Mikkeli 2006

Helsingin yliopisto
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus
Mikkeli

LUONNONMUKAINEN
MAATALOUS

Julkaisuja no 80

Jukka Rajala 2006

KIRJOITTAJAT

Kristiina Dredge, EL, Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta

Ulla Holma, MMM, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli
Johanna Huikko, tutkija, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli
Kauko Koikkalainen, MMM, MTT, Taloustutkimus (MTTL)
Heikki Koskimies, agr., Etelä-Pohjanmaan maaseutukeskus
Marja-Riitta Kottila, MMM, toiminnanjohtaja, Finfood Luomu
Petri Leinonen, MMM, MTT/Luonnonmukaisen tuotannon tutkimusasema Partala
Ritva Mynttinen, MMM, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli
Anne Piirainen, tutkija, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli
Jukka Rajala, agr., Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli
Ilmari Schepel, MMM, ProAgria Pohjois-Karjalan maaseutukeskus
Brita Suokas, luomuneuvoja, Maaseutukeskus Mikkeli
Pekka Terhemaa, kehityspäällikkö, ProAgria Kymenlaakson maaseutukeskus

Kannen kuva Luomuviljelijän on hyvä seurata tärkeimmän tuotantovälineensä maan kasvukuntoa

säännöllisesti. Valokuva Jukka Rajala.

Julkaisija Helsingin yliopisto

Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus
Lönnrotinkatu 3-5
50100 Mikkeli
Puhelin 015-20 231
Telekopio 015-2023 3300
www.mtkk.helsinki.fi

Toimitus Jukka Rajala

Taitto Kirsi Rantanen ja Teroprint Oy

Jaana Huhtala (Toinen korjattu painos)

Kuvitus Anne Hytönen ja Kirsi Rantanen

Valokuvat Jukka Rajala

ISSN 0786-8367
ISBN 952-10-0396-0 (Toinen korjattu painos 2006)
ISBN 952-10-2530-1 (Verkkojulkaisu)
 ESIPUHE
Luonnonmukaisen maatalouden menestyksekäs harjoittaminen vaatii viljelijältä sekä teoreettista
tietoutta luonnon toiminnoista että käytännöllistä tietotaitoa maataloustöiden suorittamisesta tilan
olosuhteisiin sopivalla tavalla. Sekä teoreettisen että käytännöllisen luomutietouden tarve on suuri niin
maataloutta opiskelevien kuin viljelijöiden keskuudessa.

Helsingin yliopiston Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen Mikkelin yksikkö on järjestänyt

luonnonmukaisen maatalouden akateemista täydennyskoulutusta vuodesta 1991 lähtien. Koulutusta
on järjestetty sekä luomuneuvojille että opettajille ja muille luomun asiantuntijatyötä tekeville.
Vuodesta 1993 on järjestetty avoimena yliopisto-opetuksena myös luonnonmukaisen maatalouden
kursseja ja luonnonmukaisen maataloustuotannon opetusta maatalous- metsätieteellisessä tiedekun-
nassa. Kaikessa tässä koulutuksessa ja opetuksessa agronomi Jukka Rajalan asiantuntemus ja luomulle
omistautuva työote on ollut ratkaisevaa. Vuodesta 2001 lähtien on järjestetty luonnonmukaisen maa-
ja elintarviketalouden perusopetusta Eco Studies-opintokokonaisuuden puitteissa. Luonnonmukaisen
maatalouden koulutusta on vaikeuttanut oppimateriaalin niukkuus. Nyt julkaistava teos on tarkoitettu
tukemaan luonnonmukaisen maatalouden yleiskurssien opetusta. Kirjassa käsitellään luonnonmukai-
sen maatalouden perusteita, maan kasvukuntoa, kasvinvuorotusta, lannoitusta, kasvinsuojelua, pelto-
ja puutarhakasvien viljelyä, kotieläinten hoitoa, tuotteiden markkinointia ja kannattavuutta sekä
siirtymistä luonnonmukaiseen viljelyyn.

Teos on vuonna 1995 julkaistun ensimmäisen painoksen uudistettu versio. Tekstiä on ajantasaistettu
ja osin laajennettu alan uusimpia tutkimustuloksia ja muita tietolähteitä käyttäen. Jokaisen luvun
jälkeistä lähdeaineistoa ja oheislukemistoa on lisätty. Kirja on jatkoa yksikön muille luonnonmukaisen
maatalouden julkaisuille. Teos on yksikön nykyisen julkaisusarjan 80. teos. Samalla se on yksikön
nykyisen julkaisusarjan viimeinen julkaisu. Nyt julkaistava teos perustuu kirjoittajien monivuotiseen
neuvonta-, viljely-, tutkija- sekä opettajakokemukseen luonnonmukaisen maatalouden kursseilla.

Teoksen on suunnitellut, toimittanut ja pääosin kirjoittanut erikoissuunnittelija, agr. Jukka Rajala.

Hänen lisäkseen kirjan tekemiseen ovat osallistuneet monet luomualan asiantuntijat. Teoksen taitosta
on vastannut Kirsi Rantanen ja kuvituksesta Anne Hytönen ja Kirsi Rantanen. Kirjan sisältöön liittyviä
kommentteja ovat antaneet prof. Eero Varis ja tutkimusjohtaja Helena Kahiluoto sekä monet muut alan
asiantuntijat.

Teoksen tekemisen on mahdollistanut Itä-Suomen lääninhallituksen ja Euroopan Sosiaalirahaston Eco

Studies -hankkeelle myöntämä rahoitus.

Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen puolesta kiitän erikoissuunnittelija, agr. Jukka Rajalaa,

että uudistettu oppikirja suuren vaivannäön ja odotuksen jälkeen ilmestyy. Kiitän myös kaikkia muita
kirjoittajia ja hankkeeseen osallistuneita.
Toivon, että nyt julkaistava uudistettu teos auttaa opiskelijoita, viljelijöitä ja muita luonnonmukaisesta
maataloustuotannosta kiinnostuneita etenemään luomuosaamisen kiehtovassa ja haasteellisessa maa-
ilmassa.

Mikkelissä 30.1.2004

Pirjo Siiskonen
prof., johtaja
SISÄLTÖ
JOHDANTO, Eero Varis .................................................................................................................................... 9

1. LUONNONMUKAISEN MAATALOUDEN PERUSTEET, Jukka Rajala ..................................................... 11

1.1 Kestävä kehitys ja maatalous ............................................................................................................ 11
1.2 Luonnonmukaisen maatalouden määritelmä ..................................................................................... 19
1.3 Ekologinen ajattelu ............................................................................................................................ 23
1.4 Luonnonmukaisen maatalouden tavoitteet ........................................................................................ 32
1.5 Luonnonmukaisen maatalouden menetelmiä .................................................................................... 40
1.6 Luonnonmukaisen maatalouden asema ............................................................................................ 46

2. MAAN VILJAVUUS, Jukka Rajala ............................................................................................................. 51

2.1 Maan luontainen viljavuus .................................................................................................................. 51
2.1.1 Maan kerroksia ........................................................................................................................ 51
2.1.2 Maan viljavuuden ilmeneminen ................................................................................................ 52
2.1.3 Biologiset viljavuustekijät ......................................................................................................... 53
2.1.4 Fysikaaliset viljavuustekijät ...................................................................................................... 66
2.1.5 Kemialliset viljavuustekijät ........................................................................................................ 72
2.1.6 Maan kivennäisaineksesta johtuvia viljavuustekijöitä ............................................................... 73
2.1.7 Viljavuustekijöiden vuorovaikutus ............................................................................................ 74
2.2 Viljavuuden tutkiminen ....................................................................................................................... 77
2.2.1 Maan kasvukunnon havainnointi .............................................................................................. 77
2.2.2 Viljavuustutkimus ..................................................................................................................... 77
2.2.3 Lapiodiagnoosi ......................................................................................................................... 78
2.3 Viljavuuden hoito ............................................................................................................................... 82
2.3.1 Kuivatus ................................................................................................................................... 82
2.3.2 Happamuuden säätely ............................................................................................................. 84
2.3.3 Pieneliöstön hoito ..................................................................................................................... 85
2.3.4 Maan rakenteen hoito .............................................................................................................. 86
2.3.5 Muokkaus ................................................................................................................................ 91

3. VILJELYKIERROT, Jukka Rajala ............................................................................................................ 103

3.1 Seosviljely ........................................................................................................................................ 103
3.2 Viljelykierrot – perusteita .................................................................................................................. 104
3.2.1 Esikasvivaikutukset ................................................................................................................ 105
3.2.2 Viljelykierron tehtävät ............................................................................................................. 106
3.2.3 Juuriston maanparannusvaikutus .......................................................................................... 107
3.2.4 Viljelykierto ja typpitalous ....................................................................................................... 109
3.2.5 Kasvien viljelyjärjestys ja välivuodet ...................................................................................... 110
3.2.6 Viljelykiertovaikutus ................................................................................................................ 111
3.3 Viljelykierron muodostaminen .......................................................................................................... 113
3.3.1 Viljelykierron suunnittelussa huomioonotettavaa ................................................................... 113
3.3.2 Kasvin vaikutus viljelykierrossa .............................................................................................. 115
3.3.3 Viljelykasvien ryhmittely suunnittelussa ................................................................................. 115
3.3.4 Luomuviljelyehtojen ja tukiehtojen rajoituksia ........................................................................ 115
 3.4 Viljelykiertoesimerkkejä .................................................................................................................... 116
3.5 Siirtymävaiheen kasvit ..................................................................................................................... 121

4. RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHULTO LUONNONMUKAISESSA VILJELYSSÄ .............................. 123

4.1 Ravinteet, Jukka Rajala ................................................................................................................... 123
4.1.1 Lannoituksen tehtäviä ja vaikutuksia ...................................................................................... 124
4.1.2 Ravinnekierto ja ravinnetaseita .............................................................................................. 125
4.1.3 Lannoituksen säädösperustaa ............................................................................................... 130
4.1.4 Ravinnelähteiden hyväksikäyttö ............................................................................................. 131
4.2 Viljelykierto ravinnehuollossa, Jukka Rajala .................................................................................... 132
4.3 Maaperän ravinnevarojen hyväksikäyttö, Jukka Rajala ................................................................... 133
4.3.1 Typpi ...................................................................................................................................... 133
4.3.2 Fosfori .................................................................................................................................... 137
4.3.3 Kalium .................................................................................................................................... 142
4.4 Karjanlanta ....................................................................................................................................... 149
4.4.1 Lannan hyväksikäyttö, Jukka Rajala ...................................................................................... 150
4.4.2 Kompostointi, Jukka Rajala .................................................................................................... 156
4.4.2.1 Kompostoinnin merkitys ............................................................................................. 157
4.4.2.2 Kompostoinnin toteutus .............................................................................................. 161
4.4.2.3 Kompostoinnin työtekniikkaa ...................................................................................... 167
4.4.3 Virtsa, Jukka Rajala ............................................................................................................... 169
4.4.4 Lietelannan laadun parantaminen, Ilmari Schepel ................................................................. 169
4.4.4.1 Lietelantamenetelmän haasteita ............................................................................... 169
4.4.4.2 Lietelannan ilmastus ................................................................................................. 172
4.4.4.3 Lietesäiliön katteita ................................................................................................... 177
4.4.4.4 Lietelannan laimentaminen ....................................................................................... 181
4.4.4.5 Lietelannan imeytys turpeeseen ............................................................................... 181
4.4.5 Lannan levitysajankohta, Jukka Rajala ................................................................................... 182
4.4.6 Lannan multaustarve ja levitysajan sää, Jukka Rajala ........................................................... 183
4.4.7 Lantojen käyttömääriä ja sijoitus viljelykierrossa, Jukka Rajala ............................................. 185
4.4.7.1 Kuivikelannan käyttömääriä ...................................................................................... 186
4.4.7.2 Virtsan käyttömääriä ................................................................................................. 192
4.4.7.3 Lietelannan käyttö ja levitystekniikka, Ilmari Schepel ............................................... 193
4.5 Biologinen typensidonta ja typen kierto, Jukka Rajala ..................................................................... 201
4.5.1 Typensidontaan pystyviä pieneliöitä ...................................................................................... 202
4.5.2 Palkokasvit mestareita ........................................................................................................... 203
4.5.3 Tehoon vaikuttavia tekijöitä .................................................................................................... 204
4.5.4 Palkokasvien siementen ymppäys ......................................................................................... 205
4.6 Viherlannoitus, Petri Leinonen ja Jukka Rajala ................................................................................ 206
4.6.1 Viherlannoituksen tavoitteita .................................................................................................. 206
4.6.2 Viherlannoituksen toteutus ..................................................................................................... 210
4.7 Täydennyslannoitus, Jukka Rajala .................................................................................................. 224
4.7.1 Eloperäisiä täydennyslannoitteita ........................................................................................... 224
4.7.2 Kivijauheet ............................................................................................................................. 226
4.7.3 Muita kivennäistäydennyslannoitteita ..................................................................................... 235
4.7.4 Hivenlannoitteet ..................................................................................................................... 235
4.7.3 Luonnonmukaisessa viljelyssä käytettävien lannoitteiden ominaisuuksia .............................. 235
 4.8 Lannoituksen suunnittelu, Jukka Rajala ........................................................................................... 237
4.8.1 Ravinnekierto tilalla ja lannan hyödyntäminen ....................................................................... 237
4.8.2 Lannoitussuunnitelma ............................................................................................................ 237

5. KASVINSUOJELU ................................................................................................................................... 249

5.1 Kasvinsuojelun perusteita, Anne Piirainen ja Jukka Rajala .............................................................. 249
5.2 Rikkakasvien hallinta, Jukka Rajala ................................................................................................. 256
5.2.1 Rikkakasvien biologiaa .......................................................................................................... 256
5.2.2 Rikkakasvien ennaltaehkäiseviä hallintamenetelmiä .............................................................. 259
5.2.3 Rikkakasvien suoria hallintamenetelmiä ................................................................................. 262
5.3 Kasvitautien hallinta, Heikki Koskimies ja Johanna Huikko ............................................................. 266
5.3.1 Tautitartuntaan vaikuttavia tekijöitä ........................................................................................ 266
5.3.2 Kasvitautien ennaltaehkäiseviä hallintamenetelmiä ............................................................... 270
5.3.3 Kasvitautien suoria torjuntamenetelmiä ................................................................................. 273
5.4 Tuholaisten hallinta, Anne Piirainen ja Ilmari Schepel ..................................................................... 278
5.4.1 Pellon eloyhteisö .................................................................................................................... 278
5.4.2 Monimuotoinen eloyhteisö ylläpitää tasapainoa ..................................................................... 281
5.4.3 Ennaltaehkäiseviä tuholaisten hallintamenetelmiä ................................................................. 283
5.4.4 Tuholaisten suoria torjuntamenetelmiä .................................................................................. 290
5.4.5 Tuholaisten ja hyötyeliöiden tarkkailu .................................................................................... 297
5.4.6 Luontaisia vihollisia ................................................................................................................ 299

6. PELTOKASVIEN LUONNONMUKAINEN VILJELY, Jukka Rajala .......................................................... 313

6.1 Lisäysaineistot luomuviljelyssä ........................................................................................................ 313
6.2 Palkokasvien luonnonmukainen viljely ............................................................................................. 320
6.2.1 Apilanurmen luonnonmukainen viljely .................................................................................... 320
6.2.2 Herneen luonnonmukainen viljely .......................................................................................... 332
6.3 Kasvikohtaisia viljan viljelyohjeita ..................................................................................................... 336
6.3.1 Rukiin luonnonmukainen viljely .............................................................................................. 336
6.3.2 Kevätvehnän luonnonmukainen viljely ................................................................................... 339
6.3.3 Kauran luonnonmukainen viljely ............................................................................................ 342
6.3.4 Ohran luonnonmukainen viljely .............................................................................................. 343
6.3.5 Muiden viljojen luonnonmukainen viljely ................................................................................ 344
6.4 Öljykasvien luonnonmukainen viljely ................................................................................................ 345
6.5 Perunan luonnonmukainen viljely .................................................................................................... 346

7. PUUTARHAKASVIEN LUONNONMUKAINEN VILJELY, Jukka Rajala ja Ritva Mynttinen ..................... 357

7.1 Yleistä puutarhaviljelystä ................................................................................................................. 357
7.2 Viljelytekniikkaa ............................................................................................................................... 361
7.3 Avomaavihannesten luonnonmukainen viljely ................................................................................. 367
7.3.1 Porkkanan luonnonmukainen viljely ....................................................................................... 367
7.3.2 Sipulien luonnonmukainen viljely ........................................................................................... 371
7.3.3 Kaalien luonnonmukainen viljely ............................................................................................ 375
7.4 Marjojen luonnonmukainen viljely .................................................................................................... 380
7.4.1 Mansikan luonnonmukainen viljely ......................................................................................... 380
7.4.2 Musta- ja punaherukan luonnonmukainen viljely ................................................................... 387
8. LUONNONMUKAINEN KOTIELÄINTUOTANTO, Brita Suokas,Ulla Roiha ja Kristiina Dredge ............... 399
8.1 Luonnonmukaisen kotieläintuotannon perusteita ............................................................................ 399
8.1.1 Tavoitteet .............................................................................................................................. 400
8.1.2 Luonnontalouden rajat kotieläintuotannolle ........................................................................... 401
8.1.3 Kotieläinten lajinmukainen hoito ........................................................................................... 403
8.1.4 Eri ihmisryhmien tarpeita ja odotuksia .................................................................................. 404
8.1.5 Viljelijän tavoitteita ................................................................................................................ 405
8.2 Luonnonmukaisen kotieläinhoidon käytännön osa-alueet .............................................................. 407
8.2.1 Palkokasvien käyttö ruokinnassa .......................................................................................... 407
8.2.2 Terveydenhuolto ................................................................................................................... 410
8.2.3 Karjanjalostus ....................................................................................................................... 415
8.2.4 Eri eläinlajien luonnonmukainen hoito .................................................................................. 415

9. LUOMUTUOTTEIDEN JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI .............................................................. 431

9.1 Jatkojalostus, Marita Leskinen ........................................................................................................ 431
9.2 Luomutuotteiden markkinointi ......................................................................................................... 438
9.2.1 Luomumarkkinat ja vähittäiskauppa, Marja-Riitta Kottila ...................................................... 438
9.2.2 Luomutuotteiden suoramyynti, Pekka Terhemaa .................................................................. 447
9.3 Luomujärjestöt, Sampsa Heinonen ................................................................................................. 452
9.4 Luonnonmukaisen tuotannon valvonta, Sampsa Heinonen ............................................................ 454

10. LUOMUTUOTANTOON SIIRTYMINEN JA TALOUS ............................................................................. 463

10.1 Siirtymisen valmistelu, Jukka Rajala ............................................................................................... 463
10.2 Siirtymissuunnitelma, Jukka Rajala ................................................................................................ 365
10.3 Luomumaatalouden kannattavuus, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen ....................................... 472
10.4 Talouden suunnittelu siirtymävaiheessa, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen ............................... 476
10.5 Tuotantosuuntakohtainen kannattavuus, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen ............................... 479
10.6 Yhteiskuntataloudellinen kannattavuus, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen ................................ 484
10.7 Kannattavuuden parantaminen, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen ............................................ 486
10.8 EU:n yhteisen maatalouspolitiikan uudistus, Kauko Koikkalainen .................................................. 488
10.9 Aloittavan haasteita ja apuja, Jukka Rajala .................................................................................... 490
 JOHDANTO
Maataloustuotanto on kehittyneissä teollisuusmaissa kokenut ennennäkemättömän tieteellis-teknisen
vallankumouksen toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Peltokasvien sadot ja kotieläin-
ten tuotokset ovat lisääntyneet 2-3 -kertaisiksi tuotantoyksikköä kohti. Tähän on johtanut toisaalta
kasvien kasvun ja sadonmuodostuksen samoin kuin kotieläinten tuotanto-kapasiteetin syvempi
ymmärtäminen, toisaalta tämän tiedon soveltamiseen tarvittavien tuotanto-panosten tehokas kehittely,
tuotanto ja markkinointi. Kasvin- ja kotieläinjalostuksen osuus on myös ollut ratkaisevan tärkeä osa
yleisesti omaksuttuihin tehokkuuden päämääriin pyrittäessä. Samanaikaisesti maataloustuotantoon on
sovellettu teollisen tuotannon rationalisointioppeja. Tämä on johtanut suurentuneisiin tuotantoyksi-
köihin, joissa käytetään mahdollisimman uudenaikaista teknologiaa ja automatiikkaa ihmis- ja
eläintyön asemesta. Maatilan mittakaavassa tämä on merkinnyt tilojen erikoistumista, mikä on tuonut
mukanaan teolliseen markkinatalouteen kuuluvia etuja, kuten keskittymiseen liittyvän tuotannon
yksinkertaistumisen ja sitä kautta viljelijän mahdollisuuden paneutua perusteellisesti oman tuotannon-
alansa erityispiirteisiin. Tuotannon taloudellisuuden optimointi on helpottunut varsinkin tilanteissa,
missä on vallinnut takuuhintajärjestelmä, kuten Suomessa oli ennen EU:hun liittymistä. Tuotteiden
markkinointia on helpottanut myös suurten, tasalaatuisten erien saatavuus.

Tämän yksipuolisen kehitysideologian jatkuessa on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että luonnossa

tapahtuvassa tuotannossa ei voida ajan mittaan harjoittaa mallia, joka on ristiriidassa luonnon ja siellä
todettavien ekologisten lainalaisuuksien kanssa. Kritiikki vallalla olevaa tuotantotapaa kohtaan on
jatkuvasti voimistunut viime vuosikymmenien aikana siellä, missä tehomaatalouden ongelmat ovat
selvästi ja kiistattomasti sekä tutkijoiden, viljelijöiden että poliittisten päätöstentekijöiden nähtävissä
ja mitattavissa. Tällaisista ongelmista mainittakoon yksipuolisen kasvintuotannon aiheuttama maape-
rän biologinen köyhtyminen, sen fysikaalisen rakenteen heikkeneminen ja lisääntynyt eroosioalttius,
hallitsemattomien sääriskien kohtalokkuus, elintarvikkeiden turvallisuusongelmat sekä ylituotannon
aiheuttamat kansantalouden ongelmat. Kotieläintuotannossa pulmallisiksi ovat muodostuneet eläinten
yleisen hyvinvoinnin turvaaminen, lisääntyneet tautiepidemiat ja niiden torjunnan kalleus, sekä
suurten yksiköiden tuottaman lannan aiheuttamat ympäristöongelmat.

Nykyinen keskustelu länsimaisen elämänmuodon ristiriidasta luonnontalouden kanssa on johtanut

lisääntyviin vaatimuksiin kestävän kehityksen turvaavan yhteiskunnan rakentamisesta. Maatalous ei
ole jäänyt tämän keskustelun ulkopuolelle, vaan myös sen tuotantomenetelmät on asetettu kriittiseen
tarkasteluun. Yleisiksi kestävän maatalouden biologisiksi periaatteiksi on määritelty mm. seuraavat
tavoitteet: maaperän tuotantokykyä, puhtautta ja terveyttä ei saa vaarantaa, maataloustuotanto ei saa
saastuttaa maata, vettä eikä ilmaa, tuotteiden on oltava ravintoarvoltaan hyviä, terveellisiä ja
turvallisia. Kestävän kehityksen periaatteisiin kuuluu myös taloudellisia ja sosiaalisia vaateita, joiden
mukaan maatalouden täytyy turvata harjoittajalleen kohtuullinen toimeentulo ja sosiaalinen maaseu-
tuympäristö riittävine palveluineen.

Maataloustuotannon muuttamiseksi on kehitetty useitakin kestävään kehitykseen pyrkiviä malleja,

joilla on pitkälti samanlaiset ekologiset ja eettiset periaatteet ja tavoitteet, mutta jotka eroavat
PERUSTEET

suurestikin toisistaan, kun tarkastellaan niiden käytännön toteutuksissa hyväksyttäviä kasvi- ja

eläinaineksia ja tuotantopanoksia.

Luonnonmukainen viljely edustaa yhtä tällaista kestävän kehityksen mukaista, erityisesti luonnon
ehdot huomioonottavaa, ympäristöystävällistä tuotantomallia. Sen toteuttamisessa on kuitenkin
törmätty sekä tutkimustiedon hajanaisuuteen ja puutteellisuuteen, tarvittavan tuotantoteknologian
kehittymättömyyteen että vastustavaan asenteellisuuteen. Myöskään ympäröivä infrastruktuuri ei
edistä uudenlaista maatalouden tuotantomallia. Vuosituhannen vaihtuessa yleinen suhtautuminen on
kuitenkin muuttunut. EU:n alueella luonnonmukaisesta viljelystä on tullut “virallinen” viljelymuoto,
jolla on omat direktiivinsä ja tukiohjelmansa. Suomessakin LUOMUsta on EU:n mukana tullut
yleisesti hyväksytty viljelytapa ja myös suosittu muotisana kaikkeen mahdolliseen luonnonmukaisuu-
teen. Luonnonmukaisen viljelyn harjoittajat, tutkijat ja neuvojat ovat saamassa laajenevaa ymmärtä-
mystä ja tukea pyrkimyksilleen kehittää luonnonmukaista tuotantoa, varsinkin kun samalla tiedolla ja
kokemuksella voi olla käyttöä muunkin maataloustuotantomme kehittämisessä entistä kestävämmäk-
si. Täytyy vain toivoa, että suurten muutosten edessä oleva EU:n maatalouspolitiikka pystyy kaikista
sisäisistä ja ulkoisista paineistaan huolimatta sallimaan eurooppalaisen maatalouden kehittymisen
kokonaisuudessaan ympäristöystävällisempään ja eettisempään suuntaan ja varmistamaan myös
luonnonmukaiselle viljelylle sille avautuvat mahdollisuudet.

Tuusulassa 12.7.2002 Eero Varis

Helsingin yliopiston
kasvinviljelytieteen emeritusprofessori
Tuusula

10
 PERUSTEET

1. LUONNONMUKAISEN MAATALOUDEN
PERUSTEET
1.1 KESTÄVÄ KEHITYS JA
MAATALOUS
Maatalous on harvoja elinkeinoja, joissa tuotanto perus-
tuu uusiutuvien luonnonvarojen hoitoon. Elintarviketuo-
tanto ja sen kestävyys on oleellisesti riippuvainen perus-
luonnonvaroista; maasta, vedestä, ilmasta ja aurinkoener-
giasta. Niiden lisäksi maatalous käyttää nykyisin uusiutu-
mattomia luonnonvaroja, kuten fossiilisia polttoaineita ja
lannoitteiden raaka-aineita. Kestävä kehitys maatalous-
KESTÄVÄN KEHITYKSEN OSA-ALUEET
tuotannossa on noussut tarkastelun kohteeksi erityisesti
siksi, että maataloudessa ollaan tekemisissä uusiutuvien
luonnonvarojen kuten maan, kasvillisuuden ja eläinten
KULTTUURINEN SOSIAALINEN
sekä aurinkoenergian kanssa suhteessa enemmän kuin KESTÄVYYS KESTÄVYYS
missään muussa elinkeinossa ja myös siksi, että ravinto
kuuluu perustarpeisiimme.
YK:n asettaman ns. Brundtlandin komission raportis- KESTÄVÄ KEHITYS
MAATALOUDESSA
sa Yhteinen tulevaisuutemme (1987) määritellään kestä-
väksi kehitys, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä
tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tar-
peensa.
Kestävässä kehityksessä toteutuu samanaikaisesti seu- EKOLOGINEN TALOUDELLINEN
raavat ulottuvuudet: ekologinen, taloudellinen ja sosiaali- KESTÄVYYS KESTÄVYYS
nen sekä myös kulttuurinen kestävyys.

EKOLOGINEN KESTÄVYYS
Ihmisen perustarpeiden tyydyttäminen perustuu luonnon-
varojen käyttöön. Kestävän käytön periaatteen mukaan
uusiutuvia luonnonvaroja, kuten kasveja, eläimiä ja koko-
naisia ekosysteemejä, käytetään vain uusiutumisen ja luon-
nollisen kasvun antamissa rajoissa. Loppuun kuluttami-
sen sijasta käytetään vain ekosysteemin tuotto. Kaikkia
systeemin toimintaan haitallisesti vaikuttavia päästöjä ja
tekijöitä vältetään esim. saastuminen vierailla aineilla,
geeniaineksen häviäminen, maan viljavuuden kuluminen
ja ilmastoon haitallisesti vaikuttavat tekijät.
Kestävän kehityksen perusehtona on biologisen moni-
muotoisuuden ja ekosysteemien toimivuuden säilyttämi-
nen sekä ihmisen taloudellisen ja aineellisen toiminnan
sopeuttaminen pitkällä aikavälillä luonnon kestokykyyn.
11
PERUSTEET

Kansallisten toimien lisäksi kansainvälinen yhteistyö on

hyvin keskeisessä asemassa pyrittäessä ekologiseen kes-
tävyyteen.
Kierrätys, säästäväisyys ja vaihtoehtojen kehittämi-
nen uusiutumattomien luonnonvarojen käytön asemasta
kuuluvat kulutukseen, joka pienentää mahdollisimman
vähän tuleville sukupolville jäävää osuutta. Siihen kuuluu
myös tuotannon ja kulutuksen välisen kierrätyksen järjes-
täminen.
Kestävä kehitys maataloudessa pyrkii sovittamaan
yhteen ihmisen tämänhetkisen ja myös tulevien sukupolvi-
en hyvinvoinnin sekä luonnon kestävän käytön periaat-
teet. Se perustuu maan viljavuuden ylläpitoon ja hoitoon
sekä kaikkien ympäristöhaittojen minimointiin.
Kehittyneissä maissa maatalouden kestävyyden ja luon-
nonmukaisuuden vaatimukset ovat syntyneet niistä ekolo-
gisista haittavaikutuksista, ylituotanto-ongelmista ja ruu-
an laatuun ja ympäristöarvoihin liittyvistä vaatimuksista,
joita tavanomainen maatalous on synnyttänyt. Ekologisia
haittavaikutuksia ovat esim. uusiutumattomien luonnon-
varojen runsas käyttö, kemiallisten torjunta-aineiden sivu-
vaikutukset, maan multavuuden ja rakenteen heikentymi-
nen, ravinteiden huuhtoutuminen vesistöihin sekä luon-
Ekologiselle kestävyydelle merkittäviä osa- non ja maaseutumaisemien monimuotoisuuden vähe-ne-
alueita ovat mm.: minen.
Kansainvälisesti kestävyyden tavoitteet on määritelty
- Resurssien käyttö
• energia (uusiutuva ja uusiutumaton) YK:n Rio de Janeiron konferenssissa vuonna 1992, jossa
• materiaalit (uusiutuvat ja hyväksyttiin ympäristöä ja kehitystä koskeva Rion julistus
uusiutumattomat)
• vesi
ja kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 21. Toi-
• maa mintaohjelman tarkoituksena on yhdistää ympäristö-nä-
- Ihmisen terveys kökohdat ja kestävän kehityksen periaatteet maatalous-
• myrkyllisyys
• ei-myrkylliset vaikutukset
poliittisiin ja kansantaloudellisiin analyyseihin, monipuo-
• vaikutukset työolosuhteisiin listaa maatalouden tuotantojärjestelmiä ja maaseudun elin-
- Ilmaston lämpeneminen keinorakennetta sekä tehostaa maaperän, kasvien ja eläin-
- Happamoituminen
- Rehevöityminen (ja hapen kulutus) ten perimäaineksen suojelua.
- Foto-oksidanttien muodostuminen Kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamiseen tähtäävä ns.
- Ympäristömyrkkyjen vaikutukset Kioton sopimus on kansainvälisesti merkittävä ekologi-
- Kasvillisuustyyppien muutokset ja vaikutukset
luonnon monimuotoisuuteen sen kestävyyden vahvistamiseen tähtäävä sopimus, jonka
toimeenpano on jatkuvana haasteena erityisesti runsaasti
(Doherty ym. 2002) energiaa käyttävissä maissa.
Euroopan unionissa viides ympäristönhoidon puite-
ohjelma määrittää suuntaviivat kehityksen kestävyydelle.
Suomessa on hallituksen toimesta laadittu kestävän kehi-
tyksen ohjelma. Maaseudun uusiutuvien luonnonvarojen
kestävän käytön toimintalinjoja on edelleen tarkennettu

12
 PERUSTEET

maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarastrategiassa

(1997).
Suomessa on asetettu Brundtlandin komission tavoit-
teet yhteiskunnallisen ja taloudellisen toiminnan päämää-
riksi nyt ja tulevaisuudessa. Sen suosituksia soveltaen
Ympäristön ja kehityksen Suomen toimikunta ehdotti
mm., että Suomessa pyrittäisiin määrätietoisesti ekologi-
siin perusteisiin nojaavaan maatalouteen ja sitä tukevaan
maatalouspolitiikkaan. Se merkitsee mm. väkilannoittei-
den korvaamista mahdollisimman laajalti biologisella ty-
pensidonnalla ja orgaanisilla ravinteilla sekä kemiallisten
torjunta-aineiden korvaamista luonnonmukaisilla torjun-
tamenetelmillä. Toimikunta ehdotti myös ympäristön kuor-
mitusta ja ylituotantoa vähentävää maataloustuotannon
laajaperäistämistä. Keinoiksi ehdotettiin neuvonnan sekä
taloudellisten ohjauskeinojen käyttämistä. Lisäksi hyvät
viljelymaat pitäisi säilyttää maataloustuotannossa ja maa-
talousmaan maankäyttömuotoja pyrkiä monipuolistamaan
mm. ympäristön- ja maisemansuojelusyistä. Toimikunta
ehdotti myös, että luonnonmukaista viljelyä tulisi edistää,
sen opetusta ja tutkimusta lisätä ja sen menetelmiä ja
kokemuksia soveltaa myös muuhun elintarviketuotan-
toon. (Kom. miet. 1989:9).

MAAPALLON PERUSONGELMIA JA KESTÄVÄN TALOUDEN HAASTEITA

Väestönkasvun
pysäyttäminen

Energian Eroosion
käytön vähentäminen
hyötysuhteen ja aavikoi-
parantaminen tumisen
estäminen

Kasvihuo-
neilmiön Moni-
etenemisen ja muotoisuuden
otsonikadon säilyttäminen
pysäyttäminen

Raaka-aineiden
kierrätys

13
PERUSTEET

Valtioneuvoston Kestävä kehitys ja Suomi -selonteon

(1990) mukaan on määrätietoisesti pyrittävä ekologisiin
perusteisiin tukeutuvaan maatalouteen ja sitä edistävään
maatalouspolitiikkaan. Tämä edellyttää, että ympäristö-
vaikutusten arviointi liitetään oleelliseksi osaksi maatalo-
uspoliittista suunnittelua ja tavoitteenasettelua. Tarkoi-
tuksena on myös kehittää luonnonmukaista viljelyä.
Hallituksen kestävän kehityksen ohjelmalla (1998)
valtioneuvosto tähtää ekologisen kestävyyden edistämi-
seen ja sitä edistävien taloudellisten sekä sosiaalisten ja
kulttuuristen edellytysten luomiseen. Päätöksellä annetaan
kaikkia toimijoita koskevat peruslinjaukset ekologisen
kestävyyden edistämiseksi ja sitä edistävien taloudellisten
ja sosiaalisten sekä kulttuuristen edellytysten luomiseen.

Varovaisuusperiaate
Kestävän kehityksen perusehtona on biologisen moni-
muotoisuuden ja ekosysteemien toimivuuden säilyttämi-
nen sekä ihmisen taloudellisen ja aineellisen toiminnan
sopeuttaminen pitkällä aikavälillä luonnon kestokykyyn.
Ekologisen kestävyyden kannalta keskeistä on varovai-
suusperiaatteen noudattaminen. Sen mukaan ympäristön
tilan heikkenemistä estävien toimien lykkäämistä ei voi
perustella täyden tieteellisen näytön puuttumisella. Ennen
toimiin ryhtymistä arvioidaan riskit, haitat ja kustannuk-
set. Muita tärkeitä periaatteita ovat haittojen synnyn en-
nalta estäminen ja haittojen torjuminen niiden syntyläh-
teillä. Lisäksi haittojen kustannukset peritään mahdolli-
suuksien mukaan niiden aiheuttajalta. Nämä periaatteet ja
linjaukset ovat usein käyttökelpoisia lähtökohtia kestävän
kehityksen käytännön ratkaisuissa.

Ilmastonmuutos
Tällä hetkellä vaativin maailmanlaajuinen haaste on ilmas-
tonmuutoksen hidastaminen ekosysteemien ja yhteiskun-
nallisten järjestelmien sietämälle turvalliselle tasolle. Ilman
maiden yhteisiä toimia päästöjen vähentämiseksi on odotet-
tavissa arvaamattomia ja vaikeasti hallittavia muutoksia
ihmisten elinoloissa, taloudellisissa oloissa ja ekologisissa
järjestelmissä kaikkialla maapallolla usean sukupolven ajan.
Ilmastonmuutoksen edellyttämiin taloudellisiin ja muihin
sopeuttamistoimiin on varauduttava jo nyt.
Ilmastonmuutoksen hidastaminen ekosysteemien sie-
tämälle tasolle vaatii päästöjen vähentämistä nykytasosta.
Vähentämistoimien suuruus ja ajoittuminen määrittyvät

14
 PERUSTEET

kansainvälisessä yhteistyössä oikeudenmukaisen taakan-

jaon tavoitteesta, jolloin huomioidaan maiden erilaiset
lähtökohdat. Oikeudenmukaisuuden perusteella on ym-
märrettävää, että päävastuu torjunnassa on ensi vaiheessa
teollistuneilla mailla. Toinen ekologisen kestävyyden haas-
te on biologisen monimuotoisuuden turvaaminen luontoa
muuttavissa toiminnoissa. Biologisen monimuotoisuuden
köyhtyminen on seurausta luonnonympäristön mekaani-
sesta muuttamisesta ja luonnon toimintajärjestelmiä va-
hingoittavista haitallisten aineiden päästöistä. Yksittäisil-
lä luontoa ja ympäristöä kuormittavilla toiminnoilla on
kasautuvia yhteisvaikutuksia, jotka voivat olla merkittä-
viä monimuotoisuuden kannalta.

Biologinen monimuotoisuus
Luontoon kohdistuvat muutospaineet johtavat eliölajien
kantojen ja elinympäristöjen vähentymiseen ja uhan-
alaistumiseen. Maailmanlaajuisesti biologinen monimuo-
toisuus vähenee vuosittain merkittävästi. Suomen biolo-
gista monimuotoisuutta uhkaavia tekijöitä on kyetty lie-
vittämään merkittävästi.
Biologisen monimuotoisuuden kannalta kestävän ke-
hityksen saavuttaminen vaatii ennen kaikkea ympäristöä
kuormittavien tuotanto- ja kulutustapojen muutosta. Bio-
logiseen monimuotoisuuteen liittyvät kehityshankkeet
edellyttävät myös laajempaa yhteistoimintaa kehittynei-
den ja kehitysmaiden välillä.

Luonnonvarojen kestävä käyttö

Kolmas ekologisen kestävyyden haaste on luonnonvaro-
jen kestävä käyttö, etenkin luonnonvarojen ja energialäh-
teiden käytön pitkäjänteinen vähentäminen tuotettua yk-
sikköä kohden. Luonnonvarojen kestävä käyttö edellyt-
tää, että uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään sääste- Luonnonvarojen kestävä käyttö
• säästö
liäästi ja tehokkaasti pyrkien samalla korvaamaan ne uu-
• etusija uusiutuvilla luonnonvaroilla
siutuvien luonnonvarojen käytöllä. Käyttöön otetut uusiu- • kierrätys
tumattomat luonnonvarat pyritään pitämään mahdollisim-
man kauan taloudellisen toiminnan piirissä. Keinoja tähän
ovat mm. pyrkimys vähentää syntyvän jätteen määrää,
uudelleen käyttö ja kierrätys. Uusiutuvia luonnonvaroja
käytetään niiden uusiutumis- ja tuottokyvyn rajoissa. Luon-
nonvarojen käytöstä aiheutuvien päästöjen määrä ei saa
ylittää ympäristön vastaanottokykyä. Lisäksi tulisi ottaa
huomioon luonnonvarojen käytöstä saatavien hyötyjen
oikeudenmukainen jakautuminen sekä tulevien sukupol-

15
PERUSTEET

vien tarpeiden tyydytys. (Hallituksen kestävän kehityksen

ohjelma 1998). Tutustu ohjelmaan tarkemmin
www.ymparisto.fi/poltavo/keke/perpaatos.htm.
Suomessa on laadittu yleisiä kehityksen kestävyyttä
seuraavia mittareita (indikaattoreita) sekä yhteiskunnan
että maatalouden toiminnan kestävyyden seuraamiseen.
On myös otettu käyttöön käsitteet ”ekologinen selkärep-
pu” eli miten paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin
tuotteen tuottamiseen sekä ”ekologinen jalanjälki” eli
miten paljon pinta-alaa tarvitaan jonkin tuotteen tuottami-
seen. Erilaisten tekijöiden yhteismitallistaminen on kui-
tenkin vaikeaa, ja esimerkiksi ekologisen jalanjäljen mer-
kitys on osin epäselvä. Kestävään kehitykseen ja sen
mittaamiseen voidaan tutustua lähemmin internet-sivuilla
www.ymparisto.fi/pol-tavo/keke.htm.
Maa- ja metsätalousministeriön toimialaan kuuluvia
uusiutuvia luonnonvaroja ovat mm. viljelymaa, maatalou-
Uusiutuvia luonnonvaroja den kasvi- ja eläinlajit, metsät ja niiden puuvarat, metsien
• viljelymaa ja soiden keräilytuotteet, riistaeläimet, porot, kalat, ravut
• maatalouden kasvi- ja eläinlajit
ja vesistöt. Kestävällä käytöllä tarkoitetaan näiden luon-
• metsät ja puuvarat
• keräilytuotteet nonvarojen käyttöä ja hoitoa tuottavasti, taloudellisesti ja
• riista sosiaalisesti hyväksyttävästi siten, että säilytetään luon-
• porot nonvaran määrä, monimuotoisuus ja laatu sekä taataan
• kalat luonnonvaran uusiutumiskyky ja elinvoimaisuus. Tärkei-
• vesistöt
tä näkökohtia ovat myös luonnonvarasta ja sen käytöstä
saatavat aineettomat hyödyt, kuten maiseman kauneus
sekä virkistys- ja kulttuuriarvot. Sosiaaliset ja kulttuuriset
näkökohdat nousevat tärkeinä esiin, kun tarkastellaan
esimerkiksi maaseudun elinvoimaisuutta. Kunnollisten
toimeentulomahdollisuuksien takaaminen myös taajami-
en ulkopuoliselle väestölle ja maaseudun säilyttäminen
Indikaattoreiksi on valittu elinvoimaisena kuuluvat tiiviisti kestävään kehitykseen,
seuraavia aihealueita: vaikka varsinaisista luonnonvaroista ei tässä yhteydessä
• ravinnetase voidakaan puhua.
• materiaalivirta
Maa- ja metsätalousministeriössä on katsottu aiheelli-
• elinkaariarviointi
• maisema
seksi kehittää yleismittaristo, jolla uusiutuvien luonnon-
• maaseudun sosio-ekonomiset resurssit varojen käytön kestävyyttä voitaisiin seurata ja toimintaa
• maaseudun kulttuurinen elinvoimaisuus ministeriön eri vastuualueilla ohjata oikeaan suuntaan.
Yleismittariston avulla saadaan suuntaa antavaa tietoa
luonnonvarojen käytön kestävyydestä.
Mittareiden avulla on tarkoitus kerätä valtakunnalli-
sesti luotettavaa ja oikein kohdennettua tietoa uusiutuvista
luonnonvaroista, niihin kohdistuvista paineista ja uhkista
sekä luonnonvarojen määrällisistä ja laadullisista kehitys-
suunnista.

16
 PERUSTEET

Kriteerit ja tavoitteet pohjautuvat maa- ja metsätalousmi-

nisteriön luonnonvarastrategiaan (MMM:n julkaisu 2/
1997), joka kuvastaa ministeriön näkemystä luonnonva-
rojen hyväksyttävästä ja toivottavasta käytöstä.

Maa- ja metsätalousministeriön luonnon-

varastrategian mukaan luonnonvarojen
käyttö on kestävää, jos:
• Uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään
säästeliäästi ja harkiten ja käytettyjä luonnon-
varoja kierrätetään mahdollisuuksien mukaan
takaisin tuotantoon.
• Uusiutuvilla luonnonvaroilla korvataan uu-
siutumattomien luonnonvarojen käyttöä aina
silloin, kun se on taloudellisesti ja tuotannol-
lisesti mahdollista.
• Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö pysyy uu-
siutumis- ja tuottokyvyn rajoissa ja niiden
tuottokykyä parannetaan tarpeen mukaan.
• Luonnonvarojen käytössä otetaan huomioon
luonnon monimuotoisuuden säilyminen.
• Luonnonvarojen käyttö ei olennaisesti huo-
nonna ympäristön laatua.
• Luonnonvarojen käyttö on mahdollista talou-
dellisesti kannattavalla tavalla ja hyödyntä-
misen tulos jakautuu oikeudenmukaisesti.
• Tulevien sukupolvien luonnonvaroista saa-
mat hyödyt ja tarpeiden tyydytys ovat turva-
tut.
• Käyttö on laajalti hyväksyttyä ja sopusoin-
nussa muiden käyttömuotojen, elinkeinojen
ja niiden kehittämisen kanssa.

Useat työryhmät ovat korostaneet ekologisen kestävyy-

den ja luonnontalouden toimintaperiaatteiden huomioon-
ottamista maatalouden tuotantotekniikassa ja varsinaisen
luonnonmukaisen maa- ja elintarviketalouden kehittämis-
tä. Luonnonmukaisen tuotannon tutkimuksen, opetuksen
ja neuvonnan kehittämisen toimikunta ehdotti v. 1986
mm., että kehittämällä ja edistämällä luonnonmukaista
viljelyä voidaan koko maataloustuotantoa ohjata ekologi-
sesti kestävään suuntaan (Kom. miet. 1986:37).

17
PERUSTEET

MMM:n luomustrategiatyöryhmä esitti luonnonmukai-

sen maa- ja elintarviketalouden merkittävää kehittämistä
(Työryhmämuistio 2001:10).
Luomun eri tuotantosuuntien kehittämistä on esitetty
mm. luomuviljastrategiassa ja puutarha-alan luomustrate-
giassa. Useissa maakunnallisissa kehittämisohjelmis-sa
on luomun kehittämiselle asetettu huomattavia tavoitteita.
Luonnonmukaisen maa- ja elintarviketalouden kehittä-
mistä tutkimuksen keinoin on esittänyt erillinen työryhmä
(Työryhmämuistio MMM 2002:5).
Maatalouden ympäristötukijärjestelmissä (1995–1999
ja 2000–2006) maataloutta pyritään ohjaamaan kestävään
suuntaan. Luonnonmukainen maatalous on yksi mukana
olevista kehittämislinjoista.

TALOUDELLINEN
JA SOSIAALINEN KESTÄVYYS
Maatalouden harjoittamisen taloudellisen kestävyyden
edellytykset muuttuivat merkittävästi, kun Suomi liittyi
EU:iin. Markkinat avautuivat ja paikallisen tuotannon on
pystyttävä kilpailemaan tuonnin kanssa. Samalla siirryt-
tiin matalahintajärjestelmään ja uudet tukimuodot saivat
entistä keskeisemmän merkityksen maataloudessa. Ym-
päristötuet ja erityistukimuotona käyttöön otettu luonnon-
mukaisen tuotannon tuki ovat merkittävä osa suomalaista
maatalouspolitiikkaa.
Maatalouden kokonaistaloudellisiin vaikutuksiin on
alettu kiinnittää kasvavaa huomiota. Tilatason kannatta-
vuuden lisäksi huomioon pyritään ottamaan maatalouden
julkiselle taloudelle aiheuttamia kustannuksia. Euroopan
maataloustuotantoa rasittavaa ylituotantoa ollaan purka-
massa suosimalla menetelmiä, jotka ohjaavat tuotantoa
laajaperäiseen suuntaan. Ympäristönsuojelussa sovelle-
taan lisääntyvässä määrin ns. aiheuttajaperiaatetta. Täl-
löin myös maatalouden tuotantomenetelmiä tarkastellaan
uudesta näkökulmasta. Luonnonmukainen maatalous on
silloin varteenotettava mahdollisuus kokonaistaloudelli-
selta kannalta.
Maaseudun elinvoimaisuus on taloudelliselle ja sosi-
aaliselle sekä ekologiselle kestävyydelle tärkeää, koska
maaseudulla on uusiutuvien luonnonvarojen ylläpitoon ja
hyödyntämiseen liittyvää osaamista. Tuotannon ja tuot-
teiden erilaistamisen on nähty olevan entistä tärkeämpi
maatalouden ja maaseudun selviytymisstrategia. Tässä
suhteessa luonnonmukainen elintarviketuotanto on var-
teeno-otettava vaihtoehto. Tämän lisäksi ja sen rinnalla
18
 PERUSTEET

parhaimmaksi on todettu monitilatoiminta sekä mm. jat-

kojalostuksen ja markkinoinnin siirtäminen lähemmäksi
alkutuottajaa tai jopa tilalla tapahtuvaksi. Nämä kehitys-
suunnat sopivat hyvin yhteen luonnonmukaisen elintarvi-
ketalouden kehittämistavoitteiden kanssa. Tiedostavat
kuluttajat siirtyvät käyttämään enenevässä määrin selke-
ästi määriteltyjä luomutuotteita, mikäli niitä on helposti
saatavilla kohtuulliseen hintaan. Varsinkin suoramyynnin
yhteydessä kuluttajilla on mahdollisuus päästä tutustu-
maan alkutuotantoon ja sen tuotantotekniikkaan. Viljeli-
jöiden ja kuluttajien välinen luottamus on ratkaisevaa
suomalaisen maatalouden kestävyyden ja luomumaata-
louden kehittämisessä.

1.2 LUONNONMUKAISEN
MAATALOUDEN MÄÄRITELMÄ
Tavanomaisen maataloustuotannon rinnalle kehitetään sel-
laisia tuotantomenetelmiä, joissa korostetaan tuotannon
Luonnonmukainen maatalous
ekologisten vaikutusten huomioonottamista. Korostuneesti
= luonnon hoidon ja kestävän käytön
ekologisia vaikutuksia huomioon ottavista tuotantomene- pohjalta lähtevä maatalouden
telmistä käytetään nimitystä luonnonmukainen maatalous. tuotantomenetelmä
Luonnonmukainen maatalous on näin kestävän kehityksen
periaatteisiin tukeutuvaa maataloutta.
Maatalouden ja koko maaseudun murrosvaiheessa on
ekologinen eli luonnonmukainen maatalous saamassa yhä
suuremman merkityksen. Sillä tarkoitetaan kokonaisval-
taisen, ekologisen näkemyksen pohjalta lähtevää maa-
taloutta, jossa luonnontalouden omat toimintaperiaatteet
otetaan viljelyssä tietoisesti huomioon, kun kehitetään
ekologisesti kestävää ja luonnontalouden toimintaan so-
peutuvaa maataloustuotantoa. Tuotannossa käytetään
hyväksi luonnontalouden luonnollisia kiertoja, toimintoja
ja vuorovaikutusverkkoja sekä pidättäydytään keinote-
koisten menetelmien käytöstä.
Luonnonmukainen maatalous on toisin sanoen pyr-
kimystä kohti ekologisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudel-
lisesti tasapainotettua ja kestävää tuotantojärjestelmää.
Suomessa nykyisin esiintyvät tämän biologis-ekologisen
perusnäkemyksen viljelysuuntaukset sisältyvät kaikki eko-
logiset eli luonnonmukaiset maatalouden tuotantomene-
telmät -käsitteen alle.
Luonnonmukaisten maatalouden menetelmien kehit-
täminen käynnistyi 1900-luvun alkupuolellla Keski-Eu-
roopassa – orgaaninen viljely Englannissa ja biologis-
dynaaminen sekä orgaanis-biologinen viljely Saksassa.
19
PERUSTEET

Suomessa A.I. Virtanen kehitti typpikotovaraista viljely-

järjestelmää 1930-luvulta lähtien, mutta varsinainen “eko-
loginen herääminen” tapahtui 1970-luvulla, jolloin sekä
viljelijöiden että kuluttajien kiinnostus luonnonmukai-
seen viljelyyn alkoi kasvaa ja sitä alettiin laajemmin
kehittää.
Kiinnostusta ovat sittemmin lisänneet myös erilaiset
“ajan ilmiöt” kuten esim. öljykriisi ja luonnon- ja eläin-
suojeluaatteen leviäminen. Elintarvikekriiseillä on ollut
tätä kehitystä vauhdittava rooli. Yhteiskunnallisiin näkö-
kohtiin on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Luo-
Termiin ”luonnonmukainen maatalous”
mu-alan kansainvälinen järjestö IFOAM (International
sisältyy monia laaja-alaisia käsitteitä,
kuten luonto, eri eliöiden elinolosuhteet ja Federation of Organic Agricultural Movements) on laa-
niiden vuorovaikutukset toisiinsa, eri jentanut 1990-luvun puolivälissä maataloustuotanto-oh-
aineiden kierrot ja ympäristö. Siksi jeitaan myös sosiaalisilla näkökohdilla (IFOAM 2000.
luonnonmukaista maataloutta kutsutaan www. ifoam.org ).
myös nimikkeillä ekologinen, biologinen
Viime vuosina myös YK:n elintarvike- ja maatalous-
tai orgaaninen maatalous.
järjestö FAO (Food and Agriculture Organization of the
United Nations) on alkanut aktiivisesti edistää luonnon-
mukaista maataloutta. Painopiste on ollut kolmannen
maailman maiden maatalouden kehittämisessä luomume-
netelmiä hyväksikäyttäen (Scialabba 2001) www.fao.org/
organicag/ .
Eri tekijät ovat olleet osaltaan myötävaikuttamassa
nykyisen suomalaisen luonnonmukaisen maatalouden
MAATALOUDEN TUOTANTOMALLEJA kehitykseen. Tarvetta luonnonmukaisen viljelyn kehittä-
miseen ovat luoneet tuotteiden kasvanut kysyntä ja kulut-
tajien odotukset elintarvikkeiden laadusta, ympäristön
Tehotuotanto saastuminen ja luonnonvarojen säästämistarve, maan kas-
Nykyinen tavanomainen tuotanto vukunnon hoito, kasvien ja eläinten terveys sekä muuttuva
maatalous- ja maaseutupoliittinen tilanne.
Hyvää viljelytapaa noudattava GAP Ekologia
korostustuu
Integroitu kasvinsuojelu IPM PERUSTANA VILJELYKOKEMUS JA LUONNONTIE-
TEELLINEN TIETOUS
Laajaperäinen tuotanto Luonnonmukainen maatalous perustuu käytännön koke-
Luomutuotanto mukseen ja luonnontieteelliseen tietämykseen, varsinais-
ten maataloustieteiden ohella ennen kaikkea agro-ekolo-
giaan ja biologisiin tieteisiin maatilan hoidosta. Siinä
harjoitettujen menetelmien joukossa on myös osin erilai-
sia suuntauksia, jotka ovat syntyneet erilaisista ekologisis-
ta, sosiaalisista ja eettisistä lähtökohdista.
Luonnonmukainen maatalous on “kolmas aalto” ihmi-
sen käyttämistä viljelyjärjestelmistä. Vanhin niistä – luon-
tais-viljely – perustui pitkälti perimätietoon, paikallisiin
tuotantopanoksiin ja omavaraisuuteen. Suomessa sitä har-
joitettiin yleisesti vielä viime vuosisadan alussa, kehitys-
20
 PERUSTEET

maissa vielä nytkin monin paikoin. Jotkut luontaisviljely-

menetelmät ovat olleet ekologisesti kestäviä, toiset taas
ovat aiheuttaneet esim. eroosiota ja maan kasvukunnon
heikkenemistä.
Tavanomainen eli kemiallis-tekninen maatalous on
nykyisin vallitseva tuotantomenetelmä. Se syntyi Keski-
Euroopassa 1850-luvulla. Suomessa sen läpimurto tapah-
tui 1950-luvulla. Sen tuotantotekniikalle on tyypillistä
teollisesti valmistettujen väkilannoitteiden ja torjunta-ai-
neiden käyttö, erikoistuminen ja tuotannon yleinen tehos-
taminen sekä melko avoin ravinnevirta. Pisimmällä tämän
suunnan kehitys on kasvihuoneviljelyssä, jossa käytetään
yleisesti keinotekoisia kasvualustoja ja ravinteet annetaan
päivittäin liuoslannoituksena. Tavanomaisessa maatalou-
dessa alettiin 1990-luvun alkupuolella suuntautua hyvien
viljelymenetelmien suuntaan. Ympäristöohjelman käyt-
töönotto vuonna 1995 toi sen sovelluksena ympäristösi-
toumusehtojen mukaiset viljelymenetelmät Suomessa
vallitsevaksi viljelyksi.
Tavanomaisen viljelyn piirissä on viime aikoina he-
rännyt kiinnostus integroituun tuotantoon. Integroidun eli
IP-tuotannon tavoitteena on käsitellä koko maatilaa eko-
logisemmin; kemiallisten tuotantopanosten käyttöä vä-
hennetään ottamalla mahdollisimman tarkoin huomioon
niiden käyttötarve. Eri ennustemenetelmin pyritään har-
kittuun, tarpeenmukaiseen torjunta-aineiden ja väkilan-
noitteiden käyttöön. Toki yksittäisen viljelijän satotasota-
voitteella on suuri painoarvo. Integroitu tuotanto on saa-
nut suosiota erityisesti Keski-Euroopan ammattimaisessa

VILJELYMENETELMIEN KEHITYS

21
PERUSTEET

vihannes- ja hedelmänviljelyssä. Kiinnostus IP-viljelyyn

on myös suomalaisten maataloustutkijoiden ja varsinkin
puutarhaviljelijöiden keskuudessa kasvanut. Menetelmän
täsmällisiä ohjeita on laadittu esimerkiksi hedelmän-,
marjan- ja viljanviljelyyn.
Pohjoismaissa ovat luomuviljelijät, -tutkijat sekä
-neuvojat laatineet luonnonmukaisen maatalouden määri-
telmän.

Yhteispohjoismainen luonnonmukaisen viljelyn määritelmä

Luonnonmukainen viljely on omavaraista ja tasapainoista maataloutta,

joka mahdollisimman pitkälle perustuu paikallisiin luonnonvaroihin ja
jossa viljelytoimet sopeutetaan vallitseviin luonnonoloihin.

Tausta-ajatus
Luonnonmukainen viljely perustuu kokonaisnäkemykseen, jossa maata-
loustuotannon ekologiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset
otetaan huomioon niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin. Luonto
ymmärretään kokonaisuutena, jolla on oma itseisarvonsa. Ihmisen teh-
tävä on harjoittaa maataloutta niin, että se ei köyhdytä vaan säilyttää ja
monipuolistaa luontoa.

Tavoitteet
Luonnonmukaisessa viljelyssä pyritään
• tuottamaan riittävästi korkealaatuisia elintarvikkeita oikeuden-
mukaisesti jaettuna
• antamaan viljelijälle kohtuullinen toimeentulo ja tyydytys työstä
sekä turvallinen työympäristö
• hoitamaan kotieläimiä niiden lajinmukaisia tarpeita vastaavasti
• luomaan monilajinen ja perimältään monipuolinen viljely-
ympäristö
• säästeliääseen uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön siten,
että ympäristöhaitat jäävät mahdollisimman pieniksi
• parantamaan maan luontaista viljavuutta pitkällä aikavälillä
• luomaan toimiva yhteys elintarvikkeiden tuottajien ja kuluttajien
välille
• mahdollisimman suljettuihin ravinnekiertoihin ja aine- ja energia-
virtojen minimointiin kytkemällä kaupunkiyhteisöjen, maatalou-
den ja luonnontalouden toiminnat toisiinsa.

Käytännöllisistä periaatteista
Kasvituotannon perustana pellolla, puutarhassa ja metsässä on maan
rakenteesta ja viljavuudesta huolehtiminen ja monipuolinen kasvilaji-
valikoima sekä viljelykierto.

Maan kasvukuntoa ylläpidetään pääosin eloperäisten lannoitteiden avul-

la. Viljelyjärjestelmä suunnitellaan niin, että se mahdollisimman pitkäl-
le itsessään ehkäisee rikkakasveja, tuholaisia ja kasvitauteja. Helppoliu-
koisia keinolannoitteita tai synteettisiä torjunta-aineita ei käytetä.

Kotieläintuotannossa eläinmäärä ja viljelypinta-ala tasapainotetaan kes-

kenään. Näin eläimet voidaan ruokkia mahdollisimman suuressa määrin
kotovaraisella rehulla ja lanta voidaan käyttää lannoitteeksi ilman ympä-
ristöhaittoja.
Nordisk IFOAM 1989

22
 PERUSTEET

1.3 EKOLOGINEN AJATTELU

MITÄ ON EKOLOGIA?
Pelto on paljon enemmän kuin vain viljelykasvien kasvu-
alusta. Pellossa kasvaa viljelykasvien lisäksi myös monia Ekologia
muita kasvilajeja. Kasvustossa elää erilaisia hyönteisiä ja = oppi luonnontaloudesta/
luonnon talodenhoidosta
muita pieniä eläimiä, maassa toimivat kastemadot ja mik- Luomuviljely
roskooppiset pieneliöt sekä pellon yllä lentelevät erilaiset = luonnon omia tuotantotapahtumia
linnut jne. Ne kaikki ovat vuorovaikutuksessa keskenään. hyväksikäyttävä viljely

Ne ovat lisäksi riippuvaisia ympäristötekijöistä. Kaikkia

tämän yhteispelin osapuolia emme paljain silmin näe,
mutta lähempi tarkastelu auttaa meitä havaitsemaan moni-
mutkaisen yhteistoiminnan vaikutukset kasvien, maan,
pieneliöiden ja eläinten välillä. Oppia eliöiden vuorovai-
kutuksista toisiinsa ja ympäristöönsä kutsutaan ekolo-
giaksi.
Sana ekologia muodostuu kreikankielisistä sanoista
oikos (= taloudenhoito) ja logos (= oppi, tieto, viisaus,
järkevyys). Ekologia tarkoittaa näin ollen oppia tai tietoa
luonnon taloudenhoidosta ja tiedettä, joka tutkii tietyn
alueen eliöiden vuorovaikutuksia toisiinsa ja ympäris-
töön. Ekologisten vuorovaikutusten tunteminen auttaa
meitä viljelemään maata luonnontalouden toiminnan kans-
sa sopusointuisella tavalla.
Luonnonmukainen viljely perustuu ekologiseen eli
luonnontaloudelliseen perusnäkemykseen ja kokonais-
valtaiseen ajatteluun luonnosta sekä ihmisen ja luonnon
välisestä suhteesta. Ekologisen ajattelun mukaisesti käy-
tetään elintarvikkeiden tuotannossa hyväksi luonnon omia
toimintoja eli ns. ekosysteemipalveluja. Niitä ei korvata
keinotekoisilla, luonnolle vierailla menetelmillä ja toi-
mintatavoilla. Väkilannoitteet ja kemialliset torjunta-ai-
neet korvataan ekologisesti hyvin sopeutetuilla viljely-
toimilla.

EKOSYSTEEMI
Saman lajin kaikki lisääntymään pystyvät yksilöt yhdessä
muodostavat populaation. Tietty samantyyppinen alue,
sen kasvit ja eläimet sekä pieneliöt muodostavat yhdessä
ekosysteemin. Kaikki ekosysteemit yhdessä muodostavat
maapallon biosfäärin (= elonkehän), joka on maapallon
halkaisijaan verrattuna tavattoman ohut ja herkästi haa-
voittuva. Ihmiskunnan nopean kasvun vuoksi vauriot
ekosysteemeissä lisääntyvät, joita pahentaa osaltaan myös
elintarviketuotanto.

23
 PERUSTEET

Ihmisen toiminnan vaikutusasteen perusteella ekosystee-

Ekosysteemi
mit voidaan luokitella joko hoidetuiksi ekosysteemeiksi tai
= Maan, kasvien ja eläinten sekä luonnollisiksi ekosysteemeiksi. Hoidetut ekosysteemit ovat
ympäristön muodostama kokonaisuus niitä, joihin ihminen vaikuttaa suoraan esim. viljelemällä
tai harjoittamalla metsätaloutta. Tällaisia ekosysteemejä
ovat esim. pelto, niitty ja talousmetsä. Luonnollisissa
ekosysteemeissä ei esiinny ihmisen suoraa vaikutusta.
Niitä ovat esim. luonnontilaiset suot, suojelumetsät ja
luonnontilaiset järvet.
Luonnollinen ekosysteemi koostuu lukuisista eri eliö-
lajeista, jotka kaikki osaltaan yhdessä vaikuttavat elin-
toimintojensa kautta eloperäisen aineen kiertoon. Eliöt
jaetaan kahteen pääryhmään – tuottajiin ja kuluttajiin.
Kuluttajista oman tärkeän erityisryhmän muodostavat
hajottajat. Jako tehdään sen mukaan, mitä tehtäviä eri
ryhmillä on kierrossa.

MITEN EKOSYSTEEMI TOIMII

Ravintoverkko – tuottajat, kuluttajat, hajottajat
Aurinkoenergia on kaiken elämän edellytys maapallolla ja
kaikkien elintoimintojen käyttövoima. Vihreät kasvit ky-
kenevät muodostamaan auringon valon avulla hiilidioksi-
dista, vedestä ja kivennäisistä hiilihydraatteja (esim. soke-
reita) eli kemiallisiin yhdisteisiin varastoitua auringon
energiaa. Tätä ilmiötä nimitetään yhteyttämiseksi eli foto-
synteesiksi. Yhteyttämistapahtumasta saatu auringon ener-
gia on ravinnon lähde ja elämän perusedellytys kaikille
muille eliöille – myös ihmiselle. Vihreät kasvit ovat tämän
kyvyn takia luonnon taloudenhoidossa ekosysteemin tuot-
tajia. Ne ovat energian suhteen omavaraisia.
Eläimet käyttävät ravintonaan kasveja tai toisia eläi-
EKOSYSTEEMIN OSAT miä. Kasvinsyöjiä sanotaan ensimmäisen asteen kulutta-
jiksi ja eläimiä ravintonaan käyttäviä toisen asteen kulut-
Aurinko = valo + lämpö tajiksi eli lihansyöjiksi tai saalistajiksi. Eläimet eivät voi
Sade
Kaikki eläimet + kasvit = eliöyhteisö
käyttää hyväkseen auringon valoenergiaa, vaan ovat riip-
Ympäristö TUOTTAJAT puvaisia alun perin kasvien tuottamasta energiasta. Eläi-
Järvi
met ovat näin ekosysteemin kuluttajia.
Erityisen tärkeää ekosysteemin oikealle toiminnalle
on se, että kasvien ja eläinten kuollessa suuri joukko eri-
laisia hajottavia ja pilkkovia eliöitä käsittelee ne.
Elintila eli Ekosysteemin hajottajia ovat sienet, bakteerit, lierot ja
biotooppi
-esim.peltolohko, HAJOTTAJAT KULUTTAJAT
Populaatioita muut maaperäeläimet, jotka työskentelevät pääasiassa
järvi -esim. hiiri-,
jänis-,
ruokamultakerroksen ylimmässä osassa. Erotuksena eläi-
hirvipopulaatio mistä ne käyttävät ravinnokseen kuollutta eloperäistä ai-

24
 PERUSTEET

netta ja pilkkovat vihreiden kasvien valmistamat moni-

mutkaiset yhdisteet jälleen kemiallisiksi perusrakennus-
aineiksi, jotka näin tulevat uudelleen kasvien käyttöön.
Tämä aineiden jatkuva kiertokulku tuottajien, kulut-
tajien ja hajottajien muodostamassa ravintoverkossa on
edellytyksenä ekosysteemin oikealle toiminnalle. Hajot-
tajien merkityksen huomaa usein vasta kun ne puuttuvat:
viljelijä huomaa maahan kynnetyn, lahoamattoman olki-
maton, jonka huono lahoaminen johtuu hajottajaeliöiden
toiminnan puutteesta.

YLEISMIEHET JA SPESIALISTIT
Eliöyhteisön jokainen jäsen tai jäsenryhmä (kilta) suorit-
taa tiettyä tehtävää ekosysteemin osassa, mitä voidaan ni-
mittää ekologiseksi lokeroksi. Ammattiryhmien – tuotta-
jat, kuluttajat, hajottajat – sisällä on lisäksi kaikentaitavia
”yleismiehiä” sekä erikoisosaamisen spesialisteja. Kun
yleismiehet ovat kaikkiruokaisia, erikoismiehet ovat eri-
koistuneet käyttämään esim. vain yhtä kasvia tai hyönteis-
lajia ravintonaan. Laaja-alaisia hyötyeliöitä ovat esim. isot
maakiitäjäislajit, jotka syövät lähes kaikkea hyönteistou-
kista etanoihin. Eräät loispistiäiset voivat sitä vastoin elää
käyttämällä ravintonaan vain yhtä ainoaa hyönteislajia.

TAKAISINKYTKENNÄT JA
ITSESÄÄTELYMEKANISMIT
Ekosysteemin eri eliölajit kytkee toisiinsa mm. “syöminen EKOSYSTEEMIN SISÄISIÄ
ja syömiseksi tuleminen”. Näitä peto-saalis -suhteita sää- SÄÄTELYMEKANISMEJA
televät ns. takaisinkytkennät: suuri saalistiheys suosii saa-
listajia ja suuri saalistajatiheys puolestaan vähentää saalii- VAKAUS
ta, minkä vaikutuksesta saaliiden määrä vähenee. Molem-
piin voivat vielä vaikuttaa loisivat ja tauteja aiheuttavat SIETO
lajit. Eri populaatioiden runsauteen vaikuttavat ravinnon
lisäksi ympäristöolosuhteet; kosteus, lämpö ja ravinteet. PALAUTUVUUS
Kasviravinnon määrä ja laatu vaikuttavat kasvinsyöjien
runsauteen, mikä puolestaan vaikuttaa lihansyöjien eli
JOUSTO
petojen runsauteen. Nämä ovat esimerkkejä ekosysteemin
vakauteen, sietoon, joustoon ja palautuvuuteen vaikutta-
vista systeemin sisäisistä säätelymekanismeista.
Saalistajia ovat esim. lehtikirvoja syövät leppäpirkon
tai kukkakärpästen toukat. Loisia ovat esim. loispistiäiset,
joiden toukat kehittyvät tuholaisten toukissa. Toimivat it-
sesäätelymekanismit ovat erityisen tärkeitä luonnonmu-
kaisessa viljelyssä. Niiden tehostaminen ja ohjaaminen

25
PERUSTEET

viljelijän toimesta on tärkeää esimerkiksi ekologisessa

kasvinsuojelussa.

