Juha Vuorinen's Blog, page 24

Ja sinun veikkauksesi on?

Viime viikon uutistarjontaa lehteilemällä tuli tahtomattaan istahtaneeksi myös seitsemällä kuolemansynnillä katettuun pitopöytään.

Ehtaa herkkusämpylää tarjosi Hilkka Ahde, joka alkoi asianajajansa kanssa ottaa Timo Räty -nimisestä miehestä mittaa Helsingin käräjäoikeudessa. Rädyn väitteen mukaan Ahde olisi halunnut ottaa hänestä miehistä mittaa jo vuosia sitten, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jo ensimmäisinä käräjäpäivinä synneistä esiin nousivat ainakin ylpeys, kateus ja ylensyönti, ja jos nuo Rädyn väitteet pitävät paikkansa, myös himo. Jos kärhämää kurkistelee hotellihuoneen ohuen verhokankaan läpi, syntilistaan tulee ehdottomasti lisätä vielä viha. Syytetäänhän Rätyä oikeudessa pahoinpitelystä, ja sellaisia tehdään silloin, kun kaunis mieli tuhriintuu vihalla. Melkoinen osumaprosentti, jos seitsemästä synnistä viisi tulisi toteen näytetyksi.

Moni varmasti kavahti, mihin viittaan väittäessäni Rädyn tai Ahteen syyllistyneen ylensyöntiin, koska molemmathan ovat hyvässä lihassa. Oman oikeustajuni mukaan myös ylensyöntiin yllyttäminen on tuomittavaa, ja mitä muuta olivat Rädyn juonimat kekkerit, joissa valtuuston jäseniä voideltiin rasvaisilla pihvi- ja pitsaillallisilla. Mutta jos AKT:ssä suoritetun työyhteisökyselyn tulos ja sen tehneen konsultin arvio Rädystä pitävät paikkansa, hänelle ei voi langettaa ainuttakaan kuolemansyntiä, koska narsistisesta persoonallisuushäiriöstä johtuen hän olisi synnintakeeton.

Mutta onpa se Timon kuula sisältä sitten rypyssä kuin silittämätön paita, sitä ei kukaan voi väittää, etteikö hän olisi pirullisen älykäs mies. Vain äärettömän taitava strategi ymmärsi säästää ahdistelukortin esiin vetämisen lähelle ajankohtaa, jossa ilmestyi Hilkan miehen Matti Ahteen elämäkerta. Siinähän kerrataan samaan perheeseen osunutta edellistä seksuaalista ahdistelutapausta. Tuolloin aviomiehen epäiltiin ehdottaneen ainakin parille naiselle, että hekin kokeilisivat, miltä ne Veikkauksen johtajan pallit oikein tuntuvat. Tässä valossa Rädyn väite rouva Ahteen puheista, että tällä oli miehensä lupa avioliiton ulkopuoliselle seksisuhteelle, koska Matillakin oli sellaisia ollut, sivaltaa sadomasokistisen kipeästi vyön alle.

Hilkka Ahde ilmoitti vetävänsä Rädyn ahdisteluväitteistä oikeuteen, missä hän toimisi päinvastaisesti kuin miehensä, joka ei 12 vuotta sitten lähtenyt oikeusteitse puhdistamaan mainettaan. Omien sanojensa mukaan Matti Ahde oli ajojahdin kohde ja totesi, ettei hänen etiikkansa sallinut toisten yksityiselämän penkomista. Kovin kauniisti ajateltu.

Se on jo päivänselvää, että mahdollisessa tulevassa seksioikeudenkäynnissä tulee purskahtamaan kunnolla ja kuolemansyntilistan himo tulee toteen näytetyksi. Nimittäin koston himo.

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.

Silmät ristissä.

Anu Saagim siellä, Anu Saagim täällä, Anu Saagim tilanteen niin vaatiessa vaikka pitkät reidet avoinna päällä.

Tällainen mielikuva syntyy, kun lukee kuuluisan kirjailijan pojan Saska Saarikosken Hesarin Kuukausiliitteeseen tekemän jutun tuosta tunteita nostattavasta venäläistaustaisesta naisesta. Suurimmalle osalle suomalaisista ja virolaisista Saagim on vain rivosti käyttäytyvä ja kroppaansa kauppaava tyrkky, mikä jutun myötä tietyllä tavalla myös oikeaksi todistetaan ja minkä Saagim itsekin myöntää. Yhdeksi motiiviksi moiselle käytökselle tarjotaan Anun juopon taksikuski-isän suorittamaa katoamistemppua tytön ollessa viiden vanha, minkä Saarikoski puki seuraaviksi sanoiksi: ”Isä on kuitenkin Anun elämän ensimmäinen mies. Mies, joka opettaa, millaisia miehet ovat: heikkoja ja epäluotettavia.”

