Esko Valtaoja oli mukana ex-puolisonsa saattohoidossa loppuun saakka ja kannusti tätä kirjoittamaan: ”Sanoin, ettet voi vain lojua siinä ja kuolla pois”

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

MIELI

”Velttoilu voi viedä pitkälle”

”Parasta nykyisessä elämässäni on vapaus. Jäin eläkkeelle Turun yliopiston tähtitieteen laitokselta viisi vuotta sitten, enkä ole päivääkään kaivannut takaisin töihin. 45 vuoden ura riitti, kiitos. Enää ei tarvitse murehtia rahanhankinnasta, byrokratiasta eikä yliopiston hallinnon kanssa tappelusta. Voin nukkua ja herätä kuten huvittaa, tarttua vain mieluisiin projekteihin ja juoda lounaalla pullon valkoviiniä parsan ja kinkun kanssa, jos tekee mieli. Suosittelenkin eläkkeelle jäämistä kaikille.

Vaimoni Virpin kanssa viihdymme mainiosti kaksin, talvisin Helsingin-kodissa ja kesäisin vaatimattomalla mökillämme Kainuussa, Vuokatin ja Kajaanin puolivälissä. Olemme molemmat introvertteja, joiden piti työelämässä pakottautua sosiaalisiksi. Ihanaa, ettei enää tarvitse. Symbioottinen suhteemme toimii hyvin.

En jaksa kuunnella monien ikätovereideni napinoita luopumisesta, kuolemaan valmistautumisesta ja fyysisistä vaivoista. Tekisi mieleni sanoa, että relatkaa ja unohtakaa tuo loputon ruikutus. En käsitä myöskään sitä, että moni vielä aikuisella iällä vatvoo loputtomiin taustaansa, lapsuuttaan ja vanhempiensa erheitä. Miten ikävystyttävä aihe.

Rentoon asenteeseeni vaikuttaa varmasti se, että olen aina ollut veltto ja kunnianhimoton hetkessä eläjä. Minulla ei ole koskaan ollut erityisiä tavoitteita. Tutkijanura, julkisuus ja tietokirjat ovat kaikki syntyneet eräänlaisessa hajamielisyyden puuskassa. Kun jokin tilaisuus on sattunut kohdalle, olen tarttunut siihen ja tehnyt asiat niin hyvin kuin olen osannut ja laiskuudeltani kyennyt.

Tähtitiede on kiehtonut minua siitä pitäen, kun 50-luvun lopulla Kemissä tähyilimme koko perheen voimin yötaivasta ja Sputnik-satelliitteja. Kaikista ihmeellisistä asioista avaruus tuntui ihmeellisimmältä. Omistin elämäni kiinnostavimmalle asialle, jonka tiedän. Olen tehnyt juuri sitä, mitä olen halunnut, voinut tyydyttää uteliaisuuttani ja riemuita maailmasta – ja saanut siitä vielä palkkaa. Ei voi valittaa, olen oikea Hannu Hanhi.”

TAUSTA

”Alkoholisti saattaa olla kelpo isä”

”Parasta lapsuudessani oli se, että vanhempani pitivät aina minun ja pikkusiskoni puolia ja hyväksyivät kaiken, mitä teimme. Pahinta oli isäni ahdistuksen, masennuksen ja juomisen heittämä varjo. Keuhkovamman takia isä ei koskaan joutunut rintamalle, vaan toimitti sotavuosien ajan toisinaan lähes yksin Pohjolan Sanomia. Myöhemmin hän ryhtyi lisäksi opettajaksi ja Kemin yhteiskoulun rehtoriksi.

Isäni oli köyhän sukunsa ensimmäinen ylioppilas, ja häntä jäyti koko elämän ajan se, että hänen yliopisto-opintonsa olivat tyssänneet lyhyeen. Isä koki epäonnistuneensa, vaikka oli vanhan ajan umpisivistynyt humanisti, joka luki valtavasti ja seurasi tarkkaan maailman tapahtumia. Rintamamiestaloomme haettiin vesi vesipostista ja käytiin huussissa pihan perällä, mutta kirjoja oli seinällinen, mikä oli sen ajan oloissa kerrassaan harvinaista. Meille tuli myös kaksi sanomalehteä, jotka avasivat ikkunoita maailmaan.

