Tammi–helmikuu 2005
Maarit Vallinharju-Stenman
Teimme talvilomamatkan La Palmalle. Tulimme tänne 28. päivänä tammikuuta ja palaamme kotiin 4. helmikuuta. On vuosi 2005. Vietämme täällä hopeahääpäiväämme, mikä tuntuu lähes uskomattomalta: Uskomatonta miten nopeasti aika on kulunut. Meillä on ollut yhteistä elämää jo 25 vuotta ja sitä ennen kahden vuoden seurustelu. On ollut hyvä olla yhdessä.
Kuvittelimme saapuvamme lämpimään kesämaahan eli ”ikuisen kevään maahan”, kuten matkaoppaassa sanotaan. Väärin! Tänä vuonna on talvikausi täällä ollut poikkeuksellisen kolea ja sateinen. Olen jopa kaivannut lämpimämpiä vaatteita kuin mitä matkalaukustamme löytyi. Olemme saaneet osaksemme tuulta, koleutta, sadetta ja mustia pilviä, paljon pilvipoutaa ja välillä auringon pikaisia pilkahduksia.
Viimein tänään helmikuun 2. päivänä on kesäisen leutoa päivänpaisteista säätä, mikä on minulle melkein liikaa, koska en voi hyvin jos sää on kovin lämmin. No, totuuden nimessä minun on sanottava, että helteisenäkin päivänä on vuoristossa varsin viileää. Niinpä saaren korkeimmilla paikoilla olemme aika lailla palelleet, jos kohta on paleltanut myös lähellä merenpintaa, kuten lämmitystä vailla olevassa hotellissa. Onneksi pakkasin meille paksut villasukat mukaan. Olisi saanut olla lämpimät takit ja ehkä myös lämpimät housut.
Turisteille lämmin kaunis ilma on mieluisa asia, ja niin heitä on tänään näkynyt uima-altaan reunalla ottamassa aurinkoa. Uimaan he eivät, muutamaa rohkeaa lukuun ottamatta, kuitenkaan näköjään mene. Etukäteen kuvittelin uivani ahkerasti, mutta enpä ole uinut. Vesi lienee melko vilpoisaa.
Yleistä La Palmasta
Ensi alkuun suunnittelin kirjoittavani – jotta myöhemmin olisi helpompi virkistää muistia – kohtalaisen paljon yleisiä asioita La Palmasta, mutta en ole enää varma, toteutanko tämän fiksun idean. Laiskottaa ja haluan säästää aikaani muuhun. Enkä suinkaan aio tehdä matkaopasta. Jotain aion kuitenkin kertoa. Hajatietoa ja vaikutelmia. Saa nähdä, minkä verran.
Se jota vaikkapa saaren historia ja luonto kiinnostavat, löytää tarvitsemansa tiedot lähdekirjoista, kuten pikkuläpyskää laajemmasta huolella laaditusta matkaoppaasta. Lueskelimme varsinkin Baedekerin matkaopasta La Palma, Hierro sekä kasvien osalta Miguel A. Cabreran teosta Die einheimische Flora der Kanarischen Inseln; kirja, myös espanjankielinen alkuteos ja sen englanninnos, on paikan päällä kaupan. Hannu ja Leena Aarnion teos Luontomatkalle Kanariansaarille. Teneriffa ja Gomera (Tammi 2002) on mainio, sillä vaikka sen aihe ei ole La Palma, se sisältää yleistietoa Kanariansaarten luonnosta, ja terminologia on siinä korrektia suomen kieltä.
Maantietoa, geologiaa
Kanariansaaria on seitsemän. La Palma sijaitsee suositusta matkailusaaresta Teneriffasta länteen. Geologisesti se on vulkaanisen toiminnan seurauksena syntyneistä Kanariansaarista nuorin. Viimeksi siellä purkautui tulivuori, Teneguía, vuonna 1971. Sammuneita tulivuoria kraattereineen siellä on yksistään saaren keskipaikkeilta etelään ulottuvalla Cumbre Viejan vuoriselänteellä yli sata. Korkein vuorenhuippu on 2 426 metriä korkea Roque de los Muchados. Se sijaitsee Caldera de Taburienten pohjoislaidalla. Jos tarkkoja ollaan, niin La Palman vuoret ovat vieläkin korkeampia, sillä ne ulottuvat meren pinnan alapuolella noin neljän kilometrin syvyyteen.
Koska saari on maapallon ikää ajatellen nuori, se on pinnalta sangen rosoinen: vuorten rinteet ja huiput ovat särmikkäitä ja särmikkäitä ovat myös laavamyhkyräkumpareet ja laavakivenmurikat. Ja koska maan sisältä sen pinnalle purkautunut maa-aines – meren pohjasta yhä korkeammalle ja viimein meren pinnan yläpuolelle ulottunut – on syntynyt tulen ja sulan magman yhteistyönä se on enimmäkseen hyvin tummaa, tummanharmaata tai mustaa suorastaan, paikoitellen punertavaa, okran väristä. Ja siellä missä kasvillisuus ei ole vielä saanut otetta maasta, nähtävissä on sangen outo maisema.
San Antonio -tulivuoresta purkautunut tuhka on vierinyt rinteiltä alas kohti merta.
Mustia jähmettyneitä laavavirtoja ja tuhkakenttiä, kuin paljasta kuun maisemaa – jollaista en tietenkään ole nähnyt – näkee erityisesti saaren keskiosan seuduilta etelään mentäessä. (Voi olla että tällaista on muuallakin.) Tällaista oudon tummaa, laajaa tienoota ihmettelimme kävellessämme pitkin polkua, joka on tehty vuonna 1677 purkautuneen San Antonio -tulivuoren kraatterin reunalle, ja katsellessamme silmät hämmästyksestä ympyrjäisinä rinteeltä alas kohti kaukana lepäävää merta. Vuoren rinteet ovat muodoltaan kuin hiekkakeon syrjät, mutta jättiläissuuret. Puhutaan tulivuoren keilasta.
Keskellä La Palmaa sijaitseva Caldera de Taburiente eli ”Taburienten kattila” ja sitä ympäröivät vuoret korkeine huippuineen ovat syntyneet, tekisi mieli kirjoittaa: ”jo muinaisina aikoina”, hyvin kauan sitten. Yhtä kauan sitten syntyi myös valtava rotko, Barranco de las Angustias, kun Taburiente purkautui ja maa- ja kiviaines vyöryi mereen. Taburienten seutu näyttää olevan hyvinkin rehevää. On metsiä, puita ja pensaita ynnä muita matalia kasveja, joista osa on ruohoja mutta osa ei. Maa ei siis ole kovin paljas. On jylhää. Näkymät tekivät meihin vaikutuksen.
Tuliperäinen maa, erikokoisista rakeista koostuva tuhka, kuuluu olevan erittäin ravinteikasta. Niinpä se soveltuu hyvin viljelyyn. Tosin siellä missä maaperä on verraten nuorta, missä se ei ole omin avuin vielä muuttunut multavaksi – puhutaan sadoista, ehkä tuhansista vuosista – sitä on parannettu lisäämällä siihen pohjoisempaa saarelta tuotua ravinnepitoista maata. Luonnontilaista laavamaisemaa katsoessaan kyllä huomaa, etteivät kasvit siihen kovin helposti ole asettuneet. Mutta maanparannuksen ansiosta kukoistaa mm. banaaninviljelys.
La Palmaa halkovat syvät rotkot, barrancot, ja niitä on tavattoman paljon. Teiden tekeminen on ollut erittäin vaativa urakka. Ne ovat kiemuraisia. Ei riitä, että niiden on suostuttava mutkille kavutessaan vuoren kupeita ylös tai laskeutuessaan niitä alas, vaan niiden on lisäksi mutkiteltava rotkojen seinämiä pitkin milloin lähestyen vuoria, kohti saaren sisäosia, ja taas niistä etääntyen merenrantaan päin. Autoilijoiden on oltava valppaita. Ihailen palmalaisia linja-autokuljettajia, sillä he kuljettavat matkustajia isoilla ajopeleillä, ei välttämättä millään minibusseilla. Kiperiä tilanteita tulee yhtenään, jyrkissä mutkissa. Ja vastaantulijoita tietenkin on. Minkä verran mahtaa onnettomuuksia tapahtua? Kuten rotkoon suistumisia.
Ilmasto
Vuoret – Cumbre Nueva ja sen eteläinen jatke Cumbre Vieja sekä La Palman keskipaikkeilla sijaitseva Taburienten kaldera ympärysvuorineen – jakavat saaren ilmastollisesti niin, että itäpuolella on usein pilvistä ja sateistakin ja länsipuolella taas paistaa aurinko ja on lämpimämpää ja kuivempaa. Tämä johtuu koillisesta puhaltavasta pasaatituulesta, jonka liikkeen vuorenhuiput pysäyttävät ja joka nyt tiivistyy pilviksi. Lämpötilaan ja säähän vaikuttaa lisäksi paikan korkeus mitattuna merenpinnasta ja tietenkin se, ollaanko vuorten auringonpaisteisella puolella vaiko varjonpuolella. Saaren pohjois- ja koillisosissa sataa enemmän kuin etelässä ja lännessä. Se vaikuttaa kasvillisuuteen.
Kasvisto
Korkeus ja lämpötila, kosteusolot ja sademäärät, meren läheisyys ja tuulisuus, maaperä ja varmaan vielä jotkin muutkin seikat vaikuttavat kasvien elinoloihin ja siihen mitä kasveja missäkin kasvaa ja mitä missäkin voidaan kasvattaa. Koska olen kiinnostunut kasveista, tähän juttuun uhkaa tulla paljon jutustelua kasveista. Tai sitten ei, sen mukaan miten itseäni hillitsen.
Luonnonvaraisia kasvilajeja on kaikilla Kanariansaarilla paljon: yhteensä liki 2000 lajia, joista yli 500 endeemisiä eli kotoperäisiä, siis sellaisia joita tavataan vain Kanarialla. Osa näistä kasvaa yksinomaan La Palmalla. Näiden kasvien lisäksi saarella on viljelykasveja ja koristekasveja, jotka enimmäkseen on tuotu muualta ja jotka näin ollen ovat yhteisiä kaikille samanlaisen ilmanalan omaaville maille. Olimme La Palmassa yhden ainoan talviviikon ajan. Silti ihailtavana oli melkoisen paljon kukkivia kasveja. Lepotilassa oleviin ja vaatimattoman oloisiin kasveihin huomioni tuskin kiinnittyi. Koska emme liikkuneet maastossa emmekä edes retkipoluilla – jalkani eivät enää kovin hyvin sovi patikointiin – pieniä kohteita ei järin paljon voinutkaan nähdä. Mutta puita, kuten palmuja, mm. kanariantaatelipalmuja (Phoenix canariensis), sekä kanarianmäntyjä (Pinus canariensis) ja traakkipuita (Dracaena draco), jotka ovat kotoperäisiä kanarialaisia lajeja, emme voineet olla näkemättä ja ihailematta.
Iloisen mielen meille antoivat myös etelän hedelmiä kasvattavat hedelmäpuut, kuten oransseilla makupalloillaan koreilevat Citrus-sukuun kuuluvat appelsiini- ja mandariinipuut. Suomessa niiden hedelmiä näkee yksinomaan kauppojen hedelmätiskillä. Parahiksi kukkaharsoon pukeutuneet mantelipuut (Prunus dulcis) olivat unohtumaton kaunis näky. Ja banaaneja, kokonaisia isoja terttuja, riippui banaanikasvien (Musa-suku) lehtiruusukkeissa kypsymässä valtavilla viljelmillä. Satoa saadaan jatkuvasti, joten kaupan oli kypsiä makoisia banaaneja. Kanariansaarilla kasvatetaan pienihedelmäistä lajia; Baedekerin vihjeen mukaan laji on Musa cavendishii, joka tuotiin La Palmalle 1896.
Kiinnostavia ovat laakeripuut (todennäköisesti Laurus azorica), mutta kunnon kokoiseen ”muinaismetsään”, jossa näitä Kanariansaarille tunnusomaisia laakeripuita kasvaa, emme menneet emmekä sen vuoksi nähneet myöskään niissä kasvavia upeita saniaisia.
En kuvittele, että olisin lyhyen vierailun aikana saanut enempää kuin hyvin ylimalkaisen kuvan saaren kasvirunsaudesta. Kun istun autokyydissä mutkittelevalla maantiellä en oikein voi vaatia kuljettajaa pysäyttämään, en vaikka tien laidalla näyttäisi olevan jokin erittäin mielenkiintoinen kasvi. Silloin kun jonkin kerran poikkeuksellisen suoralla tieosuudella pysähdyimme, siinä oli paljon katsottavaa ja valokuvattavaa, sekä mieltä sykähdyttäviä laajoja maisemia että pieniä yksityiskohtia, ja kun katsojana olen minä, niin näen tietenkin kasveja.