Ja niin Anu lähti kosioretkiksi naamioiduille kostoretkille, joilla hän lopulta taisi kolhia pahiten itseään. Olen nähnyt elämäni aikana kyllästyttävän määrän ihmisiä, jotka perustelevat typerän, ahneen tai jollain muulla tavalla tuomittavan käytöksensä omien vanhempien tai vanhemman käytöksen summaksi. Olisinkin halunnut tietää, miksi Saarikosken järkeväksi ja pragmaattiseksi luonnehtima nainen käyttäytyy kuin venäläinen taksikuski, jollainen Anun isäkin taisi olla, koska suurin osa tuon ajan Viron taksikuskeista oli venäläisiä. Anu kyllä esittelee julkisuudessa takapuoltaan, mutta ei tätä puolta.

Minun on pakko myöntää, etten voinut lukea artikkelia ajattelematta, kuka sen on kirjoittanut ja millaisia kokemuksia hänellä on ollut omasta isästään. En tunne Saska Saarikoskea, mutta olen lukenut hänen tekstejään ja tuoreimman kirjansa Sanojen alamainen, jossa hän purkaa omaa isäsuhdettaan legendaariseen kirjailijaan Pentti Saarikoskeen. Sen luettuani myös ymmärrän, miksi Saarikosken poika halusi kirjoittaa jutun Saagimista. Olen lukenut paljon runoilija Saarikoskesta ja hänen julkisuushuuruisesta elämästään, ja jollain tavalla ajateltuna hän oli oman aikansa Anu Saagim. Vähättelemättä Saagimia, Saarikoskella oli julkisuudessa paistatteluun ihan oikeitakin ansioita, hänen työnsä. Mittavasta kirjallisesta tuotannostaan huolimatta Saarikoskea tituleerataan myös Suomen ensimmäiseksi julkkikseksi.

Jos pitäisin luennon julkisuudesta, lukisin seuraavan referaatin ja kysyisin, ovatko nämä sanat Pentti Saarikosken vai Anu Saagimin: ”Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi.”

Tämä ei ollut sen julkkiksen kynästä, jonka mielestä suomalaiset naiset ovat pieniä, lihavia ja lyhyitä ja jota niin moni suomalaisnainen haluaisi vetää kunnolla tauluun.

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.

Värikästä isänpäivää!

Olen useana vuonna herutellut kolumnin isänpäivän juhlatunnelmista, mutta nyt ajattelin säästää lukijani virtuaalikakkukahvitteluilta ja tyhjentää isänpäiväpajatson jo etukäteen. Nelinkertaisena isänä mielessäni oli montakin kulmaa kouraista tätä kohta neljännesvuosisadan omaakin elämääni koetellutta isyysteemaa, mutta tällä kertaa halusin pohtia asiaa vähän virkeämmästä vinkkelistä. Sytykkeet siihen löytyivät Ensi- ja turvakotien liiton sivuilta. Siellä oli tuoreille isille listattuna muutamia asioita, joita meidän kokeneempienkin isien olisi syytä silloin tällöin palauttaa mieliin. Kuten se, ettei vanhemmuus ole mikään vitun napanuoraprojekti, joka katkeaa 18 vuoden suorittamisen jälkeen.

Tämän ehkäisemiseen ei tarvita kuin yksi jalo taito. Pitää osata erottaa toisistaan kaksi asiaa, vastuu ja velvollisuus. Jos lapsen kanssa yhdessä vietetty aika tuntuu velvollisuudelta, jotain on menossa pahasti päin pelletapetoituja seiniä, ja lapsesta on tulossa kovaa vauhtia konttaamalla vanhempansa opettaja. Mutta älköön yksikään vanhempi heittäkö vielä tämän luettuaan vauvan pellavaista peppupyyhettä kehään, sillä muutos ei vaadi mitään muuta kuin leikkiin ryhtymistä. Muuttumisleikkiin, jossa vääränlaisten ajatusten lisäksi kyytiä saavat lopulta myös sanat ja teot.

