Seppo Kääriäinen juurillaan: ”Nuorempi poliitikkoporukka on paljolti liian sypäkkää ja lyhytsäätöistä”

Tuhtien puiden varjosta tähyää etäälle vanhempi valtiomies, pitkään keskustan kansanedustajana toiminut Seppo Kääriäinen, 68. Hän kehuu järvimaisemaa, joka viisisataa vuotta sitten houkutti esi-isät asettumaan seudulle taloksi.

– He saapuivat Karjalan suunnasta. Vesistöt palvelivat oivina kulkureitteinä, ja pohjoisen kala-apajat houkuttivat. Onneksi jäivät näihin ihastuttaviin maisemiin, Kääriäinen juttelee.

Seppo Kääriäinen sanoo, että poliitikon olisi hyvä jättää itsestään merkkejä kirjoittamalla. Hänen tuorein kirjansa on vuonna 2015 ilmestynyt Meikäläisen mukaan.

Hän sanoo tuntevansa juurensa sekä maan jalkojensa alla omakseen.

– Olen kaiken kokenut suurten ikäluokkien mies; ensin 1960-luvulla maaltamuuton, sen jälkeen etelässä isoon kaupunkiin juurtumisen vaikeuden ja lopulta paluun takaisin maaseudulle.

Kääriäisen  kotikonnuilla Kirmankylällä vallitsi sotien jälkeen – ennen vennamolaisuuden nousua vuoden 1970 vaaleissa – selkeä poliittinen asetelma. Oltiin keskustalaisia tai kansandemokraatteja.

– Isäni oli hillitty keskustalainen, mutta Urho Kekkosen kova tukija.

Vuonna 2000 kuollut Väinö Kääriäinen kävi sodat ja palasi Iisalmeen pienviljelijäksi ja varastomieheksi, kun elanto piti hankkia kahtaalta.

Seppo Kääriäinen kuuli kahden sisaruksensa kanssa isän tarinoita sodasta. Mitään katkeruuksia jutuista ei välittynyt lapsille.

– Ystävistä tärkeimpiä olivat rintamakaverit. Siinä porukassa ei säätyä saati jäsenkirjaa kyselty.

Myöhemmin Seppo Kääriäinen on tajunnut, kuinka kauaskantoisesti hänen isänsä ajatteli korostaessaan viisaan ulkopolitiikan ensiarvoista tärkeyttä.

– Sota on hulluutta. Kansainvälisten suhteiden pitää siksi olla rauhanomaisesti hoidossa, kuuluu isäni oppi.

Kansanedustaja Kääriäinen poistaa henkisen stressin ruumiillisella aherruksella. 

– Mieluusti hakkaan halkoja. Aamuisin käyn säännöllisesti sauvakävelylenkillä. 

Kääriäisen  etelänreissu  alkoi 1960-luvun loppupuolella, kun hän pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Kotitila Iisalmessa säilyi vanhempien hoidossa, eikä Kääriäinen koskaan muuttunut etelässä niin suureksi herraksi, ettei olisi ehtinyt pientilan arkisiin hommiin Kääriälään tai jutustelemaan Iisalmen torille.

Yhteiskunnallisen kiinnostuksen Kääriäisessä herätti Iisalmen lukion historian lehtori Erkki Leimu.

– Hän opetti kiinnittämään huomiota syihin ja seurauksiin. Tärkeämpää on ymmärtää pidempikaarista kehitystä kuin muistaa vuosilukuja tai hallitsijoiden nimiä ulkoa.

Moni oppi on yhä käyttökelpoisena Kääriäisen mielessä. Mutta yritys asettua 1960-luvun Helsinkiin pani valinnan eteen.

– Punainen vasemmisto villitsi opiskelijamaailmaa, mutta minun ei tarvinnut katsella sitä touhua kuin hetkinen ja tajusin, etten lähde siihen mukaan.

Äänekkäästi liikehtivä, maaseudulta tulleita vähättelevä joukko itse asiassa vain vahvisti Kääriäisen vakaumusta.

– Olin yksi vaatimattomista oloista tulleista ja sain osuuteni. Selvisin, kun ajattelin, että kyllä meillä köyhänsutkeilla ihmisilläkin on ihmisarvomme.