Eläimistö
Ei pidä unohtaa eläimiä, joita tosin ei juuri näe kun ei patikoi luonnossa. Nisäkkäitä kuulemma ei ole järin paljon. Lintuja sen sijaan on. Mutta koska emme kumpikaan ole ornitologeja, emme tiedä niistä mitään, vaikka näimmekin niitä. Näimme punanokkaisia variksia; ne ovat endeeminen lintulaji. Näimme myös kyyhkysiä, jotka eivät ole kaupunkilaispuluja. ”Oikeita” puluja oli kaupungissa, mutta ei kovin paljon. Ne vaikuttivat suomalaisia lajitovereitaan pienemmiltä. Kerran olimme kuulevinamme peipposen laulua, mikä ei liene kumma juttu, sillä onhan peippo muuttolintu. Saarella elelee myös oma peippolaji.
Ihmiset ovat tuoneet saarelle kaniineja, ja varmaankin heidän tahtomattaan sinne on muuttanut myös rottia ja hiiriä kiusaksi asti. Muflonejakin on tuotu, ja ne kuten kaniinitkin syövät turhan innokkaasti saaren luonnonvaraista kasvillisuutta. Kissat ja koirat ovat enimmäkseen lemmikkejä, lehmät ja vuohet taas hyötyeläimiä.
Täällä ei ole skorpioneja eikä käärmeitä, mikä on hyvä asia. Jos jossakin kuuluu rapinaa, niin voi olla varma, että lisko se rapistelee. Kaikilla Kanariansaarilla elelee liskoja. Niitä ei tarvitse pelätä, koska ne ovat ystävällismielisiä hyönteis- ja kasvissyöjiä.
La Palmalla liskoa pidetään niin sympaattisena, että siitä on tullut maskotti, ja sen kuva koristaa monenlaisia esineitä. Täkäläinen otus on noin 15-senttiseksi kasvava suurisilmäinen kanarianlisko eli gekko (Tarentola delalandii). Sama laji elelee myös Teneriffalla. Gekko lähtee liikkeelle hämärissä pyydystämään hyönteisiä, muun muassa ihmisten asunnoista. Sen käpälissä on imukupit, joiden ansiosta se pystyy kiipeilemään pitkin seiniä ja kattoa. Liskot ovat vaihtolämpöisiä ja pysyttelevät kolealla ilmalla koloissaan. Sen vuoksi näimme gekkoja ainoastaan koriste-esineissä.
Saaren alkuperäiset asukkaat
Mistä Kanariansaarten alkuperäiset asukkaat olivat saarille tulleet ei varmuudella tiedetä. Ei myöskään milloin he saapuivat. Heistä käytetään nimitystä guanche, mikä ei ole heidän itsestään käyttämä nimi. Guanchien eli auriittien eli benahoriittien kielestä on jäljellä paikannimiä, muuta ei. Heidän kulttuuristaan on sentään säilynyt rippeitä, joita arkeologit ovat kaivauksissa löytäneet, ja harvakseltaan mainintoja espanjalaisten kirjoituksissa. 1940-luvulta lähtien on monesta paikasta löydetty guanchien piirtokuvioita – vai miten kääntäisin sanan petroglyfi: kallioseinämään uurrettu kuvio – mutta kukaan ei osaa tulkita niitä eikä ymmärrä niistä sen enempää kuin sika ymmärtää hopealusikan arvoa.
Kun espanjalaiset valloittajat 1400-luvun loppuvuosina ottivat saaret haltuunsa, he kohtasivat kansan, jolle aura ja pyörä olivat tuntemattomia, samoin metallien käyttö. Guanchit elivät kivikautta, käyttivät primitiivisiä työkaluja ja asuivat luolissa ja laavakivistä tehdyissä majoissa. He pitivät vuohia. Heidät lienee ollut helppo alistaa, sillä heillä ollut aseita eivätkä he ehkä osanneet epäillä että tulijoilla oli epäystävälliset aikeet.
Kun La Palmalla katselee ympärilleen, ei voi olla huomaamatta, että kirkkoja on paljon. Matkaoppaasta käy ilmi, että niitä rakennettiin jo 1500-luvulla. Tämä saa minut ajattelemaan, että saari, kuten arvattavasti muutkin Kanariansaaret, otettiin Espanjan haltuun yhdessä kädessä miekka ja toisessa risti. (Ehkä kuitenkin niin, että yksi mies kantoi miekkaa ja toinen mies ristiä.) Minusta maan valtaaminen on vastenmielistä, ja vieläkin vastenmielisempää on anastuksen pyhittäminen Jumalan siunauksella. Alkuperäisväestöä pakotettiin orjuuteen ja se hävisi vähitellen. Heidän kulttuurilleen ja kielelleen ei annettu arvoa. Niinpä ne vaipuivat unholaan. Kokonaan guanchikansa ei kuitenkaan kuollut sukupuuttoon, vaan heitä ilmeisesti myös sulautui espanjalaistulokkaisiin. Näin voidaan päätellä kanarialaisten geeniperimää koskevien tutkimusten perusteella.
Tässä yhteydessä haluan kertoa Francisca de Gazmirasta, jolla oli tärkeä rooli silloin kun Espanjan valta vakiinnutettiin La Palmalla; lähteenäni on Baedekerin matkaopas. Tämä valtiatar hallitsi pientä maakaistaletta La Palman Aridane-laaksossa. Kastilialaiset orjanmetsästäjät veivät hänet Gran Canarialle, jossa hänet käännytettiin kristinuskoon ja hänelle annettiin espanjalainen nimi. Luottaen siihen, etteivät espanjalaiset, kuten oli sovittu, kajoa alkuasukkaiden yhteiskuntajärjestykseen ja tapoihin eivätkä liioin ota heitä orjiksi, hän suostui valloittajien tulkiksi ja oppaaksi. Huonosti kävi. Lupauksella ei ollut merkitystä. Francisca de Gazmira vetosi Espanjan kruunuun kansansa oikeuksien puolesta. Turhaan.
Elämää valloituksen jälkeen
Espanjalaiset ottivat Kanariansaaret omistukseensa. Kovin lintukotomaisen suloista ei espanjalaistenkaan elo ”onnellisten saarella” aina ollut. Uhkana olivat merirosvot. Nämä pelätyt merenkävijät tekivät 1550-luvun puolivälissä useita hävitysretkiä La Palman rannikolle, muun muassa pääkaupunkiin Santa Cruz de La Palmaan, joka oli erinomainen satamapaikka ja joka oli sen ansiosta vaurastunut. Ainakin vuonna 1553 olivat asialla ranskalaiset rosvot. Mitä eivät saaneet mukaansa, sen he polttivat.
Vähitellen olot rauhoittuivat. La Palmasta kuten muistakin Kanariansaarista tuli aikojen saatossa – ja maine sen kun kasvoi viimeistään massamatkailun saatua alkunsa – myyttisiä ”ikuisen kevään saaria”, sellaisia paikkoja joissa etelän hedelmät riippuvat kypsinä ja makeina puissa ja joissa kauniit kukat kukkivan keskellä talvea. Tänne matkailijat saapuvat keskeltä oman maansa oikeaa talvea lämmittelemään (mikäli sää on lämmin) ja nauttimaan elämästään. Näin myös me, Pentti ja Maarit, kylmän Pohjolan lapset. Voiko olla romanttisempaa paikkaa hopeahääpäivälle!
Romanttiselle käsitykselle saarista voi huoletta hymähtää, sillä elämä ei aina ole kaikille ollut helppoa. Otsansa hiessä on palmalaisten pitänyt leipänsä maasta ottaman ja syömän. Saarella on ihmeitä tekevä madonnankuva Nuestra Señora de las Nieves eli Lumimadonna. Kerrotaan muun muassa, että vuonna 1676 Madonna vastasi rukoukseen antamalla sateen tulla, niin että pitkään vaivannut kuivuus väistyi ja maa tuli jälleen eläväksi ja antoi sadon, ja asukkaat säästyivät nälkäkuolemalta. Kerran hän sammutti tulivuoren antamalla lumen sataa Taburienten kraatteriin.
En oikein usko Lumimadonnan voimaan: arvelen että häneltä on myöhemminkin pyydetty apua suurten onnettomuuksien uhatessa, mutta katastrofeilta ei ole vältytty. Monien oltavat ovat olleet kehnonlaiset. La Palmasta ja muiltakin saarilta nimittäin on varsinkin 1800-luvulla ja myös toisen maailmansodan jälkeen, lähdetty paremman elämän toivossa sankoin joukoin siirtolaisiksi Amerikkaan, etenkin Venezuelaan.
Tilastojen mukaan Amerikan mantereella on nykyisin noin 40 000 La Palmasta muuttanutta ihmistä, mikä on aika paljon ajateltaessa saarella nykyään asuvien lukumäärään: noin 90 000 asukasta.
Maaseutu autioituu, sillä perinteinen elämäntapa, pienimuotoinen viljely ja vuohitalous, on vaivalloista. Banaanitkaan eivät menesty joka paikassa ja ne vaativat kasteluvettä. Helppo on ymmärtää, ettei varsinkaan nuoria innosta eläminen perukkakylässä, olkoonkin että nykyisin on autoja ja kohtalaisen hyvät joskin mutkikkaat maantiet. Baedekerin matkaoppaan mukaan etenkin banaaninviljely kaikkine siihen liittyvine ammatteineen vetää puoleensa. Niinpä La Palman pikkukylissä näkee usein taloja, jotka vaikuttavat hylätyiltä.
Maanviljelys on La Palmassa tärkeä elinkeino. Saarella kasvatetaan varsinkin banaaneja ja viiniköynnöksiä – tuotetaan mainiota viiniä – sekä myös mm. sitrushedelmiä, guaveja ja avokadoja sekä perunoita ja tomaatteja ja muita vihanneksia. Vuohitaloutta on, mutta maitotuotteita tuodaan emämaasta Espanjasta. Tällä haavaa moni saarelainen saa elantonsa turismin palveluksessa.
Matkapäiväkirja
Perjantaina 28.1.2005
kello 5.20 lähti lentokone Helsinki-Vantaan lentokentältä kohti Teneriffan (espanjaksi Tenerife) pohjoista lentokenttää. Koska lähtöselvityksessä piti olla kaksi tuntia aikaisemmin, nousimme noin 1.30. Yö jäi siis lyhyeksi. Sama kohtalo ei ollut ainoastaan meillä. Matkan alkamista odottelivat unisilta näyttävät ihmiset.
Lähtöyönä lämpömittari näytti Vihdissä miinus 15 – 16 pakkasastetta, mikä tänä talvena on ennätys. On ollut hyvin leuto, loskakelinen talvi. Pysyvän lumipeitteen saimme vasta parisen viikkoa sitten. Suomessa oli lähtöpäivänä siis talven tuntua, ja koska päällämme ei ollut kylmän sään romppeita, oli helppo eläytyä tietoon, että kohta matkustetaan kesää kohti. Hurraa!
Lennon aikana minulla oli piinaavan uninen olo, mutta en osannut nukahtaa. Pentti sen sijaan torkkui ja nukkui, sikäli kuin ymmärrän, jotensakin kohtalaisesti.
Saavuimme kuuden tunnin kuluttua perille Teneriffalle, jossa oli aamu. Vaihdoimme täällä La Palman lentokoneeseen. Sen lähtöä odotellessamme, luovutettuamme matkatavaramme, istuimme lentokentän kahvilassa kahvia hörppimässä. Ikkunasta näimme paljaan maan, korkeita mäkiä joilla oli taloja ja eukalyptuspuita. Oli pilvistä ja näytti kolealta. Johtuiko vaikutelma unisesta olosta? Katselimme ihmisiä, selvästi espanjalaisia, joita lähti lentokentältä pois tai saapui sinne. Kovin näytti olevan vilkas tämä Teneriffan pohjoinen lentokenttä. Monilla oli sangen suuria pakaaseja, ihan kuin he olisivat olleet lähdössä vähintäänkin vuodeksi. Melkein kaikki matkatavarat olivat muovikääreessä. Varmaan käytännöllistä.
Olin ehkä liian uninen, sillä muutenhan olisi tuntunut innostavalta, kun olimme lomamatkalla. Toisaalta: emmehän vielä olleet perillä. Ja sitten kun olimme La Palmaan vievässä potkurikoneessa, tunnelmani nousi. Pian olimme pilvien yläpuolella. Tähyilimme ikkunasta nähdäksemme Teneriffan. Saaren ja lentokoneen välissä oli sankka pilvipatja, mutta Teiden huippu pisti sen yläpuolella esille. Onhan vuori korkea. Sen päälle oli satanut lunta.
Yhä innokkaammaksi kasvoi lomaodotus, ja uteliaina kurkistelimme ikkunasta saadaksemme ensimmäisen tuntuman La Palmaan. Semminkin kun lensimme pian aiempaa matalammalla. Matka kesti puolisen tuntia.
