- Oikein mukavaa, melkein luksusta. Siellä on lämmityslaitekin, Tomi Astikainen kuvailee viimeisintä yösijaansa, asuntovaunua.

Rehellisiä kehuja mieheltä, joka on tottunut nukkumaan jossain, "missä paska haisee ja banjot soi."

- Varmaan epämukavin yö oli Oaxacassa Meksikossa, kun satoi kaatamalla ja piti löytää äkkiä yöpaikka. Vastaan tuli parakkihökkeli, jonne joku oli ilmeisesti dumpannut kakat. Oli niin pimeää, ettei läjää löytynyt, eikä melunkaan takia saanut unta.

- Paska yö tuli vietettyä, Astikainen päättää naurahdellen matkatarinansa, yhden niistä monista.

Isän pihamaalla, Joensuuhun kuuluvan 500:n asukkaan Heinävaaran kylässä nököttävä asuntovaunu on toistaiseksi tuntemattoman ajan tämän 32-vuotiaan anekdoottiautomaatin koti. Asuntoa hänellä ei ole, eikä hän sellaista kaipaa. Eikä työpaikkaa, vakuutuksia, kännykkää, pankkitiliä tai lompakkoa.

- Kynää, paperia, pari vaatetta, passi ja hammasharja, Astikainen luettelee omaisuutensa, vaikka hän kyseistä käsitettä vierastaakin.

- Yritin joskus vuonna 2009 tehdä maistraattiin muuttoilmoituksen, että olen koditon. Ei onnistunut.

Hän antaa haastattelun isänsä tietokoneen nettikameran välityksellä. Nauravaisten kasvojen takaa erottuvat kristallikruunu ja komea kirjahylly.

Astikainen esitteli viime keväänä Iltalehden kuvaajalle koko omaisuutensa. MIKKO MAKKONEN

Miten?

Kauppatieteiden maisteri Astikainen väittää eläneensä neljä vuotta, 2010-2014, täysin ilman rahaa. Tyypillinen reaktio väitteeseen kuuluu: "miten muka?"

Pitkän vastauksen ydin on yksinkertainen: pyydä, niin saat. Teorian käytäntöön tuovat muun muassa termit liftaus, dyykkaus, sohvasurffaus ja talonvaltaus.

- Luotan siihen, että maailma pitää huolen, tyhjätasku itse tiivistää.

Maailmalla Astikainen rahattomat vuotensa viettikin, tarkalleen 42 eri maassa. Suomessa hän on viihtynyt nyt helmikuun alusta asti.

- Tällä hetkellä dyykkaan isän jääkaapista. Tavoitteeni on, ettei sieltä heitetä mitään roskiin.

Paluu kotimaahan oli sattuma. Astikainen haaveili Brasilian jalkapallon MM-kisahuumasta ja etsiskeli Panamassa venekyytiä Kolumbiaan. Kymmenen päivää, nolla auttamishalukasta kapteenia.

Sitten hän tapasi hollantilaisen laivainsinöörin, joka mainitsi kerryttäneensä melkoisen kasan lentopisteitä. Ne olivat menossa vanhaksi. Olisiko reppureissaajalla käyttöä?

Tarvittiin enää lentoyhtiön siunaus ja Facebook-kavereiden kokoama 100 euron rahalahjoitus - ensimmäinen laatuaan koko reissun aikana - ja Astikainen lensi ilmaiseksi Panamasta Helsinkiin.

- Ei pummi ole minusta paha sana. Olen varmaan pummaamisen maisteri, hän sanoo naurahtaen.

- Jostain syystä ihmisiä tuntuu kiinnostavan enemmän se, miten saan asioita kuin se, että myös annan. Repustani saa ottaa tavaraa, nettisivuiltani kirjallisuutta, jaan keräämääni ruokaa muille ja lapioin vaikka lantaa.

Ahaa, eli kun pyydät ravintolasta ilmaista ruokaa, tartut aterian jälkeen tiskiharjaan?

- Ei, hän vastaa yllättäen.

- Tykkään tiskaamisesta, mutta jos vastavuoroisuuden ajatus on perusolettamus, en mielelläni tee sitä.

Suomeen palattuaan Astikainen eli jonkin aikaa isänsä takapihalla asuntovaunussa. MIKKO MAKKONEN

Miksi?

Koulun liikuntasaliin oli keräännytty jumppaamaan tällä kertaa mieltä, ei ruumista.

Astikainen seisoi kymmenien opiskelijoiden kanssa viivalla. Ohjaaja neuvoi: ajattele mahdollisimman karmivaa uhkakuvaa, jotain, mihin et koskaan haluaisi maailman joutuvan. Astikainen ajatteli: post-apokalyptinen liekkimeri, jossa luonto on turmeltunut ja kaikki toivo mennyt.

