”Tekisi mieli lyödä rukkaset pöytään ja sanoa, että minä en ole enää kaikkien saatanan kusipäiden haukuttavana.”

Urho Kekkonen oli voittanut vuoden 1968 presidentinvaalit saaden 210 ääntä 300 mahdollisesta. Hänet oli siten valittu suoraan ensimmäisellä kierroksella. Kekkosta kuitenkin korpesi vaaleissa kolmanneksi sijoittuneen Veikko Vennamon menestys. Vennamon slogan oli ollut ”Unohdetun kansan puolesta”.

Vennamo oli Suomen Maaseudun Puolueen keulakuva. SMP pyrki vetoamaan kansan syviin riveihin ja puhui ”Helsingin herroja” vastaan. Vaikka Vennamo keräsi protestiääniä, ”Helsingin herra” valittiin jälleen tasavallan presidentiksi. Hän kuitenkin ilmoitti, että ei olisi käytettävissä vaaleissa 1974.

Panssarit Prahassa

Kekkosen kolmannen kauden alku ei tullut helppo. Neuvostoliiton johto oli vaihtunut vuonna 1964, kun luottamukselliset suhteet Kekkosen kanssa luonut Nikita Hruštšov syrjäytettiin. Hänen tilalleen tuli kolmikko Leonid Brežnev, pääministeri Aleksei Kosygin ja Nikolai Podgornyi, joka oli korkeimman neuvoston puheenjohtaja ja maan nimellinen johtaja. Todellinen valta oli Brežnevillä, joka oli kommunistisen puolueen pääsihteeri.

Vuonna 1968 Neuvostoliitto tukahdutti aseellisesti Tšekkoslovakiassa nousseen demokratialiikkeen. Kekkonen oli pyrkinyt pitämään Suomen puolueettomuutta näkyvästi esillä, mutta miehitystä hän ei voinut tuomita jyrkin sanoin suututtamatta naapurimaan johtotroikkaa.

Varsovan liiton panssarit vyöryivät Prahan kaduille elokuussa 1968 tukahduttamaan demokratialiikehdintää.

Kekkosta ärsytti, että häntä ei ollut tiedotettu Neuvostoliiton suunnitelmista ennen niiden toteuttamista, jolloin hän olisi voinut paremmin suunnitella reaktionsa miehitykseen. Pääministeri Kosygin saapui lokakuussa 1968 Suomeen selvittämään asiaa ja sanoi suoraan, että Tšekkoslovakian luisuminen länsileiriin olisi tuonut NATOn lopulta Neuvostoliiton rajalle, mitä ei voitu hyväksyä.

Keskustelujen pohjalta Kekkonen tulkitsi, että panssareiden ajaminen Prahan kaduille oli ollut Neuvostoliitolta puolustuspoliittinen ratkaisu, ei hyökkäys. Se hälvensi pelkoja, ja hän piti edelleen esillä Suomen asemaa puolueettomana maana.

Neuvostoliiton toisella puolella jännitteet kiristyivät Kiinan rajalla, ja Neuvostoliiton oli tärkeä saada Euroopan kiristynyttä tilannetta rauhoitelluksi. Niinpä vuoden 1969 alkupuolella Neuvostoliitto esitti Yhdysvalloille neuvotteluja strategisten aseiden rajoittamisesta ja lähetti kaikille Euroopan maille kehotuksen ryhtyä valmistelemaan turvakokousta. Suomi tarttui tarmokkaasti tähän aloitteeseen, sillä siinä nähtiin tilaisuus pitää esillä Suomen puolueetonta asemaa. Tämä tarve korostui entisestään, kun Podgornyi vieraili Suomessa lokakuussa 1969. Vierailusta laaditusta tiedotteesta piti Neuvostoliiton aloitteesta poistaa viittaukset Suomen puolueettomuuteen.

Taistelu sanasta

Kekkonen vieraili Neuvostoliitossa heinäkuussa 1970 neuvottelemassa YYA-sopimuksen jatkamisesta 20 vuodeksi. Matkasta tuli hikinen urakka. Saapuessaan Moskovaan Kekkonen huomasi, että Brežnev ei ollut ottamassa häntä vastaan. Se oli huolestuttavaa.

Kovan väännön jälkeen neuvottelut kuitenkin kääntyivät eduksi. Neuvostoliitto tunnusti YYA-sopimuksen hieman uudistetussa muotoilussa Suomen puolueettomuuden. Kekkonen oli joutunut uhkaamaan vetäytymisellä presidentin toimista, jotta tavoitteeseen lopulta päästiin. Kun kaikki oli selvää, lähtölounaalle 20. heinäkuuta Suomen lähetystöön saapui myös Brežnev.