MONIMUOTOISUUS
Mitä vaihtelevampi ekosysteemi on alueeltaan (alueelli-
nen monimuotoisuus), mitä enemmän eliöyhteisössä on
lajeja (lajimonimuotoisuuus) ja mitä vaihtelevampi on eri
lajien perimä (geneettinen monimuotoisuus), sitä moni-
muotoisempi se on, sitä pienempiä ovat ekologisten ravin-
toverkkojen silmukat. Sitä monipuolisempia ovat myös
takaisinkytkennät ja siten mahdollisuudet systeemin va-
kauteen ja joustoon sekä palautuvuuteen eli systeemin
itsesäätelyyn. Näin ekosysteemin häiriönkestävyys eli
vakaus lisääntyy ja sen kyky kestää ulkopuolisia häiriöte-
kijöitä kuten sään vaihteluita tai ihmisen aiheuttamia muu-
toksia paranee. Ekologinen periaate – monimuotoisuuden
kautta saavutettu vakaus eli häiriökestävyys on merkittävä
ilmiö maatalousekosysteemeissä, joissa sitä pyritään käyt-
tämään hyväksi.

KILPAILU JA RAKENTEEN MONIPUOLISUUS

Merkittävä luonnon ekosysteemin säätelymekanismi on
kilpailu elintilasta, valosta ja ravinteista. Tätä voi esiintyä
sekä samaan lajiin kuuluvien yksilöiden välillä (lajin
sisäinen kilpailu, esim. viljelykasvin taimien välinen kil-
pailu) että eri lajien välillä (lajien välinen kilpailu, esim.
viljelykasvi-rikkakasvisuhde).
Ekosysteemin eliölajien kesken on vielä muitakin riip-
puvuuksia. Monet pikkulinnut voivat elää vain siellä,
missä niillä on käytettävissä puita ja pensaita, sopivia pe-
sänrakennusaineita, istuma- ja laulupaikkoja sekä lepo-
paikkoja. Hämähäkki voi elää vain siellä, missä sillä on
oksia ja pensaita, joihin se voi kutoa verkkonsa. Ekosys-
teemissä elinympäristön rakenteen monipuolisuus on näin
tietyille lajeille välttämättömyys. – Tämä on tärkeä perus-
te sille, että maatalousmaiseman tulee olla monipuolinen.

ANTIBIOOSI – ERITTEET
Antibioosilla tarkoitetaan sitä, että eräät eliöt erittävät
myrkyllisiä aineita, jotka estävät toisten eliöiden kasvua
tai tappavat toisia eliöitä, esim. eräät sienet tuottavat ja
erittävät bakteereita tappavia ianeita eli ns. antibiootteja.
Myös kasveilla on samoin puolustusmekanisminsa (vas-
tustuskyky) niin, että ne estävät vahinkoa tekevien eliöi-
den toimintoja. Tämä on pitkälti perimään sidottua (ge-
neettinen monimuotoisuus).
26
 PERUSTEET

TOIMIVA TASAPAINO
Pedot, loiset ja antibioosi ovat luonnollisten ekosysteemi-
en tärkeitä säätelytekijöitä, jotka estävät joidenkin lajien
hallitsemattoman lisääntymisen toisten kustannuksella.
Kun ekosysteemi ylläpitää toimivaa tasapainoa eri eliöi-
den välillä, saavat ekosysteemissä kaikki osapuolet ravin-
toa ja elintilaa kohtuullisessa määrin ja sillä paikalla,
missä ne elävät. Tasapainon keskeinen edellytys on riittä-
vä monimuotoisuus.

YHTEISTYÖ
Ekosysteemeissä esiintyy eriasteista yhteistyötä, jossa eri
lajit hyödyttävät molemminpuolisesti toisiaan työnjaon
pohjalta. Hyönteispölytys on eräs esimerkki tällaisesta
yhteistyöstä, josta molemmat osapuolet hyötyvät (mutu-
alismi).
Kiinteän yhteistyön muoto on nimeltään symbioosi,
joista tunnetuin on biologinen typensidonta; typpeä sito-
vat nystyräbakteerit (Rhizobium) muodostavat nystyröitä
palkokasvien juuriin. Ne saavat ravintonsa isäntäkasvin
hiilihydraattituotannosta ja vastavuoroisesti ne huolehti-
vat kasvien typpiyhdisteiden saannista.
Toinen juurissa esiintyvä symbioosin muoto on sieni-
juuri (Mykorritza), joka auttaa kasvia mm. fosforin saan-
nissa ja käyttää puolestaan ravintonaan kasvin tuottamia
hiilihydraatteja. Kasvien ja pieneliöiden välinen symbioo-
si on tärkeää esim. biologisessa ravinteiden kiertokulussa.
Tuottajien, kuluttajien ja hajottajien muodostama sys-
teemi toimii kokonaisuutena pitkälti yhteistyön pohjalta.
Sienijuuret voivat siirtää esim. ravinteita myös eri kasvien
välillä. Hajotustyötä tekevät erilaiset hajottajat vuoron-
perään jne. Hajottajien toiminta on tarpeen tuottajien kas-
vulle jne.

JATKUVAA UUSIUTUMISTA
Ekosysteemin jatkuvuuden turvaa luonnonmukainen kas-
vu; uusia yksilöitä syntyy kuolleiden tilalle. Ekosysteemin
toiminta onkin näin jatkuvaa ja ekosysteemin itsesäätely-
kyvyn puitteissa hallittuun kasvuun perustuvaa uusiutu-
mista, vallitseviin paikallisiin oloihin sopeutunutta ja siten
kestävää.

RAVINTEIDEN KIERTO JA ENERGIAN VIRTA

Ekosysteemin tuottajat, kuluttajat ja hajottajat ovat riippu-
vaisia toisistaan. Usein niiden elintoiminnat ovat eko-
systeemin eri osapuolten yhteisvaikutuksen tulosta, ravin-
27
PERUSTEET

nonvaihtoa sellaisessa muodossa, joka on sopivinta yksit-

täisille eliölajeille. Esim. kasvit tuottajina toimivat eri
eläinten energian- ja ravinnonlähteenä ja lisäksi ne erittä-
vät juuristaan erilaisia energiapitoisia yhdisteitä, ns. juuri-
eritteitä, jotka toimivat ravintona ja energianlähteenä juu-
riston läheisyyden (Ritsosfääri) symbioottiselle pieneliös-
tölle. Tällaisia ovat esimerkiksi Rhizobium-bakteerien
muodostamat juurinystyrät sekä sienijuurten muodosta-
mat sienirihmastot juuriston ulkopuolelle. Ravintoon si-
sältyvää energiaa tuleekin virrata riittävästi maaperän
hajottajaeliöstölle asti, jotta ekosysteemin toiminta jatkui-
si tasapainoisena. Hajottajaeliöt, jotka vapauttavat ravin-
teita eloperäisestä aineesta, käyttävät puolestaan hyväk-
seen eläinten lantaa ja muuta kuollutta, eläimistä ja kas-
veista peräisin olevaa ainetta ja toimivat itse ravintona
toisille eliöille.
Ekologinen tehokkuus ilmaisee, miten tietty tuotan-
totaso muuntaa edelliseltä tuotantotasolta saadun energian

RAVINTEIDEN SISÄINEN JA ULKOINEN KIERTO

Rakentuminen
Hajoaminen

Hiiltä ja typpeä Hiiltä ja typpeä

ilmakehän ilmakehän
varastosta varastoon

Kevät Syksy

Maaperä

Hajoaminen Rakentuminen

Vapautuminen maamine- Ravinteiden

raaleista, tuonti huuhtoutuminen
systeemiin
Granstedt 1988

28
 PERUSTEET

seuraavan tuotantotason energiaksi. Kasvit sitovat n. 1 %

ekosysteemiin auringosta tulevasta energiasta eloperäi-
seen ainekseen. Ravintoverkon seuraavassa vaiheessa
ensimmäisen asteen kuluttajat käyttävät kudostensa kas-
vuun muutamia prosentteja kasveihin sitoutuneesta ener-
giasta. Loppu kuluu kuluttajien elintoimintoihin ja jää
hajottajien käyttöön tai varastoituu maahan hyvin hitaasti Ekosysteemin toimintatapoja

hajoavaan eloperäiseen ainekseen. • energian virta auringosta läpi

ekosysteemin
Ekosysteemin eliöt ja niiden elintoimintojen tuotteet
ovat mukana kiertokulussa, jossa kullakin ravinteella on • ravinteiden suljettu kierto (ei virta)

sille tyypillinen kiertonsa. Voidaan erottaa esim. hiilen, • monista lajeista muodostunut,
monimuotoinen
hapen, typen, fosforin ja rikin kierrot. Useimmissa luon-
nollisissa ekosysteemeissä mm. typen ja fosforin kierto- • takaisinkytkentöjä ja itsesäätelyä

kulku on lähes suljettu, jolloin vapautuvat ravinteet kier- • kilpailua tilasta, valosta, ravinnosta
tävät ekosysteemin sisällä. Vaikka tiettyä vaikutusta vie- • yhteistyötä, symbioosia
reiseen ekosysteemiin onkin, suuria ravinnehävikkejä ta- • luonnollinen kasvu, jatkuva
pahtuu harvoin. uusiutuminen kestävästi
Tärkeää on tiedostaa, että ekosysteemin jokainen jäsen • syy-seuraus-suhteet, keskinäinen
on vuorovaikutuksessa monien muiden lajien kanssa. riippuvuus

Muutos ekosysteemin jossakin osassa saattaa ravinnon- • ekosysteemi tuottaa ravinnon

kaikille sen osapuolille kantokyvyn
tarjonnan ja takaisinkytkentöjen kautta vaikuttaa aivan rajoissa
muualla.

MAATALOUSEKOLOGIA
Agro-ekologialla eli maatalousekologialla tarkoitetaan
suppeammassa merkityksessä sitä ekologian osa-aluetta,
Maatalousekologia
joka tutkii eliöitä ja niiden vuorovaikutuksia maatalous- = Mahdollisuus
käytössä olevalla kulttuurialueella. Laajemmassa merki- kestävään kehitykseen
maataloudessa
tyksessä käsitteellä maatalousekologia tarkoitetaan sellai-
sen maatalouden hahmottamista, joka välttää ympäristö-
kuormitusta luopumalla kemiallis-synteettisten tuotanto-
tarvikkeiden käytöstä ja käyttää sen sijaan tuotantoteknii-
kassa hyväkseen luonnon omia toimintoja eli ekosystee-
mipalveluja (esim. maan luontainen viljavuus, ekosystee-
min itsesäätelykyky) tavoitteenaan viljelyn kestävyys.
Ravinteiden kierrätystä pyritään tehostamaan. Myös maa-
talouden yhteiskunnallinen tausta otetaan huomioon; per-
heviljelmäpohjainen maatalous pyritään säilyttämään.
Kun peltoekosysteemin toimintaan liitetään kiinteäksi
osaksi maatilan karja ja viljelijän toiminta, voidaan ko-
konaisuutta nimittää maatila- tai maatalousekosysteemik-
si. Viljelijän rooli on tällaisessa maatalousekosysteemissä
keskeinen.
Vaikka ekosysteemin luonnolliseen kehittymiseen
kuuluu myös muutos (sukkessio), jolloin esim. pelto muut-
tuu niityksi, niitty lehtimetsäksi, lehtimetsä havumetsäksi
29
PERUSTEET

jne., pyritään viljelijän ohjaama maatalousekosysteemi

kuitenkin pitämään nuoressa kehitysvaiheessa, jolloin sen
nettotuotto on suuri.

Viljelijän tehtävä on Maatalousekosysteemin erityispiirteitä

• ohjata Peltoekosysteemi voidaan kuvata hoidetuksi ekosystee-
• tehostaa
• säädellä maatilaekosysteemin miksi, joka tuottaa sadoksi korjattavaa kuiva-ainetta. Kos-
toimintaa ka sato toimii ihmisen ravintona joko suoraan tai kiertä-
mällä kotieläinten kautta, ovat vain tietyt viljelykasvit vil-
jelyyn sopivia. Niitä viljellään varta vasten tähän tarkoi-
tukseen yleisesti puhdaskasvustoina, viljelykasvien kans-
sa kilpailevat luonnonvaraiset kasvilajit pyritään syrjäyt-
tämään. Laajemmin tarkasteltuna erilaiset maatalouseko-
systeemit ovat tämän vuoksi vähälajisempia kuin vastaa-
vat luonnolliset ekosysteemit ja viljeltävät kasvit ovat
pääasiassa yksivuotisia ja kevätkylvöisiä. Koska maa on
suuren osan vuotta kynnettynä ilman kasvipeitettä, pellol-
la on vain vähän erilaisia ravinnon lähteitä, vähemmän
takaisinkytkentämahdollisuuksia ja siten myös huonompi
itsesäätelykyky. Yksipuolisempi kasvilajivalikoima ja
kapeampi perimä suosivat tiettyjen eläin- ja sienilajien
runsastumista, joista tulee siten ihmisen kilpailijoita.
Edellä mainitusta seuraa, että viljelijän on tarpeen ohjata
ja säädellä tapahtumia mm. maan käsittelyin sekä lannoitus-
ja kasvinsuojelutoimenpitein. Maan hoidossa lisätään pien-
eliöstön ravinnon saantia, maan rakennetta hoidetaan ja
tarvittaessa maata muokaten parannetaan kaasujen vaihtoa
”Tavoitteena on, että pyritään ja kiihdytetään siten hajotustoimintaa maassa. Eri toimenpi-
määrätietoisesti ekologisiin perus-
teet vaikuttavat myös eri lajien runsauteen.
teisiin tukeutuvaan maatalouteen ja
sitä edistävään maatalouspolitiikkaan” Kun sadonkorjuussa systeemistä poistuu suuri määrä
(MMM. Ehdotus maaseudun ravinteita ja eloperäistä ainetta, tulee ne pyrkiä palautta-
ympäristöohjelmaksi 1992). maan sinne takaisin. Tämä tapahtuu ensisijaisesti sadon-
korjuutähteiden ja systeemin tuottamien eloperäisten ai-
neiden muodossa. Osan voi maan oma toiminta itse tuottaa
ravinteiden vapautumisen kautta (maan eloperäisestä ai-
Maatalousekosysteemin tunnuspiirteitä neesta ja mineraaleista vapautumisen) sekä biologisen
• nuori ekosysteemin vaihe, jossa nettotuotto typensidonnan avulla.
on suuri
• vähäisempi lajirunsaus ja vähemmän Avoin kierto
takaisinkytkentöjä Maatalousekosysteemissä ravinteita kiertää suhteessa ener-
• pienentynyt systeemin oma säätelykyky giaan enemmän kuin luonnollisissa ekosysteemeissä. Seu-
(vakaus, jousto, palautuvuus)
rauksena ovat suuremmat hävikit ympäristöön. Tätä tar-
• avoimempi kierto, ravinteita ja eloperäistä koitetaan, kun sanotaan maatalousekosysteemin olevan
ainetta poistuu kierrosta
avoin. Miten avointa kierto maatalousekosysteemissä on
ja miten paljon eri lajit vähenevät, riippuu suurelta osin

30
 PERUSTEET

viljelyn järjestämisestä ja viljelytoimenpiteistä. Tavoit-

teena tulisi olla mahdollisimman suljetut ravinnekierrot.

Ulkopuolisen säätelyn tarve

Maatalousekosysteemi tarvitsee luonnollista ekosystee-
miä enemmän ulkopuolista säätelyä ja ohjausta sekä myös
ulkopuolisen energian käyttöä sekä eloperäisen aineen
palautusta. Viljelijän tehtävänä elintarvikkeiden tuottaja- Ekosysteemipalvelut ovat niitä olosuhteita ja toi-
na ja koko maatilaekosysteemin hoitajana on ohjata ja te- mintoja, joiden avulla luonnolliset ekosysteemit
hostaa sekä säädellä luonnollisia toimintoja ja vuorovai- tuottavat edellytyksiä luonnolliselle elämälle ja
ylläpitävät elämää. Ekosysteemipalvelut ovat niitä
kutusverkkoja luonnon elonkierrossa. Tällaisia hyödylli-
hyötyjä, joita ihmiset saavat suoraan tai epäsuoraan
siä tuotantotoimintoja ovat esim. biologinen typensidonta ekosysteemin toiminnoista.
ja lierojen, sienijuurten sekä luontaisten antagonistien toi-
minta. Luonnonmukainen maatalous onkin näin ollen pit- Esimerkkejä ekosysteemipalveluista:
källe menevää yhteistyötä maatilaekosysteemin eri osa- 1. Muita systeemeitä ylläpitäviä ekosysteemi-
palveluita
puolten kanssa.
• vakaan ilmaston ylläpito – esim. hiilen sidonta
Säätelyyn ja ohjaamiseen tarvitaan systeemiin tuota- • osallistuminen globaaleihin hydrologisiin ja
vaa ulkopuolista energiaa – ihmistyötä ja/tai fossiilisia biogeokemiallisiin kiertoihin (esim. hiili,
energialähteitä (esim. traktorin polttoaine). Sitä luonnon- happi, typpi, fosfori jne.)
mukaisem-paa ja kestävämpää viljelijän työ on, mitä enem- • ruokamullan tuotanto
män hän voi käyttää tilan omia, luontaisia ja paikallisia • kivennäisaineksen rapautuminen ja eloperäisen
aineen muokkaus
tuotantoedellytyksiä tilansa hoitamiseen. Ekologisten lain-
• biologisen ja geneettisen monimuotoisuuden
alaisuuksien huomioon otto on perusta menestyksekkääl- ylläpito
le luonnonmukaiselle maataloudelle. Pehmeällä teknii-
kalla hyödynnetään luonnon uusiutuvaa tuotantoa kestä- 2. Ekosysteemipalvelut, jotka lähinnä tukevat
västi sukupolvelta toiselle. tuotantoa
Käsite ekosysteemipalvelut on lähinnä ihmiskeskei- • fotosynteesi – tekee mahdolliseksi biomassan
tuotannon
nen käsite, joka on syntynyt 1970-luvulla. Laajempaan
• veden kierto
käyttöön se on levinnyt 1990-luvun puolivälissä.
• ravinnekierrot
• pölytys
IHMISEN LUONTOSUHDE JA EKOLOGINEN • biologinen tuholaisten hallinta
AJATTELU • rikkakasvien hallinta
Ihmisen luontosuhde voi vaihdella. Voidaan ajatella, että • eroosion esto
luonto on ihmisen raaka-ainevaranto, jota ihmisellä on • vesivirtojen säätely – suot, kosteikot ym.
oikeus käyttää siten vapaasti hyväkseen. Ihminen on tällöin • mikroilmaston vakauttaminen
• jätteiden hajotus
luonnon hyväksikäyttäjä eli utilisti. Näkemys on ihmis-
keskeinen. Vastuulliseen luonnonvarantojen hyväksikäyt- 3. Ekosysteemipalvelut, jotka liittyvät suoraan
töön kuuluu, että pidetään huolta luonnon toimintakunnon ihmisen hyvinvointiin
säilymisestä ja uusiutumattomia luonnonvaroja pyritään • järjestys, kauneus, mielekkyys (maisema)
käyttämään mahdollisimman säästeliäästi. Tulevillekin su- • matkailu ja luontoelämykset
kupolville tulee säilyttää yhtä hyvät elinmahdollisuudet. • virkistys ja metsästys

Ihmisen suhde luontoon on tällöin humanistinen.

Tuotantoa tukevat ekosysteemipalvelut ovat luomu-
Ihminen voi myös pyrkiä sopeuttamaan toimintojaan
viljelyn ensisijainen perusta.Ulkoisten panosten käy-
sopusointuun luonnon omien toimintaperiaatteiden kans- tön vähentäminen edistää monia ekosysteemipal-
sa ja hoitamaan luonnon toimintakykyä kestävästi. Ihmi- veluita tai näiden palveluiden hyväksikäyttö on edel-
nen on tällöin sopeutuja ja ihmisen rooli on vastuullinen lytys tuottaa elintarvikkeita pienemmin panoksin.

31
PERUSTEET

biosfäärin hoitajan eli puutarhurin rooli eli ekologinen

humanismi. Suhde voi olla myös naturalistinen eli luonto
on tärkeämpi kuin ihminen – näkemys on luontokeskeinen.
Suhde voi olla myös mystinen – luonnossa nähdään olevan
jotain yliluonnollista.

1.4 LUONNONMUKAISEN
MAATALOUDEN TAVOITTEET
Luonnonmukaisen maatalouden tarkoituksena on tuottaa
hyvälaatuista ravintoa riittävästi ja oikeudenmukaisesti
jaettuna luonnontalouden toimintaperiaatteiden mukai-
sesti, toimivaa tuotantotekniikkaa hyväksikäyttäen, eko-
logisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestävästi.

Luonnonmukaisen maatalouden tavoitteet Suomessa

• Ravitsemuksellisesti korkealaatuisten elintarvikkeiden riittävä tuotanto
• Luonnontalouden omien toimintaperiaatteiden mukainen toiminta yhteistyössä luonnon kanssa
• Ohjaamalla ja tehostamalla maanviljelyyn kuuluvia biologisia toimintoja
• Käyttämällä ensisijaisesti uusiutuvia ja paikallisia luonnonvaroja
• Ylläpitämällä viljelyjärjestelmän ja sen ympäristön perinnöllistä monimuotoisuutta ja suojelemallla
luonnonvaraisten kasvien ja eläinten elinympäristöjä
• Maan luontaisen viljavuuden säilyttäminen ja kohottaminen
• Kotieläinten hyvä hoito, niiden hyvinvointi ja viihtyvyys huomioonottaen olosuhteissa, jotka mahdollistavat
niiden luonnollisen, lajinmukaisen lisääntymisen
• Elintarviketuotannon aiheuttaman ympäristön saastumisen välttäminen
• Viljelijöiden kohtuullinen toimeentulo ja tyydytys työstä sekä turvallinen työympäristö perheviljelmillä
• Viljelyjärjestelmän laajempien yhteiskunnallisten ja luonnontaloudellisten vaikutusten huomioon ottaminen
• Poikkeusolojen elintarvikkeiden saannin turvaaminen
Viljelijän valmius täyttää nämä ehdot vaatii häneltä elintarvikkeiden tuottajana ponnisteluja ja vastuuntuntoa sekä
kuluttajia että luontoa kohtaan. Solmimalla tarkkailusopimuksen viljelijä ilmaisee, että hän tiedostaa tämän
vastuun.
Luomu-liitto 2000 • www.luomu-liitto.fi

UUSIUTUMATTOMIEN LUONNONVAROJEN
SÄÄSTÖ
Maataloustuotanto, kuten muukin inhimillinen toiminta,
perustuu nykyisin merkittävässä määrin uusiutumattomien
luonnonvarojen käyttöön (fossiilinen energia, malmit, lan-
noitteiden raaka-aineet). Uusiutumattomuus merkitsee,
että niiden varastot ovat rajallisia ja käytön seurauksena
väheneviä. Pitkällä tähtäimellä niiden varaan rakennettu

32
 PERUSTEET

Maailmanlaajuisesti luomualan tavoitteet on muotoiltu seuraavasti IFOAM:n toimesta.

IFOAM – LUOMUMAATALOUDEN JA JALOSTUKSEN PERUSTAVOITTEET

• Tuottaa riittävästi täysarvoisia, korkealaatuisia elintarvikkeita.
• Toimia yhteistyössä luonnon kiertokulkujen ja elävien systeemien kanssa.
• Sisällyttää laajemmat sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset luonnonmukaisiin tuotanto- ja jalostusjärjestelmiin.
• Parantaa biologisia kiertoja sisällyttämällä mikrobit, maan eliöt, kasvit ja eläimet viljelyjärjestelmään.
• Edistää ekologisesti arvokkaiden ja kestävien vesiekosysteemien kehittämistä.
• Ylläpitää ja edistää maan viljavuutta ja kestävyyttä pitkällä tähtäimellä.
• Ylläpitää, edistää ja lisätä agro-biologista monimuotoisuutta käyttämällä kestäviä tuotantojärjestelmiä sekä
suojella niiden ekologisia yhteyksiä.
• Ylläpitää ja edistää geneettistä monimuotoisuutta lisäämällä kasvien ja kasvilajikkeiden sekä eläinrotujen
lukumäärää viljelyjärjestelmässä; mukaan lukien tilan toimintojen järjestäminen geeniresurssit huomioonottaen.
• Edistää veden ja vesivarojen vastuullista käyttöä ja säilyttämistä.
• Käyttää, niin pitkälle kuin mahdollista, uusiutuvia luonnonvaroja tuotanto- ja jalostussysteemeissä.
• Edistää paikallisia ja alueellisia tuotanto- ja jakeluketjuja.
• Edistää harmonista tasapainoa kasvinviljelyn ja kotieläintuotannon välillä.
• Tarjota eläimille elinolosuhteet, jotka sallivat niiden käyttäytyä keskeisiltä osin lajityypillisellä tavalla.
• Minimoida kaikenlaista ympäristön saastumista.
• Käyttää biohajoavia ja kierrätettäviä pakkausmateriaaleja.
• Tuottaa kestäviä, korkealaatuisia tekstiilejä käyttäen ekologisesti kestävää tuotantoa ja jalostusta.
• Sallia ja järjestää jokaiselle mukanaolevalle laadukas elämä, joka tyydyttää perustarpeet, ja takaa riittävät tulot
sekä turvallisen, varman ja terveellisen työympäristön.
• Tukea koko tuotanto-, jalostus- ja jakeluketjun järjestämistä siten, että se on sekä sosiaalisesti oikeudenmukainen
että ekologisesti vastuullinen.

IFOAM 2002. Lisätietoja: www.ifoam.org

LUOMUVILJELYN TAVOITTEENA ON
EKOLOGINEN, YHTEISKUNNALLINEN
tuotanto ei ole kestävää. Kaivannaisesta riippuen maapal- JA EKONOMINEN KESTÄVYYS
lon tunnetut raaka-ainevarat riittävät sukupolvesta muuta-
miin sukupolviin. Fossiilisten energiavarojen arvioidaan
riittävän noin 50–100 vuotta. Fosfori-esiintymien arvioi- Ekologinen
daan riittävän noin 60–90 vuotta.
Elintarviketuotantoon käytetty energia on valtaosin
peräisin uusiutumattomista lähteistä. Peltoviljely tuottaa
Suomessa energiaa noin 12 400 kWh/ha ja sadon tuotta-
Yhteis- Ekonominen
miseen tarvitaan apuenergiaa noin 4 100 kW h/ha eli noin
kunnallinen
kolmannes sadon energiasisällöstä. Energiapanoksesta
lannoituksen osuus on noin 40 % ja yksistään väkilannoite-
typen osuus on 37%. Kotimaisen energian osuus on laske-
Kestävyys
nut alle 17%:n.

33
PERUSTEET

Peltoviljelyn vuotuiset energiapanokset Suomessa

muunto- milj. kWh %
kerroin 1952-55 1974-77

ihmistyö 0,15 kWh/h 60 40 0,4

hevostyö 13 000 kWh/hevonen/V 4 300 355 3,5

koneiden valmistus ja huolto 20 kWh/kg 1) 1 100 1 700 16,0

poltto- ja voiteluaineet 9,88kWh/l 630 2 950 29,0

typpilannoitteet 19,2kWh/kg 630 3 800 37,0

fosforilannoitteet 1,8kWh/kg 140 320 3,0
kalilannoitteet 0,5kWh/kg 25 75 0,7
sadetus 1 000kWh/kg 0 60 0,5
kasvinsuojelu 28kWh/kg 30 120 1,2
viljankuivatus 2) 350(puu) 800 7,7
sähkö (ilman vilj. kuiv.) 20 55 0,5

yhteensä 7 300 10 300 100,0

kotimaisen energian osuus (%) 70 17
1)
edellyttäen, että loppuunkäytetty kalusto palautetaan teollisuuteen
2)
polttoaine, sähkö ja käsittely
Maatilatalouden energiatyöryhmä 1978

Fossiilisella energialla valmistetun keinolannoitetypen

korvaaminen biologisella typensidonnalla säästää pelto-
viljelyssä uusiutumatonta energiaa noin 37 %. Samalla
vähenevät myös ilmaston muutosta lisäävät hiilidioksi-
dipäästöt.
Luonnonmukaisessa peltoviljelyssä uusiutumattoman
energian kulutus jää tavanomaista viljelyä pienemmäksi;
eri tutkimusten mukaan noin 30–50 %:iin tavanomaiseen
tuotantoteknologiaan verrattuna (Mäder ym. 2002).
Sinkkosen (2001) mukaan energiaa kuluu luomuru-
kiin viljelyssä 2,87 MJ ja tavanomaisessa rukiinviljelyssä
5,29 MJ ruiskiloa kohti.
Ollakseen kestävää elintarvikkeiden tuotannon tulee
pitkällä tähtäimellä perustua uusiutuvien luonnonvarojen
hoitamiseen ja niiden tuottoon sekä kierrätykseen. Vilje-
lyssä tämä tarkoittaa ensisijaisesti aurinkoenergian hy-
väksikäytön täysitehoista hyödyntämistä.

KOKONAISVALTAINEN, EKOLOGINEN JA
LAADULLINEN AJATTELU
Menestyksekäs luonnonmukainen maatalous perustuu eko-
logisten lainalaisuuksien huomioonottamiseen siten, että
luonnon uusiutuvaa tuotantoa (ekosysteemipalveluita) hyö-
dynnetään pehmeän tekniikan avulla kestävästi sukupol-

34
 PERUSTEET

velta toiselle. Luonnonmukaisessa maataloudessa koros-

tetaan kokonaisvaltaista ajattelua. Esimerkiksi pelkän kas-
vien väkilannoitteilla ravitsemisen asemesta tarkastelussa
kiinnitetään huomiota paitsi itse kasvien ravinteiden saan-
ELINTARVIKETUOTANNON LAATU
tiin, myös esim. maan pieneliöstöön, vesistöjen kuntoon,
raaka-aineiden riittävyyteen ja tuotteiden laatuun.
Luonnonmukaisen maatalouden järjestämisessä ko-
rostuvat laadulliset näkökohdat, laatukäsite ymmärretään
hyvin laajasti; kyseessä on tuotantomenetelmän laatu. Hyvinvointi Ihminen
Lähtökohtana on koko tuotantojärjestelmän järjestäminen
sillä tavoin, että se tukee ympäröivän luonnon säilymistä
terveenä ja monimuotoisena, eikä aiheuta ympäristön saas- Elin-
tumista tai köyhtymistä, vaan on turvallista ja terveellistä Luonto tarvike- Yhteis-
sekä ihmisille että eläimille. tuotanto kunta
Kokonaisvaltaisesta ajattelutavasta seuraa, että luon-
nonmukaisen maatalouden parissa toimiva arvioi työssään,
missä ovat ihmisen toimenpiteiden rajat, kun puututaan
biologisiin toimintoihin/luonnon toimintaan maataloudes-
sa. Ovatko käytettävät toimenpiteet mielekkäitä, tarpeel-
lisia, käyttökelpoisia ja sopivia myös pidemmällä aikavälil-
lä tarkasteltuna? Teknisten, biologisten ja taloudellisten
näkökohtien lisäksi arvioinnissa kiinnitetään huomiota yh-
teiskunnallisiin ja eettisiin näkökohtiin sekä lyhyellä että
pitkällä aikavälillä paikallisesti ja maailmanlaajuisesti.
Missä ovat ihmisen
MAAN VILJAVUUDEN HOITO luonnontoimintaan
Maa tuottaa kasvit. Kasvit tuottavat sadon. Maan vilja- puuttumisen rajat?
vuus määrää pellon ja koko maatilan tuottoarvon. Viljelijä
voi vaikuttaa toimenpiteillään maan kasvukuntoon. Luon-
nonmukainen maaperän hoito suunnitellaan sekä viljely-
näkökohtien ja viljelijän tarpeiden sekä luonnontalouden
hoidon että kestävän hyväksikäytön pohjalta. Kasvinvilje-
lyn asemesta luonnonmukaisessa viljelyssä korostetaan
maan luontaisen viljavuuden hoitoa. Pieneliötoiminnan ja
maan rakenteen hoito saavat tavanomaista enemmän huo-
miota. Maan viljavuuden ylläpidossa ja koko viljelmän
hoidossa tarvittavien töiden suorittamisessa korostetaan
paikallisten tuotantoedellytysten huomioonottamista. Tä-
hän tarvitaan luonnon toimintojen jatkuvaa seurantaa sekä
huolellisuutta ja oikea-aikaisuutta töiden suorittamisessa
(esim. muokkaus).

KIERTÄVÄ TUOTANTOTAPA
Maatalouden tuotantomenetelmiä voidaan tarkastella nii-
den käyttämän tuotantotekniikan avoimuuden perusteella.

35
PERUSTEET

Toisessa ääripäässä on pelkistetyn avoin, suoraviivainen

tuotantotapa ja toisaalla suljettu, kiertävä tuotantotapa.

Suoraviivaisessa tuotantotavassa tilan ulkopuolelta

hankitaan raaka-aineet, kuten esim. lannoitteet, rehut sekä
Haaste viljelylle: tuotantoteknologia ja energia. Työn, tiedon ja pääoman
Miten kertakäyttöravinteista avulla maatilalla tuotetaan hankituista raaka-aineista elin-
saadaan kestokulutushyödykkeitä?
tarvikkeita. Lisäksi torjunta-aineiden ja lääkkeiden ostot
ovat myös välttämättömiä tuotannon häiriöttömälle kulul-
le. Tuotantoa tehostettaessa lisätään tuotantovälineiden
hankintaa. Suoraviivaiselle tuotannolle on tyypillistä eri-
koistuminen yhden tai muutaman samantyyppisen tuot-
teen tuottamiseen. Tuotanto voi olla yritysta-loudellisesti
hyvinkin kannattavaa. Tällöin huomiota ei kiinnitetä raa-
ka-aineiden alkuperään (uusiutumattomien luonnonvaro-
jen kulutus) eikä syntyvien sivutuotteiden/jätteiden koh-
taloon (ympäristön saastuminen). Niiden katsotaan ole-
van yhteiskunnan asia (yhteiskunnalliset kustannukset).
Tämän järjestelmän haittavaikutukset kohdistuvat pinta-
ja pohjavesiin, ilmakehään, maaperään, uusiutumattomi-
en luonnonvarojen kulutukseen jne.

Kiertävän tuotantotavan mukaan toimivalla maatilal-

la tuotetaan tärkeimmät tuotantopanokset, kuten lannoit-
teet ja rehut. Energialähteenä käytetään mahdollisimman
pitkälti uusiutuvaa energiaa. Tarvittavat ravinteet pyritään
hankkimaan tehostetun kierrätyksen ja ekosysteemipalve-
luiden avulla. Tilan ulkopuolelta hankittujen tuotanto-
panosten käyttö pyritään pitämään minimaalisena. Jäte-
Luonnonmukainen viljely ongelmat ovat vähäisiä, koska kaikki jätteet käytetään raa-
=maanviljelyä
ka-aineina kierrossa. Ilmakehästä ja maamineraaleista maan
toiminnot tuottavat elintarvikkeissa ravinnekierrosta pois-
tuvia ravinteita. Ne tulee palauttaa takaisin kiertoon, jotta
systeemin toiminta saataisiin suljetuksi.

Luonnonmukaisessa maataloudessa ravinnekierto py-

ritään järjestämään niin, että se on tilan puitteissa mah-
dollisimman suljettu. Tarvittava täydennystyppi hanki-
taan käyttämällä luonnollista biologista typensidontaa.
Tilan ulkopuolelta hankittavissa täydennyslannoitteissa
ravinteita pyritään ostamaan vain tuotteiden mukana kier-
rosta poistumaa vastaavasti. Näin ravinnepäästöjä ympä-
ristöön voidaan vähentää.

36
 PERUSTEET

SUORAVIIVAINEN TUOTANTOJÄRJESTELMÄ
Käyttö

Uusiutu- Maa Maan

mattomat köyhtyminen
luonnonvarat
Teollismainen,
suora tuotanto- Ympäristö-
Uusiutuvat
ja talous- ongelmat ?
luonnonvarat
järjestelmä
Uusiutuvat Jätteet
inhimilliset
luonnonvarat

Suora tuotantojärjestelmä
Brorsson 1990
C HY/Mli Rajala 1993

KIERTÄVÄ TUOTANTOJÄRJESTELMÄ

Uusiutumattomien luonnon-
varojen hoito ja käyttö
Uusiutuvien inhimillisten
voimavarojen käyttö

Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö

Maa

Huomisen
tuotanto- ja
ekotaloudellinen ?
järjestelmä
Kierrätys Ympäristöongelmat
Jätteet
Kiertoon perustuva hyvinvointi Brorsson 1990
C HY/Mli Rajala 1993

37
PERUSTEET

KASVINRAVITSEMUS EPÄSUORASTI MAAN PIEN-

ELIÖTOIMINNAN AVULLA
Luonnonmukaisessa viljelyssä kasvien ravinteiden saanti
turvataan käyttäen luonnollisia kasvien ravinteiden saan-
timekanismeja, kuten biologista typensidontaa, pieneliöi-
den suorittamaa eloperäisten aineiden hajotusta ja vapau-
tumista maamineraaleista. Viljelijän tehtävänä on ohjata
näitä luonnollisia tapahtumia, mutta ei syrjäyttää niitä
keinotekoisilla menetelmillä.

ENNALTAEHKÄISEVÄ KASVIEN JA ELÄINTEN

Ravinteiden kierto Suomessa TERVEYDENHOITO
Maassamme on 1990-luvulla käytetty
Kasvien terveyden hoidossa viljelytekniikalla pyritään
elintarviketuotantoon vuosittain väkilan-
noitteissa typpeä noin 220 000–165 000 t, vahvistamaan kasvien vastustuskykyä ja peltoekosystee-
fosforia 60 000–20 000 t ja kaliumia min vakautta. Kotieläinten sairauksien hoidon asemesta
110 000–60 000 t. Myyntimäärät ovat painopiste on ennaltaehkäisevässä terveydenhuollossa.
vähentyneet 1990-luvun kuluessa. Sairauksien syyt pyritään selvittämään eikä hoitamaan
pelkästään oireiden perusteella.
Väkilannoitteissa maatalouteen ostetuis-
ta ravinteista elintarvikkeissa myydään
kulutukseen keskimäärin noin 25–30 %.
Tuotantosuunnittainen ja tilakohtainen LAJINMUKAINEN KOTIELÄINTEN HOITO
vaihtelu on huomattavan suurta. Voi- Kotieläinten hoidossa pyritään ottamaan huomioon kulle-
daan todeta, että ravinnekierto maatalou- kin lajille ominaiset käyttäytymismallit. Eläimille anne-
dessa on nykyisin edelleenkin melko
taan mahdollisuus toteuttaa mahdollisimman monia laji-
avoin. Koska ravinteita ostetaan joka vuo-
si maatalouteen 3–4 kertaa enemmän
tyypillisiä käyttäytymismallejaan. Kotieläinten avulla
kuin tuotteiden mukana viedään maati- pyritään luomaan tasapainoinen tilakokonaisuus, jossa
lalta pois, muodostuvat hävikit tämän kotieläintuotanto perustuu luonnonmukaiseen ja pääasi-
takia huomattaviksi. Maatalous on ny- assa omavaraiseen rehuntuotantoon.
kyisin merkittävin fosforin ja typen pääs-
töjen aiheuttaja. Viljelyn kehittämisen
GENEETTISEN MONIMUOTOISUUDEN SÄILYTTÄ-
haaste on saavuttaa tavoitteeksi asetettu
MINEN
fosfori- ja typpipäästöjen puolittaminen.
Kasvien ja eläinten perimä on arvokas uusiutumaton luon-
nonvara. Sen häviäminen on peruuttamaton ympäristö-
vaurio. Geneettisen monimuotoisuuden ylläpito on tärkeä
osa luonnonmukaisen maatalouden pitkän tähtäimen toi-
mintaa. Yksittäisenä toimenpiteenä jo pelkästään torjun-
ta-aineiden käytöstä luopuminen säilyttää villien kasvien
ja hyönteisten geeniainesta pelloilla.

MONIPUOLINEN TUOTANTO JA MAISEMAN HOITO

Luonnonmukaisessa viljelyssä käytetään monipuolista
viljelykiertoa. Nurmia, viljoja ja viherrehuja sekä laitumia
vuorotellaan. Luonnonmukaista tuotantoa harjoittavalla
tilalla on yleensä myös kotieläimiä tai yhteistyötä koti-
eläintilan kanssa. Tuotannonalojen yhdistelmät suunnitel-

38
 PERUSTEET

laan niin, että ne täydentävät toisiaan. Monipuolinen tuo-

tanto antaa maatalousekosysteemille enemmän itsesääte-
lymahdollisuuksia ja vahvistaa sen vakautta.
Maaseutumaiseman hoitaminen on tärkeää luonnon
monimuotoisuuden sekä inhimillisten maisema-arvojen
hoitamisen kannalta. Monipuolisempi tuotanto sinänsä
luo vaihtelevamman maaseutumaiseman. Lisäksi luon-
nonmukaisesti viljellen voidaan peltoja myös pitää var-
memmin viljelyssä ja maisemaa avoimena ja hoidettuna.

LAADUN MÄÄRITYS RAVINTOFYSIOLOGISTEN

NÄKÖKOHTIEN PERUSTEELLA
Elintarvike- ja rehutuotannon päämäärä on hyvälaatuiset
ja terveyttä edistävät tuotteet. Useissa tutkimuksissa on
tullut esille luomutuotteiden parempi laatu. Esim. ruotsa-
laisessa viljelymenetelmien vertailututkimuksessa todet-
tiin merkittäviä eroja perunalla, vehnällä ja nurmella kui-
va-aine- ja typpipitoisuuksissa sekä valkuaisen koostu-
muksessa ja C-vitamiini- ja nitraattipitoisuudessa.
Elintarvikkeiden ja rehujen laadun määrityksessä ko-
rostetaan kokonaisvaltaisuutta. Kokonaislaatu voidaan
määrittää parhaiten ravintofysiologisten näkökohtien pe-
rusteella tekemällä esim. ruokintakokeita useampien suku-
Luonnonmukaisen maatalouden
polvien ajan. Tällaisissa tutkimuksissa luonnonmukaises-
perusperiaatteita
ti tuotettujen elintarvikkeiden terveyttä ylläpitävä vaiku-
• Kokonaisvaltainen, ekologinen ja
tus on tullut esiin vasta toisessa tai kolmannessa sukupol- laadullinen ajattelu
vessa.
• Maan viljavuuden hoito
Tuotteiden hyvä maku ja säilyvyys ovat myös tärkeitä
laatunäkökohtia luonnonmukaisessa viljelyssä. (Dlouhy • Kiertävä tuotantotapa

1981, Pettersson 1982 s. 349) • Kasvinravitsemus epäsuorasti

maan pieneliötoiminnan avulla

KEMIKAALIEN KÄYTÖSTÄ PIDÄTTYMINEN • Ennaltaehkäisevä kasvien ja eläinten

terveydenhuolto
Luonnonmukaisessa maataloudessa pidättäydytään kei-
notekoisten väkilannoitteiden, torjunta-aineiden ja eläin- • Lajinmukainen kotieläinten hoito
ten kasvua kiihdyttävien tai muuttavien hormonien sekä • Geneettisen monimuotoisuuden
rehujen lisäaineiden käytöstä. Myös eläinten lääkkeiden säilyttäminen
ennaltaehkäisevästä käytöstä pidättäydytään ekologisista, • Monipuolinen tuotanto ja maiseman
eettisistä ja terveydellisistä syistä. Monille ihmisille on hoito

tärkeää saada torjunta-ainejäämistä vapaita tuotteita. Var- • Laadun määritys ravintofysiologisten

mimmin jäämättömyyteen myös torjunta-aineiden hajoa- näkökohtien perusteella

mistuotteiden osalta päästään, kun torjunta-aineita ei käy- • Kemikaalien käytöstä pidättyminen

tetä lainkaan. Tässä suhteessa luomutuotteet ovat turvalli-
sia.

39
PERUSTEET

1.5 LUONNONMUKAISEN
Luomun periaatteita
MAATALOUDEN MENETELMIÄ

1. Kierrätysperiaate TUOTANTOTEKNIIKAN KESKEISET OSATEKIJÄT

Eri tuotannontekijöiden ja raaka-aineiden Luonnonmukaisen maatalouden tuotantotekniikkaan kuu-
kuten ravinteiden kierrätystä korostetaan. luvat maan luontaisen viljavuuden hoito, kasvinvuorotus
Ravinnekierrot pyritään saamaan mahdolli-
ja biologisen typensidonnan hyväksikäyttö, biologisen
simman suljetuiksi.
Ravinteita kierrätetään ekosysteemin omia muokkauksen suosiminen ja hellävarainen maan mekaa-
toimintoja hyväksikäyttäen. ninen muokkaus, elolannoitus eli karjanlannan ja kom-
postien, viherlannoituksen sekä täydennyksenä tarvittaes-
2. Varovaisuusperiaate sa kivijauheiden käyttö, luonnonmukainen kasvinsuojelu
Käytetään hyväksi havaittuja ja turvallisia
ja kotieläinten lajinmukainen hoito sekä eläinmäärän tasa-
menetelmiä.
Uutta teknologiaa ei oteta käyttöön ennen
painottaminen peltoalaan.
kuin riskit tunnetaan tarkasti. Perustavoitteena on maatilaekosysteeminä toimiva vil-
Luonnontaloudelle vieraan tuotantotekno- jelmä, joka on sopeutettu luonnontalouden toimintoihin.
logian käyttöönotossa ollaan varovaisia; Tällaisen tilan viljelijä pyrkii hoitamaan tilaansa siten, että
niiden riskit ja haitat tulisi tuntea perusteelli- tuotannon kestävyys ja jatkuvuus turvataan ensisijaisesti
sesti ennen niiden mahdollista käyttöönottoa.
luonnon tarjoamin, paikallisin mahdollisuuksin ja uusiutu-
3. Läheisyysperiaate vin tuotantopanoksin. Kasvinviljelyn ja kotieläintuotannon
Elintarvikeketjun tulisi olla läpinäkyvä. välinen yhteys pyritään pitämään kiinteänä. Luonnonmu-
Ketjun osapuolten välillä tulee olla yhteis- kaista viljelyä harjoittavat tilat ovat siksi tuotannossaan
työtä. suhteellisen monipuolisia ja usein myös karjanhoitoa har-
Käytettyjen tuotantopanosten tulisi olla pe-
joittavia. Kasvinviljely- ja kotieläintila muodostavat usein
räisin paikallisista lähteistä ja tuotteiden
kulutuksen tulisi tapahtua mahdollisimman
yhdessä tilakokonaisuuden, jossa rehujen ja lannan ravin-
lähellä elintarvikkeiden tuotantoa. teet kiertävät. Myynti- ja rehukasvien viljely tasapainote-
taan sopiviksi. Lannoituksessa ja rehustuksessa pyritään
suureen omavaraisuuteen. Tuotantotekniikassa korostetaan
Luomutilan tunnuspiirteitä luonnonmukaista maan hoitoa ja mahdollisimman suljettua
ravinnekiertoa. Tuotannon eri osa-alueiden yhdistelmät
• luonnontalouden toimintoihin sopeutetut
toiminnot valitaan siten, että maatilaekosysteemin riittävä monimuo-
• paikallisten ja uusiutuvien tuotanto- toisuus säilyy ja tuotannonalat täydentävät toisiaan. Koti-
panosten käyttö eläinten määrä tasapainotetaan tilan peltoalaan ja rehuntuo-
• tuotanto monipuolisuus tantomahdollisuuksiin. Näin maatilan toimiva ekosysteemi
• tasapainoinen kotieläinten ja tilan voidaan muodostaa siten, että saavutetaan riittävä ekologi-
peltoalan suhde nen vakaus ja kestävyys nyt ja tulevaisuudessa.
• tasapainoinen myynti- ja rehukasvien Käytännössä luonnonmukaisen viljelyn viljelytekniikka
suhde
koostuu useista tutuista maatalouden osatekijöistä, vaikka
• toisiaan täydentävät tuotannonalat painopisteet ja luotava kokonaisuus vaihtelevat kuitenkin
• maan kasvukunnon luonnollinen hoito olosuhteiden mukaan. Toinen tila perustaa lannoituksen
• suljettu ravinnekierto pääasiassa lantaan ja kompostiin, toinen viljelykiertoon ja
viherlannoitukseen. Toinen käyttää pääasiassa kateviljelyä,
• omavarainen lannoitus ja rehustus
toinen harjuviljelyä.
• maatila itsenäisesti toimiva maatilaeko-
systeemi
Viljeltävät kasvit valitaan ja tuotanto suunnitellaan
niin, että maatilaekosysteemin riittävä monimuotoisuus
säilyy.
40
 PERUSTEET

Maan asianmukainen hoito on menestyvän luonnon- Viljelytekniikan osat – viljelijän työkalut

mukaisen maatalouden perusta. Kasvien viljelyn asemesta
• maan luontaisen viljavuuden hoito
hoidetaan tavanomaista enemmän maata. Maan viljavuutta
hoidetaan ja kohotetaan monipuolisesti, erityisesti paino- • kasvinvuorotus

tetaan maan hoidon biologisia ja fysikaalisia näkökohtia • biologinen ja hellävarainen muokkaus

sekä ns. ekosysteemipalvelujen hyväksikäyttöä. Maan hoito • biologinen typensidonta
tähtää hyödyllisen pieneliötoiminnan edistämiseen ja • eloperäinen lannoitus
edelleen maan mururakenteen, multavuuden ja ilmavuuden – lanta ja komposti
parantamiseen. – viherlannoitus
Maan muokkauksessa käytetään ensisijaisesti hyväksi • mineraalilannoitteina kivijauheet
biologista maan muokkausta. Sen edistämiseksi viljellään • viljelytekninen ja mekaaninen rikka-
runsas- ja syväjuurisia kasveja viljelykierrossa ja suositaan kasvien hallinta/säätely
lieroja ja muita maan hyödyllisiä pieneliöitä. Mekaanisesti • ennaltaehkäisevä ja luonnonmukainen
kuohkeutetaan tarvittaessa viljelyn aiheuttamia maan tiivis- tautien ja tuholaisten hallinta/säätely
tymiä ja luodaan hyvät kasvuolosuhteet kasvien juurille ja
Kotieläintuotannossa
sopiva toimintaympäristö maan pieneliöstölle. Muokkaus
tehdään hellävaraisesti maan ollessa muokkautuvaa eli • lajinmukainen hoito
riittävän kuivaa. Harjuviljelyä käytetään hyväksi ennen
kaikkea sen maan lämpimyyttä ja ilmavuutta parantavan
vaikutuksen takia riviviljelykasveilla. Maan pinnan suojaa-
mista kasvipeitteellä korostetaan. Myös erillisiä katteita
voidaan käyttää milloin se on tarkoituksenmukaista.
Kasvinvuorotuksen hyväksikäyttö on merkittävä osa
luomuviljelyn tuotantotekniikkaa. Sitä käytetään paran-
tamaan maan luontaista viljavuutta, ennen kaikkea maan
multavuutta, rakennetta ja pieneliötoimintaa. Viljelykierto
on tärkeä myös ravinnehuollon turvaamisen ja kasvin-
suojelun helpottamisen kannalta.
Viljelyssä kierrosta poistuvan typen korvaaminen ta-
tapahtuu biologisen typensidonnan avulla. Siksi viljelykier-
toon sisällytetään apilavaltaisia nurmia, viherlannoitus-
kasvustoja sekä palkoviljoja.
Lannoitus hoidetaan pääosin tilalla luomumenetelmin
tuotetuilla eloperäisillä lannoiteaineilla, joista kasvit saavat
ravinteita maaperän pieneliöstön välityksellä. Lannoituk-
sen tehtävänä on turvata kasvien ravinteiden saantia sekä
ruokkia maan pieneliöstöä. Merkittävimmät eloperäiset
lannoitteet ovat karjanlannat ja kompostit sekä viherlannoi-
tus. Lannoitus hoidetaan mahdollisimman lannoiteoma-
varaisesti ravinteita kierrättäen.
Tarvittaessa eloperäistä lannoitusta voidaan täydentää
luonnosta saatavin kivennäisainein, joita ei ole kemiallis-
synteettisesti väkevöity ja muutettu helppoliukoisemmiksi.
Käytettäviä kivijauheita ovat mm. kalkkikivijauheet, bio-
tiitti ja apatiitti. Lisäksi voidaan tarvittaessa käyttää hiven-
lannoitetta ja puun tuhkaa.
41
PERUSTEET

Rikkakasvien leviämistä rajoitetaan kasvinvuorottelun,

maan kasvukunnon hoidon ja lannan kompostoinnin avul-
la. Huolellinen muokkaus ja sopivan kylvöajan valinta
sekä katteiden käyttö voivat olla tässä suhteessa myös
suureksi avuksi. Rikkakasvien suoraan torjuntaan käyte-
tään mekaanisia menetelmiä kuten harausta, multausta,
kitkemistä ja liekitystä.
Kasvitautien ja tuholaisten hallinta perustuu pääasias-
sa ennaltaehkäiseviin menetelmiin, kuten kasvinvuoro-
tukseen, kestävien lajikkeiden viljelyyn, terveen sieme-
nen ja terveiden taimien käyttöön, luontaisten vihollisten
suosimiseen ja tasapainoiseen lannoitukseen sekä muihin
peltoekosysteemin tasapainoon vaikuttaviin menetelmiin.
Suoraan torjuntaan voidaan käyttää mm. esteitä (esim.
harso), pyydyksiä, biologisia torjuntaeliöitä, kuumavesi-
käsittelyjä sekä myös kasviperäisiä torjunta-aineita (esim.
pyretriini).
Orgaaninen viljely on Anton Howardin ja Eve Balfou-
rin Englannissa 1940-luvulla perustama viljelymenetel-
mä, joka on levinnyt koko englanninkieliseen maailmaan
ja on luonnonmukaisen viljelyn menetelmistä yleisin. Pe-
rustana oli Howardin Intiassa maatalousneuvojana saamat
kokemukset ja viljelyn kehittämistyö. Menetelmässä ko-
rostetaan eloperäisen aineen palauttamisen tärkeyttä ja
kompostointia sekä hyödyllisen pieneliötoiminnan hy-
väksikäyttöä. Suomeen tämä menetelmä ei ole sellaise-
naan levinnyt.
Orgaanis-biologisen viljelyn perustajia olivat sveitsi-
läinen kansanedustaja H.P. Müller ja saksalainen lääkäri ja
mikrobiologi H.P. Rusch. Menetelmä on kehitetty 1940–
1960-luvuilla ja se on levinnyt mm. Saksaan, Itävaltaan,
Sveitsiin ja osin Skandinaviaan. Suomessa ei ole puhtaana
tämän suunnan viljelyä. Keskeisintä menetelmässä on
maan eloperäisen aineksen hoito; maan kääntöä vältetään
ja kivijauheiden käyttöä suositaan. Se on yleisin luonnon-
mukaisen maatalouden suuntauksista saksankielisellä alu-
eella.
Biodynaaminen viljely perustuu luonnontieteellisen
tietämyksen lisäksi antroposofiseen maailmankatsomuk-
seen. Siinä aineita pidetään paitsi kasvien ja eläinten
rakennusaineina myös voimien kantajina, joiden vaikutus
ilmenee kasvien ja eläinten elinvoimassa. Tilakokonai-
suuden tasapainoisuutta ja itsenäistä, omavaraista toimin-
taa korostetaan voimakkaasti.
Taustalla on oletus kaikkialla elollisessa luonnossa

42
 PERUSTEET

olevista muotovoimista eli eetterivoimista, joiden olete-

taan olevan täysin erillisiä tavanomaisista fysikaalisista
voimista. Viljelyssä näitä muotovoimia pyritään vahvista-
maan erityisellä tavalla valmistetuilla preparaateilla, joita
ovat mm. lehmän sarvessa talven yli muuntunut lehmän
lanta (humusvalmiste) sekä vastaavasti lehmän sarvessa
kesän ajan maassa pidetty kvartsipöly (piivalmiste).
Kompostiin käytetään lääkekasveista (siankärsämö,
kamomilla, nokkonen, tammenkuori, voikukka ja rohto-
virmajuuri) valmistettuja valmisteita homeopaattisina an-
noksina ohjaamaan maatumista. VILJELYTEKNIIKOIDEN
Biodynaamisen viljelyn kylvö-, istutus-, hoito- ja sa- PAINOPISTEIDEN MUUTOKSET
donkorjuutyöt ajoitetaan mikäli mahdollista erityisen ka- SIIRRYTTÄESSÄ LUOMUUN
lenterin mukaan, jolloin ratkaisevassa asemassa ovat kuun
vaiheiden lisäksi myös kuun asema Eläinradan tähtikuvi-
ossa; edullisia päiviä hyödynnetään ja epäedullisia välte-
tään.
Biodynaamisen viljelyn perustaja oli itävaltalainen
Rudolf Steiner, joka oli antroposofian perustaja. Hän
hahmotteli biodynaamisen viljelyn perusteet vuonna 1924
pitämällään maatalouskurssilla. Suomessa biodynaamista
viljelyä harjoitti vuonna 2000 noin 60 ammattiviljelijää
noin 1000 ha:n alalla. Biodynaamisten viljelijöiden osuus
oli noin 1 %.
Viljelyn kestävyyteen pyritään myös ns. perma-kult-
tuuri-viljelyssä (permanent culture =kestävä viljely). Sen
perustaja on australialainen tutkija Bill Morrison. Tavoit-
teena on luoda vakaita, omavaraisia systeemeitä ja säästää
uusiutumattomia luonnonvaroja. Sille on tyypillistä moni-
en kasvilajien viljely samanaikaisesti ja lomittain. Osa
kasveista voi olla monivuotisia, jopa puita. Maan pinta
pidetään yleensä aina kasvillisuuden tai katteen suojaa-
mana. Maan muokkaus tapahtuu ensisijaisesti biologisten
tekijöiden avulla. Sitä harjoitetaan ennen kaikkea kotipuu-
tarhatyyppisessä viljelyssä.
Suomessa A.I. Virtasen tutkimus- ja käytännön kehi-
tystyö typpikotovaraisen viljelyn kehittämiseksi 1930–
1950-luvuilla on vaikuttanut merkittävästi luonnonmu-
kaisen viljelyn kehittymiseen maassamme.

LUOMUTUOTANNON OHJEET
Luonnonmukaiselle tuotannolle on Euroopan Unionissa
vahvistettu viljelyn (ETY N:o 2092/1991) sekä kotieläin-
tuotannon ohjeet (1999). Ohjeet määrittävät tuotannon

43
PERUSTEET

© HY/Mli Rajala/AH 1997

44
 PERUSTEET

minimitason. Sen perusteella Suomeen on Kasvintuotan-

non tarkastuskeskus antanut luonnonmukaisen viljelyn
ohjeet (KTTK 2000). Lisäksi mm. Luonnonmukaisen
viljelyn liitolla on edellisiä joiltakin osin tiukemmat vilje-
lyohjeet (Luomu-Liitto 2000). Ohjeissa on asetettu vä-
himmäisvaatimukset ja ohjeet viljelylle kuten esim. lan-
noitukselle, kasvinsuojelulle, eläinmäärille sekä myös
kotieläinten hoidolle ja tuotteiden jatkojalostukselle. Oh-
jeet sitovat jokaista viljelijää, joka haluaa myydä tuottei-
taan luonnonmukaisesti tuotettuina. Seuraavassa on vilje-
lyohjeiden pääkohtia yleisluonteisesti esitettynä.

Luonnonmukaisen viljelyn viljelyohjeet

OHJE PERUSTE

Viljelmä

pysyvä koko tilan tai määräosan siirtäminen ei vuorottelua tuotantomenetelmien kesken

ei samaa tuotetta kahdella eri menetelmällä erillään pitämisen varmuus, luottamuksen säilyttäminen
markkinoinnissa

tasapaino tilan peltoalan ja karjan määrän välillä tasapaino rehuomavaraisuudessa ja lannan käytössä,
ravinteiden kierrätys

riittävä etäisyys saastelähteistä puhtaat tuotteet

Viljelykierto

monipuolinen, suunnitelmallinen kierto, monimuotoisuus, viljelyn helpottuminen, typpiomavaraisuus,

jossa palkokasveja maan biologisen, fysikaalisen ja kemiallisen viljavuuden
hoito

Lannoitus

eloperäinen lannoitus perustana ravintoa pieneliöstölle, multavuuden hoito, murustuminen

vain orgaaniset luonnollinen pieneliötoiminta,

luomutyppilannoitteet biol. N-sidonnan edistäminen, tasapainoinen kasvu,

ei energiaa kuluttavia lannoitteita

ei helppoliukoisia, synteettisiä kivennäislannoitteita tasapainoinen kasvinravitsemus ja pieneliötoiminta

eloperäisen aineen lisäys usein maan biologinen aktiivisuus on edellytys terveelle kasvulle

lannan aerobinen esilahotus kasvit ja hyödylliset pieneliöt sietävät paremmin, haitta-

(kompostointi) aineidenhajotus, maan hapen kulutus pieni

lannan käyttömäärä rajoitettu ympäristöhaittojen ehkäisy, tasapainoinen viljely, ravinteiden

tarkempi hyväksikäyttö

Maan hoito ja muokkaus

viljely elävässä mullassa kasvimaasysteemin luonnolliset toiminnot

hellävarainen, matalahko kääntö rakenne, pintakerroksen multavuus

45
PERUSTEET

Rikkakasvien hallinta

viljelytekniset sekä mekaaniset ja termiset menetelmät, ei jäämäriskiä eikä maan kuormitusta, pieneliöstön hoito
ei herbisidejä

Tautien ja tuholaisten hallinta

ennaltaehkäisevä terveydenhuolto: kestävät lajikkeet, epäsuorien toimien mahdollisimman tarkka hyväksikäyttö

maan hoito, tasapainoinen lannoitus, sopivat viljely- ekosysteemin itsesäätelykyvyn vahvistaminen
ja hoitotoimet, kuten viljelykierto, seosviljely, alueel-
linen viljelyn suunnittelu

sopivien elinolosuhteiden luominen tuholaisten ja monimuotoisuuden edistäminen,

tautien luontaisille vihollisille aktiivinen hyötyeliöiden suosiminen

kemiallis-synteettisten torjunta-aineiden käyttökielto jäämä-, resistenssi- ja ympäristöriskien välttäminen

harvojen toksikologisesti hyvin tunnettujen, luonnosta jos hätätapauksissa tarpeen, niin käytetään vain pitkään
saatavien säätelyaineiden käyttö sallittu tunnettuja aineita, voimakkaampien rajoitettu käyttö

Valvonta
muistiinpanovelvoite: esim. ostot kuten lannoitus-, tarkkailtavuus ja suunnitelmallisuus paranevat,
kasvinsuojeluaineet ja rehut takuu tuottajalta kuluttajalle

Merkitseminen
LUOMU-merkki ja virallinen tunnus takuu kuluttajalle, kuluttajansuoja

1.6 LUONNONMUKAISEN
MAATALOUDEN ASEMA

LUOMUVILJELYN LAAJUUS
Luonnonmukaista maataloutta harjoitettiin Suomessa
vuonna 2000 5225 tilalla, joka on 6,4 % kaikista tiloista.
Luonnonmukaisesti viljeltyä peltoa näillä tiloilla oli
117 235 ha ja siirtymävaihealaa 30 188 ha sekä peltoa
yhteensä 147 423 ha. Viljelyala oli n. 6,7 % Suomen
peltoalasta.

Tilastoja Suomen luomualkutuotannosta

löytyy KTTK:n internetsivulta osoitteesta:
www.kttk.fi
(luomu/tilastot)

Luonnonmukaisen maatalouden laajenemista on vauhdit-

tanut vuodesta 1990 käytössä ollut siirtymävaiheen tuki.
Luonnonmukaiseen viljelyyn siirtyvä viljelijä on voinut
saada tukea ensin kolmen vuoden ajan. Vuodesta 1995
lähtien maatalouden ympäristöohjelmasta tukea on mak-

46
 PERUSTEET

Luomuviljelty peltoala ja osuus viljelyalasta v. 2000

settu koko sopimuskauden ajan. Luomuviljelyyn siirtyvän
tilan tuki oli vuonna 2000 147,16 euroa/ha ja luomuvilje- Viljelyala Osuus
ha Suomen ko.
lytilan tuki 102,60 euroa/ha. kasvin
Palstaviljelijöiden parissa luonnonmukainen viljely viljelyalasta
%
on suhteellisesti yleisempää; joka neljäs palstaviljelijä
viljelee luonnonmukaisesti, yhteensä 12 200 ha (Palstavil- Vehnä 4 926 3
jely ja sen kansantaloudellinen merkitys, MH 11/85) Ruis 11 365 25
Kaura 16 869 4
Ohra 7 358 1
PELLON KÄYTTÖ Herne 2 085 39
Yleisimpiä luonnonmukaisesti viljeltyjä kasveja olivat Seosvilja, viljat 1 704
Seosvilja, palkoviljat 2 955
viljat, peruna, juurekset ja vihannekset. Vuonna 2000 Rypsi 2 165 4
luomuviljelyala ja kunkin kasvin osuus viljelyalasta ja- Pellava 602
Tattari 148
kautuivat viereisen taulukon mukaisesti. Kumina 26
Kotieläintuotteita tuotettiin 430 maatilalla vuonna 2000. Nurmet 49 055 7,3
Kesannot 13 895
Eri tuotantosuuntien yleisyys selviää oheisesta taulukosta.
Kotieläintuotteista maitoa markkinoi viisi meijeriä. Luo- Peruna 790 2,4
Porkkana 82 4,6
mumaidon keräily ja jalostus ovat laajenemassa. Lihan Sipulit 128 11,8
tuotanto ja markkinointi on myös laajenemassa ja markki- Kaalit 39 2,7
nointi organisoitumassa ammattimaiselle tasolle. Erilaisia Nauris, lanttu 35
Tarhaherne 55
vilja-, vihannes- ja marjajalosteita on markkinoilla kasva- Avomaan vih.yht. 419
vin valikoimin. Kasvihuonevihannekset 7
Lehtiyrtit 28

MAAILMANLAAJUISESTI Mansikka 279 5,2

Luonnonmukainen maatalous on ollut etenkin 1970-lu- Herukat 274 15,0
Omena 27
vun puolivälistä lähtien erityisen kiinnostuksen kohteena Vadelma 27
Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa eli maissa, jois- Muut marjat ja hedelmät 55
Marjat ja hedelmät yht. 662
sa ravintoa on yli oman tarpeen ja joissa ympäristön
suojeluun ja ravinnon laatuun kohdistetaan erityistä huo- Muut kasvit 2176
miota. Vuonna 2000 noin 130 000 luomutilaa ja luomu- Luomuala 117 235
peltoa 3,8 milj. ha (2,9 %). Luomutuotanto on laajentunut SV-ala 30 188
Luomu + SV 147 423 6,7
vuosittain noin 10–20 %. Keskiala ha/tila 28,2
Maailmassa oli vuonna 2000 luomuviljelyä yhteensä
(MMM. Maataloustilastollinen vuosikirja 2001).
noin 16 milj. ha, josta Australiassa oli 7,7 milj. ha, Euroo-
passa 3,8 milj. ha, Pohjois-Amerikassa 1,3 milj. ha. EU- ja
ETA-maissa viljely on suhteellisesti laajinta; Liechten-
steinissa 17,0 %, Sveitsissä 9,5 %, Itävallassa 8,4 %, Luomueläintiloja v. 2000
Tanskassa 6,2 %, Ruotsissa 5,2 %, Italiassa 6,7 %, Saksas- tuotantosuunnittain:
sa 3,2 %, Englannissa 3,3 % viljelyalasta. Läntisessä
Kotieläimet Tiloja kpl
Euroopassa oli vuonna 2000 noin 130 000 luomutilaa ja
Lypsylehmiä 168
luomupeltoa 3,5 milj.ha (2,9 %). Luomutuotanto on laa-
Lihanautoja 161
jentunut vuosittain noin 10–20%. Lampaita 70
Lihasikoja 39
Uusimmat tiedot luomun laajuudesta löytyvät Emakoita 18
osoitteesta www.soel.de Kanoja 45
Mehiläisiä 41

47
PERUSTEET

KIRJALLISUUTTA

Ahnström, J. 2001. Biologisk mångfald – livlina eller presentsnöre? Ekologiskt lantbruk. Ultuna 13-15.11.2001. Sammanfattningar
av föredrag och postrar. CUL. SLU. Pp. 59-60.
Alrøe, H. Fjelsted. 2001. Forsigtighedsprincippet – etiske aspekter og håndfaste konsekvenser. Ekologiskt lantbruk Ultuna 15.11.01 .
Sammanfattningar av föredrag och postrar. CUL. SLU. Pp. 237-238.
Altieri, M. 1987. Agroecology: The Scientific Basic of Alternative Agriculture. Westview Press, Boulder. Colorado.
Anon. 1951. Typpiomavaraistoimikunnan mietintö.
Anon. 1978. Maatilatalouden energiatyöryhmän mietintö. Helsinki. 34 s.
Anon. 1978. The Encyclopedia of Organic Gardening. Emmaus, Pennsylvania: Rodale Press. 1236 s.
Anon. 1986. Luonnonmukaisen viljelyn, opetuksen, neuvonnan ja tutkimuksen kehittäminen. Komiteamietintö 37/1986. 159 s.
Anon. 1989. Ecological agriculture in the nordic countries : report from the 1989 meeting of Nordic researchers and advisers
in ecological agriculture and Nordic IFOAM. 136 p.
Anon. 1990. Kestävä kehitys ja Suomi. Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle kestävään kehitykseen tähtäävistä toimista.
Valtion Painatuskeskus. 97 s.
Anon. 1991. Luonnonmukaisen elintarviketalouden kehittämisen toimikunnan mietintö. Komiteamietintö 9/1991. 87 s.
Anon. 1991. Maatalouden ympäristönsuojelutyöryhmän muistio. Maa- ja metsätalousministeriö. Työryhmämuisto 1991:10.
Anon. 1992. Ehdotus maaseudun ympäristöohjelmaksi. Maaseudun ympäristöohjelmatyöryhmän muistio. Ympäristöministe-
riö, ympäristönsuojeluosasto. Työryhmämietintö 1992:68. 48 s.
Anon. 1997. Luonnonvarastrategia. MMM:n julkaisu 2/1997.
Anon. 1998. Hallituksen kestävän kehityksen ohjelma. Valtioneuvoston periaatepäätös kestävän kehityksen edistämisestä.
www.ymparisto.fi/poltav/keke.htm. Luettu 28.6.2002.
Anon. 1999. Uusiutuvien luonnonvarojen kestävän käytön yleismittarit. MMM:n julkaisuja 3/1999. 169 s.
Anon. 1999. Organic Agriculture – Sustainability, Quality and Health Nordic Research on Organic Agriculture. Report from
a NKJ working group on organic agriculture. Nordic Joint Committee for Agricultural Research (NKJ). 52 p.
Anon. 2000. Kansallinen luomuviljastrategia 2000-2006. Maa- ja metsätalousministeriö. Viljastrategiaprojekti. 25 s.
Anon. 2000. The Organic Internationalization Strategy for the Finnish Food Industry. Finpro. 57 p.
Anon. 2000. The Biodiversity Benefits of Organic Farming. The Soil Association. 34 p.
Anon. 2001. Ehdotus luonnonmukaisen elintarviketalouden kehittämisestä. Työryhmämuistio 2001:10. 50 s.
Anon. 2002. Maatilatilastollinen vuosikirja 2001. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Helsinki.
Anon. 2002. Ehdotus luonnonmukaisen elintarviketalouden tutkimuksen painoaloiksi. Luonnonmukaisen tuotannon tutkimus-
tarpeita arvioivan työryhmän muistio. Työryhmämuistio MMM 2002:5.
Aubert, C. 1981. Organischer Landbau. Verl. Eugen Ulmer. Stuttgart. 248 s.
Balfour, E. 1949. Levande jord. Stockholm. 276 p.
Bodin, B. 2001. Räcker maten? En jämförelse mellan svenska och världsmedborgaren. Ekologiskt lantbruk. Ultuna 13-
15.11.2001. Sammanfattningar av föredrag och postrar. CUL. SLU. Pp. 98-101.
Björklund, J. 2001. Ekosystemtjänster – ett begrepp “på modet” – men är det användbart? Ekologiskt lantbruk. Ultuna 13-
15.11.2001. Sammanfattningar av föredrag och postrar. CUL. SLU. Pp. 54-55
Bode, W. 2002. Naturschutz durch Nutzung – zurück zu den Wurzeln. Ökologie & Landbau 122,2. Pp. 36-38.
Brown. L ym. 2001. Maailman tila 2001. Worldwatch instituutti. Gaudeamus. Helsinki. 268 s.
Dalgaard, T., Halberg, N. & Fenger, J. 2000. Simulering af fossilt energiforbrug og emission af drivhusgassel. Forskningscenter
for Økologisk Jordbrug. 69 p.
Dorethy, S. and Rydberg, T. (Editors), Ekbladh, G., Grönlund, E., Ingemarson, F., Karlsson, L., Nilsson, S. and Eriksson, I.S.
2002. Ecosystem Properties and Principles of Living Systems as Foundation for Sustainable Agriculture. Ekologiskt
lantbruk nr 32. CUL. SLU. 80 p.
Flavin, C. ym 2002. Maailman tila 2002. Worldwatch instituutti. Gaudeamus. Tampere. 271 s.
Gerlach, F. 2002. Klimaschutz durch Ökolandbau. Ökologie & Landbau 122,2. Pp. 30-31.
Granstedt, A. 1990. Framtidens jordbruk. Stockholm. Naturskyddsföreningen. 80 s.
Granstedt, A. 1990. Nödvändigheten av en naturresursbaserad jordbrukspolitik. SLU. Uppsala. 34 s.
Granstedt, A., Parviainen, T., Peltola, R., Seuri, P. ja Vehkasalo, V. 1995. Ympäristötaloudellisesti kestävän maatalouden
ekologiset ja taloudelliset vaikutukset ja mahdollisuudet Mikkelin läänissä. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus-
ja koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja no 42. 81 s+ liitteet.
Granstedt, A. 1996. Ett steg på vägen mot solsamhället. Forskningsnytt om øekologisk landbruk i Norden nro 7. Pp. 1-3.
Granstedt, A. 2000. Increasing the efficiency of plant nutrient recycling within the agricultural system as a way of reducing
the load to the environment – experience from Sweden and Finland. Argiculture Ecosystems & Environment 80.
Pp. 169-185.
Grönroos, J., Seuri, P. 2000. Ajatuksia maataloustuotannon rakenteen muuttamisesta. In: Juha Grönroos ja Jyri Seppälä (toim.).
Maatalouden tuotantotavat ja ympäristö. Suomen ympäristö 431. Ss. 128-132.
Hansen, B., Ernstsen, V., Henriksen, H.J. 2001. Status omkring grundvandsbeskyttelse ved omlaegning til økologisk jordbrug.
Forskningscenter for Økologisk Jordbrug. 56 p.