Ensi- ja turvakotien liiton isyyssivun itseäni eniten koskettanut kohta kuului näin: millainen isä haluan olla? En tiedä, johtuuko se joistain lasteni rystyset valkeina lähettämistä iltarukouksista vai olenko oikeasti muuttumassa iDadiksi, mutta nykyään haluan oma-aloitteisesti päivittää itseäni isänä aina tuoreimpaan käyttöjärjestelmään. Toivottavasti tämä tuli rohkaisuna niille iseille, joiden isyyden alkutaival meni laillani kompuroiden, ja kauhistus niille, jotka erheellisesti kuvittelivat pilttinsä ensimmäisestä parkaisusta asti olleensa malli-isiä.

Tämä kuulostaa lasteni korvissa todennäköisesti aivan kammottavalta, mutta uskon oman isyyteni prime timen koittavan vasta isoisänä, kun saan pelmuuttaa lapsenlapsistani kaiken ilon irti ja harmaapartaisena laukoa heille elämäntotuuksia hiilikuituisesta kiikkutuolistani. Se olisi todellinen happy hour ennen sitä viimeistä valomerkkiä.

Mutta voidakseen saada minibussillisen kirkuvia lastenlapsia omien lasten tulisi aikanaan olla seksuaalisesti aktiivisia. Yksi kakarakvartetistani sohaisi juuri isänpäivän alla minua omituisella kysymyksellä, mikä on ehkäisyväline. En lähtenyt rullailemaan asiaa sen kookkaammin esille, mutta suullisesti selitin sillä varmistettavan, ettei vahingossakaan synny lasta. Eikä mitään muutakaan. Hänen silmänsä rävähtivät auki kuin juuri synnytykseen valmistautuvan äidin kohdunsuu:

– Siis tekeekö joku sitä muka huvikseen?

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.

Nilsiän hirmuiset suokalmukit kuuntelevat vikkelää neekerijatsia (Martti Innanen, 2000)

Viime viikon Sarasvuo-ohjelmassa oli nokatusten minulle pari tuttua Jaria, Jari Sarasvuo ja Jari ”Jaajo” Linnonmaa. Toinen heistä on hyvinkin läheinen, ja siksi kuuntelin ohjelmaa erityisen herkällä korvalla. Sarasvuo, Jareista vanhempi, on ehtinyt olla koko kansan huulilla jo 20 vuotta, ja hän kokeneempana halusi evästää nuorempaa etunimikaimaansa, että tämä on juuri astumassa sen kokoluokan mediamaailmaan, jota ei enää ohjaillakaan oman mielensä mukaan.

Tämä on minulle hyvin rakas ja läheinen aihe, sillä ensimmäisestä radio-ohjelmastani on kulunut jo 30 vuotta, eli olen hyvin monipuolisesti saanut olla seuraamassa, miten julkkiksia nostetaan pinnalle, ja ennen kaikkea, miten ne halutessa paiskataan sieltä tuhannen säpäleinä alas. Toimittaja-ajoilta omatkaan käteni eivät ole siis aivan tahrattomat.

Sarasvuo on hypnoottisen loistava puhuja. Hän saa sanansa kuulostamaan messiaanisilta totuuksilta, eikä hän pulputtanut paskaa varoittaessaan nuorempaa Jaria edessä häämöttävästä mediamöyhennyksestä ja riskistä, että Jaajo alkaa peilata itseään julkisen kuvan kautta. Astrologiafetississäni tietysti kiemurtelin orgasmin kourissa, kun vanhempi Jari mainitsi muutaman varoittavan esimerkin, Timo T.A. Mikkosen ja Juhani Tammisen, unohtamatta itseäänkään. Näitä kaikkia Jaajo mukaan lukien yhdistää yksi astrologinen asia. He ovat syntyneet Kaksosten merkissä ja ovat täten klassisia puhe- ja ajattelukoneita.

En osoita omia ohjeistavia sanojani kummallekaan Jarille enkä Tamille tai Timolle vaan niille tuleville Cheekeille ja Robineille, jotka joutuvat salamavauhtia salamavalojen välkkeeseen. Se on oikeasti karmiva paikka, jos ihmisessä itsessään ei ole halua patsastella julkisuudessa vaan hänellä on vain intohimo tehdä omaa julkista työtään. Siinä on nimittäin kusenkeltaisen lehdistön kokoinen ero, tullako julkkikseksi vai kuuluisaksi. Sain tästä aiheesta aikanaan oppitunnin Martti Huuhaa Innaselta, jota Spede Pasanen pyysi johonkin ohjelmaansa vieraaksi, mihin Innanen vastasi seuraavin sanoin:

– Helsingin puhelinluettelosta löydät 100 000 nimeä, jotka ovat valmiita syömään kilon paskaa päästäkseen ohjelmaasi. Soita niille.