Kekkonen ja Leonid Brežnev Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa Helsingissä kesällä 1975. PRESSFOTO

Vain pari päivää Neuvostoliiton-matkan jälkeen Kekkonen matkusti valtiovierailulle Yhdysvaltoihin. Siellä hän keskusteli Richard Nixonin kanssa muun muassa Neuvostoliiton ehdottamasta Euroopan turvallisuuskonferenssista ja sai tämän kiinnostumaan osallistumisesta. Erityisesti Kekkonen korosti Suomen puolueettomuutta, aivan samalla tavalla kuin oli pari päivää aiemmin tehnyt Yhdysvaltain vihollisleirin päämajassa. Kaikki oli kuitenkin suhteellista: lännessä Suomen puhe puolueettomuudesta oli askel pois idästä, idässä sama puhe oli askel kohti länttä.

"Vallankumouksellinen tilanne"

Myös sisäpolitiikassa riitti haasteita. Neuvostoliiton suurlähettilääksi Helsinkiin saapui vuonna 1970 Aleksei Beljakov. Hän oli vahvasti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen mies ja suuntautui lähinnä kommunisteja kohti. Viktor Vladimirovin mukaan Beljakov kertoi Neuvostoliittoon, että Suomessa oli ”kypsymässä vallankumouksellinen tilanne”. Hän kehotti suomalaiskommunisteja ottamaan tiukan kannan työmarkkinaneuvotteluissa. Yleislakon uhka leijui maan yllä, mutta Kekkosen johdolla tulopoliittinen kokonaisratkaisu saatiin aikaan. Metalliliitto jättäytyi sen ulkopuolelle ja meni helmikuussa 1971 lakkoon, joka kesti seitsemän viikkoa. Kommunistit kaivoivat punaiset liput kaapeistaan ja järjestivät marsseja ja torikokouksia.

Viktor Vladimirov toimi suomalaisten poliitikkojen yhteysmiehenä Neuvostojohtoon. Hän toimi Suomessa vuosina 1954–1960, 1970–1971 ja 1977–1984. Kuva on vuodelta 1993. Pressfoto/Leif Weckström

Kekkonen kutsui Vladimirovin luokseen. Tämä puolestaan otti yhteyttä Moskovaan. Beljakov kutsuttiin kotiin helmikuussa 1971. Hänen tilalleen suurlähettilääksi tuli Viktor Maltsev, joka oli perinteisempi diplomaatti eikä painottanut suhteiden hoitoa pelkästään suomalaisen puoluekentän äärivasemmalle laidalle.

Sopimusten takuumies

ETY-kokous oli tulossa, ja Kekkonen oli luvannut olla asettumatta ehdolle vuoden 1974 presidentinvaaleissa. Neuvostoliiton toiveena kuitenkin oli, että hän jatkaisi toimessa. Ja tietenkin se oli myös Kekkosen toive. Niinpä Ahti Karjalainen teki tammikuussa 1972 ehdotuksen, jonka mukaan Kekkosen kautta jatkettaisiin poikkeuslain turvin. Ehdotuksen taustalla oli Kekkonen itse, hän vain painosti Karjalaisen tekemään sen.

Kekkosen kauden jatkoa pidettiin olennaisena, jotta Neuvostoliitolta saataisiin lupa Suomen ja Euroopan talousyhteisön (EEC) väliselle vapaakauppasopimukselle. Kekkonen päätettiin haluta presidentiksi niin kovasti, että asiasta säädettäisiin poikkeuslaki. Se vaati ensin 5/6 enemmistön eduskunnassa, että asia voitiin käsitellä kiireellisenä, sen jälkeen varsinaisen lain hyväksyminen vaati 2/3 enemmistön.

Eduskunnan äänestyksessä Kekkosen taakse asettuivat kokonaisuudessaan keskusta, SDP, SKDL ja SMP:stä eronnut SKYP (Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue). Kokoomuksen, liberaalien ja RKP:n äänet hajosivat. Laki kuitenkin hyväksyttiin, ja niin Kekkosen kauden jatko vuoteen 1978 oli varmistettu keväällä 1973, vuotta ennen kuin vaalit olisi järjestetty.

Puolueiden edustajat neuvottelemassa poikkeuslain säätämisestä vuonna 1972. Vasemmalta kokoomuksen puoluesihteeri Veikko Tavastila ja varapuheenjohtaja Anna-Liisa Linkola, pääministeri Kalevi Sorsa (SDP), keskustan puheenjohtaja Johannes Virolainen, ulkoministeri Ahti Karjalainen ja Skp:n puheenjohtaja Aarne Saarinen. IL-Arkisto

Salainen muistio

Neuvostoliitolle oli tärkeää, ettei Suomi lähestyisi länttä turvallisuuspoliittisessa mielessä. Kekkonen nähtiin tämän linjan takuumiehenä, ja vain häneen voitiin luottaa siinä, että Suomen EEC-sopimus tehtäisiin ainoastaan kaupallisten intressien vuoksi.