Kääriäinen muistaa miettineensä, että miehet saataisiin parhaiten järjestykseen, kun maalla tuttuun tapaan pystytettäisiin urheilukentälle hyppytelineet ja katsottaisiin, kuka ylittää riman korkeimmalta.

Kääriäisen kujanjuoksu tiedemaailmassa sai kruununsa vasta vuonna 2002, kun hän väitteli valtiotieteiden tohtoriksi oman puolueensa, keskustan valinnoista vuosina 1964–2001.

– Kääriälä on kotini, eikä vain kesäpaikka tai vapaa-ajan tyys­sija. Olen ollut kirjoilla Iisalmessa jo vuodesta 1990, Seppo Kääriäinen sanoo. 

Alun  perin  nuoren  miehen ajatus oli vain piipahtaa politiikassa. Vuoden 1980 puoluekokous Turussa muutti kaiken.

– Voitin puoluesihteerivaalin ylivoimaisesti, ja tunnistin, kuinka minuun luotettiin.

Koko vuosikymmen kului puheenjohtaja Paavo Väyrysen tutkaparina. Kun keskusta sekä näkyi että pärjäsi politiikan markkinoilla, puoluesihteeri Kääriäinenkin innostui 1987 pyrkimään eduskuntaan.

Tie tuntui sileältä. Nousu keskustan johtoon häämötti 1990, kun Väyrynen luopui vapaaehtoisesti puheenjohtajuudesta.

– Kisasin paikasta Esko Ahon ja Eeva Kuuskosken kanssa. Mutta hävisin.

Kääriäisen iso, henkilökohtainen pettymys pani miettimään.

– Oliko aikani politiikassa ohi?

Ei ollut. Vaaliuurnilla 1991 Kuopion vaalipiirissä yli 9 300 äänestäjää piirsi lippuunsa Kääriäisen numeron.

Kääriälän tilan portilla on kivimuistomerkki, jossa lukee: Älä hylkää isiesi raivaamaa pyhää maata. Pihassa on myös kenttätykki, jonka puolustusministerinä toiminut Seppo Kääriäinen sai kiitokseksi hyvästä yhteistyöstä puolustusvoimain komentajalta Juhani Kaskealalta.

Hänen poliittinen uransa jatkui – ja jatkuu yhä. Silloiset kilpakumppanit sen sijaan ovat kadonneet poliittisen päätöksenteon parrasvaloista.

– Olen tajunnut, etten ollut silloin mitään yksin, enkä ole nytkään. Yhtä hyvin kotimaakunnassa sijaitsevan tienpätkän rahoitus kuin valtakunnallisesti iso ratkaisu ovat aina yhteistyön tuloksia.

Väyrystä Kääriäinen tapaa enää varsin harvoin, jos koskaan. Väyrynen istuu keskustan mandaatilla europarlamentissa, mutta puuhaa samaan aikaan omaa kansalaispuoluettaan.

– Tiemme ovat eronneet. Olen Paavon ratkaisuista ymmälläni ja pettynyt. Mutta kuten vänrikki Koskela Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa sanoo, mies menee ja vastaa teoistaan.

– Mä maalaispoika oon, pääkallonpaikalta Helsingistä taas kerran Iisalmeen saapunut Kääriäinen hyräilee nykyisen edustajatoverinsa Mikko Alatalon riimiä Kirmankylällä, omilla tiluksillaan.

Seppo Kääriäinen arvioi, että yksi hänen tärkeimmistä saavutuksistaan on 1980-luvulla syntynyt sopimus lasten kotihoidontuesta.

– Tehtävän antoi pääministeri Kalevi Sorsa, minä keskustan puoluesihteerinä ja Erkki Liikanen kolleganani sosialidemokraateista junailimme asian.

Sopimuksen tärkein anti oli valinnanvaran mahdollistaminen.

– Nyt sopimusta on aiottu jotenkin sormeilla, vaikka ei pitäisi, Kääriäinen sanoo.

Kääriäiselle ei ole poliitikkovuosikymmeniltään jäänyt mitään kaduttavaa tai mieltä kalvavaa.

