Sen tutun ja vanhan aapisen löytäminen herättää lämpimiä tunteita. Tämän tietää 30 vuotta aapisia kerännyt pudasjärveläinen Silja Puurunen. Moni vuosikymmenien takaisen aapiskukkonsa näkevä painaa sen ihastuneena syliinsä.
Puurusen aapiskeräys sai alkunsa siitä, kun hän sai käsiinsä sen oman ensimmäisen aapisensa: Aukusti Salon kirjoittaman Meidän lasten aapisen. Rudolf Koivun kuvittaman aapisen ensimmäinen painos on vuodelta 1935. Aapisen avulla kolme sukupolvea on opetellut lukemaan. Salon aapinen on yksi Puurusen 202:sta perusasteen aapis- ja lukukirjasta. Lisäksi hänellä on muutamia kymmeniä vanhoja ala-asteiden muita kirjoja, oppikoulun lukukirjoja ja aapiskuvittajien lastenkirjoja.
"Tämä aapinen taisi olla minulle ensimmäinen kirja, jossa oli myös värillisiä piirroksia", hän muistelee selatessaan ajan patinoimaa kirjaa.
Vanhin kokoelmassa oleva kirja on vuonna 1892 painettu lukukirja kiertokoulujen yläosastoja varten. Vanhin aapinen on vuoden 1899 Kotiopetusta kiertokouluja varten. Eniten aapisia on kertynyt 30-luvulta.
"40-luvun sotavuosina aapisia julkaistiin vähemmän. Sitten taas 50- ja 60-luvuilta niitä on runsaasti. Viimeisimmät aapiset 2000-luvulla eivät itseäni vielä ainakaan ole kiinnostaneet."
Puurunen on keräilijäluonne ja hän on koko elämänsä ajan kerännyt kaikenlaista, muun muassa postikortteja. Niissä on usein samat tekijät kuin aapisten kuvituksessa: Rudolf Koivu, Martta Wendelin ja Eeli Jaatinen. Omaksi suosikikseen hän nimeää Helga Sjöstedtin kuvituksen 1957 painetussa Luen ja kerron-kirjassa.
Aapisissa kiehtoo Puurusta niiden sisältö. Usein aapinen on oman aikakautensa peili. Vanhimmissa aapisissa oli paljon uskonnollista asiaa. Tekstissä ja kuvituksessa elettiin maaseudulla. Arvot perustuivat uskontoon, ahkeruuteen ja vanhempien auktoriteettiin.
"Nyt aapisissa ei puhua enää mitään Jumalasta. Arvot ovat paljolti yhteisöllisiä."
Nyt, kun Puurunen jäi vähän aikaa sitten eläkkeelle, hänellä on entistä enemmän aikaa keräilyharrastukselle. Kirjoja hän hakee erilaisilta messuilta, kirpputoreilta ja divareista.
Nykyajan lapsi ei vanhoista aapisista innostu. "Ne taitaisivat olla tylsää luettavaa. Lapset elävät nyt keskellä tietotulvaa. Kun itse aloitin koulun, oma aapinen oli ihana asia ja otin vastaan kaiken suu auki."
Silja Puurunen surkuttelee esimerkiksi 1970-luvulla tehtyjä kertakäyttöaapisia. "Ne ovat huonosti sidottuja ja pehmeäkantisia. Eivät taida kestää yhtä pitkään kuin vaikkapa 1800-luvun lopun kirjat."