Kun lentokone lähestyi Santa Cruz de La Palman lentokenttää, melkein luulimme laskeutuvamme kasvimaalle suurten muovihuoneiden keskelle. Niin lähellä viljelyksiä on lentokenttä. Ollessamme lähempänä maata näin, että siellä kasvatetaan banaaneja, mutta että kasvihuoneissakin on banaaneja, en muistaakseni vielä käsittänyt. Toisella puolella kenttää oli lentoasema, kaksi tuuligeneraattoria ja meri.
Saatuamme matkatavaramme ja tultuamme ulos rakennuksesta meidät otti vastaan opas Outi ja myrskyn lailla puhaltava tuuli. Kylläpä oli kova ja kylmä tuuli! Suuri yllätys. Kävi ilmi, että vain kuusi suomalaista matkustavaista oli tullut La Palmaan ja että koko muu porukka, joka istui Finnairin isossa kulkulaitteessa, jäi viettämään lomaansa Teneriffalle. Nykyisinhän Teneriffan pohjoinen kenttä on jälleen lomalaisten suosiossa, toisin kuin vielä 1980-luvulla.
Ensi vaikutelma La Palmasta oli, että olimme tulleet viileään paikkaan, mikä varmaan on harhaa, sillä täällähän kasvaa banaaneja ja kukkiakin on näköjään paljon. Sittemmin kävi ilmi, että ilman koleus ja tuulen navakkuus olivat vihje siitä mitä oli tiedossa.
Matkustimme taksilla muutaman kilometrin Costa Salinas -hotelliin, joka sijaitsee Santa Cruz de La Palmasta noin neljän kilometrin päässä olevassa Los Cancajosin pienessä taajamassa. Saimme huoneemme, tai kaksiomme, saman tien vaikka oli vasta aamupäivä. Olimme neljännessä kerroksessa, mutta koska hotelli on rinteessä, olimme kumminkin samalla tasolla kuin on vastaanotto, minkä panin kipeiden polvieni takia suurella ilolla merkille. Meillä on hyvä näköala vuorille ja merelle kahteen suuntaan, sekä parvekkeelta että toiseen suuntaan makuuhuoneen ikkunasta. Merinäköalaa tosin hieman haittaa se, että ranta näkyy etualalla olevien talojen kattojen yläpuolelta. Mutta ne hotellivieraat, jotka asuvat alapuolellamme eivät näe merta omalta parvekkeeltaan ollenkaan.
Meri pauhaa lakkaamatta. Ja koska saapumispäivä oli sangen tuulinen, se läiskähteli kumeasti pläiskähtäen korkeina kuohuina rannan laavakallioihin.
Pian lähdimme katselemaan ympärillemme. Minulla oli kova nälkä, joten ensimmäinen asia oli ostaa iltapäiväruuat. Piti löytää ruokakauppa. Kävelimme kaupunkiin päin, mikä oli ruokakauppaa ajatellen väärä suunta. Los Cancajos ei ole kovin suuri, ilmeeltään kylä. Olen niin paljon kasvi-ihminen, että silmääni pistivät oitis, paitsi kukkaistutukset, uteliaisuutta herättävät runsaslajiset joutomaat.
Kiinanruusu (Hibiscus rosa-sinensis) kukki kauniisti ja kirjokissanhäntä (Acalypha wilkensiana) levitteli punakirjavia lehtiään, mutta häntiä siinä ei nyt roikkunut. Nämä kesälomaa lupaavat koristekasvit melkein unohtuivat kun Pentti huomasi viereisen Hotel Taburienten pihalla valtavan, oudon kasviolennon, jonka nimen tiesin olevan tähkäagaave (Agave attenuata). Voi miten tyytyväinen itseeni olinkaan, kun tiesin mikä se on.
Joutomaalla rehotti meikäläiselle outoja kasveja. Monet olivat ilmeisesti tyräkin (Euphorbia) sukuisia erikorkuisia taimia ja samanlajisia, sanoisin mielelläni: pensaita, mutta eivät ne kai pensaita ole. Tyräkkinä pidin ensin myös sangen yleistä kanarianvillakkoa (Kleinia neriifolia). Ota näistä nyt sitten selvää, kun et ole oikea botanisti! Vaan eipä minun tarvitse ottaa kasvitieteilijän paineita, vaan voin hyväksyä amatööriyteni. Varmasti voin sanoa, että maisemaa koristivat iloisesti kukkivat marketat (Argyranthemum) – lajia tosin en tiedä. Nämä ulkomaan ”päivänkakkarat” valaisivat vihreyttä, jonka välissä pilkotti mustaa laavakiveä ja taimmaisena meri ja horisontti.
Kuljettuamme eteenpäin saavuimme Los Cancajosin uimarannalle, joka on mustaa laavahiekkaa. Meri pauhasi ja punainen lippu lepatti väsymättömästi tasanteen reunalla: liian vaarallista mennä veteen! Kameramme napsui.
Täältä näimme tarkemmin, millaiseen kylään olimme saapuneet. Jyrkkää on melko korkean vuorenharjanteen juurella. Pitkät portaat vievät ylemmäs tielle tai kävelyraitille. Maasto näyttää olevan pelkkää mäkeä ja jyrkännettä. Rinteillä kasvillisuuden ympäröimänä on taloja, tavallisia asuintaloja ja hotelleja, varsin kauniita. Monella pihalla komeilevat kanarianpalmut eli kanariantaatelit (Phoenix canariensis). Joulutähdet (Euphorbia pulcherrima) ynnä monet muut kukat antavat paikkakunnalle viihtyisän ilmeen.
Hotelleja tehdessä on enimmäkseen vältetty halu rakentaa ylen suurta ja korkeaa taajamaa, joten vaikutelma on miltei kodikas. Tosin on pari kolossiakin. Asuintalot, joista monet näyttävät olevan rivitaloja, sen sijaan ovat korkeintaan kaksikerroksisia ja istutuksineen varmaan viihtyisiä.
Mietin, mitä mahdetaan tehdä joutomaille, joita on hotellien ja tavallisten asuintalojen välissä. Rakennetaanko hotelleja vai mitä. Kunpa huomaisivat perustaa puiston, sillä ainoat nykyiset puistot ovat hotellien sisäpihoilla uima-altaiden ympärillä. Asuintaloihin näyttää liittyvän privaattipihat. Joutomailla kasvaa, sikäli kuin ymmärrän, niitä kasveja, jotka sinne on aikojen kuluessa kotiutunut – tai sitten ne ovat syntyneet entisille viljelymaille. Kasvillisuus jatkuu jopa jyrkillä kallioseinillä melko runsaana. Eniten huomiota kiinnittävät korkeat hopeanharmaat kanariantyräkit (Euphorbia canariensis), jotka nostavat ”lehtensä” suurten kynttilöiden kaltaisina kohti taivasta.
Pohjoisen suunnalla lepää korkean kotivuorensa juurella saaren pääkaupunki. Sen näkee Los Cancajosista miltei kaikkialta, kun katsoo oikeaan suuntaan. Etelän puolella, aika lähellä sijaitsee lentokenttä, mutta lentokoneiden ääni jää tyrskyjen pauhun alle. Parvekkeemme on lentokentän suuntaan, ja näimme hyvin, miten koneita laskeutui ja nousi ilmaan. Liikenne on melko vilkasta. Pentille tulivat mieleen raitiovaunut, jotka tulevat ja menevät. Vähän hän taisi liioitella, sillä raitiovaunuja kulkee sentään tiuhemmin kuin lentokoneita.
Nyt jatkan perjantaipäivän kuvailua: Vihdoin löytyi ruokakauppa, Spar-kauppa, ja ihan hotellin vierestä. Ostimme leipää, juustoa, hedelmiä ja viiniä. Nautimme pienen iltapäiväaterian parvekkeellamme. Koska parveke on etelän suuntaan ja tuuli puhaltaa pohjoisesta, meillä oli kohtalaisen lämmin siinä istuessamme. Menimme torkuille, koska meitä nukutti aika lailla. Herättyämme menimme opasta jututtamaan ja ilmoittauduimme sunnuntaiksi ns. kansainväliselle retkelle: tiedossa oli mantelinkukkajuhla Puntagordassa ynnä muuta. Kuulostaa hauskalta.
Pian oli aika päästä illalliselle; olimme varanneet itsellemme ns. puolihoidon. Viereisen Taburiente-hotellin ravintolassa meitä odotti ylenpalttisen runsas buffee. Vaikka olemme kasvissyöjiä – emme siis kajoa liha- ja kalaruokiin – oli erilaista hyvää maisteltavaa niin paljon, että vatsani tuli aivan liian täydeksi.
Ja sitten nukkumaan.
Lauantaina 29.1.
Runsaan aamiaisen jälkeen – söin vahingossa taaskin liikaa, sillä oli paljon, mitä tahdoin maistella – lähdimme kaupunkiin. Lentokentältä Santa Cruziin kulkevan linjurin pysäkki on hotellia vastapäätä. Sinne kerääntyi paljon muitakin turisteja, joista suurin osa kuulosti saksalaisilta.
Halusin katsella kaupunkia ja visiitin päätteeksi käydä kauppahallissa. Mielessä kangastelivat suuret röykkiöt ihania etelän hedelmiä. Tallustimme Santa Cruz de la Palman katuja ja hengitimme etelämaalaisen merenrantakaupungin ilmaa ja henkeä. Etsiydyimme aluksi Calle O’Dalylle, kävelykadulle, jonka varrella on arvorakennuksia ja kauppoja. Paikalliset ihmiset vaikuttivat kiireisiltä. Olihan lauantai. Monet taisivat olla ostoksilla. Naisilla ruokakassit käsissään. Turistit sen sijaan hortoilivat ja pällistelivät. Niin mekin tietysti. Kameralla oli töitä. Oli oikein kivaa. (Tosin jalkoihini ja lonkkiini sattui ja tunsin itseni kömpelykseksi.)
Ihmisvilinässä erottui muuan iäkkään puoleinen pienikokoinen, ruskeaan villatakkiin pukeutunut herra, joka talutti pientä pörröistä koiraa. Koiralla oli tutti suussa, ja tutti eli tupakki isännälläkin, tosin isoimman aikaa sormien välissä. Kun huomasimme tutin, hän osoitteli huvittuneen liikuttuneena ystäväänsä, joka kulkee kadulla tutti suussa. Ja olihan hauveli todella hupaisa. Pentti sanoi, että päiväkävely on miehen performanssi. Näimme ystävykset muinakin kertoina kun olimme kaupungissa. Valokuvata emme valitettavasti kehdanneet, emmekä ehtineet sillä pari ilmaantui aina yllättäen vastaamme. Tuskin hän kuitenkaan olisi kuvaamisesta pahastunut, luultavasti päin vastoin.
Kuljimme siis pitkin Calle O’Dalya. Saavuimme numeron 22 kohdalle. Baedekerin matkaoppaassa sanotaan, että tämä 1600-luvulla tehty Casa Salazar, jossa nykyisin pidetään näyttelyitä ja jossa sijaitsee matkailutoimisto, on tarkemman vilkaisun väärti. Sen sisäpihaa kannattaa tosiaan katsoa: sen keskellä on kaivo ja sitä ympäröivät kanarianmännystä tehdyt pylväskäytävät ja koristellut parvekkeet. Portti oli kiinni, mutta siinä olevista aukoista näki, että piha on arkkitehtonisesti hieno, rauhallinen kokonaisuus. On helppo ymmärtää, että tällainen paikka on kesähelteellä miellyttävä, sillä aurinko ei pääse sinne porottamaan. Vai tunsivatko talon entisaikaiset asukkaat – ajattelen naisia – olevansa siellä suljettuina kuin kauniiseen häkkiin?
Turistivelvollisuuteemme kuuluu myös valokuvaaminen, joten palasimme tänne seuraavalla kaupunkikäynnillämme. Portti oli sillä kertaa auki. Katsoimme näyttelyn, jonne oli koottu Etelä-Amerikan intiaanien esineistöä, mm. värikkäistä sulista valmistettuja kauluksia ja päähineitä. Pääsimme tällä kertaa seisomaan pihalla. Pentti otti monta kuvaa tehdäkseen hienon panoraamakuvan. Turistivelvollisuus täytettiin siis kahdesti, vaikka ei se miltään velvollisuudelta tuntunut.
