Kaupunginosasarja: Historian havinaa Pernajan kirkonkylällä

Per­na­jan kirkonkylän his­to­ria on rikas ja kiin­nos­ta­va. Kuninkaantien kauneus on tuonut kylälle asukkai­ta, ja jos kil­pail­taisi­in remon­tin nopeusen­nä­tyk­ses­tä, se voisi hyvinkin men­nä Per­na­jaan.

Kuninkaantie kul­jet­ti Per­na­jan kirkonkylälle

Keskel­lä idyl­listä Per­na­jan kirkonkylää, mutkas­sa tien kupeessa on 1800-luvul­la raken­net­tu kau­nis keltainen talo. Sen jotkut saat­ta­vat vielä muis­taa entisenä kaup­pana, joka aikoinaan palveli lähi­tienoon asukkai­ta. Vuon­na 2005 taloon puhal­let­ti­in uut­ta henkeä, kun Kaj ja Irma Wen­nerqvist osti­vat talon itselleen. Mut­ta miten ihmeessä maail­maa ja Suomeakin kiertänyt pariskun­ta löysi tien­sä juuri Lovi­isan Per­na­jaan kirkonkylälle Lah­den keskus­tas­ta?

– Haarukoimme aika laa­jasti koko Suomea. Kyse­limme, etsimme. Kat­soimme Turun suun­taan, pohjoiseen ja itära­jalle. Vähitellen alue alkoi supis­tua Etelä-Suomeen ja siitä sit­ten tänne Per­na­jaan. Suo­ras­taan hur­maan­nuimme Van­haan kuninkaantiehen. Viihdymme oikein hyvin tääl­lä kirkonkylän rauhas­sa. Ehkä ostopäätök­seen vaikut­ti myös Lappeen­ran­nan ja suku­lais­ten läheisyys, Irma ja Kaj ker­to­vat.

Wen­nerqvis­tit kun­nos­ti­vat van­han leipomon pian muutet­tuaan, ja alkoi­vat pyörit­tää kesäkahvi­laa sekä pien­tä anti­ikkili­iket­tä sen takahuoneessa. Bric à Brac on palvel­lut asi­akkai­ta kymme­nen vuot­ta aina toukoku­us­ta eloku­un lop­pu­un. Aloit­taes­saan toim­intansa Irma ja Kaj eivät osan­neet aav­is­taa, että kahvi­las­ta tulisi kovin suosit­tu käyn­tiko­hde, oikea ”Per­na­jan hel­mi”.

– Ilmeis­es­ti kahvi­lalle oli tilaus­ta. Kahvi­la­toim­inta on meille har­ras­tus, ei bisnestä, Kaj ja Irma sanovat.

Rikas his­to­ria kiehtoo

Kun kat­soo Ralf Sjö­dahlin keit­tiön ikku­nas­ta ulos, näkee suo­raan Per­na­jan kirkonkylän his­to­ri­an polt­topis­teeseen. Kylä­tien mutkas­sa on keltainen talo, jos­sa Mikael Agri­co­la syn­tyi vuon­na 1510. Sjö­dahlia kiehtoo Per­na­jan kirkonkylän van­ha his­to­ria. Pienen­pieni kylä on ollut paikallis­val­lan keskit­tymä, jos­sa tehdyt päätök­set ovat levin­neet koko itäiselle Uudelle­maalle. Per­na­ja on kun­nista van­hin.

– 1300-luvul­la Suur-Per­na­jaan kuu­lui­v­at Lovi­isa, Lil­jen­dal, Myrskylä ja Län­si-Lap­in­järvi, Sjö­dahl ker­too.

Pern­ja­jan Tors­by on käytän­nössä Per­na­jan kirkonkylä, joka käsit­tää 1450—luvulla raken­netun kirkon ja noin 50 asukas­ta sen lähet­tyvil­lä. Sjö­dahl tun­tee alueen mie­lenki­in­toiset anek­dootit. Kun hän kul­kee kylän rait­tia tai läh­tee hiih­tolenkille, mieleen pujah­taa aja­tus:

– Kun­pa nämä tiet ja talot osaisi­vat ker­toa tari­nansa. Mitä kaikkea ne ovat koke­neet ja näh­neet!

Sjö­dahl ker­too, että kun­nan­toimis­ton puhe­linkeskus valit­teli aikoinaan tilan kylmyyt­tä. Samas­sa tilas­sa oli toimin­ut 50-luvulle asti sairas­tu­pa, ja vaina­jia oli pitänyt tietenkin säi­lyt­tää kylmässä. Ja ilmeis­es­ti välil­lä aika pitkäänkin.

