (vas.). Mies puhui potaskaa.

Velkataakka painoi

Totuus alkoi pikku hiljaa nousta esiin. Käckit omistivat muotiliikkeen, pelihallin ja kioskin, joiden vuokrat olivat jääneet rästiin. Velkaa oli otettu nousukauden huumassa runsaasti ja raha käytetty ”juppielämään” eli merkkivaatteisiin, takseihin ja ravintolaillallisiin. Pariskunta oli lainaillut runsaan vuoden kuluessa satojatuhansia markkoja porvoolaisista pankeista.  Suurimmat yksittäiset lainasummat kohosivat lähes 200 000 markkaan.

Tilanne oli lopulta riistäytynyt käsistä, eikä pariskunta jäänyt sitä selvittämään, vaan otti käteisen mukaansa ja lähti pakomatkalle.

Lainat saivat kaatua takaajien niskaan. Lainapapereihin nimensä laittaneet olivat Arto ja Kirsti Käckin ystäviä, naapureita ja sukulaisia.

Vielä touko- ja kesäkuussa Käckit saivat uusia lainoja, vaikka vanhojenkin hoidossa oli leväperäisyyttä. Viimeisin laina, 45 000 markkaa, nostettiin juuri ennen erikoisen kesälomamatkan alkua. Paon syynä olivat muun muassa yli äyräiden paisuneet velat ja vimmastuneet velkojat.

Tuttujen mukaan Käckit olivat haaveilleet jo ennen pakomatkaansa julkisuudesta. Suomessa he onnistuivat vielä jonkin aikaa rahastamaan tarinallaan, sitten arki iski. Porvoon raastuvanoikeus lähetti useammankin haasteen.

Lisäksi Kirsti kävi taistoa tyttärensä huoltajuudesta entisen miehensä kanssa. Isä sai lopulta lapsen huoltajuuden.

Vuotta myöhemmin Kirsti ja Arto erosivat. Arto teki jonkin aikaa töitä yläosattomana tarjoilijana ravintolassa, Kirsti vietti pitkiä aikoja Kyproksella. Lopulta Käckit katosivat uudelleen, tällä kertaa julkisuudesta. 

Liekki-sonnin karkumatka

Kesällä 1997 seurattiin Hausjärven Kurun kylästä omille teilleen karannutta Liekki-sonnia, jota yritettiin ottaa monin tavoin kiinni läpi kesän. Vasta syyskuussa sonni saatiin taltutettua nukutusnuolella, minkä jälkeen se toimitettiin omistajansa huomaan.

Kesällä 2008 omille teilleen lähteneen raahelaisen Jasmin-hiehon karkumatka päättyi myös syksyyn. Pattijoen Ämmänkorvesta omalle lomalle häipynyt Jasmin saatiin kiinni motittamalla se koottavilla metalliaidoilla.

Kesäeläimiin kuuluu myös kuuluisa huuhkaja. Helsingin Olympiastadionilla pelattiin kesäkuussa 2007 jalkapallon EM-karsintaottelua, kun pelin keskeytti kentälle lentänyt huuhkaja.

Suomen jalkapallomaajoukkuetta alettiin kutsua Huuhkajiksi ja Kaupunkitoimittajien yhdistys valitsi huuhkajan vuoden kaupunkilaiseksi 2007. Huuhkaja nimettiin Bubiksi, koska se viihtyi stadionin televisioselostustasanteella, jolla urheilutoimittaja Bror-Erik ”Bubi” Wallenius teki usein työtään. Linnun erisnimi viittaa myös huuhkajan tieteelliseen nimeen Bubo bubo.

Elokuun alussa 2019 Ahvenanmaalla jahdattiin valkoista kengurua. Nya Åland -lehden mukaan kenguru oli puolitoistavuotias uroskenguru nimeltään Willy Wonka. Se karkasi omistajaltaan, koska säikähti yöllistä salamointia. Kenguru saatiin pyydystettyä nukutusnuolella.

Jokakesäisiin uutisiin kuuluvat myös ”tappajahauet”, eli ihmisiä purevat hauet, joskus myös kuhat. Kalat eivät tahallaan haukkaa ihmistä. Tutkijoiden mukaan kyse on todennäköisesti refleksistä, kun jokin heilahtaa kalan edessä.

Karjalohjan kesäufo

Heinäkuussa 1991 Karjalohjan Nummijärvellä havaittiin oudon esineen molskahtavan järveen. Huhu ufosta levisi nopeasti, ja tapaus sai kansainvälistäkin huomiota.

Kaksi mökkiläistä näki järvellä vaalean, noin metrin mittaisen, kovaa ääntä pitävän esineen syöksyvän veteen. He ilmoittivat havainnostaan viranomaisille. Pian järvellä pörräsi niin sukeltajia kuin toimittajia. Iltapäivälehdet kirjoittivat innokkaasti mahdollisesta ufohavainnosta, mutta pohjasta löytyi ainoastaan uppotukki ja iso kivi.

Vuonna 1982 Avussa haastateltiin ”Ekiä”, joka oli menossa veneellä kaverinsa kanssa kaverin sukulaisten luo mökille Pielisellä. Äkkiä kaksikko näki oudon valoilmiön. Valosta erkaantui ”musta murikka”, joka lähestyi venettä. Kun valoilmiö katosi, miehet vilkaisivat kelloa – heiltä oli kadonnut kuusi tuntia. Ei ollutkaan enää ilta, vaan kello näytti neljää aamulla. Mökkirannassa kummallakin alkoi raju pääsärky ja valtava unentarve.

Koskaan ei selvinnyt, mitä kadonneiden tuntien aikana oli tapahtunut.

– Uskon, että maailmankaikkeudessa on sellaisia asioita ja sellaista tekniikkaa, joka menee yli ihmisen ymmärryksen. Ehkä ei ole tarkoituksenmukaistakaan päästä sitä selville, Eki mietti Avun toimittaja Auli Nykäselle.

Veikö Ufo Ekiltä kuusi tuntia vuonna 1982?

Kesäjutuista yksi seuratuin tapahtui vuonna 1997, kun edesmennyt prinsessa Diana ja Lontoon Harrodsin tavaratalon omistajan Mohamed Al-Fayedin poika Dodi bongattiin yhdessä viiden päivän risteilyllä Sardinian edustalla.

Samaan aikaan, kun prinsessa pussaili Dodia, Suomessa kesän kuumin puheenaihe olivat persevät ja lyhytjalkaiset suomalaisnaiset. Kaikki alkoi kuulemma Tekniset-lehden räävittömästä pääkirjoituksesta. Joku herra oli naapurimaassa, todennäköisesti Venäjällä, vertaillut naisten säärien pituutta, eikä kuulemma enää ihmetellyt, miksi suomalaisnaiset eivät olleet kelvanneet edes tsaarin armeijan viihdyttäjiksi.

– Kirjoituksesta on naisten ihan turha ottaa nokkiinsa, Avun toimittaja Paula Harkki kirjoitti Apu-lehden Sanan voimalla -palstalla.

– Jos mies pitää naisen kunniatehtävänä armeijan viihdyttämistä, niin antaa tolvanan pitää kaljatuoppipuheensa.