Kävely jatkui. Samaa katua pitkin. Ja nopeammin kuin arvasin, oli edessämme aukio, Plaza de España, ja ihan samannäköisenä kuin matkaoppaan kuvassa, tosin eri suunnasta nähtynä ja pienempänä kuin olin kuvitellut. Aukio jätti mieleen vaikutelman valkoisesta väristä – ja valoisuudesta. Aukion erottaa kadusta neljän korkean palmun rivi. Aukion taustalla on kaivo ja oikeanpuoleisella reunalla kirkko. Kadun toisella puolella on raatihuone jonka kaarigalleriassa istuskeli eläkeikäisiä miehiä juttelemassa. Keskellä toria on 1800-luvulla vaikuttaneen kunnioitetun humanistipapin Manuel Díaz Hernándezin patsas. Portaita pääsee Vapahtajan kirkkoon (Iglesia de El Salvador). Alkuperäinen lienee tehty varsin nopeasti saaren jouduttua Espanjan vallan alle, koska jo 1553 merirosvot polttivat sen. Rakennettiin uusi kirkko.
1500-luvun lopulla tehdyn kaivon otsikossa La Palman suojeluspyhimyksen Mikaelin vaakunan vieressä komeilee kaivon teettäjän, numero 22:n isännän, kuvernööri Salazarin, vaakuna tunnuslauseineen: Soli Dei Sit Gloria (Vain Jumalalle kunnia). Kaivorakennelma on valkoinen. Sitä kaunistaa upea oranssin-keltainen köynnöskasvi, niin ylenpalttinen etten ehkä koskaan ole vastaavanlaista nähnyt.
Näin tuskin muuta kuin kaivon kukkaköynnöksineen. En tullut edes vilkaisseeksi kirkon renessanssipäätyä, ennen kuin uudemmalla kaupunkireissulla matkaoppaan vihjaistua asiasta: päädyssä on maapalloa pitelevän Jeesuksen patsas. Pentti meni sisälle kirkkoon. Minä kapusin portaat perässä. Kannatti mennä katsomaan leikkauksin koristeltua ns. mujedartyylistä mäntypuista kasettikattoa, joka on maalattu koreaksi. (Matkaopas kehuu, että samankaltaisia hienoja kattoja on monissa muissakin saaren kirkoissa, mutta muita emme onnistuneet näkemään, kun kirkot enimmäkseen vilahtivat automme ohitse.) Uskonnollis-aiheisista veistoksista ja maalauksista en erityisemmin piitannut, sillä ne tuntuvat vetoavan tunteisiin liian paljaan voimakkaasti, jollain tapaa sentimentaalisesti, ja vaikuttavat minuun ei-kristittyyn ahdistavalla tavalla. Vapahtajan kirkon portaat ovat jyrkät, joten jouduin konkreettisesti turvaamaan kirkkoon: pidin seinästä käsilläni kiinni laskeutuessani alas kadulle.
Katsoin uudestaan kaivon suuntaan. Vesi lirisee. Kaivo ihastuttaa minua enemmän kuin kaupungin pääkirkko. Mutta mikä mahtaa olla tuo suurenmoinen köynnöskasvi, joka sittemmin osoittautui varsin tavalliseksi La Palmalla. – Kun palattuani Suomeen selailin kirjakaupassa kasvikirjoja, löytyi sille nimi: tulitrumpetti (Pyrostegia venusta , syn. Bignonia venusta). Hyvä että nimi löytyi.
Vieläkään emme päässeet ”Espanjan aukiolta” eteenpäin: Yhtä taloa remontoitiin. Lauantaina ei siis ole ainakaan rakennusalalla vapaapäivä. Tai sitten työtä tehtiin urakalla. Vaikutti siltä, että arvokkaasti vanhentuneen julkisivun takaa kaikki puretaan ja tehdään uusiksi. Paineilmavasaran ja muiden vempaimien meteli oli sangen kova, mutta työntekijöillä ei ollut minkäänlaisia suojaimia, ei kuulosuojaimia, ei hengityssuojaimia, ei kypäriä eikä edes käsineitä.
Raskimme viimein jatkaa kävelyretkeämme. Katseltavaa riittää, joten matka ei käy erityisen joutuisasti. No turistihan ottaa vastaan vaikutelmia. O’Dalyn varrella ja siitä eteenpäin saa ihailla monia vanhoja rakennuksia, joissa on puiset parvekkeet kadun puolella. Ne ovat usein varsin umpinaisia. Onko näissä taloissa myös sisäpiha, en tiedä enkä yritä arvata.
Kun rannan myötäisiltä melko tasaiseen maastoon tehdyiltä kaduilta, kuten O’Dalylta, katsoo vuorten puolelle, missä kaupunki jatkuu, ei voi olla kauhistelematta lukuisia portaita ja joskus hyvinkin jyrkkiä mäkiä. Eipä ole huonojalkaisilla asiaa pois kotoaan, jos asuvat siellä korkealla. Rinteille on rakennettu monikerroksisia asuintaloja. Niissä asuvilla on hieno näköala merelle ja heidän koteihinsa tulvii valoa taivaan täydeltä. Korkeuksissa kuin hyllyn reunalla näyttää olevan pieniä valkoisiksi maalattuja pyhättöjä mustat ristit päädyssään.
Mutta me olimme Santa Cruzin alakaupungilla enkä halunnut kiivetä mäelle. Suunnistimme kohti ”Pientä teatteria” (Theatro Chico), sen seinävierustan viikonloppuiselle kukkatorille orkideoita ostamaan. Olin saanut päähäni, että La Palmassa ja siis pääkaupungin kukkatorilla on orkideoita kaupan. Ei ollut. Paitsi yksi yksilö, mutta se oli minulle outo laji ja ehkä nirso hoidettava. Sitten kauppahalliin! Mutta rakennuksessa, joka Baedekerin mukaan on kauppahalli, oli remontti. Suomalaisen oppaan antaman kartan mukaan etsimämme paikka on ihan muualla. Siis sinne! Matka oli lyhyempi kuin kuvittelin. Yllättäen saavuimme Santa Marian, Kolumbuksen laivan jäljennöksen kohdalle. Olin ajatellut, etten välitä sitä nähdä, mutta siinä se nyt kumminkin oli. Olipa absurdi näky! Ruskeaksi maalattu laiva jykevän jalustan päällä kuivalla maalla merenkulkumuseon kohdalla. Ylimalkaan ajatus laivan jäljennöksestä tuntui omituiselta, semminkin kun Kolumbus ei edes käynyt laivoineen La Palmalla. Hämmästelin: Noinko pienellä laivalla herra löytömatkailija seilasi Atlantin yli! Muiden tietojen mukaan tämä ei olekaan mikään Kolumbuksen laiva, vaan se on omistettu Santa Cruzin suojelijalle Lumimadonnalle.
Kauppahalli oli melkein vieressä, mutta emme vielä menneet sinne. Pitihän meidän ihmetellä Barrancoa, jonka laidalle olimme saapuneet. Barranco de las Nieves on melko leveä vedetön joen uoma, jonka pohjalle on ilmaantunut luonnonvaraisia kasveja. Mm. pienin keltaisin torvikukin kukkivia pensastupakkapuskia (Nicotiana glauca), joita kasvaa muillakin joutomailla mutta joita en välittänyt edes valokuvata, kun en silloin tiennyt mitä ne ovat. Vesi, jonka pitäisi vuorelta virrata mereen, on täälläkin jossain ylempänä kahlehdittu putkiin, joilla se ohjataan talteen. Tai sitten vedet virtaavat vain rankkasateiden aikaan ja lumien sulaessa, johon uoman nimikin viittaa.
Kauppahallista ostimme itsellemme eväitä. Kuljimme Plaza de la Alamedan kautta päästäksemme entisen fransiskaaniluostarin luo. Näkemisen arvoinen kirkko oli suljettu. Myös kirjasto. Tienoo, siis rakennukset pikkukadun vierustoilla, on hyvin valkoinen. Seiniin on täällä kuten monessa muussakin paikassa kiinnitetty hyvin tummia ristejä. Saavuimme fransiskaaniluostarin luona olevalle Plaza de San Franciscolle, jonka keskellä on kaivo. Mutta jo ennen kuin sinne saavuimme, näimme silmäämme viehättävästi ilahduttaneet punaisia kukkia kantavat puut. Ne olivat tulppaanitrumpettipuita eli afrikkalaisia trumpettipuita (Spathodea campaniluta).
Istuimme kivipenkillä katselemassa, miten mies leikki koiransa kanssa heittelemällä tälle palloa. Luostarissa on nykyisin Museo Insular, La Palman kulttuuria esittelevä museo ja kirjasto. Mutta koska oli lauantai ja ovet lukossa, päätimme tulla uudelleen.
Kävelimme myös hienoksi mainittua merenrantabulevardia Avenida Marítimaa pitkin. Sen varrella on taloja, joissa on komeita kanarialaistyylisiä parvekkeita. Muuten katu oli minulle lievä pettymys: Sen ja meren välinen alue oli täynnä autoja, joten se ei oikein tuntunut rantabulevardilta. Lisäksi siellä oli kova liikenne, mikä ei ole lainkaan kummallista, sillä siitä kulkee helpoin väylä kaupungista saaren pohjoisosiin päin. Vanha herra tuttikoirineen tuli vastaan. Olimme kahvilla ennen kuin menimme linjuripysäkille ajaaksemme hotelliimme.
Saavuttuamme huoneeseemme nautimme iltapäiväaterian parvekkeella. Oli vielä päivää jäljellä. Lähdimme katselemaan, millaiseen rantaan meri voimalla paiskautuu. Ranta on myhkyräistä laavakalliota, jähmettyneitä laavavirtoja ja niiden välissä pitkälle maahan syöpyneitä onkaloita ja lahdelmia. ”Maa” on mustaa rosoista jähmettynyttä laavaa ja myös laavahiekkaa, jota värittävät kellertävänvihreät ja hopealta hohtavat kasvituppaat ja mättäät; kasvikirjasta selviää, että kyseessä ovat tyrskyputki Astydamia latifolia ja ilmeisesti Schizogyne sericea, kumpikin Kanariansaarilla endeemisiä hienoja kasveja, kaikkein karuimpien rannikoiden tyyppikasveja jotka sietävät meren suolaisia pärskeitä. Tämä tyrskyranta tuntuisi Jumalan hylkäämältä takamaalta, elleivät hotellit olisi ihan vieressä. Rantapromenadia pitkin, ohi hotelli- ja asuintalojen, palasimme majapaikkaamme.
Pian oli päivällisen aika. Ravintolassa keräsin taaskin lautasille hyviä ruokia niin paljon, että vatsassa oli perin ahdasta. Kun on monenlaista syötävää maistettavana, tulee ottaneeksi itselleen enemmän kuin tarvitsee. ”Silmät syövät”, oli äidilläni tapana sanoa. Hyvinvointini vuoksi toivoisin pysyväni ensi kerralla kohtuudessa.
Sunnuntaina 30. 1.
lähdimme retkelle saaren länsi- ja luoteisosaan. Täällä osallistutaan kansainvälisiin retkiin, sillä muutamalle suomalaiselle seuramatkalaiselle ei matkatoimiston kannata järjestää omaa ohjelmaa. Aamuaurinko paistoi vuoren rinteeseen ja taivaalla oli sateenkaari. Moni retkeläinen valokuvasi sateenkaarta lähtöä odotellessaan. Omista kuvistani ei tullut kehuttavia.
Lähdimme Taburienten edestä hollantilaisten turistien mukana. Linja-auto kierteli ja kaarteli yhä ylemmäs Cumbre Nuevan rinteillä ja syvien rotkojen reunustoilla ja sukelsi pian sakeaan pilveen. Aloimme ymmärtää, millainen maa La Palma on. Vuoren yli – ylimmällä kohdalla vuoren läpi tunnelissa – kulkeva valtatie sentään on leveä ja hyväkuntoinen. Omin silmin näimme, miten pasaatituuli pilvineen vaikuttaa: kun tulimme ulos kilometrin mittaisesta tunnelista, olimme mäntymetsässä jossa paistoi aurinko. Oikealla puolella näkyivät Taburienten korkeat huiput.
Tie laskeutui hiljalleen alemmas. Se halkoi pensaita kasvavaa maata, joka silmissäni näytti laidunmaalta. Siellä täällä vilahti ohitse hempeään kukka-asuun verhoutuneita pensaita, joiden arvasimme olevan mantelipuita. Tiesimme, että nyt oli kukkivien mantelipuiden aika, ja juuri niitä oli tarkoitus tällä retkellä katsella, aivan erityisesti Puntagordan mantelinkukkajuhlilla. El Pason lävitse ajaa huristettiin. Ei harmittanut, sillä tänne tekisimme vuokra-autolla oman matkan. Matkaoppaassa kehutaan tätä pikkukaupunkia. Ja tie Caldera de Taburienteen alkaa sieltä, vähän ennen kun saavutaan itse kaupunkiin.
