Matka taittuu ensin junalla, Ruotsin-laivalla ja taksilla. Viimeiseksi hyppään Långnäsin pienestä satamasta lauttaan, joka vie perille Suomen pienimpään kuntaan. Matka Helsingistä Sottungaan kesti pidempään kuin suora lento Bangkokiin.
Maarianhaminalainen taksikuski hörähtää iloiseen nauruun, kun häneltä kysyy matkalla, onko Sottungassa pankkiautomaatteja. Ei ole, eikä myöskään yhtään auki olevaa kahvilaa, ravintolaa, baaria tai hotellia.
Tällä hetkellä lautta kulkee Långnäsistä Sottungaan aamulla ja iltapäivällä.
Lauttamatka 28 neliökilometrin kokoiseen Sottungaan antaa esimakua siitä, millaista Ahvenanmaan saaristossa on. Meri kimaltaa kirkkaansinisenä elokuisessa auringonpaisteessa. Ruskeine nahkapenkkeineen 60-lukua muistuttavassa lautan oleskelusalissa myydään itse tehtyjä, maukkaita sämpylöitä ja ihanan tuoksuista kahvia.
Kun lautta karahtaa satamaan, kyydistä jää pois kaksi autoa ja vain muutama jalankulkija. Välkommen till Sottunga kertoo tuulen tuivertama kyltti laiturin vieressä. Satamassa on myös saaren ainoa ravintola, mutta se on visusti kiinni, koska kesäkausi on jo ohi.
Kotihoitaja Helena Johans koiransa Zebin kanssa matkalla asiakkaan luo. Vanhustenhoitoa järjestetään läheisillä isommilla saarilla, koska Sottungassa se olisi liian kallista.
Ainoa yöpymisvaihtoehto on sottungalaisen kirkkoherran ja tämän vaimon bed & breakfast -tyylinen kotimajoitus. Kirkkoherra Peter Karlsson on odottanut meitä satamassa, koska julkista liikennettä, edes takseja ei ole.
– Kesällä oli turisteja, mutta ei enää. Kukaan ei käy Sottungassa, koska täällä ei ole mitään tekemistä, hän toteaa vinosti hymyillen ajaessaan autoa.
Auton ikkunoiden takaa Sottunga näyttää merkillisen paljon erilaiselta kuin Manner-Suomi. Maisemaa määrittelevät Ahvenanmaan peruskalliolle tyypillisestä punaisesta graniitista valetut autotiet, lempeän ilmaston vuoksi vielä alkusyksyllä hehkuvan vihreinä huojuvat pellot sekä hylätyn näköiset omakotitalot. Ihmisiä ei näy missään.
Elämä pakenee Sottungasta, ja aiemmin kesällä auki olleet palvelut on suljettu.
Saarella asuu asukaskirjanpidon mukaan vakituisesti 92 ihmistä, joista vain kolme ovat alaikäisiä. Saatavilla olevien palvelujen lista on varsin yksinkertainen: on posti, kirjasto, viisi kertaa viikossa auki oleva elintarvikemyymälä ja tyhjillään oleva koulutalo. Kuusi vuotta sitten kirjatun tilaston mukaan Sottungassa olisi 32 kunnan työpaikkaa.
”Jos tänne haluaa tulla, pitäisi osata tehdä jotain itseään työllistävää, koska työpaikkoja ei ole.
Omavaraisuus on osattu Ahvenanmaan pienissä saarissa vuosisatojen ajan. Kyläläiset pyrkivät pitämään itsestään huolta kalastamalla, viljelemällä maata ja metsästämällä esimerkiksi kauriita ja hirviä.
Maanviljelijä Nils Eriksson, 62, on asunut koko elämänsä Sottungassa ja huolehtinut tilasta, joka on ollut hänen sukunsa omistuksessa 1600-luvulta lähtien. Enää maatilalla ei ole eläimiä, koska Eriksson on sairauseläkkeellä.
Nils Eriksson on maanviljelijäsuvun vesa. Hänen sukunsa tila on ollut olemassa 1600-luvulta lähtien.
