Kaupan valmiskakkupohja tuntuu kestävän syötävänä vaikka tuomiopäivään asti, ja korvapuustipussin kyljen E-koodien määrä nostaa hiukset pystyyn. Herkkuhetki muuttuu epävarmuudeksi: mitä sitä oikein itseensä ahtaa?

Emulgointiainetta, säilöntäainetta, stabilointiainetta, happamuudensäätöainetta, neutralointiainetta, homeenestoainetta, sakeuttamisainetta, arominvahvennetta, väriainetta, paakkuuntumisestoainetta... erytrosiinia, aspartaamia, dimetyylidikarbonaattia, kalsiumpropionaattia... E464, E101, E513, E218...

Tavallinen ihminen on helposti ymmällään ja peloissaan.

Kauppojen isot eines-, välipala- ja kevyttuotevalikoimat ovat enimmäkseen nykyisen elintarviketeollisuuden ja sen käyttämien lisäaineiden ansiota. Elintarvikkeisiin voidaan lisätä aineita, jotka parantavat niiden säilyvyyttä, makua, rakennetta, väriä tai muuta ominaisuutta. Lisäaineiden avulla tuotteet myös kestävät paremmin varastointia ja kuljetusta.

– Ennen kuin lisäaineet hyväksytään elintarvikkeiden valmistukseen, ne on tutkittu perusteellisesti ja puolueettomasti. Tutkimuksissa selvitetään aineiden myrkyllisiä vaikutuksia ja syöpävaarallisuutta, sanoo Elintarviketurvallisuus-viraston ylitarkastaja Taina Rautio.

– Lisäaineiden käytöstä on tarkat määräykset elintarvikelainsäädännössä, ja todelliset terveysriskit ovat hyvin pieniä tai koskevat vain jotain erityisryhmää. Silti vaarallisuudesta liikkuu julkisuudessa hurjia väittämiä ja uskomuksia. Joidenkin lisäaineiden väitetään voivan pahimmillaan aiheuttaa syöpää tai hermosto-oireita.

– Moni luulee, että lisäaineet tekevät elintarvikkeesta automaattisesti epäterveellisen. Siksi monet valmistajat ovat alkaneet kaihtaa E-koodien merkitsemistä pakkauksiin – mieluiten ne puhuvat vain valmistuksessa käytetyistä apuaineista, joita ei pakkausmerkinnöissä tarvitse ilmoittaa lainkaan. Kuluttajan on vaikea pysyä kärryillä.

EU:ssa sallittuja ja E-koodein merkittyjä lisäaineita on noin 350. Niiden turvallisuutta arvioidaan myös saantitutkimusten avulla. Suuri osa salaperäisen tuntuisista E-koodeista kuvaa täysin vaarattomia aineita.

Niille lisäaineille, joille on turvallisuustutkimuksissa todettu haittavaikutuksia suurissa käyttömäärissä annetaan ADI-arvo (Acceptable Daily Intake). Se tarkoittaa hyväksyttävää päivittäistä saantia, jolle ihminen voi altistua periaatteessa koko ikänsä terveyden vaarantumatta. ADI-arvo ilmoitetaan milligrammoina henkilön painokiloa kohti vuorokaudessa.

Eniten Elintarviketurvallisuusvirastoon tulee kyselyjä aspartaamista, jota käytetään makeutusaineena esimerkiksi virvoitusjuomissa. Sen on pelätty aiheuttavan muun muassa levottomuutta ja hyperaktiivisuutta.

– Aspartaamin ADI-arvo on 40 milligrammaa painokiloa kohti vuorokaudessa. Tämän perusteella voidaan laskea, että jos juomaan käytetään suurin sallittu määrä makeutusaineita, 60-kiloinen ihminen voi turvallisesti juoda joka päivä neljä litraa aspartaamilla makeutettua juomaa. Niin hurjaan määrään harva kai sentään yltää, Rautio arvelee.

Aspartaamin lisäksi muutkin makeutusaineet ovat herättäneet epäilyä. Viimeksi sukraloosi, joka otettiin käyttöön viime vuonna. Monia ovat askarruttaneet myös atsovärit, jotka tulivat taas sallituiksi Suomen liityttyä EU:hun.

Lisäaineet eivät tutkimusten mukaan ole suomalaisille aikuisille eikä 1–6-vuotiaille lapsille kansanterveydellinen ongelma. Sen sijaan 7–24-vuotiaiden lisäainesaantia ei jostakin syystä seurata.

Vaikka ruuan lisäaineet epäilyttävät monia, Raution mukaan suurimman riskin ihmiselle aiheuttavat kuitenkin ns. ravitsemukselliset riskit. Toisin sanoen se, että syömme liikaa ja liian rasvaista ruokaa.

Ei lisäaineita

Peruselintarvikkeisiin kuten lihaan, muniin, marjoihin, hedelmiin, kasviksiin, maitoon, voihin, hunajaan, sokeriin, kahviin, teehen, lähdeveteen, makaroniin ja pastaan ei saa käyttää lainkaan lisäaineita. Lisäaineita voi siis välttää sillä, että valmistaa ruuan perusraaka-aineista.