– Tosin kun minua elokuussa 1993 vokoteltiin kesken kauden Esko Ahon hallitukseen kauppa- ja teollisuusministeriksi, mietin, että onkohan tämä lainkaan viisasta hommaa minulle.

– Vuorineuvos Tauno Matomäki yksityisesti vetosi minuun ja lupasi, ettei Teollisuuden Keskusliitto puukota minua selkään.

Kääriäinen otti pestin ja kiittelee, että Matomäki piti sanansa.

Pihapiirissä Iisalmessa jököttää toimintakyvyttömäksi käsitelty muhkea tykki, jonka puolustusvoimain komentaja, amiraali Juhani Kaskeala lahjoitti Kääriäiselle vuonna 2007 kiitokseksi hyvästä yhteistyöstä.

– Puolustusministeriys oli mieluisa homma. Ei enää entisenkaltainen helppo huki, koska tehtäviin kuului paljon kansainvälisiä asioita, ja yhteistyö ulkoministeri Erkki Tuomiojan kanssa sujui hyvin.

Tällä haavaa Kääriäisen istuttavana ei ole poliittista huippupallia, ei ministeriyttä, eikä paikkaa eduskunnan puhemiehistössä.

Vuonna 2015 pääministerinä aloittaneen Juha Sipilän pärjäämisestä Kääriäisellä on oma arvionsa.

– Ensimmäinen vuosi on ollut vielä hankalampi kuin hallitusta muodostettaessa vuosi sitten näytti. Nyt talouskasvusta on enteitä, mutta mitään ei ole vielä voitettu.

Millaiseksi politiikan veteraani arvioi tulokkaan tulevaisuuden?

– Juha Sipilästä ei milloinkaan tule tyypillistä poliitikkoa.

Kääriäinen ei ryhdy enempää avamaan sanomisiaan. Sen sijaan hän todistelee, kuinka maakansan edustajan on parasta asua maaseudulla.

Kääriäinen on nähnyt, kuinka elämänmuodot haja-asutusalueilla ja taajamissa ovat yhdenmukaistuneet.

– Mutta himpun verran tarvitaan vielä ymmärrystä maalaisten ja kaupunkilaisten välille. Molemmilla on lopulta kyse samoista asioista; leivästä, asumuksesta, toimeentulosta.

Pihaportin pielessä on kivinen koristerakennelma, jonka metallitauluun on hakattu sanat: Älä hylkää isiesi raivaamaa pyhää maata.

– Sanat puhukoot puolestaan, Kääriäinen toteaa.

Kotitalo on valmistunut vuonna 1912, sitä on remontoitu pari kertaa 1990-luvun alkupuolella.

– Piha-aitta on vuoden 1940 välirauhan ajalta ja alkuperäiskuntoinen, paitsi olen sen maalannut punamullalla.

Säännöllinen paluu maalle on pitänyt miehen jalat maassa silloinkin, kun on pitänyt istua raitahousuissa ministeriauton takapenkillä.

– Kääriälään tullessani muutun nettisoturista metsuriksi, joka osaa käydä talon lähistöllä moottorisahalla poikkaisemassa muutaman koivun ja napsia ne kirveellä klapeiksi.

Hyötyliikunnassa syntyvät talven takkapuut, ja keho kiittää.

– Jouluna 2012 poikani Otso pohti ääneen, että haluaisi isänsä elävän vähän pitempään. Minä tutkailin kuulemaani ja päätin, että kun Otso kesällä 2013 palaa puolen vuoden ulkomaankomennukseltaan, hän kohtaa toisenlaisen isän.

Tyypillisenä jojo-laihduttajana Kääriäinen oli moneen kertaan pudottanut painoaan, ja joka kerta lihonut aikaisempaa isommaksi. Jouluna 2012 puntari heilahti reilusti yli sadan kilon.

– Asetin tavoitteeksi päästä alle satasen.

Keinovalikoima oli yksinkertainen.

– Aloin katsoa, mitä syön, juon ja liikun.

Tavoite täyttyi kesään 2013 mennessä. Luonne on pysynyt siitä lähtien niin lujana, ettei elopaino ole kohonnut maagisen rajan pahemmalle puolelle.