Vaikka olin tuolloin itse vasta parikymppinen märkäkorva, jotain äärettömän arvokasta pääsi pujahtamaan pääkoppaani itämään. Ymmärsin, että jos julkisuuteen ratsastaessaan aina valitsee vain parhaan hevosen, sen olisi syytä olla edes oma.

Jaajon ja Sarasvuon haastatteluosuus kesti hieman yli 12 minuuttia, joka oli aivan liian pitkä aika, kun saman asian olisi voinut tiivistää kymmeneen sekuntiin: aina kun ihminen saa osakseen menestystä, hänellä nousee kusi päähän. Ihan aina. Mutta vain sillä on merkitystä, kuinka nopeasti se tulee sieltä pois.

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.

Virtahepo makuuhuoneessa.

Viime viikolla Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin mainion Docventures-sarjan aiheena oli aina niin kiihottava seksi Thaimaan, Bangladeshin ja Meksikon prostituutioon työntyvässä dokumentissa Whores’ Glory. Se oli samaan aikaan sekä kuvottava että ironisen hauska. En tarkoita hauskalla naisten itsensä myymistä, vaan tapaa, jolla kokeneet ilotytöt panivat miehiä halvalla heidän sitä itse tajuamatta. Esimerkiksi jo eläkkeelle siirtyneen meksikolaisen naisen kertomus hänen erikoisosaamisestaan, jossa hän jääpalaa apuna käyttäen sai miehet määkimään kuin vuohet, sai minultakin lentämään. Tosin vain naurunkyyneleet silmistä. Jo pelkkä ajatuskin egolla turvotetusta latinomiehestä kiljumassa kuin aasi jääpala perseessä oli upea kuvaus siitä, miten yleiset mielikuvat eivät aina vastaa totuutta. Jos joku oli tässä esiviilennetyssä leikissä uhri, se ei ollut tämä rautaisella elämänasenteella varustettu rehevä meksikotar.

Tiedän sohaisevani hyvin liukkaaseen muurahaispesään, kun ilmoitan  tietyin reunaehdoin kannattavani ilotyttöpalveluiden laillistamista. Itse asiassa tämä mielipiteen U-käännös tapahtui katsoessani tästä samaisesta dokumentista kohtausta, jossa päällisin puolin täyspäisen oloinen bangladeshilainen parturi kertoi aivan vakavissaan, että ilman bordellia he raiskaisivat kiimoissaan naisia kaduilla tai ainakin panisivat eläimiä. Se oli jotenkin aivan hyytävän hirvittävää, koska ymmärsin miehen joka sanan olevan sairaan totta.

Vuosia sitten tein haastattelun suomalaisesta toistakymmentä vuotta alalla toimineesta ilotytöstä, joka kertoi ammattinsa hyvistä ja huonoista puolista. Huonona puolena hän piti aika ajoin pintaan nousevaa surua asiakkaitaan kohtaan. Äitiensä kanssa asuvista vanhoista pojista, sosiaalisesti aroista yksinäisistä miehistä tai parisuhteessaan seksuaaliseen arkkupakastimeen haudatuista miehistä, jotka eivät lastensa takia halunneet hakea eroa. Hän myös kertoi salanimen taakse piiloutuvista suomalaismiehistä, jotka muun muassa tilasivat häneltä väkevää aamupissaa pullotettuna. Vaikka en itse mikään aiheeseen erikoistunut pissapoika olekaan, tuskinpa nämä liituradoissa ja kravatti kireällä julkisuudessa esiintyvät herrasmiehet sitä minään Substralin korvikkeenakaan käyttivät. Eiköhän se ollut sellainen pikkuisen happamampi Actimel, jolla kulautettiin päivä käyntiin.

Maanantaina A-studio haastatteli Suomessa toimivaa thaihierojaa seksin ostamisen kriminalisointihankkeesta. Hän esitti asiasta vastaavalle ministerille erinomaisen kysymyksen, miksei selvitetä, miksi miehet ostavat seksipalveluita.

Minulla on siihen vastaus. Meissä miehissä on mulkkuja, ja osalla ei ole mahdollisuutta tai halua käyttää sitä normaalissa parisuhteessa.

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.

