Paju on sitkeyden symboli
Luonnossa yleinen ja helposti leviävä paju on keväthyönteisten tärkein ravintokasvi. Sen lehdet ovat satojen hyönteistoukkien ravintoa ja versot hirven ja jäniksen herkkua. Ihminen on hyödyntänyt pajua tuhansia vuosia lääkekasvina, rehuna ja käsitöissä.
Huhtikuussa luonto ja varsinkin kasvillisuus näyttävät olevan vielä lepotilassa. Kevät on kuitenkin jo näkyvissä tienvarsien pajupensaissa. Pajunkissat ovat hyvää vauhtia työntymässä silmusuomujen alta esille.
Pajunkissat ovat somia karvapalleroita, mutta kuinka moni on pysähtynyt miettimään, mitä ne ovat? Pörröinen, valkoinen tai punertava pajunkissa on pajun kukinto, joka ei ole vielä puhjennut kukkaan. Kevään edetessä norkko venyy ja silkinhohtoisten karvojen välitse työntyy esiin kirkkaankeltaisia hedekukkia tai vihertäviä emikukkia. Yhdessä norkkokukinnossa on jopa satoja pieniä kukkia.Aurinkoisina maaliskuun päivinä silmusuomut karisevat, ja pajunkissat putkahtavat näkyville.
Pajun norkon kukat ovat surkastuneita, eikä niissä näy kehälehtiä tai terälehtiä vaan oikeastaan vain hetiö tai emiö. Pajut ovat kaksikotisia kasveja, eli hedekukat ovat omissa pajuyksilöissään ja emiyksilöt omissaan. Ne ovat siis joko tyttö- tai poikapajuja.
Pajut voivat olla joko hyönteis- tai tuulipölytteisiä tai molempia, olosuhteista riippuen. Samankin lajin eri yksilöt voivat pölyttyä jommallakummalla tavalla.
Pajujen aikainen kukinta auttaa sekä tuuli- että hyönteispölytystä. Kun puissa ei ole vielä lehtiä, kevään hyönteiset kimalaisista kukkakärpäsiin löytävät kirkkaina loistavat pajunkukat helposti. Myös tuuli pääsee kuljettamaan siitepölyä esteettä.
Paju on keväthyönteisille kaikkein tärkein ravinnonlähde. Ensimmäisinä pajuista kukkivat raita ja kiiltopaju, usein jo huhtikuun puolella. Kimalaiset kiertävät kukasta kukkaan keräten siitepölyä vasuihinsa. Seuranaan niillä on runsaasti mehiläisiä ja kukkakärpäsiä. Myös perhoset, kuten nokkosperhonen, neitoperhonen ja sitruunaperhonen, vierailevat ahkerasti pajun kukilla.
Kevätillan hämärtyessä vilske pajuilla vain yltyy. Nopeat yökköset huristelevat pensaiden ympärillä ja laskeutuvat kukinnolle. Siinä ne tuikkivat imutorveaan kukinnon mesinystyille saadakseen energiapitoista ravintoa.
Eteläisessä Suomessa pajut alkavat kukkia huhtikuun lopulla. Kiiltopaju puhkeaa kukkaan ensimmäisenä, ja sitä seuraavat raita ja mustuvapaju. Viimeisenä kukkii halava, usein vasta kesäkuun puolella.
Kaikista Suomen puusuvuista paju on runsaslajisin. Meillä kasvaa luonnonvaraisina yli kaksikymmentä pajulajia. Monet niistä on hankala erottaa toisistaan. Tunnistusta ei ainakaan helpota se, että pajulajit risteytyvät helposti keskenään. Risteymät nostavat pajumuotojen määrän moninkertaiseksi. Puun mittoihin kasvavat vain raita ja halava.
Eri pajulajien kokoerot ovat valtavia. Suurin pajumme, raita, kasvaa yli kaksikymmenmetriseksi puujätiksi, kun verkkolehtipaju yltää vain viidentoista sentin mittaan. Iso on sekin verrattuna maan pinnassa suikertavaan, 1–5 sentin korkuiseen vaivaispajuun.
Suomen korkein raita kasvaa Espoon Nuuksiossa. Sen latva ylettyy 24,5 metrin korkeuteen. Järein raita löytyy Tarvasjoelta, siellä kasvaa ympärysmitaltaan 723-senttinen jätti.
Pajut ovat hyvin nopeakasvuisia, mutta niiden elinaika puiden maailmassa on lyhyt. Yli satavuotiaita pajuja tavataan vain harvoin. Nopeakasvuisuutta käytetään hyväksi kasvattamalla energiapajuja lämmityshakkeeksi.
Paju on varsinainen jokapaikan kasvi. Useimmat lajit viihtyvät kosteassa, mutta kuivillakin paikoilla on omat lajinsa. Jopa asvaltin halkeamista niitä näkee työntyvän valoon.
Kiiltopaju on pajuistamme yleisin. Se viihtyy monen muun pajun tavoin ojissa ja rannoilla. Täysikasvuisena kiiltopajun erottaa lähilajeistaan lehtien avulla. Lehti on päältä tummanvihreä ja selvästi kiiltävä. Alapuolelta se on vihertävän valkoinen. Lehden laita on ehjä tai matalahampainen. Lehtiruodin tyvellä ei ole yleensä korvakkeita.