– Aiemmin Sottungassa oli yhdeksän sokerijuurikastilaa. Sitten ne lopetettiin, ja palvelut ovat lähteneet yksitellen pois. Poliisiasema on poissa ja pankki on poissa, Eriksson sanoo tuvassaan hiljaisella äänellä.
Seinällä tikittää kello. Eriksson viettää päivänsä odotellen, että vaimo saapuu töistä Maarianhaminasta. Aikansa kuluksi hän lukee kirjoja ja lehtiä.
Mitä tulee poliisiasemaan, niin sen lakkauttaminen kuulostaa taloudellisesti varsin järkevältä. Erikssonin mukaan Sottungassa ei ole tarvittu poliisia kertaakaan pariin vuosikymmeneen. Esimerkiksi vuonna 2016 Sottungasta tehtiin pyöreät nolla rikosilmoitusta. Sottungalaiset nukkuvat kodeissaan öisin lukitsematta oviaan.
– Viimeksi poliisi hälytettiin, kun saareen matkusti lautalla tuhopolttoa yrittänyt mies. Kyläläiset menivät väliin. Tunnemme kaikki toinen toisemme, joten ei ole mitään pelättävää, Eriksson sanoo.
Hänellä on kolme lasta ja neljä lastenlasta, mutta kukaan heistä ei asu enää Sottungassa. Nuorempi sukupolvi on muuttanut tasaisena virtana pois saarelta. Kun Eriksson oli nuori, hänen luokallaan oli 22 oppilasta. Vanhempana poismuutto ei käynyt mielessäkään. Pitihän tilalle saada jatkaja.
Viljelijäsuvun vesa tapasi vaimonsa kesällä 1977, kun Sottungaan saapui suomalaisia kesätöihin. Taija opiskeli silloin karjakoksi Joensuussa. Sen kesän jälkeen hän muutti pysyvästi Sottungaan.
– Täällä oli silloin paljon suomalaisia tyttöjä, jotka keräsivät juurikkaita. Hän tuli tänne oppimaan ruotsia, mies muistelee hymyillen.
”Vapauden tunne on aivan erilaista kuin missään muualla. Ja maisema on kaunis.
Samalla tavalla on syntynyt moni muukin Sottungan rakkaustarina: saarelle on saapunut ulkopaikkakuntalaisia, jotka ovat sittemmin halunneet muuttaa rauhalliseen Sottungaan elämään ainutlaatuisen rauhallista elämää. Kirkonpihalla hautakivissä on vain muutamaa sukunimeä.
Eriksson toivoisi, että Sottungaan saataisiin lisää lapsia ja työpaikkoja, mutta hän tietää, että se on helpommin sanottu kuin tehty.
– Jos tänne haluaa tulla, pitäisi osata tehdä jotain itseään työllistävää, koska työpaikkoja ei ole. Kuten käsitöitä.
Birgitta Sauren, 65, on työskennellyt paikallisessa kirjastossa jo vuosikymmeniä. Se on auki kerran tai kaksi viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Puuhyllyissä on kaunokirjallisuutta, lastenkirjoja ja bestsellereitä. Yhdessä hyllyssä on muovisia kansioita, joihin on kerätty Sottungasta kertovia lehtileikkeitä Ahvenanmaan kahdesta paikallislehdestä usean vuosikymmenen ajalta.
Sottungan kirjasto on auki kahtena päivänä viikossa. Saarelaiset käyvät siellä ahkerasti, koska saarella ei ole enää jäljellä juuri mitään muita palveluita.
Kirjastonhoitaja istuu paikallaan tiskin takana ja päällystää uusia kirjoja kontaktimuovilla. Jokainen hyllyssä lepäävä kirja on päällystetty samalla tavalla. Yhtään ilmakuplaa ei näy.
– Työpäiväni aikana lisään uusia kirjoja järjestelmään, päällystän niitä ja järjestelen. Työpäiväni kestää viitisen tuntia, Sauren kertoo.
