Keväällä ja alkukesällä luonto on täynnä toinen toistaan ihastuttavampia eläinlapsia. Kaikkein suloisimpia ovat nisäkkäiden poikaset – olemmehan ne ihmisetkin nisäkkäitä, ja meillä on yllättävän paljon yhteisiä piirteitä muiden nisäkäslajien kanssa. Kun katsoo apinaa silmästä silmään, ei voi olla ajattelematta, että se ei oikeastaan ole eläin, vaan lähestulkoon ihminen. Suomen luonnossa ei elä apinoita, mutta niinkin erikoisen tuntuisella olennolla kuin lepakolla on samanlainen luuston ja elimistön perusrakenne kuin ihmisellä – viisi ”sormea” nahkasiiven sisällä. Kahdella jalalla seisomaan nouseva karhu on olemukseltaan niin inhimillinen, että ennen muinoin sitä palvottiin pelättynä ja kunnioitettuna metsän kuninkaana. Suloisimpia eläinlapsia, joita olen päässyt luonnossa kohtaamaan, ovat ketunpoikaset. Ne ovat sukua koiralle, joten niiden nappisilmiä, pörröistä häntää ja isoja korvia ei voi katsoa liikuttumatta.
Punakylkirastaan poikaset huutavat ruokaa kurkku suorana.
Metsän suurinkin eläin on aluksi pieni ja haavoittuvainen. Eräänä keväänä retkeillessäni suolla eteeni ilmestyi yhtäkkiä vinttikoiran kokoinen, hoikkajalkainen ja kömpelösti koikkelehtiva otus. Se oli aivan nuori hirvenvasa. Sain otetuksi muutaman kuvan, ennen kuin eläin painautui pensaikon suojaan kyyhöttämään. En tohtinut häiritä viatonta luontokappaletta, joka tärisi pelosta. Metsästä takaani kuuluva emohirven ryske ja äänekäs tuhahdus saivat minut poistumaan ripeästi paikalta. Ne harvat kerrat, kun luonnonvarainen nisäkäs on Suomessa vahingoittanut ihmistä, ovat liittyneet juuri emon taipumukseen suojella pentujaan. Vaikka hirvi on kasvinsyöjä, hurjistunut hirvi voi periaatteessa olla ihmiselle vaarallinen – mutta metsiemme voimakkain peto on karhu. Sadan viime vuoden aikana vain yksi ihminen on tiettävästi kuollut kohdatessaan karhun. Ikävä onnettomuus tapahtui vuonna 1998 Ruokolahdella, kun lenkkeilijä oli osunut emokarhun ja sen pennun väliin. Nisäkkäiden poikaset kehittyvät emon ruumiin suojissa, ja vastasyntyneet saavat ravintonsa emon maitorauhasten eritteistä. Emon maito on laadukas luonnontuote: se sisältää runsaasti energiaa ja vasta-aineita suojaksi taudinaiheuttajilta. Tämän ansiosta nisäkkäiden poikasista suuri osa elää aikuiseksi asti. Lisäksi nisäkkäiden emot huolehtivat jälkeläisistään hyvin.
Juuri pesästä lähtenyt kirjosiepon poikanen on pöllähtäneen oloinen.
Nisäkkäät ovat pienestä pitäen tasalämpöisiä. Lajista riippumatta ruumiinlämpö on noin 35–38 astetta. Tästä on se etu, että nisäkkäät eivät ole suoraan riippuvaisia auringon lämmöstä, vaan voivat toimia kylmässä ja pimeässä. Ympäristöön sopeutumisessa auttaa myös nisäkäspentujen karvainen turkki. Kuten hyvin tiedämme, ihmisellä kiima-aika on ympäri vuoden. Useimmilla muilla nisäkkäillä otollisin lisääntymisaika ajoittuu niin, että poikaset syntyvät keväällä tai alkukesällä. Tällöin poikasille on hyvät kasvuolosuhteet, kun ilma on lämmin ja ravintoa on tarjolla runsaasti. Monet nisäkkäät ovat laumaeläimiä, ja niiden on pienestä pitäen harjoiteltava sosiaalisia taitoja. Poikasia näkee usein telmimässä ja tappelemassa. Siinä luodaan ryhmän jäsenyyttä, osaltaan kyse on silkasta huvittelusta.