Tähän ne painoivat sen piipun ja kysyivät, haluatko erota?

Nyt kun Heidi Hautalasta on käytännössä käännetty kaikki kortit mukaan lukien nuoruuden alastonmallina patsastelut, minun on tullut taas aika astua revittelyn areenalle ja kertoa, mistä se luomupellavatoppi oikeasti puristi.

Ahkerimmille lukijoilleni se on jo päivänselvää, sydämeni tykyttää astrologiselle tavalle pohtia sielun roolia. Siis millaista paikkaa kukin on pantu pelaamaan elämän kentällä. Kerroin jo viime maaliskuisessa kolumnissani Heidin astrologisesti laskettavan sieluniän olevan taaperoikäisen vaavin tasolla, millä yritin pehmentää hänen saamaansa arvostelua pimeän työvoiman käytön peittely-yrityksistä. Vaikka Heidi ei olekaan Kalat vaan salamyhkäisyyteen ja manipulointiin taipuvainen Skorpioni, perkaan häntä astrologisesti ja tällä tavalla todistan, että hän pelasi niillä korteilla, jotka hänelle oli taivaallisessa jaossa annettu, ja siksi hänet on taas osin väärin tuomittu.

Jos olisin Heidin puolustusasianajaja Juha Mannertenvälinenohjus, aivan aluksi vetoaisin Suomessa noudatettavaan sinänsä kauniiseen kansanvallan periaatteeseen, jossa hallinto on kansan valitsema ja sitä kautta noudattaa kansan tahtoa. Juuri tällaisessa mallissa kaikkien päättäjien taivaalliset kortit tulisikin katsoa ennen peliä eikä peliltä näyttäneen sohlaamisen jälkeen. Silloin olisimme tienneet Heidinkin olevan uudenkuun alla syntyneiden sielujen tapaan taistelija viimeiseen pisaraan asti ja uskovan lapsenomaisesti omaan asiaansa.

Tässä vaiheessa puolustusta en kuitenkaan yrittäisi vedota, kuinka sopimatonta on tuomita mieleltään vielä mukula, vaan olisin Skorpioniakin kierompi. Kääntäisin syyttävän miekan terää 180 astetta toteamalla:

– Kun meillä kerran on käytössä demokratia ja kansa saa valita mieleisiänsä asioita ajavia edustajia toteuttamaan omaa arvomaailmaansa, miksi intohimoiseksi luonnonsuojelijaksi ja vihreiden arvojen puolesta taistelijaksi tiedetty lapsisieluinen tahtoihminen tyrkättiin kehitysyhteistyöministeriksi. Sehän oli yhtä järkevää kuin Andy McCoy olisi patistettu opettamaan teatteriopiskelijoille selkeää artikulointia.

Jotta tällaista inhimillistä pilttisotkua ei enää pääsisi syntymään, voisitteko rakkaat hallituksen pääpampulat hieman seurata seuraavien sieluiltaan lapsukaisministerienne touhuja. Hautalan tapaan vauvasieluisen Carl Haglundin, seitsemänvuotiaan Erkki Tuomiojan, kymmenenvuotiaiden Alexander Stubbin ja Ville Niinistön ja 15-vuotiaan Merja Kyllösen. Ja lukekaa heille iltakoulusatuna vaikka tämä kohta Nalle Puhista: ”Kun on hyvin pieniälyinen karhu, saattaa joskus käydä niin, että kun ajattelee asioita, sitä saattaa ajatella sellaisia asioita, jotka ovat aivan asiallisia silloin, kun ne ovat vielä päässä, mutta muuttuvat kokonaan, kun ne tulevat esiin kaikkien nähtäviin.”

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.

Täällä käy siis vain käteinen?

Anders Breivikin asianajaja Geir Lippestad vieraili taannoin Lakimiespäivillä Helsingissä ja kuvaili kokemusta, jollaiseen kukaan täysipäinen ei haluaisi päätyä. Pohtimaan, miten puolustaa juuri joukkomurhan tehnyttä sekopäätä. Mutta kuten Matti ja Teppokin sen aikanaan tiesivät, kaiken takana on nainen. Lippestadin sairaanhoitajana työskentelevä vaimo totesi miehelleen, että jos ampuja olisi haavoittunut ja hänet olisi tuotu sairaalaan, häntä olisi hoidettu kuin ketä tahansa potilasta.