– Mutta laakereille ei auta lähteä lepäilemään, Kääriäinen tietää.

Hän on yleensä jo ennen kukonlaulua sauvakävelemässä rauhaisan Kirmankylän pientareilla aamuhiet.

Otso-pojan kannustus saa erityiskiitoksen isältä. Painonhallinnan aloittaminen ei tullut hetkeäkään liian aikaisin.

– Minulle kerrottiin terveystarkastuksessa, että veriarvoni olivat niillä vakavilla rajoilla, joiden ylityttyä olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti.

Nykyisten poliittisten päättäjien joukossa Seppo Kääriäinen soisi näkevänsä enemmän rohkeita, toisistaan erottuvia persoonallisuuksia.

– Nykyporukka on mielestäni paljolti liian sypäkkää ja lyhytsäätöistä. Syväkyntö on heiltä jäänyt.

Menneiden aikojen vaikuttajista Kääriäinen nostaa esimerkkejä, joiden tyylisillä voisi olla markkinoita.

– Rafael Paasio, Aarne Saarinen, Mauno Koivisto, Juha Rihtniemi, Johannes Virolainen.

Vuonna 1980 Kääriäinen tosin oli rintamassa, joka kampesi Virolaisen pois keskustan johdosta.

– Näin me silloin ajattelimme.

Viisaasti Virolainen kätki pettymyksensä ja tunnusti tappionsa. Elämään jäivät kaiken kokeneen poliitikon lausunto: ”Pulinat pois”.

– Tuosta hetkestä Virolais-Jussi nousi politiikan yläpuolelle. Hänellä alkoi aivan uusi elämä ahtaiden puoluerajojen ulkopuolisena vaikuttajana ja lopulta valtioneuvoksena.

Myös Kääriäisestä on tehty jo klassista hahmoa, modernisti huumorin keinoin. Iso Vihree seikkailee pilapiirroksissa ja televisiosarjoissa.

Miltä tuntuu kuunnella, kun itseä imitoidaan?

– Olen tavannut näyttelijä Jukka Puotilan, ja hän on nero. Meikäläinen toki saa häneltä säännöllisesti pientä ja joskus vähän isompaakin piikkiä, mutta aina hyväntahtoista.

Kääriäinen vakuuttaa poliitikkona kestävänsä monenlaista. Hänen mukaansa politiikkaa pitää ehdottomasti voida käsitellä myös huumorilla.

– On huono homma, että ensin Itsevaltiaat poistui kuvaruudusta, ja nyt lähtee myös YleLeaks.

Seppo Kääriäinen omistaa sukutilansa Kääriälän yhdessä poikansa Otso Kääriäisen kanssa. – Minulle tämä ei ole vain piipahtamispaikka tai kesäkeidas, vaan koti. Siirsin jo vuonna 1990 kirjani uudelleen Iisalmeen.

Vakavasti  harkiten Seppo Kääriäinen miettii jo lähtemistä vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Hän nimeää Santeri Alkion luoman aatteen perustaksi yhä ryhtyä ehdolle.

– Vaikka toisinaan toisin väitetään, se ei suinkaan ole aikansa elänyttä hapatusta.

Kääriäinen luettelee Alkion tavoitteet: köyhien asian hoitaminen, ruokaa sekä energiaa oltava omasta takaa ja sivistys kuuluu kaikille. Suomea pitää asuttaa joka puolella, ja ulkopolitiikassa pätevät yhä J. V. Snellmanin 1800-lukulaiset opit Suomen maantieteellisestä asemasta: se on niin kuin on.

– Perusajatukset eivät muutu, olivatpa ajat mitkä tahansa. Yksinkertaiset elämäntavat ovat tärkeitä, eikä paljon kaiken hamuaminen ratkaise ongelmia.

Kääriäinen alkaa raksia pihapiirinsä puiden juuria.

– Puhdistan nämä joka kesä, aina ennen juhannusta.

Taustalla liplattaa vihreiden rantaniittyjen ympäröimä sininen Kirmajärvi.

Teksti Hannu Koskela, kuvat Mikko Vähäniitty