Sen jälkeen ohjaaja luetteli erilaisia mukavuuksia: jääkaappi, puhelin, tietokone, lukutaito, terveys, vapaus... Jokaisen kohdalla osallistujan piti pohtia, olisiko valmis luopumaan mainitusta asiasta, jos sen avulla voisi välttää kuvitellun täystuhon.

Jos vastaus oli kyllä, piti ottaa askel eteenpäin.

Astikainen käveli kaikkein pisimmälle. Loppumetrit empien, kyyneleet poskilla valuen, mutta otsa kirkastuneena:

- Helvetti, mikä pumpuliyhteiskunta Suomi on. Täällä me elämme sen kustannuksella, että muilla on kurjaa, Astikainen muistelee kansainvälisen opiskelijajärjestö AIESEC:in mielikuvaharjoituksesta ammentamaansa opetusta.

Hän työskenteli järjestössä kahdeksan vuotta. Sinä aikana hyväpalkkaisesta työstä haaveillut, 13-vuotislahjaksi kultakelloa toivonut yrittäjäisän kauppatieteilijäpoika vakuuttui siitä, ettei mammonan tavoittelusta ole elämän tarkoitukseksi.

Asuminen ulkomailla, oman yhteiskunnallisen yrittyksen epäonnistuminen sekä perehtyminen Zeitgeist-liikkeen ja irlantilaisen Mark Boylen ajatuksiin rahattoman elon auvosta kypsyttivät maailmankuvan valmiiksi: kaikki yhteiskunnan ja ympäristön ongelmat juontavat juurensa vallitsevaan velka- ja korkovetoiseen rahajärjestelmään, jossa rahasta on jatkuva pula.

Pitäkää tunkkinne.

Astikainen myöntää, että vapaaehtoisesti rahattomaksi ja asunnottomaksi maailman armoille heittäytyminen on etuoikeutettu valinta. - Eihän siitä pääse mihinkään. Valkoihoisen, kolmekymppisen sinkkumiehen on helppo mennä, toisin kuin jos on vääränvärinen ja vailla passia. MIKKO MAKKONEN

Miksi ei?

Viimeistään tässä kohtaa monen lukijan mieleen juolahtaa sketsihahmo Ymmi Hinaajan hokema: "Eihän se yhteiskunta pyöri niin, että kaikki vain..."

Astikainen uskoo vilpittömästi, että kyllä pyörisi.

- Olisi mahtavaa, jos kaikki voisivat keskittyä niihin asioihin, mitkä oikeasti kiinnostavat, eivätkä niihin, mistä maksetaan.

Hän keskittyy parhaillaan kirjan kirjoittamiseen ja Kuopiossa järjestettävään runoniskennän SM-finaaliin.

Joopa joo, kukapa meistä ei tahtoisi päivät pääksytysten rustailla runoja, sutia akvarelleja tai pelata pleikkaria. Kuka sen lannan sitten lapioi?

- Minä! Mielelläni, kun vain koen, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja tehdään järkeviä asioita. Muutama tunti viikossa yhteisten asioiden hoitamiseen ei ole paha nakki, Astikainen vakuuttaa.

Hän on myös varma, ettei jäisi lapion varteen yksin. Tämä johtopäätös on keritty kokemuksesta.

Mitä nyt kerran tuli umpihumalaiselta tarjoilijalta kebabveistä selkään juhannusyönä Kurdistanissa, mutta muuten tuiki tuntemattomatkin ihmiset ovat osoittautuneet empaattisiksi, yhteisen hyvän päälle ymmärtäviksi elukoiksi.

Ja taas alkaa hannuhanhimaisia sfääreja hipova reissutarina, johon lienee hyvä lopettaa:

- Olin Itävallassa, lähdössä Kroatiaan, kun takahammasta alkoi kolottaa vietävästi, Astikainen muistelee.

Kipu sen kun yltyy, vaikka kuinka universumilta anelee helpotusta. Pakko päästä hammaslääkäriin. Ilman rahaa. O-ou.

- Sitten keksin, että ehkä sohvasurffaajien parista löytyisi apua.

Kohta hän kirjoittaa viestiä kroatialaiselle hammaslääkärille, jonka vastaus on nopea ja mieltäylentävä: "Älä huolehdi maksuista. Pitäähän sinut kuntoon saada."

Ei kun peukalokyyti Zagrebiin ja popcornin kuori pois viisaudenhampaan raosta, kaupan päälle suuvettä ja hammastahnaa. Koko hoidon hinta: nolla euroa.

- Hymyilin koko päivän, Astikainen kertoo ja hymyilee yhäkin.

Juttu on julkaistu alun perin Iltalehden T-liitteessä 2.4.2014.

Tomi Astikainen teki pitkän reppureissun pääosin peukalokyydillä. MIKKO MAKKONEN
Maailmanmatkaajan rinkan etuläpässä lukee espanjaksi: "Tässä on kaikki, mitä omistan. Voisitko ystävällisesti pyytää, jos tarvitset jotain. Matkustan ilman rahaa 7/2010 lähtien." MIKKO MAKKONEN