– Ennen hau­taamista vaina­jat siir­ret­ti­in punaiseen vajaan, joka on vieläkin ole­mas­sa. Joskus rotat oli­vat ehti­neet pureskel­la varpai­ta, Sjö­dahl ker­too.

Sjö­dahl ter­ve­htii naa­purin kissaa lähtiessään hiih­tolenkille. Tänä tal­ve­na hän on hiihtänyt 1000 kilo­metriä kol­men kuukau­den aikana.

– Tääl­lä on tilaa hiihdel­lä. Ja samal­la voi kuun­nel­la his­to­ri­an hav­inaa, hän hymy­ilee.

Elämää suku­talos­sa

Hen­ri­ka Nordin avaa kuistin oven. Samas­sa kuu­luu vienoa kil­inää, kun Fläck­kis-kissa ampaisee sisään kaulakel­loaan kilis­tellen. Fläck­kis muut­ti Nordineille syksyn kylmien alka­es­sa kipris­tel­lä käpäliä. Fläck­kis otti heti paikkansa per­heen­jäse­nenä, vaik­ka Nordin oli pitänyt itseään koiraih­misenä. Nyt Fläck­kis aset­tuu sängylle ikku­nan ääreen auringonkilo­on. Ikku­nas­ta näkyy huikea maise­ma merelle. Tämä maise­ma ilah­dut­taa Hen­rikaa aivan kuten aiem­min hänen maanvil­jeli­jä­sukuaan. Huole­nai­het­takin on.

– Kaislat levit­täy­tyvät yhä laa­jem­malle. Pitäisi yhteisvoimin jär­jestää niiden leikkuu tai ruop­paus. Isä on sanonut, että lapse­na tuos­sa pystyi uimaan, kaislikkoa ei ollut, Nordin ker­too.

Nordin työsken­telee Helsingis­sä ja matkusteleekin paljon. Kun per­he muut­ti suku­taloon Agri­colantielle noin 15 vuot­ta sit­ten, Nordin tun­si saa­neen­sa tuplavoiton.

– Saan naut­tia haas­tavas­ta työstä, ihmis­ten kohtaamis­es­ta ja matkustelus­ta. Vastapain­ok­si pääsen koti­in maalle hengähtämään ja rentou­tu­maan. Maaseu­tu ja pikkukylät pysyvät elin­voimaisi­na, kun väki muut­taa pois kaupungeista, hän pohtii.

Nordin myön­tää, että joskus on vähän syylli­nen olo, kun hän niin mielel­lään vetäy­tyy omi­in oloi­hin­sa. Per­na­jan kirkonkyläl­lä toimi­vat nuoriso- ja urheiluseu­ra, jot­ka jär­jestävät tapah­tu­mia Höganäs-seu­rain­talol­la. Iso­van­hem­mat oli­vat maanvil­jeli­jöitä, ja hei­dän aikanaan sosi­aa­li­nen elämä oli vilkkaam­paa.

– Tul­ti­in aamu­lyp­syltä kahville ja myös iltapäiväl­lä piipahdet­ti­in naa­puris­sa. Nykyään ihmiset ovat muual­la töis­sä, Nordin toteaa.

Lap­suuten­sa ja nuoruuten­sa Lovi­isas­sa viet­tänyt Nordin halu­aa lähet­tää ter­veisiä kaupun­gin päät­täjille.

– Kiitos, että kyläk­oulut säästet­ti­in!

Pikare­mont­ti keskel­lä kylää

Mitä ihmettä? Lars Öster­manin pihal­la on pres­sun suo­jis­sa 12 kau­ni­in­punaista potkukelkkaa!  Tääl­lä täy­tyy asua potkukelkkail­e­va suurper­he. Ja onhan meren jää tuos­sa ihan houkut­tel­ev­asti framil­la. Mut­ta ei. Min­ut vas­taan­ot­taa taloa yksin asu­va Öster­man. Tai ei hän ihan yksin asu, Mol­ly-koira on seu­rana. Mol­ly on kilt­ti pieni vil­lakoira, ja se antaa min­un tul­la rauhas­sa sisälle. Olen­han ihmi­nen, enkä sen hän­nä­nalus­es­ta kiin­nos­tunut koira.

– Niistä Mol­ly ei tykkää. Muuten on ihan kiva tava­ta mui­ta koiran­ulkoilut­ta­jia kylätiel­lä, Öster­man sanoo.