Punaseinäisessä kirjastorakennuksessa on samalla tavalla hiljaista kuin maanviljelijän tuvassa. Jokainen pieni rapsahdus kiinnittää huomion.
Sauren on yksi niistä, jotka muuttivat Sottungaan perheen kanssa. Hän on asunut täällä 70-luvulta, jolloin hän muutti paikkakunnalle mannersuomalaisen puolisonsa kanssa. Hän kertoo, että paikalliset käyvät usein kirjastossa, koska juuri muuta tekemistä ei ole. Kesäaikaan suomenruotsalaiset mökkeilijät käyvät myös.
Kirjastonhoitaja Birgitta Sauren (oik.) pitää kirjastoa auki kerran viikossa. Kirjaston vakioasiakas Anita Hildén kävi asioimassa.
Sottungassa ei ole kunnan terveysasemaa, mutta saarella kiertää välillä kotihoitaja tapaamassa vanhuksia. Lääkäri käy kerran kuukaudessa. Eikö ikääntyvä väestö tarvitse väistämättä terveyspalveluita?
– Täällä käy terveydenhoitaja kaksi kertaa viikossa. Jos jotain sattuu, niin tänne kutsutaan helikopteri, kirjastonhoitaja pohtii.
Vuonna 2013 Sottunga oli Suomen tervein kunta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tuoreimman sairastavuusindeksin mukaan se on tällä hetkellä neljänneksi tervein: yläpuolelle ovat kiilanneet naapuruston pikkusaaret Eckerö, Lumparland ja Kökar.
Saarelaiset vaikuttavat elävän onnellisina lähellä luontoa. Ikääntyvätkin puuhailevat ja liikkuvat päivittäin paljon ja saavat iloa yhteisöllisyydestä ja arjen askareista.
Eristyksissä olevan saaren terveyden- ja vanhustenhuollon ylläpito on silti niin kallista, että sitä ei voi sivuuttaa kuntapolitiikassa. Valtaosa Ahvenanmaan pikkusaarten asukkaista vastustaa jyrkästi kuntauudistusta. Nykyrakenne on ollut olemassa yli 700 vuotta, joten on luonnollista, että muutos pelottaa kaikkia ahvenanmaalaisia, ei vain pikkusaarten asukkeja.
Uudistuksen vaikutukset näkyvät silti selvimmin juuri pienissä kunnissa. On vain ajan kysymys, milloin Sottunga katoaa Suomen kuntakartalta kokonaan.
Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Björn Rönnlöf lysähtää istumaan Sottungan tyhjän koulurakennuksen neuvotteluhuoneessa.
Takana on pitkä työpäivä Maarianhaminassa, eikä Sottungan taloudellisesta tilanteesta puhuminen ole mieltä virkistävää puuhaa.
– Sottunga on sellaisessa tilanteessa, että joudumme ensi vuoden jälkeen luultavasti liittymään johonkin muuhun kuntaan. Rahat ovat loppu. Ei ole lapsia, on vain vanhuksia. Jaksaminen saaren asioiden hoitamiseen on myös lopussa, hän sanoo suoraan.
Björn Rönnlöf nauttii elämästä Sottungassa, vaikka kunnanvaltuustossa on rankkaa. – En muuttaisi enää koskaan pois täältä.
Sottungan nimi on ollut aiemmin ruotsin kielessä yleisnimi asutulle alueelle. Nykytilastojen valossa nimen kielellinen alkuperä tuntuu surulliselta, jopa tragikoomiselta. Rönnlöf arvioi, että vaikka virallisesti saarella asuu 92 ihmistä, ympärivuotisia vakituisia asukkaita on todellisuudessa vain nelisenkymmentä.
– 50 vuotta sitten täällä oli ainakin 150 henkilöä. Kymmenen vuottakin sitten oli vielä yli 120 henkilöä. Poismuuttaminen jatkuu koko ajan. Ei kukaan muuta tänne takaisin asumaan, ja vanhat ihmiset kuolevat pois. Se ei ole kovin hauskaa.