Täysin puhdas oikeustaju toimii näin, mutta samaiseen oikeustaju-termiin vedoten joku toinen olisi voinut vastaavassa tilanteessa antaa nokialaisen annostuksen insuliinia tällaiselle potilaalle ja todeta kuolemanvakavalla naamalla oikeuden nyt toteutuneen. Kaikki eivät siis pystyisi samaan viileään suoritukseen, jolla Lippestad esiintyi oikeudenkäynnissä ja on puhunut tästä tapauksesta tiedotusvälineille. Se kertoo miehestä, joka on sisäistänyt sanonnan ”a man’s got to do what a man’s got to do”. Sinänsä karmeaa, että tuohon samaan fraasiin myös Breivik yritti vedota.

Breivikin puolustamista ei voi suoraan verrata Suomen ehkä kaikkien aikojen mielenkiintoisimpaan oikeuskäsittelyyn, joka tuntuu kestävän kuin amerikkalainen elinkautinen. Breivikhän ei missään nimessä halunnut luopua joukkomurhaajan maineestaan vaikka olisi voinut saada pöpin paperit ja päästä loppuelämäkseen laskemaan pilleripöhnässä varpaitaan johonkin psykiatriseen hoitolaan. Sen sijaan hän vaatimalla vaati saada lusikoida kakkunsa vankilassa kuten kunnon rikollinen ikään. Lippestadille ei siis tullut oikeudenkäynnin aikana tilanteita, joissa hänen olisi salamannopeasti pitänyt keksiä, miten hänen kannattaa reagoida esitettyyn kysymykseen parantaakseen päämiehensä asemaa, toisin kuin on tapahtunut Satakunnan käräjäoikeudessa.

Itselleni oli käydä Ulvilat, kun menin thaihierojan käsittelyyn ja selän päällä tassuttelun jälkeen pikkarini vetäistiinkin puolitankoon kuin Suomen lippu kaatuneitten muistopäivänä ja kahdella öljytyllä kädellä oltiin aloittamassa hutunkeittoa. Koska tämä kaikki tuli minulle kuin faksi Anneli Jäätteenmäelle, en ollut sitä tilannut ja se tuli minulle yllätyksenä, jouduin tekemään salamannopean moraalisen pohdinnan. Jos vastaan myöntävästi liukkaalle kättelyehdotukselle, loukkaanko vaimoani ja olen itsekäs hedonisti, ja jos taas käsken naista lopettamaan, osoitanko olevani kunnon mies kovalla k:lla.

Se oli minulle vähän samanlainen tilanne, jollaisen eteen Anneli Auer joutui viime perjantaina Satakunnan käräjäoikeudessa, kun hänelle soitettiin hätäpuhelu, joka alkoi hänen omilla sanoillaan:

– Tääl o joku tappaja!

Ja sitten laamanni kysyi, miksi Auer kutsui tätä tappajaksi jo hätäpuhelun alussa.

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.

Ihan siinä sisäänmenokäytävän vieressä.

Teimme noin vuosi sitten Sofi Oksasen kanssa mainoskampanjan, jossa lisäksemme oli mukana Aleksandr Solženitsyn kirjallaan Gulag – Vankileirien saaristo. Tarkkasilmäinen mainosten tirkistelijä saattoi huomata yhden pikantin palan mainoksissamme. Jokaisen kasvokuvan alle oli lisätty kunkin Nobel-palkintosaldo. Solženitsyn sai omansa jo vuonna 1971, Oksasta muistettiin, ettei hän ole vielä sellaista saanut ja minun kohdallani niitä luvattiin kaksinkin kappalein, ensimmäinen tänä vuonna ja toinen jo heti seuraavana.

Myönnän tahdin olevan kova, ja olenkin alkanut kantaa huolta, josko se kirjallisuuden Nobelin pokkaaminen ainakin ensimmäisenä Nobel-palkintona onkin liian iso pala haukattavaksi. Onneksi en mennyt lupaamaan, minkä Nobelin käyn pokkaamassa, sillä mielessäni muhii myös taloustieteen Nobelin arvoinen suoritus.

Viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon sieppasi Euroopan unioni, joka oli palkintokomitean mielestä edistänyt 60 vuoden ajan rauhaa ja ihmisoikeuksia. Jotkut vääräleuat vinoilivat, miksei EU:lle annettu saman tien myös taloustieteen Nobelia, mutta eihän se Nobel-komitea sentään mikään stand up -klubi ole. Sen sijaan minä aion pakottaa kyseisen komission kovan paikan eteen, kun telefaxaan heille ehdotukseni EU:n talouskurimuksen lopettamisesta: poistakaa koko EU:n alueelta käteinen.