48
 PERUSTEET

Henning, H-J. 1998. Systems Theory as a Scientific Approach towards Organic Farming. Biological Agriculture and
Horticulture. 161(1). Pp. 37-52.
Hietala-Koivu, R., Nyholm, R., Soini, K., Yli-Viikari, A. (toim.) 2000. Kestävän maatalouden indikaattorit, ohjaus ja esittely.
http://www.mtt.fi/susagri. Jokioinen: Maatalouden tutkimuskeskus. Päivitetty 6.6.2000, viitattu 28.6.2002.
Howard, A. 1943. An Agricultural Testament. Oxford University Press. London. 253 s.
Joutsenlahti-Lankinen, A. 2002. Permakulttuuri luo kestävää elämäntapaa. Kotipuutarha nro 6. Ss. 60-61. http://www.alternativ.nu/
permakultur
Kahiluoto, H. 1999. Luomu on linjaus, tie ja tavoite. In: toim. Riitta Koistinen. Mikä luomussa on luomua? :
Luomututkimusseminaari 15.11.1999, Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston auditorio. Juva: Maatalouden tutkimus-
keskus/Ekologinen tuotanto. Ss. 1-2.
Kangas, A. 2001. Luomutuotannolla kestävämpään maatalouteen. Luomulehti nr. 2.
Karlsson, M. 2001. Försiktighetsprincipen – retoriskt slagord eller värdefull miljöpolitisk princip? Ekologiskt lantbruk. Ultuna
13-15.11.2001. Sammanfattningar av föredrag och postrar. CUL. SLU. Pp. 231-236.
Koistinen, R. (toim.).1999. Mikä luomussa on luomua? Maatalouden tutkimuskeskus/Ekologinen tuotanto. 18 s.
Korkman, J., Ijas, J., Pehkonen, A., Rekolainen, S., Valpasvuo-Jaatinen, P. ja Tiilikkala, K. 1993. Hyvät viljelymenetelmät.
Maaseudun ympäristöohjelman
mukaiset viljelysuositukset. Maa- ja metsätalousministeriön työryhmämuistio 1993:7. 31 s.
Kuisma, J. 1993. Maaseudun EY-sopeutuksen vaihtoehdot. Sisäasiainministeriö, maa- ja metsätalousministeriö. Maaseutu-
politiikan neuvottelukunta. Painatuskeskus Oy. 122 s.
Källander, I. 1993. Luonnonmukainen maanviljely. Kirjayhtymä. Jyväskylä. 536 s.
Köpf, H., Pettersson, B. ja Schaumann, W. 1976. Bio-Dynamic Agriculture. New York: the Anthroposophic Press. 429 s.
Köpke, U. 2002. Umweltleistungen des Ökologischen Landbaus. Ökologie & Landbau 122,2. ss. 6-18.
Lampkin, N. 1990. Organic Farming. Farming Press Books. Ipswich. 720 s.
Lindholm, S. 2001. Den naturliga helhetssynen i lantbruket. Ekologiskt lantbruk. Ultuna 13-15.11.2001. Sammanfattningar av
föredrag och postrar. CUL. SLU. Pp. 115-116.
Lund, A. 1990. Samarbete eller konkurrens? – Naturens knep är att hålla mångfalden vid liv på en begränsad yta. Odlaren. No
5-6. Pp 28-29.
Markkula, M. 1993. Sopusointua vai raakaa hyväksikäyttöä? Omavarainen maatalous. No 1, ss. 19-20.
Nikkilä, L.-E. ja Holme, T. 1995. Viljelymenetelmän vaikutus luonnon monimuotoisuuteen. Helsingin yliopisto Mikkeli.
Julkaisu no 45. 117 s.
Nikkilä, L-E. 1998. Luomutilan ympäristönhoito. Maa- ja metsätalousministeriö. Helsinki. 27 s.
Pitkänen, M., Tiainen, J. 2001. Biodiversity of agricultural landscapes in Finland. BirdLife Finland Conservation Series No. 3.
Pylkkänen, P. ja Kola, J. 1994. Elintarviketalouden huominen. Mikkelin läänin ja Etelä-Karjalan peruselintarviketalouden
kehittämisstrategiat. Mikkelin läänin maakuntayhtymä. Elintarviketalous-projekti 2/94.
Rahtola, M. 1999. Luonnonmukaisen puutarhatuotannon kehittämisstrategia 1999-2006. Puutarhaliiton julkaisuja nro 309.
57s.
Rajala, J. 1982. Tavanomainen ja biologinen viljely – biologista ja taloudellista vertailua. Elävä Maa. Helsinki. 181 s.
Rassi ym. 1991. Uhanalaisten eläinten ja kasvien seurantatoimikunnan mietintö. Komiteamietintö 30:1991. Ympäristöminis-
teriö. 328 s.
Rogner, H.-H. 2002. Energy Resources. World Energy Assessment. YK. www.undp.org/seed/eap/projects/WEA.htm
Rusch, H.P. 1968. Bodenfruchbarkeit. Karl Haug Verlag. Heidelberg. 243 s.
Runge-Metzger, A. 2002. Closing the cycle: Obstacles Top Efficient P Management For Improved Global Food Security.
www. Icsu-scope.org/downloadpubs/scope54/3runge.htm. Luettu 17.5.2002.
Rydberg, T. 2001. Ekosystem som modell för ekologiskt lantbruk. Ekologiskt lantbruk. Ultuna 13-15.11.2001. Sammanfattningar
av föredrag och postrar. CUL. SLU. Pp. 119-123.
Saurimo, M. 1993. UNCED. YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi. Rio de Janeiro 3.-14.6.1992. Ympäristöministeriö. 237s.
Scialabba, N. 2001. Organic Agriculture perspectives. Conference on Supporting the Diversification of Exports in the Latin
America and Caribbean Region through the Development of Organic Agriculture. Port-of-Spain, Trinidad & Tobago,
8-10.10.2001. www.fao.org/organicag/doc/Organic_perspectives.htm . Luettu 12.4.2002.
Seiskari, P. 1976. Ihmisen ekologia. Weilin & Göös.
Sisula, H. 1977. Ekologian perusteet. WSOY.
Schepel, I. 1994. Luonnonmukaisen tuotannon ympäristöarvot. Helsingin yliopisto. Mikkeli. Julkaisu no 32. 39 s.
Seuri, P. 1994. The efficiency of farming systems – theoretical overview. In: Artur Granstedt & Riitta Koistinen (editors).
Converting to organic agriculture, St Michel, Finland, 22-24 March 1994 : proceedings of NJF-seminar nr. 237. NJF-
Utredning. Rapport 93. Pp. 15-23.
Seuri, P. 1999. Luomuviljelyn perusta: ekologinen kestävyys ja yhteiskunnallinen toteutettavuus. In: toim. Jyrki Aakkula.
Kestävä kehitys maa- ja elintarviketaloudessa: käsitteet, mittaaminen ja arviointi : Ekologisesti kestävä ja yhteiskun-
nallisesti toteutettava maatalous (EKYTOMA) -seminaarin alustukset. Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos.
Selvityksiä 5. Ss. 16-23.

49
PERUSTEET

Seuri, P. 1999. Luomun kriittiset tuotantopanokset. In: toim. Riitta Koistinen. Mikä luomussa on luomua? :
Luomututkimusseminaari 15.11.1999, Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston auditorio. Juva: Maatalouden tutkimus-
keskus/Ekologinen tuotanto. Ss. 3-6.
Seuri, P. 1999. Luomuviljelyn perusta: ekologinen kestävyys ja yhteiskunnallinen toteutettavuus. Maatalouden taloudellinen
tutkimuslaitos. Selvityksiä nro 5. Ss. 16-23.
Seuri, P. 1999. Luomu on kytkettävä ekologiaan. Luomulehti nro 8. Ss. 32-35.
Seuri, P. 2000. Luomutuotannolle asetetut tavoitteet? : laaja skaala : kuluttajien vaatimasta laadusta ylituotannon rajoittamiseen
ja ympäristöhyötyihin. Luomulehti 2. Ss. 32-33.
Seuri, P. 2000. Osa ympäristövaikutuksista on samanaikaisesti sekä paikallisia että globaaleja. Luomulehti nro 7. Ss. 30-31.
Soini, K. (toim.), Yli-Viikari, A., Hietala-Koivu, R., Widbom, T., Seuri, P., Risku-Norja, H., Voutilainen, P., Seppälä, A.,
Jansson, H., Aakkula, J., Koikkalainen, K., Lankoski, J. 2000. Maataloutta luonnon ja ihmisen ehdoilla : Kestävän
maatalouden indikaattorit, ohjaus ja esittely : SUSAGRI 1997-2000 loppuraportti. 32 s.
Steiner, R. 1985. Maatalouskurssi. Biodynaaminen yhdistys. Helsinki. 131 s.
Wahlberg, K. 2001. Är frågan om mat en fråga om makt? Ekologiskt lantbruk. Ultuna 13-15.11.2001. Sammanfattningar av
föredrag och postrar. CUL. SLU. Pp. 112-114.
Viitanen, P., Leikola, A., Mikkola, L., Salkinoja-Salonen, M., Simola, L., Sisula, H., Sorsa, M., Sorsa, V. ja Vartiainen, T. 1983.
Uuden lukion biologia I: Ekologia. WSOY. Porvoo. ss. 29-76.
Virtanen, A.I. 1943. AIV-järjestelmä karjanruokinnan perustana. Pellervo-Seura. Helsinki. 300 s.
Vogtmann, H. ym. 1992. Ökologische Landwirtschaft: Landbau mit Zukunft. Verlag C.F. Müller. Karlsruhe. 350 s.
Yli-Viikari, A., Hietala-Koivu, R., Risku-Norja, H., Seuri, P., Soini, K., Widbom, T., Voutilainen, P. 2000. Maatalouden
kestävyyden indikaattorit. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 74: 116 p + app.
Yli-Viikari, A., Risku-Norja, H., Nuutinen, V., Heinonen, E., Hietala-Koivu, R., Huusela-Veistola, E., Hyvönen, T., Kantanen,
J., Raussi, S., Rikkonen, P., Seppälä, A., Vehmasto, E. 2002. Agri-environmental and rural development indicators:
a proposal. Maa- ja elintarviketalous 5: 102 s + 3 liitettä. http://www.mtt.fi/met/pdf/met5.pdf . Luettu 28.6.2002.

INTERNETVIITTEITÄ

Luomutilastotietoja Suomesta www.kttk.fi (Luomu/Tilastot).

Luomutilastotietoja maailmalta www.soel.de
Luomutilastoja www.luomu.ti

50
 MAAN VILJAVUUS

2. MAAN VILJAVUUS
2.1 MAAN LUONTAINEN VILJAVUUS
Viljelymaa on elämää täynnä olevan maankuoren ylin
kerros. Kasvit kasvavat maassa. Kasvit ekosysteemin tuot-
tajina luovat elinmahdollisuudet edelleen eläimille ja ih-
misille. Noin metrin kerroksesta ja pääasiassa noin 20 MAAN KERROKSIA
cm:n ylimmästä kerroksesta viljavaa maata riippuu elä-
män olemassaolo maapallolla. Maata ja maan viljavuutta
tarkastellaan seuraavassa lähemmin. Maa on syntynyt
mineraaliaineksesta rapautumisen kautta. Se koostuu kah-
desta pääosasta: epäorgaanisesta (mineraaliaines) ja or-
gaanisesta eli eloperäisestä aineksesta (kasveista ja eläin- 1.
jätteistä peräisin oleva osa). Näiden lisäksi maassa on 2.
ilmaa ja vettä.
3.

2.1.1 MAAN KERROKSIA

Maa on elävän elimistön tavoin jatkuvasti toimiva sys-
teemi – maa-kasvi-systeemi. Viljavassa maassa vilisee 4.
hyönteisiä, matoja, sieniä ja bakteereita. Maa koostuu
erilaisista päällekkäisistä, toiminnallisista kerroksista. Jo-
kainen kerros tarjoaa omat erityiset elinolot siinä eläville
1. Karikekerros
eliöille. – ei juuria
Maan pintakerros on biologisesti aktiivisin. Siinä voi- – kuollut eloperäinen aine suojaa
daan erottaa toiminnallisesti kolme erilaista kerrosta: maan pintakerrosta
– lahoaminen alkaa
1) Karike- eli katekerros on luonnontilaisessa maassa ylin
kerros. Se koostuu eloperäisistä jätteistä (esim. lehdet ja 2. Lahoamiskerros
– ei juuria
neulaset), jotka putoavat maan pinnalle. Karikekerroksen
– vilkas eloperäisen aineen hajoaminen
paksuus voi olla paikasta riippuen muutamia senttimetre- – lima- ja humusaineiden tuotantoa
jä. Se suojaa maata sadepisaroilta, kulumiselta, kylmältä,
3. Muruinen multakerros
auringonpaahteelta jne. – pääosa juuristosta
2) Lahoamiskerros on edellisen kerroksen alapuolella. Se – pääosa ravinteiden otosta
koostuu lähinnä kasvijätteistä, joita maan eliöstö on jo – veden ottoa
– aineenvaihdunta aktiivista
osittain hajottanut. Erilaiset maaperäeläimet, sienet ja bak- – murustamista ja humusaineiden tuotantoa
teerit ovat tässä kerroksessa erityisen toimeliaita ja hajot-
tavat eloperäistä ainetta. Ne myös tuottavat uusia aineita 4. Pohjamaakerros
– pääjuuria
esim. mururakennetta lujittavia lima- ja humusaineita. •tukevat kasvia
3) Muruinen multakerros eli humuskerros on noin 10–20 •veden ottoa
senttimetrin paksuinen maakerros, jossa pääosa juuristos- •ravinteiden ottoa
– juuret ja lierot tekevät jatkuvia huokosia
ta sijaitsee. Se on tiheästi juuriston täyttämä, biologisesti – elävyys ja rapautumisaste laskevat
aktiivinen, muruinen ja ilmava. Täällä hiusjuurten vaiku- alaspäin mentäessä

51
MAAN VILJAVUUS

VILJAVAN NIITTYMAAN KOOSTUMUS tusalueella tapahtuu pääasiassa hitaasti hajoavan eloperäi-

sen aineksen hajotusta sekä maan rakennustoimintaa, ku-
ten lima-aineiden muodostumista, murustumista ja hu-
musaineiden valmistusta. Tästä toiminnasta vastaavat eri-
tyisesti bakteerit ja sienet. Samanaikaisesti nystyräbaktee-
rit ja muut pieneliöt sitovat tässä kerroksessa ilmakehästä
typpeä. Aineenvaihdunta on erityisen aktiivista tässä ker-
roksessa, mm. kasvien ravinteiden otto tapahtuu pääosin
tästä kerroksesta.
Edellisen kerroksen alapuolella oleva pohjamaakerros
eli kivennäismaakerros koostuu pääasiassa rapautuvasta
kiviaineksesta. Se voi olla olosuhteista riippuen muuta-
man kymmenen senttimetrin–metrin paksuinen. Se on
maaperän vesi- sekä ravinnevarasto. Maan ravinteet va-
pautuvat kasveille käyttökelpoiseen muotoon hitaasti ke-
miallisen, fysikaalisen ja biologisen vapautumisen avulla.
Tällöin muodostuu myös savimineraaleja. Syvemmälle
mentäessä mineraalikerroksen aktiivisuus vähenee.
Tämän kerroksen alapuolella on varsinainen perus-
kivennäisaine, joka on vielä rapautumatonta. Se on suuri,
hitaasti käyttökelpoiseen muotoon tuleva ravinnevarasto.
Se koostuu enimmäkseen piistä ja alumiinista. Mineraali-
koostumuksesta riippuen siinä on lisäksi vaihtelevia mää-
riä kalsiumia, magnesiumia, kaliumia, fosforia sekä hi-
venaineita.
Kasvipeitteisyys ja karikkeet maan pinnalla ovat tär-
keitä maata suojaavan vaikutuksen takia. Ne myös suosi-
vat monia pieneliöitä kuten kastelieroa. Kukin toiminto
© HY/Mli Rajala/AH 1996
tapahtuu maassa parhaiten sille ominaisessa kerroksessa
ja voimakas kerrosten sekoittaminen voi häiritä maa-
kasvi-systeemin toimintaa.

2.1.2 MAAN VILJAVUUDEN ILMENEMINEN

VILJAVAN MAAN OSAT

Maa muodostuu kivennäisaineesta ja eloperäisestä ainees-
Viljava maa on: ta. Viljavassa maassa on kiintoainetta tilavuudesta noin
– muruista puolet, toinen puoli on jakaantunut veden ja ilman kesken.
– huokoista, ilmavaa Seuraavassa esimerkissä on kiintoaineesta eloperäistä ai-
– hyvin vettä varastoivaa ja läpäisevää
netta noin 5 % eli noin 125 t/ha 20 cm:n multakerroksessa.
– eloperäistä ainetta hajottavaa
– ravinteita ja muita kasvuun vaikuttavia
Eloperäisestä aineesta hitaasti ja erittäin hitaasti hajoavaa
aineita tuottavaa ja varastoivaa eloperäistä ainetta on noin 85 % ja maaperäeliöstöä noin 5
– haitta-aineita syrjäyttävää % eli noin 6 t/ha. Loput ovat kasvien juuria. Maaperäeliös-
– vettä puhdistavaa töstä noin 40 % on bakteereita ja sädesieniä, 40 % sieniä ja
leviä, lieroja noin 12 % sekä loppu muita maaperäeläimiä.

52
 MAAN VILJAVUUS

VILJAVUUSKÄSITE MAAN VILJAVUUTEEN VAIKUTTAVAT

Maan kykyä toimia kasvualustana ja tuottaa satoa nimite- TEKIJÄT
tään perinteisesti maan viljavuudeksi tai sadontuottoky-
vyksi eli kasvukunnoksi. Luonnonmukaisen viljelyn näkö-
kulmasta maan viljavuus on kuitenkin ensisijaisesti maan
toiminnallinen kyky tuottaa maan viljavuudelle ja kasvien
kasvulle välttämättömiä ja hyödyllisiä tekijöitä. Viljavuus
on ensisijaisesti maa-kasvi-systeemin eri osapuolten vä-
listä toimintaa; maan mineraaliaineksen, eloperäisen ai-
neksen, pieneliöstön ja juurten sekä ympäristön välillä.
Maan viljavuus ilmenee maan kykynä tuottaa satoa eli
saavutettuna sadon määränä ja laatuna. Viljavuuden kes-
tävyys ilmenee mm. riippumattomuutena ulkopuolisista
(uusiutumattomista) tuotantopanoksista (esim. ravinteet,
kasvinsuojeluaineet, työ). Viljavuuden tärkeä ominaisuus
on myös maa-kasvi-systeemin toiminnan vakaus pitkällä
tähtäimellä. Maan vakauden eli itsesäätelykyvyn merkitys
korostuu luonnonmukaisessa viljelyssä erityisesti ravin-
netasojen ylläpidon ja happamuuden sekä tautien ja tuho-
laisten että rikkakasvien hallinnassa. Viljava maa pitää
lisäksi ympäristön hyväkuntoisena. Viljavasta maasta ra-
vinnepäästöt ja eroosio jäävät vähäisiksi. Viljava maa
puhdistaa vettä. Viljavalla maalla on suuri puskurikyky Odotuksia maan viljavuudelta:
esimerkiksi maata happamoittavia tekijöitä vastaan. Se
Sato
kykenee syrjäyttämään ja tekemään vaarattomaksi erilai- • määrä ja laatu
sia haitallisia aineita, esim. hajottamaan kemikaaleja ja
Toiminnan säätely pitkällä tähtäimellä:
sitomaan raskasmetalleja.
Viljavuus riippuu maan minerologisista (= kalliope- Kestävyys
• ravinteikas
räisistä), kemiallisista, fysikaalisista ja biologisista teki- • riippumattomuus uusiutumattomista
jöistä. Maan viljavuuteen vaikuttavat mm. happamuus, panoksista
ravinteisuus, vesitalous, lämpimyys, eloperäisen aineksen Vähäinen työntarve
määrä ja laatu, pieneliöt, kasvien juuret ja pieneliöstön • helppo muokata
ravinto sekä viljelijän työ. Keskeisintä maan viljavuuden Itsesäätely
kannalta on se, miten koko maa-kasvi-systeemi toimii. Ei • rikkakasvit, taudit ja tuholaiset
• happamuus
niinkään se, miten paljon maassa on jotain kasvulle hyö-
dyllistä tekijää. Ympäristö
• ravinnehävikkien ja eroosion minimointi
Puskurikyky
2.1.3 BIOLOGISET VILJAVUUSTEKIJÄT • haitta-aineiden syrjäyttäminen

Biologisia viljavuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat mm.

kasvien juuret ja juurieritteet, pieneliöstö ja eloperäinen
aines. Biologiset tekijät tekevät maan ylimmästä osasta
elävää ruokamultaa.

53
MAAN VILJAVUUS

VILJAVAN MAAN TOIMINTOJA Viljavan maan (maa-kasvi -systeemin)

toimintoja

Yhteyttäminen/kasvien kasvu
• yhteyttämistuotteita juuriin ja maahan
• ravinteita ja vettä maasta kasviin

Ravinteiden otto ja kierto

• ravinteiden vapautuminen eloperäisen
aineenhajotuksessa ja mineraaliaineksista
• ravinteiden passiivinen ja aktiivinen otto,
symbioottinen ravinteiden otto

Eloperäisen aineksen hajotus

Eloperäisten aineksien tuotanto

• lima-aineita maan mururakenteen
lujittamiseen
• humuksen muodostuminen

Maan murustuminen
• kemiallis-fysikaaliset prosessit
• biologiset prosessit

Maan hengitys
• happea ja typpikaasua ilmasta maahan
• hiilidioksidia ja typen oksideja ym.
maasta ilmaan

Veden kierto
• veden imeytyminen maahan
• veden varastoituminen maahan
• ylimääräveden valunta pohjamaahan ja
edelleen salaojiin
• veden (kapillaarinen) nousu

Happamuuden säilyttäminen
• puskurikyky

Haitta-aineiden syrjäyttäminen

Veden puhdistaminen

KASVIEN JUURET JA JUURIERITTEET

Juuristo koostuu yhdestä tai useammasta isommasta juu-
resta, ohuemmista sivujuurista ja lyhyistä juurikarvoista.
Eri kasvien juuriston määrä, tiheys ja syvyys vaihtelevat
suuresti.
Kasvaessaan kasvit työntävät juurensa maahan maa-
murujen ja kokkareiden väleihin. Ne ottavat maasta ravin-
teita ja vettä, jolloin maa kuivuu ja voi halkeilla. Juuret
tekevät mekaanista työtä kasvaessaan tiiviiseenkin maa-

54
 MAAN VILJAVUUS

han. Juuret myös sitovat maata muruiseksi hiusjuurien ja

juurikarvojen avulla. Juurten kuollessa maahan jää jatku-
via reikiä eli juurikanavia. Mikäli näitä jatkuvia juurika-
navia on riittävästi, maa läpäisee hyvin liian sadeveden. JUUREN OSAT
Juurikanavia ja lierojen kaivamia käytäviä myöten seuraa-
van vuoden kasvin juurten on myös helppoa kasvaa maa- Pääjuuri
han. Juurikanavia myöten myös maan kaasujen vaihto
Kasvupiste
tapahtuu joutuisasti. Juurten toiminta on tärkeä maan mu-
rustumista lisäävä ja rakennetta parantava tekijä. Pituus-
kasvuvyöhyke
Kasvien yhteyttämistuotteista noin puolet ohjautuu Sivujuuri
juuriston kasvuun, toimintaan ja eritteisiin. Juuret erittävät
hiilidioksidin lisäksi erilaisia juurieritteitä jopa neljän-
neksen yhteyttämistuotteiden määrästä. Juurieritteiden
määrä riippuu ennen kaikkea kasvilajista ja kasvuolo-
suhteista. Maata parantavilla kasveilla eritys on runsasta.
Eritteet auttavat kasvia mm. ravinteiden saannissa maasta.
Ne toimivat myös pieneliöstön ravintona. Juurten pinnalla Juurikarvoja
ja niiden välittömässä läheisyydessä (n. 1 mm) pieneliös-
töä on kymmeniä kertoja muuta maata enemmän ja sen Sienijuuri
toiminta-aktiivisuus on vielä määränkin lisäystä suurem- Pieneliöstöä
pi. Tämän juuristovyöhykkeen eli ritsosfäärin pieneliöstö
voi auttaa kasvia mm. ravinteiden saannissa ja suojata
taudeilta. Juuriston ”jatkeena” voi useimmilla kasveilla
toimia myös sienijuuri.
Juuren kärki
Juuret täyttävät parhaimmillaan noin 1–2 % maatila-
vuudesta. Juuriston ja juurikarvojen yhteenlaskettu pinta-
ala voi olla monikymmenkertainen maanpäällisten osien
pinta-alaan verrattuna. Juuriston kasvunopeus on heinä-
kasveilla keskimäärin noin 1,0–1,5 cm/vrk. Juurisienet
voivat lisätä juurten laajuuden ja juurten tavoittaman maa-
tilavuuden moninkertaiseksi. Juurikarvojen pituus ja lu-
kumäärä on riippuvainen mm. lajikkeesta ja lannoitukses-
ta. Oheisessa kuvassa on uuden ohralajikkeen (Linja
NK94682) juurikarvat, jotka olivat keskimäärin 0,35 mm
pitkiä. Vanhan Herse-lajikkeen juurikarvojen pituus oli
0,56 mm ja niitä oli enemmän. (Holten ja Loes 2002, s.
311)
Vahvajuuriset kasvit (esim. apila) kykenevät kasva-
maan tiiviiseenkin maahan. Runsaasti juurimassaa tuotta-
vat kasvit kuohkeuttavat maata, lisäävät maahan elope-
räistä ainetta ja aktivoivat maan pieneliötoimintaa. Ne
ovat näin maata parantavia kasveja. Viljat sekä varsinkin
peruna, juurekset ja vihannekset ovat heikkojuurisina vaa-
teliaita maan rakenteen suhteen.

55
 MAAN VILJAVUUS

Juurten kasvua suosivat mm. maan hyvä rakenne ja koh-

tuullinen maan vastus, kohtuullinen veden niukkuus, niukka
typen saanti ja riittävä fosforin saanti, kompostilannoitus
sekä runsas valon määrä ja suuri nettofotosynteesi. Lajike-
PELTOMAAN PIENELIÖSTÖN MÄÄRÄ erot juurten kasvussa ovat suuria. Tämä on havaittu mm.
tutkittaessa juurikarvojen pituuksia eri lajikkeilla. Niukalla
Elopaino Optimimassa
kg/ha kg/ha ravinnetasolla eräillä lajikkeilla juurikarvat voivat kasvaa
paljon pitemmiksi kuin toisilla lajikkeilla.
Bakteereita 500 5 000
Sienirihmastoa 1 000 10 000 PIENELIÖSTÖ – MAAN MONIMUOTOISUUTTA
Sädesieniä 200 5 000 Sopiva pieneliöstön toiminta on maan viljavuuden ja kas-
Alkueläimiä 30–200 ? vien hyvän kasvun perusedellytys. Kourallisessa elävää
Sukkulamatoja 2–50 200
maata on pieneliöstöä lukumääräisesti enemmän kuin
Punkkeja 3–30 100
maapallolla ihmisiä. Lajirunsaus on myös melkoinen;
Hyppyhäntäisiä 2–20 ?
maassa on erilaisia bakteereita, sädesieniä, sieniä, leviä,
Änkyrimatoja 5–50 ?
Hyönteistoukkia 10–100 ?
hyppyhäntäisiä ja lieroja. Suomalaisessa peltomaassa on
Kovakuoriaisia 5–50 200 pieneliöstöä keskimäärin 1,5–3,0 t/ha. Kaikkein vilja-
Hämähäkkejä 2–10 10 vimmissa pelloissa, esim. jatkuvasti kompostilla lannoi-
“Tuhatjalkaisia” 2–10 20 tetuissa puutarhoissa, pieneliöstöä on kuitenkin monin-
Lieroja 10– 1 000 4 000 kertainen määrä. Oheiseen taulukkoon onkin otettu mu-
kaan Braunsin esittämiä optimimääriä eri pieneliöryhmis-
Yhteensä 2–3 t/ha 20–30 t/ha
tä Keski-Euroopan olosuhteissa. Viljelyn kannalta erityi-
Huhta ym. 1978, Brauns 1968 sen merkittäviä yksittäisiä pieneliöryhmiä ovat mm. lierot,
sienijuuria muodostavat sienet ja typensitojamikrobit.
Monimuotoista pieneliöstöä pidetään viljavuudelle edul-
lisempana kuin yksipuolista. Pieneliöstön määriä tärkeäm-
pää on kuitenkin se, miten ne toimivat.

PIENELIÖSTÖN TEHTÄVÄT

ELO- MAAN TAUTIEN HAITTA- RAVIN- BIOLO-

PERÄISEN MURUSTA- EHKÄISY, AINEIDEN TEIDEN GINEN
AINEEN MINEN JA TERVEYDEN SITOMINEN/ VAPAUTU- N-SIDONTA
HAJOTUS MUOKKAUS YLLÄPITO HAJOTTA- MINEN
MINEN

· energia · työ ravinteiden

· CO2 · maan hengitys kierrätys
· CO2 NO3, PO4, K, Ca · ravinteiden vapautuminen, kierrätys
· ilma-aineet · murustaminen
· tautien syrjäyttäminen · maan terveys
· kasvuaineet · kasvien kasvu
· humuksen valmistus · kestohumus

56
 MAAN VILJAVUUS

Pieneliöstön tehtävät ja merkitys

Pieneliöstö toimii maassa useiden viljavuuden kannalta
tärkeiden tehtävien suorittajana – ”viljavuusautomaatin
moottorina”. Pieneliöstö kierrättää kasvi- ja eläinjättei- Liero
• pieni kyntäjä ja
siin sitoutuneet aineet takaisin luonnon kiertokulkuun ja muokkaaja,
edelleen kasvien käyttöön. Hajotus- ja kierrätystehtävän tuulettaja,
ohella pieneliöt tuottavat monia muita maan viljavuudelle salaojittaja
• kasvien lannoittaja
tärkeitä tekijöitä ja auttavat siten kasveja kasvamaan pa- • maan murustaja
remmin ja terveemmin – luonnollisella tavalla. • terveydenhoitaja

Eloperäisen aineen hajotus

Pieneliöstö hajottaa helposti hajoavaa eloperäistä ainetta.
Näin ne saavat elintoimintoihin, kasvuun ja lisääntymi-
seen sekä työhön tarvitsemansa energian. Samalla raken-
tuu ja muodostuu uusia ja hyödyllisiä viljavuustekijöitä:
lima-aineita maan mururakenteen lujittamiseen, ravinteita
kasvien käyttöön, humusta ruokamullan rungoksi ja hiili-
dioksidia kasvien lehtiin nopeuttamaan yhteyttämistä.
Riittävän vilkas hajotustoiminta estää myös monien tau-
tien leviämistä.

Lierot
Suomessa elää toistakymmentä lierolajia, joista yleisimmät
ovat peltoliero (enimmäkseen vaakasuorat käytävät), kaste-
liero (pystysuorat, syvät käytävät) ja onkiliero. Lierojen
määrä vaihtelee noin 10 kg:sta 1 000 kg:aan hehtaaria kohti
(eli 2–200 kpl/m2). Optimi on vieläkin suurempi. Pellon
lierot tuottavat vuodessa muutamia kymmeniä jälkeläisiä.
Lierojen merkitys maan viljavuudelle on suuri. Käyttäes-
sään kuollutta kasvimateriaalia ja lantaa ravintonaan ne tuot-
tavat viljavuudelle hyödyllisiä tekijöitä. Aktiivisessa vai- Yleisimpiä peltomaan lieroja
heessa kesäaikaan ne voivat tuottaa päivässä jopa painonsa
Peltoliero
verran lantaa; esim. 1 000 kiloa lieroja tuottaa siten noin 1 000
Ravintona maan pinnan alla oleva elo-
kg lantaa. Lierojen lanta on monin verroin ravinteikkaampaa peräinen aines. Käytävät vaihtelevan
kuin ympäröivä ruokamulta tai pohjamaa. Maaperän kiven- suuntaisia, enimmäkseen vaakasuoria.
näisainekseen sitoutuneita ravinteita vapautuu aineen kulki- Käytävän läpimitta n. 2–5 mm ja
essa lieron suolen läpi. Näin ne rikastavat ravinteita kasveille pituus n. 20–40 cm.
käyttökelpoiseen muotoon. Lierot myös kaivavat käytäviä
sekä ruokamultakerrokseen että pohjamaahan. Näitä maan Kasteliero
Ravinto maan pinnalta. Käytävät suuria,
”keuhkoputkia” myöten ilma vaihtuu maassa helposti, sade-
pysyviä ja pystysuoria. Käytävän läpi-
vesi imeytyy hyvin ja jankko läpäisee liian sadeveden sala-
mitta n. 5 mm ja pituus yli 1 m.
ojiin. Lierojen lanta on murustunut viljavuudelle edullisiksi
muruiksi. Niiden lanta on lievästi emäksistä, joten lierojen Onkiliero
toiminta auttaa maan pH:n säilyttämisessä. Lierot myös Ravintona maan pinnan karike. Vähän
sekoittavat ja muokkaavat maata syödessään itsensä maan käytäviä, läpimitta n. 2–3 mm.
läpi. Samalla ne kuljettavat eloperäistä ainetta ja ravinteita
syvempiin maakerroksiin.
57
MAAN VILJAVUUS

Lierojen lannan ja maan ominaisuuksia

Ominaisuus Lierojen Maa Maa

lanta (0 – 15 cm) (20 – 40 cm)

Kokonais-N (%) 0,35 0,25 0,081

Hiili (%) 5,2 3,32 1,1
C/N -suhde 14,7 13,8 13,8
NO3-N (mg/l) 22,0 4,7 1,7
P (mg/l) 66 9,2 3,7
Vaihtuva Ca (mg/l) 2 793 1 993 481
Vaihtuva Mg (mg/l) 492 162 69
Kok. Ca (%) 1,2 0,88 0,91
Kok. Mg (%) 0,54 0,51 0,55
Kalium (mg/l) 358 32 27
pH 7,0 6,4 6,0
Kosteus 31,4 27,4 21,1

Buch 1986

Lierot tervehdyttävät maata syömällä taudinaiheutta-

jia ja tautisia kasvinjätteitä. Näin ne ovat viljelijän erin-
omaisia apulaisia maan muokkaajina, salaojittajina, lan-
noittajina ja murustajina sekä terveydenhoitajina. Runsas,
aktiivisesti toimiva lierokanta on eräs elävän (biologisesti
aktiivisen) maan tunnusmerkki.

MYKORRITSAT ELI SIENIJUURET

Mykorritsa eli sienijuuri on kasvin ja sienen välinen,
molempia osapuolia sopivissa olosuhteissa hyödyttävä
symbioosi. Sienirihmat kasvavat kasvien juuriin, jopa
juurisolujen sisälle. Kasvista virtaa energiaa yhteyttämis-
tuotteiden muodossa sienen ravinnoksi ja sienestä vastaa-
vasti ravinteita kasviin. Sienten rihmat kasvavat myös
juurten ulkopuolelle juurikarvoja kauemmas ja pienem-
piin huokosiin keräten kasvin käyttöön ravinteita ja vettä.
Kaikista kasveista yli 80 % muodostaa sienijuuren, vilje-
lykasveista se puuttuu lähinnä vain ristikukkaisilta ja
savikkakasveilta. Suomen peltomaissa esiintyy yleensä
aina juurisieniä. Niiden määrä, lajisto ja kannat vaihtele-
vat. Sienijuuren toiminnan vaihtelu johtuu olosuhteiden
vaihtelusta.
Sienijuuri voi olla monella tavalla isäntäkasville hyö-
dyllinen. Se nopeuttaa maa-kasvi-systeemissä aineiden
kiertoa, tehostaa energian virtausta ja vähentää hävikkejä.
Sienijuuri tehostaa erityisesti vaikeasti liikkuvien ravin-
teiden, kuten fosforin sekä myös kuparin ja sinkin ottoa.
Se voi kuljettaa kasviin myös typpeä, rikkiä, kalsiumia,
magnesiumia ja rautaa. Usein se myös tehostaa isäntäkas-
vien biologista typensidontaa. Se voi suojata kasvia useilta
stressitekijöiltä kuten kuivuudelta, maan happamuudelta,
58
 MAAN VILJAVUUS

SIENIJUUREN VAIKUTUS PELLAVAN KASVUUN JA TEHOKKUUS %

140
Esikasvi 1996 Ohra MTT Omavaraisviljelykoe
130
120 116 Sato ilman Sienijuurta Sato Sienijuuren kanssa
Pellavan sato suhdeluku

110 Luku pylväässä = Hyöty Sienijuuresta % 106

100 14 100
100
93
90 14 31
86
31
80
73
70 64
Ta v a n o m a i n e n Omavarainen
60
Viherlann
50 kompostoitu
NPK NPKx0,5 Viherlann
40
A B C D
Esikasvi Kaura Hernekaura

Kahiluoto 1999 HY Mli Rajala 2002

(juuristo)taudeilta, joiltakin tuholaisilta ja raskasmetal-

leilta. Rihmasto voi ulottua jopa yli 10 cm:n etäisyydelle
juurten pinnasta. Rihmasto tunkeutuu paljon pienempiin
huokosiin kuin juurikarvat. Sienirihmat voivat lisätä juu-
riston pituutta jopa 200-kertaisesti maatilavuutta kohden.
Sienijuurellinen kasvi tavoittaa täten paljon suuremman
maatilavuuden kuin ilman sienijuurta.
Sienijuuri tehostaa fosforin ottoa erityisesti, kun maan
fosforipitoisuus on alhainen ja fosforilähteet niukkaliu-
koisia. Sienijuuri näyttää olevan erityisen merkittävä hi-
taasti vapautuvaan eloperäiseen ainekseen sitoutuneen
fosforin hyväksikäytön parantajana. Pellavan fosforin otto

SIENIJUURISYMBIOOSI

itiöitä

Juuren solukkoa

Mykorritsasieni
muodostaa
arbuskeleita soluihin
juurikarva
sienirihmastoa sieni-
juuressa rihmastoa Mykorritsasieni
muodostaa
vesikkeleitä
soluväleihin

arbuskeleita vesikkeleitä Nicholson 1967, muutettu

59
MAAN VILJAVUUS

lisääntyi niukasti fosforia sisältävällä maalla huomatta-

vasti sienijuuren avulla. Kompostointi suosi sienijuurta
viherlannoitusta enemmän.
Sienijuuri vähentää myös hävikkejä mm. fosforin huuh-
toutumista, koska se mahdollistaa kasvinviljelyn alem-
malla fosforitasolla. Sienijuuri sitoo maahiukkasia mu-
ruiksi, joten se on myös merkittävä maan hyvän rakenteen
ylläpidon ja eroosion eston kannalta.
Niukoilla panosten käytöllä sienijuuren hyödyllisyys oli
selvästi suurempi kuin tavanomaista lannoitusta ym. pa-
noksia käytettäessä. Vihermassan kompostointi oli sieni-
juuren hyödyllisyyden kannalta paljon parempi vaihtoeh-
to kuin viherlannoitus.

Sienijuuren menestymiseen vaikuttaa:

– Viljelykasvi, esikasvi ja viljelykierto

• osa kasveista suosii ja hyötyy suuresti
• osa hyötyy vähäisemmässä määrin
• eräillä kasveilla ei ole lainkaan juurisieniä –
ne vähentävät juurisieniä maassa
• seosviljely, aluskasvit ja kerääjäkasvit suosivat
• yhteyttämistuotteiden jatkuva virta juuriin – sadonkorjuu
katkaisee sienen ravinnon saannin

– Lannoitus
• runsas vesiliukoinen P-lannoitus ja korkeahko maan
helppoliukoisen P-pitoisuus estävät juurisienten hyödyl-
listä toimintaa
• eloperäinen lannoitus eduksi
• hidasliukoinen, eloperäinen lannoitus sopivin
• komposti on edullisin, raaka lanta ja viherlannoitus
ovat liian voimakkaita
• erilaiset orgaaniset yhdisteet esim. typenlähteenä
aminohapot voivat suosia juurisieniä

– Muokkaus
• häiritsee, avokesannointi eniten
• viljelykierrossa muokkaamattomia ja kasvupeitteisiä
vaiheita runsaasti

– Hyvä maan rakenne eduksi

– Kasvinsuojelu
• useat kemialliset torjunta-aineet haitallisia, erityisesti
sienitautien torjunta-aineet

– Lajike
• tulee olla yhteensopiva symbioosin sienijuuren kanssa

– Sienen kantojen, viljelykasvin ja maan ominaisuuksien

tulee sopia toimimaan yhdessä

60
 MAAN VILJAVUUS

Maan ominaisuudet ja viljelytekniikka vaikuttavat suuresti

sienijuuren toimintaan. Maanesteen korkea fosforipitoi-
suus estää sienijuuren toimintaa. Peltomaidemme nykyisel-
lä keskimääräisellä fosforitasolla sienijuuri kuluttaa yhteyt-
tämistuotteita. Karjanlannalla jatkuvasti lannoitetussa maas-
sa sienijuuri mahdollisti kasvien riittävän fosforinoton, kun
sen vaikutus pelkästään väkilannoitteita saaneessa maassa
oli vain murto-osa tästä. Torjunta-aineista erityisesti sieni-
tautien torjunta-aineet ovat sille haitallisia. Sienijuurta voi-
daan hyödyntää parhaiten säätelemällä olosuhteita pellolla
sientä suosivaksi (viljelykierto, eloperäinen, hidasliukoi-
nen (komposti)lannoitus, sopivat lajikkeet, kasvinsuojelu ja
hellävarainen maan muokkaus).

Typensitojat ja biologinen typensidonta

Osa pieneliöistä pystyy muuttamaan ilmakehän typpikaa-
sua kasveille käyttökelpoiseen muotoon biologisen typen-
sidonnan avulla. Tämä ilmiö on luonnon keino ottaa
typpeä ilmakehän varastosta maahan ja edelleen kasvien
käyttöön. Viljelyn kannalta tärkeimpiä ovat palkokasvien
juurissa symbioosissa elävät Rhizobium-bakteerit, jotka
muodostavat palkokasvien juuriin juurinystyröitä.
Apilan, herneen, pavun ja muiden palkokasvien juu-
rinystyräbakteerit ovat typensidontakyvyssään tehokkaim-
pia. Puna-apila voi sitoa typpeä noin 150–250 kg hehtaarille
vuodessa, herne noin 50–150 kg. Maassa elää myös muita
bakteereita ja leviä, jotka voivat sitoa typpeä noin 2–30 kg/
ha. Typensidontaa käsitellään tarkemmin kohdassa 4.6.

TYPEN KIERTO

61
MAAN VILJAVUUS

Typen kierrätys
Pieneliöt säätelevät maaperässä eloperäiseen aineeseen
sitoutuneen typen käyttäytymistä. Vilkkaan kasvun ai-
kaan pieneliöstö hajottaa eloperäistä ainetta nopeasti ja
typpeä vapautuu runsaasti. Kasvin yhteyttämisen voimak-
kuus voi osaksi säädellä juurieritteiden määrän ja laadun
vaihteluiden avulla eloperäisen aineen hajotusta. Valku-
aisaineiden typpi hajoaa ensin aminohapoiksi, sitten typpi
muuttuu edelleen pieneliötoiminnan vaikutuksesta am-
monium-muotoon, jonka ylimäärän eräät bakteerit muut-
tavat nitraattitypeksi (nitrifikaatio). Se poistuu maasta
helposti huuhtoutumalla. Typen haihtumista (denitrifi-
kaatio) tapahtuu, kun eräät bakteerit muuttavat nitraattity-
pen takaisin typpikaasuksi.

Ravinteiden vapautuminen
Pieneliöiden toiminnan seurauksena ravinteiden vapautu-
minen maamineraaleista ja niukkaliukoisista lannoitteista
lisääntyy. Pieneliöt voivat vapauttaa ravinteita kasveja
tehokkaammin. Esimerkiksi lierojen suolessa saveshiuk-
kasista ja raakafosfaattihiukkasista vapautuu ravinteita
lierojen lantaan.
Pieneliöstö on keskeisessä asemassa myös erilaisissa
lyhytaikaisissa typen ja hiilen vapautumisen ja sitoutumi-
sen vaiheissa. Esimerkiksi alla olevan kaavion mukaan
lisääntynyt nettofotosynteesi lisää hiilihydraattipitoisten
juurieritteiden eritystä, joka aktivoi ritsosfäärin pieneliös-
tön aktiivisuutta; ensin bakteerit lisääntyvät ja niiden
aktiivisuuden lisäys lisää typen vapautumista maan elope-

JUURIERITTEIDEN VAIKUTUKSIA JUURISTOVYÖHYKKEESSÄ

Kuzyakov ym 2001

62
 MAAN VILJAVUUS

räisestä aineesta. Sitten niitä ravintonaan käyttävät alku-

eläimet lisääntyvät. Alkueläinten ja muiden pienten maa-
peräeläinten erittämien typpiyhdisteiden määrä lisääntyy.
Näin kasvien käytettävissä olevien liukoisten typpiyhdis-
teiden määrä ja kasvien typen otto voi lisääntyä.

Tautien ehkäisy
Pieneliöstö on ratkaisevassa asemassa maaperän tautien
leviämisen estämisessä. Vilkas hajotustoiminta heikentää
taudinaiheuttajia siten, ettei niillä ole maassa kasvumah-
dollisuuksia haitallisessa määrin. Esimerkiksi Fusarium-
suvun sienissä on monia merkittäviä taudinaiheuttajia,
joiden esiintymistä maassa sekä Fusarium-suvun antago-
nistiset että varsinkin Penicillium-suvun sienet voivat
rajoittaa. Myös juurten pinnalla hyödylliset pieneliöt toi-
mivat esteenä taudinaiheuttajia vastaan (mm. juurisienet).
Pieneliöt voivat myös tuottaa aineita, jotka siirtyvät kas-
viin lisäämään kasvin vastustuskykyä myös maanpäälli-
sissä kasvin osissa. Lisäksi pieneliöt voivat tuottaa kas-
vuun edullisesti vaikuttavia aineita, kasvuhormoneja jne., ELOPERÄISELLÄ AINEKSELLA
jotka voivat edistää kasvien kasvua. EDULLINEN VAIKUTUS

ELOPERÄISEN AINEKSEN MERKITYS ELOPERÄISELLÄ

AINEKSELLA
Maan eloperäinen aine on väriltään mustaa tai tumman Kasvit EDULLINEN Pieneliö-
toiminta
ruskeaa. Osa maassa olevasta eloperäisestä aineesta on VAIKUTUS

edelleen pieneliöstön hajotustoiminnan vaikutuspiirissä.

Ravinteet Vesi- Rakenne
Se on hitaasti hajoavaa eloperäistä ainetta (kirjallisuu- talous
dessa eri kielillä esiintyviä termejä: halvstabila mulläm-
nen, nutritional humus, aktiv humus, Nährhumus). Hajo-
tustoiminnan edetessä vaikeimmin hajoavista kasvi- ja VILJELYN HELPOTTAJA

eläinjätteistä muodostuu varsin pysyvää eloperäistä ainet-

ta – varsinaista humusta (mycket stabila mullämnen, hu-
mus, passiv humus, Dauerhumus). Eloperäistä ainetta on
suomalaisissa peltomaissa useimmiten noin 5–7 %, optimi
on kuitenkin noin kaksinkertainen. Eloperäisen aineksen
määrä on vähentynyt monista viljelymaista ennen kaikkea
nurmiviljelyn ja karjanlannan käytön vähenemisen seu-
rauksena. Tätä vähenemistä havainnollistaa oheinen kuva
koeasemien pelloista. Runsaammin eloperäistä ainetta si-
sältävän ruokamultakerroksen syvyys saisi nykyisen noin
20 cm:n asemesta olla selvästi syvempi.
Hitaasti hajoava ja varsin pysyvä eloperäinen aines eli
maan multavuus muodostavat maassa ruokamullan perus-
aineksen ja helpottavat viljelyä monin tavoin. Hajoamis-
kelpoinen osa eloperäisestä aineksesta sisältää runsaasti

63
MAAN VILJAVUUS

ravinteita, ennen kaikkea typpeä sekä hiiltä mutta myös

fosforia. Multavuuden lisääntyessä myös maan kastelutar-
ve vähenee, koska veden varastointikyky lisääntyy useim-
milla maalajeilla. Prosenttiyksikön lisäys maan eloperäisen
aineen määrässä voi lisätä maan vedenvarastointikykyä
noin 5 mm. Vastaavasti kalkitus- ja lannoitustarve vähene-
vät maan eloperäisen aineksen määrän noustessa. Ravinteet
säilyvät erityisesti karkeissa maissa paremmin turvassa
huuhtoutumiselta. Eloperäinen aines on tärkeä tekijä kestä-
välle mururakenteelle ja kuohkeudelle. Se parantaa maan
muokkautuvuutta sekä maan tiivistymisen kestävyyttä. Run-
saammin eloperäistä ainetta sisältävissä maissa pieneliöt
viihtyvät hyvin. Eloperäisten ainesten on myös todettu
lisäävän kasvien stressin kestävyyttä monia haitallisia vai-
kutuksia vastaan. Runsaammin eloperäistä ainetta sisältä-
vän maan viljely on helppoa, kun taas vähämultaisen maan
viljely vaatii suurta tarkkuutta esim. töiden ajoittamisessa
ja ravinnehuollon järjestämisessä.
Maan typpi on sitoutuneena pääosin eloperäiseen ai-
nekseen, jonka typestä noin puolet näyttäisi esiintyvän
erilaisina aminohappoina. Erityyppisissä maissa maan elo-
peräisen aineen aminohappojakauman on todettu olevan
hyvin samankaltaisen. Valkuaisaineiden lisäystä maahan
sekä aminohappojen ja valkuaisaineiden aineenvaihdun-
taa pidetään eräänä merkittävänä maan humustasoon vai-
Maan eloperäinen aine kuttavana tekijänä. Aminohapoilla voi olla monille vaate-
liaille pieneliöille tärkeä merkitys. Tämä korostaa elope-
• suojaa maan pintakerrosta
räisen aineen ja eloperäisen lannoituksen merkitystä maan
• parantaa maaperän eliöstön elinolo- viljavuuden hoidossa.
suhteita ja aktiivisuutta Luonnossa syntyvän pysyvämmän eloperäisen ainek-
sen laatu vaihtelee lehtojen viljavasta lehtomullasta kangas-
• pitää maan muruisena ja kuohkeana sekä metsien karumpaan kangashumukseen. Pellossa tulisi saa-
helpottaa maan kaasujen vaihtoa
da syntymään hyvälaatuista lehtomultaa. Tähän pyritään
• tarjoaa sopivan ympäristön juurten mm. hoitamalla maan rakennetta, kalkitsemalla happamat
kasvulle maat ja välttämällä syvää maan kääntämistä, suosimalla
lieroja ja muuta pieneliötoimintaa sekä kompostoimalla
• varastoi ravinteita ja luovuttaa niitä lanta. Maan vesitalouden ja rakenteen tulee olla kunnossa.
kasvien käyttöön
Hitaasti hajoava osa eloperäistä ainetta on maan elä-
• varastoi kolme kertaa oman painonsa vettä
vyyden ja rakenteen sekä terveyden kannalta tärkein osa
eloperäistä ainetta. Se on nuorta (noin 3–25 vuotta), osaksi
• vähentää eräiden haitallisten aineiden ja aktiivista, osin vielä kasvi- ja eläinjätteitä, jotka eivät ole
maan happamuuden haittavaikutuksia hajonneet loppuun asti, eikä niistä siten ole vielä muodos-
tunut varsinaista kestävää humusta. Tämä osa voi toimia
vielä pieneliöstön ravintona. Eloperäisistä aineksista ha-
joaa maahan sekoitettuna ensimmäisenä vuonna laadusta

64
 MAAN VILJAVUUS

MUOKKAUSKERROKSEN MULTAVUUDEN MUUTOS %

MTT:n 10 koeasemaa, vv. 1960-91
JKA AS -2,6 1
PTL HtS -40,4 2
LOU 1 HsS -36,1 3

LOU 2 LjS -21,8 4

SAT 1 KHt -20,4
SAT 2 HtS -21,9
HÄM 1 HHk 9 7,0
HÄM 2 sHk -27,8 8
KYM 1 HsS -24,4 7
KYM 2 AS -20,8 6
ESA HtMr -43,8 5
KAR HHt -31,0 4

PSA 1 HtS -16,0 3

PSA 2 sKHt -41,4 2

TIKK AS -19,5 1

-50,0 -40,0 -30,0 -20,0 -10,0 0,0 10,0

Erviö ym 1995 HY Mli Rajala 2003

riippuen noin 1/3–2/3. Hajoaminen jatkuu hidastuen usei-

ta vuosia. Maahan tulevan hajoamiskelpoisen eloperäisen
aineksen määrä voi vaihdella suuresti eri vuosina riippuen
viljelykasvista ja lannoituksesta. Sen määrä ja laatu on
tärkeää esimerkiksi pieneliöstön aktiivisuudelle ja maan
muruisuudelle.
Varsin pysyvä osa maan eloperäistä ainetta eli varsi-
nainen humus on vanhaa (noin 25–500 vuotta) tummaa
pieneliöstön hajotustoiminnan seurauksena muodostunutta
ruokamullan perusainetta. Se on varsin pysyvää. Humus
toimii varsinaisena ruokamullan runkona ja yleisenä vilje-
lyn helpottajana.
Maan eloperäisestä aineksesta voi hajota vuodessa
noin 0,5–1,0 %. Hajoaminen kohdistuu helpommin hajoa-
vaan osaan maan eloperäistä ainetta. Siitä suuri osa voi
hajota noin 15–25 vuoden aikana, jollei maahan tule
riittävästi uutta eloperäistä ainetta. Ruokamultakerroksen
multavuus on yleensä vähentynyt viimeisten vuosikym-
menien aikana, kuten oheinen kuva tutkimustulos MTT:n
koeasemilta osoittaa. Viljavuuden ylläpidossa on tärkeää,
että sopivanlaatuista eloperäistä ainetta on jatkuvassa kier-
tokulussa mukana riittävästi.

65
MAAN VILJAVUUS

2.1.4 FYSIKAALISET VILJAVUUSTEKIJÄT

Maan fysikaalisia viljavuustekijöitä ovat mm. maalaji, ra-
kenne, vesitalous, ilmavuus ja lämpimyys. Ne vaikuttavat
oleellisesti mm. maan biologisiin toimintoihin.

MAALAJI
KIVENNÄISMAIDEN
LAJITERYHMITTELY Maalaji määräytyy maan hiukkaskoon jakauman perusteel-
la. Yleensä maassa on sekaisin useampaa eri maalajitetta eli
Lajite Läpimitta mm.
hiukkaskokoa. Maalajin nimi määräytyy eniten esiintyvän
Lohkareet yli 200 maalajitteen perusteella, seuraavaksi runsaimmin esiinty-
Kivet 200–20 viä kuvataan nimen etuadjektiivilla, esimerkiksi hsHHT on
Karkea sora 20–6 hiesuinen hieno hieta. Maalaji vaikuttaa maan viljavuuteen
Hieno sora 6–2 merkittävästi. Maalaji vaikuttaa mm. maan rakenteeseen,
Karkea hiekka 2,0–0,6
ravinteisuuteen, ravinteiden varastointikykyyn, vesitalou-
Hieno hiekka 0,6–0,2
Karkea hieta 0,2–0,06
teen ja lämpimyyteen sekä muokkautuvuuteen.
Hieno hieta 0,06–0,02
Karkea hiesu 0,02–0,006 Savimaat
Hieno hiesu 0,006–0,002 Savimaita ovat aito-, hieta-, hiesu- ja hiuesavi sekä hie-
Karkea saves 0,002–0,0002 sut. Savimaissa on runsaasti ravinteita – varsinkin kaliu-
Hieno saves alle 0,0002
mia, magnesiumia jne. Ravinteiden varastointikyky on
hyvä. Happamuus ei yleensä ole kovin suuri. Savi- ja
hiesumaissa rakenne on yleensä melko tiivis. Ne läpäise-
vät vettä vain hyvin hitaasti ja tarvitsevat siksi erittäin
hyvän ojituksen. Savimaat voivat varastoida vettä noin
20–25 % maan tilavuudesta, joista noin puolet on kasveille
käyttökelpoista. Poudanarkuus riippuu ensisijaisesti maan
rakenteesta ja juuriston kasvumahdollisuuksista. Työt –
varsinkin muokkaukset – on ajoitettava tarkasti maan
kosteuden mukaan.
Helpoimmin viljeltäviä ovat hietasavet. Niissä on run-
PELTOJEN
MAALAJIJAKAUMA saasti ravinteita, vesitalous on savista edullisin ja samoin
rakennetta on helpointa hoitaa. Aitosavi on hyvää viljely-
maata, mikäli sen multavuus on riittävä ja rakenne hyvä.
Erittäin tärkeää on ajoittaa työt sopivasti maan kosteusti-
lan mukaan. Hiesumaiden kriittisin ominaisuus on raken-
ne. Pintakerros liettyy helposti ja jankko iskostuu helposti
vettä vain hyvin hitaasti läpäiseväksi. Kuivatus tulee hoi-
taa savimailla erittäin hyvään kuntoon. Pieneliötoiminta
on vaikeinta saada vilkastumaan. Niinpä kasvien typen-
saannin turvaaminen on luomuviljelyyn siirryttäessä al-
kuvuosina vaativaa.

66
 MAAN VILJAVUUS

Karkeat kivennäismaat
Karkeita kivennäismaita ovat hieno ja karkea hieta, hiek- Savimaita
ka sekä moreenimaat. Hienojen hietojen vahvimpia puolia AS, HtS, HsS, Hs
on hyvä poudankestävyys ja helppo muokkautuvuus. Pou-
Karkeita kivennäismaalajeja
dankestävyyttä lisää kasvien kannalta veden riittävän no-
HHt, HtMr, KHt, HHk, KHk
pea kapillaarinen nousu kasvien käyttöön. Ravinteisuus
on keskinkertainen. Mikäli näissä maissa on pieniä määriä Eloperäisiä maalajeja
savesta, niin myös ravinteisuus on melko hyvä. Karkeiden Mm, Saraturve (mutasuo), Rahkaturve
hieta- ja hiekkamaiden viljelyä puolestaan rajoittaa pou-
danarkuus ja vähäinen ravinteisuus sekä heikko ravintei-
den varastointikyky. Kasveille käyttökelpoista vettä nii-
hin voi varastoitua noin 5–10 % tilavuudesta. Rakenne on
yleensä hyvä ja sen hoitaminen savimaita helpompaa.
Pieneliötoiminta on melko helppoa saada vilkastumaan.
Kasvien typensaanti on savimaita helpompi turvata luo-
muviljelyyn siirryttäessä.

Eloperäiset maat
Multa- ja saraturvemaat ovat yleensä ravinteikkaita –
erityisesti typen suhteen. Rahkaturpeet ovat puolestaan
kylmiä ja niukkaravinteisia. Ravinteiden varastointikyky
on huono ja pieneliötoiminta heikkoa. Esimerkiksi kalium
huuhtoutuu herkästi, samoin myös fosfori. Yksipuolisten
ominaisuuksiensa takia ne tarvitsevat eniten maanparan-
nusta. Eloperäisillä mailla ensisijaisesti lämpimyyttä ja
ravinteiden varastointikykyä tulee pyrkiä lisäämään. Pien-
eliötoimintaa tulee edistää.

RAKENNE
Viljavan maan tärkeä tunnuspiirre on sen muruisuus ja
siitä seuraava huokoisuus. Varsinkin savi- ja hiesumailla
muruisuus ja huokoisuus ovat ratkaisevan tärkeitä maan
viljavuudelle. Runsas murustuminen tasoittaa eri maalaji-
en erilaisia viljelyominaisuuksia parantamalla viljelyvar-
muutta. Maan vesitaloudelle ja kaasujen vaihdolle huo-
kosten jatkuvuus on tärkeää.

Pyöreät, huokoiset murut

Maan viljavuuden kannalta parhaita muruja ovat pyöreät
murut eli varsinaiset aidot murut. Ne ovat huokoisia ja
viljavuuden kannalta parhaat ovat kooltaan n. 2–7 mm. Ne
voivat varastoida sisäänsä huokospinnoille runsaasti vettä
ja ravinteita kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Kosteus
säilyy niiden sisällä olevissa huokosissa pitkään tasaisena,
joka on pieneliötoiminnalle edullista. Poudankestävyys

67
MAAN VILJAVUUS

PYÖREÄ HUOKOINEN MURU lisääntyy niiden ansiosta. Tällaisten murujen synnyssä on

biologisilla toiminnoilla keskeinen osuus.
Murujen väliin jää suuria huokosia eli makrohuokosia
(koko yli 0,03 mm), joissa on ilmaa ja joita myöten ilma
vaihtuu ja sadevesi imeytyy maan sisään ja valuu edelleen
alaspäin. Lisäksi murujen välissä ja murujen sisällä on
keskikokoisia huokosia (koko 0,002–0,03 mm), joissa on
varastoituneena kasveille käyttökelpoista vettä. Edellisiä
pienemmistä huokosista vesi ei enää irtoa kasvien käyt-
töön, mutta ne toimivat silti ravinteiden varastopintoina.
Murujen sisällä olevat ravinteet ovat suhteellisen hyvässä
turvassa huuhtoutumiselta.

KULMIKAS MURU Kulmikkaat murut

Kulmikkaat murut ovat tiiviitä, teräväsärmäisiä tai sirpale-
maisia (sepelin kaltaisia) ja sileäpintaisia. Ne ovat syntyneet
yleensä fysikaalisesti roudan ja kuivumisen tai mekaanises-
ti muokkauksen seurauksena. Niiden kyky varastoida vettä
sekä ravinteita kasvien käyttöön on oleellisesti vähäisempi
kuin pyöreiden murujen. Pieneliöillä ei ole niissä tarttuma-
pintaa eikä tasaista kosteutta. Näitä muruja esiintyy suhteel-
lisesti runsaammin savimaissa, joissa niiden merkitys kui-
tenkin maan kasvukunnolle on suuri, erityisesti keväällä
hyvän kylvöalustan aikaansaamiseksi.

Kokkareet
Pienet kokkareet ovat halkaisijaltaan noin 2–5 cm ja isot
kokkareet yli 5 cm kokoisia yhteen liittyneitä maaosasia.
Ne voivat olla pyöreähköjä, rosopintaisia ja huokoisia,
jotka murenevat puristettaessa helposti murusiksi. Tällöin
maa on helposti muokkautuvaa eli murenevaa. Murujen ja
pyöreähköjen muruisten kokkareiden väliin jää isoja huo-
kosia. Maan rakenne ja pellon kasvukunto ovat tällöin
hyviä. Kokkareet voivat olla myös kulmikkaita, teräväsär-
mäisiä, sirpalemaisia, suora- ja sileäpintaisia, hyvin tiivii-
tä ja kuivina hyvin huonosti murenevia. Ne ovat asettuneet
tiiviisti toistensa viereen. Maa on tällöin rakenteeltaan
sirpaleinen tai palapelimäinen. Muokkautuvuus ja raken-
ne ovat tällöin huonoja. Riskinä on mm. maan liiallinen
löyhyys muokkauksen jälkeen.
Maan rakennetta kuvaa sen tiiviys, joka voidaan mitata
tilavuuspainona eli irtotiheytenä. Esimerkiksi pahoin tii-
vistyneen savimaan tilavuuspaino voi olla jopa noin 1,3–
1,4 kg/dm3. Sopivin savimaan tiheys on noin 1,0–1,1 kg/
dm3 lähinnä eloperäisen aineksen määrästä riippuen. Kun
mekaaninen vastus on pieni, juurten kasvu ja maan muok-

68
 MAAN VILJAVUUS

kaus on helppoa. Varsinkin savi- ja hiesumailla muruisuus

on ratkaisevan tärkeää maan viljeltävyydelle.

Mururakenteen muodostuminen
Maahiukkasia liittävät yhteen savihiukkasten kemialliset
ja fysikaaliset ominaisuudet. Vettä kestävän mururaken-
teen lujittajana toimivat kasvien juuret, sienirihmasto ja
bakteerien tuottamat lima-aineet sekä lierot. Näin synty-
vät pyöreät murut ovat huokoisia sekä melko hyvin vettä
kestäviä.
Myös routa, kuivuminen ja muokkaus murustavat maa-
ta. Näin syntyneet kulmikkaat murut ovat teräväsärmäi-
siä tiiviitä ja helposti hajoavia – tällainen maa on melko
helposti liettyvää ja kuorettuvaa.

Tiivistyminen laskee satoa

Maan tiivistymisen merkitystä havainnollistaa Etelä-Suomen savimailta
vehnällä saatu tutkimustulos (tavanomainen viljely). Tuolloin kylvön
yhteydessä kertaalleen tiivistettynä (traktorissa normaalirenkaat) vehnän MAAN TIIVISTYMISEN VAIKUTUS
sato pieneni 380 kg/ha eli 14 % paripyörillä tapahtuvaan ajoon verrattuna KEVÄTVEHNÄN SATOON
(sato 2 630 kg/ha). Rankka tiivistys eli ajo kolmeen kertaan nor-
maalirenkailla pienensi satoa 1 130 kg/ha eli 43 %. Tavanomaisessa
viljelyssä viimeksi mainittu suuri sadonalennus tiivistymisen takia on
harvinainen. Sen sijaan lievä tiivistys ja sadonalennus lienevät varsin
yleisiä; savipellot potevat ”astmaa”.

Tiivistetyillä koeruuduilla sadetus antoi merkittävästi suurempia sadon-

lisäyksiä kuin tiivistämättömillä ruuduilla. Myös lannoituksen lisääminen
lisäsi satoa. Voidaan todeta, että hyvä rakenne säästää lannoituksessa ja
sadetuksessa. (Elonen 1974).

Ruotsalaisessa pitkäaikaisessa savimaan kokeessa traktorin varustaminen

paripyörillä lisäsi viljojen satoa 6 % yksittäispyöriin verrattuna. Pelto-
liikenteen poisjättäminen koneet vinssillä vetäen lisäsi satoa 23 %.
(Håkansson 2000).

