Sanoin: taivas näyttää crème brûléelta

…tai olisin sanonut, jos joku olisi kuunnellut.

Niin monta asiaa jää lausumatta ääneen, koska on juuri sillä hetkellä yksin. Tuonkin lauseen voin kuvitella tokaisevani jollekin huolimattomasti kesäillassa mumisten ja sitten me oltaisi yhdessä jääty lipomaan kieliämme jälkiruoan värisen taivaan alla ja mietitty että aijai miten nokkelasti lohkaistu, mutta ko. hetki oli todellisuudessa ihan booring. Paikalla oli laituria imarteleva tummanlila paskaläntti (linnut syö meidän mustaherukat ja kakkii sitten ne värjätyt länttinsä pitkin poikin, myönnettäköön että nerokasta kiusaa), märkä pyyhe ja minä. Niinpä sitten päässäni totesin taivasta katsoessani tuolla tavalla vain itselleni. Vastasin siihen kohteliaasti:

”Eikä näytä. Äh täällä tulee kylmä. Mennää sisälle, ruoka on kohta valmista.”

Mökkiin ehdittyäni koko juttu oli jo unohtunut. Miten moni muu pieni tai iso ajatus käykään päässä, pääsemättä koskaan ulos? Voin vannoa, että olen sanonut itselleni ainakin nämä lauseet: ”kato ihan kun tolla madolla olis roikkutissit”, ”mistä naava tulee?” ja ”miksi urheilu-uutisankkuri-naiset on aina blondeja?” ja ”mä en kestä kun leffoissa viini on aina vaan laimeeta marjamehua”. Ja kukaan ei ole kuullut.

kuva täältä