WSOY 2012. 106 s.
Parasta, mitä poliittisesti suuntautuneelle taiteilijalle voi Suomessa tapahtua, on joutua sensuurin kohteeksi. Hannu Salaman asema suomalaisessa kirjallisuushistoriassa olisi luultavasti monin kerroin pienempi, jos Juhannustanssit ei olisi johtanut jumalanpilkkatuomioon.
Tätä ajatusta jatkaen voi väittää Ville Rannan olevan 2000-luvun Hannu Salama. Rannan profiili lähti nousuun vuonna 2006, jolloin hänen Kaltio-lehdelle piirtämänsä, Muhammad-pilakuvakohua käsitellyt sarjakuva johti Kaltion päätoimittajan potkuihin.
Jupakasta hermostuneena Oulun kaupunki peruutti Rannalta tilaamansa kuvitustyön ja Journalismikritiikin vuosikirja jätti julkaisematta Rannalta tilaamansa sarjakuvan.
Vuonna 2009 Kirkkohallitus eväsi Rannalta kirkon tiedonjulkistamispalkinnon. Näin Rannasta on vähitellen tullut sananvapauden marttyyri.
Vuodesta 2009 lähtien Ranta on laatinut pilapiirroksia Helsingin seurakuntayhtymän Kirkko ja kaupunki -lehteen. Kirkosta ja kaupungista hän on saanut jopa hämmentävän vapaamielisen julkaisijan. Tiettävästi vain kaksi piirrosta on hyllytetty; toisessa oli ristiinnaulittu musliminainen, toinen kritisoi eläköityvää piispa Eero Huovista.
Rannan hampaissa ovat erityisesti uskonto, politiikka ja tavallisten ihmisten tekopyhyys. Perussuomalaisten nousu on tarjonnut hänelle erityisen paljon aihetta.
Ranta on kyllä johdonmukaisesti sanomisen vapauden puolella, ja kritisoi myös Korkeimman oikeuden Jussi Halla-aholle antamaa tuomiota uskonrauhan rikkomisesta.
Ja sitten lisää tuomioita: jos minä päätoimittaisin lehteä, jolle Ville Ranta tarjoaisi pilapiirroksiaan, sanoisin hyvin todennäköisesti ei kiitos. En siksi, että Rannan työt olisivat loukkaavia, enkä siksi, että pelkäisin niiden aiheuttavan paheksuntaa – vaan siksi, että ne eivät ole keskimäärin kovinkaan oivaltavia, hauskoja tai tuoreita näkökulmia avaavia.
Joku raja -kokoelman 90:stä pilakuvasta noin seitsemän saa minun kirjoissani tunnustuksen jonkinasteisesta oivaltavuudesta.
Perinteisimmällä tavalla nokkelin on kuntaliitosten logiikkaa sivaltava kuva, jossa kunnan lakkauttaminen todetaan erityisen kannattavaksi juuri siksi, että siellä on toimivat palvelut.
Absurdia nerokkuutta taas on piirroksessa, jossa Päivi Räsänen on ”opettanut Raamatun tuomaan itselleen tohvelit”.
Suurinta osaa Rannan piirroksista kuitenkin vaivaa idean, oivalluksen, koukun puute.
Pahimmillaan ne ovat luonteeltaan samanlaista jäsentymätöntä mölinää kuin lehdissä julkaistavat tekstiviestimielipiteet.
Myönnettäköön – seitsemän oivallusta on jo enemmän kuin eräät vuosikymmenien uran pilapiirtäjän nimikkeellä tehneet ovat koskaan saaneet aikaan.
Silti se on liian vähän, jotta antaisin Rannalle tässä yhteydessä synninpäästön.
Kokoelman esipuheen kirjoittanut Ville Hänninen viittaa Voltaireen sananvapauden esitaistelijana.
Samaan suuntaan viitaten voin todeta, että puolustan jyrkästi Ville Rannan oikeutta jatkaa mitä kehnoimpien pilapiirrostensa tekemistä.
Onpahan kriitikollakin hauskempaa, kun saa kerrankin lyödä lujaa.
Juha Mäkinen