Mitä jos taivas olisikin jo tässä?

Yksi elämän suurista kysymyksistä tuntuu olevan se, onko taivas vain päivän kulussa värjäytyvää ilmakehää, vai portti ikuiseen tuonpuoleiseen elämään? Uskonnollisessa mielessä taivaaseen liitetään runsaasti merkityksiä. Siihen, ovatko nämä merkitykset totta, ei kukaan voi vastata. Yksikään ei ole vielä palannut tuonpuoleisesta kertomaan, miltä toisella puolella näytti, tai keitä siellä oli paikalla?

Useiden tarinoiden mukaan pääsy taivaaseen aukenee kuoleman jälkeen. Matkalla taivaaseen tulee pysähtyä portilla, jota vartioi Pietari-niminen mies. Legendan mukaan hän tekee päätöksen siitä, kuka päästetään sisään ja kenelle taivaan raskaat rautaiset portit eivät aukene. Päätös on lopullinen ja siitä ei voi valittaa.

Monenlaiset uskomukset ohjaavat käsityksiämme elämästä – ja kuolemastakin. Tarinoita – joiden todenperäisyyttä ei tiedä kukaan – aletaan kertoa meille pienestä asti. Toisille nämä tarinat tulevat todeksi ja toiset pohtivat niiden todenperäisyyttä kenties koko elämänsä. Pohtiminen ei ole sinänsä kohtalokasta, mutta odottaminen saattaa olla. Mitä jos se, mitä meille on aina kerrottu, ei olekaan totta? Mitä jos taivas ei aukene vasta kuoleman jälkeen, vaan se pitää elää todeksi jo nyt?

Pyhä Teresa sanoi:  ”All the way to heaven is heaven”. Mitä jos taivas olisikin jo tässä? Jokaisessa hetkellä ja jokaisessa päivässä, eikä vasta lähdön jälkeen? Mitä jos taivas ei ala, kun matka päättyy, vaan kun matka alkaa? Viisaammat ovat sanoneet, että olemme täällä ”ohuella langalla kiinni”. Mitä jos elämänlangan alkupää onkin kiinnitetty tiukasti taivaan reunaan kiinni?

Minä uskon, että taivas ei ole iso ja mahtava. Uskon, että taivas on pieni. Se näyttäytyy pienissä teoissa, pienille tavallisille ihmisille. Sitä voi saada itselleen, vain  palan kerrallaan. Pienissä ohikiitävissä hetkissä. Uskon, että taivaan suuruus on sen pienuudessa.  Taivas on hetkissä. Se on valossa ja rakkaudessa. Jaettuna. Ehdottomasti jaettuna.

Mitä jos taivaan raskaat ja rautaiset portit avautuisivatkin päästämällä irti? Jos voisi hellittää vihasta, pelosta ja katkeruudesta. Niiden jättämä tyhjä tila täyttyisi silloin valosta ja luottamuksesta. Ehkä elämässä onkin kyse siitä, että pitää päästää irti. Ei kuolemassa.

Kärsimys voi päättyä, kun elämä päättyy. Mutta se voi päättyä jo paljon aikaisemminkin. Silloin kun uskaltaa katsoa omaan pimeään. Rakkaudella, armolla, anteeksiannolla on mahtava voima. Ne tietävät, jotka ovat sen saaneet kokea. Maistaa palan taivasta.