Vuosi 1951. "Ainoa kuva, jossa näytän söpöltä." Kuva: Esko Valtaojan kotialbumi.

Olin pikkuvanha, omissa oloissani viihtyvä ja sairaalloisen ujo lapsi, übernörtti. Koulussa ikävystyin, koska olin hyvä kaikessa paitsi liikunnassa, saksassa ja kirkkohistoriassa. Minut siirrettiin yhden luokan yli ja olisi siirretty toisenkin, jos vanhempani eivät olisi toppuutelleet. Rippikoulun suostuin käymään sillä ehdolla, että sain palkinnoksi isot kiikarit, joilla saatoin katsella yötaivasta.

Teini-iässä jouduin tosissani kantamaan huolta isästäni, jonka terveys alkoi reistailla juomisen ja maanisen tupakoinnin seurauksena. Hänen masennustaan ei ikävä kyllä koskaan diagnosoitu eikä hoidettu. Äitini eli vanhaksi, isä jäi sairaseläkkeelle ja kuoli keuhkosyöpään vain 65-vuotiaana.

Opettajana isä ehti kuitenkin koskettaa monen ihmisen elämää. Entiset oppilaat vievät vielä tänä päivänäkin kukkia hänen haudalleen, ja heiltä tulee yhä minulle viestejä, että isä pelasti monen elämän. Kuten niin useat meistä, hän oli parempi auttamaan toisia kuin itseään.

Minulle on usein sanottu, että muistutan isää sekä fyysisesti että henkisesti. Päällimmäisinä ovat onneksi tainneet periytyä ne valoisat piirteet. Tunnistan kyllä itsessäni vahvan alttiuden masennukseen. Taipumusta alkoholismiin kuitenkaan en, vaikka saatan toisinaan juoda ihan reippaastikin. Isän esimerkin takia olen tarkkaillut itseäni tässä asiassa erityisen valppaasti. Tupakkaan en koskisi ikinä, se on paheista typerin ja mitättömin.”

SUHTEET

”Ystävyys exän kanssa voi kantaa loppuun asti”

”Kirjoitin ylioppilaaksi 17-vuotiaana ja pääsin suoraan sisään Turun yliopistoon tähtitiedettä lukemaan. Saavuin ylioppilaskylään yhden matkalaukun kanssa ja kerta kaikkiaan kauhistuneena. Ei olisi tullut mieleenikään lähteä viettämään villiä opiskelijaelämää. Ensimmäisenä viikonloppuna kävin lainaamassa kirjastosta origamioppaan ja opettelin taittelemaan paperisammakoita.

Vähitellen aloin löytää kaltaisiani kavereita ja sain jopa ensimmäisen tyttöystävän Ulla-Majan, jonka kanssa menin naimisiin kolmen vuoden seurustelun jälkeen 22 vuoden kypsässä iässä. Suhteemme oli tiivis ja hyvä, ja ilman muuta ajattelin, että tämä tulee kestämään. Elämä kuitenkin tuli hienon suunnitelmani tielle. Vaimo tahtoi lopulta muuta ja jätti minut. Ystävyys välillämme kuitenkin säilyi.

Vuosi 1974. "Minun ja Ulla-Majan häät, vihkijänä rippi-isäni, legendaarinen sotilasrovasti Ilpo Sirkka." Kuva: Kuva: Esko Valtaojan kotialbumi

Avioerot ovat olleet elämäni suurimpia järkytyksiä. En taida olla järin hyvä aviomies. Olen niin erilainen, omituinen ja itseriittoinen, toisinaan ylitsevyöryvän tunteellinen.

Toinen avioliittoni kesti 15 vuotta, kunnes silloinen vaimoni Leena laittoi syksyllä 1992 sähköpostia Kööpenhaminasta ja sanoi, että se on loppu nyt. Hän rakastui myöhemmin toiseen tähtitieteilijään. Minun löydettyäni Virpin heistä kahdesta tuli paras ystäväpariskuntamme.

Se osoittautui merkitykselliseksi seikaksi, kun Leena kymmenisen vuotta sitten sairastui vaikeaan syöpään. Viimeisinä aikoinaan hän ei halunnut tavata muita ihmisiä kuin sisaruksiaan, puolisoaan sekä minua ja Virpiä. Olin tiiviisti mukana Leenan saattohoidossa – kävin päivittäin ­hänen luonaan Karinakodissa – ja kannustin häntä viemään komean Universumi tietokoneessa -kirjaprojektinsa loppuun. Sanoin Leenalle, ettet voi vain lojua siinä ja kuolla pois, kirjoita hyvä ihminen, minä autan ja vien tarvittaessa työn loppuun. Ja juuri niin me teimme.

Leena pyysi meitä läheisiään tekemään kaikkemme, jotta eutanasia sallittaisiin Suomessa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi kärsivät lemmikit saavat armeliaan lopun, mutta ihmisille ei suoda samaa mahdollisuutta. Tuo vaihe vaikutti voimakkaasti ajatteluuni. Surettaa edelleen, kun ajattelen Leenaa. Hänen kuolemastaan asti olen ollut mukana eutanasian sallimista edistävässä työssä.”

PERHE

”Rohkea siirto on joskus välttämätön”

”Tapasin vaimoni Virpin kuin elokuvassa ikään. Surressani eroa Leenasta päädyin parin muun tutkijan kanssa Helsingin Töölöön Messenius-ravintolaan syömään ja juomaan kaljaa. Siellä näin hyvännäköisen blondin siemailemassa viskiä ja lukemassa kirjaa: yhdistelmä, jota en voinut ohittaa. Miestenvessassa käydessäni katsoin peiliin ja sanoin itselleni: Ei jumatsukka Valtsu, nyt sun täytyy tehdä jotakin. Veskistä tullessani peruutin varoen Virpin pöydän luo ja aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni keskustelun täysin tuntemattoman naisen kanssa. Kysyin, mitä hän luki, tietenkin – ja pian jo vaihdoimme puhelinnumeroita.

Olemme olleet yhdessä pian 28 vuotta. Virpin tytär oli seurustelumme alkaessa 8-vuotias, ja minulla on ollut suuri etuoikeus olla hänen isäpuolensa. Nykyään hänellä on jo omat, 7- ja 3-vuotiaat lapset, joille Virpi on mummi ja minä äiji. Omia biologisia lapsia en koskaan saanut enkä ehkä erityisemmin halunnutkaan. Taisin pelätä liikaa ylisukupolvisen synkkyyden kasautumista pienen ihmisen taakaksi. Ajattelen, ettei evoluutio yhden miehen geenejä kaipaa.

Minun ja Virpin suhteessa ei ole koskaan tarvinnut vääntää pikkujutuista. En ymmärrä parisuhteita, joissa osapuolet eivät ole keskenään parhaita kavereita.

Minä käyn kaupassa ja kokkaan, Virpi siivoaa ja pyykkää. Mielestäni perheriita kerran vuodessa on jo paljon. Jos parisuhteessa pitää jatkuvasti riidellä, se ei ole sen väärti.

En silti ole immuuni kiukulle. Joskus liikenteessä pinnani palaa, ärjäisen ja tööttään ennen kuin ehdin ajatella, mitä teen. Sen jälkeen hävettää koko kotimatkan ajan.”

KIRJALLISUUS

”Lukemalla voin säädellä tunnetilojani”

”Opin lukemaan nelivuotiaana ja ahmin siitä pitäen kaiken, minkä käsiini sain. Päällimmäinen muistoni lapsuudesta on se, että lojun takapihalla lukemassa ja aurinko paistaa. Tieteis- ja avaruusseikkailut, kuten Jules Vernen klassikot ja Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat, olivat ehdottomia suosikkejani.

Saan valtavasti iloa kirjoista. En muista ulkoa yhtäkään vitsiä ja nauran ääneen vain harvoin. Sen sijaan olen tyytyväinen myhäilijä. Voin säädellä tunnetilojani lukemalla erilaisia tekstejä. Ehkä raskasmielisyytenikin on pysynyt aisoissa juuri siksi, että tunnistan ajoissa, koska on aika tarttua johonkin mieltä kohottavaan. Voin lukea itseni pois pahasta maailmasta ja ahdistavasta tunnetilasta.

Tavoitteenani on lukea ainakin kaksi hyllymetriä kirjoja vuodessa. Vuosikymmenten mittainen paheeni on ostaa englantilaisen Folio Societyn upeita painoksia klassikoista. Tietokirjallisuuden ohella rakastan sarjakuvia ja fantasiaa, kuten George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaa, johon HBO-hittisarja Game of Thrones perustui. Katsoin tv-sarjan ja rakastin sen alkua mutta vihasin loppua. Kirjat ovat kuitenkin omaa luokkaansa. En malta odottaa, että Martin – se laiska pentele – saa suurtyönsä valmiiksi ja saan vihdoin tietää, miten saaga oikeasti päättyy.

Myös vino pino elokuvia odottaa pilvipalvelussa katsomista. Viimeksi itkin silmäni märiksi katsoessani Anna,­ ­a ­lopussa -sarjaa Netflixiltä. Se on niin koskettava, että se pitäisi kieltää meiltä yli 16-vuotiailta.”

IKÄ

”Eläminen on ihanaa, kuoleminen tylsää”

”Olen koko ikäni ollut perkeleen ruma, ujo, ylipainoinen ja vielä kehno pukeutuja. En ole koskaan osannut ottaa ulkonäköäni ihan tosissani. Painoni jojoili vuosikymmeniä, kunnes noin kymmenen vuotta sitten sain kilot pysyvästi aisoihin. Salaisuus on se, että syön vähemmän. Pysyn kunnossa, koska teemme Virpin kanssa pitkiä kävelyretkiä ja melomme kesäisin kajakeilla Itä-Helsingissä sijaitsevan kotimme lähellä. Ikäisekseni olen ruokottoman terve. Pari vuotta sitten sormestani löytyi okasolusyöpä, joka hoidettiin nopeasti ja taitavasti pois. Parhaiten kokemuksesta jäi mieleen se, että sairastumiseni oli yhden heinäkuisen päivän ajan toisen iltapäivälehden luetuin viihdeuutinen.

Vuosi 2001. "Minä ja kolmas vaimoni Virpi." Kuva: Kuva: Esko Valtaojan kotialbumi

Syövän sairastaminen ei muuttanut pätkääkään tapaani katsoa maailmaa. En alkanut pelätä tai edes ajatella kuolemaa aiempaa enemmän, se on mielestäni maailman tylsin aihe. Iloitsen siitä, että ihmisen elinikä, erityisesti laadukkaaksi katsottava sellainen, pitenee koko ajan. Samoin minua ilahduttaa se, että tietoisuus ilmastonmuutoksesta lisääntyy ja sen eteen tehdään koko ajan enemmän työtä. Uskon, että ihmiskunnalla on tämänkin pulman ratkaisun avaimet ulottuvillaan. Parannus lähtee valtioiden yhteistuumin vetämistä suurista linjoista ja teknologiasta, ei yksilöiden syyllistämisestä pikkupaheista kuten lihansyönnistä ja lomalennoista. Uskon porkkanoihin, en keppiin.

Toivon kovasti, että saisin elää vielä niin pitkään, että ehtisin kirjoittaa muutaman kirjan, tehdä jokusen ikimuistoisen reissun ja nähdä ihmiskunnan ensimmäisen Mars-lennon. Olen koko ikäni pohtinut, onko siellä joskus ollut elämää. Vastaus tähän kysymykseen olisi huikeaa saada.

Helvetti kuoltuani olisi joutua iankaikkisesta iankaikkiseen pelaamaan valittavien ikätoverieni kanssa golfia Espanjan Aurinkorannikolla. En ole aurinkoihmisiä ollenkaan.

Parasta olisi päätyä tuhkana lannoittamaan kesämökkitonttimme herukkapensaita, osaksi luonnon ikuista kiertokulkua.”