Linjuri ajoi eteenpäin. Tie vei sitä koko ajan alemmas, lähemmäs meren pintaa. Se halkoi laajan laavakentän. Täällä oli tulivuori purkautunut kahdesta aukosta vuonna 1949 ja syytänyt aukoistaan laavaa ja tuhkaa. Kuuma laavavirta sammui vasta meressä. Lähellä rantaa oli banaaniviljelmiä, melkoisen suuria, osa kasvihuoneissa. Kuulimme, että tulivuoren sylkemä tuhka on ravinteikasta mutta että se tarvitsee parantamista ”oikealla” mullalla ja maalla, jota on tuotu pohjoisempaa.
Yhä lähemmäs merta ja banaaneja laskeutui mutkitteleva maantie. Kunnes äkkiä näkyi rakennusryhmä. Se oli Puerto Naosin kuulemma melko kontrolloimattomasti rakennettu suuri hotellitaajama. Keskellä banaanipeltoja! Ei siellä näyttänyt olevan mitään muuta. Myöhemmin luin matkaoppaasta, että lomalaiselle on siellä sentään viihdykettä. Mm. pitkä hiekkaranta, rantatie ja ravintoloita. Siellä on hyvä satama kalastajaveneille. Mutta maantielle ei nähdäkseni kannata lähteä kävelemään, sillä se kulkee kuin kuilussa banaaniviljelmien keskitse eikä varmaan kolmimetristen aitojen ylitse näe muuta kuin taivasta vähäsen. – Puerto Naosin tiellä tämä oli minulle järkytys.
Saaren toisella puolen Puerto Naosissa vaihdoimme sellaiseen bussiin, jossa opas puhui vuoron perään murteellista saksaa ja surkeata englantia. Ehkä olisimme ymmärtäneet paremmin toisen bussin hollantilais-espanjalaista selostusta. Tämä bussi kulki ensi alkuun samaa reittiä kuin olimme tulleet, kohti pohjoista. Istuimme meren puolella, joten näimme sen melkein koko ajan. Banaaniviljelmiä, banaaniviljelmiä, banaaniviljelmiä. Loputtomiin. Ja mutkia tiessä. Ja vuoria. Ja syviä rotkoja. Matkustimme vuoroin ylemmäs, vuoroin alemmas. Barrancojen reunoja kierrellen. Läpi länsirannikon vauraalta näyttävien banaanikeskusten, kylien ja pienten kaupunkien, kuten Tazacorten.
Kuruista laajin ja mykistävin on Barranco de las Angustias, joka on syntynyt kun Taburienten tulivuori muinoin purkautui ja sieltä lähtivät maa- ja muut ainekset vyörymään pysähtyen vasta saavutettuaan silloisen rannan. Toisen, vähemmän dramaattisen, selityksen mukaan rotkon on aiheuttanut normaali, hidas eroosio. Laakson suuruuden tajuaa kun sitä katselee ylhäältä. Liki 700 metrin korkeudessa Timen huipun luona on näköalapaikka Mirador El Time. Siihen pysähdyttiin. Olisi voinut nauttia kupposen kahvia. Minulta ja muulta naisväeltä meni koko aika vessaan jonottaessa. Pentti jäi katselemaan Angustiasin maisemia ja ihmettelemään, miten syvällä kulki tie joka oli tuonut meidät sinne missä olimme. Kun sieltä katsoo suunnilleen samalle korkeudelle millä itse on, näkee ylängöllä rotkon takana Los Llanos de Aridanen, joka on aika iso ja vauras paikkakunta. Se sijaitsee Aridanen laaksossa, vaikkei Timen korkeuksista katsottaessa näytä siltä kuin se olisi laaksossa.
Matka jatkui mutkittelevia teitä pitkin. Ohi vilahti kyliä. Siellä täällä kasvoi traakkipuu ja talojen luona mandariinipuita. Sikäläisillä ihmisillä on hienot jylhät maisemat, mutta kovin syrjässä muusta maailmasta he ovat. Maaseutu autioituu, nuoret muuttavat pois ja vanhat jäävät kotikonnuilleen. Ihan kuin Suomessa.
Jossakin kohtaa bussimme joutui odottelemaan pitkään, sillä kolari oli tukkinut tien. Katselimme tien vierellä odottavia paikallisia. Silmiinpistävän monet näyttivät olevan lauantain laitamyötäisessä ja luultavasti matkalla Puntagordan mantelinkukkafestivaaleille kuten mekin.
Täällä oli kanarianmäntyjä (Pinus canariensis) kasvavaa metsää. Ihmeen jyrkkiin kohtiin puu onnistuu kiinnittämään juurensa. Jossakin kohtaa oli ollut metsäpalo, mutta mänty on niin luja, niin paksukaarnainen, ettei tuli sitä hevin polta, mustuttaa kuorta ainoastaan. Puuhun kasvaa uudet neulaset.
Kallioiden kupeilla on keltaisina, suippoina toppina kukkivia mehipuita (ehkä laji Aeonium manriqueorum) ja ”mehiruusuja” jotka näyttivät kiinnittyneen pelkkään kiveen. Myös ”mehiruusut” ovat mehipuita, sillä mehipuissa on aina tyvellä lehtiruusuke ja ”puuna” pidetään ilmeisesti kukkavanaa. Jotkut lajit ovat kukkiessaan aika korkeita.
Siellä missä multaa on vähän enemmän, näkee paikoitellen kanarianlaventelia (Lavendula pinnata), jonka varsien latvoissa on sinisiä kukkahuiskiloita. Mantelipuita (Prunus fuccis) näyttää olevan myös luonnontilaisilla paikoilla ihmisille mahdottomissa paikoissa kaukana asutuksesta. Ehkä ne ovat karanneet viljelystä luontoon. Linnuthan kuljettavat siemeniä ja kylvävät niitä ulostaessaan.
Matkaohjelmassa oli maisemien katselua ja ajelua teitä pitkin Garafían eli Santo Domingon seudulle saakka. Tänne tulimme myös guanchien takia, sillä näiltä main on vuorten seinämistä löydetty heidän petroglyfejaan. Käännyimme tielle, joka vie kohti saaren keskiosaa, kohti Taburienten kalderaa ympäröiviä vuoria. Sukelsimme pilveen. Se oli niin tiheä, ettei huippuja voinut nähdä. Alkoi sataa tihuutella. Olimme menossa Zarzan kulttuuripuistoon, jossa on pieni guanchien kulttuuria esittelevä museo ja polun päässä kallioseinämiä joissa on kalliopiirroksia.
Satoi ja oli koleahkoa. Turistiryhmämme lähti maastoon, tekemään suunnilleen kahden kilometrin pituisen lenkin. Nyt oltiin lehtipuumetsässä: Täällä kasvaa laakeripuita – lajeja en tiedä – ja puukellokanervia (Erica arborea), joissa oli nuput. Näin nyt läheltä kanarianvalkovihman (Chamaecytisus proliferus) jota saarella kasvatetaan vuohien rehuksi. Maaseudulla on vuohitaloutta. Zarzassa notkelman pohjalla kävellessä kuuluikin kellon kalkatusta. Varmaankin vuohenkello kilkatteli lähistöllä.
Mutta nyt asiaan: olimme katselemassa guanchien petroglyfejä eli kalliopiirroksia. Niitä on kallioiden seinämissä. Ne esittävät spiraaleja ja meandereja ja sanoisin: jotulintarhoja. Mikä kuvioiden tarkoitus on, siitä osaavat viisaimmatkin tutkijat esittää pelkkiä arvailuja. En esitä arvailua minäkään. Mielestäni oli hauskaa päästä näkemään kuviot. Ja on hyvä, että nykyisin osataan antaa arvoa kulttuurille, jonka oli luonut ennen espanjalaisten tuloa Kanariansaaria asuttanut kansa. Kalliopiirroksia on La Palmasta löydetty useasta paikasta. Museossa oli myös irtokiviä, jotkut melko isoja, joihin on kaiverrettu samanlaisia kuvioita.
Takaisin linja-autoon. Nyt oli vuorossa Puntagorda ja mantelinkukkajuhla. Mitä mahdoin odottaa? Hillittyä seurustelua ja syventynyttä kukkivien mantelipuiden katselua kai. Ei se sellaista ollut. Juhla toi jollain tavoin mieleen vapun. Oli musiikkia, sangen kovaäänistä soitantoa, rihkamakauppiaita, napostelukojuja, ilmapallokauppias päätellen siitä että joillakin lapsilla oli ilmapallo, kojuja joista sai ostaa juotavaa. Puuttui vain perisuomalainen olutteltta. Olisikohan sellainen johonkin mahtunut? Tasaista taisi olla ainoastaan koulun pihalla ja aukiolla jolla tanssittiin. Teltan kyllä korvasi pitkä rivi kojuja, joissa myytiin vettä väkevämpiä juomia. En tiedä, kuinka moni ajatteli mantelipuita, sillä puita ei juhlapaikalla pahemmin edes ollut. Ne olivat vähän sivummalla.
Viihdyin aika huonosti, joten hakeuduimme sivutielle jonka varrella oli mantelipuitakin ja pari ruusua. Moni muukin juhlavieras poikkesi tänne, mutta etsimään pissapaikkaa. Olihan täällä pusikkoa, jonka takana saattoi toimittaa asiansa. Näimme kaksi vuohta, tai pikemminkin niiden sarvet aitauksen takana. Mutta koska päät olivat tielle päin, niitä mitä ilmeisimmin kiinnostivat ihmiset jotka juhlapaikalta poikkesivat sivutielle.
Puntagordassa on hyvin paljon mantelipuita, ja nyt kun ne kukkivat valkoisena ja vaaleanpunaisena pilvimerenä, siellä näytti varsin sievältä. Appelsiinit ja mandariinit loistivat oranssinvärisinä palloina muhevanvihreiden lehtien seassa. Täällä oli sekä hyvä- että huonokuntoisia taloja. Kovin pienissä mökeissä La Palmassa on asuttu. Mitenkä sitä köyhempi väestö muuallakaan on asunut?
Kylästä emme kuitenkaan saaneet kokonaiskuvaa, koska linja-autokin parkkeerasi lähelle juhlapaikkaa. Nyt siellä oli paljon ihmisiä, sillä tapahtuma jota on vietetty kolmisenkymmentä vuotta, kuuluu olevan suosittu ja keräävän juhlijoita pitkienkin matkojen päästä. Varmaan moni nauttii alkoholia reippaasti. Ehkä myös tappelee, sillä miksi muuten ambulanssi olisi saapunut päivystämään. Oli vasta iltapäivä.
Kokonaisuutta ajatellen retki La Palman läntisiin osiin oli meistä antoisa. Linja-autonkuljettaja vei retkueen turvallisesti, kaikista kiharaisista mutkista kunnialla selviytyen samaa tietä takaisin Puerto Naosin luo. Täällä vaihdoimme takaisin hollanninkielisen oppaan bussiin.
Kun auto puikahti esille Cumbrevuoren toisella puolella, oli jälleen pilvistä. Pasaatituulen kehittämiä pilviä.
Tälläkään kerralla en ravintolassa osannut kerätä lautasilleni sopivan vähän ruokaa.
Maanantaina 31. 1.
Aamiainen on melkein yhtä runsas kuin illallinen, mutta toisella tavalla. Aamuisinkin on vaarana syödä liian paljon. Toisaalta on tietenkin hyvä tankata, niin ei kovin pian tule nälkä. Puuroon emme ole kajonneet, emme myöskään liha- ja kalaruokaan. Sen sijaan kelpasi jogurtti, johon voi valita raksuja ja siemeniä ja pähkinöitä yli kymmenestä ruukusta. Ja tietenkin meille maistuvat sämpylät ja kahvi ja minulle ”espanjalainen munakas”, jossa munan kaverina on pieniä perunakuutioita. Enkä tietenkään jättänyt juomatta tuoremehua, jota tehdään tehosekoittajalla. Onpa hyvää! Tätä herkkua voisin tehdä myös kotona, vaikka guavemehu pitäisikin unohtaa. Taburienten aamiaisella on tarjolla myös samppanjaa ja aitoa kaviaaria. Meistä hieman outoa aamiaisruokaa. Ehkä olemme liian vaatimattomia ymmärtämään niiden päälle. Tosin kovin moni ei näytä käyttävän hyväkseen tilaisuutta syödä kaviaarileipiä yhdessä samppanjan kanssa.
Tänään lähdimme autolla kohti etelää. Olimme vuokranneet ajopelin, Volkkarin. Tuntui olevan vähän Polo, moottori huusi hirveästi pienissäkin ylämäissä. Oikea tie löytyi helposti. Aurinko paistoi, joten sää ilmeisesti suosii meitä. Saaren eteläosa on takuuvarmasti aurinkoista seutua, kuulemma. Meri jäi vasemmalla kaukana syvälle alapuolellemme kun auto kiiti ylemmäs kiivenneellä tiellä. Ensin aioimme Mazoon, tunnettuun keramiikkapajaan, mutta emme sinne löytäneet, vaikka melkein löysimme. No, poiketaan palatessa, päätimme.
