isäni oli agentti

Aika mahtavaa vai mitä? Okei, mutta ei siis salainen agentti vaan hänellä oli agentuuriliike (vallan hieno sana!) Hän toi maahan mm. urheilu- ja retkeilyvälineitä. Minun ikäpolveni edustajista moni on ajanut ensimmäiset polkupyöräretkensä Velamos -merkkisellä fillarilla, jossa arvatenkin oli apupyörät. No minä tietysti ajoin aina uuden karhealla Velamoksella ja voisi ajatella että olin siinä mielessä onnekas. Mutta asialla on kiusallinen kääntöpuoli. Nimittäin sain aina mallipyörän, joka oli seisonut näyteikkunassa ja isän toimistossa sen aikaa kun sitä myytiin tukkuliikkeille. Eihän siinä mitään, mutta arvatkaa miten ne pyörät koottiin? No minäpä kerron! Kaikki osat olivat kyllä oikeilla paikoillaan, mutta vain sormin kepeästi kiristettyinä, niin että pyörää saattoi hyvin esitellä tiedättehän. Kun sitten aika koitti ja sain pyörän itselleni, ei kukaan muistanut kiristellä ruuveja ja muttereita. Joten mun fillari oli aina vähän miten kuten kenksallaan. Stonga oli vinossa, satula pyöri, kello roikkui alaspäin ja lisäksi ne pyörät aina rämisivät ihan tuskaisesti! Oli kuin kiertävä jäätelökauppias olisi ollut tulossa kun pyyhkäisin pyörälläni paikalle!

Muistan (liian) monta hauskaa tarinaa jotka liittyvät pyöriin, enimmäkseen niihin liittyy ruhjeita ja haavoja, sillä vedin fillarilla ihan huikeita lippoja milloin missäkin. Lapsena polkupyörä oli kuitenkin myös lelu. Se oli välillä hevonen ja välillä auto, riippuen siitä oliko leikkikaverina tyttöjä vai poikia. Jollaksen hiekkateille piirrettiin liikennemerkit ja ajettiin Hepokalliontietä edes takaisin. Läheistä kalliota kutsuttiin nimellä ”Spiidvikä” joka varmasti juonsi juurensa speedwaystä. Sen tiedän ettei minulla ollut hajuakaan mitä tuo vaikea sana oikeasti tarkoitti, mutta minulle se merkitsi tasaista kalliota jossa oli siellä täällä sammal-alueita. Pujottelimme vauhdikkaasti sammalien välissä, jotka olivat mielikuvituksessamme taloja, ja koimme vauhdin ja jännityksen hurmaa.

Tykkäsin siis ajaa pyörällä, selvä se! Mutta mitä sitten tapahtuikaan? Polkupyörät muuttuivat epämukaviksi. Ajaminen ei ollutkaan enää mikään nautinto ja ilo ja pianhan sen paikan sitten varastikin bussi, auto ja moottoripyörä. Ja koska niin kävi oli mentävä salille spinnaamaan. Ajamaan pyörää pieneen hämärään saliin, jossa pauhaa musiikki ja kuvitellaan ylä- ja alamäkiä. Voi elämän kevät, että kuulostaakin pöljältä!

Maalla meillä on liuta polkupyöriä ja teemme retkiä isolla joukolla milloin minnekin, niin myös pari viikkoa sitten. Ja silloin meni hermo! Mikä ihme siinä on, että ajaessa on pakko nojata käsiin ja pitää niskaa luonnottomasti jäykkänä ja leuka työntyy eteen tuulta halkomaan itsepäisenä ja uhmakkaana, vaikka ajopelinä on vain ihan tavallinen naisten pyörä - ei mikään käyräsarvi kilpafillari? Kun ajelin kuoppaista nimismiehen kiharaa ja pää hakkasi käsien toimiessa huonoina iskunvaimentajina päätin että nyt riitti! Missä ovat sellaiset pyörät joita Hollanti pyörii pullollaan? Niissä istutaan selkä suorana ja jalat tekevät työn. Kädet vain kevyesti ohjaavat.

Eipä aikaakaan ystävät, kun Kiitolinja toi pihallemme vihreän unelmani! Nyt Isojopo seisoo (tiukasti valmiiksi kasattuna!!) talon seinustalla menohaluja uhkuen! Siinä on kaksi vaihdetta ja kori. Ja kun polkaisen menemään vain tuuli vinkuu korvissani. Mikään ei kilise, kolise. Selkä on suorana kun poljen ja kädet, niska ja leuka rentoina!

Kirjoitti Hanna Pyörä, Putkikamelikauppiaan tytär ;)

potkua päivään

xoxoxox