Luonnonmukaisessa viljelyssä tiivistämisen haitat ovat norjalaisten tut-

kimusten mukaan tavanomaista viljelyä selvästi suuremmat. Mitä vähem-
män käytetään suoraan vesiliukoisia lannoitteita, sitä tärkeämpi viljavuus-
tekijä on maan rakenne. (Hansen 1996).
Elonen 1974

ILMAVUUS JA KUOHKEUS
Muruisessa, ilmavassa maassa kaasujen vaihto eli maan
hengitys on riittävää. Juurten kasvu on helppoa ja niiden
kasvussa säästyy työtä, kun juurien ei tarvitse porautua
tiiviin maan läpi. Tämän vuoksi hyvärakenteisessa maassa
juurten pituuskasvu, tiheys ja toiminta muodostuvat hy-
viksi; kasvien ravinteiden sekä veden saanti paranevat.
Kun maan rakenne on hyvä, saa kasvi ravinteet laajemman
ja tiheämmän juuristonsa ansiosta niukkaravinteisem-
mastakin maasta. Tällöin riittää pienempi lannoitus, koska

69
MAAN VILJAVUUS

ravinteiden saatavuus ja hyväksikäyttö paranevat. Hyvä

veden saanti vähentää puolestaan poudanarkuutta.
Hyvä ilmavuus varmistaa myös vilkkaan pieneliötoi-
minnan. Tällöin hajotustoiminta on vilkasta, samoin lima-
aineiden ja muiden viljavuudelle edullisten tekijöiden tuo-
tanto. Toisaalta juurilla tulee olla hyvä yhteys maahiukka-
siin. Liian löyhä maa on tarvittaessa tiivistettävä.

VESITALOUS
Suomen ilmasto-oloissa peltojen kuivatus vaikuttaa rat-
kaisevasti maan kasvukuntoon. Lyhyen kasvukauden ta-
kia kylvöille tulisi päästä heti kasvukauden alussa. Hyvä
kuivatus nopeuttaa keväällä maan kuivumista ja lämpene-
mistä kylvökuntoon jopa usealla viikolla. Myös keski- ja
loppukesän sekä syksyn runsaiden sadevesien tulee päästä
nopeasti pois pelloilta, jotta maassa säilyisi hyvä hapen
saanti kasvien juurille ja pieneliöille. Lisäksi maan tulee
kantaa koneita.
Pellon vesitalous paranee maan rakenteen parantuessa.
Kun rakenne ja vesitalous ovat kunnossa, pienten sadekuu-
rojen vesi imeytyy hyvin maan sisään. Toisaalta runsaatkaan
sateet eivät lähde virtaamaan pitkin pellon pintaa, vaan liika
vesi valuu nopeasti ruokamultakerroksesta jankon jatkuvan
huokoston läpi salaojiin. Hyvärakenteinen maa myös va-
rastoi runsaasti vettä paitsi murujen väleihin myös murujen
ja kokkareiden sisään. Suuremmasta kasveille käyttökel-
poisen veden määrästä ja paremmasta juuriston kasvusta
johtuen poudanarkuus on hyvärakenteisella maalla vähäi-
sempi kuin huonorakenteisella.
Kasvien vedentarve on yleensä noin 300–500 l/kg
maanpäällistä kuiva-ainetta. Tarve on pienin kasvuteki-
jöiden ollessa optimaalisia. Päivittäinen vedentarve on
keskimäärin noin 4 mm/vrk. Eri kasveilla on erilaiset
kriittiset ajankohdat vedentarpeelle. Esimerkiksi kevätvil-
ETELÄ-SUOMEN JÄYKKIEN SAVI- jat tarvitsevat runsaasti vettä tähkäaiheiden muodostumi-
MAIDEN VEDENLÄPÄISYKYKYJÄ ERI sen aikaan kesäkuun puolivälissä, nurmet erityisesti niiton
SYVYYKSISSÄ SAVIMAANOLLESSA
jälkeen ja peruna mukulan muodostuksen alettua.
PAISUNEESSA TILASSA CM/H
Maan hyvä vedenläpäisevyys varmistaa sen, että kesällä
Syvyys cm Hyvä rakenne Huono rakenne runsaitten sateitten aikana maassa ei tule lyhytaikaistakaan
hapenpuutetta. Jo puolen vuorokauden pituinen pellon vet-
0–25 30–200 cm/h 1–30 cm/h tyminen saattaa aiheuttaa lämpimänä vuodenaikana häiri-
25–50 0,5–10 0,05–0,5 öitä maan toiminnassa. Hapenpuutteessa juurten hengitys
50–100 0,5 0,05
lakkaa, jolloin muodostuu energiavaje ja juurten kasvu ja
>100 0,02 0,01
aktiivinen työ loppuvat. Pieneliöstön toiminta muuttuu osin
Heinonen ym. 1992 anaerobiseksi, jolloin syntyy juurikarvoille myrkyllisiä
yhdisteitä kuten etyleeniä, metaania, rikkivetyä ja ammoni-

70
 MAAN VILJAVUUS

akkia. Maan nitraattityppi häviää maasta denitrifikaatiossa.

Ilmiö näkyy herkimmin ohran kellastumisena painanteissa
sekä yleisesti heikompana kasvuna. Irto- eli vajoveden
tulisi olla poistunut ruokamultakerroksesta viimeistään vuo-
rokauden kuluessa sateen loppumisesta. Huonorakentei-
sessa maassa kasvit kärsivät typen puutetta. Hyvärakentei-
sessa maassa on sitä vastoin hyvä typpitalous.
Ruotsissa suoritetussa pitkäaikaisessa kokeessa savi-
maa läpäisi vettä yksittäis- ja paripyörin työt tehden alle
0,5 mm/min. Kun työt tehtiin koneet vinssillä vetäen, maa
läpäisi vettä noin 7 mm/min (Håkansson 2000).
Lierot kaivautuvat ja juuret tunkeutuvat maahan, jol-
loin maahan muodostuu jatkuvia makrohuokosia. Liero-
kanavat ovat halkaisijaltaan yleensä suurempia kuin juu-
rikanavat. Lierokanavien halkaisija on noin 2–11 mm. LIERO- JA JUURIKANAVIEN
Kaksisirkkaisten kasvien pääjuuren halkaisija on puoles- LUKUMÄÄRÄ KEVÄTVILJALLA
taan 0,3–10 mm ja viljan juuren halkaisija on 0,2–0,4 mm. OLLEESSA MAASSA
Lierokanavat >1 mm ja
Savi- ja hiesumaissa juurikanavia on huomattavasti enem-
juurikanavat < 1 mm (tavanomainen viljely)
män kuin lierokanavia.
Jotta maa pystyisi läpäisemään vettä nopeasti ja kasvit Syvyys Maalaji Lierokanavia Juurikanavia
cm kpl/dm2 kpl/dm2
pystyisivät hyödyntämään maan vesivaroja tehokkaasti,
maassa tulisi olla vähintään metrin syvyyteen ulottuva 21 Hiuesavi 3 270
isojen huokosten verkosto. Savisessa pohjamaassa noin 41 Aitosavi 4 706
puolet kasvien juurista kasvoi halkeamissa ja noin puolet 55 Aitosavi 2 632
juurista kasvoi liero- ja juurikanavissa. Alakukku 2000
Hyvärakenteinen maa pysyy sateella hyvin paikoil-
laan myös rinteissä; sen eroosioalttius on vähäinen. Muru-
jen sisällä olevat ravinteet ovat melko hyvässä turvassa
huuhtoutumiselta.

LÄMPIMYYS
Hyvärakenteisessa maassa saadaan runsas sato
Kasvukausi ja kasvien kasvu alkaa, kun vuorokauden pienellä lannoituksella, koska maassa on:
keskilämpötila nousee pysyvästi yli 5 °C:een. Pieneliö-
• maan mekaaninen vastus kohtuullinen
toiminta alkaa merkittävämmin kuitenkin vasta, kun maa – juurten kasvu helppoa
lämpenee noin 8 °C:een. Siksi keväisin kylmästä maasta
• hyvä vesitalous
ravinteiden vapautuminen on hidasta. Syysviljan oras – ei esiinny lyhytaikaistakaan hapen
sekä apilapitoinen nurmi ovat tällöin vaaleita ja kasvavat puutetta eikä synny käymistuotteita
hitaasti. Myös juurten toimintakyky on kylmässä maassa – seurauksena hyvä typpitalous

heikkoa. Ravinteiden, varsinkin fosforin ja molybdeenin • hyvä kaasujen vaihto

– juurten kasvu laajaa ja toiminta
saanti on hidasta. Oraiden kärki voi tällöin jopa punertua. aktiivista
Sen sijaan helppoliukoinen typpi siirtyy kylmästäkin maas- – hyödyllisten pieneliöiden toiminta
ta helposti kasviin. Maan lämpötilan noustessa pieneliö- aktiivista
toiminta vilkastuu ja samalla ravinteiden mm. typen va- • parempi poudankestävyys
pautuminen kiihtyy, ravinteiden otto helpottuu, joka • pieni eroosioalttius
havaitaan mm. kasvuston värin tummenemisena ja kasvun
• vähäisempi huuhtoutuminen
nopeutumisena.

71
MAAN VILJAVUUS

2.1.5 KEMIALLISET VILJAVUUSTEKIJÄT

Maan kemiallisia viljavuustekijöitä ovat mm. maan hap-
pamuus, ravinteisuus, ravinteiden varastointikyky ja suo-
lapitoisuus.

HAPPAMUUS
Maan happamuus vaikuttaa pieneliötoimintaan, kasvin-
ravinteiden liukoisuuteen, maan murustumiseen, elope-
räisen aineksen hajoamiseen ja humuksen syntyyn ja edel-
leen kasvien kasvuun. Suomen maaperässä on yleensä
vähänlaisesti kalkkikiveä ja muita emäksisesti vaikuttavia
kivilajeja. Peltomaat ovat tämän takia parhaan kasvukun-
non kannalta yleensä liian happamia.

RAVINTEISUUS
Pääravinteita C, O, H, N, P, K
Maan ravinteisuus koostuu maanesteeseen liuenneista
Sivuravinteita Ca, Mg, S vesiliukoisista ravinteista, maahiukkasten pinnalla tai sa-
veksen hilaväleissä olevista vaihtuvista ravinteista ja suh-
Hivenravinteita B, Cu, Zn, Mn, Mo,
Fe, Cl teellisen nopeasti kasvien käyttöön saatavista ravinne-
reserveistä sekä maaperän kokonaisravinteista.
Hyödyllisiä Na, Si, Co, Al, Ni... Savimaissa voi olla yhteensä kymmeniä tonneja esim.
Haitallisia/ kaliumia hehtaarilla, samoin kalsium- ja magnesiumva-
vältettäviä Cd, Pb, Hg, Al, Cr, Ni ... rastot ovat suuria. Hiekkamaissa sen sijaan on ravinteita
vain muutamia satoja kiloja hehtaarilla. Typpeä kiven-
näismaissa voi olla noin 4–10 t/ha, multa- ja turvemailla
vieläkin enemmän. Maapallolla peltomaiden ravinneva-
rastot ovat suuremmat kuin lannoitteiden raaka-aine-esiin-
tymien ravinnesisältö. Viljavasta maasta kasvit saavat
kaikkia tarvitsemiaan ravinteita riittävästi ja myös sopi-
vissa suhteissa.
Pitkään luomuviljelyssä olleissa pelloissa on havaittu
ravinteiden jakautuvan tasaisemmin maan syvyyssuun-
nassa. Lierot ja syväjuuriset kasvit voinevat siirtää ravin-
teita myös pohjamaahan. Toisaalta syväjuuriset kasvit
voivat ottaa pohjamaasta esimerkiksi jopa 40–65 % sadon
sisältämästä kaliumista.

Ravinteiden varastointikyky
Viljava maa pystyy varastoimaan suuria määriä ravinteita
niin, että ne ovat suhteellisen helposti kasvien käytettävis-
sä, mutta turvassa huuhtoutumiselta. Savimailla varas-
tointikyky on suuri ja hiekka- ja turvemailla pieni. Multa-
vuuden lisääntyessä ja pH:n noustessa kivennäismaiden
ravinteiden varastointikyky kasvaa. Maahan +-merkkisel-
lä varauksella varautuneiden ravinteiden varastointikyky

72
 MAAN VILJAVUUS

eli kationinvaihtokapasiteetti – KVK (kalium K+, kalsium

Ca++, magnesium Mg++, kupari Cu++, mangaani Mn++, sink-
ki Zn++ jne.) on kasvien ravinnehuollon perusta. Maan
ravinteiden varastointikyvyn merkitys korostuu luonnon-
mukaisessa viljelyssä. Negatiivisesti varautuneet nitraatti
NO3–, sulfaatti SO4– ja kloridi Cl– -ionit ovat herkästi
huuhtoutuvia. Mutta hyvä mururakenne voi vähentää nii-
denkin huuhtoutumista.
Maan ravinteiden varastointikykyä eli kationinvaihto-
kapasiteettia voidaan parantaa maanparannus- ja viljely-
teknisin toimin. Voidaan esimerkiksi lisätä maan saves-
pitoisuutta, nostaa pH:ta aina 7:ään asti sekä parantaa
maan multavuutta ja eloperäisen aineksen laatua lehto-
mullan tyyppiseksi. Maan ravinteiden varastointikykyä
lisää käytännössä kasvien kannalta myös maan rakenteen
parantaminen. Erityisesti pyöreiden, huokoisten murujen
sisäpinnoilta ravinteiden huuhtoutuminen jää vähäisem-
mäksi.

Suolapitoisuus
Kasvit pystyvät käyttämään maanesteeseen liuenneita ra-
vinteita välittömästi. Ravinteiden poistumisen maanes-
teestä tulee kuitenkin korvautua lisälannoituksella tai va-
pautumalla maaperän varastoista. Mikäli maan kationin-
vaihtokapasiteetti on suuri, korvautuminen tapahtuu no-
peasti ja kasvien kasvu jatkuu runsaana.
Kasvien juuret toimivat tehokkaimmin suhteellisen
alhaisessa suolapitoisuudessa, jolloin juurten kyky ottaa
ravinteita on tehokkaimmillaan, veden saanti helpointa ja
kasvien näihin toimintoihin käyttämän energian kulutus
pienin. Myös maan hyödyllinen pieneliötoiminta tapah-
tuu parhaiten melko alhaisessa suolapitoisuudessa. Tä-
män vuoksi maan optimisuolapitoisuus onkin luonnon-
mukaisessa viljelyssä melko alhainen. Maan suolapitoi-
suus saadaan selville mittaamalla maanesteen sähkönjoh-
tokyky. Maanesteen suolapitoisuuteen vaikuttaa ennen
kaikkea lannoitus.

2.1.6 MAAN KIVENNÄISAINEKSESTA

JOHTUVIA VILJAVUUSTEKIJÖITÄ
Kivennäismaat ovat syntyneet kallioperästä rapautumi-
sen vaikutuksesta. Kallioperän ominaisuudet ovat vaikut-
taneet oleellisesti peltomaan nykyiseen mineraalikoos-
tumukseen ja rapautumisherkkyyteen sekä ravinteiden
vapautumiseen. Toisilla alueilla maat sisältävät emäksisiä

73
MAAN VILJAVUUS

kivilajeja kivennäisaineksessa eivätkä siten tarvitse kalki-

tusta. Toisilla alueilla vastaavasti kaliumia ja magnesiumia
on runsaasti. Suomessa suurin osa peltojen kivennäisainek-
sesta on kalkki- ja fosforiköyhää. Kiviainekset ovat vähän
rapautuneita. Toisin sanoen suurin osa mineraaleissa alun
perin olleista ravinteista on niissä vielä tallella.
Turvemaat ovat syntyneet eloperäisestä aineesta sois-
tumisen kautta. Näin niiden ominaisuudet poikkeavat oleel-
lisesti kivennäismaista sekä ravinteisuuden että ennen
kaikkea lämpöolojen kannalta.
Maan minerologisia ominaisuuksia voidaan muuttaa
maanparannusaineilla ja siirrosmaan käytöllä. Erityisesti
turvemaiden siirtämisessä luonnonmukaiseen viljelyyn ki-
vennäismaan käyttö (noin 100–300 m3/ha) maanparannuk-
seen parantaa turvemaiden kasvukuntoa merkittävästi.

2.1.7 VILJAVUUSTEKIJÖIDEN
VUOROVAIKUTUS
Viljavuuteen vaikuttavat tekijät ovat vuorovaikutuksessa
keskenään. Biologisesti aktiivinen, elävä maa toimii pit-
kälti ”viljavuusautomaatin” tavoin. Pieneliöstö voi tuottaa
kasvien käyttöön suuriakin määriä ravinteita. Tämä ilmiö
on selvin typen osalta; biologinen typensidonta voi tuottaa
kaikki kasvin ja jopa koko viljelmän tarvitseman typen.
Lierojen ja sienijuurten toiminnan avulla kasvit voivat
saada maaperästä merkittäviä määriä fosforia ja muita
ravinteita. Maan rakenne vaikuttaa oleellisesti pieneliö-
toiminnan aktiivisuuteen ja edelleen ravinteiden vapautu-
miseen maasta sekä ravinteiden hyötysuhteisiin. Tiivis
maa on ”lukossa” eikä runsaskaan lannoitus tällöin tehoa.
Harva ja heikko juuristo tavoittaa vain vähäisen osan
maassa olevista ravinteista. Tiivistymisen haitallisuus
korostuu märkinä ja kuivina kasvukausina.
Runsas pieneliöstön ruokkiminen eloperäisellä aineel
la (eloperäinen lannoitus, kuten komposti, viherlannoitus
sekä runsasjuuristoisten kasvien viljely viljelykierrossa)
Maan viljavuus ja ekologiset periaatteet/ johtaa vilkastuneeseen pieneliötoimintaan, joka edelleen
ekosysteemin toimintatavat
tuottaa runsaasti ravinteita kasvien käyttöön sekä murus-
• Aurinkoenergian virta taa maata runsaasti. Tällöin kyseessä on positiivinen vilja-
• Ravinteiden ja veden kierto vuuskierre. Pieneliöstön laihdutuskuuri - ravinnon niuk-
• Monimuotoisuus kuus – energian nälkä – johtaa vähäiseen pieneliötoimin-
taan ja edelleen heikkoon ravinteiden vapautumiseen ja
• Systeemin vakaus/itsesäätely
murustumiseen. Näin joudutaan ”negatiiviseen viljavuus-
kierteeseen”.

74
 MAAN VILJAVUUS

VILJAVUUSKIERRE

Lämpimässä maassa (fysikaalinen viljavuustekijä) pieneliö-

toiminta on vilkasta ja ravinteiden tuotanto (kemiallinen vil-
javuustekijä) on suurta, kylmässä päinvastoin. Neutraalissa
maassa pieneliötoiminta on vilkasta ja tällöin eloperäisen
aineen hajoaminen ja ravinteiden vapautuminen on nopeaa –
happamassa päinvastoin. Runsas eloperäisen aineksen määrä
vähentää esim. happamuuden ja kuivuuden haittoja. Käytetty
viljelytekniikka ja viljelijän oma panos vaikuttavat suuresti
luontaisten edellytysten lisäksi maan kasvukuntoon.
Viljavuudelle ratkaisevaa on siten maan toiminta ja eri
tekijöiden keskinäiset vuorovaikutukset sekä toimintoja sää-
televät tekijät.

75
 MAAN VILJAVUUS

MAAN KASVUKUNTO

Kasvin-
vuorotus

Tieto Muokkaus

Taito Biologiset tekijät

Lannoitus
– juuret
• lanta
Motivaatio – juurieritteet • komposti
– pieneliöt • viher-
Töiden – eloperäinen lannoitus
ajoitus • kivi-
aine
Fysikaaliset Kemialliset jauheet
tekijät tekijät
– maalaji – happamuus Kasvin-
suojelu
– rakenne – ravinteet
– muruisuus – ravinteiden
– ilmavuus varastointikyky
– vesitalous – suolapitoisuus

Rajala 2005

76
 MAAN VILJAVUUS

2.2 VILJAVUUDEN TUTKIMINEN

Maan kasvukunnon havainnoinnin
Menestyksellisen luonnonmukaisen viljelyn harjoittami- epäsuoria menetelmiä
seksi viljelijän on tarpeen seurata peltojensa kasvukuntoa. • Maan kuivuminen muokkaus- ja
Maan kasvukunnosta voidaan tehdä havaintoja pellolla ja kylvökuntoon keväällä
sitä voidaan tutkia mm. viljavuustutkimuksen ja lapio- • Maan muokkautuvuus kylvömuok-
diagnoosin avulla. Ne ovat toisiaan täydentäviä menetel- kauksessa ja kynnössä (vetovastus,
tarvittava muokkauskertojen määrä)
miä.
• Orastumisen tasaisuus

2.2.1 MAAN KASVUKUNNON • Liettyminen ja kuorettuminen

HAVAINNOINTI • Pintavirtailu ja eroosio
Peltojen ominaisuuksia tarkkailemalla ja muistiin merkit- • Lätäköiden esiintyminen sateiden aikaan
semällä viljelijä voi tehdä päätelmiä eri peltolohkojen ja jälkeen, veden imeytymisnopeus

kasvukunnosta. Voidaan havainnoida eri peltojen ja loh- • Poudankestävyys

kon osien kuivumista keväällä muokkaus- ja kylvökun- • Märkyydensieto
toon sekä sateen jälkeen, maan muokkautuvuutta kylvö- • Satotaso lohkolla ja sen eri osilla
muokkauksessa ja kynnössä jne. Tärkeä havaintokohde
• Vetovastus kynnössä
on orastuminen, kasvien kasvu ja saadut sadot sekä kasvun
tasaisuus lohkon eri osissa. Voidaan myös seurata maan • Ilmakuvat

vedenläpäisevyyttä sateiden aikana ja niiden jälkeen.

2.2.2 VILJAVUUSTUTKIMUS
Viljavuustutkimuksen avulla saadaan selville ensisijaisesti
maan happamuus ja ravinteisuus. Viljavuustutkimusta käy-
tetään säännöllisesti esim. kerran viljelykierron aikana.

MITÄ TUTKITAAN
Perustutkimuksessa määritetään maalaji, multavuus, hap-
pamuus, johtoluku sekä vaihtuvat fosfori, kalium, kalsium
ja magnesium. Perustutkimus tehdään vähintään joka loh-
kolta ja maalajin vaihtuessa joka maalajilta.
Hivenravinteista on syytä tutkia boori ja kupari, koska
niistä voi olla useimmiten puutetta. Lisäksi voidaan tutkia
mangaani, rauta, sinkki jne. Sivuravinteista rikki on syytä
tutkia muutamista näytteistä. Ravinnereservien määrityk-
sistä suositeltavin on reservikaliumin määritys erityisesti
karkeilla kivennäismailla sekä eloperäisillä mailla, koska
sen avulla saadaan tietoa maan kaliumin luovutuskyvystä ja
edelleen kaliumin lannoitustarpeesta pidemmällä tähtäi-
mellä. Ravinnereservit kannattaa tutkia peltoviljelyssä pa-
rista näytteestä maalajia kohti. Ravinnereservit voidaan
tutkia esim. 10–15 vuoden välein.
Pohjamaan ominaisuudet ovat luonnonmukaisessa vil-
jelyssä tavanomaista tärkeämmässä asemassa. Pohjamaan

77
MAAN VILJAVUUS

happamuus sekä ravinteisuus on myös hyödyllistä tutkia

samoin kuin sen varastoravinteet parista näytteestä maala-
jia tai peltoaluetta kohti.

LAPIODIAGNOOSIN SUORITUS
2.2.3 LAPIODIAGNOOSI
Maan viljavuuden kotovarainen havainnointimenetelmä
1.
Monipuolinen kuva maan kasvukunnosta saadaan lapio-
2. diagnoosin avulla. Se on havainnointimenetelmä – ei
mittausmenetelmä – jonka tulokset ovat heti käytettävissä.
Luonnonmukaista viljelyä harjoittavan viljelijän on hyvä
perehtyä lapiodiagnoosin hyväksikäyttöön. Kun viljavuus-
tutkimuksen avulla määritetään maan happamuus ja ra-
vinteisuus, selvitetään lapiodiagnoosin avulla erityisesti
maan rakennetta ja myös biologista toimintaa kasvukau-
den aikana.
Alun perin menetelmän kehitti saksalainen Johannes
Görbig 1930-luvulla. Sitä on edelleen kehittänyt ja tuonut
laajempaan käyttöön saksalainen maatalousteknologian
3.
professori Gerhard Preuschen sekä tutkija Andrea Beste.
Lapiodiagnoosi suoritetaan siten, että kasvukauden
aikana maasta leikataan vähintään ruokamultakerroksen
syvyydeltä lapiolla maanäyte mahdollisimman vähäisin
muutoksin. Maanäytteestä tehdään aistinvaraisia havain-
toja. Tämä tarkoittaa, että tuloksia ei ilmoiteta täsmällises-
ti toistettavina lukuina, vaan kokonaisyhteenvetona, joka
muodostuu maan viljavuuteen vaikuttavien eri osatekijöi-
den arvioinneista. Siitä huolimatta lapiodiagnoosi antaa –
harjaantumisen jälkeen – varsin hyvän käsityksen maan
sen hetkisestä kasvukunnosta. Sen avulla saadaan välittö-
mästi tuloksia ja päätöksenteon apuvälineitä viljelyteknis-
ten toimien valintaan.
4.
LAPIODIAGNOOSIN SUORITUS
Tarvikkeet
Lapiodiagnoosi voidaan suorittaa tavallisella lapiolla.
Mutta paremmin se onnistuu, kun se suorittamiseen on
käytettävissä vahvarakenteinen, 20 x 30 x 0,5 cm kokoi-
nen, suorateräinen ja molemmin puolin teroitettu, terävä-
kärkinen lapio näytteenottoa varten. Lisäksi tarvitaan puu-
tarhalapio, jolla kaivetaan maahan kuoppa, jonka reunasta
näyte sitten leikataan irti suoralla lapiolla. Näytettä tue-
taan 20 x 30 cm suuruisella laudalla. Näyte saadaan
hyvälle tarkasteluetäisyydelle, mikäli se nostetaan tukijal-
kojen varaan. Näytettä tunnustellaan ja sitä avataan esim.

78
 MAAN VILJAVUUS

sormiharalla, jotta sitä voidaan tutkia myös syvemmältä ja

saadaan muruja ja kokkareita sekä juuria esiin. Metrimitta
kertoo eri kerrosten sijainnin senttimetreinä maan pinnas-
ta alaspäin. Lisäksi havainnot kirjataan paperille. Kamera
on tarkin havaintojen muistiinmerkitsijä, joten valokuva
on hyvä liittää lohkomuistiinpanoihin.

Ajankohta
Paras ajankohta lapiodiagnoosin suorittamiseen on sil-
loin, kun kasvusto on hyvässä kasvussa ja juuriston kasvu
jatkuu vielä vilkkaana. Lapiodiagnoosia voidaan käyttää
muulloinkin kasvukaudella. Maan tulisi olla kohtuullisen
kosteaa – ei liian märkää eikä liian kuivaa. Maan kosteus-
tila näytteenotto hetkellä kannattaa merkitä muistiin.

Näytteenottopaikka
Näytteenottopaikka valitaan lohkolla siten, että kasvustoa
ja juuria saadaan mukaan näytteeseen. Näytteenottopai-
kan valintaan vaikuttaa se, mitä seikkoja maasta halutaan
selvittää. Jos kasvusto on hyvä ja tasainen, valitaan hyvä-
kasvuinen, tiheä rivi, josta näyte otetaan. Jos kasvusto on
Valokuvaamisen lisäksi lapiodiagnoosin
epätasainen, voidaan verrata lohkon hyvin kasvavia aluei- havainnot kirjataan paperille muistiin. Näin
ta huonosti kasvaviin alueisiin. pystytään vertailemaan tuloksia seuraavi-
en vuosien havaintoihin. Seuraavassa esi-
Näytteenotto tellään yksinkertainen havaintojen kirjaa-
Näytteenottolapio työnnetään pystysuoraan maahan valit- minen. Pöytäkirjalomake sisältää tilan ja
lohkon yleis- ja taustatietojen lisäksi kah-
tuun kohtaan. Puutarhalapiolla kaivetaan lapion eteen ja
deksan saraketta. Niihin merkitään ha-
sivuille kuoppa, jonka leveys on noin 50 cm, pituus 30 cm vainnot maan rakenteesta, juuriston kas-
ja syvyys 25–35 cm. Tämän jälkeen näytteenottolapion vusta ja maan kosteudesta. Pöytäkirja on
kummallekin sivulle leikataan noin 10–15 cm viistot leik- jaettu näytteen syvyyssuunnassa neljään
kaukset. Tämän jälkeen siirretään näytteenottolapio 15 cm kerrokseen. Kiinnostavimpia kerroksia
ovat maan pintakerros (0–3 cm), ruoka-
taaksepäin ja leikataan näyte pystysuoraan irti samalla
multakerroksen yläosa (0–15 cm) ja ruo-
tukilaudalla näytettä tukien niin, ettei se hajoa. Näyte kamultakerroksen alaosa (15–25 cm) sekä
nostetaan tukijalkojen varaan lähempää tarkastelua var- jankko.
ten.

LAPIODIAGNOOSIN HAVAINNOT JA
HAVAINTOJEN KIRJAAMINEN
Maasta irti leikatusta näytteestä tehdään näkö-, tunto- ja
hajuaistien avulla havaintoja mm. murujen ja kokkareiden
koosta ja rakenteesta, tiivistymistä, kerroksellisuudesta,
juurten kasvutavasta, typensitojakasvien nystyröitymisestä,
kosteuden jakautumisesta ja eloperäisestä aineksesta sekä
pieneliöstöstä.

79
MAAN VILJAVUUS

LAPIODIAGNOOSI–PÖYTÄKIRJA

Havaintojen symbolit lapiodiagnoosissa

Murujen koko Juuriston tiheys Lierot Maan kosteus

keskimäärin cm:nä hu = harva x = esiintyy kohtalaisesti ku = kuiva
Tiiviys he = harvahko xx = esiintyy runsaasti -ko = kosteahko
ku = kuohkea kk = keskinkertainen xxx = esiintyy erittäin runsaasti ko = kostea
kk = keskinkertainen hy = tiheä +ko = varsin kostea
ti = tiivis erh = erittäin tiheä Nystyrät mä = märkä
ht = hyvin tiivis Juurten aktiivisuus/murujen tarttuminen o = esiintyy kohtalaisesti Eloperäinen jäte
Kerroksellisuus x = kohtalainen oo = esiintyy runsaasti laji
/ = vähän kerrostunut xx = runsas ooo = esiintyy erittäin runsaasti sijainti
// = kerrostunut xxx = suuri lahoamisaste
/// = vahvasti kerrostunut

80
 MAAN VILJAVUUS

LAPIODIAGNOOSIN PÖYTÄKIRJA

Murujen ja kokkareiden koko (sarake 1)

Murujen ja kokkareiden koolla tarkoitetaan maaosasten keskimääräistä halkaisijaa, joka havainnointihetkellä tai
sormiharalla näytteen ”avaamisen” jälkeen maanäytteestä todetaan. Havaintojen tulos riippuu rakenteen ohella
luonnollisesti maalajista ja maan kosteudesta. Havaintoja käsitellään senhetkisissä olosuhteissa. Maaosasten keski-
määräinen koko voidaan arvioida siten, että arvioidaan montako prosenttia maahiukkasista on alle 1 cm, montako
prosenttia alle 3 cm jne., ja muodostetaan näistä luvuista keskiarvo. Tärkeämpää kuin maaosasten halkaisijan
mahdollisimman tarkan lukuarvon määrittäminen on niiden koon muuttuminen näytteen syvyyssuunnassa. Sarakkee-
seen muodostuvan diagrammin muoto tekee maan rakenteen muutokset havainnolliseksi.

Lujuus ja tiiviys (sarake 2)

Maan lujuutta ja tiiviyttä arvioitaessa tehdään arvio joka kerroksesta erikseen. Arvioinnissa asteikkona käytetään
neliportaista asteikkoa kuohkeasta erittäin tiiviiseen. Myös maan tiiviys on riippuvainen maalajista ja kosteudesta.
Kokkareiden muoto antaa paljon viitteitä maan tiiviydestä. Kulmikkaat murut ja kokkareet ovat tyypillisiä tiivistyneel-
le maalle. Myös hiekkamaa voi olla erittäin tiivistynyt. Tämä ilmenee jo lapiota maahan painettaessa sekä siitä, että
melko suuretkin kokkareet pysyvät koossa. Kokkareiden murtuessa palasiin jää sileitä pintoja ja teräviä särmiä.
Kaikilla maalajeilla teräväsärmäiset murtumapinnat osoittavat maan suurta tiiviyttä. Pyöreät särmät ja kulmat
osoittavat maan vähäistä tiiviyttä ja hyvää elävyyttä.

Kerroksellisuus (sarake 3)
Kerroksellisuus voidaan havaita näytteestä jo lapiota maahan painettaessa. Lapio voi painua maahan helposti, sitten
tuleekin kova kerros, jonka läpi lapion työntäminen vaatii suurta voimaa tai jopa lekaa. Kerrosten esiintyminen voidaan
määrittää tarkemmin maaosasten erilaisen koon, juuriston kasvun erojen ja kosteuden jakauman perusteella. Kerros-
tuneisuus eli maan tiiviyden muutoksen jyrkkyys merkitään kolmiportaisella asteikolla.

Juuriston tiheys ja kasvutapa (sarake 4)

Juuriston tiheys voi vaihdella suuresti harvasta erittäin tiheään. Kunkin kasvilajin juuriston ominaispiirteet tulee
luonnollisesti ottaa huomioon; apilan juuriston erittäin suuri tiheys on erilainen kuin viljan juuriston erittäin suuri
tiheys. On myös syytä huomata näytteen eri kerrosten väliset erot, jotka tulevat piirrettävässä diagrammissa esiin.
Merkitään erityisesti ne kohdat (kerrokset, tiivistymät), joissa juuret tekevät mutkia tai kasvavat vaakasuoraan.
Tällaiset kohdat on syytä merkitä erikseen näkyviin sarakkeeseen esim. nuolilla.

Juurten aktiivisuus ja nystyrät sekä lierot (sarakkeet 5 ja 6)

Juuriston aktiivisuus, ohuiden hiusjuurten, juurikarvojen ja juurinystyröiden esiintyminen ja ulkonäkö vaihtelevat
kasveittain. Niihin vaikuttavat kuitenkin suuresti maan ominaisuudet (maan biologinen aktiivisuus, ilmavuus ja
kosteus) ja ne antavat siten arvokkaita tietoja maan luontaisesta viljavuudesta. Juurten aktiivisuus voidaan arvioida
juurten pinnalle tarttuneiden pienten maamurujen määrän perusteella. Juuria on hyvä tarkastella myös lähemmin, jopa
suurennuslasilla. Lierojen määrä on erittäin runsas, jos niitä havaitaan lapiollisesta vähintään 3 kpl ja kohtalainen, jos
määrä on noin 1 kpl. Lierojen lukumäärän lisäksi näytteestä on syytä havainnoida myös niiden käytävät sekä
ruokamullasta että jankosta. Mm. maan kosteus ja kasvukauden vaihe vaikuttavat viljelykasvin ohella huomattavasti
lierojen esiintymiseen. Arviointi voidaan merkitä kolmiportaisella asteikolla niukasta runsaaseen.

Maan kosteus (sarake 7)

Maan kosteuden arviointia voidaan tehdä silmävaraisesti heti näytteen oton jälkeen. Maata voidaan myös ottaa sormien
väliin ja selvittää jokaisen kerroksen kosteustilaa puristelemalla näytettä sormien välissä. Maalajien luontaiset erot
oppii pian erottamaan harjoittelemalla. Tärkeää on erottaa näytteen eri kerrosten väliset kosteuserot. Kosteuden
jakautuma näytteen eri kerroksiin on erityisen merkityksellinen havaintokohde. Kokkareiden murtaminen paljastaa,
onko kosteutta vain ohuena kerroksena niiden pinnalla vai onko kosteutta myös kokkareiden sisällä. Arviointi voidaan
tehdä viisiportaisella asteikolla kuivasta märkään.

Eloperäiset jätteet (sarake 8)

Näytteestä löytyy yleensä eloperäisiä jätteitä, kuten olkia, kompostia, vihermassaa tai myös vanhoja juuria. Niiden
havainnoinnissa todetaan, missä kohtaa näytettä eloperäisiä jätteitä löytyy ja mikä niiden maatuneisuusaste on.
Maatuneisuusaste voidaan osaksi todeta sormin (pitkälle lahonnut aine on haurasta, vähän maatunut on sitkeää) ja
osaksi haistamalla (multamainen tai mätänevä haju).

81
MAAN VILJAVUUS

2.3 VILJAVUUDEN HOITO

Maan viljavuuden hoidossa korostuvat maan biologisten
Viljavuuden hoitomenetelmiä
ja fysikaalisten viljavuustekijöiden parantaminen ja hoita-
1. Edellytykset viljavuudelle minen. Maan luontaisen viljavuuden hoitamisessa maan
• kuivatus – ojitus, pinnanmuotoilu
hoitotoimet suunnitellaan painottaen pieneliöstön menes-
ja läpäisevyys
• sopiva pH -peruskalkitus tymistä. Edistämällä ja ohjaamalla pieneliötoimintaa, vai-
• maanparannus – turvemailla ja kutetaan maan aineenvaihduntaan.
karkeimmilla kivennäismailla

2. Maan viljavuuden parantaminen

viljelyteknisin ja biologisin keinoin
2.3.1 KUIVATUS
Viljelyn ja maan kasvukunnon muodostumisen perus-
3. Rakenteen säilyttäminen –
tiivistymisen välttäminen edellytys on peltojen riittävä kuivatus. Useimmilla pelto-
lohkoilla tarvitaan hyvin toimiva ojitus. Vain viettävät,
4. Sopiva muokkaus karkeimmat kivennäismaat voidaan viljellä ojattomina.
5. Muu viljelytekniikka Siirryttäessä luonnonmukaiseen viljelyyn peltojen paikal-
tarkoituksenmukainen liskuivatus eli ojitus, pinnan muotoilu ja maan läpäisevyys
tulee tarkistaa ja tarvittaessa tehdä tarvittavat korjaukset.

KUIVATUKSEN MERKITYS
Kunnollisella kuivatuksella on monenlaisia etuja ja tehtä-
viä maan kasvukunnon hoidossa, mitkä korostuvat erityi-
sesti luonnonmukaisessa viljelyssä. Hyvin toimiva kuiva-
tus varmistaa peltolohkojen kuivumisen ja lämpenemisen
aikaisin keväällä tasaisesti kylvökuntoon. Maa lämpiää
nopeammin ja tehollinen kasvuaika pitenee; tällöin voi-
daan viljellä vaateliaampia lajikkeita tai kasveja. Maan
rakenne ja kaasujen vaihto säilyvät hyvinä. Juuriston
kasvu on laajaa ja syvälle ulottuvaa. Hyödyllinen pien-
eliötoiminta on vilkasta ja pellon typpitalous on hyvä.
Esimerkiksi lierojen on todettu viihtyvän paremmin sala-
ojien kohdilla hyvin kuivatuissa kohdissa kuin niiden
välillä. Ravinteiden vapautuminen maaperästä – myös
syvemmistä maakerroksista – on runsaampaa. Edelleen
käytettyjen eloperäisten lannoitteiden hajotus sekä koko
lannoituksen hyötysuhteet paranevat. Riittävä kuivatus
turvaa myös peltojen riittävän kantavuuden kasvuston
hoito- ja sadonkorjuutöissä.
Kuivatus tulee järjestää niin, että kesän runsaatkin
ukkossateet johdetaan välittömästi pois pellolta. Lammi-
koita ei saa kertyä pellolle missään olosuhteissa. Jo puolen
vuorokauden vesipeitto kesällä voi häiritä maan hyödyl-
listä pieneliötoimintaa. Lohkon pinnanmuotoilu ja maan
vedenläpäisevyys ovat tässä ratkaisevia.
Kuivatuksen tulee estää myös veden kertyminen tal-
vella pelloille lammikoiksi ja siten jääpoltteen esiintymi-
nen. Pinnanmuotoilu on tässä ratkaiseva.

82
 MAAN VILJAVUUS

KUIVATUKSEN OSATEKIJÄT

Ojitus
Ojituksena käytetään yleisimmin salaojitusta ennen kaik-
kea sen työteknisten ja taloudellisten etujen takia. Salaoji-
tettu lohko kuivuu ja lämpiää keväällä salaojituksen toimi- Hyvän kuivatuksen osatekijät:
essa hyvin noin viikkoa avo-ojitettua lohkoa aikaisemmin • Ojitus
• Pinnan muotoilu
kylvökuntoon. Salaojituksen tehon tulee kuitenkin olla • Maan vedenläpäisevyys
riittävä. Jokainen lohko tarkastetaan. Niissä kohdissa,
missä kuivatus on huono tai huononlainen, suoritetaan
tarvittavat kunnostustoimet. Lohkon kosteimmat alueet
on syytä täydennysojittaa joko ennen siirtymistä tai vii-
meistään siirtymävaiheessa lisäämällä tarvittava määrä
imuojia tai lyhyitä haaroja entisten imuojien väliin. Lie-
vemmissä tapauksissa kuivatusta voidaan parantaa lisää-
mällä sorasilmäkkeitä. Myös täydentävää myyrä-salaoji-
tusta voidaan kokeilla. Tiivistymiselle erityisen alttiille
alueille esim. kääntöalueille on eduksi lisätä imuojia. Sala-
ojitusta kunnostettaessa voidaan harkita siirtymistä säätö-
salaojitukseen, mikäli pellot ovat riittävän tasaisia ja maa-
laji on siihen sopivaa karkeaa kivennäismaata.
Uudisojituksissa on suositeltavaa käyttää vaateliaiden
kasvien imuojaväliä (noin 20–30 % normaalia tiheämpi).
Ojattomina tähän asti viljellyillä lohkoilla saattaa olla
myös ojitustarvetta. Rinteen alaosassa pohjavesi tulee
toisinaan lähelle maan pintaa ja pitää maan kylmänä sekä
kasvun heikkona. Tällainen alue lohkosta on syytä sala-
ojittaa ennen kaikkea lämpimyyden ja siten kasvun lisää-
miseksi. Piiriojat kunnostetaan aina tarvittaessa.

Pinnan muotoilu
Tasaisilla peltolohkoilla pinnan muotoilulla varmistetaan
sade- ja sulamisvesien nopea poispääsy pellolta. Tämä on
tärkeää kesällä hyvän kasvun ja talvella hyvän talvehtimi- SUURSARKOJEN AVO- JA
sen takia. Pintavesien poisjohtamiseen voidaan käyttää SALAOJITUS
vesivakoja. Painanteisiin ja notkelmiin on kuitenkin pa-
rempi siirtää täytemaata. Ruokamultaa lohkon muista Suursarka 30–40 m
osista ei ole syytä käyttää notkelman täyttämiseen, vaan
täytemaa tuodaan muualta (esim. ojamaat, muta).
Ongelmallisimpia ovat tasaiset multa- ja turvemaat,
jotka voivat painua epätasaisesti varsinkin salaojituksen
jälkeen. Tällaisilla lohkoilla on suositeltavaa käyttää sala-
ojituksen ja avo-ojituksen yhdistelmää. Lohkolle tehdään
avo-ojittamalla noin 30–50 metriä leveitä suursarkoja.
Sarat salaojitetaan ja muotoillaan keskeltä laitoja kor-
keammiksi. Näin voidaan varmistaa pintavesien nopea
poispääsy kaikissa olosuhteissa.
83
 MAAN VILJAVUUS

Maan vedenläpäisevyys
Salaojituksen toimivuudelle on ratkaisevan tärkeää, että
jankon ja pohjamaan rakenne on niin hyvä, että vesi
pääsee ruokamultakerroksesta sateiden aikana lammikoi-
ta muodostamatta salaojiin. Pohjamaan läpäisevyys turva-
LIEROKANAVIEN VAIKUTUS MAAN taan viljelemällä viljelykierrossa runsaasti syväjuurisia
syvyys
KUIVUMISNOPEUTEEN apilanurmia, välttämällä liian kostealla maalla ajoa ja
cm maan pinta tiivistämistä raskailla koneilla sekä suosimalla lieroja.
0
LIEROJA VÄHÄN Salaojitustyöt tulee tehdä maan ollessa riittävän kuivaa
20 k=50,0,05 käyttäen riittävästi sorasilmäkkeitä. Tämä turvaa pohja-
maan säilymisen vettä läpäisevänä. Savimailla salaojista
40
kaivetun maan on eduksi kuivua ja murustua ennen sen
pudottamista takaisin salaojiin. Vaikeimmilla mailla hake
50 LIEROJA RUNSAASTI
k=50,1,0 salaojien täyteaineena voi olla varteenotettava vaihtoehto.
Hyvin toimiva salaojitus on saatu myös siten, että vanho-
60 jen sarkaojien pohjalle on ajettu kerros soraa ennen avo-
ojien umpeen kyntöä.
80 Kunnollisen kuivatuksen merkitys on luonnonmukai-
5 10 15 20 25 30 vrk sessa viljelyssä vielä tavanomaistakin suurempi. Siirty-
Aura 1991 mävaiheessa useimmilla tiloilla on tarvetta peltojen kuiva-
tuksen parantamiseen.

2.3.2 HAPPAMUUDEN SÄÄTELY

Maan sopiva pH on peltoviljelyssä kivennäismailla noin
6,0–6,5 ja turvemailla noin 5,5–6,0. Riittävän korkea pH
on luonnonmukaisessa viljelyssä hyödyllistä, koska maan
pieneliötoiminta, palkokasvien menestyminen ja biologi-
nen typensidonta sekä maan murustuminen että useimpien
ravinteiden ja varsinkin maahan pidättyneen (väkilan-
noite)fosforin käyttökelpoisuus ovat tällöin parempia.
Korkea pH ja varsinkin liian voimakas kalkitus hei-
TIIVISTÄMISEN VAIKUTUS kentävät useimpien hivenravinteiden käyttökelpoisuutta
LIEROJEN MÄÄRÄÄN
(mm. mangaani, boori, kupari, rauta), maan orgaanisen
Lierojen määrä ruotsalaisessa kokeessa, fosforin ja hidasliukoisten fosforitäydennyslannoitteiden
jossa 20 vuoden ajan työt on tehty traktorilla, hyväksikäyttöä.
jossa oli joko yksittäispyörät tai paripyörät tai
traktorin asemesta koneet vedettiin vinssillä
Maan happamuuteen vaikuttavat mm. lannoitus, kas-
eikä maata tallattu lainkaan (Håkansson vien kasvu ja hapan sade sekä ravinteiden huuhtoutumi-
2000). nen. Pellon kuivatus ja maan rakenne voivat myös vaikut-
taa maan happamuuteen.
Yksittäis- Pari-
Peruskalkitus on usein tarpeen siirryttäessä luonnon-
pyörä pyörät Vinssi
mukaiseen viljelyyn. Se on syytä tehdä heti siirtymävai-
Lieroja kpl/m2 16 33 92 heessa. Kalkkia tarvitaan yhden viljavuusluokan eli 0,4
Lieroja g/m2 6 10 23
pH-yksikön nostamiseen kivennäismailla lähinnä maala-
jista ja multavuudesta riippuen noin 2–8 t/ha. Kalkitus on
eduksi jakaa pieniin kerta-annoksiin (2–5 t/ha). Liian

84
 MAAN VILJAVUUS

voimakas kalkitus voi muuttaa hivenravinteita vaikealiu-

koiseen muotoon ja häiritä pieneliötoimintaa. Näin erityi-
sesti karkeilla, vähämultaisilla kivennäismailla.
Kalkitus tehdään maan magnesiumpitoisuudesta riip-
puen joko kalkkikivijauheella tai dolomiittikalkilla. Jos
kalsium- ja magnesiumlukujen suhde on alle 8, käytetään 3000 kg/ha pieneliöstöä
niukasti magnesiumia sisältäviä kalkitusaineita. Jos suhde = 6 eläinyksikköä -> rehua ? kg!

on yli 13, käytetään magnesiumpitoisia kalkitusaineita.

Kalkin lisäksi pH:ta nostavat luonnonmukaisessa viljelys-
sä käytettävät emäksiset kivijauheet.
Peruskalkitustarve luonnonmukaisessa viljelyssä on
lähes yhtä suuri kuin tavanomaisessakin viljelyssä. Hiven-
aineiden liukoisuuden väheneminen varsinkin hyvän luo-
kan ylärajoilla voi olla luomussa haitallisempaa kuin ta-
vanomaisessa viljelyssä, koska maan pH:ta laskevia väki-
lannoitteita ei käytetä. Sen sijaan erillistä ylläpito-kalki-
tusta luomuviljelyssä tarvitaan tavanomaista vähemmän,
koska käytettävät lannoitusaineet vaikuttavat pääosin
emäksisesti eikä hapattavasti vaikuttavaa väkilannoite-
typpeä käytetä. Karjanlanta, varsinkin kompostoituna,
vaikuttaa maan pH:ta säilyttävästi. 10 tonnia biotiittia
vastaa noin 1,5–2,0 tonnia kalkkia. Apatiitin kalkitus-
vaikutus vastaa kalkkia, joskin se on hitaampi. Tuhkaa
tarvitaan 1,5–5 tonnia, jotta saadaan kalkkitonnin kalki-
tusvaikutus.
Kalkitus on viljelykierrossa syytä tehdä mieluiten jo
vuotta ennen uuden nurmen perustamista. Näin kalkki
saadaan sekoittumaan tasaisesti ruokamultaan ja kerrok-
seen.

2.3.3 PIENELIÖSTÖN HOITO

Pieneliöstön toimintaedellytyksiä voidaan parantaa huo-
lehtimalla riittävästä hyvälaatuisen ravinnon jatkuvasta
Eloperäisen aineksen lisäystä ja
saannista, turvaamalla kaikissa olosuhteissa maan hyvä maan kaasujen vaihdon turvaamista
kaasujen vaihto (hyvä rakenne) sekä turvaamalla kuivana
aikana kosteuden säilyminen. Käytettäviä toimenpiteitä
ovat esim. hyvä kuivatus, tasapainoinen viljelykierto, maan
pintaa suojaavan kasvipeitteisyyden ja katteiden käyttö,
kastelu, happamien maiden kalkitseminen ja maan hellä-
varainen muokkaus. Pieneliötoimintaan osin haitallisesti
vaikuttavien aineiden kuten suolamuodossa olevien väki-
lannoitteiden sekä kemiallisten torjunta-aineiden käytöstä
pidättäydytään.
Luonnonmukaisimmin pieneliöstön ravinnon saantia
turvataan viljelemällä runsaasti juurimassaa, juurieritteitä

85
MAAN VILJAVUUS

ja muuta eloperäistä ainetta maahan jättäviä kasveja riittä-

vän usein viljelykierrossa. Syväjuuriset, apilavaltaiset
nurmet ovat tässä suhteessa eniten käytettyjä kasveja.
Kasvit parantavat maan rakennetta kuivattamalla maa-
ta, joka edistää mm. maan halkeilua. Juuristo muodostaa
tiheän juurihuovaston ja juurten kuollessa maahan jää
jatkuvia juurikanavia. Juuret ja juurieritteet edistävät maan
murustumista.
Runsasjuuristoisten kasvien viljelyä täydennetään käyt-
tämällä eloperäistä lannoitusta, kuten karjanlantaa, kom-
posteja sekä viherlannoitusta. Maan multavuuden lisää-
VILJELYMENETELMÄN JA misen kannalta karjanlantakompostit ja monivuotisten
VILJELYTEKNIIKAN VAIKUTUS nurmipalkokasvien juuristot ovat parhaita. Maanpäälli-
LIEROJEN MÄÄRÄÄN nen vihermassa kiihdyttää enemmän maan eloperäisen
Viljelymenetelmä Lieroja aineen hajotusta. Täydennyslannoitus tapahtuu kivijau-
kpl/m2 hein. Huonokuntoisilla mailla on siirtymävaiheessa eduk-
Tavanomainen 100 % väkilannoitus 42 si käyttää suurehkoja kompostimääriä lähinnä maan huo-
Tavanomainen 50 % väkilannoitus 77 non eloperäisen aineen hajotuskyvyn takia. Pieneliötoi-
Luomu, viherlannoitus 120
Luomu, kasvijätteet kompostoitu 134
minta vilkastuu näillä mailla hitaasti. Viljelytekniikan
vaikutusta pieneliöstön menestymiseen havainnollistaa
Kukkonen ja Vestberg 2002 oheinen tutkimustulos.
Keski-Suomessa suoritetussa 18 vuotta kestäneessä
Samanlaisen kokeen maita käytettäessä on to- omavaraisviljelykokeessa kemialliseen lannoitukseen ja
dettu myös sienijuuren toimivan parhaiten kom- kasvinsuojeluun perustuva pitkäaikainen viljan viljely vä-
postia lannoitteena käytettäessä. Mansikka tuotti
noin 18 % suuremman sadon pitkään luomume- hensi lierojen määrää. Lierot viihtyivät paremmin vilja- ja
netelmin viljellyissä maissa. Paremmat fysikaali- typensitojakasveja vuorottelevassa viljelyssä, jossa lan-
set olosuhteet lienevät tärkeimpiä syitä suurem- noitus perustui pääasiassa komposteihin ja kasvinjättei-
paan satoon. Eri kasvien ja viljelykiertojen maan-
parannusvaikutusta käsitellään tarkemmin luvus- den palauttamiseen peltoon. Jo kolmen vuoden viljelyllä
sa 3. voitiin saada merkittäviä muutoksia pellon lieroyhteisös-
sä.

2.3.4 MAAN RAKENTEEN HOITO

Maan kaasujen vaihdon turvaamista
Maan rakennetta voidaan kutsua viljavuuden avaimeksi.
Tiivistynyt maa on ikään kuin lukittu. Kasvien juuret eivät
tavoita maassa mahdollisesti runsaastikin esiintyviä ra-
vinteita eivätkä vettä. Runsaammat sateet aiheuttavat ha-
pen puutteen riittämättömän maan vedenläpäisevyyden ja
kaasujen vaihdon takia.
Syynä maan tiivistymiseen on mm. puutteellinen kui-
vatus sekä lima-aineiden puute, mikä johtuu ennen kaik-
kea hajoamiskelpoisen eloperäisen aineen niukkuudesta
ja heikosta pieneliötoiminnasta. Tämä on seurausta vähän
kasvijätettä maahan jättävien kasvien runsaasta osuudesta

86
 MAAN VILJAVUUS

viljelykierrossa sekä eloperäisen lannoituksen niukkuudes-

ta. Maata kuluttaa myös runsas sellaisten kasvien viljely,
joita viljeltäessä maa on pitkään paljaana (esim. juurikas-
vit). Raskas peltoliikenne ja muokkaus-, kylvö- ja sadon-
korjuutöiden suorittaminen maan ollessa liian kosteaa ku-
luttaa ja tiivistää maata. Alhainen satotaso jättää maahan HYVÄRAKENTEINEN MAA
vähän juurikanavia, juurimassaa ja muuta kasvinjätettä.

RAKENTEEN HOIDON TAVOITTEET

Maan rakenteen hoidon tavoitteina on kestävien, pyörei-
den murujen muodostaminen ja toimivan huokoston yllä-
pitäminen. Maan murustuminen on tärkeää mikrobien
elinolosuhteiden parantamiseksi, ravinteiden varastoitu-
misen lisäämiseksi, saatavuuden parantamiseksi sekä maan vesi- ja ilmahuokosia
liettymisen ja kuorettumisen ehkäisemiseksi. Kaasujen
vaihdon, veden imeytymisen ja valunnan sekä juurten HUONORAKENTEINEN MAA
kasvun kannalta maahan tarvitaan isojen huokosten ver-
kosto, joka on jatkuva ja riittävän tasaisesti jakautunut.

MURURAKENNE JA LÄPÄISEVYYS
Maan rakenteen hoito avaa ”lukitun maan” kasvien juur-
ten ulottuville. Peltomaan rakenteen parantamisessa huo-
miota kiinnitetään sekä ruokamultakerroksen muruisuu-
den että pohjamaan vedenläpäisevyyden parantamiseen.
vesihuokosia
Maan rakenteen hoidon perusedellytys on kunnollinen
kuivatus. Se tekee mahdolliseksi kunnollisen juuriston
kasvun sekä parantaa merkittävästi maan kestävyyttä vil- Hyvärakenteinen maa
jelyssä väistämättä esiintyvää tallausta kohtaan. • huokoinen pintakerros
• multakerros muruinen
TIIVISTYMISEN ESTÄMINEN • jankko läpäisevä
Maan haitallista tiivistymistä voidaan rajoittaa monin toi- • pohjavesi alhaalla
menpitein. Muokkaus-, hoito- ja sadonkorjuutyöt tehdään
silloin, kun maa on siihen riittävän kuivaa. Käytettävissä Maan rakenne säätelee
tulee olla kohtuullisen tehokas kapasiteetti töiden suoritta- • juuriston kasvua ja toimintaa,
miseksi optimiaikaan. Myös pohjamaan tulee olla riittä- yhteyttä maahan
västi kuivunut. Ajokertoja voidaan vähentää sovittamalla • pieneliöstön elinolosuhteita ja
työkoneiden leveys traktoriin sopivaksi (äes, kylvökone, toimintaa
silppuri jne.) tai siirtymällä käyttämään tehokkaampaa • eloperäisen aineen hajotusta ja
lima-aineiden ym. tuotantoa
työkonetta (esim. tehokkaammin muokkaava äes) sekä
• ravinteiden varastoitumista ja
yhdistämällä useampia työvaiheita (esim. jyrsinkylvö)
vapautumista kasveille
ajokertojen vähentämiseksi.
• maan kaasujen vaihtoa
Kevätkylvöt tehdään vasta silloin, kun maa kestää
• veden imeytymistä ja maan
muokkaus- ja kylvöliikenteen tiivistymättä liiallisesti. Eri vedenläpäisevyyttä
maalajien erot ovat tässä suhteessa suuria. Syyskyntö teh- • maan liettymistä ja kuorettumista
dään kuivana aikana; savimaa ei saa tahtaantua vakopyö-

87
MAAN VILJAVUUS

rän alla. Tämä tukkii pystysuorat, jatkuvat juuri- ja liero-

HYVÄRAKENTEISEN MAAN kanavat sekä halkeamat vettä hyvin hitaasti läpäiseväksi.
OMINAISUUKSIA Eräänä tuntomerkkinä savimaan liiallisesta märkyydestä
Pinta kynnettäessä on maan tahtaantuminen auran siivessä; sillä
Pintakerros kestää sateen liettymättä – kestävä ”jos kynnön selkä syksyllä kiiltää, ei ensi vuonna tarvitse
mururakenne
Vesi imeytyy hyvin maan sisään – ei lammikoita eikä
odottaa hyvää satoa”.
pintavirtailua Alkusyksyllä maa on varmimmin riittävän kuivaa.
Muokatun maan mururakenteen tulisi lujittua kuivumalla
Multakerros
Multakerros on murustunut valtaosin pyöreiksi, huo- ennen kuluttavia sateita. Traktorin vakopyörän nostami-
koisiksi muruiksi (koko noin 2–7 mm, 1–20 mm) ja nen vaosta sängelle vähentää pohjamaan tiivistymisen
pyöreähköiksi, helposti mureneviksi kokkareiksi. riskiä merkittävästi.
Vettä ja ravinteita varastoituu huokoisten murujen ja
kokkareiden sisään. Muokkaukset tehdään niin hellävaraisesti, että murut
Murujen sisällä mikrobeilla hyvät kasvuolosuhteet – eivät tarpeettomasti rikkoonnu. Maahan kohdistuvaa rasi-
tasainen kosteus ja tarttumapintaa. tusta voidaan vähentää pienentämällä koneista maahan
Murut kestävät hyvin vettä.
Kokkareet murenevat helposti muruiksi – hyvä muok- kohdistuvaa pintapainetta. Korkeat ja leveät vyörenkaat,
kautuvuus. paripyörät, teliakselisto sekä alhainen rengaspaine trakto-
Murujen ja kokkareiden väleissä jatkua, isoja huoko-
rin ja työkoneiden renkaissa vähentävät maan tiivistymis-
sia, joita myöten sadevesi imeytyy maan sisään ja
edelleen maan läpi salaojiin. tä. Rengasvarustuksen tulisi olla sellainen, että rengaspai-
Isoja huokosia pitkin maan kaasujen vaihto on hyvä. neet voidaan laskea vaativissa olosuhteissa isoimmilla
Juurilla helppoja kasvureittejä.
akselipainoilla (30)40–50 kPa:iin. Kuivissa olosuhteissa
Jankko rengaspaine voi olla 100 kPa. Paripyöriä muokkaustöissä
Jankossa on runsaasti pystysuuntaisia, jatkuvia lie- käytetään siksi, että maa tiivistyisi vähemmän, ei siksi että
ro- ja juurikanavia sekä halkeamia ym. isoja huoko-
sia. Sadevesi pääsee imeytymään nopeasti sala-
päästäisiin aikaisemmin kylvöille.
ojiin. Kohtuullinen akselipaino tiivistää maata matalammasta
Juurilla helppoja kasvureittejä. kuin suuri akselipaino. Alakukun tutkimuksissa (1999)
Hyvä kuivatus 5:n tonnin akselipaino tiivisti savimaan 35 cm:n syvyy-
Pohjaveden pinta alle 60 cm:n syvyydessä teen. Keskikokoinen ja moottoritehoonsa nähden kevyt
traktori ja muu kone onkin näin ollen suositeltavin. Saman
moottoritehon traktorien massa voi vaihdella suuresti.
Vaativissa olosuhteissa korkeintaan 3,5–4,0 tonnin akse-
lipaino on suositeltavin. Vaativassa puutarhakasvien vil-
jelyssä akselipaino saisi olla vielä oleellisesti tätä pienem-
pi. Isot leikkuupuimurit ja muut isot korjuukoneet ovat
märkinä syksyinä riski ruokamultakerroksen ja jankon
tiivistymisen kannalta. Savi- ja hiesumaiden ohella myös
karkeiden kivennäismaiden jankko voi iskostua hyvin
tiiviiksi.Peltokuvioiden muotoilu säännöllisiksi vähentää
käännöksiä ja siten maan tiivistymistä. Myös muu peltolii-
kenne suunnitellaan mahdollisimman vähän maata rasitta-
vaksi. Esimerkiksi lietelannan levityksessä lannan siirros-
sa voidaan käyttää isoa vaunua, mutta levitys tehdään
mahdollisimman kevyellä kalustolla ja pienellä rengas-
paineella.
Samoin esimerkiksi nurmisadon korjuussa voidaan
siirtyä käyttämään maata vähemmän tiivistävää työketjua/

88
 MAAN VILJAVUUS

korjuutekniikkaa. Ajoliikenne pellolla suunnitellaan tyh-

jänä ajot minimoiden. Peltolohkoille tulisi olla riittävästi
siltoja, jotta päisteajo voidaan minimoida.
Jankon tiivistymät säilyvät hyvin pitkään ja niitä on
vaikea korjata. Sitä vastoin ruokamultakerroksen tiivis-
tymät voidaan korjata muutamassa vuodessa.

PAINEENJAKAUMA TRAKTORIN PYÖRÄN ALLA ERI OLOSUHTEISSA

Söhne 1952, Neuerburg ym. 1992

Tiivistämis- ja lannoituskoe Norjasta (Hansen 1996)

Viljelykierto oli tyypillinen nautakarjatilan viljelykierto:Viherrehuseos
– ohra+ns – nurmi1 – nurmi2 – nurmi3

Lannoitustasoja oli 3 kpl; 90, 130, 180 kgN/ha

Lannoitteina oli naudan lietelanta laimennettuna, ilmastettuna ja sepa-
roituna sekä kompostina. Lisäksi mukana oli väkilannoitus.

Nurmien sadot eri lannoitustasoilla olivat keskimäärin 6,2, 6,8 ja 7,0 t ka/
ha. Lannoituksen lisäys vähensi palkokasvien osuutta sadoissa. Liete-
lannan ilmastus oli hyödyllisempi tiivistetyillä kuin tiivistämättömillä
ruuduilla.
Koealueet tiivistettiin keväisin kerran ja sadonkorjuun jälkeen kahteen
kertaan ajaen 3 tonnin traktorilla, jossa oli 32 cm leveät renkaat ja rengas-
paine 150 kPa. Lisäksi kummassakin koejäsenessä oli lisäksi normaali
muokkausliikenne (kyntö, äestys, kylvö).

Maan tiivistäminen traktorilla laski nurmien satoa keskimäärin 2,4 t ka/

ha (9,0 -> 6,6 t ka/ha) eli 27 %. Märkänä vuonna 1988 sadonalennus oli
kuitenkin 34 %. Alhaisimmalla lannoitustasolla sadonalennus oli

89
MAAN VILJAVUUS

keskimääräistä suurempi eli 32 %. Lannoituksen lisäys seuraavalle ta-

solle lisäsi satoa vain 12 %. Tiivistämisellä oli suurempi vaikutus satoon
kuin lannan käsittelymenetelmällä tai lannoitustasolla.
Maan rakenne – viljavuuden avain!
Tiivistäminen vähensi lierojen lukumäärän noin neljäsosaan (800 -> 210
kpl/m2) ja massan kolmasosaan 200 -> 77 g/m2. Lietelannan levityksen
jälkeen nurmen pinnalla havaittiin kuolleita lieroja lietelannan myrkyl-
lisyyden vuoksi. Erityisesti suurilla lietemäärillä ja tiivistyneillä mailla
vaikutus oli hyvin selvä. Lierojen vähennys oli suurin vuonna 1988,
jolloin niiden määrä väheni kahdeksasosaan (80 -> 10 g/m2).

Tiivistäminen vähensi ilmahuokosten osuuden 12 prosentista 7 prosenttiin

ja lisäsi maan tiheyttä 17 % eli 1,2:sta 1,4:ään kg/dm3.

Tiivistymisvauriot, märkä maa ja runsas määrä helppoliukoista nitraattia

aiheuttivat yhdessä suuren typpioksiduulin (N20) tuotannon. Yhdistelmä
myös vähensi pieneliöstön ilmasta sitoman metaanin määrää.

KASVIPEITTEISYYS – KATE
Maan pinnan suojaaminen kasvustolla tai lisätyllä katteel-
la on maan rakenteen kannalta eduksi, koska se vähentää
auringon, sateen ja tuulen kuluttavaa vaikutusta sekä pa-
rantaa pieneliöstön ja juurten toimintaedellytyksiä maan
pintakerroksissa. Tässä suhteessa monivuotinen nurmi
suojaa maata parhaiten. Samasta syystä esim. syysvilja on
kevätviljaa parempi vaihtoehto. Näillä kasveilla myös
peltoliikenne märällä maalla syksyllä ja keväällä jäävät
pois. Viljelykierrossa saisi olla tämän takia kasvukauden
ulkopuolella mahdollisimman monta kasvipeitteistä kas-
via. Kate voi parantaa myös kasvien fosforin saantia.

MAANPARANNUS
Kalkitus happamilla mailla parantaa erityisesti savimaan
rakennetta. Vähämultaisella kivennäismaalla ruokamul-
takerroksen rakennetta voidaan nopeasti parantaa lisää-
mällä maahan eloperäisiä maanparannusaineita, kuten
suomutaa tai kuorihumusta. Turvemailla kivennäismaali-
säys (noin 300 m3/ha) parantaa maan lämpimyyttä ja
kasvukuntoa pysyvästi.

POHJAMAAN VEDENLÄPÄISEVYYDEN
PARANTAMINEN
Pohjamaan vedenläpäisevyyden turvaamiseksi kostealla
maalla ajoa vältetään sekä käytetään kohtuullisia akseli-
painoja. Pohjamaan rakennetta parannetaan luonnollisim-
min viljelemällä syväjuurisia kasveja sekä suosimalla
lieroja. Tiivistynyt jankko – ”kyntöantura” – on eräissä
tapauksissa syytä kuohkeuttaa myös mekaanisesti – jank-

90
 MAAN VILJAVUUS

kuroinnilla. Jankkurointi tulee tehdä maan ollessa kuivaa.

Paras aika siihen on keskikesällä säilörehun tai heinän
korjuun jälkeen, kun kasvusto on kuivattanut maan syväl-
le. Kaksikerrosaura tai siivetön kyntöaura soveltuvat hy-
vin kyntöanturan rikkomiseen. Kyntöauraan voidaan liit-
tää erillinen jankkuriterä tai kivisillä mailla joustava kul-
tivaattorin piikki. Mekaanisesti kuohkeutettu maa tulee
saada juuriston sitomaksi vielä saman kasvukauden aika-
na, jotta mekaanisesta pohjamaan kuohkeutuksesta olisi
pysyvämpää hyötyä (esim. aikaisin kylvetty ruis, syysryp-
si tai hyväkasvuinen kerääjäkasvi).

MAAN RAKENTEESEEN VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ

kuivuminen
koneet

kastuminen
kasvit
lierot ja muut
maaperäeliöt
rapautuminen ojitus

0 työskentelyn
vaikutusraja

100

rapautumisen raja

200
kuivumisen raja

Granstedt ym 1998

2.3.5 MUOKKAUS
Syvä- ja tiheäjuuristoisten kasvien viljelyn ja lierojen
maanmuokkaustyön lisäksi peltoviljelyssä tarvitaan me-
kaanista muokkausta.