Hirvenvasan askeleet ovat horjuvat, emo on aina lähellä valmiina puolustamaan pienokaistaan.
Muunkinlaisia eläinlapsia luonnosta löytyy. Meille sangen kaukaisia sukulaisia ovat linnut, jotka polveutuvat dinosauruksista. Siinä missä pikkuruiset nisäkkäät ovat sydäntäsärkevän söpöjä, linnunpoikasia voisi pikemminkin kuvata räjähtäneen näköisiksi. Kaikki linnunpoikaset ovat jotenkin eksyneen oloisia ja pöllähtäneitä. Erityisesti vastakuoriutuneet pöllöjen ja muiden petolintujen poikaset ovat kuin menninkäisiä. Nisäkkäiden lapsikuolleisuus on melko pientä, kun taas linnunpoikasille elämän ensimmäiset päivät ja viikot ovat melkoista riskipeliä. Joillakin lajeilla, esimerkiksi etelänkiislalla, poikasia kuolee joukoittain niiden pyrkiessä pesästä veteen. Suomen luonnossa näkee nisäkkäitä melko harvoin, koska ne ovat arkoja ja hämäräaktiivisia – nisäkäsperheen jälkikasvun kohtaaminen on vielä harvinaisempaa herkkua. Lintuja sen sijaan on kaikkialla, niitä voi helposti houkutella pesimään vaikka kotinsa ikkunan viereen ja seurata aitiopaikalta eläinlasten ensiaskeleita.
Susihämähäkki kuljettaa poikasiaan selässä.
Viime keväänä pääsin yllättäen todistamaan ihastuttavaa luonnonnäytelmää. Olin työpalaverissa asiakkaan luona merenrantahotellissa, kun näin ikkunan takana olevassa isossa pöntössä liikettä. Palaveripullat meinasivat mennä väärään kurkkuun, kun asiakkaan selän takana telkänpoikaset alkoivat hyppiä pöntöstä alas. Bisnesneuvottelut keskeytyivät hetkeksi. Laskimme yhdessä, että ainakin seitsemän poikasta tupsahti alas muutaman minuutin aikana. Harmillisesti minulla ei ollut kameraa mukana, mutta näky ikuistui mieleeni. Ihmettelin, kuinka telkänpoikaset voivat selviytyä monen metrin pudotuksesta kovalle kalliopohjaiselle maalle. Ne ovat tietysti kevyitä, ja höyhenpeitteen muodostama ilmanvastus hidastaa pudotusta, mutta silti. Samankaltaisia luontoelämyksiä olen nähnyt kotipihallani, kun mustarastaan poikaset ovat yksi kerrallaan pudottautuneet pesästä, vaikka niillä ei ole edes ollut vielä kunnollisia siipiä.
Meriharakan poikasissa näkyvät jo aikuisen linnun piirteet: oranssi nokka ja pitkät kahlaajan jalat.
Metsän aluskasvillisuudessa piileskellessään ja ravinnon hankkimista harjoitellessaan poikaset ovat suuressa vaarassa joutua jonkun vapaaksi päästämän kissan tai petolinnun saaliiksi. Monet linnut voivat elää jopa kymmeniä vuosia, mutta niistä kuolee ensimmäisen elinvuotensa aikana yli puolet. Aikuisikään selviytyminen vaatii eläinlapsilta monenlaisia taitoja, ketteryyttä, rohkeutta – ja roppakaupalla hyvää onnea.
Teksti ja kuvat Juho Rahkonen