Kekkonen vieraili Neuvostoliitossa elokuussa 1972. Kohteena oli Moskovan koillispuolella sijaitseva Zavidovon luonnonsuojelualue. Läsnä oli koko Neuvostoliiton johtotroikka. Mukana oli myös tulkkina toiminut Viktor Vladimirov, joka kulki Kekkosen ja Kosyginin kanssa metsällä. Podgornyi viihtyi erähommissa itsekseen, Brežnev puolestaan ei metsään oikeasti mennyt vaan valmisteli poliittisia asioita huvilalla.

”Leonid Brezhnev saatteli meitä tavallisesti talon rappusille sanoen lähtevänsä metsälle pian meidän jälkeen ja oli meitä vastassa samalla paikalla kertoen saaliistaan, joka ihmeellisellä tavalla oli aina yhtä suuri kuin Kekkosen”, Vladimirov muisteli.

Vladimirovin mukaan metsästys sujui hyvin. Villisiat saapuivat syöttökaukalolleen täsmällisesti. Myös saksanhirvet saapuivat, joskaan eivät yhtä täsmällisesti kuin villisiat.

Vaikka matkan sisältö oli lähinnä metsästystä, sen aikana palattiin myös EEC-keskusteluun. Kekkonen vakuutteli neuvostojohtajia vielä uudelleen Suomen puolueettomuudesta. Keskustelujen mukaan Neuvostoliiton lupa EEC-sopimuksen tekemiseen riippui Kekkosen jatkamisesta presidenttinä.

Kekkonen laati Zavidovon-matkastaan salaisen muistion, jossa hän valotti Neuvostoliiton johtajien varauksellista suhtautumista Suomen EEC-sopimukseen. Paperin jakelu oli rajattu, sen saivat avainministerit ja muutama virkamies. Joku kuitenkin vuosi sen lehdistölle lokakuun lopulla 1972.

Zavidovo-vuoto nosti keskusteluun sen, oliko olemassa tarpeeksi painavia syitä poikkeuslain säätämiseen presidentin virkakauden jatkamiseen poikkeuslain turvin. Niinpä Kekkonen ilmoitti, että ei olisikaan enää käytettävissä presidentiksi, koska vuoto oli aiheuttanut särön hänen suhteilleen Neuvostoliiton johtoon.

Saman vuoden joulukuussa oli kuitenkin tiedossa vielä yksi matka itänaapuriin. Siellä juhlittiin Neuvostoliiton 50-vuotista taivalta, ja Kekkonen oli mukana juhlimassa. Isännät kertoivat Kekkoselle, että muistion vuotamista voitiin pitää työtapaturmana ja että he toivoivat Kekkosen jatkavan presidenttinä vielä pitkään. Pilvet väistyivät poikkeuslain tieltä. Jos niitä oli ollutkaan. EEC-sopimus astui voimaan vuonna 1974, samana vuonna, jolloin Sylvi Kekkonen kuoli.

Varsinkin ruotsalaisessa lehdistössä spekuloitiin sillä, että Zavidovo-vuoto olisi ollut Kekkosen itsensä masinoima hanke, jolla tuettiin poikkeuslain säätämistä.

Presidentti Urho Kekkonen polttaa sikaria itsenäisyyspäivänä, kunniamerkkeinä Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan suurristi ketjuineen ja Vapauden ristin ritarikunnan suurristin nauha, takana Timo Sarpaneva (oik.) Jorma Komulainen

Jättikokous Helsingissä

Neuvostoliitto oli joutunut liittolaistensa epäsuosioon Tšekkoslovakian miehityksen vuoksi, eivätkä länsimaiden kommunistiset puolueet olleet enää sen talutusnuorassa. Maa tarvitsi uusia diplomaattisia avauksia. Tätä taustaa vasten Neuvostoliitto oli vuonna 1969 ehdottanut Euroopan turvallisuuskokouksen järjestämistä.

Suomi oli tarjoutunut kokouksen isännäksi, vaikka sen toteutumista pidettiin aluksi epätodennäköisenä. Yhdysvaltain-matkallaan Kekkonen sai kuitenkin Nixonin kiinnostumaan asiasta. Nixonin jälkeen Yhdysvaltojen presidentiksi noussut Gerald Ford näki siinä myös sisäpoliittisen tilaisuuden päästä korostamaan ihmisoikeuksien merkitystä. Brežnev puolestaan halusi tehdä liennytyspolitiikkaa ja laimentaa suurvaltapoliittista jännitystä.