Ohitimme jähmettyneen laavavirran. Olimme kavunneet mäntymetsävyöhykkeelle, mutta välillä olimme muillakin kasvillisuusvyöhykkeillä, sellaisilla joilla viihtyvät erinomaisesti mm. lukuisina yksilöinä isoja litteitä lehtiä kasvattavat viikunaopuntiat (Opuntia ficus-indica); itse asiassa ”lehdet” eivät ole lehtiä vaan varsia ja lehdet ovat pelkkiä piikkejä. Luulen, että näkemäni opuntiat ovat juuri viikunaopuntioita. Sen lehdillä on La Palmassa, kuten moniaalla muuallakin kasvatettu kokinillakirvoja, joista saadaan hienoa punaista väriainetta. Viikunan hedelmiä syödään. Lienevät maukkaita.
Halusin valokuvata paikallisia markettoja (Argyranthemum-laji). Kohdassa, jossa ei ollut mutkaa mutta sen sijaan näitä ”päivänkakkaroita”, Pentti pysäytti auton. Otin monta kelpo valokuvaa, paitsi markettatuppaista ja viikunaopuntiasta myös tummansinikukkaisesta kurjenmiekasta (jokin Iris-laji), joka totisesti yllätti minut, varsinkin kun meillä on kukkapenkissä mielestäni samanlainen. Iiriksen lajinimeä en varmaan ikinä saa selville. Tien toisella puolella oli talo. Olimme asutulla seudulla. Kurjenmiekka saattoi olla lähtöisin jonkun kukkapenkistä. Tai sitten ei.
Voi voi, miten hyvään paikkaan auto oli pysäytetty. Täältä sai hyviä maisemakuvia tyypillisestä itärannikon rinteestä. Ja jos tällä kohtaa olisi kasvanut pitkänhuiskea kartiosoihtu (Asphodelus aestivus), jolla on terävien lehtien ruusuke tyvellään ja lähes valkoiset pienet kukat huiskiloina varsien päässä, olisin katsonut sitä tarkemmin. Nyt sain tyytyä vilahduksiin ohikiitävän auton ikkunasta.
Ennen kuin tulimme viinistä tunnettuun Los Canariosiin eli Fuencalienteen ajoimme varjoisan mäntymetsän lävitse. Pysähdyimme – kartanlukua varten – ja haistelimme pihkaista metsäntuoksua. Halusimme mennä katsomaan San Antonio -tulivuorta, joten meillä ei ollut mitään syytä pysähtyä viinikaupunkiin, vaikka olisihan siellä voinut vähän turisteerata. Hieman olimme eksyksissä, mutta pääsimme pian sinne minne aioimme.
Tulivuorella käynti oli minulle yllätys, sillä olin mielessäni ajatellut, ettemme menisi niin pitkälle etelään. Minulle olisi riittänyt Mazo. Mutta hyvä, että tultiin. Maksoimme sisäänpääsymaksun, joka tuntui isolta. Pentti muisti tulivuoren kraatterille nousunsa Islannissa: ei ollut pääsymaksua. Islantilaiset eivät ymmärtäneet ansaita luonnonnähtävyksillään, vaan kaikkea sai katsella ilmaiseksi.
Viimeksi vuonna 1677 purkautunut San Antonio on varmaan suositumpi paikka kuin Pentin tarkastama tulivuorikeila Islannissa. Katsoimme alkajaisiksi tulivuorenpurkauksia selvittelevän elokuvan ja nautimme kahvit. Sen jälkeen olimme valmiit kävelylle. Halkaisijaltaan suunnilleen puolikilometrisen kraatterin reunalla on polku. Me turistit kuljimme hanhenmarssia, mutta kyllä siinä silti yksilöllisyytensä säilytti, koska maisema on laaja. Toisella puolella oli syvä kraatteri jonka sisällä kasvaa mäntyjä, toisella puolella tulivuorikeilan rinteet. Ne ovat vuoren sisuksista ympäriinsä purkautuneesta laavahiekasta ja tuhkasta syntyneitä, kaukaa katsoen sileiltä näyttäviä korkeita jyrkkiä mäkiä.
Maiseman on mustanharmaa, mutta on tuhkassa myös punaista väriä. Yhtä tummalta näyttää olevan kaukana katselupaikkaa alempana, aivan meren rannalla asti, siellä missä Fuencalienten majakka sijaitsee. Sinne tähyilimme. Luonto mykisti minut, vaikka en silti malttanut olla ihan hiljaa.
Pohjoisen suunnalta saapui pilvi. Pentti tosin oli sitä mieltä, että pilvet tulivat etelästä. Tällä seudulla piti aina olla aurinkoista, mutta tänään taivas näytti vetävän peitteen auringon eteen. Tuuli viileästi ja tuli hieman vilu.
Näkyikö muuta kuin valtavan isoja hiekkakasoja ja meri kaukana? Näkyi banaaniviljelmiä ja rinteellä taloja ja polulta näyttävä tie. Oli kovin mustaa, mikä sai melkein uskomaan, ettei siellä ole muuta kuin paljasta tuhkaa. Erehdys: olimme viininviljelyalueella ja edessämme oli mitä todennäköisimmin kukoistavia viinimäkiä, joita nyt ei erottanut. Viiniköynnökset (Vitis vinifera) ovat tähän aikaan vuodesta lehdettömiä ja siis näkymättömiä. Nyt kuuluu olevan köynnösten leikkaamisen aika. La Palmassa köynnökset pidetään matalina, niin että ne lähes ryömivät maata pitkin. Arvaan, että näin menetellään ankaran tuulen takia, etteivät ne katkeaisi puhurien riepotteluissa.
Pentin teki mieli mennä käymään majakalla. Mikäs siinä. Autoon ja tien päälle. Mutta missä kulkee oikea tie? Joku tie löytyi ja viitoituksesta päätellen se ehkä on se mikä sen piti olla. Vaikka meni aivan väärään suuntaan. Olisihan jo pitänyt tietää, että La Palmalla tiet näyttävät ensin menevän väärään suuntaan, mutta lopulta kääntyvät, mutkien jälkeen, sinne minne niiden toivoo menevän. Tällä tavalla kilometrejä kertyy erittäin paljon. Tällä kertaa en käsittänyt, että mutkia tarvitaan niin paljon kuin niitä tarvitaan, sillä San Antonion kraatterin reunalta katsottaessa rannikko näytti melko tasaiselta.
Ajoimme Los Indiosin läpi. Tyypillisesti jyrkkään paikkaan rakennettuja taloja, ja sikäli kuin ehdin huomata, ne ovat varsin hyväkuntoisia ja monien luona on kukkaistutuksia. Pentti keskittyi mutkiin ja kaarteisiin. Ihmettelin, miten on mahdollista, että ihmisiä asuu niin vaikeiden kulkuyhteyksien päässä ja niin kertakaikkisesti Jumalan selän takana. Paljon en ehtinyt ihmetellä, kun minusta taas kerran näytti siltä, kuin olisimme jo melkein rantaviivalla ja tie kuitenkin kääntyi pohjoiseen. Erehdyin, sillä oli vielä yksi mutka. Ja sitten ne loppuivatkin.
Matka vei mustaan maisemaan. Oli kuin olisi oltu valtavalla nokipellolla. Mustaa hiekkaa ja mustia jähmettyneitä laavavirtoja. Tämä kaikki aines ei ollut peräisin San Antoniosta vaan 1971 purkautuneesta Teneguíasta. Ohitimme sinne osoittavan tienviitan. Me halusimme majakoiden luo. Tulivuorta, vuoren korkuista mustaa tuhkakekoa, emme nähneet, sillä tie kulki aivan sen juurella niin lähellä ettei huippua voi nähdä.
Alkoi sataa. Pian sade yltyi. Maisema oli musta ja paljas, kunnes se muuttui ja edessämme oli banaaniviljelmä. Ei totisesti mikään pieni kasvimaa, vaan valtava. Tie oli jokseenkin suora. Se kulki kuilussa, jonka kummallakin puolella kohoaa korkeita kasvihuoneita ja betoniharkoista rakennettuja muureja, joiden sisäpuolella banaanikasvit kasvavat. Saimme sellaisen vaikutelman, että banaanikuiluteitä on loputtomiin. Sellaiselta raitilta ei näe juuri mitään. Ylitimme ”poikkikatuja”. Myös ne ovat suoria, joskus hyvin pitkiä viljelylohkojen välissä olevia kuiluja, jotka näyttävät ulottuvan mereen tai sitten, päätien toisella puolella, vuorenseinään. Todella suurisuuntaista ja suurimittaista viljelyä.
Samat banaanipellot ja kasvihuoneet olimme huomanneet kraatterin reunalta, aavistamatta miten laajoja ne läheltä katsoen ovat. Olimme todella hämmästyneitä. Meille ennen näkemätöntä. Ehkä juuri täällä on kasvatettu nekin banaanit, joita meillä on eväänä.
Käsitin, ettei ehkä ole kovinkaan hullua asua rauhoittuneiden tulivuorten rinteisiin kasvaneissa kylissä. Tulivuoren kyljellä tosin! Työpaikka on lähellä.
Kun viljelyalue päättyi edessämme aukeni jälleen musta maisema. Ehkä vieläkin mustempana, sillä sade valui tiheänä, kuin kaatamalla taivaalta maahan. Kellanvihreät tyrskyputkituppaat antoivat mustalle maisemalle eloa. Emme astuneet ulos autosta, koska sade oli raju, sanoisin yltäkylläisen tiheä. Säälin mielessäni niitä muutamia vaeltajia jotka tupsahtivat näkyviin. Majakan luona on uimarantapoukama ja sen luona kahvila. Siellä jotkut varmaan pitivät sadetta. Otimme esille eväshedelmämme. Olimme vähän aikaa parkkipaikalla. Ja koska sade ei osoittanut loppumisen merkkejä vaan pikemminkin yltyi, ajoimme pois. Auton ikkunasta otimme muutaman valokuvan.
Löytyyköhän nyt tie, aprikoimme. Olivatkohan molemmat karttamme vanhentuneita, sillä oli vaikea löytää sinne minne aioimme. Osuimme sivutielle, mutta ei se meitä pahemmin haitannut. Tosin kiemuroita olisi saanut olla vähemmän. Siltä tuntui kun olimme tien päällä, mutta ei nyt enää. Tie vei Los Caletasin kautta: talot hajallaan rinteillä, seutu jalan liikkuvalle vaikeaa, kun maasto on niin jyrkkää etteivät kulkuväylät voi mennä suoraan. Koulukkaillakin matka kouluun on pitkä ja autojen takia myös vaarallinen vaikka koulukyydit varmaan tästäkin kylästä on järjestetty. Maata tarkkaan katsoessamme huomasimme, että elinkeinona ilmeisesti on viininviljely. Pentti seisautti auton nähdäksemme paremmin ja ikuistaaksemme vaikutelmia kameralla.
Mutkan kautta päädyimme Fuencalienteen, mistä jatkoimme entisiä ajojälkiämme kohti Santa Cruzia läpi mäntymetsän ja laavamaiseman ja kaukana alhaalla lepäävää merta seuraillen. Sade oli lakannut.
Nyt emme halunneet olla niin hölmöjä, ettemme löydä Mazossa sijaitsevalle kuuluisalle savipajalle. Vaikeutena on se, että kylään vie kaksi rinnakkaista isoa tietä ja että poikkitiet kääntyvät jyrkästi joko jyrkkään ylämäkeen tai alamäkeen. Ratin pitää kääntyä nopeasti. Löysimme perille vanhaan tuulimyllyyn El Molinoon, jonne Ramón Barreto Leal ja hänen puolisonsa Vina ovat verstaansa perustaneet. He valmistavat ns. mustaa keramiikkaa, jonka esikuvana on saaren alkuperäisväestön keramiikka. Guanchit valmistivat esineensä ilman dreijaa ja näin tehdään myös täällä. Muotojen ja koristeiden esikuvat ovat arkeologisissa kaivauksissa löytyneissä esineissä. Guanchien esineet saivat mustan, pikemminkin melkein mustan, värinsä nuotion savusta. Ramón kertoi, että he vähentävät polton loppuvaiheessa hapentuloa, minkä seurauksena syntyy nokea. Polttolämpötila on 700 astetta. Meille näytettiin video. Siitä selvisi, että esineet tehdään – niin olin arvellutkin – ns. makkaratekniikalla, minkä jälkeen ne silotellaan ja tasoitellaan ja hiotaan. Kun ne ovat vielä hiukan kosteat niiden kylkiin uurretaan puikolla kuviot, guanchien esineistä saatujen mallien mukaan.