Jos Suomes­sa etsit­täisi­in remon­toin­nin pikames­taru­ut­ta, se saat­taisi hyvinkin men­nä Per­na­jaan. Öster­man nimit­täin sai avaimet uuteen koti­in­sa 10.4.2015, ja jo 31.5. juh­lit­ti­in tupare­i­ta ja tyt­tären yliop­pi­lasjuh­lia. Remp­pa ei ollut mikään pieni. Oikeas­t­aan kaik­ki uusit­ti­in.

– Olin päivät töis­sä ja tein remont­tia sit­ten iltamyöhään. Lupasin tyt­tärel­leni jär­jestää yliop­pi­lasjuh­lat tääl­lä Per­na­jan kirkonkyläl­lä. Lai­h­duin vajaas­sa kahdessa kuukaudessa 11 kiloa, Öster­man nau­rah­taa.

Hän sanoo viihtyvän­sä kirkonkylän ytimessä, aivan kirkon kupeessa. Piha on iso, luon­to ja meri vier­essä. Tytärten tram­poli­i­ni on pihal­la. Öster­man toteaa, että kyläl­lä läh­es joka pihal­la on tram­poli­i­ni, mik­sei siis hänel­läkin.

– Pompin siinä välil­lä itsekin.

Mut­ta entä ne potkukelkat? Öster­man ker­too liikkuneen­sa talvisin jääl­lä hiihtäen ja luis­tellen yli 35 vuot­ta. Usein olo­suh­teet ovat sen ver­ran mah­dot­tomat, että potkukelk­ka on ain­oa sopi­va väline. Hän toteaa han­kki­neen­sa kelkat äsket­täin, ja nyt hän pyrkii vuokraa­maan niitä edulliseen hin­taan. Kelkat toimite­taan peräkär­ryl­lä rantaan, jopa Lovi­isaan, ja haetaan pois. Reit­tivi­h­jeitäkin hänel­lä on.

– Kesäk­si hom­maan kanoot­te­ja ja kajakke­ja vuokrat­tavak­si, Öster­man lupaa.

Pieni kylä on tur­valli­nen lap­sille

Lenkkar­it jalka­an ja lenkille. Johan­na Lind­holm on saavut­tanut paljon urheilun sar­al­la, samoin per­heen urheil­e­vat lapsetkin. Urheilun monipuoliset har­ras­tus­mah­dol­lisu­udet oli­vat yksi syy Lind­holmeille pala­ta kotiseudulleen Lovi­isaan ja Per­na­jaan vuon­na 2001. Oma talo nousi nopeasti kirkonkylälle. Sil­loin kak­si nuor­in­ta las­ta oli­vat vielä pieniä, ja kol­mas tulos­sa. Sit­tem­min per­heeseen syn­tyi vielä kak­si las­ta. Kirkonkylän tur­val­lisu­us ja rauha on tärkeää lap­siper­heelle.

– Olemme voineet päästää lapset ulos pihalle ilman, että on tarvin­nut pelätä hei­dän puolestaan, Johan­na toteaa.

Hän kiit­telee kylän akti­ivista urheilu­toim­intaa. On säh­lyt, jalka­pal­lot ja hiih­tok­oulut. Johan­na kuitenkin toteaa, että aina ei tarvitse olla ulkop­uolista tahoa, joka jär­jestää lap­sille liikun­taa. Eikä tarvitse men­nä kauas liikkuak­seen.

– Yhdessä voi lähteä met­säretkille, liikku­maan, kalas­ta­maan, pyöräilemään tai uimaan.

Per­he käy paljon muual­la Suomes­sa eri­lai­sis­sa urheiluk­il­pailuis­sa. On kiva lähteä kisamatkoille tuulet­tumaan, mut­ta yhtä ihanaa on pala­ta oman kotikylän rauhaan.

– On kiva, että kaik­ki tääl­lä ter­ve­htivät toisi­aan. Lapsetkin oppi­vat sen tavan.

Johan­na Lind­holm muis­telee aiko­ja, jol­loin per­heen ekalu­okkalainen vuorol­laan lähti koulu­un suun­nilleen samankokoise­na kuin rep­pun­sa. Ei tarvin­nut pelätä liiken­net­tä, kos­ka oma kyläk­oulu oli ihan lähel­lä.

– Suuri kiitos siitä, että kyläk­oulu on säi­lytet­ty. Kyläl­lä lapset saa­vat myös kielikylpyä, kos­ka leikeis­sä kuulee yhtä lail­la suomea ja ruot­sia, Lind­holm hymy­ilee.

 
 
Lue koko kaupungi­nosasar­ja tästä!
 
 

Tek­sti: Rei­ja Kokko­la Kuvat: Vir­pi Lehti­nen, Rei­ja Kokko­la