Pälkäne – helmi järvien sylissä
Pälkäneen maisemakuvaa hallitsevat useat järvet. Näistä suurimmat ovat Mallasvesi Onkkaalan länsipuolella ja Pälkänevesi sen itäpuolella, sekä osittain Kangasalan puolella oleva Roine ja Hauhon (Hämeenlinnan) puolella oleva Ilmoilanselkä. Luopioisten järvistä huomattavin on Kukkia.
Pälkänettä halkova Kostianvirta syntyi luonnonmullistuksessa vuonna 1604, kun Pälkänevesi puhkaisi itselleen uuden lasku-uoman Mallasveteen harjujakson matalimmasta kohdasta.
Pälkäne itsenäistyi vuonna 1866. Aikaisemmin luultavasti Sääksmäkeen kuulunut Pälkäne mainittiin itsenäisenä seurakuntana vuonna 1405 ja ainakin jo vuonna 1445 sillä oli oma kirkkoherra. Sahalahden seurakunta erotettiin Pälkäneestä vuonna 1581. Pälkäneen pitäjän keskus sijaitsi 1800-luvulle asti Onkkaalassa Syrjäharjun ja Pälkäneveden välisellä Epaalan - Kuulialan viljelytasangolla vanhan talvitien varressa. Vuonna 1831 tapahtuneen tulipalon jälkeen kylä rakennettiin osittain uudelle paikalleen Syrjäharjulle Tampereelle johtavan maantien varteen. Kylä kasvoi voimakkaasti 1800-luvun kuluessa, mutta varsinainen taaja-asutus syntyi 1920- ja 1930-luvuilta alkaen.
Luopioisten alueen eri kyliä on mainittu asiakirjoissa jo 1400-1500-luvuilla, mutta silloin Luopioista ei vielä hahmotettu omaksi kokonaisuudeksi. Vasta kappeliseurakunnan synty 1690-luvulla sai aikaan sen, että aluetta alettiin kutsua Luopioisiksi. Vuonna 1865 annettiin asetus kunnallishallinnosta maaseudulla. Tällä asetuksella maallinen hallinto eriytettiin hengellisestä, ja kustakin seurakunnasta tuli muodostaa oma itsehallinnollinen yksikkö eli kunta. Tämän asetuksen myötä itsenäistyi myös Luopioisten kunta Pälkäneen kuntaa kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1868.
Pälkäne ja Luopioinen yhdistyivät kuntaliitoksessa 1. tammikuuta 2007. Uuden kunnan nimeksi tuli Pälkäne ja sen vaakunaksi otettiin Luopioisten vaakuna.