Ramónin ja Vinan ja heidän poikiensa työ ansaitsee kunnioituksen. He ovat elvyttäneet La Palman alkuperäiskansan kulttuuriperintöä. Näillä entisajan ihmisillä oli varma muototaju. Astioiden kylkiin uurretuilla kuvioilla ehkä oli jokin sanoma, mutta sitähän ei nykyisin osata lukea. Tai he tekivät ne kauneuden vuoksi. Mazon keraamikkojen ansiosta heidät tunnetaan jälleen, ainakin vähän paremmin. Ja ne jotka pitävät keramiikkaesineistä voivat ostaa itselleen hienostuneita mustia saviastioita. Me tietenkin ostimme kulhon. Sitä katsellessani ajattelen El Molinon savipajaa, sen ystävällistä isäntää ja ihmisiä jotka olivat La Palman isäntiä ja emäntiä ennen kuin espanjalaiset valloittivat saaren. Myllyn ja muiden rakennusten ympärillä on erittäin kaunis puutarha. Viherpeukaloitakin ollaan.
Pihapiirissä olevassa toisessa talossa on paitsi omia muiden käsityöläisten tuotteita myyvä kauppa. Siellä oli kaikenlaista. Sieltä ostimme kulhomme. Myyjä oli luultavasti Vina-rouva.
Mazossa on käsityökoulu. Paikkakunnan kirkko kuuluu olevan yksi saaren vanhimmista ja kauneimmista, mutta sitä emme ymmärtäneet mennä katsomaan. Kylä tuntui myös olevan niin monimutkainen asemakaavaltaan, että teki mieli pysytellä turvallisella maantiellä ja ajaa suoraan Los Cancajosiin. Sen reitin osasimme. El Molinossa käynnin jälkeen emme itse asiassa enempää enää kaivanneetkaan. Meillä oli ollut erinomaisen mielenkiintoinen retkipäivä.
Helmikuun 1. päivä ja tiistai, hopeahääpäivämme
Kun ikkunasta katsoi ulos, sää oli tavanomaisen pilvinen ja varmaan myös kolea. Mutta meistä tuntui juhlalliselta ja lämpimältä, sillä me olemme me. Olemme olleet jo aika kauan. Aamiaisella tuntui juhlalliselta. Silti emme hakeneet itsellemme samppanjaa ja kaviaaria. Söimme tavalliseen tapaan ja koetimme välttää täyttämästä vatsaa ähkytäydeksi.
Cumbre Nuevan huipuilla lepäsivät synkät pilvet. Olimme aikeissa lähteä kohti niitä pilviä, sillä meillä oli auto vuokrattuna myös täksi päiväksi. Halusimme El Pasoon ja Caldera de Taburienteen ja paluumatkalla vielä El Pilarin maisemiin.
Tien alkupäässä hotellien yläpuolella on näköalatasanne, josta voi tähyillä niin pohjoiseen kuin etelään, kohti aavaa merta. Täältä näkyy pääkaupunki hyvin. Aivan alapuolella on Los Cancajos. Näki selvästi, että se on tehty jähmettyneen laavavirran päälle, minkä olimme jo ymmärtäneet oleskellessamme hotellialueella.
Palasimme autoon ja Pentti tarttui sen ohjaksiin. Tie on kaksikaistainen, itse asiassa nelikaistainen; toiseen suuntaan vievät kaistat ovat jossain lähellä. Pentti sai ahkerasti kääntää rattia, sillä mutkia piisaa, toisella puolella on rotko ja toisella jyrkkä kallionseinämä. Sää oli varsin pilvinen. Matkasimme samaa reittiä kuin kaksi päivää aikaisemmin Puntagordaan mentäessä. Tunnelin jälkeen sää kirkastui.
Ennen El Pasoa käännyimme tielle joka vie kohti Taburientea. Jo ennen kuin tie alkoi nousta, olimme mäntyvyöhykkeellä. Tie on kapea, asfaltoitu sentään, mutta mitä ylemmäs ajetaan, sen mutkaisemmaksi se käy. Mutkat ovat jyrkkiä, eivät kuitenkaan läheskään yhtä jyrkkiä kuin tien loppuosalla. Toisella tavalla jyrkkää on sen reunamilla, etenkin sen oikealla puolella, jossa korkeat vuorenseinämät kohoavat kohtisuoraan ylös. Tie on rakennettu rotkon syrjään. Pelotti ajatus vastaantulevista autoista, sillä täällä ei juuri ole tilaa ajaa tien reunaan. Ikuinen arvoitus: mitä tehdään, jos vastaan tulee auto, vielä pahempi jos vastaan tulee linja-auto? Ei onneksi ollut vastaanajajia. Parkkipaikalla sen sijaan oli muutama auto. Ja linja-autojakin!
Jalkauduimme. Kävelimme. Maisema oli juhlallisen suuri. Vaikkemme olleet vielä edes ehtineet näköalapaikalle, Mirador de las Chozasille. Vilpoinen tuuli puhalsi, ja minulle oli paljon haittaa kipeistä polvistani ja lonkistani; näin olen kirjoittanut matkapäiväkirjan luonnokseen, mutta tämänkaltainen harmi kyllä unohtuu, minkä panen iloisena merkille. Kävelytie oli ilman mäkiä, mutta sittenkin jouduin tuntemaan itseni kömpelykseksi, toisin sanoen vanhaksi.
Sää oli kirkas – tai lähes kirkas, joten näimme calderaa ympäröivät huiput hetkittäin kokonaan ja niiden laella olevan lumen. ”Kattila”, caldera, entisen tulivuoren kraatteri, on laaja – ympärys 28 kilometriä ja halkaisija 8 kilometriä – sen ”pohja” on noin 1,5 kilometriä merenpintaa ylempänä ja ”kyljet” ulottuvat vähintään 2 kilometrin korkeuteen merenpinnasta mitaten. Yläreunalla ovat huiput. Kalderassa ja sen reunoilla kasvaa kanarianmänty. Pohjalle vie vaelluspolkuja. Onpa siellä myös retkeilymaja. Me tyydyimme olemaan hyvällä kävelytiellä, jolta ihailimme jylhää maisemaa. Valokuvasimme.
Oltuamme Taburienten kattilan reunalla riittävän kauan lähdimme ajamaan pois. Tie oli alaspäin mentäessä vieläkin pelottavampi, ja toivoimme hyvin hartaasti, ettei vastaan tulisi autoja. Pääsimme pois pahoilta mutkapaikoilta ja saatoimme istua penkeillämme vähän rennommin. Ajattelin palmalaisia linja-autonkuljettajia, jotka kuljettavat matkailijoita vaikeisiin paikkoihin. He ovat hyvin taitavia.
Ja ennen kuin tajusimme, vastaan tuli linja-auto. Ajoneuvot seisoivat hetken nokat vastakkain. Linjurin kuljettaja viittilöi meitä väistämään. Pentti lähti peruuttamaan, jolloin automme tömähti tien reunalle tähän kohtaan tehtyyn pikku penkereeseen. Olimme kuitenkin sen verran väistäneet, että linja-auto pääsi ohitse, auton kylki melkein kiinni meidän ajopelissämme. Kuljettaja näytti hieman stressaantuneelta. En osaa edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos kohtaaminen olisi sattunut siinä kohdassa jossa mahdottomat mutkat olivat. Nyt selvisimme loppujen lopuksi hyvin. Tosin vuokra-auton kylkeen tuli isot naarmut ja pikku lommo. Tunnelmamme latistui, kun ajattelimme sitä 300 euroa, joka on vakuutuksen omavastuu.
Ennen kuin jatkoimme matkaa, pysähdyimme hetkeksi hengähtämään ja tutkimaan auton saamia vaurioita. Siellä laidunsi aasi, mutta Pentti ei tainnut sitä huomata. Taisi olla entistä puutarhaa siinä, missä kasvoi pari ihanasti kukkivaa mantelipuuta ja vihmapensaita, jotka olivat kuin valkeiden kukkahuntujen peitossa. Ajaessamme päätielle ohitimme laitumen, jolla oleili verraten pienikokoisia beigen värisiä lehmiä. Päästyämme päätielle Pentti käänsi rattia ja lähti ajamaan kohti El Pasoa.
Halusimme käydä Silkkimuseossa (Museo de Seda), jossa kävijöille esitellään silkkituotteiden valmistusta silkkitoukan käärimistä koteloista kehruuseen ja kutomiseen saakka. Tällä haavaa toukat viettivät (jossakin) hiljaiseloa, sillä mulperipuissa, joiden lehdet ovat niiden ruokaa, ei tähän vuodenaikaan ole lehtiä. Esittely tapahtuu museossa työnäytöksenä neljän viiden naisen voimin. Kävijät saavat katsella työn vaiheita. Silkillä on La Palmalla vuoteen 1513 ulottuvat perinteet. Valmistuksen parasta aikaa olivat 1700- ja 1800-luku. Vanhoista valokuvista näkee, että silkin valmistus oli aikanaan peräti teollisuutta. Vanhat työtavat eivät enää lyöneet leiville, kun 1800-luvun lopulla otettiin käyttöön uudenlainen tekniikka ja tekosilkki alkoi vallata alaa. Oli kiinnostavaa nähdä oikeaa luonnonsilkkiä. Silkkiäistoukan kehräämä lanka on niin hienoa, että sitä tuskin näkee. Ihminen kiertää sen laitteillaan paksummaksi ja sopivammaksi. Lanka puolataan ja värjätään luonnonväreillä. Korissa oli löyhästi kierrettyä silkkilankaa, useita värejä. Aito silkki on tavattoman pehmeää. Emmepä aiemmin olekaan pitäneet silkkiä kädessämme. Hyvä että museo löytyi, jopa ilman etsimistä, sillä pääkadulla oli hyvät opasteet.
El Paso vaikutti miellyttävältä paikalta. Tosin sielläkin on jyrkkiä mäkiä ja portaita ja valkoseinäisiä taloja. Kirkko seisoo korkealla paikalla. Kurkistimme ovesta sisälle. Siellä oli joukko murrosikäisen kokoisia koululaisia ja valkoasuinen pappi. Heillä tuntui olevan hauskaa. Ulos kuului, että laulettiin jotakin laulua Beethoven 9. sinfonian ”Oodi ilolle” -sävelellä. Kirkon edustalla oli laaja tasanne, jolta on hyvä näköala merelle päin. Uudenaikaisten kerrostalojen vieressä on maalaistalo tai mökki, ehkä parikin, hedelmätarhan keskellä. Olin ajatellut, että joisimme juhlapäiväkahvit El Pasossa, mutta Pentti hoksasi, että on siesta, joten se siitä. Hankkiuduimme El Pasosta pois. Ajaessamme ylämäkeä ilmeni, ettei kerrostaloja kaupungissa järin paljon ole.
Olimme melkein valmiita lähtemään paluumatkalle. Vielä kuului suunnitelmaan poiketa kohti El Pilaria vievälle tielle, kohti etelää sinne missä suunnilleen Cumbre Nueva vaihtuu Cumbre Viejaksi. Tie mutkitteli jonkin verran. Taburienten tie oli ollut minulle niin suuri koettelemus, että olin nytkin pelosta suunniltani. – Olin kai lukenut matkaopasta väärin, sillä luulin, että edessä ovat vehmaat mäntymetsät vehmaalla seudulla. Suuri erehdys! Tulimme ensin omituisen kosteaan mäntymetsään, jossa oksilla riippui naavaa ja jäkälää, niin että tuntui hieman aavemaiselta. Oli hämärää. Oli myös koleaa. Pysähdyimme täällä hetkeksi.
Matka jatkui hiljalleen ylemmäs, kunnes näkymä vaihtui aukeaksi laajaksi maisemaksi. Maa oli mustaa laavahiekkaa ja tuhkaa, ja sitä elävöittivät yksittäiset enimmäkseen pienehköt männyt, jotka eivät näyttäneet kovinkaan hyvinvoivilta, kellertävästä väristään päätellen. Ehkä ne kuitenkin voivat hyvin. Ainakin Teneriffalla on istutettu mäntyjä, ja kuvassa ne näyttävät hieman samanlaisilta kuin täällä olleet pikkumännyt. Taustalla kohosi tulivuorien keiloja, lähimpänä Pico Birigoyo ja etäämmällä monen monta. Jylhää ja avaraa, outoa mustaa tienoota.
Tavattoman kylmä tuuli puhalteli. Pohjoisen suunnalta saapui pilvi, yhtä nopeasti kuin televisiossa joskus nopeutettuna näytettävä pilvi. Ajattelin mielessäni, että tuossa tulee pilvi samalla korkeudella jolla seisoimme ja että se sulkee meidät sisäänsä. Ovatko pasaatituulet aina yhtä nopealiikkeisiä, en tiedä.
Nousimme autoon ja aloimme ajaa tietä, joka kulkee Cumbre Nuevan itäpuolitse alas rannikolle. Pilvi tuli yhä paksummaksi. Se oli pian läpinäkemätön melkein auton tuulilasin takana jo. Aavemaista! Tie sentään jotenkin erottui. Valokuvaamaan siinä ei uskaltanut pysähtyä, vaikka miten kovasti teki mieli. Ei kuvassa kyllä mitään olisi näkynytkään.
