Istuta jalopähkinä pihan katseenvangitsijaksi

Jalopähkinät ovat ihmeellisiä: Ei tarvita kuin yksi puu, kun tulee jo mieleen viidakko. Jalopähkinät levittävät vahvat, harvassa kasvavat oksansa kaikkien iloksi, jotka kaipaavat puutarhaan eksotiikkaa.

Jalopähkinöiden komeat, monilehdykkäiset lehdet kasvavat yli puolimetrisiksi. Valo siivilöityy hienosti niiden lävitse, sillä myös lehdykät ovat melko harvassa. Jalopähkinän alle on ihan pakko mennä, sillä alhaalta katsottuna lehdet ovat erityisen vaikuttavia.

Suomessa kasvatettujen lajien hedelmät, luumarjat, ovat kitkeriä ja maistuvat paremmin oraville kuin ihmisille. Niitä ympäröivä vihreä hedelmäliha tuoksuu hierottaessa sitruunalta ja pihkalta. Sama tuoksu on nuorissa versoissa ja lehdissä.

Jalopähkinä on erikoisuus, joka herättää huomiota ympäri vuoden – keväällä kukkiessaan lehdettömänä, kesällä vehreänä, suurilehtisenä koristepuuna ja syksyllä keltaisen ruskan valaisemana. Talvella pääsee esiin sen yksinkertainen, graafinen muoto.

Suomessa menestyvät jalo- ja siipipähkinät vaativat tuoreen, runsasravinteisen ja humuspitoisen maan sekä aurinkoisen paikan. Japaninsiipipähkinä viihtyy myös puolivarjossa.

Yleisin jalopähkinämme on japaninjalopähkinä. Se on menestynyt Keski-Suomessa ja jopa Pohjois-Karjalassa. Toinen Suomessa talvehtiva laji on amerikanjalopähkinä, jonka levinneisyysalue kotiseudullaan Pohjois-Amerikan itärannikolla ulottuu Kanadaan saakka. Se on menestynyt ainakin Keski-Suomen eteläisimmissä osissa.

Myös mantsurianjalopähkinä on pärjännyt suotuisilla paikoilla, mutta se on arka keväthalloille. Suomeen päätyneiden puiden alkuperä ei liene paras mahdollinen. Lajia tavataan luontaisena Pohjois-Kiinassa, Koreassa ja Amurinmaalla, josta luultavasti löytyisi Suomen ilmastoon sopivampaa kantaa.