Kiiltopajun kanssa samanlaisilla kasvupaikoilla viihtyy toinen yleinen pajulaji, mustuvapaju. Sen lehdet muuttuvat kuivuttuaan melkein mustiksi.
Raita on luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeä laji, vanhalla raidalla viihtyvät monet hyönteiset ja harvinaiset sienet.
Kukkivan raidan ympärillä käy jatkuva pörinä. Kimalaiset, mehiläiset, perhoset ja kukkakärpäset käyvät nauttimassa runsaasti kukkivan puun medestä. Huhti-toukokuun vaihteessa hyönteisille ei ole liikaa mesilähteitä.
Yksittäinen raidan kukka on hyvin pieni. Yhdessä raitayksilössä voi olla satojatuhansia mesirauhasia, kaksi jokaisessa hedekukassa.
Toinen puumainen ja yleinen paju on halava. Sen lehdet ovat hyvin kiiltäviä ja molemmin puolin vihreitä. Lehtien laita on kiiltopajusta poiketen selvästi sahalaitainen.
Halava eroaa muista pajuistamme karistamalla siemenensä vasta myöhään loppusyksyllä. Talvella se on helppo tuntea, sillä valkokarvaiset eminorkot säilyvät pensaassa koko talven.
Lapin tunturialueella kasvaa monia pajuja, jotka jäävät matalammiksi kuin eteläiset serkkunsa. Varsinkin paljakalla kasvavat lajit vaivais-, napa- ja verkkolehtipaju suikertavat varpumaisina maan pintaa pitkin.
Kukinnan jälkeen pajun norkot turpoavat ja hedelmät kypsyvät useimmilla pajuilla jo alkukesällä. Silloin ilma on paikoin sakeana lenninhaivenisia siemeniä, jotka leijuvat uusille kasvupaikoille. Sopivalle paikalle laskeutuessaan pienet siemenet itävät nopeasti. Epäsuotuisalla paikalla ne menettävät itävyytensä, sillä niissä ei ole juuri lainkaan vararavintoa.
Pajut uusiutuvat nopeasti kantovesoista, ja niiden kasvuvauhti voi olla kolmekin senttiä vuorokaudessa. Ne ovat maamme nopeimmin kasvavia puulajeja. Maanalaisiin osiin varastoitu vararavinto mahdollistaa uusien versojen ja lehtien nopean kehityksen.
Pajut hyötyvät monista ihmisen toimista, jotka luovat uusia kasvupaikkoja. Pensaita ilmestyy varsin nopeasti tienvarsille, joutomaille, hakkuuaukeille ja ojanvarsille. Pajut eivät vaadi kasvupaikaltaan paljoa, mutta valoa ne tarvitsevat. Valtaosa pajuista viihtyy kosteilla ja vetisillä kasvupaikoilla.
Pajut selviytyvät hyvin, vaikka eläimet käyttävätkin niitä ravintonaan. Nisäkkäille ne eivät ole suosikkiruokaa, sillä paju hyödyntää kemiallista torjuntaa. Kuori sisältää runsaasti hyvin kitkeriä tanniineja.
Pajusta riittää moneksi. Sen lehtiä ja varsinkin kuorta käytettiin rohdoksi kuumeeseen ja särkyihin jo tuhansia vuosia sitten.
Kuori maistuu kitkerältä: siinä on muun muassa salisiinia. Siitä opittiin valmistamaan salisyylihappoa vuonna 1827. Pajulle se on kasvinsyöjien torjunta-aine. Synteettinen asetyylisalisyylihappo tuli markkinoille vuonna 1899, ja sitä myydään edelleen muun muassa Aspirin- ja Disperin-tuotenimellä.
Punontatöihin paju on kaunis ja kestävä materiaali, joka taipuu monenlaisiin käsitöihin. Luonnonmateriaalina se taipuu hyvin käsi- ja taideteollisuuden käyttöön. Käsityöläisten käyttämät pajut ovat oksattomia, sitkeitä, helppoja kuoria ja kauniin värisiä. Vesojen pitää olla mahdollisimman tasavahvuisia, pitkiä ja ohuita.
Pajua käytetään viherrakentamisessa, maisemoinnissa ja käsitöissä. Siitä valmistetaan puutarhakalusteita, lampunvarjostimia, sermejä ja koruja, jopa puhelinkoppi, bussikatos ja ravintolan sisustus on tehty luonnonmukaisesti pajusta.
Pajut kuluttavat kasvaessaan runsaasti vettä, ja ne sietävät ja varastoivat raskasmetalleja, minkä ansiosta pajujen hyödyntämisestä jätevedenpuhdistuksessa on saatu lupaavia tuloksia.
Pajusta on useita sanontoja, joista monet kuvastavat ehkä halveksuvaa suhtautumista tähän jokapaikanpensaaseen. Tunnetuin lienee ”syöttää jollekulle pajunköyttä” – eli valehdella.