Kalseassa kuntauudistuskielessä puhutaan usein leikkauksista. Rönnlöfin mukaan Sottungassa ei ole enää juuri mitään, mistä vielä voitaisiin leikata. Saarella ei ole jäljellä enää oikeastaan minkäänlaista terveydenhuoltoa, vanhustenhuoltoa tai lastenhoitoa.
Sottunga on saanut Rönnlöfin mukaan tähän mennessä vuosittain 200 000 euroa avustusta, mutta ensi vuoden jälkeen se saa enää 100 000 euroa. Rönnlöfin sanoo, että se voi olla lopullinen naula arkkuun saarella asumisen kannalta.
– Näin on tuettu muun muassa ruokakauppaa, jonka toiminta on saarella elinehto. Siitä on myös maksettu vanhusten hoitaminen muilla saarilla, joilla on hoitokoteja. Täytyyhän vanhusten saada hoitoa, Rönnlöf sanoo.
Kyläkauppaa ja vanhustenhoitoakin tärkeämpi asia on kulkuyhteys. Tähän mennessä sottungalaiset ovat päässeet lautalla suoraan pääsaarelle Maarianhaminaan töihin ja asioille. Kun kuntauudistus toteutuu, lauttayhteydet menevät luultavasti uusiksi eikä Sottungasta pääse enää suoralla lautalla pois. Matka Maarianhaminaan pitenee useammalla tunnilla.
Britta Gustafsson (vas.), Ingemo Granlund, Britt Pettersson, Märtha Grunér ja Inga Eklund perustivat Alma-seuran vuonna 2012. He tekevät yhdessä käsitöitä ja myyvät niitä esimerkiksi joulun aikaan.
– Se tarkoittaa sitä, että joudumme kulkemaan kahdella eri lautalla. Käytännön järjestelyt vaikeutuvat sen jälkeen hirvittävästi.
Kaikista pikkuruisen kunnan vaikeuksista huolimatta saarella on edelleen pieni joukko ihmisiä, jotka haluavat sinnikkäästi asua siellä.
Rönnlöfin kasvoille tulee ensimmäistä kertaa hymy, kun hän kuvailee saarella vallitsevaa poikkeuksellista ilmapiiriä. Asuminen Suomen pienimmässä kunnassa tuntuu siltä kuin ihmisellä olisi suuri, rakastava ja toisistaan huolta pitävä perhe.
– Vapauden tunne on aivan erilaista kuin missään muualla. Kaikki täällä tykkäävät veneilystä ja metsästyksestä. Ja maisema on kaunis.
Rönnlöf on asunut vuosikymmeniä mantereella ja matkustanut ympäri maapalloa. Vaikka hän on nähnyt Sottungan vaikeudet lähietäisyydeltä, hän ei koskaan muuta pois.
– Seuraava sijoituspaikkani on tuo hautausmaa.
Astumme ulos koulusta vehreälle pihalle. Laskeva aurinko värjää seinät keltaisiksi. Rönnlöf hyppää autoonsa ajaakseen merenrannalla sijaitsevaan kotiinsa viettämään kaunista iltaa.
– Tällä hetkellä täällä eletään hyvin. Sottungalaiset ovat aina olleet erittäin ahkeria ja säästäväisiä. Heillä kaikilla on kyllä rahaa taskussaan.
Juttua korjattu 14.10. kello 14.29. Artikkelin faktoja korjattu. Toisin kuin jutussa kerrottiin, Sottungassa asuu tällä hetkellä kolme alaikäistä, ei yksi. Saurén on muuttanut paikkakunnalle 70-luvulla, ei 90-luvulla. Korjattu oikein Erikksonin puolison etunimi (Taija, ei Tanja) ja kahden kuvatekstissä mainitun sottungalaisen nimi (Ingemo, ei Ingervo, ja Grúner, ei Grúmer).
Lähteet: Visit Åland -sivusto, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Tilastokeskus, Helsingin Sanomat, IS Arkisto