MUOKKAUKSEN TAVOITTEET
Maan muokkaus on merkittävä keino säädellä maa-kasvi-
systeemin toimintaa. Maan muokkauksen tavoitteena on
saada aikaan maahan hyvärakenteinen kylvö- ja kasvu-
ympäristö, joka toimii hyvin sekä fysikaalisesti että biolo-
gisesti. Toisin sanoen tavoitteena on saada aikaan biologi-
sesti aktiivinen, elävä maa, jossa juuristo kasvaa tiheäksi

91
MAAN VILJAVUUS

ja toimii hyvin. Tällöin kasvien ravinteiden ja veden saanti

Muokkaus säätelee
on helpointa. Tiheä juuristo juurieritteineen ruokkii myös
• maan rakennetta
parhaiten pieneliöstöä, joka toimii aktiivisesti. Täten muok-
• vedenimeytymistä, varastoitumista ja
valuntaa salaojiin
kausta tarvitaan ennen kaikkea kuohkeuttamaan niitä tii-
• maan kuivumista ja lämpenemistä
vistymiä, joita syntyy pellon viljelyssä. Tiivistynyt maa on
tarvittaessa kuohkeutettava myös syvältä, jotta saadaan
• siementen itämis- ja orastumisolo-
suhteita tilaa vedelle ja ilmalle. Näin voidaan luoda mahdollisim-
• juuriston kasvu- ja toimintaympäristön man hyvät olosuhteet juurten ja pieneliöiden aktiiviselle
ominaisuuksia toiminnalle.
• pieneliöstön toimintaympäristöä ja Muokkauksen muita tehtäviä ovat esimerkiksi lan-
toimintaa nanmultaus, kompostin ja viherlannoituksen sekä sadon-
• ravinteiden saatavuutta – erityisesti korjuujätteiden sekoittaminen maahan sopivaan syvyy-
typpitaloutta
teen. Muokkaamalla valmistetaan kosteus- ja lämpöolo-
• rikkakasvien kasvua
suhteiltaan sopiva kylvö- ja itämisympäristö siemenille.
• eräiden kasvitautien esiintymistä
Muokkaamalla voidaan myös säädellä maan kosteusolo-
• eräiden tuholaisten runsautta
suhteita ohjaamalla esim. veden imeytymistä maahan sekä
• ravinteiden hävikkejä ympäristöön ja veden valuntaa maassa. Muokkaus voi myös lämmittää
eroosiota.
maata (erityisesti kevätkyntö hikevillä hietamailla) sekä
estää maan liiallisen kuivumisen (tasausäestys, riviväliha-
raus). Sekä kesto- että kertarikkakasvien hallinnassa muok-
kaukset ovat tärkeitä. Hyvän kasvu- ja biologisen toimin-
taympäristön lisäksi muokkauksessa otetaan huomioon
sen vaikutukset ympäristöön. Tavoitteina ovat pie-ni
eroosioalttius ja vähäiset ravinteiden hävikit ympäristöön
huuhtoutumalla ja haihtumalla.
Muokkauksen tavoitteisiin vaikuttavat ratkaisevasti
Muokkauksen tehtäviä
paikalliset olosuhteet. Maalajin erityispiirteet, maan ra-
• luoda hyvä kasvu- ja toiminta-
kenne ja kosteus muokkausaikaan, viljelykierto, viljely-
ympäristö juuristolle ja maan pien-
eliöstölle kasvi- ja rikkakasvitilanne lohkolla sekä odotettavissa
• valmistaa hyvä kylvö- ja orastumis- olevat sääolosuhteet vaikuttavat muokkauksen toteutuk-
ympäristö seen.
• mullata viherlannoitus ja komposti
sekä kasvijätteet MUOKKAUSTYYPIT
• helpottaa rikkakasvitilanteen Maata muokkaavat myös routa ja poutakausilla kuivu-
hallintaa
minen. Savimailla on erityisesti roudan maata murustavaa
• lämmittää maata (hikevien maiden
kevätkyntö tai -syväkuohkeutus)
vaikutusta syytä käyttää hyväksi (syyskyntö). Erityisen
tarpeellista tämä on, mikäli maan rakenteessa on puutteita.
• estää pellon liiallinen kuivuminen
(tasausäestys, rivivälien haraus) ja Hiesumailla syyskynnetty maa lasehtii ja tiivistyy kevää-
nopeuttaa sadeveden imeytymistä ja seen mennessä. Kevätkyntö on tällöin parempi vaihtoehto.
valuntaa
• Maan kuohkeutusta tulisi aina seurata Muokkauksen riskejä
viljelykasvin kylvö
Maan muokkauksen suurimpia riskejä on kyntötraktorin
vakopyörän jankkoa tiivistävä vaikutus. Maalaji ja maan
kosteus ovat tässä ratkaisevia. Lisäksi vaikuttaa myös
käytetyt akselipainot ja pintapaineet. Maa voidaan myös

92
 MAAN VILJAVUUS

MUOKKAUKSEN PERIAATTEITA

KYNTÖ JANKKUROINTI JYRSINTÄ

SUOSITELTAVA

VÄLTETTÄVÄ

Weichel 1984

muokata liian kosteana, jolloin ruokamultakerros tiivistyy

ja kuivuessa kovettuu. Helposti hajoava eloperäinen ai- Maan muokkauksen ydinkohdat luomu-
nes, esim. viherlannoitus voidaan haudata kyntämällä viljelyssä:
liian syvälle. Tällöin tiiviillä mailla runsaampien sateiden 1. Muokataan vain maan ollessa riittävän
aikaan maassa voi tulla hapen puute, joka näkyy esim. kuivaa tiivistymistä välttäen.
syysviljan oraan punertumisena ja/tai huonona kasvuna. 2. Riittävä multavuuden säilyminen pinta
kerroksessa turvataan.
PERUSMUOKKAUS Matala kääntö ja tarvittaessa syvä kuoh-
Perusmuokkauksen tehtävänä on kuohkeuttaa tiivistynyt- keutus tiivistymien kuohkeuttamiseksi.
tä maata noin 15–30 cm syvyyteen. Perusmuokkaus teh- 3. Eloperäisten aineiden syvälle multausta
dään yleensä joko kyntäen tai eri tavoin kultivoiden. Kyntö vältetään.
on syytä tehdä huolella. Kyntösyvyyttä vaihdellaan vilje- 4. Maan liiallista hienontamista varotaan.
lykierron eri vaiheissa. Kosteissa oloissa tyydytään mata-
lampaan kyntöön ja kuivissa olosuhteissa maa voidaan
kyntää syvemmältä. Sopiva kyntösyvyys 14 tuuman au-
ralla vaihtelee yleensä 17–23 cm välillä. Uusimmilla aura-
malleilla voidaan kyntää myös tätä matalampaan. Viilun MUOKKAUSTYYPIT
tulee murtua tasaisesti, sängen peittyä ja kynnöksen tulee 1. Biologinen muokkaus
olla riittävän tasainen (alle 10 cm korkeuserot). Aura – juuristo
– pieneliöstö
varustetaan kuorimin tai esiauroin. Kynnös voidaan myös
2. Perusmuokkaus
tasata heti kynnön yhteydessä viiluntasaimella. Maalajien – kyntö
erityisominaisuudet on tarpeen ottaa huomioon perus- – muut
muokkauksessa. 3. Täydennysmuokkaus
Kylvömuokkaus
Perusmuokkaus maata kääntämättä – tasausäestys tasaa/säästää kosteusoloja
– hyvä kylvö- ja taimettumisalusta
Pieneliötoiminta on vilkkainta ruokamultakerroksen ylim-
Lannoitteiden ym. multaus
mässä noin 10–12 cm:n kerroksessa. Perusmuokkaukses- 4. Hoitomuokkaukset
sa maa on usein eduksi kuitenkin kuohkeuttaa syvään. – haraukset
Kuohkeutussyvyyttä lisätään vähitellen, mutta maan kään- – multaukset
tämisen rajoittaminen vain ylimpään noin 15 cm kerrok- 5. Kesannointi
seen varmistaa vilkkaimman pieneliötoiminnan sekä run-

93
MAAN VILJAVUUS

saimman ja kestävimmän mururakenteen. Pieneliötoimin-

nan heikkous syvemmällä näkyy esim. siitä, että maahan
kynnetyt oljet, viherlannoitus tai komposti saattaa säilyä
jopa useita vuosia lähes muuttumattomina syvempiin ker-
roksiin kynnettynä. Tällaiset kerrokset ovat haitallisia
maan kasvukunnolle ja juurten toiminnalle. Maalaji ja
rakenne vaikuttavat oleellisesti pieneliötoiminnan aktiivi-
suuteen eri kerroksissa.
Käyttöön onkin leviämässä yhä enemmän perinteistä
kyntöä korvaavia perusmuokkausmenetelmiä. Käytettä-
vissä on sekä tavallisilla hanhenjalkavantailla (leveys
noin 20–30 cm) että erikoisleveillä hanhenjalkavantailla
eli siipivantailla (leveys jopa noin 40–60 cm) varustettuja
muokkausvälineitä raskaiden kivennäismaiden perus-
muokkaukseen. Keveillä mailla voidaan käyttää myös
kapeateräisiä kultivaattoreita. Ilman koneinvestointeja
kääntämättä tapahtuvaan pellon peruskuohkeutukseen
sopiva muokkausväline – viiltoaura – saadaan kyntöau-
rasta, kun siitä irrotetaan siivet. Vantaat sekä leikkurit
jätetään paikoilleen.
Erityisesti karkeilla kivennäismailla ja eloperäisillä
mailla voidaan käyttää perusmuokkaukseen esimerkiksi
kultivaattorin joustavaan piikkiin kiinnitettyä minisiipi-
auraa. Kääntyvin terin – varustettu ja siten paluuauraa
vastaava – sängeltä ajettava muokkari on kotimainen
uutuus maan muokkauksessa, jonka työtapa vastaa lähin-
nä minisiipiauraa. Nämä sopivat parhaiten helposti muok-
kautuville maille.

Kevennetty muokkaus ja suorakylvö luomussa

Muokkauksella on monia keskeisiä tehtäviä, joita on vai-
kea korvata luomuviljelyssä muilla menetelmillä. Muoka-
tusta maasta esimerkiksi vapautuu enemmän ravinteita
kasvien käyttöön. Mikäli muokkauksesta luovutaan, on
JÄREÄ HANHENJALKAKULTIVAATTORI
typpilannoitusta yleensä tarpeen lisätä noin 20–50 kilolla
hehtaaria kohti. Perusmuokattu (kynnetty) maa myös läm-
penee keväällä nopeammin. Mekaaninen muokkaus on
myös keskeinen menetelmä rikkakasvien – varsinkin kes-
torikkakasvien hallinnassa. Mikäli muokkausta kevenne-
tään, niin on suunniteltava, miten lisääntyvä typentarve
tyydytetään sekä rikkakasvit hallitaan.
Viljelykierron aikana muokkausta voidaan vähentää
käyttämällä monivuotisia kasveja (nurmia), joita ei muo-
kata sekä syyskylvöisiä kasveja, jolloin maa on paljaana
mahdollisimman lyhyen aikaa.

94
 MAAN VILJAVUUS

KYNNÖN ETUJA JA HAITTOJA

ETUJA HAITTOJA
• parempi kuohkeutus vilkastuttaa pieneliötoimintaa • kyntöanturan muodostumista
• tehokas rikkakasvien, varsinkin juuririkkakasvien torjunta • suurempi liettymis- ja kuorettumisvaara
• parempi sadonkorjuutähteiden multaus • suurempi eloperäisen aineen hajoaminen
• maa kuivuu ja lämpenee aikaisemmin keväällä • eloperäisten aineiden hautaaminen syvälle (olkikerros)
kylvökuntoon • maaperäeläinten häirintä (lierot, hyppyhäntäiset, sieni-
• enemmän tilaa juurille ja vedelle juuret ym.)
• tasaisempi ruokamultakerros (multavuus, ravinteet, kalkki) • rikkakasvien siementen sekoitus koko ruokamulta-
• ravinteiden parempi saatavuus maasta kerrokseen.
• eräiden kasvitautien ja tuholaisten torjuntavaikutusta

AURATTOMAN VILJELYN (KULTIVOINNIN) ETUJA JA HAITTOJA

ETUJA HAITTOJA
• pintakerroksen multavuus ja rakenne paranee • maa lämpenee ja kuivuu hitaammin kylvökuntoon
• eroosioalttius vähenee (keväällä)
• ei kyntöanturaa; pohjamaan vedenläpäisevyys parempi • hitaampi typen vapautuminen lannoitustarve kasvaa;
• parempi pieneliötoiminnalle, parempi lieroille ei riippuu muokkausasteesta
kyntöanturaa • enemmän juuririkkakasveja, jollei tehokasta muokkausta
• veden kapillaarinen nousu jatkuu parempi poudan- • vaikeuksia märkinä vuosina muokkauksessa ja kylvössä
kestävyys • pienemmät sadot heikompi taloudellinen tulos
• epätasainen kylvöalusta -> erilainen kylvökalusto tarpeen
• tautiriski kasvaa.

Kerta-ajolla maa voidaan muokata ja kylvää luomussa KYNTÖMUOKKARI

esim. seuraavilla tavoilla. Syvä kuohkeutus tehdään han-
henjalkateräisellä kultivaattorilla (kerroskuohkeuttimel-
la, siivettömällä kyntöauralla), kylvömuokkaus tehdään
kevytjyrsimellä. Kun koneyhdistelmään lisäksi liitetään
kylvökone, niin kerta-ajo riittää.
Tanskassa on kokeilussa valkoapilapitoisen nurmen
muokkausta 20 cm:n levyisiltä kaistoilta jyrsimellä. Vä-
liin jätetään 5 cm:n kaistat muokkaamatta. Muokattuihin
kaistoihin kylvetään samanaikaisesti vilja. Valkoapila le- Valokuva: A-Faber
viää muokkaamattomista kaistoista nopeasti viljan alus-
kasviksi ja suojaa maan pinnan.

PERUSMUOKKAUSAIKA
Maan kosteuden tulee olla muokatessa sellainen, että maa
muokkautuu hyvin eli murustuu. Maan muokkautuvuutta
voidaan arvioida ennen muokkaustöihin ryhtymistä lapi-
on ja sormikokeen avulla. Maan tulee murentua sormien
välissä muokattavaan syvyyteen. Savimailla maa on liian
märkää muokkaussyvyydessä, jos siitä saa sormin pyö-
rittämällä 3 mm paksuisen nauhan. Optimikosteus maan
muokkaamiselle on kuitenkin selvästi tätä kuivempi. Maan

95
MAAN VILJAVUUS

MATALA MUOKKAUS tulee olla myös syvemmältä niin kuivaa, ettei se tiivisty
liiaksi traktorin ja koneiden pyörien alla. Sopiva muokka-
usaika on riippuvainen mm. maalajista ja multavuudesta
sekä koneiden maata tiivistävästä vaikutuksesta.
Muokkauksen jälkeen muokattu maa saisi kuivua en-
nen sateita, jotta mururakenne lujittuisi kestämään parem-
min sateiden liettävää vaikutusta. Lisäksi olisi eduksi, mi-
käli uuden kasvuston juuristo ehtisi sitoa muokkaamalla
kuohkeutetun maan muruiseksi ennen kasvukauden päät-
maa kääntyy sivulle tymistä.
Perusmuokkaus tehdään syvältä vain silloin, kun maa
on siihen riittävän kuivaa (muokkautuvaa) eikä tiivisty.
SYVÄ MUOKKAUS Syksyllä maa on usein sopivan kuivaa perusmuokattavak-
si heti sadonkorjuun jälkeen, mutta voi vettyä syksyn
runsaissa sateissa muokkaukseen sopimattomaksi. Täl-
löin roudan päältä tapahtuva kyntö onkin hyvä vaihtoehto,
koska routa kuivattaa maan nopeasti. Hiesu- ja hietamailla
sekä eloperäisillä mailla perusmuokkaus voidaan jättää
myös kevääksi.
Syysmuokattu maa ilman kasvustoa tiivistyy usein
syksyn, talven ja kevään aikana lähes yhtä tiiviiksi kuin se
maa tiivistyy ja liistaantuu
oli ennen muokkausta. Arimpia ovat hiesu- ja runsaasti
hiesua sisältävät maat. Syvempää muokkausta tulisikin
aina seurata välittömästi kylvö, jotta kasvien juuristo sitoi-
si muokkauksella kuohkeutetun maan pysyvästi kuohke-
aksi.

Perusmuokkaus kesällä
Perusmuokkaus palvelee parhaiten maan murustumista,
kun se tehdään keskellä kasvukautta, esim. nurmisadon
korjuun jälkeen, jolloin maa on kuivunut syvälle ja on
lämmintä. Tällöin myös uuden, kylvettävän kasvuston
juuristo ehtii sitoa muokkauksella kuohkeutetun maan
pysyvämmin muruiseksi. Suomen oloissa kesämuokkaus-
ta voidaan käyttää lähinnä vain nurmen rikkomisen yhte-
ydessä. Heti heinänteon tai säilörehun korjuun jälkeen
maa kuohkeutetaan esim. siivettömällä viiltoauralla 20–
30 cm syvyyteen ja tämän jälkeen pinta muokataan hie-
noksi pyöriväteräisillä välineillä (lautasäes, jyrsin, lapio-
rullaäes). Muokkauksia voidaan jatkaa kultivaattorilla.
Karkeilla mailla voidaan käyttää pelkästään kultivaatto-
ria. Parin viikon kuluttua suoritetaan varsinainen kylvö-
muokkaus sekä kylvetään aikainen ruis, syysrypsi, viher-
lannoituskasvusto/kerääjäkasvi tai uusi nurmi. Kesanto-
lohkolla voidaan alkukesä käyttää muokkauksiin ja perus-

96
 MAAN VILJAVUUS

kuohkeutukseen. Tällöin viherlannoituskasvusto kylve-

tään vasta myöhemmin, esimerkiksi kesäkuun loppupuo-
lella. Koska avokesanto kuivuu hitaasti, kosteana kesänä
(savimaiden) pohjamaa on märkää ja se tiivistyy helposti
muokatessa.
Kesällä syvästä perusmuokatun ja viherlannoituksel-
le/vihantarehulle kylvetyn maan syysmuokkaus voidaan
jättää viherlannoituksen jälkeen kokonaan tekemättä.
Keväällä suoritetaan vain kylvömuokkaus ja kylvö.
Viljelykierrossa tulisi muokkauksen kannalta olla eri-
laisia vaiheita; muokkaamattomia vuosia, normaalisti
muokattuja vuosia sekä tarvittaessa myös voimakkaan
HYVÄ KYLVÖMUOKKAUS SAVIMAALLA
muokkauksen vaiheita. Nurmivuodet tarjoavat tarpeellis-
ta lepoa maalle ja vastapainoa (voimakkaasti) muokatta- 5 cm
ville kasveille. Syysviljalle muokkausaika ajoittuu puo- Liettymissuoja
lestaan kesään/loppukesään. 5–20 mm muruja

Rikkakasvien hallinnan kannalta kierrossa tulisi olla Haihtumissuoja

vähintään yksi vaihe, jossa voidaan suorittaa perusteellisia 1–5 mm muruja
3 cm Muokkaussyvyys
muokkauksia. Lisäksi kierrossa tulisi olla 1–2 vaihetta,
jossa muokkaus on normaali. Muokkauksen ajoittamiselle Sijoitettu
ja voimakkuudelle tulisi löytää eri tekijöiden suhteen sopi- lietelanta
va tasapaino.

TÄYDENNYSMUOKKAUS
Syvää perusmuokkausta täydennetään matalahkolla täy-
dennysmuokkauksella. Tärkein täydennysmuokkauksen
muoto on kylvömuokkaus, jonka tehtävänä on hyvän kyl-
vö- ja itämisympäristön valmistaminen. Itääkseen siemen
tarvitsee sopivat kosteus-, ilmavuus- ja lämpöolot. Kylvö-
muokkaus tehdään yleisimmin joustopiikkiäkeellä. Ajo-
kertoja ja traktorin pyöristä maahan kohdistuvaa rasitusta
pienentää, mikäli käytetään voimanulosottoakselista käyt-
tövoiman saavia muokkausvälineitä esimerkiksi vaakata-
sojyrsintä. Sopiva orastumisympäristö turvaa siementen
kosteuden saannin ja ehkäisee maan liettymistä.

Lannoitteiden multaus
Täydennysmuokkaus voidaan tehdä myös kylvömuok-
kausta syvempään muokaten. Tällöin maahan voidaan
mullata eloperäistä ainetta (esim. lanta, komposti, viher-
lannoituskasvusto, olki tai muut sadonkorjuutähteet).
Kääntävään ja/tai sekoittavaan täydennysmuokkaukseen
käytetään esim. matalaa kyntöä, (sänki-)kultivaattoria,
lautasäestä, jyrsintä tai minisiipiauraa.

97
MAAN VILJAVUUS

KULTIVAATTORIN, JYRSIMEN JA HOITOMUOKKAUS

KYLVÖKONEEN YHDISTELMÄ Täydentävä muokkaus voi olla myös erilaisia hoitomuok-
kauksia, kuten riviviljelykasvien rivivälien harausta ja
multausta, viljojen rikkakasviäestystä tai harausta, sa-
donkorjuutähteiden lahottamisen nopeuttamista ja rikka-
kasvien kasvun estämistä (esim. sänkimuokkaus) jne. Ri-
vivälit voidaan harauksen yhteydessä kuohkeuttaa myös
huomattavan syvältä, jopa 40 cm syvyyteen asti. Rikka-
kasvien säätelyn lisäksi tällaiset hoitomuokkaukset kiih-
dyttävät maan pieneliötoimintaa ja edelleen hajotustoi-
mintaa lisäämällä maan ilmavuutta. Tällöin ravinteiden
vapautuminen voi lisääntyä ja saadaan aikaan lannoitus-
vaikutus.

Yhdistelmämuokkaus
KAKSIKERROSKYNTÖAURA
Syvä perusmuokkaus ja matala täydennysmuokkaus voi-
daan tehdä samalla ajokerralla. Tarkoitukseen sopivia
koneyhdistelmiä on olemassa. Näiden yhdistelmäkonei-
den etuina on, että maa saadaan kuohkeutettua syvältä
vähin ajokerroin hautaamatta elävintä pintakerrosta sy-
välle maahan. Kyntöanturaa ei myöskään muodostu. Yh-
distelmämuokkaukseen käytetään esim. kaksikerrosauran
tai hanhenjalkakultivaattorin ja kevyen jyrsimen yhdistel-
miä. Eri maalajeille ja erilaisiin olosuhteisiin valitaan
sopivimmat yhdistelmät.
Kaksikerroskyntöaura kääntää maan vantaalla irti lei-
katen ja siivellä viilun kääntäen melko matalaan (noin 15
cm). Lisäksi pohjamaa kuohkeutetaan toisella vantaalla,
joka kulkee 10–15 cm syvemmällä kuin ylempi vannas.
Alempaa viilua ei käännetä. Näin saavutetaan syväkynnön
ja matalan kynnön edut ilman syväkynnön haittoja.
Kun hanhenjalkakultivaattorin perään kytketään ke-
vyt jyrsin, pohjamaa saadaan kuohkeutettua syvältä ja
pintakerros muokattua kylvökuntoon kerta-ajolla.
Yhdistelmämuokkaus
Kesannon hoitoa ja muuta rikkakasvien hallintaa muok-
• lautasäes-kultivaattori-lapiorullaäes kaamalla tarkastellaan lähemmin kasvinsuojelun yhtey-
-yhdistelmällä maan muokkaus kerta-
dessä luvussa 5.2.
ajolla kylvökuntoon

• kerroskuohkeutin- kevytjyrsin- kylvö – MUOKKAUKSEN PERUSPERIAATE

kerta-ajolla
Perusperiaate kaikissa muokkaustöissä on muokkausko-
• kylvörivien jyrsintä (tarvittaessa myös neen maata murustavien voimien kohdistuminen maahan
syvä kuohkeutus) ja kylvö kerta-ajolla – siten, että maa murtuu luontaisia murenemislinjoja nou-
valkoapilan annetaan levitä muokkaa-
dattaen. Siksi maan tulee olla riittävän kuivaa (= muok-
mattomista kaistoista aluskasviksi
viljelykasvin alle
kautuvaa, murenevaa) ja muokkausvälineen tulee toimia
niin, että maassa ei synny tahtaantumis- eikä leikkauspin-

98
 MAAN VILJAVUUS

toja. Kokkareita ja paakkuja ei rikota keinotekoisesti väki-

Muokkaus viljelykierrossa -
sin koneilla, vaan muokkaamalla autetaan maan murene- rakenteen hoidon näkökulma
mista paakkujen ja kokkareiden luontaisia murenemislin-
1. Suositaan runsasjuuristoisia kasveja
joja myöten. maamuokkaajina
Onnistuminen muokkauksissa on luomuviljelyssä ta- 2. Muokataan harvoin – suositaan monivuoti-
vanomaista tärkeämpää, koska puutteita ja virheitä ei sia kasveja
voida paikata myöhemmin väkilannoittein eikä kemialli- 3. Perusmuokataan kesällä ja alkusyksyllä
sin torjunta-ainein. Tässä on useinkin oikea ajoitus tär-
4. Kuohkeutetaan tiivistyneet maat
keämpi kuin sopivimman koneen valinta. Luonnonmu-
5. Juuriston tulisi sitoa ja kasvuston suojata
kaisesti viljelevän viljelijän tulee oppia tunnistamaan oi-
maata mahdollisimman nopeasti muokka-
keat ajankohdat, jotta hän voi hyödyntää hoitamansa uksen jälkeen ja kasvupeitteisyyden tulisi
ekosysteemin tuotantomahdollisuuksia optimaalisesti ja viljelykierron aikana olla suuri.
kestävästi.

Viljavuuden hoito ekosysteemin

toimintatapojen pohjalta

• veden virtauksen ohjaaminen

• aurinkoenergian virtauksen ohjaaminen koko systeemin eri

osapuolten käyttöön – hajottajille runsaasti eloperäistä ainetta

• ravinteiden kierrätyksen ohjaaminen

• monimuotoisuuden ylläpito/hoitaminen

• systeemin vakauden/itsesäätelyn tukeminen

99
MAAN VILJAVUUS

KIRJALLISUUTTA

Alakukku, L. 1995. Syväjuuriset kasvit osa maan hoitoa. Koetoiminta ja käytäntö 52, 23.5.1995: 21.
Alakukku, L. 1995. Oikea rengasvalinta lisää vetovoimaa ja lieventää maan tiivistymistä. Teho 5: 14-16, 35.
Alakukku, L. 1999. Pohjamaan tiivistyminen pienentää kevätviljan typpisatoa pitkään. K&K 56, 17.8.1999: 2.
Alakukku, L. 1999. Subsoil compaction due to wheel traffic. Agricultural and food science in Finland 8, 4-5: 333-351.
Alakukku, L. 2000. Erityyppisten makrohuokosten synty ja merkitys peltoviljelyssä. In: Riitta Salo (toim.). Maatalouden
tutkimus- ja tuotantopäivät: 20-vuotisjuhlaseminaari. Jokioinen 26.-27.7.2000. Maatalouden tutkimuskeskuksen
julkaisuja. Sarja A 79: p. 20-30.
Alakukku, L. 2000. Kasvi muokkaa maan rakennetta. Koetoiminta ja käytäntö 57, 7:p. 4.
Alakukku, L. 2000. Pohjamaan tiivistymisen pitkäaikaisvaikutus maahan ja viljojen satoon. In: Riitta Salo, Markku Yli-Halla
(toim.). Maataloustieteen päivät 2000. Kasvintuotanto ja maaperä, Puutarhatuotanto. Helsinki, 10.- 11.1.2000.
Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 67: p. 235.
Alakukku, L. 2001. Viherkesantojen ja aluskasvien vaikutukset maan rakenteeseen. In: Hannu Känkänen (toim.). Viherkesannot
ja aluskasvit viljan viljelyssä: Viljelyjärjestelmä-tutkimuksen loppuseminaari, Jokioinen, 7.3.2001. MTT:n julkaisuja.
Sarja B 25: p. 27-30.
Alakukku, L., Aura, E., Pöyhönen, A., Sampo, M. 1999. Miehittämättömän traktorin käytön lyhytaikaiset vaikutukset savimaan
rakenteeseen. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 62: 44 p + 9 app.
Alakukku, L. 2001. Kevättyöt märissä oloissa huonontavat rakennetta. Teho 2: 22-23.
Alakukku, L., Heinonen, M., Aura, E., Esala, M., Nuutinen, V., Salo, T. 2001. Maan tiivistymisen ehkäisy kyntämättä viljelyssä
kevyttä, miehittämätöntä traktoria käyttäen: Loppuraportti tutkimuksesta “Pohjamaan tiivistymisen ehkäisy ja
maatalouden ympäristöhaittojen vähentäminen kevyttä Modulaire-tekniikkaa käytettäessä”. 42 p + liitteet 7 p.
Alakukku, L., Aura, E., Pöyhönen, A., Sampo, M. 1998. Kevyt miehittämätön traktori kenttäkokeissa. Koetoiminta ja käytäntö
55, 3: p. 3.
Arvidsson, J. 1999. Att undvika alvpacking – förfinade riktlinjer på väg. Fakta Jordbruk 8/1999. SLU. 4 s.
Aura, E. 1991. Lierot savi- ja hiesumaiden syväkuohkeuttajina. Koetoiminta ja käytäntö 12.3.1991.
Austrheim, L.N. 2002. Skånsom grashosting. Ökologisk Landbruk 1/2002. Ss. 5-13.
Bakonyi, G., Posta, K., Kiss, I., Fábián, M. Nagy, P. & Nosek, J. N. 2002. Density-dependent regulation of arbuscular mycorrhiza
by collembola. Soil Biology & Biochemistry 34: 661-664.
Balfour, E. 1949. Levande jord. Stockholm. 276 s.
Beste, A. 2001. Weiterentwicklung und Erprobung der Spatendiagnose als Feldmethode zur Bestimmung ökologisch wichtiger
Gefuegeeigenschaften landwirtschaftlich genutzter Böden. Institut fuer Pflanzenbau und Pflanzenzuechtung. Organi-
nischer Landbau. Justus-Liebig-Universität Giessen. Diss. 134 s.
Beste, A., Hampl, U. und Kustel, N. 2001. Bodenschutz in der Landwirtschaft. Einfache Bodenbeurteilung fuer Praxis, Beratung
und Forschung. Ökologische Konzepte 101. SÖL. Bad Duerkheim. 111 s.
Brauns, A. 1968. Praktische Bodenbiologie. Stuttgart. 470 s.
Buch, W. 1986. Der Regenwurm im Garten. Verlag Eugen Ulmer. Stuttgart. 125 s.
Domanski, G., Kuzyakov, Y., Siniakina, S. & Stahr, K. 2001. Carbon flows in the rhizosphere of ryegrass. Journal of Plant
Nutrition and Soil Science. 164, 4. Pp. 381-387.
Drinkwater, L.E., Janke, R.R. & Rossoni-Longnecker, L. 2000. Effects of tillage intensity on nitrogen dynamics and productivity
in legume-based grain systems. Plant and Soil 227: 99-113.
Elmholt, S. 1996. Microbial activity, fungal abundance, and distribution of Penicillium and Fusarium as bioindicators of a
temporal development of organically cultivated soils. Biological Agriculture & Horticulture, 13(2), 123-140.
Elonen, E., Alakukku, L., Koskinen, P. 1995. Renkaiden vaikutus traktorin vetokykyyn ja maan tiivistymiseen. VAKOLAn
tiedote 69: 28 p.
Elonen, P. 1974. Paripyörillä parempiin satoihin. Käytännön Maamies 4.
Emgardsson, P. 2002. Plöjning på land bättre än band. Lantmannen 3/2002. Pp. 49-50.
Erviö, R. ja Talvitie, H. 1995. Viljelymaan humuspitoisuuden muuttuminen ja siihen vaikuttaminen. Maatalouden tutkimuskes-
kus. Tiedote 11/95. Jokioinen. 18 s + liitteitä 7 s.
Flaig, W. 1973. Wirkung organischer Bodensubstanzen und Ertragssicherung. Landbauf. Völkenrode 1:19-28.
Friedel, J.K. 2000. The effect of farming system on labile fractions of organic matter in Calcari-Epileptic Regosols. Journal of
Plant Nutrition and Soil Science. Vol. 163, 1. Pp. 41-45.
Fu, S. & Cheng, W. 2002. Rhizosphere priming effects on the decomposition of soil organic matter in C4 and C3 grassland soils.
Plant and Soil 238: 289-294.
Gahoonia, T.S., Nielsen, N.E. & Lyshede, O.B. 1999. Phosphorus (P) acquisition of cereal cultivars in the field at three levels
of P fertilization. Plant and Soil 211 (2): 269-281.
Granstedt, A., Bovin, H., Brorsson, K.-Å. & Rölin, Å. 1998. Ekologiskt lantbruk. Natur och Kultur/LTs förlag. Falköping. 351s
Fu, S. & Cheng, W. 2002. Rhizosphere priming effects on the decomposition of soil organic matter in C4 and C3 grassland soils.
Plant and Soil 238: 289-294.
Gahoonia, T.S., Nielsen, N.E. & Lyshede, O.B. 1999. Phosphorus (P) acquisition of cereal cultivars in the field at three levels
of P fertilization. Plant and Soil 211 (2): 269-281.

100
 MAAN VILJAVUUS

Granstedt, A., Bovin, H., Brorsson, K.-Å. & Rölin, Å. 1998. Ekologiskt lantbruk. Natur och Kultur/LTs förlag. Falköping. 351s
Hampl, U. 2000. Halbzeitergebnisse im Projekt Ökologische Bodenbewirtschaftung. Ökologie & Landbau. 3/2000.
Hansen, S. 1996. Effects of manure treatment and soil compaction on plant production of a dairy farm system converting to
organic farming practice. Agriculture, Ecosystem and Environment 56: 173-186.
Heinonen, R. 1999. Sopivan kylvöalustan varmistaminen. In: Laatuviljan tuotanto. Tieto Tuottamaan nro 80. S. 27.
Heinonen, R., Hartikainen, H., Aura, E., Jaakkola, A. Ja Kemppainen, E. 1992. Maa, viljely ja ympäristö. WSOY. Porvoo. 334 s.
Huhta, V., Sundmann, U., Ikonen, E., Sivelä, S., Wartiovaara, T. ja Vilkamaa, P. 1978. Jäteliete-kuorirouheseosten maatumisen
biologia. Jyväskylän Yliopiston biologian laitoksen tiedonantoja 11. 124 s.
Håkansson, I. 2000. Packning av åkermark vid maskindrift. SLU. Institutionen för markvetenskap. Rapp. av jordbearbetn. Nr 99. 123 s.
Kahiluoto, H. 2000. A systems approach to the management of arbuscular mycorrhiza - Bioassay and study of the impact of
phosphorus supply. University of Helsinki. Department of Applied Biology. Publications 1: 87 p. + [91 p.]. University
of Helsinki, 2000. (väitöskirja).
Kahiluoto, H. 2001. “A systems approach to the management of arbuscular mycorrhiza”. Forskningsnytt om økologisk landbruk
i Norden 2, s. 9.
Kahiluoto, H. & Vestberg, M. 1998. The Effect of Arbuscular Mycorrhiza on Biomassa Production and Phosphorus Uptake from
Sparingly Soluble Sources By Leek (Allium porrum L.) in Finnish Field Soils. Biol Agric & Hortic 1. ss. 65-85.
Kahiluoto, H. & Vestberg, M. 2000. Utilization of arbuscular mycorrhiza by system management. In: eds. Thomas Alföldi,
William Lockeretz, Urs Niggli. IFOAM 2000 - The world grows organic: Proceedings 13th International IFOAM
Scientific Conference. p. 12.
Kahiluoto, H., Ketoja, E., Vestberg, M., Saarela, I. 2001. Promotion of AM utilization through reduced P fertilization : 2. Field
studies. Plant and soil 231: 65-79.
Kahiluoto, H., Ketoja, E., Vestberg, M. 2000. Promotion of utilization of arbuscular mycorrhiza through reduced P fertilization
1. Bioassays in a growth chamber. Plant and soil 227: 191-206.
Knudsen, I.M.B., Elmholt, S., Hockenhull, J., Jensen, DF. 1995. Distribution of saprophytic fungi antagonistic to Fusarium-culmorum
in 2 differently cultivated field soils, with special emphasis on the genus Fusarium. Biol. Agric & Hortic., 12(1), 61-79.
Kukkonen, S. ja Vestberg. M. 2002. Miten lierot liittyvät kasvukuntoon? Puutarha ja Kauppa 19/2002, ss. 8-9.
Kukkonen, S. ja Vestberg. M. 2002. Miten juurilaho liittyy kasvukuntoon? Puutarha ja Kauppa 19/2002, s. 10.
Kuzyakov, Y. & Friedel, J. K. & Stahr, K. 2001. Review of mechanisms and quantification of priming effects. S B & B 32: 1485-1498.
Kuzyakov, Y. & Cheng, W. 2001. Photosynthesis controls of rhizosphere respiration and organic matter decomposition. Soil
Biology & Biochemistry 33: 1915-1925.
Kuzyakov, Y. & Siniakina, S. V. 2001. A novel method for separating root-derived organic compounds from root respiration
in non-sterilized soils. Journal of Plant Nutrition and Soil Science. 164, 5. Pp. 511-517.
Kähäri, J., Mäntylahti, V. ja Rannikko, M. 1987. Suomen peltojen viljavuus 1981-85. Viljavuuspalvelu. Helsinki. 105 s.
Källander, I. 1993. Luonnonmukainen maanviljely. Kirjayhtymä. Jyväskylä. 536 s.
Løes, A-K. 2002. Root hairs – an important part of the rhizosphere. IFOAM. Ecology and Farming. 29. January-April. p. 15.
Maaranen, A. 1999. Vanhakartanon tiivistyneet pellot kunnostetaan uudella ojitusmenetelmällä. Käytännön Maamies 12. Ss. 5-
6.
Maaranen, A. 2001. Tiivistynyt pelto ei ole menetetty pelto. Käytännön Maamies 6.
Mäder, P. 1999. Mykorrhizen fördern die Stickstoffaufnahme der Pflanzen. Ökologie & Landbau. 3/1999.
Maeder, P., Fliessbach, A., Dubois, D., Gunst, L., Fried, P. and Niggli, U. 2002. Soil Fertility and Biodiversity in Organic
Farming. Science 2002 May 31; 296: 1694-1697.
Nicolson. 1967. In: Steffan, H. 1985. Entwicklung der Mycorrhiza in Kulturpflanzen bei Einfluß unterschiedlicher Wirtschafts-
weisen. IFOAM-Bulletin Nr. 53. Stiftung Ökologie und Landbau (SÖL). ss.6-8.
Nuutinen, V. 1990. Lierot peltoviljelyssä. Koetoiminta ja käytäntö 47, 3.7.1990: p. 44.
Nuutinen, V. 2000. Läpi harmaan saven - pellon pienet kovakasvot maan rakennetta hoitamassa. In: Riitta Salo (toim.).
Maatalouden tutkimus- ja tuotantopäivät: 20-vuotisjuhlaseminaari Jokioinen 26.-27.7.2000. Maatalouden tutkimus-
keskuksen julkaisuja. Sarja A 79: Pp. 39-46.
Olsen, O.B. 1963. Multa elää. Karisto. Hämeenlinna. 145 s.
Palojärvi, A., Alakukku, L., Martikainen, E., Niemi, M., Vanhala, P., Jørgensen, K., Esala, M. 2002. Luonnonmukaisen ja
tavanomaisen viljelyn vaikutukset maaperään. MTT. Maa- ja elintarviketalous 2: 88 s + 2 liitettä. http://www.mtt.fi/
met/pdf/met2.pdf
Pessi, Y. 1966. Suon viljely. Porvoo. 138 s.
Pietola, L. 1987. Maan mekaaninen vastus kasvutekijänä. Maatalouden tutkimuskeskus. Tiedote 24/87. Jokioinen. 97 s.
Pietola, L. 1997. Maa vaatii kasvaakseen toimivan huokoston. Puutarha ja Kauppa 1, 43B, Ss. 4-5.
Pietola, L. 2000. Syysmuokkaus vaikuttaa satoon ja maan typpitalouteen. Koetoiminta ja Käytäntö nro 5. 15.8.2000.
Pietola, L. 2001. Juuristo ja pieneliöt ovat maan rakenteen hoitajia. Käytännön Maamies 50, 12, Ss. 46-48.
Preuschen, G. 1987. Die Kontrolle der Bodenfruchtbarkeit. Eine Anleitung zur Spatendiagnose. IFOAM-Sonderausgabe Nr. 2.
IFOAM-julkaisusarja No 2. 36 p.
Preuschen, G. 1991. Ackerbaulehre nach ökologischen Gesetzen. Alternative Konzepte 75. SÖL. Bad Duerkheim.
Rajala, J. 1991. Lapiodiagnoosi – maan viljavuuden kotovarainen pikahavainnointimenetelmä. Käyt. Maamies. 5. Ss. 5-9.
Rajala, J. 1998. Kokemuksia maan muokkauksen ajoituksesta: Hätäily voi viedä sadon: Luomulehti 17 nro 5, Ss. 9-12.

101
MAAN VILJAVUUS

Rajala, J. 1999. Luomutilojen traktorit laihdutuskuurille! Luomulehti 18 nro 4, Ss. 10-11.

Rajala, J. 1999. Traktorin valinta vaikuttaa maan rakenteeseen: Luomulehti 18 nro 5, Ss. 27-29.
Rajala, J. 1999. Luomuviljelyn työtekniikka maata hoitavaksi: Luomulehti 18 nro 5, Ss. 30-31.
Rajala, J. 2000. Lapiodiagnoosi. Luonnonmukaisen marjanviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus Mikkeli. 7 s.
Rillig, M.C. ym. 2002. The role arbuscular mycorrhizal fungi and glomalin in soil aggregation: comparing effects of five plant
species. Plant and Soil 238: 325-333.
Rinne, S-L., Sippola, J. & Simojoki, P. 1993. Omavaraisen viljelyn vaikutus maan ominaisuuksiin. MTT:n Tiedote 4/1993. 26
s + liitteet.
Rusch, H.P. 1968. Bodenfruchbarkeit. Karl Haug Verlag. Heidelberg. 243 p.
Sauerlandt, W. & Tietjen, C. 1970. Humuswirtschaft des Ackerbaues. DLG Verlag, Frankfurt. 239 p.
Simojoki, A. 2001. Morphological responses of barley roots to soil compaction and modified supply of oxygen. Argicultural and
Food Science in Finland. 10. Ss. 45-52.
Salo, T., Raiskio, S., Aaltonen, M. 1998. Kaalipellon syysmuokkaus ja kerääjäkasvit. In: Terhi Suojala ja Raili Pessala (toim.).
Laatuvihannesten hyvät viljelymenetelmät: tutkimusohjelman loppuraportti. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkai-
suja. Sarja A 43: Ss. 18-24.
Scheller, E. 2000. Importance of protein and amino metabolism in soil for plant nutrition and soil fertility. Proceedings 13 th
IFOAM Scientific Conference. Basel. P. 17.
Scheller, E. & Friedel, J. 2000. Amino acids in soils, humic substances and soil microbial biomass. Proceedings 13 th IFOAM
Scientific Conference. Basel. Pp. 6-9.
Schepel, I. 2000. Luomun koneet ja laitteet. Helsingin yliopisto. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus
Mikkeli. Julkaisuja 67. 252 s.
Schepel, I. 2000. Pintapaine pienemmäksi puuteloilla. Luomulehti 8/2000.
Stoppler, H., Kolsch, E. & Vogtmann, H. 1990. Vesicular-arbuscular mycorrhiza in varieties of winter-wheat in a low external
input system. Biological Agriculture & Horticulture, 7(2), 191-199.
Syltie, PW. 1985. Effects of very small amounts of highly active biological substances on plant growth. Biological Agriculture
& Horticulture, 2(3), 245-270.
Söhne. 1952. In: Neuerburg, W ja Padel, S. 1992. Organisch-biologischer Landbau in der Praxis. Verlagsunion Agrar. München.
Tiiri, J. 1991. Muokkauksen vaikutus maan toimintoihin. Maatalouden tutkimuskeskus. Tiedote 11/91. Jokioinen. 82 s.
Weichel, E. 1984. Warum muss der Umbruch in der Bodenbearbeitung kommen? Moniste ja kone-esitteitä.
Vestberg, M. 2000. Korkea fosforilannoitus heikentää sienijuuren toimintaedellytyksiä. Vuosikirja - Maatalouden tutkimuskes-
kus (MTT). Puutarhatuotanto 1997-1999, ss. 18-19.
Vestberg, M., Kukkonen, S. ja Palojärvi, A. 2002. Maan kasvukuntoa on vaikea mitata. Puutarha ja Kauppa 19/2002, Ss. 6-7.
Watson, C. 2002. Soil fertility management in temperate organic farming systems. IFOAM. Ecology and Farming. No 29.
January-April. Pp. 7-9.

102
 VILJELYKIERROT

3. VILJELYKIERROT
Biologinen monimuotoisuus on eräs peltoekosysteemien
vakautta ylläpitävä ominaisuus. Pellon monimuotoisuutta
voidaan ylläpitää useilla eri tavoilla. Viljelyteknisiä kei-
noja ovat esim. seosviljely, kasvinvuorotus, eloperäinen
lannoitus, viherlannoitus sekä rikkakasvien kasvun salli-
minen kohtuullisessa määrin. Myös suojavyöhykkeet ja
-kaistat sekä pientareiden kasvillisuus lisäävät monimuo-
toisuutta. Maatilalla karja (ennen kaikkea lanta ja laidun-
taminen) lisäävät monimuotoisuutta.

3.1 SEOSVILJELY
Seosviljelyn monimuotoisuutta lisäävää vaikutusta voi-
daan käyttää hyväksi eri tavoin. Saman kasvilajin eri
lajikkeita voidaan viljellä lajikeseoksina. Samantyyppisiä
kasvilajeja voidaan viljellä lajiseoksina (esim. ohra –
kaura tai timotei – nurminata). Lajiseokset voidaan muo-
dostaa myös erityyppisistä kasveista, jos esim. niiden
korjuutekniikka antaa siihen mahdollisuuden (herne –
kaura, härkäpapu – kaura, puna-apila – timotei). Lajiseos
voidaan muodostaa myös monista eri kasvilajeista esim.
seosviljat; ohra – kaura – herne – härkäpapu tai monilajiset
viherlannoitusseokset; virna – kaura – raiheinä – apila –
hunajakukka – tattari.
Kasvien käyttö varsinaisen viljelykasvin aluskasvina
on myös seosviljelyä (esim. ohra – apila, rypsi – apila).
Viljelykasvin riviväleissä voidaan viljellä toista kasvilajia
tai lajiseosta (esim. herukka – apila, herukka – timotei –
apila, mansikka – (puna-)apila – timotei). Viljelykasvin ja
seoskasvin vuororiveinä tai vuorokaistoina tapahtuva vil-
jely voidaan myös katsoa seosviljelyksi (esim. porkkana –
sipuli, vihannekset – nurmi).
Biologisten ominaisuuksien perusteella seosviljelyyn
sopivat hyvin monet muutkin seokset kuin edellä esitetyt,
esim. perunan ja härkäpavun seosviljely. Kylvö- ja kor-
juuteknisten vaikeuksien takia tällaiset seokset sopivat
kuitenkin vain kotipuutarhoihin.

SEOSVILJELYN ETUJA JA HAITTOJA

Seosviljelyllä voidaan saavuttaa useita etuja.
103
VILJELYKIERROT

Seosviljelyn etuja
• Seokset tehostavat kasvutekijöiden kuten va-
lon ja ravinteiden hyväksikäyttöä. Palkokasvi-
en sisällyttäminen seoksiin mahdollistaa biolo-
gisen typensidonnan hyväksikäytön.
• Seokset parantavat viljelyvarmuutta erilaisissa
olosuhteissa vähentäen esim. tautien, tuholais-
ten, kuivuuden ja märkyyden sekä hallan aihe-
uttamia sadonalennuksia.
• Seoksissa monien tautien ja tuholaisten leviä-
minen hidastuu.
• Seoksissa luontaisilla vihollisilla on paremmat
menestymismahdollisuudet.
• Seokset ovat usein myös kilpailukykyisempiä
rikkakasvien suhteen.
• Syväjuuristen sekä maan pintaa suojaavien kas-
vien sisällyttäminen seoksiin parantaa maan
kasvukuntoa.
• Seokset monipuolistavat eläinten rehuvalikoi-
maa (esim. herne – kaura, puna-apila – timotei,
yrttikasvit laidunseoksissa jne.).

Seosviljelyn haittapuolina on ennen kaikkea viljelyn, kuten

kylvön ja varsinkin sadonkorjuun koneellistamisen
vaikeudet. Satoa on vaikeampi kauppakunnostaa ja mark-
kinoida; myös kotoisen siemenen saanti vaikeutuu. Seokset
onkin tämän takia suunniteltava käytettävään viljely- ja
työtekniikkaan sekä sadon käyttötarkoitukseen sopiviksi.

3.2 VILJELYKIERROT – PERUSTEITA

Viljelykierron eli kasvinvuorotuksen hyväksikäyttö on
paljon nykyistä luonnonmukaista viljelyä vanhempi kek-
sintö. Kasvinvuorotuksen muodostamisen perusperiaat-
teet pätevät yleisesti kaikkeen maatalouteen. Viljelykier-
toa käytettäessä viljellään samalla lohkolla vuorovuosina
eri kasvilajeja tietyn suunnitelman mukaan. Luonnon-
mukaisinta olisi viljellä useita lajeja samanaikaisesti luon-
nossa esiintyvien kasviyhdyskuntien tapaan. Tämä on
kuitenkin käytännössä usein hankalaa toteuttaa (katso
seosviljely edellä). Vastaavia etuja saadaan, kun erityyp-
pisiä kasveja viljellään samalla lohkolla eri vuosina eli
104
 VILJELYKIERROT

käytetään hyväksi kasvinvuorottelua tiettyjen hyväksi ESIKASVIN VAIKUTUS RUKIIN SATOON

havaittujen periaatteiden mukaisesti.
Luonnonmukaiseen viljelyyn kuuluu oleellisena osana
kasvinvuorotus eli kasvien viljelyjärjestyksen suunni-
telmallinen sijoittelu. Kasvinvuorottelun päätavoite on estää
yksipuolisen viljelyn haittavaikutukset; maan rakenteen,
multavuuden ja kasvukunnon heikkeneminen sekä
rikkakasvien, kasvitautien ja tuholaisten lisääntyminen.

3.2.1 ESIKASVIVAIKUTUKSET
Käytännön viljelykokemus ja tutkimustulokset osoittavat,
että edellisen vuoden kasvi eli esikasvi voi vaikuttaa
hyvinkin merkittävästi seuraavana vuonna viljeltävän kas-
vin kasvuun ja saavutettuun satoon. Tätä vaikutusta kutsu-
taan esikasvivaikutukseksi ja sen merkitystä esikasviar-
voksi. Oheinen tutkimustulos havainnollistaa eräiden kas-
vien esikasvivaikutusta rukiille. Rukiin sato lisääntyi noin Teittinen 1979
20–30 %, kun esikasvi valittiin sopivasti.
Oheisessa taulukossa esitetään yhteenveto eräiden
peltokasvien esikasvivaikutuksista. Eri kasvien esikasvi-
vaikutuksia viljelykierrossa jatkuvasti hyväksikäyttäen
voidaan keskimääräistä satotasoa nostaa noin 20–30 %.

YHTEENVETO VILJELYKASVIEN ESIKASVIVAIKUTUKSISTA

HERNE SOKERI-
RYPSI HEINÄ- APILA-
OMINAISUUS Viljat HÄRKÄ- PERUNA JUURI-
RAPSI NURMI NURMI
PAPU KAS
Orgaanisen aineksen
määrä (0) - - - -- -- + +

Murustuminen - - + -- -- ++ +++

Kuohkeutuminen - 0 + - - ++ +++

Ravinteisuus (0) - 0 ++ + + ++ ++

Hiili/typpi -- - + 0 0 (+) + ++

Kasvitaudit (+) - -- - (-) -- - - --

Tuholaiset (0) - - - -- - 0 -

Rikkakasvit (0) - -- - - - ++ ++

Selitykset: + + +, + +, + = vaikutus myönteinen

0 = vaikutus merkityksetön
-, - -, - - - = vaikutus epäedullinen Varis 1986 (muutettu)

105
VILJELYKIERROT

Pitemmällä aikavälillä viljelykierron yhteisvaikutus eli

Esikasvivaikutus = edellisen vuoden viljelykiertovaikutus ratkaisee sen, mille tasolle maan kas-
kasvin vaikutus viljelykasvin kasvuun
vukunto asettuu. Viljelykiertovaikutusta käsitellään tar-
Viljelykiertovaikutus = viljelykierron
kemmin kohdassa 3.2.6.
pitkäaikaisvaikutus maan kasvukuntoon 3.2.2 VILJELYKIERRON TEHTÄVÄT
Viljeltävillä tuotteilla tulee olla markkinointimahdolli-
suuksia tilan ulkopuolelle tai tilan omalle tai yhteistyötilan
karjalle. Viljelyn kannalta viljelykierrolla on useita tärkei-
tä tehtäviä viljelyn omavaraistamiseksi ja ekologisen kes-
tävyyden lisäämiseksi. Nämä viljelytekniset mahdollisuu-
det tulisikin luomuviljelyssä pyrkiä hyödyntämään mah-
dollisimman pitkälle.
Viljelyssä esikasvivaikutuksen hyväksikäyttö tarjoaa
Sopivan esikasvin valinnan merkitys
mm. vieressä lueteltuja etuja ilman tuotantopanosten käy-
• Maan multavuus lisääntyy sekä
tön lisäystä.
rakenne paranee
Kasvinvuorottelun viljelyksellinen perustehtävä on
• Maan ravinnesuhteet säilyvät tasapai-
noisina ja maan omia ravinnevaroja turvata maan kasvukunnon säilyminen. Tämän takia kier-
voidaan hyödyntää paremmin toon tulee sisältyä riittävästi syvä- ja runsasjuuristoisia
• Voidaan hyödyntää biologista typen- kasveja, jotka lisäävät maan multavuutta ja parantavat
sidontaa sekä ruokamultakerroksen muruisuutta että pohjamaan
• Maan pieneliötoiminta vilkastuu ja rakennetta.
monipuolistuu Maan kasvukunnosta huolehtiminen parantaa ravin-
• Kasvitautien ja tuholaisten sekä rikka- netaloutta. Syväjuuriset kasvit irrottavat ravinteita maape-
kasvien hallinta helpottuu
rän varastoista. Ne voivat ottaa pohjamaasta kaliumista
• Saadaan suurempi ja parempilaatuinen jopa 40–65 %. Typensitojakasvien avulla maahan tuodaan
sato paremmalla tuotantopanosten
hyötysuhteella typpeä ilmakehästä luonnonmukaisesti ekosysteemipal-
• Saadaan varmemmin satoa erilaisina
veluita hyödyntäen. Heikkojuuriset sekä ei-typensitoja-
vuosina kasvit puolestaan hyödyntävät maan kasvukuntoa paran-
• Ravinnehävikit pienenevät tavien kasvien esikasvivaikutuksia.
Viljelykierron tehtävänä on myös ehkäistä kasvitau-
tien ja tuholaisten lisääntymistä sekä helpottaa rikkakasvi-
tilanteen hallintaa. Viljelykasvien erilaiset kylvö- (kevät-
/syyskylvö, aikainen/myöhäinen kevätkylvö) ja korjuu-
ajat (loppukesä/alkusyksy/myöhäissyksy; puitava vilja,
kokovilja, vihantavilja), vaihteleva kilpailukyky (ruis/ohra,
peruna/sipuli) ja mahdollisuudet mekaaniseen ennaltaeh-
käisyyn ja suoraan säätelyyn (sänkimuokkausmahdol-
lisuudet, perunan haraus ja multaus, sipulin liekitykset)
ovat tässä suhteessa tärkeitä näkökohtia. Viljelykierron
avulla voidaan parantaa tuotantopanosten hyötysuhteita.
Eri vuosien sää-, tauti- ja markkinointiriskejä voidaan
myös pienentää viljelykierron avulla.
Eri kasveilla voi olla toisiinsa myös ns. allelopaattisia-
vaikutuksia. Esim. kasvien eritteet tai kuolleiden kasvin

106
 VILJELYKIERROT

osien hajoamisessa syntyvät yhdisteet voivat vaikuttaa

SIENIJUUREN HYÖDYLLISYYS
edullisesti tai haitallisesti seuraavaan kasviin. ERÄILLE VILJELYKASVEILLE
Osa viljelykasveista suosii juurisieniä lisäten niiden
määrää maassa. Osa viljelykasveista hyötyy suuresti ja osa Suuri
Apilat
jonkin verran sienijuuresta. Osalta viljelykasveja sieni- Herne/pavut
juuri kuitenkin puuttuu. Maissi
Sienijuuresta suuresti hyötyvän kasvin esikasviksi Pellava
Sipuli/purjo
kannattaa näin ollen sijoittaa sieniä lisäävä kasvi ja välttää Selleri
sienijuurta vähentävän kasvin käyttöä esikasvina. Porkkana
Viljelykierron tehtävä on näin ollen lisätä viljelyn Marjat
Hedelmäpuut
ekologista kestävyyttä.
Luontaisten ja taloudellisten edellytysten perusteella Ei sienijuurta
valitaan tilan olosuhteisiin sopivat päätuotantokasvit. Tä- Rypsi, rapsi
Kaalit, lanttu, nauris
män jälkeen päätuotantokasvien viljelyn lähtökohdista Sokerijuurikas,punajuurikas
suunnitellaan tilalle sopiva, biologiset ja taloudelliset nä- Pinaatti
Monet rikkakasvit (esim. kaikki ristikukkaiset ja
kökohdat huomioonottava viljelykierto.
savikkakasvit)
Tattari

3.2.3 JUURISTON Kohtalainen

MAANPARANNUSVAIKUTUS Nurmiheinät
Viljat
Kasvilaji, kasvuston tiheys sekä maahan jäävät juuri- ja perunat
sadonkorjuujätteet vaikuttavat ratkaisevasti maan murui-
suuteen ja kasvukuntoon. Viljelykasvit voidaan ryhmitellä
maahan jäävän eloperäisen aineen määrän ja laadun pe-
rusteella maata parantaviin ja maata kuluttaviin kasveihin.
Eniten sadonkorjuutähteitä/juurimassaa jää maahan Viljelykierron tehtävät
monivuotisten, apilapitoisten nurmien jälkeen eli noin • lisätä monimuotoisuutta ja ekologista
5 000–6 000 kg/ha kuiva-aineena laskettuna. Näin ne ovat kestävyyttä
multavuutta lisääviä ja maan kasvukuntoa parantavia. • ylläpitää ja parantaa maan kasvukuntoa
Yksivuotiset viherlannoituskasvustot jättävät maahan noin • lisätä maan multavuutta
neljänneksen monivuotisen nurmen juurimassasta. Nur-
• parantaa ruokamultakerroksen muru-
men ja viherlannoituskasvien suuri juurimassa ja juuriston rakennetta ja pohjamaan veden-
tiheys sekä aktiivisuus lisäävät vettä kestävien murujen läpäisevyyttä
määrää ja maan huokoisuutta. Juurten kuollessa maahan • tuoda ilmakehästä typpeä
jää jatkuvia huokosia eli juurikanavia. Juuri- ja lierokana- (biologinen typensidonta)
via myöten seuraavan vuoden kasvien juurten on helppo • helpottaa rikkakasvitilanteen hallintaa
kasvaa maan sisään. Näin kasvilta säästyy työtä ja energi- • ehkäistä kasvitautien ja tuholaisten
aa, jotka voidaan käyttää varsinaiseen kasvuun. lisääntymistä
Peruna, juurekset ja vihannekset ovat maata kulutta- • pienentää sää-, tauti- ja markkinointi-
via; juurimassaa maahan jää vain noin 500–1 000 kg/ha riskejä
kuiva-ainetta. Herneet, pavut ja viljat jättävät maahan • parantaa tuotantopanosten hyötysuhteita
eloperäistä ainetta noin 1 000–2 000 kg/ha; ne ovat maata • tuottaa rehua karjalle
lievästi kuluttavia. • tuottaa elintarvikkeita markkinoille
Juurten erittämät hiilidioksidi sekä erilaiset muut juu-
• omavaraistaa viljelyä
rieritteet (jopa neljännes yhteyttämistuotteista) voivat

107
 VILJELYKIERROT

NURMEN VAIKUTUS VETTÄ KESTÄVIEN helpottaa kasvin ravinteiden saantia maasta. Niistä myös
MURUJEN MÄÄRÄÄN HIESUMAALLA pieneliöstö saa ravintoa. Juurten pinnalla ja sen välittö-
mässä läheisyydessä (n. 1 mm) on pieneliöstöä kymmeniä
muruja %
kertoja muuta maata enemmän. Mitä laajempi ja toimi-
20
vampi kasvien juuristo on, sitä enemmän pieneliöt saavat
juurieritteitä ravinnokseen, murustavat maata ja paranta-
15 14,1
vat siten maan kasvukuntoa.
Eniten juuristoa ja sadonkorjuutähteitä maahan jää
10 monivuotisten nurmien jälkeen. Monivuotisen palkokas-
5,8 viseosnurmen suuri juurimassa ja runsas juurieritteiden
5 4,2 tuotanto lisäävät kestävien murujen määrää ja maan huo-
koisuutta sekä multavuutta. Ne ovat maata parantavia
100 138 335 sl
kasveja. Viljojen ja palkoviljojen sekä öljykasvien juuris-
1. 2. 3.
kevätvilja kevätvilja kevätvilja, 2 v. to on selvästi pienempi. Ne ovat maan kasvukuntoa lieväs-
oljet oljet nurmi, 3 v. ti kuluttavia. Maata voimakkaasti kuluttavia ovat juuri-
poistettu kynnetty
kasvit, peruna ja useimmat vihannekset. Niukan juuriston
Erviö ja Talvitie 1995 lisäksi maa on pitkään paljaana ja haraukset kiihdyttävät
maan eloperäisen aineen hajoamista. Lisäksi runsas pelto-
liikenne tiivistää maata.
Seuraavassa eri kasvien maahan jättämän juurimassan
ohjeellisia määriä:

Kasvilaji Juurten paino t ka/ha Vaikutus maan kasvukuntoon

monivuotiset nurmet 5,0 – 6,0 maata parantavia
syysvilja 1,5 – 2,5 ennallaan pitäviä
kevätvilja 1,0 – 2,0 lievästi kuluttavia
peruna 0,5 – 1,0 maata kuluttavia

108
 VILJELYKIERROT

Virnoista ruisvirnan juuristo on tiheämpi ja maata murus-

tavampi kuin peltovirnan, joten se sopii erityisesti savi-
Kasvien maanparannusvaikutus
maille, joissa rakenteen parantaminen on tärkeää.
Viljelykasvien ryhmittely maata
Kun eri viljelykasveista muodostetaan viljelykierto, parantaviin ja maata kuluttaviin kasveihin:
niin kierron vaikutusta maan kasvukuntoon on syytä ar-
vioida kokonaisuutena. Seuraavalla sivulla eräiden vilje- Maata parantavia
lykiertojen vaikutusten suhteellisista eroista maan kasvu- apilapitoinen nurmi, viherlannoitus-
kuntoon. kasvustot, marjat, mikäli rivivälissä
on nurmikko
Maata lievästi kuluttavia
3.2.4 VILJELYKIERTO JA TYPPITALOUS viljat, herneet, pavut,
marjat katteessa ilman riviväli-
Viljelykiertoa muodostettaessa kiinnitetään huomiota myös nurmikkoa
eri kasvien typentarpeeseen, kierron ja koko tilan typpi- Maata kuluttavia
huoltoon sekä biologisen typensidonnan riittävyyteen. peruna, juurikasvit, vihannekset,
Tätä voidaan havainnollistaa viljelykierron typpitaseen marjat, mikäli rivivälit pidetään
mulloksella
avulla. Seuraavassa esimerkki viljelykierron typpitaseesta
(kg N/ha).

Viljelykierron typpitaselaskelma kg/ha typpeä

Sadossa Hävikki Poistuma N-sidonta
Täydennystarve
Kasvi kg/ha kg/ha yht kg/ha kg/ha kg/ha

Ohra+ns 54 10 64 0 54
Nurmi 1 135 10 145 160 -15
Nurmi 2 120 10 130 120 10
Nurmi 3 88 10 98 48 50
Kaura 54 10 64 0 64
Herne 96 10 106 95 12
Yht kg 547 60 607 423 175
Kg/ha/v 91 10 101 70 29

Vuotta kohti tässä kierrossa tarvitaan typpitäydennystä keskimäärin 29

kg/ha. (547+60-70=175 kg : 6 v = 29 kg/ha/v).

Kierron ja tilan typpihuollon turvaamiseksi on palkokas-

veille varattava riittävän suuri osuus viljelykierrossa. Nau-
takarjatiloilla nurmipalkokasvien sopiva osuus on yleensä
40–60 % ja lisäksi muilla palkokasveilla voi olla 10–20 %.
Myös muilla tiloilla palkokasvien osuuden tulee olla riit-
tävä, olosuhteista riippuen yleensä 30–50 %.
Kun palkokasveja otetaan mukaan viljelykiertoon, on
kokonaisten kiertojen typpiomavaraisuutta syytä arvioida
kokonaisuutena. Eri viljelykiertojen typpihuollon omava-
raisuutta suhteessa toisiinsa havainnollistetaan oheisten
viljelykiertoesimerkkien avulla.

109
VILJELYKIERROT

ERI KIERTOJEN TYPPIOMAVARAISUUS

Kierron typpiomavaraisuus suuri
Suojavilja+ns – Nurmi1– Nurmi2 – Nurmi3 – Ruis
Suojavilja+ns – Nurmi1– Nurmi2 – Nurmi3 – Ruis – Kevätvilja
Vehnä+ns – Nurmi1– Nurmi2 – Ruis
Suojavilja+ns – Nurmi1– Nurmi2 – Kevätvilja – Kevätvilja
Viherlannnoitus – Ruis – Vehnä
Suojavilja+ns – Nurmi1– Kevätvilja – Kevätvilja – Kevätvilja
Kierron typpiomavaraisuus pieni

3.2.5 KASVIEN VILJELYJÄRJESTYS JA

VÄLIVUODET
Edellä esitetyt näkökohdat eivät vielä riitä käytännön
kasvinvuorottelun suunnitteluun. On tarpeen tietää myös
mitä kasveja on edullista sijoittaa viljelykiertoon ennen
kutakin viljelykasvia. Toisin sanoen missä järjestyksessä
eri kasveja ja miten usein niitä voidaan viljellä.
Viljakasvit ovat enemmän tai vähemmän huonoja
esikasveja itselleen. Sen sijaan nurmet ja palkoviljat ovat
hyviä esikasveja viljoille ja juurikasveille. Juurikasvit
ovat puolestaan hyviä esikasveja viljoille ja viljat hyviä
esikasveja nurmille.
Tarpeellinen välivuosien määrä on kasvista riippuen
normaalisti 1–4 vuotta, monilla kasveilla 3–4 vuotta. Mikäli
maahan on levinnyt hankalia kasvitauteja tai tuholaisia, on
välivuosien määrää lisättävä 6–10 vuoteen, kuten ohessa
esitetään.
Ohra ja vehnä ovat viljoista vaateliaimpia maan ravin-
teisuuden, rakenteen ja rikkakasvien suhteen. Niiden juu-
ristot ovat rukiin ja kauran juuristoja pienempiä. Syys-
vehnä kehittyy keväällä suhteellisen hitaasti ja on ruista
heikompi kilpailija rikkakasveja vastaan. Vehnän hyviä
esikasveja ovat apilanurmet, palkoviljat, peruna/juurikas-
vit, viherrehu ja viherlannoitus sekä ristikukkaiset kasvit.
Viljat ovat melko huonoja esikasveja vehnälle. Ne levittä-
vät kauraa lukuun ottamatta tauteja (esim. tyvitaudit).
Ruis on vaatimaton maaperän ja lannoituksen suhteen.
Se kehittyy keväällä nopeasti ja varjostaa hyvin rikkakas-
veja, mikäli se on talvehtinut hyvin. Hyviä esikasveja ru-
kiille ovat samat kuin vehnällekin.
Kaura on vaatimaton lannoituksen ja maaperän suhteen.
Sillä on kevätviljoista laajin juuristo ja sen ravinteiden otto
ajoittuu viljoista pisimmälle ajalle. Kauralla on maata ter-
vehdyttävä vaikutus, sillä sen juuriston pieneliöstö puh-
distaa maata mm. tyvitaudeista.
Perunan esikasvivaikutus on suuri muille kasveille,

110
 VILJELYKIERROT

erityisesti viljoille. Kevätviljat sopivat hyvin perunan jäl- Eri kasviryhmien sisällä kasveilla on
selviä eroja juuriston laajuudessa
keen viljeltäviksi. Aikaisin nostetun perunan jälkeen voi-
daan Etelä-Suomessa kylvää myös ruista. Peruna menes- Nurmiheinät
Pieni
tyy parhaiten sellaisten kasvien jälkeen, jotka jättävät 1-vuotiset nurmet
maahan runsaasti juurimassaa (lyhytikäiset nurmikasvit, Timotei
Nurminata, Englannin raiheinä
ruis). Peruna on hyvä kilpailija rikkakasveja vastaan hi-
Koiranheinä
taan alkukehityksen ohitettuaan. Harauksilla ja multauk- Ruokonata
silla voidaan perunanviljelyssä rikkakasveja vähentää te- SUURI
hokkaasti. Viljat ym.
Palkoviljat (herne, härkäpapu, virna) ovat maata pa- Pieni
Kevätrypsi
rantavia kasveja. Niiden esikasviarvo on hyvä muille kas- Matalat hernelajikkeet
veille. Palkoviljojen jälkeen kannattaa yleensä kylvää Ohra
viljoja. Palkoviljojen esikasviksi sopivat luontevimmin Vehnä
Kaura
viljat. Korkeat hernelajikkeet, härkäpapu
Apila sopii viljeltäväksi kaikkien muiden kasvien paitsi Kevätruis
apilan ja muiden palkokasvien jälkeen. Apila perustetaan Syysvehnä
Ruisvehnä
yleensä suojaviljaan. Syväjuurisena apilanurmella on suuri Syysruis
maata parantava vaikutus. Apilan juuristo pystyy irrot- Syysrypsi, Syysrapsi
tamaan maaperästä ravinteita tehokkaasti. Apila voi SUURI

tervehdyttää maata osin kauran tapaan. Toisaalta apila ja Nurmipalkokasvit

muut palkokasvit pitävät myös yllä tiettyjä kasvitauteja, Pieni
jotka voivat olla erityisen haitallisia esimerkiksi varasto- 1-vuotiset apilat
Valkoapila
vihannesten viljelyssä. Alsikeapila
Puna-apila
Sirppi- ja sinimailanen
3.2.6 VILJELYKIERTOVAIKUTUS Mesikät
SUURI
Pidemmällä aikavälillä viljelykierron yhteisvaikutus eli
viljelykiertovaikutus ratkaisee sen, mille tasolle maan kas-
vukunto asettuu. Nurmen osuus kierrossa säätelee pitkälti
maan multavuuden kehitystä. Eri kiertojen vaikutusta
maan kasvukuntoon havainnollistetaan ohessa.
Viljelykiertovaikutus vaikuttaa myös siihen, paljonko
maa voi luovuttaa kasveille käyttökelpoisia ravinteita.
Oheisen ruotsalaisen tutkimuksen mukaan seuraavalla
Viljelykierron vaikutus maan kasvukuntoon:
sivulla kasvit saavat 6-vuotisessa viljelykierrossa typpeä
biologisen typensidonnan avulla, esikasvivaikutuksena
edellisen vuoden kasvilta, karjanlannasta sekä osan myös Maan kasvukuntoa parantavia
Suojavilja+ns – Nurmi1 – Nurmi2 – Nurmi3 – Ruis
maaperästä, josta osa on ns. viljelykiertovaikutusta. Mikäli Suojavilja+ns – Nurmi1 – Nurmi2 – Nurmi3 – Ruis –
apilanurmen osuus viljelykierrossa vähenee, vähenee myös Kevätvilja
Vehnä+ns – Nurmi1 – Nurmi2 – Ruis
maan kyky luovuttaa typpeä. Suojavilja+ns – Nurmi1 – Nurmi2 – Kevätvilja –
Oheisen kuvan esimerkkikierrossa ensimmäisen vuo- Kevätvilja
den nurmen biologisen typensidonnan määrä on 225 kg/ Viherlannnoitus – Ruis – Vehnä
Suojavilja+ns – Nurmi1 – Kevätvilja – Kevätvilja –
ha, toisen vuoden nurmen 165 kg/ha ja kolmannen vuoden Kevätvilja
nurmen 50 kg/ha. Suojaviljan typensidonta on 50 kg/ha, Maan kasvukuntoa kuluttavia
joka ei kuitenkaan ehdi tulla suojaviljan hyväksi. Biologi-

111
VILJELYKIERROT

Viljojen suositeltavia Välivuosien määrä viljelykierrossa

esikasveja ovat:
• nurmet Välivuosia kpl Peräkkäin
• palkoviljat Kasvi Normaali Taudin uhka viljely
ilmeinen korkeintaan v
• juurikasvit
• öljykasvit
Viljat 1 2–3 1–2
Herne 3 6 1
Palkoviljojen suositeltavia
Härkäpapu 3 4–5 1
esikasveja ovat:
Peruna 3 4–6 1–2
• viljat
Apilanurmi 3 4–6 2–3
Rypsi, sinappi,
Perunan/juurikasvien
kaalikasvit 3 5–7 1 – (2)
esikasveiksi sopivat:
Sipulit 3 6 – 10 1 – (2)
• lyhytikäiset nurmet
Porkkana 3 5–6 1 – (2)
• viljat
Tilli 3 4–5 1
Avomaan kurkku 3 6 1

nen typensidonta on kierron aikana yhteensä 490 kg/ha eli

kierron aikana vuotta kohti keskimäärin 82 kg/ha.
Nurmi1:en esikasvivaikutus nurmi2:lle on 10 kg/ha ja
nurmi2:n esikasvivaikutus nurmi3:lle 60 kg/ha. Nurmen3:n
esikasvivaikutus ja kiertoon lisätyn lannan typpilannoi-
tusvaikutus ovat syysviljalle yhteensä 85 kg/ha ja seuraa-
valle kevätviljalle 40 kg/ha. Savimaasta vapautuu typpeä
vuosittain 50 kg/ha, josta tässä tapauksessa on viidesosa
eli 10 kg/ha viljelykiertovaikutusta.

ERI KIERTOJEN VAIKUTUS MAAN MULTAVUUTEEN

112
 VILJELYKIERROT

BIOLOGINEN TYPENSIDONTA, ESIKASVIVAIKUTUS JA VILJELYKIERTOVAIKUTUS

VILJELYKIERRON TYPPIHUOLLOSSA

N kg/ha
300

225
N-sidonta
250 490 kg N/ha/kierto
165 Mineralisaatio
200 195 kg N/ha/kierto
Lantaa

150 50

60 85
100
50 Esikasvin
40 vaikutus
10 Viljelykierron
50
vaikutus
Maasta
vapautuu
N1 N2 N3 S.Vilja Vilja Vilja + ns

Granstedt 1993

3.3 VILJELYKIERRON
MUODOSTAMINEN

3.3.1 VILJELYKIERRON SUUNNITTELUSSA

HUOMIOONOTETTAVAA
Viljelykierron järjestämisessä kiinnitetään huomiota tilan/
lohkon luontaisiin viljelyedellytyksiin kuten ilmastoon ja
maalajiin. Lisäksi on huomioitava viljelyyn käytettävä
työmäärä, tarvittavat koneketjut sekä luonnollisesti se,
millä tuotteilla on menekkiä sekä mitä halutaan viljellä ja
kuinka paljon. Tämän lisäksi on tärkeää kiinnittää huomiota
mm. kasvien seuraaviin ominaisuuksiin:

1. Kasvien juuriston määrä sekä laajuus ja syvyys. Syvä- ja laajajuuris-

toisia, apilavaltaisia nurmia tulee kierrossa olla riittävästi mukana.
Sopiva määrä riippuu mm. maan kasvukunnosta.

2. Eri kasvien lannoitustarve, johon vaikuttavat mm.ravinteiden koko-

naistarve, ravinteiden oton ajankohta sekä juurten kyky hyödyntää
maan ravinnevaroja. Palkokasvit ovat typpiomavaraisia ja ne lisää-
vät maahan typpeä. Ne myös käyttävät tehokkaasti maan omia ravin-
nevaroja.

3. Kotoiset lannoitteet tulisi voida jakaa tasaisesti kierron eri vaiheiden

kesken.

4. Viljelykasvin rikkakasveja ehkäisevä vaikutus ja kilpailukyky sekä

mekaaniset säätelymahdollisuudet.

113
VILJELYKIERROT

5. Eri kasvien alttius kasvitaudeille ja tuholaisille. Samaa tai saman hei

mon kasvia tulisi viljellä aikaisintaan vasta kolmen välivuoden
jälkeen. Mikäli tauti tai tuholainen on jo levinnyt lohkolle, tarvitaan
välivuosia enemmän (6–10 v).

6. Kasvien kylvöaika ja kasvurytmi. Kevätkylvöisistä kasveista esim.

vehnä ja kaura on tarpeen kylvää aikaisin, mutta esim. monitahoisen
ohran kylvöä voidaan viivästyttää jopa noin 2–3 viikolla. Lanttu
voidaan istuttaa taimista vasta kesäkuun jälkipuoliskolla. Tällöin
voidaan rikkakasveja torjua mekaanisesti. Syysviljoista ruis kylve-
tään vehnää aikaisemmin. Eri kasvien erilaiset sadonkorjuuajat
tasaavat työhuippuja. Lisäksi aikainen sadonkorjuu on maan raken-
teelle parempi vaihtoehto. Se mahdollistaa myös esim. viherlannoi-
tuksen viljelyn.

7. Seosviljelyä käytetään hyväksi aina, kun se on mahdollista. Käyttö-

kelpoisia seoksia ovat esimerkiksi herne – kaura, härkäpapu – kaura,
virna – kaura, apila – nurmiseokset, viherlannoitusseokset ja rehu-
viljaseokset. Seokset tasapainottavat ravinnetaloutta ja ne myös
vähentävät osaltaan kasvitauteja sekä lisäävät viljelyvarmuutta.

8. Viljelykierron yhteistulosta sekä biologiselta että taloudelliselta

kannalta tulisi käyttää ratkaisujen perustana eikä viljelykierron yk-
sittäisten kasvien tulosta.

9. Monivuotisia kasveja ja muokkaamattomia jaksoja sisällytetään

kiertoon mukaan. Maan tulisi olla kasvuston peittämänä mahdolli-
simman pitkään. Talvisin vähintään 30 %, mieluummin yli 50 %.

10. Kiertoon sisällytetään myös mahdollisuuksia tehokkaaseen mekaa-

niseen rikkakasvien torjuntaan.

Viljelykasvin vaikutus sienijuuren menestymiseen on syytä

myös ottaa huomioon. Sienijuuresta suuresti hyötyvä vil-
jelykasvi sijoitetaan sienijuurta suosivan viljelykasvin jäl-
keen eikä sienijuurta vähentävän kasvin jälkeen.
Ravinteiden huuhtoutumisen riskeihin kierron eri vai-
heissa tulee myös kiinnittää huomiota.

Alueellinen viljelykierron suunnittelu korostuu erityi-

sesti tuholaisten hallintakeinona. Mikäli vaativan kasvin
viljelylohko sijoitetaan riittävän kauas edellisen vuoden
lohkosta, talvehtivat tuholaiset eivät löydä uutta isäntä-
kasvilohkoa (esim. sipuli-, porkkana- ja kaalikärpänen).
Luontaisten vihollisten suosiminen saattaa puolestaan
edellyttää, että viljelykasvi sijoitetaan edellisen vuoden
viljelykasvin välittömään läheisyyteen (esim. rapsikuori-
aisen hallinta rypsinviljelyssä).

114
 VILJELYKIERROT

3.3.2 KASVIN VAIKUTUS Kasvin vaikutus viljelykierrossa

VILJELYKIERROSSA Suojavilja+ns
Eri viljelykasveilla on erilaisia tehtäviä viljelykierrossa. Kevät- ja syysviljan vaihtelu rajoittaa
Vieressä annetaan joitakin esimerkkejä yleisimpien kasvi- kevät- ja syysitoisia rikkakasveja
en vaikutuksista esimerkkiviljelykierrossa.
Nurmi I
Nurmi sitoo biologisesti typpeä, lisää
multavuutta, parantaa rakennetta
3.3.3. VILJELYKASVIEN RYHMITTELY Kasvava nurmi vähentää ravinteiden
SUUNNITTELUSSA huuhtoutumista
Viljelykierron suunnittelua helpottaa, mikäli viljelykasvit
ryhmitellään pääryhmiin käyttäen esimerkiksi sivun oi- Nurmi II
Kahdesti niitettävä nurmi vähentää tiettyjä
keassa alakulmassa olevaa jaottelua (peltoviljely).
juuririkkakasveja ja siemenrikkakasveja
Monipuolinen kasvinvuorotus saadaan, kun viljely-
kiertoon otetaan mukaan kasveja jokaisesta ryhmästä. Sa- Syysvilja
maa tai saman ryhmän kasvia viljellään korkeintaan kaksi Viljelykasvien sekä kevät- ja syyskylvöjen
vuotta peräkkäin. Kierrosta muodostuu näin yleensä 4–8 - vaihtelu vähentää rikkakasveja ja kasvitauteja
vuotinen. Erityisen taudinarkoja kasveja (tai taudinarkoja
Vihantarehu
saman kasviheimon kasveja) viljellään vain kerran viljely-
Mahdollistaa lyhyen kesantojakson
kierron aikana. Sillä on useita nurmen tyyppisiä vaikutuksia
Vihannesviljelyssä viljelykasveja voidaan ryhmitellä
esimerkiksi ravinnetarpeen, kasvisuvun sekä tautien Juurikasvi
ylläpidon että rikkakasvien hallinnan perusteella. Mahdollistaa tehokkaan mekaanisen rikka
kasvien torjunnan haraamalla.
Viljelykierron suunnittelussa markkinointimahdol-
lisuudet, rehuntarve ja lyhyen tähtäimen taloudelliset
näkökohdat sovitetaan yhteen viljelyn kestävyyden ja
maan viljavuuden hoidon kannalta keskeisten biologisten
periaatteiden kanssa.

3.3.4 LUOMUVILJELYEHTOJEN JA
TUKIEHTOJEN RAJOITUKSIA
Luomuviljelyehdoissa sekä tukiehdoissa on joukko vilje-
lykierron suunnittelua rajaavia ehtoja, jotka on tarkistetta-
va vuosittain ja muistettava ottaa suunnittelussa huomi-
oon:

• Viljelykiertosuunnitelmaan on merkittävä kukin kasvi

Viljelykasvien ryhmittely
riittävän täsmällisesti
• Samaa viljalajia, perunaa tai yksivuotisia erikoiskas- 1. Viljat
veja saadaan viljellä enintään 2 vuotta peräkkäin, jonka
2. Palkoviljat/palkokasvipitoinen
jälkeen on viljeltävä vähintään 3 vuotta muita kasveja. viherrehu
• Nurmen ikä saa olla enintään 4 vuotta (tukiehdoissa).
3. Juurikasvit/öljykasvit/kesanto
• Luomuun siirrettävässä nurmessa on oltava kylvettynä
palkokasveja ja nurmen ikä saa olla enintään 2 sato- 4. Nurmikasvit
vuotta.

115
VILJELYKIERROT

Viljelykierron suunnittelun lähtökohtia • Pelkkä nurmikierto on sallittu vain karjatiloilla.

• kokonaisalasta mieluiten 30-50 % • Nurmesta on korjattava sato vuosittain – joko rehuksi
(korkeintaan 20-60 %) apilaseosnurmia tai siemeneksi.
• nurmea viljellään korkeintaan kolme vuotta • Viherlannoitusta saadaan viljellä enintään 2:tena
peräkkäin vuotena peräkkäin – ja sen on oltava merkittynä
• viljelykierrossa tulee olla useita eri tyyppisiä viljelysuunnitelmaan.
kasveja • Kasvinviljelytiloilla siirtymävaiheen jälkeen viljely-
• tasapaino maata parantavien ja maata kierrossa tulee olla vähintään 30 % luomupeltoalasta
kuluttavien kasvien kesken (multavuus, viljaa, öljykasveja, pellavaa, vihanneksia tai marjoja.
rakenne, typensidonta, rikkojen ehkäisy) • Koko peruslohko tulee pääsääntöisesti siirtää kerralla
• vahva apilaseosnurmi voi jättää maahan noin luomuviljelyyn.
7 t ka/ha juurimassaa, peruna noin 1,5 t ka/ha

• apilan juuristo voi olla 1,2–1,5 m syvä,

kevätviljojen 0,6–0,8 m 3.4 VILJELYKIERTOESIMERKKEJÄ
• kasvia ei sijoiteta esikasviksi itselleen
Nautakarjatila
• kiinnitä enemmän huomiota viljelykierron Nautakarjatiloilla tarvitaan runsaasti karkearehua. Apila-
kokonaisvaikutukseen (viljelykiertovaikutuk- pitoisia nurmia on siten runsaasti nautakarja- ja lammasti-
seen) kuin esikasvivaikutuksiin
lojen viljelykierroissa. Karkearehuksi voidaan myös vil-
• jotkut viljat ovat kilpailukykyisempiä jellä yksivuotisia viherrehuseoksia, jotka joko sisältävät
rikkakasveja vastaan kuin toiset
palkokasveja (esim. virnaa, rehuhernettä) tai ovat puhtaita
• tyvi- ja lehtilaikkutauteja, möhöjuurta sekä viljakasvustoja. Näin kierron maanparannusvaikutus ja
pahkahometta voidaan torjua viljelykierrolla
typpihuolto saadaan toimimaan suhteellisen helposti. Kier-
• multavuuden ollessa korkea, vapautuu toon otetaan lisäksi viljoja, jotka käytetään yleensä karjan
maasta runsaasti typpeä ja fosforia kasvien
käyttöön rehuksi. Viljoina voidaan viljellä sekä kauraa että ohraa.
Lisäksi puitavasta viljasta saadaan tarvittavaa kuiviketta
• hyvä viljelykierto vaikuttaa koko kas-
vinviljelyn tuotantomahdollisuuksiin. eläimille. Nautakarjatilojen kiertojen heikkoutena on usein
liiallinen apilan ja ylipäätään palkokasvien osuus, joka
saattaa aiheuttaa kasvitautiongelmia ja heikentää apilan
menestymistä myöhempinä vuosina. Kuivikelanta voi-
daan levittää mulloksille ja virtsa vanhimmille nurmille ja/
tai rehuviljalle. Lietelantaa käytetään yleensä kaikille
mulloksille ja vanhemmille nurmille.

Sikatila
Sikojen päärehukasvi on ohra, jota sikatilan kierrossa on
tarpeen viljellä runsaasti. Sitä viljellään usein kuitenkin
liikaa ja kierrosta tulee näin yksipuolinen. Liiallinen ohran
osuus kierrossa aiheuttaa painetta rikkakasvien ja kasvi-
tautien hallintaan sekä maan rakenteen ylläpitoon. Kier-
toon tulee sisällyttää vähintään yhtenä vuonna viidestä
apilavaltainen nurmi, joka perustetaan suojaviljaan. Li-
säksi yhtenä vuonna viljellään esimerkiksi hernettä tai
härkäpapua kauran kanssa, jotka kumpikin sopivat hyvin
sikojen rehuksi. Kaksivuotinen apilanurmi olisi kuitenkin
yksivuotista parempi. Voidaan käyttää myös apilaseoksia

116
 VILJELYKIERROT

ohran aluskasvina. Runsasta kevätviljan osuutta vähentää,

mikäli kiertoon voidaan sisällyttää yksi syysvilja, esim.
ruis tai ruisvehnä. Sikatiloilla lanta käytetään viljojen
lannoitukseen.
Kanatiloilla viljelykierron muodostamisen periaatteet
ovat samankaltaiset. Ohran tilalla voidaan kuitenkin vil-
jellä runsaammin kauraa.

Viljatila
Karjattomilla viljatiloilla tarvitaan riittävästi typensitoja-
kasveja sekä maata parantavia kasveja viljojen lisäksi.
Kiertoon otetaan savi- ja hiesumailla yleensä kaksivuoti-
nen apilavaltainen nurmi, joka ainakin osittain käytetään
viherlannoitukseen. Seuraavan viljan typensaanti ja kas-
vuedellytykset ovat siten hyvät. Kaksivuotisen nurmen
esikasvivaikutus ulottuu merkittävänä myös toiseen vilja-
vuoteen. Jotta myytäviä viljoja saataisiin kiertoon enem-
män, viljojen väliin sijoitetaan vielä typensitojakasvi, joka
voi olla herne tai härkäpapu tukiviljan kanssa. Myytävinä
viljoina viljellään esimerkiksi syys- ja kevätruista, kevät-
ja syysvehnää, ruisvehnää, kauraa sekä hernettä tai härkä-
papua. Hyväkuntoisilla mailla voidaan myös tyytyä joka
toinen kerta yhteen nurmivuoteen.

Vihannestila
Vihannestilan kierrossa tarvitaan sekä maanparannus- että
typensitojakasveja. Vihannesviljelyssä korostuvat myös
esikasvin rikkakasveja puhdistava vaikutus sekä kasvitau-
tien ja tuholaisten ehkäisy. Esimerkiksi kaalin sadonkorjuu-
jätteet, erityisesti hitaasti hajoavat varret saattavat estää
joidenkin kasvien viljelyn seuraavana vuonna. Vihannes-
viljelyssä palkokasvit saattavat olla monelle vihannekselle
huonoja esikasveja kasvitautien takia. Tämän ja rikkakasvi-
en torjunnan vuoksi esimerkiksi kaksivuotinen apilavaltai-
nen (viherlannoitus)nurmi voidaan rikkoa keskikesällä,
hävittää rikkakasveja tehokkain muokkauksin 2–3 viikon
ajan ja kylvää vielä uusi tulevan vuoden vihannek-selle
sopiva viherlannoituskasvi syksyksi (kerääjäkasviksi esi-
merkiksi vilja). Varhain korjattavien vihannesten jälkeen
kiertoon sisällytetään kerääjäkasvuston viljely. Istutus tai-
mista voi mahdollistaa myös alkukesän käyttämisen joko
viherlannoituksen viljelyyn tai avokesannointiin.
Viljat ja heinäkasvit puhdistavat maata vihannesten
taudeista. Sipulikasvit puhdistavat maata muista kuin
omista taudeistaan.

117
VILJELYKIERROT

ESIMERKKEJÄ VILJELYKIERROISTA ERI OLOSUHTEISSA

NAUTAKARJATILA

A. Etelä-Suomi, savimaa

1. Kaura + ns 2. Apilanurmi 3. Apilanurmi 4. Apilanurmi + 5. Syysvehnä 6. Hernekaura

puolikesanto

B. Etelä- ja Keski-Suomi, kevyt kivennäismaa

1. Kaura + (ns) 2. Apilanurmi 3. Apilanurmi 4. Apilanurmi + 5. Ruis tai kaura 6. Hernekaura

puolikesanto

C. Etelä- ja Keski-Suomi, multamaa

1. Ohra + ns 2. Apilanurmi 3. Apilanurmi 4. (Apilanurmi) 5. Kaura 6. Viherrehu

D. Etelä- ja Keski-Suomi, turvemaa

1. Ohra + (ns) 2. Apilanurmi 3. Apilanurmi 4. (Apilanurmi) 5. Kaura 6. (Kaura)

PERUNAN VILJELYYN PAINOTTUVA TILA

A. Etelä-Suomi, nautakarjaa

1. Kevätvilja + ns 2. Apilanurmi 3. Apilanurmi 4. Vilja 5. Perunat ja vihannekset, kerääjäkasvi

118
 VILJELYKIERROT

SIKA/KANATILAT

Etelä- ja Keski-Suomi

1. Kevätvilja + ns 2. Apilanurmi 3. Apilanurmi 4. Syysvilja 5. Ohra tai kaura + 6.Hernekaura

-rehuksi tai -rehuksi, myyntiin aluskasvi
myyntiin tai viherlannoitukseen

1.Ohra + ns 2. Apilanurmi 3. Ohra 4.Ohra + kaura + 5. Herne

aluskasvi

KARJATTOMAT VILJATILAT, kivennäismaat

A. Etelä- ja Keski-Suomi, hyvät olosuhteet

1. Kevätvehnä + ns 2. Apilanurmi 3. Viherlannoitus 4. Syysvehnä 5. Herne

B. Etelä-Suomi

1. Viherlannoitus 2. Syysvilja 3. Herne 4. Kevätvilja +ns

C. Etelä- ja Keski-Suomi

1. Viherlannoitus 2. Syysvilja 3. Kevätvilja + ns

D. Etelä-Suomi, hyvät olosuhteet

1.Viherlannoitus 2. Syysvehnä tai 3. Herne 4. Kevätvehnä 5. Härkäpapu 6. Kevätvehnä + ns

ruis (+aluskasvi) + aluskasvi

119
VILJELYKIERROT

VIHANNESVILJELYTILAT

1. (Apilanurmi) 2. Viherlannoitus 3. Kaalit, purjo, 4. Sipuli, lanttu 5. Porkkana, peruna, 6. (Vilja + ns)
selleri -keskinkertainen punajuuri -niukka lannoi-
-runsas lannoitus- lannoitustarve -niukka lannoitus- tustarve -
tarve tarve - ei lann. ei lannoiteta
B

1. Kaura + ns 2. Apilanurmi 4. Purjo 5. Porkkana 6. Pikakesanto 7. Sipuli

3. Apilanurmi +viherlannoitus

1. Pikakesanto + 2. Apilanurmi 3. Apilanurmi, 4. Vihannekset 5. Pikakesanto + 6. Vihannekset

nurmen pikakesanto viherlannoitus
perustaminen kerääjäksi

MANSIKANVILJELY

1. Kesanto + 2. Mansikka 3. Mansikka 4. Mansikka 5. Mansikka 6. (Peruna tai

mansikan vihannekset)
istutus

7.Vilja + ns 8. Apilanurmi 9. Vihannekset

120
 VILJELYKIERROT

3.5 SIIRTYMÄVAIHEEN KASVIT

Siirryttäessä tavanomaisesta viljelystä luonnonmukaiseen

viljelyyn kannattaa viljelykierto aloittaa harkiten. Siirty-
mävaiheessa ja myöhemminkin ainakin savi- ja hiesu-
mailla on hyvä käyttää kaksi vuotta peräkkäin maata
parantavien kasvien viljelyyn. Sopivia siirtymävaiheen
kasveja ovat 1–3-vuotiset apilavaltaiset nurmet tai 1–2- VILJELYKIERTO ON KEINO
vuotiset viherlannoitusseokset. Jos maa on rikkakasvien SÄÄDELLÄ
vaivaama, se kesannoidaan ensimmäisenä kesänä. Viher- PELTOEKOSYSTEEMISSÄ
lannoitusseos voidaan kylvää tällöin vasta heinäkuun lo-
pulla. • aurinkoenergian virtaa
Tilan pelloille suunnitellaan lohkojako. Varsinainen • ravinteiden kiertoa
viljelykiertosuunnitelma laaditaan lomakkeelle. Sen laa-
dinnan yhteydessä suunnitellaan jokaisen lohkon luomu- • monimuotoisuutta
viljelyyn siirtyminen. Esimerkki viljelykiertosuunnitel- • vakautta
masta on luvussa 10.2.

Kasvinvuorottelun perusperiaatteita

• Tasapainon luominen viljavuutta parantavien

ja sitä kuluttavien kasvien kesken.
• Syvä- ja matalajuuristen kasvien vuorottelu.
• Runsaasti ja vähän juurimassaa tuottavien kas-
vien vuorottelu.
• Typpeä sitovien ja typpeä kuluttavien kasvien
vuorottelu.
• Rikkakasveille arkojen kasvien sijoittaminen
rikkakasveja vähentävien kasvien jälkeen.
• Tauti- ja tuholaisaroille kasveille jätetään riittä-
vän pitkä väli.
• Kylvö- ja korjuuajoiltaan erilaisten kasvien
vuorottelu.
• Viherlannoitusta ja aluskasveja käytetään maan
suojaamiseksi, huuhtoutumisen vähentämiseksi
ja typen hankkimiseksi.
• Seosviljelyä käytetään aina, kun se on mahdol-
lista ja järkevää.
• Varhaisperunan ja varhaisvihannesten ym.
jälkeen käytetään kerääjäkasveja.
• Talvehtivia kasveja kasvupeitteisyyden
lisäämiseksi.

121
VILJELYKIERROT

KIRJALLISUUTTA

Ahnström, J. 2001. Biologisk mångfald – livlina eller presentsnöre? Ekologiskt lantbruk. Sammanfattningar av föredrag och
postrar, Ultuna. CUL. SLU. Ss. 59-60.
Alakukku, L. 1995. Syväjuuriset kasvit osa maan hoitoa. Koetoiminta ja käytäntö 52, 23.5.1995: 21.
Alakukku, L. 2000. Kasvi muokkaa maan rakennetta. Koetoiminta ja käytäntö 57, 7. p. 4.
Bachinger, J. and Zander, P. 2000. Modelling crop rotation for organic farms. Proceedings 13 th IFOAM Scientific Conference.
Basel. P. 144.
Båth, B. 1999. Växtföljden och odlingssystemet vid ekologisk odling av frilandsgrönsaker. En litteraturstudie. Jordbruksverket.
Jordbruksinformation 20. 40 s.
Eltun, R. & Bjerke, O. 2000. Yields and pre-crop effects of pulse crops in organic crop rotations. Proceedings 13 th IFOAM
Scientific Conference. Basel. Pp. 64-67.
Erviö, R. ja Talvitie, H. 1995. Viljelymaan humuspitoisuuden muuttuminen ja siihen vaikuttaminen. Maatalouden tutkimus-
keskus. Tiedote 11/95. Jokioinen. 18 s + liitteitä 7 s.
Granstedt, A. 1990. Fallstudier av kväveförsörjning i alternativ odling. Alternativ Odling: 4. SLU. Uppsala. 271 s.
Granstedt, Artur. 1991. Gödselverkan, förfrukteffekt och växtföljdseffekt av stallgödsel, gröngödsel och vallodling i ekologiskt
lantbruk. Alternativodlingsbrevet nro 33-34, SS 18-22.
Granstedt, A. 1993. Gröngödsling och kvävemineralisering - risker och möjligheter. Alternativodlingsbrevet nro 51. Pp. 8-15.
Granstedt, A. 1993. The mobilization and immobilization of soil nitrogen after green-manure crops at three locations in Sweden.
Soil management in sustainable agriculture. Proceedings of the third international conference on sustainable
agriculture Wye College, University of London,1993. Pp. 265-275.
Granstedt, A. 1996. Nurmikasvit luomuviljelyn typpihuollossa. Omavarainen maatalous vol. 15 nro 6, ss 29-31.
Granstedt, A. 1996. Nurmikasvit luomuviljelyn typpihuollossa, osa II. Omavarainen maatalous vol. 15 nro 7, ss. 24-25.
Granstedt, A. & L-Baeckström, G. 2000. Studies of the preceding crop effect of ley in ecological agriculture. American Journal
of Alternative Agriculture. Vol 15, Nr 2. ss. 68-78.
Helenius, J. 1996. Avain kasvitauti- ja tuholaisongelmien ekologiseen hallintaan: Alueellinen viljelykierto. Omavarainen
maatalous nro 3. ss. 6-7.
Helenius, J. 1997. Spatial scales in ecological pest management (EPM): Importance of regional crop rotations. Biological
Agriculture & Horticulture, 15(1-4), 163-170.
Helenius, J. 1999. Kasvituotannon ja biologisen monimuotoisuuden positiivinen vuorosuhde. Lehmiä ja lintuja. Luonnon
monimuotoisuuden hoito maataloudessa. Sykesarja C3. Toim. Juha Hiedanpää. Satakunnan ymp.kesk. ss. 23-30.
Kahiluoto, H. ja Vestberg, M. 1999. Impact of cropping system on mycorrhiza. In: Designing and testing crop rotations for
organic farming. Eds. JE Olesen, R. Eltun, MJ Gooding, ES Jensen ja U Köpke. DARCOF Report no 1. Pp. 305-310.
Kangasmäki, T. 1989. Nurmipalkokasvien esikasviarvo. Koetoiminta ja Käytäntö 18.4.1989.
Koponen, H. & Valkonen, J. 1996. Porkkanan pahkahome torjutaan oikealla viljelykierrolla. Omavarainen maatalous vol. 15
nro 3, ss. 4-5.
Källander, I. 1993. Luonnonmukainen maanviljely. Kirjayhtymä. Jyväskylä. 536 s.
Känkänen, H., Turtola, E. 1998. Typpihuuhtoutumat kuriin aluskasvilla. K&K 58, 3: 4.
Landström, S. & Magnusson, M. 1997. Fodervicker + havre som förfrukt till potatis. Forskningsnytt nr 4. ss. 8-9.
Laitinen, P. 1994. Allelopatia. Kasvien ja muiden eliöiden biokemiallinen vuorovaikutus. Kirjallisuustutkimus. Maatalouden
tutkimuskeskus. Jokioinen. 58 s.
Louna. S. ja Kyttä, H. 2000. Viljelykierto. Luonnonmukaisen vihannesviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun
tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli. 8 s.
Nykänen, A. 1996. Partalan viljatilan viljelykierto. Omavarainen maatalous 15, 2: 5.
Niskanen, M., Vuorinen, M. 2001. Viherlannoitus ja oikea esikasvi takaavat luomurukiin sadon. K&K 58, 3: 3.
Nykänen, A. Granstedt, A. Laine, A. and Kunttu, S. 2001. Yields and Clover Contents of Leys of Different Ages in Organic
Farming in Finland Biological Agriculture & Horticulture, 2001, 18(1), 55-66
Olesen, J. E. 2000. Crop rotation for grain production. Proceedings 13 th IFOAM Scientific Conference. Basel. P. 145.
Rämert, B. 1996. Intercropping as a strategy for reducing damage to carrots caused by the carrot fly, Psila rosae (F). Biological
Agriculture & Horticulture, 13(4), 359-369.
Schmidt, H. ym. 1999. Legume Breaks in Stockless Organic Farming Rotations: Nitrogen Accumulation and Influence on the
Following Crops. Biological Agriculture and Horticulture. Vol. 17. No 2. ss. 159-170.
Seuri, P. 2000. Kasvinvuorotus ja viljelykierrot. Luonnonmukaisen marjanviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun
tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli. 4 s.
Thorup-Kristensen, K. 2001. Are differences in root growth of nitrogen catch crops important for their ability to reduce soil
nitrate-N content, and how can this be measured? Plant and Soil 230: 185-195.
Teittinen, P. 1965. Puna-apilan esikasviarvosta. Acta Agr. Fenn. 107: 175-190.
Teittinen, P. 1978. Herneen arvo kasvintuotannon osana. Palkokasvipäivä 4.10.1978. HY Kasv.vilj.lait.julk. 3
Teittinen, P. 1979. Ruis elvytettävänä. Käytännön Maamies 7/1979.
Torstensson, G. 1998. Nitrogen Delivery and Utilization by Subsequent Crops after Incorporation of Leys with Different Plant
Composition. Biological Agriculture and Horticulture. Vol. 16. No 2. ss. 129-143.
Varis, E. 1986. Kasvinvuorotus maan kasvukunnon ylläpitäjänä. Kylvösiemen 2/1986: 34-36.
Varis, E., Horstia, E ja Iivonen, L. 1983. Palkokasvit viljelykierrossa ja seoksissa. Biologisen typensidonnan ja ravinnetypen
hyväksikäytön raportti. Julkaisu 6. Sitra. Helsinki. 130 s.
Wolfe, M., 2000. Clover:cereal bi-cropping for organic farms. Proceedings 13 th IFOAM Scientific Conference.

122
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4. RAVINNEKIERROT JA RAVINNE-
HUOLTO LUONNONMUKAISESSA
VILJELYSSÄ
4.1 RAVINTEET
Kasvit tarvitsevat ravinteita sekä solukoiden rakennusai-
Ravinnehuollon perusteita
neiksi että elintoimintojen ylläpitoon. Pääosa solukoitten
rakennusaineista on hiiltä ja happea sekä vetyä, joita • Ravinteiden kierrätyksen ohjaaminen

kasvit saavat ilmasta hiilidioksidina ja maasta vetenä. • Energiavirran ohjaaminen

Valkuaisaineiden rakennusainetta typpeä ja muita kiven- • Monimuotoisuuden hoito

näisravinteita kasvit ottavat luonnossa maasta pääosin • Hajottajien hyväksikäyttö

pieneliöstön välityksellä. • Vakauden tukeminen

Kasvien ravinteiden otto tapahtuu maanesteestä neste-

virtauksen ja ioninvaihdon avulla. Kasvit voivat ravintei-
den otossa hyödyntää myös niukkaliukoisia ravinnelähteitä
aktiivisen oton sekä epäsuoraan pieneliötoiminnan avulla.
Pieneliöstö ottaa lisäksi ravinteita myös talteen pienentäen
niiden hävikkejä ja palauttaa niitä takaisin kiertoon.
Pieneliöstön toiminnassa voidaan erottaa viisi tapaa,
jotka turvaavat kasvien ravinteiden saantia.
1) Kuolleeseen eloperäiseen ainekseen sitoutuneet ravin-
teet tulevat kasveille käyttökelpoiseen muotoon hajot-
KASVIEN LUONNONMUKAINEN
tajien työn tuloksena. Vaikutus on melko nopea.
RAVINTEIDEN SAANTI
2) Maan eloperäiseen ainekseen varastoituneet ravinteet
tulevat kasvien käyttöön mobilisoitumisen (vapau-
tumisen) kautta. Vaikutus on hidas ja pitkäaikainen.
3) Maaperän kivennäisaineista ravinteet tulevat kasveille
käyttökelpoiseen muotoon vapautumisen kautta. Vai- Ilmakehästä
biologisen
kutus voi olla melko nopea – hyvin hidas. typensidonnan
4) Ilmakehän typpi tulee kasveille käyttökelpoiseen muo- avulla
toon biologisen typensidonnan avulla. Vaikutus on
melko nopea.
5) Pieneliöstö ottaa liukoisia ravinteita talteen ja pa-
Eloperäisen
lauttaa niitä kasvien käyttöön. aineen
Luonnonmukaisessa viljelyssä kasvien ravinteiden saanti hajotuksesta

turvataan näitä luonnollisia tapahtumia (ekosysteemipal-

veluita) hyväksikäyttäen, tehostaen ja ohjaten. Tarvittava Hitaasti
hajoavasta eloperäi-
lannoitus hoidetaan luonnon toimintatapoja seuraten käyt- sestä aineesta Maamineraaleista
tämällä pääasiassa paikallisia, luomutuotantoehtojen mu- vapautumisen
kaan tilalla tuotettuja eloperäisiä lannoiteaineita, jotka avulla

123
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

sisältävät ravintoa maaperän hajottajaeliöstölle ja vilkas-

Kasvinravinteet tuttavat siten maan pieneliötoimintaa. Kivennäislannoi-
• Pääravinteet : tuksessa voidaan käyttää tarvittaessa luonnosta saatavia
C, O, H, N, P, K lannoiteaineita, joita ei ole kemiallisesti väkevöity tai
• Sivuravinteet: muutettu helppoliukoisemmiksi (kivijauheita).
S, Ca, Mg
• Hivenravinteet:
B, Cu, Zn, Mn, Fe, Cl, Mo
4.1.1 LANNOITUKSEN TEHTÄVIÄ JA
VAIKUTUKSIA
• Hyödyllisiä alkuaineita:
Na, Si, Co, Va Lannoituksen tehtävänä luonnonmukaisessa viljelyssä
on maan ravinnevarastojen täydentäminen ja kasvien ta-
sapainoinen ravitseminen ensisijaisesti pieneliötoimin-
nan välityksellä. Lannoituksen tehtävänä on myös edis-
Eloperäinen lannoitus tää sitä monimutkaista aineenvaihduntaa, jota tapahtuu
• Lisää maan eloperäisen aineen määrää – kasvin juurien, maan pieneliöstön ja maan eloperäisen
erityisesti helpommin hajoavaa osaa sekä kivennäisaineksen välillä. Sen tulee myös edistää
• Parantaa maan vedenläpäisykykyä hyödyllistä pieneliötoimintaa ja maan murustumista
• Parantaa maan veden varastointikykyä sekä hitaasti hajoavan eloperäisen aineksen ylläpitoa ja
• Tasoittaa veden jakaumaa maassa lisäystä maassa. Lannoituksen järjestämisessä kiinnite-
• Tasoittaa ravinteiden jakaumaa syvyys- tään huomiota myös uusiutumattomien luonnonvarojen
suunnassa säästämiseen ja ympäristön saastumisen välttämiseen.
• Tasoittaa ravinteiden saantia Eloperäiset lannoitteet toimivat maan hajottajaeliös-
• Pienentää vuosittaisia satovaihteluita tön ravinnon ja energian lähteenä. Maassa lahottaja-
eliöstön suorittama eloperäisen aineen hajotus on tärkeä
osa kasvi-maa-systeemin luonnollista kiertoa. Hyvä
”ruoansulatus” mahdollistaa tehokkaan ja monipuolisen
rakennustoiminnan.
Eloperäisten lannoitteiden satoa lisäävä vaikutus pe-
rustuu pääasiassa kolmeen vaikutustapaan; 1) ne toimi-
vat kasvien ravinteiden lähteinä, 2) parantavat maan fy-
Eloperäiset lannoitteet
• toimivat kasvien ravinteiden lähteenä
sikaalisia ja kemiallisia viljelyominaisuuksia sekä 3) vil-
• parantavat maan fysikaalisia ja kemiallisia kastuttavat maan pieneliötoimintaa ja tervehdyttävät
viljelyominaisuuksia
• vilkastuttavat maan pieneliötoimintaa ja maata.
tervehdyttävät maata Eloperäisen lannoituksen vaikutus on riippuvainen
• uusiutuvia ja kierrätettäviä
eloperäisen aineen laadusta, maaperän ominaisuuksista,
pieneliötoiminnasta sekä säästä ja viljelytoimenpiteistä.
Hidasliukoisella eloperäisellä lannoituksella kasvi-maa-
systeemi voi myös itse paremmin säädellä ravinteiden
ottoa.
Kasvien ravinteiden saanti turvataan luonnonmu-
kaisessa viljelyssä käyttäen eri ravinnelähteitä sopivas-
ti yhdistelemällä. Kasvit voivat saada ravinteita mm.
seuraavassa käsiteltävistä lähteistä.

124
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4.1.2 RAVINNEKIERTO JA
RAVINNETASEITA
Maassamme on käytetty elintarviketuotantoon vuosittain PÄÄRAVINTEIDEN MYYNTIMÄÄRÄT
väkilannoitteissa typpeä noin 220 000–165 000 t, fosfo- Suomi 1947–2001, liukuva 5-v. keskiarvo
120
ria 60 000–20 000 t ja kaliumia 110 000–60 000 t. Suu-
100
rimpia määriä käytettiin 1980-luvulla ja pienimpiä 2000-
TYPPI
luvun alussa. Myyntimäärät ovat vähentyneet 1990-lu- 80

Ravinteita kg/ha
vun kuluessa. 60
KALIUM
Maatiloilta myyntituotteiden mukana poistuva ravin-
40
nemäärä on nykyisin yleensä huomattavasti lannoitteis-
FOSFORI
sa ja rehuissa maatalouteen ostettuja ravinnemääriä pie- 20

nempi. Vuosikymmenien kuluessa ostoravinteiden käy- 0

1947 1957 1967 1977 1987 1997
tön lisäännyttyä maatalouden ravinnekierto on muuttu-
Maataloustilastollinen vuosikirja 2001
nut avoimemmaksi aina 1990-luvun alkuun asti. On alet- “HY Mli Rajala 2002

tu käyttää suorempaa tuotantotapaa.

Fosforia ostettiin maatalouteen jo 1950-luvulla
enemmän kuin nykyisin. Suurimmillaan fosforin ostot
olivat 1970- ja 1980-luvuilla. Fosforin ostot ovat pienen-
tyneet noin 65 % eli kolmannekseen huippuvuosien
määristä (30 -> 10 kg/ha).
Typen ostot olivat vähäisiä 1950-luvulla ja 1960-lu-
vun alussa. Ostot lisääntyivät jyrkästi 1960-luvun lopul-
ta lähtien aina 1990-luvun alkuun asti. 1990-luvulla ty-
pen ostot ovat vähentyneet noin viidenneksen (102 -> 82
kg/ha). Kaliumin ostot saavuttivat 1960-luvun loppu-
vuosina tason, joka se on nykyisin. Korkeimmillaan ka-
liumin ostot olivat 1980-luvun loppupuolella. Kaliumin
ostot ovat pienentyneet noin 40 % huippuvuosien mää-
ristä (57 -> 32 kg/ha).
Väkilannoitteissa maatalouteen ostetuista ravinteista
elintarvikkeissa myydään keskimäärin noin 25–30 %.
Tuotantosuunnittainen ja tilakohtainen vaihtelu on huo-
mattavan suurta. Kasvinviljelytiloilla ravinteiden hyöty-
suhteet ovat yleensä noin 50–80 % ja karjatiloilla noin
10–30 %. Voidaan todeta, että ravinnekierto maatalou-
dessa on nykyisin edelleenkin melko avoin.
Koska ravinteita ostetaan joka vuosi maatalouteen
keskimäärin 3–4 kertaa enemmän kuin tuotteiden muka-
na viedään maataloudesta pois, muodostuvat koko systee-
min hävikit tämän takia huomattaviksi. Maatalous on ny-
kyisin merkittävin fosforin ja typen päästöjen aiheuttaja.
Maataloudesta vesistöihin kulkeutuu typpeä noin 39
500 t/v eli noin 16 kg/ha ja fosforia 2 600 t/v eli 1 kg/ha.
Maatalouden osuus kokonaiskuormituksesta on typen
osalta 49 % ja fosforin osalta 60 %. Tavoitteena on vä-
125
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

hentää maatalouden vesistöjen typpikuormitusta noin 50

prosentilla ja fosforikuormitusta noin 50 prosentilla vuo-
teen 2005 mennessä. Viljelyn kehittämisen haaste on
saavuttaa asetetut tavoitteet fosfori- ja typpipäästöjen
vähentämisestä.
1990-luvulla ravinteiden ostot maatalouteen ovat pie-
nentyneet typen osalta noin 20 % (102 -> 82 kg/ha), fosfo-
rin noin 65 % (30 -> 10 kg/ha) ja kaliumin noin 45 % (57
-> 32 kg/ha).
Maatalouden ravinneylijäämä on pienentynyt vastaa-
vasti. Syynä on mm. tarkentunut lannoitussuunnittelu ja
lannoituskäytäntö sekä maiden parantunut ravinteisuus ja
siten pienentynyt lannoitustarve.
Maatilalta ravinteita poistuu myytävissä viljelytuot-
teissa kuten viljoissa, juureksissa, vihanneksissa ja mar-
joissa sekä sadon sivutuotteissa, kuten oljissa ja naateis-
sa sekä kauppakunnostusjätteissä. Kotieläintuotannosta
ravinteita poistuu myytävässä maidossa, lihassa, kanan-
munissa sekä myytävissä eläimissä. Lisäksi ravinteita
poistuu maatilan kierrosta huuhtoutumalla, haihtumalla
sekä pidättymällä maaperään.
Vastaavasti ravinteita voi tulla maatiloille ostettavissa
lannoitteissa (väkilannoitteet, ostettava karjanlanta, täy-
dennyslannoitteet) sekä ostettavissa rehuissa ja ostoeläi-
missä. Typpeä voi maatiloille tulla myös biologisessa
typensidonnassa. Myös laskeumassa tulee ravinteita maa-
tilalle.
Maatilan ravinnetase on porttitase- eli kauppataselas-
kelma. Siinä tarkastellaan tilan ravinteiden ostojen ja
myyntien erotusta. Se kertoo tilan ravinneyli- tai alijää-
män suuruuden. Ravinnetase voi olla ylijäämäinen, jolloin
tilalle tulee enemmän ravinteita kuin tilan tuotteissa pois-
tuu. Tase voi olla myös alijäämäinen, jolloin ravinteita
poistuu tuotteissa enemmän kuin tilalle tulee. Ravinnevir-
ta tilalle ja ravinteiden poistuma tilalta voivat olla myös
yhtä suuria, jolloin niiden erotus on nolla ja ravinnetase
tasapainoinen. Porttitase soveltuu erityisesti karjatiloille
koko tilan ravinneliikenteen seurannan ja suunnittelun
apuvälineeksi.
Kasvinviljelyn ravinnetase on peltotaselaskelma. Siinä
tarkastellaan pellolle lannoitteissa annettujen ja pelloilta
sadoissa korjattujen ravinteiden erotusta. Peltotase kertoo
lannoituksen tarkoituksenmukaisuudesta ja tilan kasvinvil-
jelyn ravinnetalouden toimivuudesta. Laskenta voidaan
tehdä lohkoittain, viljelykierroittain ja tilan koko kasvinvil-
jelyä koskevana. Peltotase voidaan laskea joko pellon lai-
126
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

dalla (=pellon laitatase eli ravinneliikennetase) tai pellon TYPEN, FOSFORIN JA KALIUMIN PORTTITASEET
REETAN MAITOTILALLA TAVANOMAISESSA,
pinnalla (pellon pintatase eli maaperätase eli maatase). SIIRTYMÄVAIHEESSA JA LUOMUVILJELYSSÄ
Kotieläintuotannon ravinnetase on karjantase. Kar-
1989 1991 1993
jantaselaskelmassa lasketaan rehuissa ja eläimissä karjaan
Tav.om. Sv Luomu
tulleiden panosten ja karjasta saatujen tuotosten sisältämi-
en ravinteiden erotus. Karjantase kertoo rehuista lantaan N-osto 107 52 31
N-myynti -22 -23 -20
kulkeutuvien ravinteiden kokonaismäärän. Se ilmaisee N-tase 85 29 11
rehujen ravinteiden hyväksikäytön karjataloudessa. P-osto 27 31 8
P-myynti -4 -4 -3
Esimerkki. Reetan tilan ravinnetasetta seurattiin, kun tila siirtyi tavan- P-tase 23 27 5
omaisesta viljelystä luomuviljelyyn ja luomumaidon tuotantoon. Tilalla K-osto 57 106 73
eläintiheys oli 0,8 ey/ha. Typen porttitase oli ennen luomuviljelyyn
K-myynti -6 -7 -5
siirtymistä noin 80 kg/ha ylijäämäinen. Ylijäämä pieneni luomuviljelys-
K-tase 51 99 68
sä noin 10:een kg/ha. Fosforitase oli ennen siirtymistä noin 20–25 kg/ha
ylijäämäinen, siirtymävaiheessa ostettiin apatiittia ja ylijäämä oli noin Väisänen 1996

30 kg/ha. Luomuviljelyssä fosforitaseen ylijäämä oli noin 5 kg/ha. Tav.om. = Tavanomainen

Kaliumtase oli ennen siirtymistä noin 50 kg/ha ylijäämäinen, siirtymä- Sv = Siirtymävaihe
vaiheessa ostettiin biotiittia, jolloin ylijäämä oli noin 80–125 kg/ha. Luomu = Luonnonmukainen viljely
Luomuviljelyssä rehuissa ostettiin enemmän kaliumia kuin tuotteissa
myytiin, joten kaliumtase oli hieman ylijääämäinen ilman biotiitin
ostoakin. Ravinne-huuhtoutumia ja muita hävikkejä ei erikseen tarkas-
teltu. (Väisänen 1996).

Pohjois-Ruotsissa Öjebyn tutkimusasemalla on kahden 6-vuotisen mai- RAVINNETASE ÖJEBYN KOKEESSA

totilan viljelykierron ajan seurattu kasvinviljelyn ravinnetaseita (pelto-
tase) luomuviljelyssä ja tavanomaisessa viljelyssä. Typpitase oli luomu-
viljelyssä suunnilleen tasapainossa. Biologinen typensidonta kattoi ty-
pen poistuman. Tavanomaisessa viljelyssä typen ylijäämä oli noin 75 kg/
ha. Tilanne pysyi suunnilleen samanlaisena koko tutkimuksen ajan.
Fosforitase oli luomuviljelyssä lähellä tasapainoa ollen 2–3 kg/ha ylijää-
mäinen. Tavanomaisessa viljelyssä fosforitase oli kokeen alku-puolella
18 kg/ha ja loppupuolella 8 kg/ha alijäämäinen. Tavan-omaisessa vilje-
lyssä kaliumtase oli 18–12 kg/ha ylijäämäinen. Toisella koejaksolla
tavanomaisessa viljelyssä P- ja K-lannoitusta pienennettiin. Alijäämäi-
nen kaliumtase todettiin kestäväksi, koska maamineraaleista kaliumia
voi vapautua vuodessa noin 15–30 kg/ha. Maalaji oli savesta sisältävää
hienoa hietaa. (Jansson 2001).

Luomun vahvuuksia ravinnekierron ja ympäristön

kannalta
– Kasvinviljelyn ja kotieläintuotannon yhdistäminen. Pai-
kallinen ravinnekierto tehostuu – tilatasolla ja/tai tilayh-
teistyötasolla.
– Alhaisempi eläintiheys. Suurempi omavaraisuusaste
merkitsee myös sitä, että eläintiheys on pienempi. Luo-
mutiloilla eläinten määrä on yleensä paremmin tasapai-
notettu rehuntuotantoalaan. Näin lannan määrä ja kasvi-
en ravinteiden otto vastaavat paremmin toisiaan.
– Nurmien keskimäärin suurempi osuus kierrossa. Nurmet
käyttävät ravinteita tehokkaasti. Monivuotisista seos-
nurmista ravinteiden huuhtoutuminen jää vähäiseksi. Ne
myös parantavat maan kasvukuntoa.
– Palkokasvien suurempi osuus ja lannan tarkka hyödyn-
täminen. Biologisella typensidonnalla hankitaan tarvit-
tavaa täydennystyppeä ja lannan tarkalla hyödyntämi-
sellä turvataan muiden ravinteiden tarve. 127
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Luomun haasteita ravinnekierron ja ympäristön kan-

nalta
– Vaikeus säädellä eloperäisten lannoitteiden typen va-
pautumista. Käytettäessä biologista typensidontaa ja
eloperäisiä lannoitteita on vaikeampi annostella ravin-
teet tarkasti kasvien tarpeiden mukaan. Tuloksena voi
olla heikko kasvu, pieni sato ja suurempi riski ravinne-
hävikkeihin. Viljelykierron kokoonpanoa ja viljelytek-
niikniikkaa kierron aikana on tämän takia tarpeen ke-
hittää, jotta saataisiin optimaalinen sato ja sadon laatu.
Ravinteiden vapautumista voidaan säädellä mm. maan
muokkaustoimilla. Sadonkorjuun jälkeen kerääjäkas-
vien avulla voidaan maassa olevat liukoiset ravinteet
ottaa talteen.
Viherlannoituskasvustossa voi olla suuria määriä typ-
peä. Mikäli niitto tapahtuu epäedulliseen aikaan, voi
ammoniakin haihtuminen muodostua suureksi. Kyn-
nön jälkeen typpeä voi vapautua maahan suuria mää-
riä liukoiseen muotoon ja huuhtoutumisriski kasvaa.
Viljelykiertoa ja viljelytekniikkaa on tarpeen kehittää
ravinteiden säilyttämiseksi kierrossa.
– Ravinteiden jatkuva alijäämä johtaa maan ravinnevaro-
jen vähenemiseen. Olisi tunnettava tarkemmin erilaisten
maiden ominaisuudet; paljonko eri ravinteita voi vapau-
tua maasta? Miten erilainen kasvivalikoima ym. vaikut-
tavat asiaan? Siirryttäessä luomuviljelyyn on tarpeen
ottaa huomioon kunkin kasvupaikan erityisominaisuu-
det; edellytykset ja rajoitukset. Maa, jossa on runsaat
ravinnereservit ja aikaisemmin nurmikierrossa olleet
maat, ovat sopivimpia luomuviljelyyn.

Ravinteiden hyväksikäyttö muodostuu

hyväksi tai huonoksi:
Hyvä tase Huono tase
Lannoitus Niukka/Tarpeenmukainen Runsas/Yli tarpeen
Sato Runsas Niukka
Maan kasvukunto Hyvä Huono
Kasvukauden sää Suotuisa Epäedullinen
Viljelykierto Monipuolinen/tasapainoinen Yksipuolinen
Tuotantosuunta Pääosin kasvinviljely- Pääosin kotieläin-
tuotteita tuotteita
Eläinmäärä hehtaaria kohti Kohtuullinen eläintiheys Suuri eläintiheys
Lannan hyväksikäyttö Tarkkaa Heikkoa

Ravinteiden hyväksikäyttö tilalla on riippuvainen tuo-

tantosuunnasta ja kasvinviljelyssä mm. viljelykierrosta.
Ravinnehävikkien pienentäminen pellolla ja lannan
käytössä kuuluvat maatalouden keskeisiin haasteisiin.
128
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Luonnonmukaiseen viljelyyn siirryttäessä ravinteiden

kierrätyksen tehostaminen koko systeemissä on tärkeäs-
sä asemassa tilan lannoituksen järjestämisessä.

RAVINNEKIERTO -MAATALOUS – TAAJAMAT

Maatalouteen hankituista ravinteista maataloudesta pois-
tuu noin 20–30 %, josta ihmisravinnoksi käytetään noin
viidennestä pienempi osuus. Suurin osa elintarvikkeissa
poistuneista ravinteista päätyy lopulta erilaisina jätteinä
maatalouden ulkopuolelle. Haasteena onkin ravinnekier-
ron saaminen suljetummaksi.
Oheisessa kuvassa on esitetty maatalouden ravinne-
kierto (typpi–fosfori–kalium) Etelä-Savon elintarviketalo-
udessa vuonna 1992/93. Ravinteita ostettiin maatalouteen
maakunnan ulkopuolelta väkilannoitteissa (N–P–K) 86–
18–43 kg/ha ja rehuissa 26–5–6 kg/ha. Lisäksi niitä tuli

RAVINTEIDEN KIERTO ETELÄ-SAVON MAATALOUDESSA (N-P-K), V. 1990

129
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

sateen sekä biologisen typensidonnan välityksellä. Yh-

teensä ravinteita tuli maatalouteen 103–20–40 kg/ha.
Elintarvikkeissa myytiin maakunnan ulkopuolelle
typestä ja kaliumista noin 26 % sekä fosforista noin 40
% ostetusta ravinnemäärästä. Maataloudesta hävikki ja
maahan varastoituminen olivat yhteensä noin 70–13–31
kg/ha. Peltopinta-alassa oli mukana kesannot, joita oli
laskelmavuonna 19 % kokonaispeltoalasta. Suurimmat
ravinnehävikit tapahtuvat karjanlannan talteenotossa,
varastoinnissa ja käytössä sekä pelloilla lannoituksen al-
haisen hyötysuhteen vuoksi.
Maataloudesta poistui elintarvikkeissa ravinteita 20–
4–6 kg/ha. Tämä on 24 % maatalouteen tulleesta types-
tä, 23 % fosforista ja 16 % maatalouteen tulleesta kaliu-
mista. Läänin asukkaat käyttivät ravinnossaan ravintei-
ta 18–4–4 kg/ha. Hävikki elintarvikkeista oli 14–4–3 kg/
ha (maatalouden ulkopuolelle joutuva määrä). Hävikit
maataloudessa, jalostuksessa ja kulutuksessa olivat yh-
teensä 84–16–35 kg/ha. Hävikeistä noin viidennes ta-
pahtui elintarvikkeista ja 80 % maataloudesta.
Etelä-Savon ravinnekierto oli lähellä Suomen keski-
määräistä ravinnekiertoa. Vuoden 1992 jälkeen ravintei-
den keskimääräinen hyväksikäyttö on parantunut selväs-
ti.

4.1.3 LANNOITUKSEN SÄÄDÖSPERUSTAA

EY:n luomuasetus 2092/91 säätelee lannoitusta luomu-

viljelyssä yksityiskohtaisesti. Kasvintuotannon tarkastus-
keskus on ohjeistanut sitä suomalaisiin oloihin (KTTK
2003). Se sisältää mm. seuraavanlaisia säädöksiä lannoi-
tuksen järjestämisestä:
– Ravinnelähteiden on oltava ensisijaisesti eloperäisiä.
– Lannoitusaineet on tuotettava ensisijaisesti tilalla luo-
mumenetelmin käyttämällä monivuotista viljelykier-
toa ja palkokasveja.
– Viljelykierto ja maan hoito ovat keskeisiä ravinne-
huollon järjestämisen lähtökohtia.
– Täydennyslannoitus tilan ulkopuolelta muunlaisin
kuin luomumenetelmin tuotetuin ainein on sallittu ai-
noastaan, jos edellisten kohtien menetelmät eivät riitä
tuottamaan riittävää ravinnemäärää.
– Täydennyslannoitukseen on sallittu käyttää tiettyjä
eloperäisiä ja kivennäistäydennyslannoitteita (kivijau-
heita ja hivenlannoitteita).

130
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

– Lannoituksen tulee perustua lannoitussuunnitelmaan,

jossa myös täydennyslannoituksen tarpeellisuus on
perusteltava.
– Muistiinpanovelvoite lannoitteiden alkuperästä, käsit-
telystä ja käytöstä.
Ympäristösitoumuksen ehdot säätelevät ensisijaisesti ty-
pen ja fosforin enimmäiskäyttömääriä. Lannoituksen on
perustuttava viljavuustutkimukseen ja suunnitelmaan.
Lannoituksesta on tehtävä muistiinpanot lohkoittain.
CAP-tuen ehdot säätelevät mm. viherlannoituksen osuut-
ta viljelykierrossa, kylvöaikoja, kasvilajeja ja siemenseok-
sia.
Nitraattidirektiivi ja sen suomalainen täytäntöönpano-
asetus (Nro 931/2000) asettaa lannan levitysmäärille
ylärajat, säätelee lannan varastointia lantaloissa ja patte-
reissa, säätelee lannan levitystä ns. herkillä alueilla, aset-
taa multausvelvoitteita ja velvoittaa tekemään lannasta
typpianalyysin.
Ajantasainen luonnonmukaisen tuotannon lainsäädän-
tö löytyy maa- ja metsätalousministeriön internet-sivuilta
osoitteessa http://www.mmm.fi/el/laki/kara/luomu.html Ravinnekierron tehostamisessa on
kaksi päälinjaa:
• ravinteiden hävikkien pienentäminen ja
• systeemistä ulos joutuneiden
4.1.4 RAVINNELÄHTEIDEN ravinteiden palauttaminen
HYVÄKSIKÄYTTÖ
Kasvien ravinteiden saanti pyritään luomuviljelyssä tur-
vaamaan eri ravinnelähteitä monipuolisesti hyödyntäen.

Käytettävissä on mm. seuraavia ravinnelähteitä

väistämättömien hävikkien korjaamiseksi:
• Viljelykierto
• Lanta
• Viherlannoitus
• Maaperä
• Biologinen typensidonta
• Täydennyslannoitteet tilan ulkopuolelta
• Kierrätyksen tehostaminen

Ravinnetaseita ja ravinteiden kierrätystä on käsitelty jo

edellä.

131
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4.2 VILJELYKIERTO
RAVINNEHUOLLOSSA
Viljelykierron kokoonpano vaikuttaa ravinnehuoltoon mm.
seuraavilla osa-alueilla:
• Ravinnetase
• Kasvien erilainen lannoitustarve ja kyky hyö-
dyntää niukkaliukoisia ravinnevaroja
• Sadoissa pelloilta ja tilalta poistuvat ravinne-
määrät vaihtelevat
• Esikasvivaikutus ja pitemmän ajan viljelykier-
tovaikutus
• Typensitojakasvit; biologinen typensidonta
• Viherlannoituskasvustot
• Kerääjäkasvustot
• Syväjuuriset, pohjamaan ravinteita hyödyntä-
vät kasvit
Viljelykierron ravinnetase on riippuvainen kiertoon mu-
kaan otetuista kasveista. Eri kasvien ravinnetaseet voivat
vaihdella huomattavasti, koska eri kasvien lannoitustarve
ja ravinteiden poistuma voivat vaihdella suuresti. Näin
koko kierron ravinnetase voi vaihdella suuresti.
Biologinen typensidonnan suuruus vaihtelee viljely-
kierron palkokasvien osuuden mukaan. Mitä enemmän
kierrossa on typpeä sitovia kasveja, sitä suuremmaksi
muodostuu koko kierron keskimääräinen typensidonta.
Seuraavassa esimerkissä havainnollistetaan apilan osuu-
den merkitystä viljelykierrossa typensidonnan suuruu-
teen keskimäärin kierron aikana.

Apilanurmen osuuden vaikutus viljelykierron typensidontaan:

Apilan Apila Kierron N-sidonta kg/kierto N-sidonta

osuus vuosien vuosien apilavuosina keskimäärin kg/ha/v
% määrä määrä
20 1 5 150 30
25 1 4 150 38
25 2 8 300 38
28 2 7 300 43
33 1 3 150 50
33 2 6 300 50
40 2 5 300 60
50 3 6 350 58
50 2 4 300 75
N-sid: N1, N2 = 150 kg/ha/v, N3 = 50 kg/ha/v

Esikasvivaikutus ravinnehuollossa aiheutuu viljelykas-

vin maahan jättämästä runsaasta ja ravinnepitoisesta juu-
ristosta ja sängestä sekä muista sadonkorjuutähteistä.
132 Niistä typpeä ja muita ravinteita vapautuu eloperäisen
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

aineksen hajoamisessa kasvien käyttöön. Esikasvien

merkitys ravinnelähteenä on luomuviljelyssä suuri.
Usein esikasvivaikutus ulottuu merkittävänä vielä toi-
seenkin vuoteen. Esikasvivaikutusten hyväksikäyttö on
ravinteiden kierrätystä viljelykierron sisällä. Tärkeimpiä
ovat apilapitoisten seosnurmien juuriston ja sängen sekä
palkoviljojen esikasvivaikutukset. Myös muiden kasvien
esikasvivaikutuksella voi olla merkitystä erityisesti vilje-
lykasvien typpihuollolle.
Viljelykiertovaikutus ilmenee mikäli viljelykierto ja vil-
jelykäytäntö ovat maan multavuutta lisääviä. Tällöin maa-
han kertyy ”vanhaa voimaa”, jota voidaan hyödyntää vilje-
lykierron purkuvaiheissa kasvien ravinteiden lähteenä. Vil-
jelykierron lisäksi eloperäisen lannoituksen osuus vaikuttaa
maahan kertyvän ”vanhan voiman” määrään. Tätä vanhan
voiman purkua voidaan puolestaan säädellä esimerkiksi
muokkaustavan, ajan- ja voimakkuuden valinnoilla.
Viljelykiertoon voidaan sijoittaa myös viherlan-noi-
tuskasveja sekä kerääjäkasveja. Niiden kokonaisosuus ja
sijoittelu kierrossa voivat vaikuttaa ravinnehuoltoon. Kier-
rossa voi olla esim. joka toinen vuosi viherlannoitus ja
joka toinen vuosi ei-typensitojakasvi satokasvina.
Tasapainoinen ja tilan olosuhteisiin sopiva viljely-
kierto on keskeinen menetelmä tilan ravinnehuollon jär-
jestämisessä.

4.3 MAAPERÄN RAVINNEVARO- PELTOMAAN TYPPIVARAT

JEN HYVÄKSIKÄYTTÖ
Karkea
Hiesu-

Hieta-

Hieno
Hiesu

hieta

hieta
Aito-

t N/ha
savi

savi

savi

Maaperässä on kasvinravinteita luonnostaan varastoitu- 0

neena huomattavia määriä, savimaissa enemmän kuin
hiekkamaissa. Varsinkin kaliumia ja magnesiumia savi- 2,5
maat sisältävät runsaasti. Kuitenkin vain pieni osa maan
kokonaisravinnemääristä tulee vuosittain kasvien käyt- 5
töön. Maan luontaisten ravinnevarojen hyväksikäyttöä
pyritään luonnonmukaisessa viljelyssä edistämään. 7,5
Maaperän omia ravinnevaroja on tarpeen pyrkiä hyö-
dyntämään mm., koska tunnetut lannoitteiden raaka-ai- 10
neiden esiintymät tulisivat käytetyiksi loppuun muuta- 0–20 cm

man vuosikymmenen aikana, mikäli maailman kaikki 20–40 cm

viljelijät käyttäisivät ostolannoitteita samassa määrin 40–60 cm
kuin Länsi-Euroopan viljelijät.
• turvemailla typpeä 40–60 t/60 cm
• savimaassa kalia n 25 t/ha, magnesiumia 5 t/ha
4.3.1 TYPPI • hiekkamaassa kalia 1,5 t/ha, magnesiumia 0,3 t/ha

SIPPOLA 1981
Suomalaisissa savi- ja hiesumaissa typpeä on noin 5-10 t/ha
ja karkeissa kivennäismaissa noin 5 t/ha. Maassa oleva
typpi on valtaosin orgaanisessa muodossa eli eloperäiseen
133
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

ainekseen sitoutuneena. Liukoisen mineraalitypen osuus on

vähäinen. Jotta kasvit saavat maasta typpeä käyttöönsä,
tulee typen muuttua kasveille käyttökelpoiseen muotoon eli
liukoiseksi.

Typen olomuotoja maassa Käyttökelpoisuus kasvien kannalta

Varsin pysyvään eloperäiseen aineekseen sitoutunut typpi Kasveille käyttökelvoton typpi
Hitaasti hajoavaan eloperäiseen ainekseen sitoutunut typpi Viljelykiertovaikutus- hitaasti käyttöön tuleva typpi
Helposti hajoavaan eloperäiseen ainekseen sitoutunut typpi Lannoitusvaikutus,
Esikasvivaikutus ja lannoitteiden jälkivaikutus,
1-2 vuoden kuluessa kasvien käyttöön tuleva typpi
Liukoinen orgaaninen typpi (mm. aminohappoja) Kasveille osin suoraan käyttökelpoista
Mineraalityppi (NH4- , NO3-typpi) Kasveille suoraan käyttökelpoista

Maaperästä kasvien käyttöön vapautuvan typen määrä on

riippuvainen maan multavuudesta, helposti hajoavan elo-
peräisen aineen määrästä ja hajoamisnopeudesta, pieneliö-
toiminnasta, esikasvista sekä viljelykiertovaikutuksesta.
Maan eloperäiset ainekset voidaan jaotella oheisen
kuvan mukaisesti erilaisiin ryhmiin. Helpoimmin hajoa-
vasta osasta eloperäistä ainetta vapautuu maahan lisäyk-
sen jälkeen typpeä heti jo saman kasvukauden aikana.
Tätä nimitetään lannoitusvaikutukseksi. Viljelykasvien
juuriston, sängen ja muiden satojätteiden typpilannoitus-
vaikutus on keskeinen esikasvivaikutuksen suuruuteen
vaikuttava tekijä. Esikasvin typpilannoitusvaikutuksessa
erotetaan ensimmäisen ja toisen vuoden esikasvivaiku-
tus. Hajoaminen jatkuu hidastuen useiden vuosien ajan.

MAAN ELOPERÄISEN AINEEN JAOTTELU HAJOAMISNOPEUDEN PERUSTELLA

134
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Tämä osa on viljelykiertovaikutusta. Maan pysyvä elope-

räinen aines on viljelyn kannalta pysyvää eikä siitä enää
vapaudu typpeä.

MAAN MULTAVUUS Maan multavuusluokat ja eloperäisen

Maan eloperäisen aineksen määrä eli multavuus vaikuttaa aineen osuus ( %) maan painosta
merkittävästi maasta vapautuvan typen määrään. Maat multavuusluokittain.
luokitellaan multavuusluokkiin eloperäisen aineksen osuu- Maan Eloperäisen
den perusteella viereisen taulukon mukaan. multavuusluokka aineksen osuus (%)
Maan kokonaistypestä vapautuu kasvukauden aikana
kasvien käyttöön noin 0,5–1,0 prosenttia. Vähämultaises- Vähämultainen <3

ta maasta typpeä vapautuu kasvukauden aikana noin 10– Multava 3-5,9

30 kg/ha, runsasmultaisesta noin 30–50 ja multa- ja turve- Runsasmultainen 6-11,9
maista noin 50–100 kg/ha. Erittäin runsasmultainen 12-19,9
Kun tunnetaan maan kokonaistyppimäärä ja arvioi- Multamaa 20-39,9
daan maasta vapautuvan typen osuus prosentteina, niin Turvemaa > 40
voidaan arvioida vapautuvan typen määrä kiloina heh-
taaria kohti. Multavuuden lisääntyessä lisääntyy myös
maan kokonaistypen määrä. Yksi multavuuden prosent-
tiyksikkö sisältää noin 1 000 kg/ha typpeä.

Esimerkki
Savipellossa eloperäisen aineen osuus on 6 % ja se on ollut pitkään yk-
sipuolisessa viljanviljelyssä. Maan kokonaistypen määrä on noin 6 000
kg/ha. Maan kokonaistypestä vapautuu kesän aikana 0,5 % eli noin 30
kg/ha typpeä. Toisella pellolla eloperäistä ainetta on 8 % ja multavuutta
on hoidettu viljelykierron ja eloperäisen lannoituksen avulla. Typen ko-
konaismäärä on noin 8 000 kg/ha. Tällöin kokonaistypestä vapautuu
suurempi osuus eli 0,8 % eli noin 64 kg/ha. Viljelykiertovaikutuksena
vapautuva typpimäärä on tässä esimerkkitapauksessa 64-30 = 34 kg/ha.

Vapautuvan typen määrään vaikuttaa maan kokonais-

Maasta vapautuvan
typen määrän ohella myös sen helpommin hajoavan elo-
typen määrään vaikuttaa
peräisen aineen määrä. Muokkaus ja muu viljelytekniikka
• Maan multavuus eli eloperäisen aineksen
sekä kasvukauden sääolosuhteet (mm. kosteus ja lämpö) kokonaismäärä
vaikuttavat myös typen vapautumiseen. Edelleen maan
• Eloperäisen aineksen laatu; maan hitaasti
hyvä kasvukunto (mm. kuivatus, rakenne, pH) vaikuttaa hajoavan eloperäisen aineksen määrä
merkittävästi vapautuvan typen määrään. • Maahan lisätyn eloperäisen aineksen määrä
Viljelykasvien kyky hyödyntää maasta vapautuvaa typ- ja laatu; käyttökelpoisen hiilen ja typen määrät
peä vaihtelee. Kasvukaudella pitkän ajan kuluessa typpeä ja suhteet

ottavat kasvit (esim. juurikasvit, peruna) pystyvät hyödyn- • Viljelykierto; juurimassan määrä ja laatu,
juurieritteiden aktivoiva vaikutus
tämään maasta vapautuvaa typpeä paremmin kuin nopeas- (priming effect)
ti typpeä ottavat kasvilajit (esim. ohra ja muut viljat).
• Maan pieneliötoiminta
Esikasvien merkitys typen lähteenä on luomuviljelys-
• Maan rakenne ja kaasujen vaihto
sä suuri. Esikasvien typpilannoitusvaikutuksen suuruus
vaihtelee useimmiten välillä 0–70 kg/ha. Tärkeimpiä • Maan muokkaus

ovat apilapitoisten seosnurmien juuriston ja sängen sekä • Kasvukauden sää; kosteus ja lämpötila.
palkoviljojen esikasvivaikutukset. Myös muiden kasvien
135
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

esikasvivaikutuksella voi olla merkitystä viljelykasvien

typpihuollolle. Usein esikasvivaikutus ulottuu merkittä-
vänä vielä toiseenkin vuoteen.
Lannoitus voi vaikuttaa paitsi maahan kertyvän typen
määrään, niin myös maasta vapautuvan typen määrään.
Noin puolet lannan typestä pidättyy maan typpivarastoon
hitaasti ja hyvin hitaasti hajaantuviin osiin maan eloperäis-
tä ainetta. Maan eloperäisen aineksen typestä noin puolet
esiintyy aminohappoina. Varsinkin ne pieneliöt, jotka erit-
tävät happoja esim. ravinteiden vapauttamiseksi, eivät ky-
kene itse tuottamaan kaikkia tarvitsemiaan aminohappoja.
Niiden tulee saada niitä ravinnostaan. Mm. nautakarja
pystyy syntetisoimaan aminohappoja pötsimikrobien
avulla. Lanta voi ruokkia vaateliaampia pieneliöitä.
Typpilannoituksessa voidaan erottaa seuraavanlaisia
vaikutuksia
– Typen nettovapautumista maan hitaasti hajoavasta elo-
peräisestä aineksesta edistävät runsaasti helppoliukoista
typpeä sisältävät lannoitteet kuten esim. kivennäistyppi-
lannoitus, virtsa, viherkäyte ja liha-luujauho.
– Maan hitaasti hajoavan eloperäisen aineksen typpiva-
rastoa täydentäviä lannoitteita ovat esim. kuivikelan-
nat, kompostit, naudan- ja sianlietelanta.
– Helposti hajoava viherlannoitusmassa voi kiihdyttää
maan ravinnevarojen vapautumista niin paljon, että
viherlannoituksen maan typpivaroja lisäävä vaikutus
kumoutuu.
Mitä suurempi osuus viljelykierrosta on maata parantavil-
la kasveilla ja mitä enemmän käytetään hitaasti hajoavaa
eloperäistä lannoitusta, sitä enemmän maan elo-peräisen
aineksen ja typen kokonaismäärä – ja pitkällä tähtäimellä
maasta vapautuvan typen määrä lisääntyy. Erityisesti hel-
pohkosti hajoavan eloperäisen aineksen osuus lisääntyy –
saadaan aikaan viljelykiertovaikutusta. Vaikka muutokset
maan eloperäisen aineksen kokonaismäärissä ovat pieniä,
voivat muutokset helpommin hajoavan eloperäisen ainek-
sen määrissä olla merkittäviä. Muutamien vuosien kulut-
tua viljelytekniikan muutoksesta alkaa maasta vapautua
enenevässä määrin typpeä kasvien käyttöön.
Viljelykiertojen pitkäaikaisvaikutukset maasta vapa-
utuvien ravinteiden määriin voivat olla huomattavan
suuria. Nykyisin maasta vapautuu typpeä tyypillisesti
kasvinviljelytiloilla noin 30–50 kg/ha ja karjatiloilla
noin 50–70 kg/ha. Luomuviljelyssä maata pitkään karja-
tilan kierrolla parantaen voidaan päästä jopa 70–90 kg/
ha tasolle. Viljelykiertovaikutuksena maasta voi siten
136
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

parhaimmillaan vapautua noin +40 kg/ha typpeä enem-

män vuosittain.

4.3.2 FOSFORI
Peltomaissa fosforia on nykyisin yleensä noin 3 000 kg/
ha, josta noin 2 000 kg on luontaista fosforia ja noin 1
000 kg on lannoituksesta maahan kertynyttä fosforia.
Pääosa fosforista on kuitenkin sitoutunut lujasti maan
kivennäisainekseen ja eloperäiseen ainekseen.
Maan fosforin eri olomuotoja havainnollistetaan seu-
raavallla sivulla olevan kuvan avulla. Maassa on sekä
epäorgaanista että orgaanista fosforia. Kummastakin
pääosa on sitoutunut lujasti maaperään ja on vain hyvin
hitaasti kiertävää. Osa on sitoutunut löyhemmin ja on
mukana nopeammassa kierrossa. Vain hyvin pieni osa

FOSFORIN OLOMUOTOJA JA KIERTO MAASSA

Fosforin olomuotoja maassa Käyttökelpoisuus kasvien kannalta

Kivennäisainekseen rauta- ja alumiiniyhdisteinä Erittäin hidasliukoista
pidättynyt fosfori
Kivennäisainekseen apatiittimuodossa pidättynyt fosfori Hyvin hidasliukoista
Kivennäisainekseen kalsiumyhdisteinä pidättynyt fosfori Hidasliukoista
Maan eloperäisen aineksen sisään pidättynyt fosfori Hyvin hidasliukoista
Maan orgaanisen aineksen pinnoille pidättynyt fosfori Hidasliukoista
Mikrobien fosfori Melko nopealiukoista
Maan liukoinen orgaaninen fosfori Pääosin nopeasti käyttökelpoista
Maan liukoinen epäorgaaninen fosfori Käyttökelpoista

137
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

kummastakin pääosasta on suoraan kasveille käyttökel-

Fosforin pidättyminen on suurta, kun
poista. Eri olomuotojen välillä vallitsee olosuhteiden
• Maan fosforin kyllästysaste on pieni.
säätelemä tasapainotila, jossa fosforia on jatkuvasti mu-
• Kivennäismaa on hapanta.
kana kierrossa; fosforia vapautuu ja pidättyy.
• Käytetään vesiliukoista fosforilannoitusta. Fosfori on sitoutuneena maan kivennäisainekseen epä-
• Suolapitoisuus on korkea. orgaanisina fosforiyhdisteinä. Luontainen sitoutumismuo-
to on apatiitti. Lannoitteissa lisätty fosfori on pidättynyt
Fosforin pidättyminen on pientä, kun
happamilla mailla alumiini- ja rautayhdisteisiin sekä kalk-
• Maan fosforin kyllästysaste on suuri. kipitoisilla mailla kalsiumyhdisteisiin.
• Lannoitus on niukkaa. Osa epäorgaanisesta fosforista on pidättynyt löyhäs-
• Fosfori on lannoitteissa eloperäisten ti. Orgaanista fosforia on sitoutuneena lujasti orgaanisten
aineiden suojaamaa.
yhdisteiden sisään sekä löyhemmin niiden pinnoille.
• Käytetään hidasliukoisia, eloperäisiä
fosforin lähteitä.
Maassa on myös kasvimassan fosforia sekä nopeakier-
• Käytetään hidasliukoisia kivennäis-
toista pieneliöstön fosforia.
fosforilannoitteita. Pieni osa fosforista on melko helposti kasvien saata-
villa olevaa vaihtuvaa fosforia.
Hyvin pieni osa fosforista on vesiliukoisena maanes-
teessä.
Tyypillistä on, että maahan lisätty vesiliukoinen fos-
fori pidättyy melko nopeasti maahan erittäin vaikealiu-
koiseen muotoon rauta- ja alumiiniyhdisteisiin (happa-
met maat). Esimerkiksi MTT:n fosforilannoituksen por-
raskokeissa maahan lisätystä väkilannoitefosforista oli
14-vuotisen kokeen päättyessä vaihtuvaa fosforia keski-
määrin noin 2 % (Saarela ym. 1995).

VAIHTUVA FOSFORI
Vesiliukoista fosforia on maassa suunnilleen kasvien yh-
den päivän tarve eli alle puoli kiloa hehtaarilla. Vesiliu-
koisesta fosforista noin puolet voi olla mineraalifosforina
ja toinen puoli orgaanisina yhdisteinä.
Vaihtuvan fosforin (helppoliukoisen) määrä savimais-
sa vaihtelee noin 3–50 kg/ha välillä viljavuusluokasta
(huono-hyvä) riippuen. Vaihtuvan fosforin pitoisuus saa
olla alempi, kun maan multavuus lisääntyy, koska maasta
vapautuu tällöin enemmän fosforia. Esimerkiksi runsas-
multaisessa savimaassa viljavuusluokassa ”hyvä” vaihtu-
vaa fosforia on noin 40 kg/ha, joka on noin 10 kg/ha (20
%) vähemmän kuin vähämultaisessa maassa.
Miten suuren osan maan vaihtuvan fosforin määrästä
kasvit voivat ottaa aktiivisen kasvun aikana, riippuu juu-
riston fosforinottotehosta ja aktiivisen fosforinoton kes-
tosta sekä pieneliöstön toiminnasta. Maanesteen fosfori-
pitoisuudesta ja maan ominaisuuksista riippuu, miten no-
peasti uutta fosforia vapautuu otetun tilalle.
Kasvilajien välillä kyvyssä ottaa maasta fosforia on
138 eroja. Tiheäjuuristoiset, pitkään kasvavat kasvilajit pysty-
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

vät yleensä ottamaan fosforia tehokkaammin kuin pieni- ja

harvajuuristoiset, nopeakasvuiset lajit. Monivuotiset nur-
met ottavat fosforia yksivuotisia tehokkaammin. Viljoista Kasvin fosforin saanti
kaura ja ruis ovat ohraa tehokkaampia fosforin ottajia. = Juuriston pituus x tiheys x
Lajikkeiden välillä on eroja fosforin ottokyvyssä, jo- sienijuuren apu x maan P-pitoisuus x
maasta vapautuva fosfori
hon vaikuttaa mm. juuriston laajuus ja tiheys, samoin juu-
rikarvojen pituus ja lukumäärä.
Maan ominaisuudet, kuten helppoliukoisen fosforin
pitoisuus, fosforin pidättymistaipumus, happamuus jne.
vaikuttavat maasta saatavan fosforin määrään. Maan ra-
kenne on tärkeä juuriston ja hyödyllisen pieneliöstön
toimintaan – ja siten kasvien fosforin ottoonvaikuttava
tekijä.
Fosforipitoisen kerroksen syventäminen parantaa juu-
riston fosforin saantia.
Pieneliötoiminta voi auttaa kasveja saamaan paremmin
fosforia. Sienijuuret keräävät maassa olevan helppoliukoi-
sen fosforin monin verroin tehokkaammin ja laajemmalta
alueelta kuin kasvien omat juuret. Pieneliötoiminta muuttaa
kasveille käyttökelvotonta fosforia kasveille käyttökelpoi-
seksi erittämällä esim. fosforia vapauttavia fosfataasient-
syymejä ja orgaanisia happoja. Myös lierot voivat parantaa
fosforin käyttökelpoisuutta ja maan fysikaalisia ominai-
suuksia helpottaen kasvien fosforin ottoa.
Kasvien maasta ottaman fosforin tilalle tulee vapautua
aina uutta fosforia maan varastoista. Monipuolinen vilje-
lykierto ja lannan oikea käyttö nostavat maan eloperäisen
aineen pitoisuutta ja lisäävät maasta vapautuvan fosforin
määrää. Jos maassa on runsaasti eloperäistä ainetta, niin KASVIEN FOSFORIN SAANTI
helppoliukoisen fosforin merkitys vähenee. Hyviä va-
rastofosforin hyödyntäjiä ovat mm. palkokasvit ja rypsi, Maan Kasvien fosforin saanti
fosforipitoisuus maasta kg /ha/v
jotka ottavat paljon kalsiumia ja erittävät runsaasti vetyio-
neja ja orgaanisia happoja maahan. Tällöin maan pH Hyvä/korkea >15
laskee juuriston läheisyydessä ja erityisesti kalsiumyhdis- Keskinkertainen 5–15
teisiin sitoutuneen fosforin (esim. apatiitti, luujauho) liu- Huono/huononlainen <5
koisuus lisääntyy.

Kasvin fosforin saantia voidaan turvata mm. seuraavilla

vaihtoehtoisilla tavoilla:
1. Nostamalla maan helppoliukoisen fosforin määrää
lisäämällä maahan helppoliukoisia fosforilannoittei-
ta.
2. Edistämällä juuriston kasvua ja laajuutta (pituus,
tiheys) ja kykyä ottaa fosforia maasta (mm. sienijuu-
risymbioosi, happamet juurieritteet).
3. Edistämällä fosforin vapautumista maasta (mm. vi-
herlannoitus).
139
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Fosforilannoitus vaikutti maan vaihtuvan fosforin pitoi-

suuksiin eri tavoin eri viljavuusluokissa MTT:n fosfori-
lannoituksen (väkilannoitus) porraskokeissa 14 vuoden
aikana. Alimmissa luokissa (huononlainen, välttävä) suun-
nilleen satopoistuman suuruinen fosforilannoitus riitti pi-
tämään maan vaihtuvan fosforin pitoisuuden ennallaan tai
jopa nostamaan sitä hieman. Tyydyttävässä luokassa vas-
taavan suuruinen lannoitus piti maan P-pitoisuuden lähes
ennallaan. Korkeammissa luokissa maan fosforipitoisuus
laski kohtuullisella lannoituksella selvästi. Lannoitefosfo-
rin näennäinen hyväksikäyttöaste (lisäsadossa) oli 15 kg/
ha lannoituksella 7,1 % ja 45 kg/ha lannoituksella 4,8 %.

MAAN HELPPOLIUKOISEN FOSFORIPITOISUUDEN

MUUTOS LUOMUVILJELYSSÄ
Maan helppoliukoisen fosforin pitoisuus laskee toisinaan
luomuviljelyn aikana. Tätä on odotettavissa erityisesti, jos
helppoliukoisen fosforin pitoisuus lähtötilanteessa on kor-
kea tai korkeahko ja lannoitus on niukka tai niukanlainen
sekä fosforitase on alijäämäinen.

Maan fosforipitoisuuksien muutoksia luomuviljelyssä tutkittiin Norjas-

sa keräämällä viideltä luomumaitotilalta maanäytteet 6–12 vuoden vä-
lein. Tilat olivat harjoittaneet luomuviljelyä ennen ensimmäistä näyt-
teenottoa 3–53 vuotta.
Maan vaihtuvan fosforin määrä vaihteli huononlaisesta korkeaan. Fos-
foripitoisuus oli kaikilla tiloilla toisessa näytteenotossa ruokamultaker-
roksessa alempi kuin ensimmäisessä. Lasku oli selvintä (noin 1–20 %),
kun maan fosforipitoisuus oli korkea ja vähäisempää keskinkertaisissa
sekä vähäisintä alimmissa luokissa.
Alimmissa luokissa jankon (20–40 cm) fosforipitoisuus nousi noin 80
%, kun ensimmäisessä näytteenotossa jankon pitoisuus oli alhainen.
Fosforia oli kulkeutunut pintamaasta jankkoon.
Ruokamultakerroksen fosforipitoisuudet olivat luomulohkoilla alempia
kuin tavanomaisilla tiloilla, mutta kuitenkin kohtuullisia viljelyä ajatel-
len. Hieman alemmat pitoisuudet ovat ympäristön kannalta edullisem-
pia.
Luomutilojen fosforitaseet olivat alijäämäisiä, mikä selittää maan fos-
foripitoisuuden laskua. Alimmissa viljavuusluokissa tarvitaan vähintään
tasapainoinen fosforitase, jotta maan fosforipitoisuus saadaan säilymään
ennallaan ja vältetään tulevaisuudessa mahdollinen satotason lasku
(Loes & Ögaard 2001).
Tutkimustulos osoitti, että myös jankon ravinnepitoisuuden seuraaminen
on aiheellista luomuviljelyssä erityisesti alimmissa viljavuusluokissa.

FOSFORIRESERVIT
Viljavuustutkimuksessa voidaan maanäytteestä määrittää
myös ns. reservifosfori. Sen määrä vaihtelee noin 200:sta
(huonon luokan yläraja) 1 200:aan (hyvän luokan alaraja)
kg/ha. Tämän määrityksen käyttökelpoisuus on paras tur-
vemailla, joissa se paljastaa pienten varastojen pellot.
Kivennäismailla varastot ovat yleensä aina suuret, jos on
140
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

lannoitettu tavanomaisesti. Uudismailla ja niukan lannoi-

tuksen pelloilla reservit ovat pienemmät.
Fosforin liikkuvuus maassa on heikkoa. Siksi kasvin
pitää mennä fosforin luo. Tällöin korostuu hyvin kehitty-
neen juuriston sekä sienijuuren ja maan hyvän rakenteen
merkitys. Sienijuuri on paljon pitempi (jopa noin 10 cm)
kuin juurikarvat (0,5–1,5 mm) ja kerää fosforia tehok-
kaasti alentaen liukoisen fosforin pitoisuuden hyvin alas.
Tällöin uuden fosforin vapautuminen maan reserveistä
maanesteeseen nopeutuu ja maan fosforivarojen hyväksi-
käyttö tehostuu.
Maan omia niukkaliukoisia fosforivaroja saadaan hyö-
dynnettyä parhaiten, kun maan helppoliukoisen fosforin
pitoisuus on melko alhainen, mutta kasvu kuitenkin koh-
tuullista pienellä lannoituksella. Rauta- ja alumiiniok-
sideihin sitoutuneen fosforin liukoisuus lisääntyy, kun
maan pH nousee (esim. väkilannoitteista maahan pidätty-
nyt fosfori). Kalsiumin sitoman fosforin liukoisuus lisään-
tyy (kalkkipitoiset ja runsaasti kalkitut maat), kun pH
laskee (esim. raakafosfaatti, kiviperäinen fosfori). Maan
pH:ta alentavat paikallisesti mm juurieritteet ja hajotustoi-
minnan tuottamat orgaaniset hapot.
Kasvi voi alentaa juurien ja juurikarvojen lähiympäris-
tön eli ritsosfäärin pH:ta vähentämällä anionien ottoa tai
lisäämällä kationien ottoa. Tämä ominaisuus on hyvin
kehittynyt mm. palkokasveilla. Juuret voivat erittää myös
vaihtelevia määriä erilaisia orgaanisia happoja. Palkokas-
vien typensidonnan yhteydessä syntyy runsaasti vetyä,
joka erittyy juurista maahan ja laskee pH:ta juurten lähei-
syydessä. PH:n lasku voi olla jopa yli kaksi pH-yksikköä
noin 1–2 mm etäisyydellä juurten pinnasta.
Maan hyvä rakenne, vahvajuuristoiset kasvit ja tasa-
painoinen viljelykierto typensitojakasveineen, eloperäi-
nen lannoitus ja alhaiseen fosforipitoisuuteen sopeutuneet
lajikkeet sekä sienijuuria suosiva viljelytekniikka voivat FOSFORIN VARASTOT JA
parantaa maan fosforivarojen hyväksikäyttöä. VAPAUTUMINEN
Maan kerros Savi- Karkeat- Eloperäiset-
MAAN ELOPERÄINEN FOSFORI Fosforin muoto maat kivennäismaat maat
Kivennäismaiden kokonaisfosforista runsas kolmannes
Ruokamulta 20 cm
on sitoutuneena maan eloperäiseen ainekseen. Savimaissa
Pvaihtuva kg/ha 25 25 20
määrä (noin 1 100 kg/ha) on hieman karkeita kivennäis- Pkokonais t/ha 3 3 1
maita (noin 900 kg/ha) suurempi. Jankossa eloperäisen Pohjamaa 20-60 cm
(orgaanisen) fosforin määrä on noin 200 kg/ha eli noin Pvaihtuva kg/ha 5 5 5
viidesosa ruokamultakerroksen eloperäisen fosforin mää- Pkokonais t/ha 1 1 1

rästä. Orgaanisen fosforin määrä on riippuvainen maan Vapautuu kg/ha/v 5–20 5–20 5–15

141
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

multavuudesta. Erittäin runsasmultaisilla mailla orgaanis-

ta fosforia on noin kaksinkertainen määrä verrattuna vähä-
multaisiin maihin. Multamailla määrä voi olla kaksinker-
tainen runsasmultaisiin maihin verrattuna.
Maan eloperäisestä fosforista noin puolet on sitoutu-
neena orgaanisten yhdisteiden sisään ja toinen puoli on
sitoutunut orgaanisten yhdisteiden pinnoille helpommin
vaihtuvaan muotoon. Orgaanisen fosforin vapauttami-
seen tarvitaan fosfataasientsyymien apua: suurta fosfataa-
siaktiivisuutta. Niitä erittävät ensisijaisesti pieneliöt. Fos-
fataasientsyymin toiminta lähtee käyntiin, kun maanes-
teen liukoisen fosforin pitoisuus laskee riittävän alas ja sen
toiminta loppuu, kun maanesteen fosforipitoisuus kohoaa
esimerkiksi vesiliukoisella fosforilannoituksella. Hidas-
liukoinen fosforilannoitus (esim. kompostilannoitus) pi-
tää fosfataasiaktiivisuutta varmimmin korkeana. Maan
pieneliötoiminta, kuten lierot ja sienijuuret, on avainase-
massa eloperäisen fosforin hyödyntämisessä. Erityisesti
sienijuuret voivat tehostaa eloperäisten fosforilähteiden
hyväksikäyttöä keräämällä tehokkaasti maan liukoista fos-
foria ja aktivoimalla fosfataasientsyymien tuotantoa.
Lanta lisäsi runsaan viidenneksen superfosfaattia enem-
män helposti uuttuvan fosforin pitoisuutta maassa Englan-
nissa suoritetussa pitkäaikaisessa lannoitustutkimuksessa.
Lannan fosfori piti myös yllä maan viljavuutta superfos-
faattia pidempään ja maan fosforipitoisuus laski hitaam-
min, kun lannoitus lopetettiin. Kun lannan fosforia oli ensin
käytetty säännöllisesti kahdenkymmenen vuoden ajan, niin
maahan kertynyt lannan fosfori riitti kattamaan viljojen
fosforin tarpeen useiden vuosikymmenien ajan.
Keinoja parantaa fosforin käyttö-
kelpoisuutta
Maan viljavuus parani lannalla superfosfaattia enem-
män myös siten, että lannan fosfori jakautui superfosfaat-
- Viljelykierron, palkokasvien, hidasliukoisen tia tasaisemmin maan eri kerroksiin. Jankon fosforipitoi-
eloperäisen lannoituksen ja suuden lisääjänä lanta oli kaksi kertaa ja pohjamaan 9
viherlannoituksen avulla voidaan saada
maaperän sekä kivennäis- että kertaa tehokkaampaa kuin superfosfaatti (Johnston ja
eloperäiseen ainekseen sitoutunutta Poulton 1992).
fosforia paremmin kasvien käyttöön.
Mitä enemmän eloperäistä lannoitusta maahan on käy-
- Maan hyvä rakenne parantaa juuriston tetty, sitä enemmän maasta myös vapautuu typpeä ja
kasvua ja toimintaedellytyksiä sekä kasvien fosforia. Fosforin vapautuminen maan eloperäisistä ai-
fosforin saantia.
neksista tapahtuu kuitenkin huomattavalta osin erillään
- Voidaan arvioida, että juuriston sekä typen että hiilen vapautumisesta. Fosforin kiertono-
tavoittaman maatilavuuden peus maassa voi olla noin kaksinkertainen hiilen ja typen
kaksinkertaistuminen vähentää vaadittavan
fosforipitoisuuden noin puoleen eli noin
kiertonopeuteen verrattuna. Mikrobibiomassan fosforilla
yhden viljavuusluokan. ja kiertonopeudella voi olla merkittävä rooli kasvien fos-
forin lähteenä, erityisesti niukalla lannoituksella.

142
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Orgaaninen fosfori DOK-kokeessa

Orgaanisen fosforin merkitystä ja käyttäytymistä on tutkittu Sveitsissä
ns. DOK kokeessa. Koejäseninä olivat lannoittamaton ja väkilannoitus
sekä kaksi luomuversiota;
O=karjanlanta (orgaaninen viljely) ja D=kompostoitu karjanlanta (bio-
dynaaminen viljely). Kahdenkymmenen koevuoden jälkeen tutkittiin
fosforin jakautumista eri osiin maassa.
Eloperäisillä lannoituksilla epäorgaanista fosforia oli maassa 13/–19 %
vähemmän ja orgaanista fosforia 4–11 % enemmän kuin väkilannoituk-
sella. Eloperäinen lannoitus kaksinkertaisti mikrobien sisältämän fosfo-
rimäärän, orgaanisen fosforin osuuden maan kokonaisfosforista ja mik-
robifosforin osuuden orgaanisesta fosforista. Eloperäinen lannoitus lä-
hes kaksinkertaisti mikrobien sisältämän fosforin määrän (noin 15 -> 28
kg/ha). Mikrobeissa oli fosforia suhteessa hiileen eniten eloperäisellä
lannoituksella ja vähiten ilman lannoitusta.
Lannan kompostointi (D) lisäsi mikrobihiilen, mikrobifosforin ja orgaa-
nisen fosforin osuutta kokonaisfosforista verrattuna kompostoimatto-
maan lantaan (O).
Isotooppimerkityn fosforin sitoutuminen mikrobifosforiksi oli oletettua
suurempaa D- ja myös O- koejäsenissä. Mikrobifosfori myös kiersi no-
peasti. Merkittyä fosforia oli 75 päivän kuluttua mikrobeissa enää 16 %,
kun sitä korkeimmillaan oli 66 %. Fosforin kierto oli nopeinta ja mikro-
bien luovuttaman fosforin määrä oli suurin eloperäistä lannoitusta käy-
tettäessä.
DOK-kokeen maanäytteitä analysoitiin erilaisilla orgaanisen fosforin
uuttomenetelmillä. Tulokset osoittivat, että kemiallisesti pysyvä or-
gaaninen fosfori otti osaa lyhyen ajan akkumuloitumis- ja mineraloitu-
misprosesseihin (Oberson ym. 1996).
Kasvien juurista oli sienijuurten peitossa 40 % eloperäisiä lannoituksia
käytettäessä ja väkilannoituksella 13 %. Mikrobiologista fosforin oton
aktiivisuutta kuvaava fosfataasientsyymin aktiivisuus oli lannalla 50 ja
kompostoidulla lannalla 140 % väkilannoitusta suurempi. Lieroja oli
eloperäisellä lannoituksella noin puolitoistakertainen määrä.
Käyttökelpoisen epäorgaanisen fosforin pitoisuus maassa ei ole ainoa
kasvien fosforihuoltoa selittävä tekijä. Mikrobien ravinteet ovat tärkeä
aktiivinen osapuoli kasvien ravinnetaloudessa (Oehl ym. 2001, Mäder
ym. 2002).

MAAN HAPPAMUUDEN MERKITYS

Maan pH:n nousu kivennäismailla välillä 5–7 lisää rauta-
ja alumiinioksideihin pidättyneen (väkilannoite) fosforin
käyttökelpoisuutta ja vaihtuvan fosforin määrää vilja-
vuustutkimuksessa, mutta alentaa mm. maan eloperäisen
fosforin, luontaisen ja maahan lisätyn apatiitin sekä luu-
jauhon ja raakafosfaattien fosforin käyttökelpoisuutta.
Kalkitus nopeuttaa eloperäisen aineksen hajoamista ja
fosforin vapautumista siitä tilapäisesti. Erityisesti turve-
mailla fosforin käyttökelpoisuus vähenee pH:n noustessa.

KASVIEN HAPPAMAT JUURIERITTEET JA

OMATOIMINEN FOSFORIN OTTO
NIUKKALIUKOISISTA LÄHTEISTÄ
Kasvi voi alentaa juurien ja juurikarvojen lähiympäristön
eli ritsosfäärin pH:ta vähentämällä anionien ottoa tai lisää-
mällä kationien ottoa. Tämä ominaisuus on hyvin kehitty-

143
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

nyt mm. palkokasveilla. Palkokasvien typensidonnan yh-

teydessä syntyy runsaasti vetyä, joka erittyy juurista maa-
han ja laskee pH:ta juurten läheisyydessä. Juuret voivat
erittää myös vaihtelevia määriä erilaisia orgaanisia happo-
ja. Tällöin pH voi laskea huomattavasti, jopa 1–2 pH-
yksikköä ympäröivää maata alemmaksi noin 1–2 mm
etäisyydellä juurten pinnasta. Tämä kasvien omatoiminen
ravinteiden ottomekanismi voi olla luomuviljelyssä mer-
kittävässä asemassa mm. fosforin otossa.

Keinoja parantaa fosforin käyttökelpoisuutta ja kasvien fosforin saantia niukan

fosforilannoituksen strategiassa:
• Käytetään monipuolista ja tasapainoista viljelykiertoa
• Viljellään fosforilannoituksen suhteen vaatimattomia kasvilajeja ja -lajikkeita
• Hoidetaan maan kasvukunto hyväksi (mm. kuivatus, rakenne, multavuus, pieneliötoiminta, pH)
• Käytetään kierrätystä
• Käytetään hidasliukoista eloperäistä lannoitusta
• Käytetään fosforitäydennykseen hidasliukoisia fosforilannoitteita
• Käytettävä viljelytekniikka suosii sienijuuria ja muuta hyödyllistä pieneliötoimintaa.

Mikä on sopiva vaihtuvan fosforin määrä maassa?

Maan fosforipitoisuuden ollessa tyydyttävä, fosforilan-
noituksella on saatu kenttäkokeissa vain vähäisiä sadonli-
säyksiä. Lannoitus onkin tähdännyt pääasiassa maan fos-
foritason ylläpitoon ja hyvälaatuisen sadon tuottamiseen.
Mikäli pyritään suureen ravinneomavaraisuuteen ja
mahdollisimman tehokkaaseen ekosysteemipalvelujen hy-
väksikäyttöön, tulisi maan vesiliukoisen fosforin pitoi-
suuden olla melko alhainen, jotta sienijuuret ja muut luon-
taiset mekanismit tuottaisivat mahdollisimman paljon fos-
foria kasvien käyttöön niukkaliukoisista lähteistä. Riittä-
vä viljavuusluokka riippuu mm. juuriston kasvumahdolli-
suuksista (maan rakenteesta), kasvilajista ja -lajikkeesta
sekä maan biologisesta toiminnasta. Ympäristön kannalta
melko alhainen helppoliukoisen fosforin pitoisuus maassa
on eduksi minimoiden fosforin huuhtoutumisriskiä.

4.3.3 KALIUM
Maaperä sisältää kaliumia keskimäärin 2,3 %. Kalliope-
rässä kalium on sitoutunut mineraaleihin kuten maasäl-
pään ja kiilteisiin, joita on myös kivennäismaissa. Saves
koostuu pääosin rapautuneista kiilteistä ja aitosavien kali-
umpitoisuus voi olla yli 3 %.

144
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Maaperän kalium voidaan jakaa viiteen pääosaan:

Kaliumin olomuotoja maassa Käyttökelpoisuus kasvin kannalta

1. Mineraalien kiderakenteiden kalium Vaihtumaton, kasveille käyttökelvoton
2. Magnesium- ja rautapitoisten kiilteensukuisten Hitaasti vaihtuvaa, kasveille hitaasti käyttökelpoista
savimineraalien hilaväleihin sitoutunut kalium
3. Maan kolloidien kuten savimineraalien ja orgaanisen Vaihdettavissa muilla ioneilla lyhyessä uutossa
aineen sähkövarausten sitoma kalium Kasveille käyttökelpoista
4. Biomassan kalium Kasveille käyttökelpoista
5. Maanesteen sisältämä liukoinen kalium Välittömästi kasvien käytettävissä

KALIUMIN OLOMUOTOJA JA KIERTO

Maahan pidättyneen ja maanesteen kaliumin välillä val-

litsee tasapaino. Kasvien ottaessa kaliumia maanestees-
tä otetun tilalle vapautuu maan varastoista uutta kaliu-
mia. Maanesteen kaliumpitoisuus riippuu pidättymis-
paikkojen valikoivuudesta. Jos ne sitovat erityisesti ka-
liumia kuten kiilteen kaltaisilla savimineraaleilla on lai-
ta, maanesteen kaliumpitoisuus jää alhaiseksi. Silti nämä
maat voivat ylläpitää tätä pitoisuutta suurien varastojen
ansiosta hyvin pitkään.
Kivennäismaiden kaliumin kokonaismäärä on suuri ja
juuristovyöhykkeessä sitä on noin 100–160 tonnia hehtaa-
rilla. Eloperäiset maat sisältävät kaliumia vain vähän ja
niistä kaliumia myös huuhtoutuu helposti.

145
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KALIUMIN VARASTOT JA Vaihtuvaa kaliumia on eniten savimaissa, yleensä noin

VAPAUTUMINEN 300–600 kg/ha ja kaliumlannoituksen tarve on pieni. Hiek-
Maan kerros Savi- Karkeat- Eloperäiset- ka- ja turvemailla vaihtuvaa kaliumia on vähiten, yleensä
Kaliumin muoto maat kivennäismaat maat noin 50–150 kg/ha, jolloin lannoitustarve on suuri.
Ruokamulta 0-20 cm Reservikaliumin määrä viljavuustutkimuksessa kertoo
Kvaihtuva kg/ha 600 300 100 melko hyvin maan kaliumin luovutuskyvyn. Reservi-
Kreservi t/ha 8 4 0,5 kaliumia on savi- ja hiesumaissa noin 10–20 t/ha 50 cm
Kkokonais t/ha 60 50 juuristokerroksessa eli sen viljavuusluokka on yleensä
Pohjamaa 20-60 cm aina hyvä. Hiekkamailla reservejä on vain noin 1–2 t/ha ja
Kvaihtuva kg/ha 1200 600 200 turvemailla tätäkin vähemmän, viljavuusluokka on yleen-
Kreservi t/ha 16 8 1
sä aina huono tai huononlainen. Hietamailla reservejä voi
Kkokonais t/ha 120 100
olla yleensä noin 4–10 t/ha, toisinaan kuitenkin paljon
Vapautuu kg/ha/v 50–150 10–70 0-50
enemmän. Viljavuusluokka on yleensä välttävä tai tyydyt-
tävä, toisinaan myös hyvä. Mikäli hietamaa sisältää saves-
ta vähintään 5–10 %, saattaa maasta vapautuva kalium
riittää esimerkiksi nurmen kaliumin tarpeisiin ilman lan-
noitustakin.
Viljavuustutkimuksessa ravinnereservien määrää pi-
detään hyvänä, kun kaliumia ja magnesiumia on maassa
yli 4 000 kg/ha 20 cm ruokamultakerroksessa (Vilja-
vuuspalvelu 2000).
Savimaissa kaliumin vapautuminen on hyvin merkit-
tävää ja kaliumlannoituksen tarve on näillä mailla pieni
verrattuna karkeisiin kivennäismaihin ja eloperäisiin mai-
hin. Kasvit voivat käyttää vaikealiukoista kaliumia maan
varastoista. Sienijuuri sekä maan ja ritsosfäärin mikrobit
voivat parantaa kaliumin ottoa.
Koska luomutiloilla kaliumlannoitus on osin tavan-
omaista pienempää, siellä esiintyy alhaisempia vaihtuvan
kaliumin pitoisuuksia ja maassa voi olla suurempi kali-
umin pidätyskyky, kasvit voivat ottaa kaliumistaan savi-
mineraaleista suhteellisesti tavanomaista enemmän.
Pohjamaa on kasvien kaliumin saannille lähes yhtä
tärkeä kuin ruokamultakerroskin. Pohjamaan kaliumpi-
toisuuden tunteminen on hyödyksi, koska syväjuuriset
kasvit voivat ottaa pohjamaasta noin 40–60 % kaliumin
kokonaisotosta.
Kaliumia voi vapautua savimaista vuosittain noin
50–150 kg/ha, karkeista kivennäismaista noin 10–50 kg/
ha, toisinaan enemmänkin ja puhtaista turvemaista va-
pautumismahdollisuudet ovat olemattomat.
Pohjois-Ruotsissa Öjebyn kokeessa kaliumin peltota-
se oli luomuviljelyssä savisella hietamaalla noin 15–30
kg/h/v alijäämäinen (Sivu 125). Kaliumin vapautuminen
maamineraaleista kattoi kaliumtaseen alijäämän.

146
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Vaihtuvan kaliumin pitoisuuteen vaikuttavaa:

Kaliumin saaminen pohjamaasta kasvien käyt-
1. Maan ominaisuudet
töön ja edelleen viljelykiertoon edellyttää, että:
– vaihtuvan kaliumin lähtötaso
• Viljelykasvi ottaa runsaasti ja tehokkaasti kali- (mm. aikaisempi K-lannoitus)
– kaliumin reservit maassa
umia. – maan rakenne, kosteus, pieneliötoiminta, pH
2. Viljelykierto
• Suuri osa kasvin ottamasta kaliumista tulee olla
– sadoissa poistuvan kaliumin määrä
peräisin pohjamaasta. Pintamaassa kaliumin (satotaso x K-pitoisuus)
pitoisuuden tulee olla alhainen eikä kalium- – kasvien kyky hyödyntää pintamaan ja
lannoitusta saa käyttää. pohjamaan kaliumvaroja
3. Tuotantosuunta
• Kaliumin oton tulee tapahtua syvemmältä kuin – viljelykierto
kierron muiden kasvien kaliumin oton. – kaliumin porttitase tilatasolla – hävikit
4. Lannoitus
• Maassa ei ole esteitä juuriston kasvulle pohja- – lannoitussuositukset kierron eri kasveille
– toteutunut lannoitus
maahan (esim. korkea pohjavesi, tiivistynyt
– viljelykierron kaliumin peltotase
kyntöantura, happamuus jne.). 5. Hävikit
– maasta
• Pohjamaassa on kasveille käyttökelpoista – lannasta
kaliumia. – kompostista
– viherlannoituksesta

Kaliumpitoisuuden kehitykseen vaikuttavista teki-

jöistä luomutilalla
Vaihtuvan kaliumin pitoisuuden maassa on todettu luomu-
viljelyssä toisinaan laskevan ja toisinaan myös nousevan.
Kaliumpitoisuuden kehitykseen vaikuttavia tekijöitä on Maasta voi vapautua tietty määrä
lueteltu ohessa. kaliumia, joka on riippuvainen maan
ominaisuuksista ja viljelykasvista
sekä viljelytekniikasta.
Maaperän kaliumin vapautumista ja hyväksikäyttöä
voidaan edistää mm.
– käyttämällä vaihtelevaa viljelykiertoa
– viljelemällä viljelykierrossa ravinteita hyvin vapaut-
tamaan pystyviä kasveja (esimerkiksi monivuotisia
palko- ja nurmikasveja)
– parantamalla kasvien juuriston kasvu- ja toiminta-
edellytyksiä (= maan rakenteen hoito)
– säätelemällä maan happamuutta (happamien maiden
kalkitus)
– aktivoimalla maan hyödyllistä pieneliötoimintaa
– käyttämällä eloperäistä lannoitusta
– muokkaamalla ja kuohkeuttamalla maata sekä
– pitämällä maanesteen liukoisten ravinteiden pitoisuu-
det alhaisina.

147
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KASVIEN SOPEUTUMISKEINOJA ALHAISEEN RAVINNEPITOISUUTEEN

Yhteistyön lisäys Alhaiseen ravinnetasoon

– typensitojamikrobit sopeutunut kasvilaji
– sienijuuret ja -lajike
– energiapitoiset juurieritteet
vilkastuttavat hajottajien
toimintaa

Hidastunut kasvu
– ravinteiden otto
pidemmän ajan kuluessa

Ravinnetehokkuuden
lisäys

Muutoksia ravinteiden otossa

– ravinnepumpun
tehokkaampi käyttö
– orgaanisten happojen
erityksen lisäys
– entsyymien erityksen
lisäys Muutoksia kasvissa
– fenolien erityksen lisäys – juuristo pitempi,
-> kelaattien muodostus ohuempi ja tiheämpi
– juurikarvoja enemmän
ja pitempiä
– juuret läpäisevät
ravinteita tehokkaammin

Maan kasvukunnon parantaminen

– kuivatus
– rakenne
– pieneliötoiminta

148
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4.4 KARJANLANTA
Kotieläinten lantaa muodostuu Suomessa vuosittain noin
18 milj. tonnia eli noin 8 t/ha. Eläintä kohti lantaa muo-
dostuu keskimäärin noin 16–24 t/lehmä/v, 5,5–6,0 t/emak- Lanta
ko/v ja 1,6–2,0 t/lihasikapaikka/v. Sonnassa on kaikkia Sonta+virtsa+kuivike+vesi+rehujätteet
pää-, sivu- ja hivenravinteita, mutta sen typpi on pääosin
hidasvaikutteisessa muodossa. Virtsassa on lähinnä vain
typpeä ja kaliumia nopeavaikutteisessa muodossa.
Lannalla tarkoitetaan kotieläinten sonnan, virtsan ja
kuivikkeiden seosta; usein lannan joukkoon kulkeutuu
myös vettä sekä rehua.

Lannan rooleja tilan ravinnekierrossa:

• Lannan ravinteet ovat osa tilan ravinnekiertoa -
tilan oma lanta ei rikasta ravinteilla tilan ravin-
nekiertoa
->sato–rehu–tuotteet/lanta–pelto–sato
• Lannan avulla voidaan jakaa ravinteita tilan
sisällä halutulla tavalla eri peltolohkoille
• Lanta toimii pieneliöstön ravintona, edistää
ravinteiden kiertoa maassa, lisää maan murus-
tumista, parantaa maan rakennetta ja toimii maan
eloperäisen aineksen raaka-aineena
• Lanta parantaa hygieniaa ja terveyttä maatilan PELLON KÄYTTÖ SUOMESSA 2001
ekosysteemissä, mikäli sitä käytetään sopivalla
tavalla
• Ylärajoja lannan käyttömäärille
– 2ey/ha, 170 kg/ha lannan typpeä (Nitraattidi-
Leipäviljaa ym 26 %
rektiivi) 584 000 ha
– 1,5 ey/ha (Luomuliiton viljelyohjeet)
– rehuomavaraisessa tuotannossa yläraja on Rehuviljaa 44 %
986 000 ha
käytännössä noin 0,7 ey/ha
Nurmea 29 %
647 000 ha

Rehujen ravinteista noin 70–100 % kulkeutuu lantaan.

Esim. lehmästä erittyy lantaan vuodessa keskimäärin typ-
peä noin 95 kg, fosforia 15 kg ja kaliumia 100 kg. Päära-
Rehukasvien osuus 73 %
vinteiden lisäksi lannassa on monipuolisesti sivu- ja hi-
MMM 2002, Tike
venravinteita. Lannan maanparannusvaikutus on moni-
puolinen ja pitkäkestoinen. Lehmän vuodessa tuottaman
lannan ravinteiden bruttoarvo on noin 100 euroa. Maanpa-
rannusarvo voidaan arvioida yhtä suureksi kuin ravin-
nearvo. Lantaan erittyvät ravinteet tulee pyrkiä saamaan
peltoon ja ravinnekiertoon mahdollisimman pienin hävi-

149
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

kein. Lantaan erittyvät ravinnemäärät ovat seuraavaa suu-

ruusluokkaa.

18-0-0
Tonnia/vuosi
haihtuu N P K
Lanta 100 000 18 000 100 000
Väkilannoitteet 220 000–165 000 60 000–20 000 110 000–60 000
36-7-10
maidossa ja
154-22-110 lihassa
rehussa (hyötysuhde
24-32-9) Lanta – haasteita
• haisevaa, sisältää myrkyllisiä kaasuja
• vioittaa kasvustoa, juuria ja pieneliöstöä
• ravinteita karkaa helposti
100-15-100
• sisältää rikkakasvien siemeniä
• sisältää taudinaiheuttajia ja muita haitallisia ai-
neita
• hankala varastoida ja levittää

Lannan käsittelylle voidaan asettaa useita erilaisia laadul-

lisia tavoitteita. Painopisteet riippuvat tilan tuotantosuun-
nasta ja muista olosuhteista.

LANNAN KÄSITTELYN LAATUTAVOITTEITA

Hyvälaatuisen sadon
tuottaminen
Hajuhaitan Tautien ja tuholaisten
vähentäminen hallinnan helpottaminen
Lannoitusarvon säilyttäminen
tai parantaminen Hygienian parantaminen
Taloudellisesti edullinen Maan hyödyllisen biologisen Rikkakasvien hallinnan
Investoinnit kohtuullisia aktiivisuuden edistäminen helpottaminen
Työtekniikka mielekäs
Ravinnehävikit vähäisiä
C HY/Mli Rajala/TP 1998

4.4.1 LANNAN HYVÄKSIKÄYTTÖ

Lannan lannoitus- ja maanparannusvaikutus on riippuvai-
nen mm. seuraavista eri tekijöistä.
1. Talteenotto ja varastointi
2. Levitysajankohta
3. Levitysmäärä
4. Levitysajan sää ja multaus
5. Lahoamisaste ja kompostointitapa.

150
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

TALTEENOTTO JA VARASTOINTI KOTIELÄINTEN SONTAAN JA

Lannan talteenottoon ja varastointiin voidaan käyttää kol- VIRTSAAN ERITTYVÄT
mea menetelmää erilaisine muunnoksineen; virtsasäiliö- RAVINNEMÄÄRÄT
menetelmä, kuivikemenetelmä ja lietelantamenetelmä. N P K
Virtsasäiliömenetelmässä virtsa erotetaan sonnasta Lypsylehmä, 5000 kg/v 79 11 100
karjasuojassa ja johdetaan sitä varten rakennettuun säili- 7000 96 14 100
9000 107 16 100
öön. Kiinteä lanta otetaan talteen kuivitettuna ja siirretään Hieho, keskimäärin 41 8,5 49
lantalaan. Kuivikkeiden tarve on olkina noin 5–6 kg/pv/ Lihanauta, keskimäärin 53 8,5 44
Vasikat, alle 8 kk 16 3,5 16
ey. Virtsasäiliön tulee olla tiiviskantinen, koska virtsasta
Emakko porsaineen 28 9 17
typpeä haihtuu helposti ammoniakkina. Virtsasäiliöitä Lihasikapaikka, 2,5 erää/v 8,5 2 3,8
olisi hyvä olla kaksi, jotta virtsan sisältämät kasveille Kana, 100 paikkaa, tav.om 68 17 28

haitalliset aineet ehtivät varastoinnin (seisotuksen) aikana Kana, 100 paikkaa, luomu 88 21 32
Broileri, 100 paikkaa 36 7,7 15
hävitä.
Kalkkuna, 3,5 erää/v, 62 16 17
Virtsasäiliömenetelmä ei aseta lantalalle aivan niin 100 paikkaa
Hevonen 70 12 78
suuria vaatimuksia kuin kuivikemenetelmä, koska ravin-
Lammas, vuohi 15 2,5 10
nehävikeille alttein virtsa otetaan talteen erikseen. Mene- Kettu, tuotettua 100 190 30 10
telmän etuina on, että käytettävissä on sekä hyvää maan- nahkaa kohti
Minkki, tuotettua 100 110 20 10
parannusainetta että nopeavaikutteista typpilannoitetta. nahkaa kohti
Toisaalta kahden erilaisen lannoitteen käsittelyyn ja levi- Steineck ym 2000

tykseen tarvitaan kaksi koneketjua.

LANNANTUOTTO KESKIMÄÄRIN
Kuivikemenetelmässä virtsa imeytetään kokonaan kui-
M3/ELÄINPAIKKA
vikkeisiin ja saadaan siten vain yhdenlaista lantaa. Kuivi- Kuivike- ja vesilisäys mukana
tettu lanta varastoidaan eläinten oleskelutilassa tai se siir- Eläinlaji Kiinteä Virtsa Liete-
retään erilliseen lantalaan. Kuivikepohjapihatossa ravin- lanta lanta
m3/v m /v
3
m3/v
teet saadaan hyvin talteen, mikäli käytetään riittävästi
Lypsylehmä, 5 000 kg maitoa/v 12,7 12,2 20,3
kuivikkeita. Kuivikkeina käytetään ensisijaisesti olkia, 7 000 13,2 12,5 20,9
9 000 13,9 12,9 21,7
joita tarvitaan noin 8–12 kg/pv/ey. Olkien lisäksi on eduk- Hieho, yli 1 v 3,7 4,8 7,5
Vasikat, alle 1 v 2,0 2,2 3,6
si käyttää turvetta. Sisäruokintakaudella (8 kk) olkia kuluu Lihakarja, 0-2 v 5,5 6,5 11,0
1,5–2,0 t/ey ja turvetta 8–10 m3/ey. Hapan turve estää Emakko porsaineen 3,4 5,0 5,7
Lihasikapaikka, 2,5 erää/v 0,7 1,0 1,6
ammoniakin karkaamisen lannasta. Typen haihtumistap- Kanat, 100 kpl 5,5 13
Kanannuorikot, 100 kpl, 2,5 erää/v 2,6
piot voivat olla myös suuria – varsinkin purupohjasika- Broileri, 100 kpl, 5,5 erää/v 1,0
Hevonen 4-14
loissa ja niukalti kuivitetuissa pehkukanaloissa. Kettu, 100 emoa kohti 15
Steineck ym 2000
Kuivikkeiden ominaisuuksia
Kuiva- Ravinnesisältö, kg/t
Kuivike aine % N P K C C/N-suhde KUIVIKKEIDEN VIRTSANSITOMISKYKY

Olki 85 6 1 17 400 70
Turve 50 – 45 5 0,1 0,5 250 50
Turpeen tilavuuspaino on noin 150–240 kg/m3 ja pH noin 4,0.

Pihatto on eläinten hyvinvoinnin kannalta edullinen, mi-

käli kuivikkeita käytetään riittävästi. Pihattolannan maan-
parannusvaikutus on hyvä. Haasteena on lähinnä kuivik-
keiden suuri tarve. Oljen lisäksi tarvitaan yleensä aina
turvetta, jota voidaan pitää pitkälti uusiutumattomana (Peltola 1984)

151
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

luonnonvarana. Menetelmä sopii parhaiten vähän virtsaa

tuottaville eläimille, kuten lampaille ja kanoille sekä nuor-
karjalle.
Kuivikemenetelmää parsinavetassa käytettäessä asete-
taan virtsakouruun niin runsaasti kuivikkeita, että kaikki
virtsa imeytyy niihin. Kuivikkeita tarvitaan lähes edellä
mainittu määrä. Lantalan tulee olla tiivispohjainen sekä
varustettu yleensä lantavesisäiliöllä. Lantalan kattaminen
on varsin suositeltavaa. Pihatoissa voidaan menetellä myös
niin, että makuualueella käytetään kuivikemenetelmää ja
ruokintakäytävillä virtsasäiliö- tai lietelantamenetelmää.
Lietelantamenetelmässä sonta ja virtsa kerätään sa-
maan säiliöön lähes ilman kuivikkeita. Tällöin etuna on se,
että saadaan yhdenlaista, helpohkosti käsiteltävää, neste-
Lannan käsittelymenetelmät mäistä tavaraa. Typpi saadaan hyvin talteen ja se myös
– Kuivikemenetelmä – suuri maanparannus-
vaikutus
säilyy melko hyvin varastoinnissa. Sen sijaan levityksessä
– Lietelantamenetelmä – nopea lannoitusvaikutus helppoliukoinen typpi on altis huuhtoutumaan ja haihtu-
– Virtsasäiliömenetelmä – kahdenlaista lannoitetta
maan. Sellaisenaan lietelanta soveltuu huonosti luonnon-
mukaiseen viljelyyn ja korkealaatuisten elintarvikkeiden
tuottamiseen, koska se sisältää mm. juurille ja pieneliöille
myrkyllisiä yhdisteitä ja on epähygieenistä.
Kuivike- ja lietelannan ominaisuuksia voidaan paran-
taa kompostoinnilla ja ilmastuksella, joita käsitellään myö-
hemmin tässä luvussa. Kuivikelannan lannoitusvaikutus
on hidas ja maanparannusvaikutus on suuri ja pitkäaikai-
nen. Lietelannan lannoitusvaikutus on oikein käytettynä
suuri ja nopea. Maanparannusvaikutus jää kuitenkin kiin-
teää lantaa vähäisemmäksi.
Lantaloiden tilavuusvaatimukset eläinlajeittain esite-
tään sivulla 196.
Fosforia ja kaliumia voi hävitä huuhtoutumalla lannas-
ta sekä jaloittelutarhoista, ruokinta- ja juottopaikoilta.
Näiden ravinteiden hävikit voidaan estää ottamalla kaikki
lannasta mahdollisesti puristuva neste talteen. Lantalassa
lantavedet johdetaan säiliöön ja valumat maastoon este-
tään. Komposti-aumaan tulee laittaa riittävästi kuivikkeita
ja suojata komposti sateelta, ettei nestettä valu maahan.
Kompostin pohjalle laitetaan 15 cm kerros mutaa/turvetta
TYPEN HÄVIKKEJÄ suodattimeksi varsinkin läpäisevillä mailla ja komposti
• Ammoniakin haihtuminen lannasta peitetään mieluiten sateenpitävällä peitteellä.
• Ammoniumtypen huuhtoutuminen lannasta
Typpeä lannasta voi hävitä huuhtoutumalla, haihtu-
malla ammoniakkina sekä haihtumalla denitrifikaatiossa.
• Nitraattitypen huuhtoutuminen kompostista
ja maasta Typpeä voi huuhtoutua lannasta varastoinnin aikana,
• Denitrifikaatio maasta ja lannasta
jollei lantakasaa ja kompostia ole suojattu sateelta. Typpeä
haihtuu helposti ammoniakkina karjasuojasta, lantalasta

152
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

ja kompostoinnissa. Denitrifikaatiota tapahtuu vasta, kun

ammoniumtyppi on muuttunut nitraattitypeksi. Tätä ta-
pahtuu lannan palamisen edetessä riittävän pitkälle – käy-
tännössä lähinnä kompostoinnissa. Typpihävikkien suu-
ruus vaihtelee suuresti riippuen lannan käsittelyn järjestä-
misestä ja huolellisuudesta. Lannan typpihävikkien suu-
ruus vaihtelee yleensä seuraavan taulukon arvojen mukai-
sesti.
Lannan talteenotossa, varastoinnissa ja levityksessä
typen hävikit haihtumalla vaihtelevat yleensä noin 15–50
%:n välillä. Hävikkien suuruus riippuu ennen kaikkea
oikeista työtavoista ja huolellisuudesta.

Ammoniakin haihtumisen riski lannasta varastoinnin ai-

kana on sitä suurempi, mitä enemmän lannassa on liukois-
ta ammoniumtyppeä. Myös kompostoinnin alkuvaiheessa
typpeä vapautuu ammoniakkina ja sen haihtumisriski on
suuri. Lietelantaa sekoitettaessa ja ilmastettaessa ammo-
niumtyppeä voi haihtua ilmaan. Levityksessä virtsasta ja
lietelannasta haihtumistappiot voivat olla suuria. Kuivike-
lannassa haihtumisriski on määrällisesti pienempi mutta
kuitenkin merkittävä. Kompostissa haihtumiselle altista
typpeä ei juuri ole. NO3-typen huuhtoutumisen riski maas-
ta lannan levityksen jälkeen on kompostilla pienin. Denit-
rifikaatio voi olla huomattavan suurta lannan levityksen
jälkeen tiiviillä mailla. Riski on sitä suurempi, mitä suu-
rempi on lannan aiheuttama hapen kulutus maassa. Syvä

153
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

multaus ja märkä, tiivis maa voivat myös lisätä denitrifi-

kaation riskiä. Maan tiivistymistä lannan levityksen yhte-
ydessä tulee välttää riskin pienentämiseksi. Lannan kom-
postointi ja lietelannan ilmastus voivat pienentää denitri-
fikaation riskiä, koska hapen kulutus maassa vähenee.
Typen hävikkien suhteellisia eroja eri lannoista havain-
nollistetaan lannan käsittelyn eri vaiheissa seuraavassa:

TYPEN HÄVIKKIEN SUHTEELLISIA EROJA LANNAN KÄSITTELYSSÄ

ERILAISILLA LANNAN KÄSITTELYMENETELMILLÄ

Vaihe Virtsa Lietelanta Ilmastettu liete Raaka lanta Kompostoitu lanta

Talteenotto - - - - +
Varastointi — - - - -
Jatkokäsittely ++ ++ - ++ —
Levitys — — — — ++
Maasta — — - — ++
Nitraatin huuhtoutuminen — — - - +
Denitrifikaatio - — + - ++

(++ = hävikkiriski pieni, — = hävikkiriski suuri)

Luonnonmukaiseen viljelyyn siirtyvällä tilalla on tarpeen

kiinnittää erityistä huomiota lannan tarkkaan talteenot-
toon ja varastointiin sekä sen käsittelyyn ja käyttöön. Jotta
lanta voidaan käyttää kulloinkin parhaana ajankohtana, on
riittävä varastotila tarpeen. Lietelanta- ja virtsasäiliöihin
tulee mahtua koko vuoden lantakertymä laidunvähennys
huomioiden. Kuivikelannalle riittää luonnonmukaisessa
viljelyssä käytännössä pienempikin lantala, mikäli kom-
postia tehdään useamman kerran vuoden aikana. Seuraa-
vassa luettelossa esitetään eräitä keinoja vähentää ravin-
nehävikkejä lannan käsittelyssä.

Typen hävikkejä voidaan pienentää lannan käsittelyssä

mm. seuraavin keinoin:

Ammoniakin haihtuminen lannasta:

• Eläinsuojassa
– Hyvin toimiva virtsan erotus
– Riittävä kuivikkeiden käyttö
– Turvekuivike
– Eläinsuojan lämpötila viileä

154
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

• Lantalassa
– Lantala riittävän suuri, jotta levitysajat optimaaliset
– Lantalan kattaminen
– Lannan peittäminen lantalassa
– Lietelannan johtaminen säiliöön altapäin (lanta-
kuori)
– Liete- ja virtsasäiliön kattaminen
– Hyvin suunniteltu ja toteutettu kuivikelannan
kompostointi ja lietelannan ilmastus
– Haihtuvan ammoniakin talteen ottaminen lanta-
kaasuista biosuodattimella tai kaasujen tiivistä-
misellä
– Kompostiin riittävästi kuivikkeita
• Pellolla
– Nopea multaus (tai levitys pilvisellä säällä tai
sateen alle)
– Lietelannan letkulevitys nurmeen/oraille
– Lietelannan ja virtsan laimentaminen vedellä tai
huuhtelu maahan

Ammoniumtypen huuhtoutuminen lannasta

– Nopea multaus
– Lannan levitys oikeaan aikaan (kasvukauden alku-
puolella)
– Sopivat käyttömäärät
– Kompostiin riittävästi kuivikkeita
– Kompostin pohjalle 15 cm:n kerros turvetta tai mutaa
– Kompostin peittäminen oljilla, turpeella ja sateen-
pitävällä peitteellä

NO3-typen huuhtoutuminen kompostista ja maasta

– Kohtuulliset levitysmäärät
– Tarkoituksenmukainen levitysaika
– Lannan kompostointi
– Kompostiin riittävästi kuivikkeita
– Kompostin pohjalle 15 cm kerros turvetta tai mutaa
– Kompostin peittäminen oljilla, turpeella ja sateen-
pitävällä peitteellä

Denitrifikaatio maasta ja kompostista

– Hyvärakenteinen maa
– Maan tiivistymisen ehkäiseminen lannan levityksessä
– Lannan kompostointi tai ilmastus
– Hallittu ilmastus
- Komposti ilmava ja sateelta suojattu

155
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Rikin kierrätys pienin hävikein on vieläkin tärkeämpää

kuin typen. Typpeä saadaan luomutilalle täydennyksenä
typensidonnan avulla. Rikkiä ei ole mahdollista täydentää
tällä tavoin luonnollisin keinoin. Rikki saadaan säilymään
lannassa, kun huuhtoutuminen ja rikkivedyn muodostu-
minen eli mätäneminen estetään.

LANNAN LAHOAMISASTE
Lannan käyttöominaisuuksiin vaikuttaa lannan ravinne-
koostumuksen lisäksi myös sen lahoamisaste. Lahoamis-
asteen suhteen lanta voidaan jakaa kolmeen pääryhmään:
Tuore lanta, lahoava lanta ja mätänevä lanta. Tuoreilla ja
mätänemistilaisilla lannoilla on joukko haitallisia ominai-
suuksia, jotka heikentävät niiden hyödyntämistä. Niitä
käsitellään tarkemmin seuraavassa kappaleessa.

4.4.2 KOMPOSTOINTI
Kompostointi on eloperäisten aineiden säädeltyä, biolo-
gista hajotusta ja uudelleenrakentumista hapellisissa olo-
- Tuore lanta
Luonnonmukainen viljely suhteissa, joihin liittyy lämpötilan nousu. Käytettäviä lan-
- Lahoava lanta nan kompostointimenetelmiä ovat aumakompostointi,
= Maanviljely
- Mätänevä lanta
rumpukompostointi ja lietelannan nestekompostointi eli
ilmastus.
Kompostointinimitys tulee latinasta ja se tarkoittaa
”yhteen asetettu, seos”. Kompostoinnissa pieneliöstö la-
hottaa jätteet hapen läsnä ollessa, jolloin syntyy hiili-
dioksidia, vesihöyryä, ravinnesuoloja ja pääasiassa kyp-
symisvaiheessa suurimolekyylisiä orgaanisia yhdisteitä
sekä hitaasti hajoavaa eli puolistabiilia eloperäistä aines-
ta. Kompostoinnille on tyypillistä energian vapautuminen
lämpönä. Kompostissa pyritään tekemään olosuhteet elo-
peräisen aineen sopivalle lahoamiselle ja humuksen muo-
dostukselle edullisiksi. Hajotus- ja rakennustyön suoritta-
vat lähinnä bakteerit, sädesienet, sienet sekä erilaiset hyön-
teiset, punkit, tuhatjalkaiset ja lierot.
Kompostointi on syytä erottaa mädätyksestä, jossa
pieneliöstö hajottaa jätteitä hapettomissa olosuhteissa.
Tällöin syntyy metaania, ammoniakkia, rikkivetyä, alko-
holeja ja orgaanisia happoja sekä erilaisia haihtuvia, pa-
hanhajuisia yhdisteitä. Säädeltyä ja pitkälle vietyä mädä-
tystä käytetään biokaasun tuotannossa erotuksena esim.
tavanomaisen lietelannan mätänemisestä.

156
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KOMPOSTOINNIN KAAVAMAINEN KULKU

Happi Pieneliöt Kosteus

Säädöksiä luomuviljelyn ehdoissa
(KTTK 2003):

Raaka-aineet Lämpö
Hiilidioksidi • Lanta suositellaan aina kompostoitavaksi.
CO22 Energia
Hiilihydraatit
Vesi Lipidit • Lanta on kompostoitava, mikäli se on
H2O
2 peräisin tavanomaisesta tuotannosta,
Valkuaisaineet joka ei ole todistetusti laajaperäistä
Aminohapot
epäorg.typpi (eläintiheys luovuttajatilalla alle 2 ey/ha).

Selluloosa Osaksi uusien • Turkiseläinten lanta on kompostoitava aina.

Ligniini pieneliöiden
Kivennäisaineet muodostusta
• Lietelanta on kompostoitava/ilmastettava
aina, kun se on peräisin tavanomaisesta
tuotannosta, tai vähintään laimennettava
vedellä.
KOMPOSTI

4.4.2.1 KOMPOSTOINNIN MERKITYS

Kompostointi voi muuttaa lannan ja muiden eloperäisten
lannoitteiden käyttöominaisuuksia monin tavoin. Elope-
räisen aineksen hajoaminen kuluttaa runsaasti happea. Mi-
käli hajoaminen on maassa vilkasta, voivat kasvien juuret
kärsiä hapen niukkuudesta. Hajoamisessa – varsinkin sen
alkuvaiheessa – syntyy myös juurten kasvua haittaavia
yhdisteitä, joista osa on haihtuvia. Lannassa voi olla myös LAHOAMISEN JA MÄTÄNEMISEEN
rehuista, kuivikkeista, lääkkeistä tai eläimistä peräisin ole- VAIKUTUKSET JA SOPIVUUS VILJELYYN
via haitallisia aineita. Seuraavassa esimerkkejä kompos- 1) 2)
toinnin potentiaalisista edullisista vaikutuksista:
– muuten vaikeasti hyödynnettävät jätteet voidaan
hyödyntää
– lannan paha haju ja myrkylliset yhdisteet häviävät
tai vähenevät
– haitalliset aineet häviävät tai vähenevät (rikkakasvien
siemenet, taudinaiheuttajat, lääke- ja torjunta-aine-
jäämät, eläimistä lähtöisin olevat haitta-aineet)
– hygienia paranee
– lannoitusvaikutus tasapainottuu, pitkäaikainen
maanparannusvaikutus
– helpompi käsitellä ja levittää, orastuminen parempi
– parempi kasvien laadulle
– edullisempi hyödylliselle pieneliötoiminnalle
(mm. sienijuuri) ja juurten kasvulle
1) Hapekas lahotus esim. lantakomposti
– voidaan parantaa raakafosfaatin hyväksikäyttöä. 2) Hapeton mätäneminen esim. tiivis lanta
– saadaan lämpöä.

157
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Haasteina lannan kompostoinnissa on sen vaatima lisätyö

ja mahdolliset lisäinvestoinnit. Puutteellisessa kompos-
toinnissa ravinteiden, varsinkin typen hävikki voi olla
huomattava. Oikeaa kompostointitekniikkaa käytettäessä
voidaan hävikit ja työmäärä pitää kohtuullisena.

HAITTA-AINEIDEN HAJOTUS
Laitumella tuore lanta ja virtsa heikentävät laidunruohon
maittavuutta – mm. hylkylaikut ovat tästä osin esimerkki-
nä. Naudan lietelannan pintalevitys voi vähentää laidun-
ruohon maittavuutta. Myös raaka kuivikelanta keväällä
mullattuna voi vähentää esim. vihantarehun maittavuutta.
Lantaan erittyy myös eläinten lääkinnässä käytetyistä
lääkkeistä jäämiä. Useista antibiooteista noin 10–25 %
alkuperäisestä määrästä löytyy lannasta. Antibiootit hajoa-
vat tavallisessa lannassa hyvin hitaasti. Ne sekä niiden
erilaiset hajoamistuotteet voivat kiinnittyä sekä eloperäi-
seen ainekseen että maahiukkasten pinnoille. Lannan anti-
bioottijäämät saattavat haitata kasvien kasvua, häiritä maan
pieneliötoimintaa ja lisätä resistenssin leviämistä maassa
elävien bakteerien keskuudessa. Oheisen esimerkin kanan-
lannassa on rehun lisäaineena käytetty antibiootti sinkkiba-
sitratsiinia. Lannan antibioottijäämät haittasivat ohran kas-
vua. Kompostointi hävitti suurimman osan (yli 80 %) sink-
kibasitratsiinista, jolloin ohra kasvu parani.
Tavanomaisia olkia kuivikkeena käytettäessä lantaan
joutuu usein myös torjunta-ainejäämiä. Kompostointi vä-
hentää useimpien pitoisuuksia oleellisesti. Poikkeuksen

ZN-BASITRASIININ JA BROILERINLANNAN KOMPOSTOINNIN

VAIKUTUS OHRAN SATOON

Vogtmann ym. 1978.

158
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

muodostaa korrenvahvistaja (CCC), jolla käsiteltyjä olkia

ei tule käyttää luomuviljelyssä.
Käsittelemättömän lannan korkea suolapitoisuus vai-
kuttaa haitallisesti hyödylliseen pieneliötoimintaan. Lie-
roille haitallinen pitoisuus esim. ammoniumkarbonaattia
on yli 9 g/l. Vapaa ammoniakki puolestaan polttaa hengi-
tysteitä. Haittaraja on 0,1 g/l. Käsittelemätön lietelanta ja
väkevä virtsa tulisi laimentaa vedellä 10–50-kertaisesti,
jotta se olisi suorana kosketuksena täysin haitatonta lie-
roille. Muutkin tekijät poistavat polttovaikutusta, jolloin
käytännössä huomattavasti vähäisempi laimennus riittää.
Kompostoimattoman lannan fenolit, kresoli ja bentso-
ehappo vahingoittavat lieroja ja muita pieneliöitä (aiheut-
tamalla mm. lierojen jaokkeiden irtoamista). Rikkivety on
erittäin myrkyllistä. Rikkivety ja monet orgaaniset, haih-
tuvat yhdisteet ovat pahaa hajua aiheuttavia.
Lannassa on yleensä aina taudinaiheuttajia ja rikka-
kasvien siemeniä sekä myös kasveihin hormonaalisesti
vaikuttavia aineita, jotka tulisi myös saada häviämään
ennen lannoitteeksi käyttöä.

MAAN BIOLOGISEN AKTIIVISUUDEN

EDISTÄMINEN
Kasvi-maa-systeemin hyödyllisen toiminnan edistämi-
nen on merkittävä lannan käsittelyn tavoite luomuvilje-
lyssä. Eloperäinen lannoitus tarjoaa ravintoa pieneliös-
tölle ja lisää pieneliötoimintaa. Lannasta tulisi saada
hyödylliseen pieneliötoimintaan ja juurten kasvuun ja
toimintaan haitallisesti vaikuttavat tekijät häviämään.
Lisäksi olisi edullista saada syntymään hyödyllisiä teki-
jöitä. Mikä hävittää taudinaiheuttajia
Maan omat ravinnevarat tulisi saada täysitehoiseen lannasta …hmm...vilkas aerobinen
kiertoon. Kasvien fosforihuollossa ja fosforin vapautu- hajoaminen -
lahottajaeliöstö syö taudinaiheuttajia +
misessa mm. sienijuurilla on keskeinen merkitys. Lanta kompostoituminen korkeassa lämpö-
tulisi käsitellä sillä tavoin, että esim. sienijuuret menes- tilassa
tyvät ja toimivat hyvin. Sienijuuria suosii hidasliukoinen
eloperäinen lannoitus. Näin saadaan maasta tapahtuva
ravinteiden kierto myös mukaan tilan ravinnekiertoon.
Lannan käsittelyn yhtenä tavoitteena voidaankin pitää
maan omien ravinnevarojen hyväksikäytön edistämistä.
Lannan kompostointi lisää hyödyllisten pieneliöiden
laadukkaan ravinnon saantia. Kompostointi suosii mm.
hyödyllisiä sieniä. Aminohapot ja vitamiinit saattavat
moninkertaistaa sienijuurten kasvun. Fusarium-sienten
asemesta Penicillium-sieni runsastuu maassa. Tämä on
edullista kasvien terveenä säilymisen kannalta. Mutta
159
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Penicillium-sienen on havaittu pystyvän myös vapautta-

maan maaperästä fosforia.
Edellä mainitut haitta-aineet ovat haitallisia myös juu-
rikarvoille ja juurten toiminnalle. Juurten pituuskasvu ja
tiheys sekä juurikarvojen kasvu muodostuvat paremmik-
si, kun haitalliset tekijät hävitetään lannasta. Tällöin maan
omien ravinnevarojen hyväksikäyttö paranee.
Lannan kompostointi näyttää suosivan mm. fosfa-
taasientsyymien tuotantoa maassa, jolloin maan omien
fosforivarojen hyväksikäyttö voi parantua. Sveitsissä DOK-
kokeessa fosfataasiaktiivisuus oli kompostoitua lantaa
käytettäessä kaksi ja puolikertainen ja kompostoimatonta
lantaa käytettäessä puolitoistakertainen väkilannoitukseen
verrattuna.

