Aira Samulin, 89, istahtaa sohvalle ja heittää polven kevyesti toisen yli. Kauniissa kodissa Helsingin Bulevardilla nuket ja kukalliset kahvikupit ovat siistissä rivissä odottamassa illan vieraita. Tällä kertaa Samulinin tarinoita on tulossa kuulemaan ryhmä keliakialääkäreitä. Kuten aina, vieraiden kanssa juodaan pullakahvit kukkakupeista. Ja sitten Samulin tarinoi.
–Esitykseni riippuu siitä, kenelle sen pidän. Kyllähän esimerkiksi marttoja kiinnostavat eri asiat kuin lääkäreitä, Samulin sanoo.
Etenkin talviaikaan Samulinin Airan Tarinasalongiksi kutsumassa Bulevardin kodissa käy paljon ryhmiä. Keväästä syksyyn Samulin vastaanottaa vieraita Hyrsylän Mutkassa Lohjalla. Läpi vuoden hän kiertää viihdyttämässä ikäihmisiä palvelutaloissa ja puhumassa erilaissa tilaisuuksissa.
–Menen koko ajan vähän etukenossa, Samulin kuvailee vauhtiaan ja nauraa sitä tuttua, hersyvää naurua.
Vain viiden kuukauden kuluttua 90 vuotta täyttävä Samulin ei osaa, eikä halua viettää muunlaista elämää. Elämä on aivan liian makoisaa, jotta sitä nauttisi vain pieninä suupaloina.
–Sen verran olen karsinut tekemistä, että sähköpostit lukee lapsenlapseni Kiti, ja autoa en aja. Taksi noutaa minut aina tuosta oven suusta, energiapakkaus hymyilee.
Yksi tärkeimpiä voimavaroja on aina ollut se, että Samulin elää omannäköistään elämää.
–Vaikka jo 30-vuotiaana minulle sanottiin että olen liian vanha pitämään minihametta, hän kertoo päätään pudistellen.
Hän toivookin, että viimeistään vanhuusiässä ihmiset ottaisivat vallan omasta elämästään.
Juuri julkaistu kirja Uskomaton Aira Samulin avaa elämän vaiheet kaunistelematta. Kirjan teko oli rankka prosessi ja vei välillä yöunet mennessään. Nyt 500-sivuinen opus lepää sylissä, mutta kannet pysyvät kiinni.
–En tiedä, pystynkö koskaan lukemaan tätä. Mutta eihän kirjaa minulle kirjoitettukaan, vaan lukijoille, Samulin hymähtää.
Elämään mahtuu asioita, jotka jälkikäteen mietityttävät. Yksi sellainen on äitiys. Yksinhuoltajana Samulin joutui tekemään töitä niin paljon, että yhteinen aika lasten kanssa jäi vähiin.
–Höpö höpö sille, että laatu korvaa määrän.
–Jääkää lasten kanssa kotiin, jos se vain on mahdollista. Itse en voi sitä asiaa enää muuttaa. Mutta puhua voin, ja sillä ehkä rohkaista jonkun päätöstä, hän toteaa.