Tietokirja
Anne Helttunen ja Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia. SKS. 491 s.
Tiedättekö, keitä olivat Matilda Roslin-Kalliola, Martta Haatanen ja Marja Salmela? No, enpä minäkään tiennyt ennen kuin luin Anne Helttusen ja Annamari Sauren, kahden ansioituneen äidinkielenopettajan ja tietokirjailijan uuden teoksen, jossa esitellään kolmekymmentäviisi suomalaista naiskirjailijakohtaloa 1600-luvulta 1900-luvun puoliväliin.
Joukossa ovat myös Roslin-Kalliola, Haatanen ja Salmela: kaikki 1800–1900-luvuilla vaikuttaneita kirjailijoita, joita yhdistää sekä useiden teosten tuotanto että (liki) täydellinen unohdus.
Matilda Roslin-Kalliola (1837–1923)
Se, että heidät vedetään valokeilaan, on ehkä Kynällä raivatun reitin suurin ansio. Mukana on tosin monta tuttuakin tekijää; Helttusen ja Sauren mukaan kirjaan pääsyn pääperuste on ollut se, että valitut ”joutuivat kamppailemaan oikeudestaan toimia vapaasti kirjailijoina”.
Naisten kirjoittamisen esteitä teos kuvaakin laajasti, köyhyydestä ja kansantaudeista lainsäädäntöön ja ennakkoluuloihin. ”Laki ja tapa yhdessä painamassa alas naista, sitähän näki kaikkialla”, kiteytti Fredrika Runeberg vuonna 1869.
Esteiden ohella kirjassa tulee valaistua moni muukin seikka sekä naisliikkeemme että kirjallisuutemme historiassa – ja etenkin molempien tuoreessa tutkimuksessa.
Esimerkiksi suuria nälkävuosia kuvanneen ja kansanperinnettä keränneen Roslin-Kalliolan (1837–1923) kohdalla kerrotaan ns. kansankirjailijoista, itseoppineista kirjoittajista. Heidän tuotantoaan (päiväkirjoja, lehtikirjoituksia ja teoksia) on alettu löytää, tutkia ja arvostaa vasta viime vuosikymmeninä.
Tavallaan Kynällä raivattu reitti jatkaa suomalaisen naiskirjallisuuden historian Sain roolin johon en mahdu (1989) uurtamalla uralla. Teos, jota olin itsekin kirjoittamassa, kokosi yhteen suunnilleen kaiken aiheesta siihen mennessä tehdyn tutkimuksen ja tulkitsi sitä uudella tavalla.
Olly Donner (1881–1956).
Yli kolmen vuosikymmenen aikana on kuitenkin tutkittu ja kaivettu esiin valtavasti lisää tietoa, ja sitä Helttunen ja Saure nyt hyödyntävät. Teoksen lähdeluettelo on laaja, ja lisäksi jokaista henkilöesittelyä seuraa teksti, jossa tekijät kertovat työskentelytavoistaan ja suhteestaan kyseiseen kirjailijaan.
Henkilökohtainen kiinnostus on selvästi vaikuttanut valintoihin, hyvässä ja pahassa.
Lempi Jääskeläinen (1900–1964)
On oivallista, että kirjallisia löytöjä ja uusia tulkintoja tuodaan esiin, kuten kerrottaessa 1890-luvulla homoseksuaalisessa liitossa eläneestä ja goottiromantiikkaa kirjoittaneesta Hanna Ongelinista, suomalaisen antroposofian mesenaatista Olly Donnerista sekä 1930- ja 40-lukujen Viipuri-kuvaajasta Lempi Jääskeläisestä.
Omia nostojakin Helttunen ja Saure tekevät. Yksi on Emilie Björkstén, naisrunoilija, jota Johan Ludvig Runeberg käytti vuosikymmeniä hyväkseen ainakin henkisesti, ehkä myös seksuaalisesti.
Vaikka Helttunen ja Saure kirjoittavat asiasta häveliäästi, he kertovat, että Björkstén oli suhteen alkaessa 15, Runeberg 37. Ilmi käy myös suomalaisen kulttuurihistorian asenne: aiempien Runeberg-tutkimusten mukaan vastuullinen oli nimenomaan Björkstén. Hän ”vietteli” ja ”leikitteli”, syynä ”syntinen halu”.
Björksténin omaa uraa, joka pääsi alkamaan vasta, kun kansallisrunoilija halvaantui, ei juuri ole käsitelty. Siksi siitä on hyvä muistuttaa.
Lyhyissä, tietoiskumaisissa teksteissä pohditaan paljon muitakin naiskirjailijoiden työskentelyyn vaikuttaneita asioita.
Opiskelun vaikeus oli yksi, mahdollisten ammattien niukkuus toinen. Kolmas oli asenteellisuus, joka pakotti jotkut käyttämään salanimiä ja leimasi toiset viihdekirjailijoiksi silloinkin, kun siihen ei ollut aihetta.
Helttunen ja Saure kertovat myös Venäjän ensimmäistä sortokautta 1900-luvun alussa vastustaneesta Naiskagaali-liikkeestä ja varhaisten naiskansanedustajien työstä. Esiin tulee taas kerran sekin, miten hurjalla tavalla tuberkuloosi niitti kansaa kirjailijoita myöten.
Suurelle yleisölle vieraammatkin naiskirjailijat olisivat hyvin riittäneet täysipainoisen kirjan sisällöksi.
Nyt mukaan on kuitenkin haalittu vielä lukuisia tunnettuja nimiä Minna Canthista L. Onervaan ja Saima Harmajaan, ja siksi 490-sivuisen teoksen 35 tekstiä jäävät auttamatta pinnallisiksi.
Heidän sijalleen, omien artikkeliensa aiheiksi, olisi ainakin kannattanut nostaa ne unohtuneet naiskirjailijat, joita nyt käsitellään vain tietoiskuissa: Adelaïde Ehrnrooth, Betty Elfving ja Irene Mendelin.
Materiaalin runsaus näkyy vaikuttaneen paitsi taittoon, joka on tungetun oloinen, myös teoksen lopulliseen informaatioarvoon. Yhdestäkään kirjailijasta ei ole edes kuvaa, ja vielä ikävämpää on se, ettei heidän teoksiaan avata lukijalle juuri lainkaan.
Olisin halunnut tietää edes vähän enemmän esimerkiksi Selma Anttilan 1937 ilmestyneestä Pyryn perheestä, kun romaania ja sen jatkoa kerran pidettiin aikanaan ”harvinaisena voimannäytteenä” ja ”ihailua herättävänä yllätyksenä”.
Vähän ihmettelen myös toisten kirjailijoiden poliittisten kantojen piilottelua. Hilja Pärssisestä ei sentään voi kertoa mainitsematta, että 1918 hänet valittiin punaisten kansanvaltuuskuntaan, mutta Maila Talvion saksalaismielisyys silotellaan liki näkymättömiin.
Helttusen ja Saurin mukaan hän oli 1930-luvulla Saksassa ”jonkinlainen Suomen lähettiläs”, ja hänen kotonaan Meilahden Laaksolassa vieraili ”ulkomaisia tutkijoita ja poliittisia vaikuttajia”.
Talviota myös tutkineen Suvi Ratisen (ja tämän lähteiden) mukaan hän kuitenkin omaksui kolmannen valtakunnan propagandan niin innokkaasti, että Laaksolassa kävi kylässä jopa Hitler-Jugendin 60-päinen laulu- ja soittoryhmä.