Lopulta Helsingissä järjestettyyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin osallistuivat Yhdysvallat ja Kanada sekä kaikki Euroopan valtiot Albaniaa ja Andorraa lukuun ottamatta. Käsiteltävät asiat oli jaettu kolmeen koriin: turvallisuuteen, yhteistyöhön ja ihmisoikeuksiin. Päätösasiakirja, niin sanottu Helsingin sopimus, allekirjoitettiin 1. elokuuta 1975. Allekirjoittajamaat lupasivat muun muassa kunnioittaa valtioiden välistä tasa-arvoa ja rajojen loukkaamattomuutta sekä ihmisoikeuksia ja perusvapauksia.

Helsingissä ei ikinä oltu nähty samanlaista kavalkadia kansainvälisiä vieraita, ja turvatoimet olivat mittavia. ETYK vahvisti Suomen kansainvälistä asemaa, ja sen jälkeen puhuttiin liennytyksestä ja Helsingin hengestä, joka lähensi kylmän sodan osapuolia toisiinsa. Useisiin Varsovan liiton maihin perustettiin kokouksen jälkeen Helsinki-ryhmiä ihmisoikeuksia edistämään.

ETY-konferenssi oli ennenäkemätön ponnistus Suomelta, ja turvajärjestelyt olivat huippuluokkaa. Poliisit vartioimassa lehdistösisäänkäyntiä. Salmela E

Suomen kannalta ETYK oli voitto, sillä se antoi uskottavaa kaikupohjaa pienen maan puheelle puolueettomuudesta. Olihan se todistettavasti onnistunut isännöimään supervaltojen rauhallista kohtaamista puolueettomalla maaperällä ja onnistunut tasapainottelemaan Saksojen välissä.

ETYK oli voitto myös Kekkoselle. Hän oli keskittänyt kaiken tarmonsa sen järjestämiseen ja sujumiseen, ja kaikki oli mennyt nappiin. Kekkosen 75-vuotispäiviä päästiin juhlimaan onnistuneen konferenssin jälkeen. Ura oli saanut huipennuksensa. Mielessä kenties kajasteli merkittävin tunnustus, jonka tällaisesta työstä voi saada. Nobelin rauhanpalkintoa hän ei kuitenkaan päässyt Tamminiemen takanreunukselle sovittelemaan ystäviensä lobbauksesta huolimatta.

Vielä kerran!

Vuonna 1975 Kekkonen ei enää ollut penseä presidentinvaaleja kohtaan vaan ilmoittautui hyvissä ajoin mukaan vuoden 1978 vaaleihin. Niistä tuli hyvin yksipuoliset, koska lähes kaikki puolueet olivat Kekkosen takana. Hän sai taakseen 260 valitsijamiestä 300 mahdollisesta.

Vuoden 1978 vaaleissa moni asia kuitenkin muuttui: äänioikeuden alaikäraja laskettiin 18 vuoteen. Se oli aiemmin ollut 21. Lisäksi ulkosuomalaiset pääsivät äänestämään, ja käyttöön otettiin ennakkoäänestysmahdollisuus. Suomessa henkikirjoittamattomia äänioikeutettuja oli yli 300 000, mutta heistä äänensä antoi vain 1,9 %.

Kekkonen oli syntynyt vuonna 1900. Hänen näkönsä alkoi olla heikko, eikä hän enää muutenkaan ollut varsinaisesti nuoruutensa voimissa. Haastajia ei kuitenkaan löytynyt. Puoluekentällä katsottiin, että on parempi säilyttää vallitseva tilanne kuin lähteä keikuttamaan venettä, olihan Kekkonen asemassa, jossa hän turvasi monen etuja. Lisäksi hallitusneuvottelut olivat ovella.

SDP:n ja keskustan muodostaman hallituksen pääministeriksi tuli Suomen Pankin johtajan paikalta Mauno Koivisto, jota Kekkonen ei tehtävään olisi halunnut. Koivisto oli ehtinyt toimia valtiovarainministerinä ja pääministerinä, ja hänen suosionsa oli kansan keskuudessa korkealla. Kekkonen pelkäsi Koivistoa.

Korjattu 15.2.: poistettu kohta, jossa kerrottiin Kekkosen ilmoittaneen lokakuussa 1972, ettei voisi toimia presidenttinä. Muistion perusteella kirjoitettu juttu ilmestyi Dagens Nyheterissä 31.10.1972. Lisäksi siirretty kohta ”Neuvostoliiton lupa EEC-sopimuksen tekemiseen riippui Kekkosen jatkamisesta presidenttinä” toiseen tekstikappaleeseen.