Antakaahan kun raotan hieman lisää tätä verokeinottelijoiden Pandoran lipasta. Olen viime vuosina viettänyt melko paljon aikaa eri Etelä-Euroopan maissa muutenkin kuin vain nähtävyyksiä jonottaviin turisteihin törmäilemällä. Esimerkiksi työskentelemällä niissä ja hankkimalla erilaisia paikallisia palveluita aina asunnoista vuokra-autoihin puhumattakaan ravintola- ja kahvilapalveluista. Ja koettakaahan arvata, kuinka monessa tapauksessa olen saanut katsella vittuuntunutta pään pyörittelyä tarjotessani pankkikorttia maksuvälineeksi. Only cash, koska yrittäjä haluaa kaiken kahisevan itselleen sivauttamatta siitä senttiäkään verottajalle. Jokos ymmärsitte, miksi minulle kuuluu taloustieteen Nobel, kun vaadin polttamaan kaikki kahisevat roviolla ja pakotan koko Euroopan tekemään tiliä tileistään.

Mutta voin minä saada sen talouden Nobelin toisestakin ideastani. Nythän näyttää väkevästi siltä, että lentobisnes on muuttanut niin pysyvästi muotoaan, ettei entisellä kulurakenteella enää pidetä pystyssä yhtäkään lentoyhtiötä. Jos Finnairin matkustamoihin joudutaan palkkaamaan espanjalaisen henkilöstövuokrausyhtiön kautta huokeampia miehistöjä, mihin maahan he maksavat veronsa ja missä maassa he kuluttavat palkkansa?

Rakkaat ihanaiset pyöreäpeppuiset Finnairin suomalaiset lentoemännät ja stuertit. Jos elämässä pitäisi olosuhteiden pakosta tovi lentää sinivalkoisesti vastatuuleen, voisiko sen hetki olla nyt?

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.

Eikös se ole kaiken lisäksi vielä takaveto?

Viime viikon kolumnissani käsittelin aihetta, josta olisi voinut paisua isompikin haloo. Voiko kolumnisti ottaa kantaa valtaviihteessä näkemiinsä ja kuulemiinsa asioihin, vaikka ne eivät mahdollisesti pitäisikään paikkaansa. Viittaan tällä BB-talossa käytyyn kissatappeluun, jossa vihan viestikapulana käytettiin Hjallis Harkimon veitikkaa. Näppäimistöä hakkaavista sormenpäistäni pitäisi siis tarvittaessa löytyä rikoslaboratoriossa tunnistettavan nahan lisäksi myös järki ja sydän.

Mahdollisten sanktioiden pelossa pyyhin pois konkreettiset julkisuuden henkilöt ja käytän itseäni maalitauluna. Jos joku alkaisi BB-talossa laulaa Dave Lindholmin karhealla äänellä, kuinka sillä Vuorisella on pieni ja hento muna, millä tavalla voisin puolustautua moisen väitteen edessä, etenkään jos se ei olisi totta. Toistan, jos se ei olisi totta. Tulisiko minun marssia oikeussaliin, kieputella reiteni ympärille paratiisin käärmeen lailla kiedottu todistuskappale suoraksi ja murahtaa:

– Mites se suu nyt pannaan? Mitä jos se avattaisiin aluksi vaikka ihan auki.

Tai jos olisinkin runsasmuotoinen julkisuudessa viihtyvä nainen ja joku tosi-tv-kiusankappale väittäisi römpsääni koko ruuhka-Suomen suurimmaksi, miten puolustautuisin moista asianlaitojen suurentelua kohtaan. Saisiko sellaisessa oikeustaistelussa tuomion antaa ihan vain näppituntumalla vai tarvittaisiinko siihen myös suullinen käsittely? Luonnollisesti olisin valmis vaikka millaiseen oikeusrevittelyyn, kunhan kansan mielikuva minusta olisi maan tiukin daami eikä mikään lihaisa Päijännetunneli.

Viime viikolla Susanna Indrénin ex-mies julisti viikkolehden kannessa, kuinka heidän liittonsa lainehti yli vaimon läträtessä viinan kanssa. Jälleen kerran ollaan siinä kintaalla, onko tämäkään oikea tapa panna mahdollinen alkoholisti miettimään elämänsä tilaa, vaikka maailmankuulun AA:n 12 askeleen menetelmän ensimmäinen kohta kuuluukin: Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään. Nyt Indrénin ex-mies harppoi ongelman kimppuun Seiskan askelin.