Lisäaineet historiaan?

Tulevaisuudessa lisäaineita ei välttämättä käytetä enää ollenkaan, tai ainakin niitä käytetään vähemmän kuin nyt.

Ylitarkastaja Taina Rautio ottaa esimerkiksi nisiinin (E234), joka on streptococcus lactis -bakteerin tuottama säilöntäaine. Nisiinillä on antibioottinen vaikutus, ja sitä käytetään muun muassa juustoissa homekasvun estämiseksi.

– Tulevaisuudessa elintarvikkeeseen voidaan lisätä bakteeriviljelmä, joka tuottaa nisiiniä. Siis aineet, joita nykyisin lisätään elintarvikkeeseen sellaisenaan, voivatkin muodostua vasta elintarvikkeessa bakteeritoiminnan tuloksena.

– Myös entsyymien käyttö elintarvikkeiden valmistuksessa lisääntyy, ja niiden käytöllä voidaan korvata lisäaineita. Entsyymien avulla voidaan rakentaa elintarvikkeita hyvinkin tarkasti: esimerkiksi lihanpalasta voidaan muotoilla kaunis ja tasainen pihvi tai kaalin paloista muotoilla kaunis kaalinlehti.

Entsyymit ovat jo laajasti käytössä, ja tämän vuoksi EU:ssa on valmisteilla näistä oma asetus.

– Sillä pyritään luomaan entsyymien käytölle yhteiset pelisäännöt. Tavoitteena on, että käytössä olisi vain sellaisia entsyymejä, joiden turvallisuus on arvioitu ja jotka on hyväksytty käyttöön.

– Turvallisuusarviointi on tarpeen, sillä elintarvikkeeseen voi esimerkiksi jäädä entsyymiä, joka voi aiheuttaa allergiariskin. On arvioitu, että entsyymeistä vain kymmenkunta on sellaisia, jotka olisi mainittava pakkausmerkinnöissä.

Luotettavaa tietoa

Ajan tasalla olevaa, luotettavaa tietoa lisäaineista saa Elintarviketurvallisuusviraston nettisivuilta:

http://www.evira.fi/portal/

fi/elintarvikkeet/elintarviketietoa/lisaaineet

Sieltä löytyy tietoa muun muassa melko harvinaisesta lisäaineyliherkkyydestä. Esimerkiksi atsoväriaineista tartratsiini (E102) aiheuttaa joillekin yliherkkyysoireita. Astmaatikon kannalta hankalia säilöntäaineita ovat rikkihapon suolat eli sulfiitit, joita on muun muassa alkoholijuomissa, kuivatuissa hedelmissä ja säilykkeissä.

E-koodiavaimen avulla saa selville lisäaineen koodin ja nimen. Esimerkiksi E300 on askorbiinihappo eli C-vitamiini. Sitä käytetään säilöntäaineena.

Lisäaineoppaasta (www.palvelu.fi/evi/files/55_519_355.pdf) voi myös tarkistaa, millä lisäaineilla on ns. enimmäissaantisuositus (ADI).

Älä usko pelottelijoita

Kirjailijan tarkoitus on varmasti ollut hyvä eli auttaa meitä elämään terveellisemmin, toteaa Elintarviketurvallisuusviraston ylitarkastaja Taina Rautio tutustuttuaan Bill Stathamin uutuuskirjaan Hyvä paha lisäaine, Opi lukemaan ruoan ja kosmetiikan tuoteselosteita (Nemo 2006).

Kirjassa listataan, mitkä ruokien ja kosmetiikan lisäaineet ovat terveydelle vaarallisia ja mitkä turvallisia.

– Pystyn arvioimaan kirjaa vain ruuan osalta, ja viesti kuluttajalle on hämmentävä. Kirjassa listataan esimerkiksi kymmenkunta vaaralliseksi katsottua ruuan lisäainetta, jotka EU on kuitenkin hyväksynyt.

– Kirjassa on paljon muitakin ristiriitaisuuksia. En minä pitäisi esimerkiksi rikkihappoa ihmiselle turvallisena tai hyödyllisenä enkä lääkehiiltä puolestaan lievästi myrkyllisenä. Ei ihme, että alkupuheessa todetaan: ”Kirjailija ja kustantaja kehottavat lukijaa olemaan luottamatta yksin tämän kirjan tietoihin”.

Raution mielestä viisas kuluttaja on tarkkana, mutta tämän oppaan avulla kuluttaja on helposti suossa.

Moni E on peräisin luonnosta

Lisäaine tuo helposti mieleen keinotekoisen aineen. Valtaosa elintarvikkeissa käytettävistä lisäaineista on kuitenkin keksitty alun perin luonnosta.

Esimerkiksi keltaisen värin antajana käytetty betakaroteeni (E160) on peräisin porkkanasta. Kasveista ovat peräisin myös sakeuttamis- ja hyytelöimisaineena yleisesti käytetty agar (E406) ja pektiini (E440).

Täysin keinotekoisia lisäaineita ovat muun muassa atsovärit.