Vähitellen pääsimme pasaatituulen tuoman pilvimeren alapuolelle. Autoajelumme halusin lopettaa käyntiin siinä pyhiinvaelluskappelissa, jossa säilytetään ihmeitä tekevää Lumimadonnaa. Kappeli ja kylä, jos siellä on kylä, Santuario de Nuestra Señora de las Nieves, sijaitsee vuorilla neljä kilometriä Santa Cruzista koilliseen. Olin ajatellut vilpittömästi tutkiskella itseäni; koenko hartauden ja Neitsyen rakastavan voiman. Olin utelias. Reitin piti olla selvä. Outoa oli, ettei pikkupaikkakunnilla ollut nimiopasteita, joten emme päässeet selville siitä, missä milloinkin olimme. Kylät olivat hyvin lähellä toisiaan. Ajoimme harhaan. Meidän olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, mutta jatkoimme suoraan eteenpäin ja jouduimme serpentiinitielle, joka vie alas kaupunkiin. Se oli tie, jota olimme kaikin mokomin halunneet välttää. Kääntyä emme voineet. Karttaan on merkitty seitsemän jyrkkää mutkaan pohjoiseen päin ja kuusi etelään päin. Juuri ennen kuin saavutaan kaupungille, on vielä yksi pohjoiseen, ennen kuin voi taas kaartaa kohti etelää. Ja koko ajan tie vie vuorelta alaspäin merenpinnan tasolle jyrkkää vuoren kuvetta.
Olin hermona. Pentti selviytyi tehtävästi loistavasti. Olisimme päiväsaikaan ehtineet uudemman kerran yrittää Lumimadonnan kappeliin, mutta en kyennyt, koska olin yhä pyörällä päästäni. Eikö madonna halunnut meitä tapaamaan itseään ja ohjasi meidät väärälle tielle! Uskoisiko tuota?
Katsoin mitä matkaoppaassa kerrotaan Lumimadonnasta, La Palman suojeluspyhimyksestä: Se on 80-senttinen terrakottafiguuri, joka valmistettiin Flanderissa 1300-luvulla ja tuotiin 1500-luvulla Kanariansaarille, La Palmalle. Kappeli, jossa kuvaa säilytetään, rakennettiin 1600-luvulla paikalle, jolla Marian kerrotaan ilmestyneen. Ostin Lumimadonnaa esittävän postikortin: Mariaa ja hänen lastaan tuskin näkee, sillä hänet on puettu sangen prameaan pukuun. Ihmekös tuo, sillä puku on koristeltu lukuisin jalokivin, joita saamastaan avusta kiitolliset uskovaiset ovat lahjoittaneet auttajalleen.
Retkeily vuokra-autolla oli päättynyt. Pentti soitti vuokraamoon sekä matkanjärjestäjän Outille ja selitti asiaa. Vuokraamosta kehotettiin olemaan huoletta, mutta muistutettiin pariinkin otteeseen puhelimessa ”remeber me”. Olisimme kyllä olleet valmiita muistamaan autovuokraamon edustajaa muutaman kympin lahjuksella, mutta siihen ei sitten tullut tilaisuutta. Ilmeisesti Outi oli painokkaasti muistuttanut autovuokraamolle, miksi tuollaisista pikkuseikoista ei kannata välittää, jos haluaa yhteistyösopimuksen jatkuvan.
Söimme hotellissa iltapäivän eväsaterian. Myöhemmin lähdin kävelylle. Halusin hakea rannalta pari laavakiveä matkamuistoksi.
Illallisella osasin syödä sopivan verran hieman paremmin kuin aiemmin.
Keskiviikkona 2.2.
Tänään meillä ei ollut muuta ohjelmaa kuin Santa Cruzissa käynti. Aamiaisella on hauska katsella ihmisiä. Enimmät ovat eläkeläisiä tai melkein eläkeläisiä. Lähellä meitä söi pariskunta, joka nauttii kaviaarista ja samppanjasta. Joka aamu kumpikin hakee itselleen tummaa ja punaista kaviaaria ja herra tuo rouvalleen lasillisen samppanjaa. Suon sen heille. Hyvä ruoka on yksi kohokohta matkalla. Mies ja nainen valokuvailevat toisiaan ruokavatien äärellä. Näin he voivat kotona näyttää tuttaville, miten he nauttivat matkallaan. Jos jotkut saapuvat aamiaiselle helleasussa, tietää heidän saapuneen La Palmalle edellisenä iltana. Kyllä he pian huomaavat, etteivät ole pukeutuneet sään mukaan. Tarjoilupöydille tuodaan vaunuilla uusia ruokia lähes päättymättömänä toimena, sillä aterioijia on kahden ison hotellin verran. Henkilökunta on ystävällistä.
Vuorten huipulla oli pilviä. Ja ylimpänä lunta. Bussipysäkille kerääntyi jälleen kaupunkiin lähtijöitä. Bussi tuli melkein täyteen. Kaupunkiin ajattaessa saa ensivaikutelman La Palman komeista maisemista, mikäli on saapunut vasta äsken. Tavattoman hieno näköala merelle ja mutkia sopivasti.
Tänään aioimme käydä fransiskaaniluostarin (Convento de San Francisco) kirkossa ja museoissa, jotka on sijoitettu luostarin rakennuksiin. Kävelimme jälleen pitkin Calle O’Dalya. Näimme tuttikoiran isäntineen. Koiralla oli tänään sininen tutti. Edellisellä kerralla se oli beige.
Halusimme katsastaa San Franciscon kirkon, mutta se oli jälleen kiinni. Museoihin sen sijaan pääsi sisälle. Siellä oli arkeologinen osasto. Se esittelee guanchien kulttuuria: hautoja ja muumioita – guanchit palsamoivat vainajansa – kivisiä työkaluja, ilmeisesti palmunlehdistä tehtyjä koreja, keramiikkaa enimmäkseen siruina. Siellä oli kansatieteellinen osasto. Sisällöltään sitä sivuavat kokoelmat, jotka esittelevät tupakkaan ja silkkiin liittyvää (pien)teollisuutta. Siellä oli luonnontieteellinen osasto, jonka vitriineihin oli täytettyjä eläimiä, erityisen paljon lintuja, sekä suunnaton määrä simpukankuoria. Oli siellä myös maalaustaiteen osasto. Esillä oli maisematauluja ja joitakin oikein hyviä muotokuvia.
On todella merkillistä, miten vähän jää mieleen museokäynnistä. Sitä en ihmettele, jos käynnistä on kulunut pitkä aika, mutta että pari kolme viikkoa riittää haalistamaan kaiken nähdyn muistikuvaksi ilman yksittäisiä esineitä. Ehkä ei tule katsoneeksi keskittyneesti. Ehkä museossakäynti on suoritus, johon matkalla ollessaan ei ole mieltään etukäteen valmistanut.
Museon huoneet sijaitsevat kahdessa kerroksessa tunnelmallisen ristikäytävän vierellä. Keskellä on neliönmuotoinen piha: oikeaoppisen symboliikan mukaisesti siihen on markkeerattu – kivetyin käytävin nurmikolla – paratiisin neljä jokea jotka saavat alkunsa keskellä olevasta lähteestä. Muutaman vuoden ajan olin odottanut pääseväni näkemään tällaisen luostarin sisäpihan. Nyt näin. Sinne on istutettu appelsiinipuita.
Hortoilimme kaupungilla muutaman tunnin. Istahdimme hauskalta vaikuttavaan ulkoilmakahvilaan. Pettymykseksemme kahvi oli huonoa.
Palasimme Los Cancajosiin. Ostin kasvikirjan. Ostimme iltapäiväruuat: leipää, juustoa, tomaatteja, hedelmiä, viiniä. Söimme ne parvekkeella. Ei ollut oikein mitään tekemistä. Alkoi olla sellainen tunne, että voisimme vaikka melkein heti lähteä kotiin. Ryhdyin kirjoittamaan matkapäiväkirjan konseptia. Tutkiskelin kasvikirjaa, joka osoittautui sangen kiinnostavaksi.
Illallisella en ahnehtinut liikaa.
Torstaina 3. 2.
Lähdimme jälleen Santa Cruziin. Halusimme mennä kauppahalliin ostamaan hedelmiä kotiin vietäväksi. Näimme taas tuttikoiran isäntineen. Kuljeskelimme kaupungilla. Nyt oli siinä määrin lämmin päivä, että minä nähtävästi uuvuin. Ainakin kulkemiseni oli vaivalloista. Jalat olivat painavat, polvet kipeät ja minua hengästytti. Koska näin oli, päätimme olla menemättä kauppahallille asti. Hetken mielijohteesta hakeuduimme sivukadulle. Niin, halusimme katsoa, millainen on lastenpuisto, joka on merkitty karttaan. Sinne vievä katu nousi ylämäkeen. Puisto oli tavallinen, tosin aika iso leikkipaikka kiipeilytelineineen palmujen ja muiden puiden alla. Yhtään lasta siellä ei ollut, ei kai ollut leikkiaika. Istuimme hetken penkillä ja jatkoimme sitten matkaa. Oli mäkeä ja mutkia eivätkä talot suinkaan olleet samalla tasolla. Tunsin jaloissani santacruzilaisen kaupunkitodellisuuden.
Päästyämme alakaupungille hakeuduimme Avenida Marítimalle. Löysimme sieltä kivan katukahvilan. Sellaisia siellä on vierivieritysten. Joimme kahvit ja minä pistelin suuhuni kakunpalaani. Oli etelämaalainen tunnelma. Koska meillä ei ollut mitään tekemistä kaupungilla, palasimme Los Cancajosiin. Ostimme Sparista kotiinviemiset itsellemme ja tuliaiset Anna-Maijalle, joka oli meillä kotimiehenä hoitamassa eläimiämme ja huolehtimassa talostamme.
Nautimme lomamme viimeisen iltapäivän viiniaterian ja ryhdyimme pakkaamaan. Ja kun oli ilta, menimme illalliselle. Vihdoin olimme oppineet syömään sopivan verran, ei juurikaan liikaa.
Perjantaina 4. 2.
Meillä oli aikainen herätys, mutta kuitenkin sen verran myöhäinen että ennätimme rauhassa syödä aamiaista. Viimeisen kerran Taburienten aamiainen. Viimeinen lasillinen ihanaa tuoremehua. Viimeinen kipollinen vaaleanpunaista jogurttia erilaisen raksujen ja naposteltavien kanssa. Viimeinen pala ”espanjalaista munakasta”, jossa on pieniä perunakuutioita. Viimeiset aamukahvit ja juustosämpylät.
Taksi haki meidät hotellin edestä ja vei meidät lentokentälle. Tapasimme siellä vielä kerran mukavan oppaan Outin. Hän kertoi, että tänään oli tulossa kaksi matkustavaista Suomesta. Sääli, sillä La Palma on hyvä lomakohde. He pääsevät suoraan karnevaalihumuun, sillä tulevana viikonloppuna alkaa karnevaalikausi. Santa Cruzissa on silloin tapana sirotella kaikkialle ja kaikkien päälle vauvatalkkia. Outi kehotti meitä saapumaan ensi vuonna uudestaan karnevaalin aikaan.
Lentokoneen lähtö myöhästyi. Paikallisia menijöitä oli aika paljon. Joillakin oli kädessään iso ruskea kirjekuori, joka selvästi näytti röntgenkuvakuorelta. He olivat ilmeisesti menossa Teneriffalle lisätutkimuksiin suurempaan sairaalaan. Lentokone on todella kuin raitiovaunu tai linjuri, niin kuin Pentti asiaa luonnehtii. Saarelta toiselle ei pääse millään maakulkuneuvolla, ja laivat kulkevat hitaasti ja harvakseen.
Teneriffan lentokentällä joimme viimeiset kahvit Kanariansaarilla.
Kotimatka sujui hyvin. Tosin lentokoneessa on kiusallisen ahdasta. Oikein suurikokoisella matkustajalla on taatusti hyvin tukalaa. Pentti torkkui paljon ja minä kirjoitin matkapäiväkirjan luonnosta inspiraation vallassa. Voisi kai sanoa, että minulla kynä sauhusi.
Suomessa oli melkoinen pakkanen ja lunta oli satanut aika paljon. Oli ilta ja pimeä. Juttelimme Anna-Maijan kanssa ja veimme sitten hänet kotiinsa Vihdin kirkonkylälle. Oli perjantai. Perjantaisin tapaamme nauttia pullollisen viiniä ja syödä sen kanssa juustoa ja patonkia, yleensä myös salaattia ja viinirypäleitä. Nyt meillä oli lapalmalaiset ruuat, joskaan ei salaattia eikä viinirypäleitä.