Kirjailija-käsikirjoittaja Katri Manninen kertoi TV1:n Inhimillinen tekijä -ohjelmassa olleensa paitsi koulukiusattu myös kiusaaja. Kuvitelkaapa miten saman asian sävy olisi muuttunut, jos joku Katrin entinen koulukaveri olisi ensin purkautunut otsikolla: Se Manninen mätki mua joka välitunnilla tauluun! Näin suuri mielikuvaero syntyy, jos antaa muiden värikynäillä totuutta.

Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä selvemmäksi on käynyt, että kirjoitin oman elämäni kuntoon Juoppohullun päiväkirjalla. Ehkä ihmiselon suurin haaste onkin hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ihminen isolla, tai vähän pienemmällä i:llä.

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.

Susanna Koski(sitko)?

Julkisuus on haastava peliväline, ja myönnän aina ihailevani, jos joku osaa käyttää sitä taiten. Käytän mallinmittaisena esimerkkinä kokoomusnuorten Il Ducea Susanna Koskea, joka ei suinkaan ottanut ensimmäistä askelta julkisuuden pelikentälle räväkällä ohjelmajulistuksella vaan pantavimpana plagioijana. Ja julkisuuden osaava käyttö kun liimataan hyvin viehättävään ulkonäköön, on paikka aurinkoisessa mediamyllyssä taattu.

Toinen julkisuuteen liittyvä omituisuus liittyy asianajajiin. Suomessa heitä on tuhansia, mutta silti paljon näkyvyyttä saavissa tapauksissa välähtelevät salamavalojen lailla vain samat harvat lärvit. Jos julkisuus on väline muokata yleistä mielikuvaa jostain asiasta tai ihmisestä, en näillä näytöillä hakisi ensimmäisenä lainopillista apua Heikki Lampelalta, jonka mielestä entinen AKT-führer Timo Räty on luonteeltaan kiltti hymypoika. Jokin tässä yhtälössä ei ole uskottava. Joko Lampelan arvio päämiehestään tai Lampela itse.

Yhdelle julkisuus on huumetta, toiselle väline päästä valtaan, ja meille rahvaalle mahdollisuus kokea ylemmyydentunnetta. Olen kuullut monen parahtavan Julkkis-BB:stä, etteivät he pysty katsomaan sitä. Korvaani särähtää tässä yhteydessä pystyä-sanan käyttö. Televisiosta tulee lukemattomia ohjelmia, joita en halua katsoa, mutta en tee siitä mitään numeroa. Jos tekisin, kyse ei olisi makuasiasta vaan halusta viestiä, että minun makuni on korkealaatuisempi kuin sinun. Varoitetaanhan Raamatussakin, ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan”.

En ole itsekään nähnyt kaikkia BB-jaksoja, mutta sen verran, että sisälläni talviunta hapuileva karhuemo olisi halunnut rutistaa koko taloon teljetyn pentulauman syliinsä ja murahtaa, mami rakastaa teitä sellaisina kuin olette ilman kauheaa itsestä mekastamistakin. Frederikiä ja Andy McCoyta lukuun ottamatta muilla asukkailla kun ei ole julkisuudessa olemiseen mitään muuta järjellistä syytä kuin julkisuus itse. Kauniimmin sanottuna halu tulla hyväksytyksi. Mutta se on aika kova hinta, jos reilussa viikossa sinusta leivotaan täysi dorka, kuten etenkin muutamille naispuolisille BB-asukkaille näytti käyvän. Se on surullista, sillä talosta ulos lennettyään heillä on edessään ihan oikeakin elämä elettävänä, eikä se latvakakkosen leima kuitenkaan ole heistä koko totuus.

Olen joidenkin julkisuudessa työnsä takia elävien kanssa pohtinut, pitäisikö kaikelle kohdalle osuvalle voida nauraa pysyäkseen julkisuuden melskeissä järjissään. Pitää. Toivottavasti Hjallis Harkimokin hihittää selvänäkijä Claudia Even BB-paljastukselle, että tämän siitin on pelikunnossa kova kuin kaukalonlaita, mutta kooltaan pieni. Harkimolla kun on BB-tyrkkyjen lisäksi ihan tarpeeksi lakanapyykkiä omien faniensakin kanssa.

Tämä kolumni on kuultavissa Radio Suomipopissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa.