Syksyllä 2019 kävin New Yorkissa ja sen lisäksi reissailin Kaakkois-Aasiassa kolmen kuukauden ajan. Saavuin takaisin Suomeen ”ensimmäisen koronavuoden” 2020 eli annus horribiliksen toisena päivänä.
Silloin Suomi meni kiinni ja harva kyseenalaisti rajoituksia, täysin ymmärrettävästi. Koronaa oli syytäkin pelätä, kun itse taudista tiedettiin kovin vähän eikä edes rokotuksia tuolloin vielä ollut. Nyt kuitenkin sekoilu rajoitusten suhteen on saanut absurdit mittasuhteet.
Onko tässä enää mitään järkeä?
Missä on rajoitusten oikeasuhtaisuus? Ennen kaikkea mikä on niiden vaikutus niin tässä hetkessä kuin tulevaisuudessakin?
Kuvitteleeko hallitus oikeasti, että korona katoaa iäksi rajoitusten myötä ja vasta sen jälkeen voidaan purkaa kaikki rajoitukset?
THL:n Mika Salminen totesi jo viime syyskuussa Ylen Ykkösaamussa, että koronan joutuu ennemmin tai myöhemmin sairastamaan jokainen.
Vaikuttaa, että taustalla on jonkinlainen käsitys siitä, että ihmisiä on vahdittava: suomalaisten omaan harkintaan ei ole luottamista. Parempi vain antaa valtion päättää kansalaisen puolesta, mikä hänelle on parasta.
Siinä, missä Salomé voi Pariisissa käydä Louvressa nauttimassa taiteesta, voivat Leo ja Cristiano viedä Barcelonan illassa tyttöystävänsä syömään tapaksia ja juomaan Santa Anaa Plaza Catalunyan läheisyyteen.
Suomessa sen sijaan Reima ei voi katsoa kaverinsa Tommin kanssa myöhäisillan jalkapallo-ottelua sporttibaarissa.
Nyt, kun kolmas koronavuosi on lähtenyt liikkeelle, niin hyvät päättäjät niin hallituksessa kuin aluehallintovirastoissa: eikö olisi aika todeta, että kaikki rajoitukset tulisi poistaa. Siis ihan kaikki. Siihen suuntaan tällä hetkellä menee moni muu Euroopan maa.
Tällä hetkellä ilon ja onnen päivä monen rajoituksen purkamisen osalta on 1.2.2022. Kaikki eivät tämänhetkisen tiedon mukaan pääse täydestä avautumisesta kuitenkaan vielä tuolloinkaan nauttimaan. Eipä käy kateeksi esimerkiksi Matkailu- ja ravintola-alan etujärjestön (MaRa) Timo Lappia, joka on käynyt Don Quijoten tapaan yksipuolista sotaa tuulimyllyjä vastaan.
Typerimpiä rajoituksia viime aikoina ovat olleet – ja tuskin olen mielipiteideni kanssa yksin – lasten ja aikuisten liikuntaharrastuksiin puuttuminen.
Matkailu- ja Ravintolapalvelut Mara ry:n toimitusjohtaja Timo Lappia ei käy kateeksi.
Kuntosalit, harrastejalkapallot ja muut ovat pitäneet myös aikuiset elämänsyrjässä kiinni muuten turtuneessa korona-arjessa.
Harrastamisen vaikeuttaminen on hyvin voinut jo nyt johtaa siihen, että moni etääntyy esimerkiksi entisestään liikkumisesta. Se on huonompi homma, kun suomalaiset ovat jo valmiiksi rapakunnossa.
Tästä lasku tulee joskus sitten yhteiskunnalle maksettavaksi, kun liikkumattomuus alkaa näkyä tautitilastoissa.
Ja hei vielä ne nuoret!
Eikö hallituksessa ole tosiaan ymmärretty, miten pitkä aika kaksi vuotta on lapsille ja nuorille? Miten dramaattisesti erilaiset rajoitukset ovat koronakurimuksen aikana vaikuttaneet lasten ja nuorten elämään? Tämänkin seuraukset saatetaan nähdä vasta hamassa tulevaisuudessa mielenterveystyössä. Aluevaaleissa kuultiin kovin lupauksia mielenterveysongelmaisten auttamisesta. Aiotaanko asiaan panostaa?
Kaksi vuotta on pitkä aika lapsen elämässä ja maailmassa.
Palataan tämän kommentin otsikkoon. Se on pääosin lainaus vuonna 1999 valmistuneesta Timo Koivusalon ohjaamasta elokuvasta Kulkuri ja Joutsen. Elokuvassa on kohtaus, jossa kiertuemanageri Mähönen arvioi, mitä kansalaiset haluavat tehdä sota-ajan jälkeisessä, uudelleenrakentamisen Suomessa. ”Suomen kansa tahtoo syödä, juoda ja naida.”
Jälkimmäistä ei sentään ole missään vaiheessa kielletty, mutta olisiko Mähösen kommentissa muilta osin vinkkiä myös Suomen nykyhallitukselle?
Yksinäisyys voi tappaa.