HYGIENIA
Riski lannan mukana peltoon leviävistä taudinaiheuttajis-
ta, kuten esim. Salmonella, Ehec, Listeria ja Yersinia, on
yleensä pieni, mutta tautien leviämisvaarasta maasta sa-
toon ja edelleen eläimiin ja ihmisiin on syytä olla tietoinen.
Riskialtteimpia tuotteita ovat tuoreena syötävät vihannek-
set ja marjat sekä myös säilörehu. Jos lantaa ei ole hygie-
nisoitu esim. kompostoimalla, voivat tarttuvien tautien
aiheuttajat levitä saastuneen ruuan mukana ihmiseen, ai-
heuttaa ongelmia tuotteiden jatkojalostuksessa tai heiken-
tää säilörehun laatua. Erityisesti tuorevihanneksia viljeltä-
essä tuotteiden laadun tulee olla hyvä myös mikrobiologi-
sen laadun osalta.
TOIMENPITEITÄ RISKIEN
Kompostoimalla lanta huolella voidaan taudinaiheut-
MINIMOIMISEKSI LANNAN
tajat hävittää lannasta. Hygienisoitumista varmistaa, kun
KÄSITTELYSSÄ JA KÄYTÖSSÄ
kompostia käännettäessä pintakerros sekoitetaan keskel-
• Tunne levittämäsi lannan laatu – erityisesti le. Useimmat taudinaiheuttajat tuhoutuvat 55–60 oC as-
ostolannan laatu.
teen lämpötilassa noin 10 vuorokauden kuluessa. Alem-
• Kompostoi lanta huolellisesti.
missa lämpötiloissa tarvitaan pitempi käsittelyaika (läm-
• Seuraa kompostoitumisen etenemistä lämpötilaa
ja lahoamisen etenemistä seuraamalla. pötila x kosteus x aika).
• Kääntäminen parantaa kompostin hygieniaa Lietelannan ilmastuksessa useimpien taudinaiheuttaji-
• Kääntämisen yhteydessä varmista, että pinta- en hävittämiseksi riittää usein jo 25–30 oC asteen lämpötila
kerros sekoittuu keskelle. 3–5 viikon ajan. Tällöin ilmastussäiliöön ei saa tulla uutta
• Ole varovainen lannoituksessa nopeasti kasvavien,
suoraan maakosketukseen tulevien vihannesten
lietelantaa. Alempi lämpötila vaatii pitemmän ajan. Esimer-
kuten salaatin suhteen. kiksi salmonellan leviäminen tilalla voidaan katkaista mel-
• Ole varovainen kasvukauden aikaisen ko hyvin lietelannan ilmastuksella. Sen sijaan voihappoa
lisälannoituksen osalta
tuottavat Clostrium-bakteerit vähenevät huomattavasti hi-
• Varmista koneiden riittävä hygienia.
Pese koneet tarvittaessa lannan ajon jälkeen. taammin. Myös biokaasutus hygienisoi lantaa.
• Työjärjestykseksi puhtaammasta likaisempaan. Kompostin käyttö voi helpottaa myös kasvitautien
hallintaa. Varsinkin satojätteissä tautien leviäminen voi

160
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

kompostoimalla vähentyä merkittävästi. Tällaisia ovat

Onnistuneen kompostoinnin edellytyksiä
esim. viljojen lehtilaikkutaudit. Tautien häviämisen edel-
• Sopivat raaka-ainesuhteet.
lytyksenä on mm., että lämpötila nousee riittävästi ja kom-
• Sopiva ilmavuus ja rakenteen pysyvyys.
postin ulkoreunat käännetään keskelle. Kompostin käyttö
• Sopiva kosteus.
voi myös vähentää kasvualustasta leviävien, maalevintäis-
• Sopiva materiaalin karkeus.
ten kasvitautien esiintymistä, esimerkiksi taimipoltetta.
• Sopiva pieneliöstö.
• Sopiva pH.
4.4.2.2 KOMPOSTOINNIN TOTEUTUS • Sopiva lähtölämpötila ja

Kompostissa tulee vallita sopivat fysikaaliset, kemialli- prosessinaikainen lämpötila.

set ja biologiset olosuhteet, jotta päästään toivottuun lop- • Sopiva kompostin koko ja paikka.

putulokseen. Tärkeimpiä tekijöitä ovat sopivat raaka-ai- • Sopiva kompostin peittäminen.

nesuhteet ja kosteus, riittävä hapen saanti, riittävä läm- • Riittävä seuranta.

pötila ja sopiva happamuus. Lisäksi tarvitaan sopiva ha- • Sopivat säätelytoimet tarvittaessa.

jottajaeliöstö. Olosuhteiden tulisi myös pysyä sopivina

riittävän pitkään.

MITEN KOMPOSTI TEHDÄÄN?

Kompostin raaka-aineiden käyttöominaisuudet määräy-
tyvät viiden näkökohdan perusteella: ravinteisuus, koste-
us, lahoamistaipumus ja rakenteen pysyvyys sekä epä-
suotuisien aineiden pitoisuus. Erilaisia raaka-aineita yh-
distelemällä tulee koota lahoamiselle sopivat olosuhteet.

SOPIVAT RAAKA-AINESUHTEET
Kompostoitavat eloperäiset aineet voidaan jakaa ravintei-
suuden perusteella kahteen pääryhmään: hiilipitoisiin ja
KOMPOSTIN RAAKA-AINEITA JA
typpipitoisiin aineisiin. Kompostin varsinaiset valmistajat
KUIVIKKEITA TYPPIPITOISUUDEN MUKAAN
– pieneliöt – tarvitsevat kummankin ryhmän aineksia so- RYHMITELTYINÄ
pivassa suhteessa, jotta ne voivat valmistaa eloperäisten
(N-% kuiva-
aineksien seoksesta hyvää kompostia. Tätä suhdetta nimi- aineesta
tetään hiili-typpi -suhteeksi (C:N-suhde). Komposti tulee Alhainen typpipitoisuus (kuivikkeet) alle 1 %)
koostaa eri raaka-aineista siten, että komposti on riittävän puru, lastu 500:1
hake 100–150:1
hiilivoittoinen eli hiilen ja typen suhde on noin 25–35:1. olki 60–100:1
Typpeä seoksessa on tällöin noin 1,6–2,0 % kuiva-ainees- turve 50–100:1
ta.
Sopiva typpipitoisuus (N-% 1–2 %)
Koska niukasti kuivitetussa naudan lannassa hiili- kuivitettu hevosenlanta 25:1
typpisuhde on noin 20:1 ja oljissa noin 60–100:1, tarvi- vanha heinä 25–30:1
taan kuivikkeeksi virtsasäiliömenetelmässä esim. lehmää naudan lanta (runsas kuivike) 30:1

kohti olkia yhteensä noin 5–6 kg päivässä sopivan suh- Korkea typpipitoisuus (vaativat kuivitusta) (N-% yli 2 %)
teen saavuttamiseksi. virtsa 0,8:1
naudan lanta (niukka kuivike) 20:1
Karjanlanta vaatii typpipitoisena aineena runsaasti
kanan lanta 10:1
kuivikkeita, jotta typpitappiot pysyvät kohtuullisina. Oi- tuore ruoho 12:1
kein toteutettuna kompostoinnin typpihävikit jäävät vä- nuori komposti 15:1
kypsä komposti 10:1
häisiksi. Epäedullisissa oloissa lannan typestä jopa puolet

161
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

LANNAN C/N-SUHTEEN VAIKUTUS voi haihtua kompostoinnissa. Viereinen kuva havainnol-

TYPPIHÄVIKKIIN listaa hiili-typpi -suhteen merkitystä typen säilymiselle.
Typen
Raaka-aineiden lahoamistaipumus vaikuttaa lähinnä
hävikki-% kompostoitumisen nopeuteen. Runsaasti sokereita, hemi-
Varastointiaika
40 3 kk selluloosaa, selluloosaa sekä vähän ligniiniä (puuainetta)
5 kk sisältävät ainekset lahoavat helposti (ruoho, vihannesjäte,
35
lanta). Sitä vastoin runsaasti ligniiniä sisältävät ainekset
30 lahoavat hitaasti (puuperäiset ainekset kuten hake, puun
kuori sekä olki).
25

20 AINESTEN SEKOITUS JA HIENONTAMINEN

Eri ainekset on kompostissa sekoitettava kunnollisesti.
15
Tehokkaimmin ainesten sekoittuminen tapahtuu koneelli-
10 sesti käyttämällä apuna lannanlevityskelalla varustettua
yleisperävaunua. Lantapaakut tulisi saada hajoamaan alle
5 3 cm:n paakuiksi, jotta maatuminen tapahtuisi tasaisesti.
0
16 17,4 22 32,8 40,5 ILMAVUUS
C/N -suhde
Hapen saannin turvaamiseksi kompostiin on järjestettä-
Ki h 1986
Kirchmann 1986 vä riittävä ilmanvaihto. Kiivaimman hajoamisvaiheen
aikana noin 2–5 viikon ajan ilmaa tarvitaan vähintään 1
m3 kompostitonnia kohti tunnissa.
Kuivikkeeton tai vähän kuiviketta sisältävä eläinten
lanta ja tuore ruoho sekä ruokajätteet ja käymäläjätteet
Kompostin ilmanvaihtoon vaikuttavia ovat liian tiiviitä yksinään kompostoitaviksi. Tällaiseen
tekijöitä
märkään ja tiiviiseen ainekseen on sekoitettava riittävästi
• hienojakoisen ja karkean aineksen suhde
karkeaa, kuohkeaa ja ilmavaa ainesta kuten olkia, kuor-
• kompostin kosteus
ta, haketta tai karkeaa turvetta. Myös ruokamulta ja van-
• kompostin koko ha komposti parantavat kompostin rakennetta. Karkean
• kompostin rakenne aineksen osuuden tulisi olla noin 50–75 % kompostin ti-
lavuudesta.
Ilmanvaihtoa kompostissa parantaa pohjalle levitetty
kerros karkeaa ainesta kuten olkia tai haketta. 15 cm:n
kerros kuivaa ja karkeaa turvetta pidättää kompostista
mahdollisesti valuvan nesteen ravinteet. Erityisen tar-
peellinen imukykyinen alusta on läpäisevillä maalajeilla.
Savimaat pidättävät yleensä ravinteita hyvin, mikäli kom-
postin paikkaa vaihdellaan vuosittain. Isojen kompostien
ilmavuutta voidaan parantaa asettamalla niiden sisään il-
mankulkua helpottavia kanavia esim. salaojaputkia.
Ilmanvaihdon sopivan määrän voi päätellä kompos-
tointituloksesta. Mikäli komposti pyrkii kuivumaan, on
syynä yleensä liian suuri ilmanvaihto. Tällöin kompostia
on tiivistettävä tai kasteltava. Jos ilmanvaihto kompos-
tissa on heikkoa, muuttuu lahoaminen mätänemiseksi.
Tällöin komposti ei lämpene ja pöyhittäessä se haisee
162
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

pahalta. Tällainen komposti on käännettävä ja samalla

siihen lisätään karkeaa ainetta.

KOSTEUS
Kompostin pieneliöt tarvitsevat elääkseen ja toimiakseen
vettä. Komposti toimii hyvin, jos siinä on vettä 55–70 % KOMPOSTIN "KOSTEUSTESTI"
tuorepainosta. Kuiva komposti ei toimi. Märkä kompos-
ti kärsii hapen puutetta ja siitä saattaa huuhtoutua ravin-
teita hukkaan. Karkeaa ainesta kuten puun kuorta, haket-
ta ja olkia sisältävä komposti saa olla hyvinkin märkä.
Sen sijaan hienojakoinen lanta, tuore ruoho ja hieno tur-
ve painuvat märkinä helposti liian tiiviiksi, ilmattomaksi
massaksi.
Komposti on yleensä sopivan kosteaa silloin, kun sii-
tä voimakkaasti nyrkissä puristettaessa irtoaa pari tippaa
vettä. Kuivat ainekset on kompostin teon yhteydessä
kasteltava, mieluiten hienojakoisella vesisuihkulla.
KOMPOSTIN LÄMPÖTILAN SEURANTA
Kompostoitavan aineksen veden varastoimiskyvyn tuli-
si olla riittävän suuri. Esimerkiksi olkivaltainen kompos-
ti saadaan py-symään tasaisen kosteana lisäämällä siihen
turvetta tai multaa.
Syksyllä ja talvella komposti helposti kastuu liikaa.
Sen estämiseksi kompostin yläpinta muotoillaan kupe-
raksi ja se peitetään lämpövaiheen jälkeen mieluiten ve-
denpitävällä katteella.

LÄMPÖTILA
Kompostoituminen on nopeinta, kun lämpötila on 35–50
°C asteen välillä. Lanta- ja kasvinjätekompostin lämpöti-
laksi tämä on sopiva. Hygieenisyyssyistä voi olla tarpeen
käyttää korkeampaa lämpötilaa, esimerkiksi käymäläjäte-
komposteissa lämpötila tulisi saada nousemaan yli 60 °C.
Kompostia valmistettaessa raaka-aineiden alkuläm-
pötilan tulisi olla yli 5 °C, jotta kompostoituminen käyn-
nistyisi. Kylmänä vuodenaikana kompostia voi olla tar-
peen lämmittää sen ”sytyttämiseksi” esimerkiksi kuumal-
la lannalla.
Voimakkaasti lämpenevä komposti kuivuu helposti
liikaa. Tällöin ravinnehäviöt kasvavat. Peittäminen, tii-
vistäminen ja kastelu estävät ”ylikuumenemista” ja kui-
vumista.

PIENELIÖT
Pieneliöt suorittavat varsinaisen kompostin valmistami-
sen. Viljelijä luo niiden työlle sopivat olosuhteet kasaa-
malla kompostin. Raaka-aineet itsessään sisältävät yleen-
163
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

sä riittävästi pieneliöitä. Pieneliöstön lisäys saattaa no-

peuttaa kompostoitumista silloin, kun komposti on koos-
tumukseltaan yksipuolinen esim. lietelanta turpeeseen
imeytettynä. Mikäli kompostoinnissa halutaan käyttää
apuna lieroja, on kompostiin yleensä välttämätöntä lisätä
vanhaa, tunkiolieroja ja niiden poikasia runsaasti sisältä-
vää kompostia.

PEITTÄMINEN
Valmiiksi rakennettu komposti peitetään esimerkiksi
noin 5–10 cm:n kerroksella multaa, turvetta tai noin 15–
20 cm:n kerroksella olkia. Lämpövaiheen jälkeen muo-
villa tai muulla sateen pitävällä katteella peittäminen on
varsin suositeltavaa. Erityinen kompostihuopa estää sa-
deveden pääsyn kompostiin mutta sallii kaasujen vaih-
don, vähentää lämmön haihtumista (talvikompostointi!).
Se on myös muovia ja kuormapeitteitä helpompi kiinnit-
tää. Se kestää useita vuosia.

PEITTÄMISEN VAIKUTUS RAVINTEIDEN HUUHTOUTUMISEEN KOMPOSTISTA

PEITTÄMÄTÖN OLKIKATE KOMPOSTIHUOPA

Leinonen ja Roinila 1995

PEITTÄMISEN ETUJA Kompostointi maatilalla

– komposti säilyttää paremmin lämpönsä
1. Käytä kuivikkeita runsaasti, virtsasäiliömenetelmässä
ja kosteutensa, eikä kastu sateella liiaksi
5 – 6 kg/ny/pv ja/tai lisää niitä kompostiin tekovaiheessa;
– lahoaminen tapahtuu tasaisesti pintaan asti olkea, turvetta, mutaa
– ravinnehävikit pienenevät – naudan, hevosen, lampaan lanta
– rikkakasvien kasvu kompostin pinnalla lanta:olki (irto): turve = 1:1:0,5 (tilavuudesta)
estyy – naudan/sian lietelanta
liete:olki:turve = 1:1:1,0 – 1,5
– kuivikekananlanta kuivikkeeton kananlanta
lanta:olki:turve = 1:1:1,5 – 2,0 = 1:1:2,5 – 3,0

2. Lisää naudan, lampaan ja hevosen lantaan apatiittia

0,2 – 0,4 kg/ny/pv/ eli 5 – 20 kg/m3, mikäli pellot tarvitsevat
fosforitäydennystä.

3. Levitä kompostin pohjalle 15 cm:n kerros turvetta ravintei-

den talteen ottamiseksi maapohjakompostoinnissa.
164
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4. Kuormaa lanta ja lisäaineet lantalasta lannanlevittimeen ja KOMPOSTIN POIKKILEIKKAUS

pura kuorma kompostiksi lannanlevitintä paikallaan käyt-
täen rikkakasvittomalle, tiivispohjaiselle maalle.

5. Kompostiauman koko: leveys 1,5 – 3,0 m

korkeus1,2 – 1,5 m
pituus 10 – 50 m

6. Peitä turpeella, mudalla noin 5–10 cm tai oljilla noin 15–20

cm tai hengittävällä peitteellä tai (lämpövaiheen jälkeen)
muovilla, kuormapeitteellä tai kompostihuovalla (ilman-
vaihto turvattava).

7. Seuraa lämpötilaa ja lahoamisen etenemistä

– raaka-aineiden lämpötilan tulisi olla alussa yli 5–10 °C, KOMPOSTIN PEITTÄMINEN
jotta lämpeneminen lähtee käyntiin
– noin viikon kuluttua lämpötilan tulisi olla 35–45 °C
– jos yli 55 °C, niin tiivistä (tai kastele)
– merkitse havainnot muistiin.

8. Komposti ei saa kuivua

– seuraa kuivumista lämpövaiheessa; kastele tai tiivistä
tarvittaessa

9. Jos kääntö tarpeen, niin käännä komposti vasta sen jäähdyt-

tyä alle 30 °C:een; noin 1–2 kk kuluttua kompostin teosta.

10. Suojaa komposti sateelta (= liialliselta kastumiselta) ja estä

näin ravinnevalumat
– hengittävä kompostipeite käyttökelpoisin
– musta muovi tai pressu käy myös katteeksi, mikäli
kompostin riittävä hapen saanti turvataan.

PAIKKA
Koneellisesti kompostoitaessa maapohjan on kestettävä
runsasta ajoa, joten kompostin tulee sijaita riittävän kui-
valla paikalla. Maatiloilla komposti sijoitetaan joko eri-
tyiselle kompostointipaikalle tai sille peltolohkolle, jon-
ne se levitetään. Komposti on syytä sijoittaa viettävän
lohkon yläosaan. Tasaisilla lohkoilla se voidaan sijoittaa SÄÄDÖKSIÄ KOMPOSTIN PAIKASTA
myös keskelle lohkoa. Sijoittelussa tulee ottaa huomioon – Ei tulvavaaran alaiseen paikkaan
– Ei pohjavesialueelle
vesistöjen ja pohjavesien suojelu sekä levityksen joutui-
– Ei poikittain rinteeseen
sa sujuminen. – Ei valtaojan varteen eikä kaivon lähelle
Kompostipaikalla ei saisi olla kestorikkakasveja.
Esim. juolavehnä, valvatti, ohdake ja nokkonen valtaa-
SOPIVA KOMPOSTIN PAIKKA ON
vat helposti kompostin.
– Riittävän kantava (kestää raskaan liikenteen ja
kuormauksen)
KOMPOSTOINNIN TARKKAILU – Kestorikkakasveista vapaa
Kompostin teon jälkeen sitä on syytä tarkkailla parin päi- – Kivetön
– Lohkon yläosassa tai isolla lohkolla keskellä
vän välein. Kompostista seurataan lämpötilaa, kosteutta
– Rinteen viettosuuntainen
ja maatumista. Lämpötilan nousua seurataan mieluiten – Riittävän kaukana ojista, vesistöistä ja
lämpömittarilla, muita aistinvaraisesti. kaivoista

165
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KOMPOSTOINNIN VAIHEET Kompostoituminen etenee vaiheittain. Lahoaminen läh-

tee käyntiin aumassa yleensä läheltä pintaa ja etenee
kohti auman keskiosia. Kompostin eri osissa maatumi-
nen voi olla hyvinkin eri vaiheissa. Lämpötilan nousu ja
värimuutokset kertovat maatumisen etenemisestä.

1. Viikon kuluessa kompostin kasaamisen jälkeen läm-

pötila lähtee nousuun hajottajaeliöstön ryhtyessä työ-
hönsä.
2. Lämpövaiheen aikana pääasiassa bakteerit käyttävät
helppoliukoista hiiliravintoa ja valkuaisaineiden typ-
pi vapautuu ammoniakkina. Typen haihtumisen vaa-
ra on suurimmillaan. Komposti ei saa päästä kuivu-
maan.
3. Jäähtymisvaiheessa sienikasvusto valtaa kompostin ja
ryhtyy hajottamaan ligniiniä ja muita vaikealiukoisia
yhdisteitä. Typpi on sitoutuneena eloperäiseen ainek-
seen.
4. Kypsymisvaiheessa tunkiolierot ja muut pieneläimet
sekä bakteerit suorittavat pääosan kompostointityös-
tä. Samalla eloperäistä typpeä muuttuu (mineralisoi-
tuu) nitraatiksi. Tällöin huuhtoutumisvaara on suuri.

KUN JOKIN MENEE PIELEEN –

KORJAUSTOIMENPITEITÄ
Mikäli komposti ei toimi kunnolla, tähän voi olla monia
syitä. Seuraava taulukko auttaa selvittämään toimimatto-
muuden syitä:

Kompostin tila Syy Toimenpiteet

liian kuiva • liiallinen kuumeneminen, • kääntö ja kastelu,

lahoaminen pysäh- vesi haihtunut, pieneliö- mahdollisesti tuoreen
tynyt, harmaata toiminta pysähtynyt aineksen lisääminen
sienirihmastoa

liian märkä • pitkä sadekausi, liian • kääntö ja kuivan, karkean

mätänemisen hajua vähän karkeita ja paljon aineksen sekoittaminen
vihertävän musta väri vetisiä raaka-aineita, (hake, olki, multa)
hapen puute

lahoaminen • liian paljon puumaisia • kääntö, typpipitoisten aineiden

pysähtynyt aineksia, lisäys (lanta, ruokajäte)
mädäntyneen hajua • useimmiten liian tiivis, • kääntö, muuten yleensä
liian paljon typpipitoisia, menetellään kuten “liian märkä/
tuoreita aineksia hapen puute “ -kohdassa

166
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KOMPOSTIN KÄÄNTÄMINEN
Mikäli ainesuhteet kompostissa ovat sopivat ja se on ko-
neellisesti riittävästi hienonnettu ja huolella sekoitettu,
lahoaa tavallinen maatilakomposti yleensä 2–6 kuukau-
dessa melko tasaisesti ja riittävästi. Mikäli kääntötarvet-
ta on, se suoritetaan lämpövaiheen mentyä ohi (lämpö
alle 30 °C). Normaalisti peltoviljelyssä riittää kompostin
huolellinen valmistaminen. Puutarhaviljelyssä komposti
on yleensä tarpeen kääntää 1–2 kertaa kypsymisen edis-
tämiseksi ja riittävän tasalaatuisuuden varmistamiseksi.
Erityistä hygieniaa vaativat kompostit kuten esim. käy-
mäläjätekompostit on syytä kääntää 3–5 kertaa, lämpi-
mänä vuodenaikana noin kuukauden välein.

4.4.2.3 KOMPOSTOINNIN TYÖTEKNIIKKAA

Aumakompostia valmistettaessa lannan kuormaukseen
voidaan käyttää etu- ja takakuormaimia ja erilaisia koura-
kuormaimia sekä kaivinkoneita. Paikallaan seisovat kuor-
maimet ovat yleensä käyttökelpoisempia pehmeillä pel-
loilla. Takakuormaaja on kevyempi ja maastokelpoisem-
pi sekä tiivistää maata pellolla kuormatessa etukuorma-
ajaa vähemmän, mikäli traktori on varustettu paripyörin.
Lannanlevitinkelalla varustettu yleisperävaunu sopii
hyvin kompostiauman valmistukseen. Vaunun pohjalle
levitetään ensin olkia ja sen päälle lanta ja viimeksi lisä-
aineet, kuten apatiitti, multa jne. Kun vaunun annetaan
purkaa kuorma paikallaan seisten, muodostuu sopivan
kokoinen ja muotoinen kompostiauma. Kaikki ainekset
sekoittuvat hyvin keskenään ja paakut hajoavat sekä au-
masta tulee ilmava. Vaunua siirretään eteenpäin metri
kerrallaan.
Keski-Euroopassa ovat yleistyneet kevyet traktori-
käyttöiset kompostin kääntökoneet. Kone sopii hyvin
esim. rahtikoneeksi.
Komposti voidaan valmistaa myös vaakatasossa pyö-
rivässä, lämpöeristetyssä kompostirummussa. Raaka-ai-
neet ja kuivikkeet syötetään sisään rummun toisesta
päästä ja noin viikon viipymän jälkeen puolivalmis kom-
posti tulee ulos rummun toisesta päästä. Kompostia
käännetään useampia kertoja vuorokaudessa pyörittä-
mällä rumpua hieman. Täyttö ja purku tapahtuvat kuljet-
timien avulla. Rummun jälkeen tarvitaan vielä 1–3 kk
jälkikypsytys aumoissa.

167
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

ERI KOMPOSTOINTIVAIHTOEHTOJEN VERTAILUA

Aumakompostointi Rumpukompostointi
+ +
- yksinkertainen tekniikka - kompostin valmistus jatkuvaa – tuoreesta lannasta
- pienet investoinnit - kompostointiprosessi tarkasti säädeltävissä – kääntö 2-6 kert/vrk
- joustava - mahdollisuus pieniin typpihävikkeihin – biosuodatin
- tuote laadukasta ja tasalaatuista
– - sopii hyvin vaativaan (puutarha)viljelyyn
- prosessin säätely vaikeahkoa - sopii vaativan jätehuollon menetelmäksi
- tasalaatuisuus vaatii useampia kääntöjä - komposti myyntikelpoista
- raaka-aineet usein varastoitu pitkiä aikoja – - tilantarve pienempi
varastotappioita
- sääriippuvuus ulkokompostoinnissa –
- peittäminen työlästä - ”high tech”-ratkaisu – monimutkainen tekniikka –
- kuiviketarve suurehko varauduttava huoltotöihin
- kallis investointi – rumpu, kuljettimet, automatiikka,
lämpöeristetty rakennus, jälkikypsytystilat
- jälkikypsytys tarpeen – erillisessä (katetussa)
tiivispohjaisessa tilassa.

Lannan kompostointi vaatii maatilalla lisätyötä. Tarvitta-

va lisätyön tarve tavanomaiseen lannankäsittelyyn verrat-
tuna riippuu oleellisesti tilan olosuhteista. Keskimääräinen
lisätyön tarve on noin 2 tuntia/ey. Toisaalta valmiina pel-
lolla sijaitseva kompostiauma vähentää työn tarvetta ke-
väisten kylvökiireiden aikana. Levitettävää lantaa voi olla
vähemmän ja siirtoajo levitysvaiheessa jää pois. Kun
kompostia tehdään muutama kerta vuoden mittaan, voi
lantala olla jonkin verran tavanomaista pienempi.

KOMPOSTOINNIN JA LANTALASTA TAPAHTUVAN LANNAN SUORAN LEVITYKSEN VERTAILUA

Kompostointi peltoaumoihin Kuivikelanta suoraan lantalasta peltoon
+ +
- siirtoajo voidaan tehdä kiireettömänä aikana - vältetään toinen purku ja kuormaus
- siirtoajossa voidaan käyttää isoja kuormia - kuiviketarve pienempi
- peltoteiden vaatimattomampikin kunto riittää - ei kompostin perustamiskuluja eikä kattamistyötä
- levitysajankohta optimoitavissa paremmin
- levitystyö sujuu nopeammin, mikäli kompostit on –
sijoitettu peltolohkoille tyhjänä ajo minimoiden - kuljetus- ja levitystyö kiireisenä kylvöaikana kärjistää
- levitys kevyellä kalustolla pienin kuormin työhuippuja
- voidaan käyttää levikepyöriä ja alhaisia rengaspaineita - levitys optimiaikaan vaikeaa - levitys siirtyy optimiajan
- maan tiivistymisriski pienin ulkopuolelle
- pienempi lantala voi riittää - kalusto ja kuormakoko helposti liian suuria - maan
tiivistymisriski suuri
– - teiden oltava erittäin hyvässä kunnossa, jotta suuri
- tarvitaan ylimääräinen purku ja kuormaus ajonopeus mahdollinen kuljetuksissa
- kuiviketarve suurempi - sopii lähinnä vain lähellä lantalaa oleville lohkoille.
- lisätyötä lisäkuivikkeista, valumien estämisestä ja
peittämisestä.

168
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Kompostiaumojen sijoittelu sopivin etäisyyksin eri pel-

tolohkoille nopeuttaa oleellisesti levitystyötä. Mikäli
tyhjänä ajomatka on vähäinen, voidaan yleisperävaunul-
la levittää noin 8–10 kuormaa tunnissa.
Levitys on syytä tehdä maan tiivistymien vähentämi-
seksi kevyellä kalustolla vasta maan kuivuttua riittävästi
ja käyttäen isoja renkaita, levikepyöriä ja alhaisia ren-
gaspaineita.

4.4.3 VIRTSA
Kotieläinten ulosteiden typestä noin 60 % ja kaliumista
noin 70–80 % erittyy virtsaan. Kaikki fosfori erittyy son-
taan, joten virtsa on nopeavaikutteinen typpi- ja kalium-
lannoite. Virtsa on sopivaa viljojen ja nurmien täyden-
nyslannoitteeksi. Virtsan käsittelyn haasteena on tuoreen
virtsan kasvustoa polttava sekä nurmirehun maittavuut-
ta heikentävä vaikutus. Näistä syistä virtsa voidaan esim.
seisottaa (ilman tuoreen virtsan lisäystä) pari kuukautta
tai kevyesti ilmastaa ennen levitystä. Seisotusta ja myös
ilmastusta varten tarvitaan kaksi erillistä säiliötä.
Laimentamaton virtsa on yleensä liian vahvaa sinäl-
lään levitettäväksi. Levitys sadesäällä, illalla tai vedellä
laimentaminen (mielellään vähintään 1:1–1:3) vähentävät
polttovaikutusta ja levityksen jälkeisiä typpitappioita.

4.4.4 LIETELANNAN LAADUN

PARANTAMINEN
Lietelanta on sonnan, virtsan ja veden nestemäinen seos.
Usein siinä on myös vähäisiä määriä kuivikkeita ja rehu-
jen jäänteitä.

4.4.4.1 LIETELANTAMENETELMÄN
HAASTEITA
Lietelantaa levitetään liian usein ainoastaan nurmen pe-
rustamisvaiheessa, rehuviljalohkoille ja syksyllä sängel-
Lietelannan haasteita
le. Lietelannan käytön merkittävä haaste on lietelannan • Sopiva levitysaika
levitys kasvavaan kasvustoon. Lannan hoito, sen ravin- • Kohtuullinen käyttömäärä
teiden analysointi sekä tarkka lannan käyttösuunnitelma • Sopiva jatkokäsittely
auttavat ravinteiden tehokkaaseen kierrätykseen tilan si- • Ravinnehävikkien minimointi
sällä tai tilojen välillä. Luomutiloilla ja hyvin hoidetuil- • Maan tiivistymisen ehkäiseminen
levityksessä
la tavanomaisilla tiloilla lietelanta levitetään etupäässä
• Sopiva tekniikka
alku- ja keskikesällä. Tämä levityskäytäntö yhdessä kor-

169
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

keintaan 1,5 eläinyksikön maksimieläintiheyden kanssa

vaikuttaa suotuisasti ravinnepäästöjen vähentämiseen.
Tyhjä lietesäiliö elokuun lopussa on
tehokkaan ja ympäristöystävällisen Viljoille lietelanta tulisi levittää mieluiten kylvön jäl-
karjatilan tuntomerkki! keen oraslevityksenä tai esimerkiksi kylvön yhteydessä
(kylvölannoitus). Nurmille sopii levitys alkukesällä ja
ensimmäisen niiton jälkeen. Nurmilohkoille lietelantaa
levitetään tarpeen mukaan ”täsmälannoituksena” eli vas-
ta silloin kun apila on hävinnyt joltain lohkolta.

Käsittelemättömän lietelannan ongelmia

• Lietelanta joudutaan huonon laatunsa takia levittä-
mään usein ”väkisin” liian pienelle alalle ja/tai väärään
aikaan (liukoisten ravinteiden hävikki syyslevitykses-
sä jopa 80 %)
• Lietteen lima-aineet tukkivat maan ilmahuokosia, jol-
loin maan hengitys heikkenee ja maan rakenne kärsii.
• Lietteen sisältämät haitalliset yhdisteet (esim. rikki-
vety ja klooripesuaineet) haittaavat maan pieneliöitä
sekä viljelykasveja (”polttovioituksia”).
• Lietelannan rikkivety on myrkyllistä ihmisille, eläi-
mille, kasvien juurille ja pieneliöille.
Lietelannan rikkivety on ihmisille yhtä tappava kuin
häkä:
– yli 150 ppm: keskushermoston lamaantuminen,
keuhkopöhö
– yli 350 ppm: tajuttomuus ja kuolema (15 min–1 h)
– yli 1000 ppm: välitön kuolema
(varovaisuus tarpeen lietesäiliön läheisyydessä eten-
kin sekoitusvaiheessa).
• Hajuhaitat.
• Sisältää itämiskykyisiä rikkakasvien siemeniä
(naudanliete).
• Sadon laatu usein heikko (nitraattipitoisuus,
maittavuus, hygienia).
• Kasvuston tuleentuminen viivästyy, kun
annokset ovat suuria.
• Soveltuvuus nurmelle levitykseen huono arveluttavan
hygienian vuoksi. Liete tahraa helposti kasvustoa.
• Levityksen jälkeen bakteerit ja virukset leijuvat lähi-
ympäristön ilmassa useita päiviä.

JATKOKÄSITTELUN VAIHTOEHTOJA
Suomessa kuivikelannan ja lietelannan kompostointi (il-
mastus) oli pitkään kaikkien tuotantoehtojen edellyttämä
toimenpide luomutuotannossa. Kun se muuttui vähim-
mäisvaatimuksissa osin kompostointisuositukseksi (ta-
170
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

vanomaisesta tuotannosta peräisin oleva lietelanta on

kompostoitava/ilmastettava), on syytä korostaa, että Lietelannan jatkokäsittelyn vaihtoehtoja
kompostointiin liittyy monia edullisia ominaisuuksia. • Ilmastus
Listeria, Salmonella, Ehec ja monet muut taudinaiheut- • Imeytys turpeeseen
tajat vähenevät kompostointiprosessin aikana. Myös rik- • Laimennus vedellä
kakasvien siemenet voidaan hävittää ilmastamalla. Lan- • Separointi
nan jatkokäsittely on lannan hoitoa, johon liittyy kuiten- • Biokaasutus
kin myös haasteita (esim. ammoniakkipäästöt, energian
kulutus, lisätyö).
Lietelannan eri käsittelymenetelmien eroja havain-
nollistetaan seuraavassa.

LIETELANNAN ERI KÄSITTELYMENETELMIEN VAHVUUKSIA JA HEIKKOUKSIA

LANNAN KÄSITTELYN TAVOITTEIDEN SUHTEEN

Käsittelemätön Ilmastettu Laimennettu Separoitu

liete liete liete liete

Hajuhaitta — ++ - —
Hygienia — ++ — —
Kasvien laatu — ++ — -
Rikkakasvien hallinta — ++ — —
Lannoitusarvo + ++ ++ ++
Maan biologinen toiminta — ++ - -
Ravinnehävikit ++ + ++ ++
Investointikustannukset ++ - - -
Työtekniikka ++ - - -
Apuenergian tarve ++ — - -

(++ = toivottava, hyvä ominaisuus ja sen voimakkuus, — = haitallinen, ei-toivottava ominaisuus)

Käsittelemättömän lietelannan vahvuuksia ovat vähäiset

investointikustannukset, vähätöisyys ja vähäinen ulko-
puolisten panosten tarve sekä vähäiset ravinnehävikit
varastoinnissa ja käsittelyssä. Ilmastuksen vahvuuksia
ovat hajuhaitan poistuminen, hygienian paraneminen,
sadon hyvä laatu, rikkakasvien hallinnan helpottuminen
ja maan biologisen toiminnan edullisuus. Myrkyttömyys
pieneliöille ja juurikarvoille mahdollistaa sekä lannan
että maan omien ravinteiden paremman hyväksikäytön.
Ilmastuksella luomutuote voidaan erilaistaa kilpailevista
tuotteista ja se voi on eduksi tuotteiden markkinoinnissa.
Lietelannan laimentamisen vahvuuksia ovat ennen
kaikkea ravinnehävikkien pieneneminen levityksessä,
myrkyllisyyden väheneminen juurikarvoille ja pieneli-
öille sekä lannoitusarvon paraneminen. Haittapuolina on
171
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

suuri veden tarve, levitettävän määrän ja levityskustan-

nusten lisääntyminen. Vaihtoehtoisesti veden lisääminen
sumuttamalla levitetyn lietteen päälle säästää vettä ja vä-
hentää myös typen haihtumista, mutta ei poista myrkyl-
lisyyttä juurille ja pieneliöille.
Separoinnilla saadaan kahdenlaista lannoitetta. Nes-
te muistuttaa ominaisuuksiltaan virtsaa ja kiinteä osa
kuivikelantaa, joka voidaan edelleen kompostoida. Se-
paroinnin konekustannuksia voidaan alentaa käyttämäl-
lä siirrettävää kalustoa, jolloin samaa kalustoa voidaan
käyttää useammalla tilalla.

4.4.4.2 LIETELANNAN ILMASTUS

Lietelannan ilmastus eli nestekompostointi tarkoittaa il-
man sekoittamista lietteeseen, jolloin mätäneminen muut-
tuu lahoamiseksi. Samalla lannan lämpötila nousee ja sen
käyttöominaisuudet paranevat.

ILMASTETUN LIETELANNAN ETUJA

Ilmastettu liete muuttuu juoksevammaksi ja se imeytyy
paremmin maahan. Tällöin on mahdollista jakaa liete
laajemmalle alalle ja levittää myös kasvavaan kasvus-
Ilmastus: toon. Ilmastuksessa lietteen hajuhaitta vähenee (ilmastet-
Mätäneminen –> lahoaminen
tu liete on lähes hajutonta) ja myrkkykaasut häviävät
valtaosin, jolloin liete on turvallista ihmisille, eläimille,
kasveille ja maan pieneliötoiminnalle sekä edullisempi
maaperän viljavuudelle. Ilmastettua lietelantaa käytettä-
essä rikkakasvien siemenet ja useat patogeenit tuhoutu-
vat (paitsi Klostridi-itiöt) ja rehujen maittavuusongelmat
vähenevät. Ilmastuksessa lannan tahraavuus vähenee
sekä tilavuus pienenee, joten se sopii normaalille levitys-
kalustolle ja pintalevitykseen.
Haittoina voidaan mainita ilmastimen hankinta- ja
käyttökulut, typpihävikki (jos ei käytetä biosuodatinta)
ja vaahdonmuodostus.

ILMASTUKSEN TOTEUTUS
Ilmastustavan valinnassa lähtökohtana ovat ilmastuksen
tavoitteet. Kun tavoitteena on mahdollisimman hyvän
hygienian saavuttaminen, tulee lämpötila nostaa riittävän
korkealle riittävän pitkäksi aikaa ja estää uuden lietteen
pääsy ilmastussäiliöön kesken ilmastuksen. Kun tavoit-
teena on ainoastaan pahanhajuisten ja myrkyllisten yh-
disteiden hävittäminen, voidaan ilmastuksessa käyttää

172
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

vaatimatonta lämpötilan nousua ja kevyempää, lyhytai-

kaista ilmastusta.

Ilmastustavan vaihtoehtoja tavoitteiden mukaan:

1. Kylmä- eli viileäilmastus

Lietteeseen sekoitetaan ilmaa joko ennen levitystä
noin 5–10 vrk ajan tai lietesäiliöön johdetaan ilmaa
päivittäin rajoitettu aika esim. 2 x 1 h/vrk. Lämpötilan
nousu on tällöin vähäistä, noin 0,1–5 oC. Lietelannan
myrkylliset yhdisteet ja paha haju häviävät. Rikkakas-
vien siemenet ja suurin osa taudin aiheuttajista säilyy.

2. Lämminilmastus isossa (avo)säiliössä tai

pienessä umpisäiliössä.
Lietteeseen sekoitetaan ilmaa erillisellä ilmastimella
3–6 viikon ajan. Lämpötila pidetään noin 3 viikkoa
25–30 oC:ssa. Myrkylliset yhdisteet ja paha haju hä-
viävät, rikkakasvien siemenet menettävät itävyyten-
sä ja hygienia paranee merkittävästi.

3. Kuumailmastus erillisessä umpinaisessa

ilmastussäiliössä
Lietteeseen sekoitetaan jatkuvasti ilmaa erillisellä il-
mastimella. Lämpötila pidetään noin 45 oC:ssa. Jat-
kuvatoimisena viipymä on noin 7 vrk. Haihtuva am-
moniakki otetaan talteen esim. kondensoimalla (tii-
vistämällä höyryt nesteeksi).
Myrkylliset yhdisteet ja paha haju häviävät, rikka-
kasvien siemenet menettävät itävyytensä ja hygienia
paranee oleellisesti.
Tähän ilmastusmenetelmään voidaan liittää mukaan
myös ilmastuslämmön talteenotto. Lämmön talteen-
otto tapahtuu kiinnittämällä säiliön seinään vesiput-
kia, joissa kiertävä vesi lämpenee. Lämmin vesi voi-
daan käyttää rakennusten tai karjan juomaveden läm-
mitykseen.

Ilmastusta voidaan suorittaa kahdella tavalla; joko säiliö-

kohtaisena eräilmastuksena (usein huhti-toukokuu ja
touko-kesäkuu) tai ympärivuotisena jatkuvana ilmastuk-
sena, sitä mukaan kun liete valuu karjasuojasta. Mene-
telmän valinta riippuu säiliön/säiliöiden koosta ja sijain-
nista. Ilmastuksen suorittamiseen tarvitaan sopiva liete-
säiliö, säiliöön ja ilmastustapaan sopiva ilmastin, vaahto-
leikkuri, kellokytkin ja elektroninen lämpömittari.

173
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Eräilmastussäiliön koko ja kattaminen määräävät varsin

Eräilmastus suuressa säiliössä
pitkälle ilmastuksen suorituksen. Katetussa (ja lämpö-
• yksi tai useampi säiliö
• siirrettävä ilmastin eristetyssä) säiliössä voidaan ilmastaa ympäri vuoden.
• kesto noin viisi viikkoa/säiliö Varsinkin talvella ilmastusilma on suositeltavaa ottaa
karjasuojan poistoilmasta. Sen sijaan avonaisessa säili-
össä voidaan ilmastaa vain lämpimänä vuodenaikana
huhti-lokakuussa.
Eräilmastus suuressa säiliössä ja isolla ilmastimella
on jäämässä pois korkeiden energiakustannusten takia.
Ilmastuksessa nykyinen suuntaus on kohti jatkuvaa il-
mastusta pienessä säiliössä ja suhteellisen korkeassa
lämpötilassa.

LIETELANNAN ERI ILMASTUSMENETELMIEN VAHVUUKSIA JA HEIKKOUKSIA LANNAN

KÄSITTELYN TAVOITTEIDEN SUHTEEN
Käsittelemätön Viileäilmastettu Lämminilmastettu Kuumailmastettu
liete liete liete liete

Hajuhaitta — + ++ ++
Hygienia — - + ++
Kasvien laatu — - + ++
Rikkakasvien hallinta — — ++ ++
Lannoitusarvo + ++ ++ ++
Maan biologinen toiminta — ++ ++ ++
Ravinnehävikit ++ + + —
Investointikustannukset ++ + - —
Työtekniikka ++ - - -
Apuenergian tarve ++ - — —

(++= toivottava, hyvä ominaisuus ja sen voimakkuus, —= haitallinen, ei-toivottava ominaisuus)

Lämminilmastus voidaan suorittaa siten, että ensin il-

mastetaan jatkuvasti (noin 1–2 viikon ajan) lietteen läm-
pötilan nostamiseksi halutuksi (esim. yli 25 °C). Sen jäl-
keen ilmastetaan noin 2–3 viikon ajan jaksottain, esim. 5
x 1 h/vrk, jolloin lämpötila pidetään vakiona (25–30 °C)
kellokytkimen avulla. Tämän jälkeen ilmastin siirretään
seuraavaan säiliöön, jolloin esimerkiksi 1. säiliöllinen
voidaan käyttää kevätlevitykseen ja 2. säiliöllinen kesä-
levitykseen.
Pienessä säiliössä pienitehoinen ilmastin on käytössä
päivittäin läpi talven. Samanaikaisesti karjasuojasta tule-
va uusi liete valuu viereiseen talteenottosäiliöön (= väli-
kaivo). Ilmastettu lietelantaerä pumpataan noin 5 vk:n
jälkeen ilmastussäiliöstä suureen varastosäiliöön. Tal-

174
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

teenottosäiliön liete siirretään ilmastussäiliöön jne. Tal- Lietelannan ilmastuksen onnistumisen

teenottosäiliön sijasta on mahdollista päästä samaan tu- edellytyksiä
lokseen patoluukkujärjestelyllä, jolloin lietekuilusta tu- • ilmastettavan lietteen kuiva-ainepitoisuus
lee kyseinen välisäiliö. enintään 9 % (optimi kuiva-ainepitoisuus on
6 %)
Ilmastintyyppi on valittavissa monista eri vaihtoeh-
• ilmastintyyppi, joka tuottaa pieniä ilmakuplia
doista. Ejektori-ilmastimia on lyhytakselisia, joissa moot-
tori on välittömästi pumpun vieressä lietteen sisällä tai pit- • toimiva vaahtoleikkuri

käakselisia, joissa moottori on lietepinnan yläpuolella. • tarvittava ilmamäärä riippuu ratkaisevasti

ilmastimen hapenliuotuskyvystä (ilman tarve
Vastaavasti potkuri-imuilmastimia löytyy sekä lyhytakse- lietekuutiota kohti: 0,5–19–(35) l/s)
lisina että pitkäakselisina. Keskipakoisperiaatteella toimi- • sakean lietteen sekoitus aluksi traktorikäyttöi-
via imuilmastimia löytyy markkinoilta pitkäakselisina. sellä potkurisekoittajalla sähköpumpun rasi-
Viimeksi mainittu norjalaisen tutkijan tri O. J. Skjel- tuksen vähentämiseksi
haugenin kehittämä ”toisen sukupolven” ilmastin on tar- • riittävän tehokas ilmastin (lietteen määrän
mukaan)
koitettu ympärivuotiseen ilmastukseen pienessä välisäi-
• lämpötilan nousu vähintään 1,5 °C/vrk
liössä karjasuojan ja lietesäiliön välissä. Kyseisen ”il- (3–4 °C/vrk mahdollista)
mastussäiliön” koko on keskikokoisissa karjoissa noin
(• noin 2 % olkijauhon tai turpeen
10-20 m3. Ilmastin koostuu 10 cm:n läpimittaisesta teräs- lisäys (loppuvaiheessa).)
levystä, joka pyörii noin 3 000–4 000 krs/min. Se on
asennettu noin 25 cm:n etäisyydelle säiliön pohjasta.
Vaakatasossa pyörivän levyn kitka imee ilmaa levyn ylä- Jatkuvatoiminen ilmastus pienessä
säiliössä
puolelle asetettua putkea myöten alas säiliöön. Tuloilma
• pieni talteenottosäiliö
voidaan johtaa lämmönvaihtimen kautta alas säiliöön, (5 vk:n lantamäärä)
jolloin se lämpiää säiliöstä poistuvan ilman lämmöllä. • pieni ilmastussäiliö (5 vk:n lantamäärä)
Poistoilma johdetaan sen jälkeen erilliseen biosuodatti- • suuri varastosäiliö (10 kk:n lantamäärä)
meen, jossa kaasumainen typpi otetaan talteen.
Käytössä on vielä muitakin ilmastintyyppejä: roottori-
tyyppinen alipaineilmastin, paineilmailmastin, pyörreimu-
ilmastin, kompressori ja reikäputkea kiinnitettynä lietesäi-
liön pohjaan jne.
Eri ilmastintyypeistä mm. potkuri-ilmastimet, uppo- Lietelannan ilmastuslaitteita ja niiden valmistajia on
sivulla 199.
pumppu/ejektorit ja uusi Skjelhaugen-ilmastin ovat osoit-
tautuneet parhaiten toimiviksi.

Salmonellalla infektoituneet naudat ja muut eläimet voivat erittää suu-

ria määriä Salmonella-bakteereita. Ilmastus vähensi sekä laboratorio-
että maatilakokeissa tätä bakteeriryhmää lietelannasta selvästi 4–40 oC
välillä. Lämpö nousi ilmastuksella yleensä 19–40 oC välille. Salmonel-
lan vähennys oli useimmiten 99–99,9 % eli alle määritysrajan. Ilmas-
tusjakson pituus vaihteli 2–5 viikkoon. Lämpötilan nousu ei selitä Sal-
monellan häviämistä. Hygienisoituminen edellyttää, ettei uutta lietettä
tule säiliöön ilmastuksen aikana. Viljelijöillä on näin ollen mahdollisuus
hallita salmonellan leviämistä tilalla (Heinonen-Tanski ym. 1998,
2000).

PUHALLETTAVAN ILMAN LÄMPÖTILA

Ilman jäähdyttävä vaikutus on talvellakin vain 10-20 %
ilmastuksessa kehittyvästä lämmöstä. Ilmastusprosessi
voi tapahtua pakkasillakin, kunhan lämmön karkaami-

175
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

ILMASTINTYYPIT

I. (Uppo)pumppu + ejektori
(= alipaineilmastin)
– omatekoinen lisälaite vanhaan pumppuun
– valmiina järjestelmänä
(hyvä, mutta usein kallis)

II. Potkurisekoitin + ilmastuslaite

– esim. muoviputki tavallisen potkurisekoittajan
akselin rinnalle
– tehdastekoiset potkuri-ilmastimet
(hyvä hyötysuhde)

III. Uppopumppu-potkuri yhdistelmä

– useita tehdastekoisia malleja

IV. ”Skjelhaugen”-ilmastin
(uusin tyyppi Norjasta)
– ympärivuotiseen ilmastukseen
– hyvä hapenliuotuskyky
• alhainen energiatarve

176
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

nen säiliöstä estetään kannella tms. Prosessin käynnistys

sydäntalvella voi kuitenkin tuottaa ongelmia. Siksi jois-
sakin tapauksissa otetaan ilmastuksen tuloilma navetan
puolelta, esimerkiksi lantakourun päältä tai tuuletuska-
navien yläpuolelta. Tämä on sopiva ratkaisu etenkin sil-
loin, kun ilmastuksen poistoilma johdetaan biosuodatti-
men lävitse. Näin saadaan talteen ammoniakkipäästöt
sekä karjasuojasta että lietesäiliöstä.

VAAHDONESTO JA VAAHTOLEIKKURIT VAAHTOLEIKKURI

Vaahdon muodostus kuuluu olennaisesti ilmastusproses-
siin, mutta sen muodostus riippuu myös lietteen koostu-
muksesta. Jotkut lietteet eivät vaahtoa ollenkaan ja toiset
vaahtoavat runsaasti. Käytännössä vaahtoa torjutaan eri-
laisilla vaahtoleikkureilla. Myös rypsiöljyn lisäys voi tul-
la kyseeseen äkillisissä tilanteissa. Öljy heikentää ilmas-
tuksen tehoa vähentämällä hapen liukenemista. Vaahto-
Pyörivä levy
leikkuri toimii siten, että pieni sähkömoottori (0,37–1
kW) pyörittää pystyakselia, jonka alapäässä on poikittai-
nen lattaraudasta tehty lapa. Uusimmissa malleissa (mm.
ILMASTUKSEN VAIKUTUKSIA
HP-vaahtoleikkuri) lapa on korvattu siimalla. Käytössä on LIETELANNAN OMINAISUUKSIIN
myös malli, jonka lapa on pyöreä kiekko (halkaisija noin
– Paha haju häviää.
30 cm) ja jonka pohjassa on ”pulsaattoripesukoneen” te-
– Myrkylliset lantakaasut vähenevät oleellisesti
rät. Pyörimisnopeus on noin 2 800 r/min. Vaahtoleikkuri
– Liete muuttuu juoksevammaksi ja vähemmän
asennetaan pyörimään yleensä noin 20–30 cm lietteen ylä- tahraavaksi.
puolella. Näin lietteen päälle muodostuu vaahtokerros, – Hygienia paranee ja rikkakasvien siemenet
joka vähentää ammoniakin haihtumista. vähenevät.
– Typen hävikki noin 10 % hyvin ja noin 50 %
HAIHTUVAN TYPEN TALTEENOTTO huonosti toteutetussa ilmastuksessa.
Ilmastuksen typpihävikin on todettu käytännön tilatasolla – Eloperäisen aineen vähennys noin 15 %.
olevan suomalaisissa tutkimuksissa keskimäärin noin 10 – Ammonium-typen osuus kokoistypestä lisääntyy
%:n luokkaa (Leinonen ym. 2000). Norjalaisissa tilako- hieman 48->51 %.
keissa ilmeni, että avonaisessa säiliössä hallitun ilmastuk- – Nitraattitypen pitoisuus pysyy ennallaan.
sen (= lämpötila enintään 30 °C) aiheuttama typpihävikki
oli keskimäärin 11 % riippuen lietteen pH:sta, ilmakupli-
en koosta ja säiliön muodosta. Epäedullisissa oloissa typ-
pihävikki voi olla paljon suurempikin. Meillä yleiset pyö-
reät säiliöt todettiin ilmastukseen parhaiten soveltuviksi.

4.4.4.3 LIETESÄILIÖN KATTEITA

Lietelannan varastotappiota, joita tapahtuu säiliöstä am-
moniakin haihtumisena, voidaan alentaa merkittävästi
kattamalla avonaiset säiliöt. Tähän tarkoitukseen on käy-
tössä useita ratkaisuja, joista kiinteät puu-, betoni-, kuor-

177
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

mapeite- ja muut kupolikatot ovat Suomen ilmasto-

oloissa ehkä vähiten suotavia. Kiinteän katon haittana on
Lietesäiliön kansi tai kate käsittelyn vaikeutumisen ohella luontaisen lumieristeen
- Vähentää typen hävikkiä
haihtumalla puuttuminen, mikä aiheuttaa lietteen pintakerroksen jää-
- Estää lietelannan jäätymistä tymisen talvella. Keväällä jääkanteen on sitten hakatta-
- Mahdollistaa ilmastuksen aloittamisen
varhain keväällä va reikä ennen kuin ilmastus voidaan edes käynnistää.
Pahasti jäätyneen lietteen ilmastus kuluttaa paljon ener-
giaa.
Perinteinen betonikansi, jonka päälle tulee talvella
lumikerros, on käyttökelpoinen, mutta kallis ratkaisu.
Hinnaltaan edullisempi on kelluvan katteen käyttö, kos-
ka se toimii yhdessä lumen kanssa lämpöeristeenä sa-
malla kun se vähentää säiliön hajuhaittaa ja typen haih-
tumista. Kotimaiset mittaukset (Koneviesti 17/96) osoit-
tivat, että polyeteenikalvon alla oleva liete ei jäätynyt
kovillakaan pakkasilla ja että ilmastus on mahdollista
aloittaa aikaisemmin. Lietteen ilmastus onnistui koke-
musten mukaan hyvin vaikka lietteen päällä kelluikin
polyeteenipeite. Leca-sora sekoittuu lietteeseen lietettä
sekoitettaessa, mutta nousee taas pintaan kun lietteen se-
koittaminen lopetetaan. Leca-soraa kuluu kuitenkin jon-
kin verran vuosien aikana, kokemusten mukaan noin 1
cm/vuosi. Voidaan todeta, että jos ilmastaminen tuottaa
keväällä ongelmia jääkannen takia, on lietesäiliön katta-
minen jollakin kelluvalla peitteellä ensimmäinen toi-
menpide tämän ongelman korjaamiseksi. Sen lisäksi ha-
juhaitat ja typen haihtuminen vähenevät.

ERI KATTEITA LIETELANTASÄILIÖIHIN

Kate Toimintaperiaate Neliöhinta €/m2

Polyeteenikalvo (Monarflex, Ahokas) Kelluva peite, jossa on suljettavat aukot 11-25

Isora-Ekokide (ThermiSol) Kelluva kidekate 3,8-4,2

PVC-peite (Metab) Kelluva peite, jossa on kelluva reunavanne 15

PVC-pussi (Hardi Kokong, Malgar) Täysin suljettu pussi altaan tai säiliön sisällä 38-45

Leca-sora 10 cm:n kerros vähentää typpipäästöjä 20–30%,

Styrox-levyt (Tiheri) Nailonhihnoilla yhteen liitetty, 12 cm paksu kansi 11

Turve Noin 8–10 cm:n turvepatja (ei toimi virtsalla)

Vanha säilörehu Säilörehusta kelluva patja (toimii jotenkin),

Mutta haitannee levitystä

178
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

BIOSUODATIN
Vaikka sopiva ilmastustekniikka ja lämpötilan hallinta
riittäisivät säilyttämään suurimman osan lietteen typestä,
on mahdollista ja suositeltavaa, että ilmastuksen poisto-
ilma johdetaan ns. biosuodattimen läpi. Kaasumainen
ammoniakki saadaan talteen myös kondensoimalla eli
tiivistämällä höyryt takaisen nesteeseen.

BIOSUODATTIMEN TOIMINTA
Biosuodatin on kerros biologisesti aktiivista ainesta, jonka
läpi suodatettava ilma johdetaan. Biosuodattimia käytetään
yleisesti teollisuudessa mm. hajujen ja muiden haitallisten
aineiden poistoon ilmasta. Maatalouteen kyseiset suodatti-
met ovat vasta tulossa ja ne soveltuvat hyvin lietelannan il-
mastuksen yhteydessä käytettäväksi. Ratkaisu on yksinker-
tainen, hinnaltaan edullinen ja perustuu mikrobiologiaan.
Jätekaasu pakotetaan nousemaan biologisesti aktiivisen
suodatinkerroksen läpi. Suodatinmateriaalina ovat parhaik-
si osoittautuneet turve ja komposti. Myös hakkeesta tai kuo-
rijätteestä on tehty toimivia suodattimia. Turpeen sekaan
voidaan aluksi laittaa vähän peltomultaa sopivan bakteeri-
kannan aikaansaamiseksi. Komposti- tai turvesuodattimes-
sa kaasumainen ammoniakki hapetetaan biologisesti bak-
teerien avulla nitraatiksi.
Sopiva suodatinkerroksen paksuus vaihtelee 25–50
cm:n välillä. Paksuus on riittävä silloin, kun viipymä on
3–5 sekuntia. Nitraatti kertyy suodatinmateriaaliin, tä-
män vuoksi turve- tai kompostikerros on vaihdettava,
kun kyllästymisaste on saavutettu. Tähän voi kulua ison
suodattimen kanssa jopa vuosia. Poistettava suodatinma-
teriaali on runsastyppinen lannoite pellolle.

BIOSUODATTIMIEN RAKENNERATKAISUJA
Biosuodattimen yksinkertaisin rakenneratkaisu lienee liete-
säiliön päälle rakennettu ”,kansi”, jonka muodostaa ruostu-
maton verkko tai reikälevy (kuten viljan kylmäilmakuivu-
ri). Rakennelma edellyttää useammasta teräsbetonipalkista
tehtyä tukirunkoa. Myös vanhoista kuorma-auton rungois-
ta saadaan kestävä pohjarakenne. Kannen päälle levitetään
n. 50 cm:n turve- tai kompostikerros. Ilmastuksen poistoil-
ma kulkee tämän suodatinkerroksen läpi.
Sadevesi ei haittaa suodattimen toimintaa, pikemmin
päinvastoin: turpeen tai kompostin kastelu parantaa suo-
dattimen tehoa. Tiivistynyt nitraattipitoinen neste valuu
takaisin säiliöön. Suodattimen jäätyminen talvella ja en-

179
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

nen kaikkea sen suhteellisen hankala tyhjentäminen vuo-

den tai kahden välein antaa aiheen etsiä muita biosuodat-
timen rakenneratkaisuja.
Toinen ratkaisu voisi olla, että säiliö peitetään tiiviil-
lä pressulla tai kiinteällä kannella, jossa on yksi aukko,
josta poistoilma johdetaan putken avulla erilliseen bio-
suodattimeen. Suodatin voi olla pönttömallinen tai ritilä-
tyyppinen, joka lämpöeristetään pakkaskauden toimi-
vuuden varmistamiseksi.
Oheisessa kuvassa esitetty ritilä on ehkä jopa turhan
järeä. Yksinkertainen keko, ritilä ja sen alla pieni kaivo
ajavat samaa asiaa.

RITILÄPOHJAINEN BIOSUODATIN LIETESÄILIÖN KANNELLA –PERIAATEPIIRROS

RITILÄPOHJAINEN BIOSUODATIN LIETESÄILIÖN VIERESSÄ –PERIAATEPIIRROS

Myös ilmastuksessa syntyvä vaahto estää typen haihtu-

mista. Ilmastin ja vaahtoleikkuri asennetaan siten, että
lietteen päällä kelluu jatkuvasti melko paksu, mieluum-
min noin 50 cm:n vaahtokerros.

LANTAKAASUJEN NESTEYTTÄMINEN ELI

KONDENSOIMINEN
Lannasta haihtuvat kaasut (ammoniakki) ja vesihöyry
voidaan palauttaa lietelantaan tiivistämällä vesihöyry ja
ammoniakkikaasu takaisin nesteeksi. Höyryt tiivistyvät,
kun niiden lämpötilaa lasketaan riittävästi. Lantakaasut

180
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

voidaan johtaa lämmönvaihtimen läpi. Yksinkertaisin

lämmönvaihdin on pitkä metalli- tai betoniputki, joka si-
joitetaan maahan. Kaasut johdetaan tämän viileän putken
läpi, jolloin niiden lämpötila laskee, vesihöyry sekä am-
moniakki tiivistyvät takaisin nesteeksi ja neste voidaan
johtaa takaisin lietelantaan.
Lietesäiliöstä lähtevä putki on maan sisällä vaaka-
suorassa. Alkupäässä on höyryä, joka tiivistyy matkalla
pisaroiksi ja nesteeksi ja valuu putken alaosassa säiliöön.

4.4.4.4 LIETELANNAN LAIMENTAMINEN LIETELANNAN LAIMENTAMINEN

Lietelannan typen hyväksikäyttö paranee, kun sitä laimen- LEVITYKSEN YHTEYDESSÄ
netaan levityksen yhteydessä vedellä; esim. 1 osa lietettä+
1 osa vettä (laimennus mieluummin 1:2 tai jopa 1:3). Lai-
mennettu lietelanta imeytyy nopeammin maan sisään ja
typen haihtumistappiot levitysvaiheessa ja levityksen jäl-
keen vähenevät. Laimentaminen on suositeltavaa etenkin
silloin, kun ilmastettua lietettä tai virtsaa levitetään laidun-
lohkoille. Yleensä lietteen tai virtsan levittämistä laitumil-
le ei pidetä suotavana maittavuusongelmista ja mahdolli-
sista hygieniahaitoista johtuen. Ilmastus ja laimennus vä-
hentävät näitä ongelmia.
Typen haihtumista lietelannasta levityksen yhteydessä
vähentää myös veden sumutus levitetyn lietteen päälle.
Veden sumutus voidaan tehdä lietteen levityksen yhtey-
dessä mm. lietevaunuun kytketyllä kasvinsuojeluruiskul-
la. Tällöin veden tarve on alle 25 % lietteen määrästä.

4.4.4.5 LIETELANNAN IMEYTYS

TURPEESEEN
Lietelannan syys- ja talvilevityksen välttämiseksi ja liet-
teen laadun parantamiseksi lietelanta voidaan imeyttää
myös turpeeseen. Turpeen ja lietteen sekoittamiseksi on
kehitetty imeytysruuvi, joka saa käyttövoimansa trakto-
rista tai sähkömoottorista. Lietettä syötetään pumpulla
letkun kautta sekoituslaitteeseen, jossa kaksi ruuvikie-
rukkaa sekoittaa turvetta ja lietelantaa, siirtäen samalla
seoksen ulos aumaan tai suoraan lannanlevittimeen. Ko-
neketju vaatii usein kaksi traktoria: yksi pyörittää imey-
tysruuvia ja toinen, etukuormaimella varustettu traktori
huolehtii siitä, että turvesuppilo on koko ajan täynnä.
Toinen menetelmä on ns. allasimeytys, jossa routaan-
tuneessa maakuopassa tai tyhjässä laakasiilossa turve ja

181
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

liete sekoitetaan ajamalla nelivetotraktorilla edestakai-

sin. Vuorotellen levitetään lietettä ja turvetta. Työhön
Lannan levitysajankohdan merkitys tarvitaan lietevaunu ja etu- tai takakuormain. Tämä me-
- ravinnehävikit netelmä on edullinen ja huolellisella työskentelyllä ra-
- maan tiivistyminen
vinteet saadaan talteen.
=> Lannan hyväksikäyttö
Turpeen hinta (6,0–6,5 euroa/m3) rajoittaa lietelannan
ime-ytystä turpeeseen. Liete, joka kevättalvella ei muuten
mahdu säiliöön, voidaan imeyttää. Imeytykseen tarvitaan
vähintään 1 m3, kompostoinnissa mieluummin 1,2 m3 tur-
vetta yhtä lietekuutiota kohti. Kompostointia varten turve-
lieteseokseen on tarpeen lisätä myös kuohkeampaa kuivi-
ketta, kuten olkia seoksen ilmavuuden lisäämiseksi.

4.4.5 LANNAN LEVITYSAJANKOHTA

Lannan levitysajankohta voi vaikuttaa suuresti ravinne-
hävikkien suuruuteen, maan rakenteeseen ja lannan ra-
vinteiden hyväksikäyttöön.
Lannan paras levitysajankohta kevätkylvöisille kas-
veille on kevätmuokkauksen yhteydessä ja syysviljoille
SÄÄDÖKSIÄ loppukesällä. Nurmille nestemäiset lannat voidaan levit-
tää keväällä ja kesällä aina loppukesään asti. Syksyllä
– Talvilevitys kiellettyä
lantaa ei yleensä pidä levittää suurten huuhtoutumishä-
– Ei routaantuneelle maalle
vikkien vuoksi. Mikäli lanta mullataan ja maa routaantuu
– Syyslevitys rajoitettua
pian levityksen jälkeen, huuhtoutuminen voi jäädä koh-
– Kasvukaudella määrälliset rajoitukset
ja multaus, levityspaikka (ei vesistöjen
tuulliseksi. Levitykseen asti kuivikelanta tulisi varastoi-
varsille,vei jyrkillä rinteillä pintaan jne.) da huuhtoutumiselta suojattuna joko lantalassa tai esim.
isohkoissa kompostiaumoissa asianmukaisesti katettuna.

LEVITYSAJAN VAIKUTUS LANNAN TEHOON

(Kemppainen 1990).
182
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Maan tulee olla riittävän kuivaa, jotta se ei lannan levi-

tyksessä tiivisty haitallisessa määrin. Mitä kosteampaa ja
herkemmin tiivistyvää maa on, sitä hellävaraisempaa le-
vitystekniikkaa tulee käyttää. Maan tiivistyminen on elo-
peräisiä lannoitteita käytettäessä haitallisempaa kuin vä-
kilannoituksella. Lietelannan ilmastus ja kuivikelannan
kompostointi voinevat vain osaksi vähentää tiivistymi-
sen haitallisuutta.

SOPIVIA AJANKOHTIA LANNAN LEVITYKSEEN LANNAN SOPIVA LEVITYSAJANKOHTA

1. Maa riittävän kuivaa ja kantavaa

2. Kuivikelanta
– keväällä
ennen kylvöä mullaten
– loppukesällä syysviljalle mullaten
– syksyllä välittömästi ennen maan
routaantumista mullaten

3. Lietelanta
– keväällä
mullokselle mullaten
kylvön yhteydessä sijoittaen
syys- ja kevätviljan oraille letkulevityksenä
nurmille sijoittaen
nurmille letkulevityksenä (ilmastettu)
– kesällä nurmeen sijoittaen
nurmille letkulevityksenä (ilmastettu)
– loppukesällä syysviljalle mullokselle mullaten
– syyslevitystä sängelle vältetään – mullattava

4. Virtsa
– keväällämullokselle mullaten
nurmiin sijoittaen tai letkulevityksenä
oraille (letkulevityksenä)
– kesällä nurmille letkulevityksenä –
laimennus vedellä kuivana aikana
– syyslevitystä vältetään

4.4.6 LANNAN MULTAUSTARVE JA

LEVITYSAJAN SÄÄ
Jos sää lantaa levitettäessä on otollinen veden haihtumi-
selle, niin se on sitä myös ammoniumtypen haihtumisel-
le. Aurinkoisella, tuulisella, lämpimällä ja kuivalla sääl-
lä pellon pinnalla olevasta lannasta typpeä haihtuu am-
moniakkina nopeasti. Sitä vastoin pilvisellä, tyynellä,
183
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

viileällä ja kostealla säällä ammoniakin haihtuminen on

hidasta. Mitä enemmän lannassa on helppoliukoista am-
moniumtyppeä, sitä suurempi on haihtumistappioiden
Lanta mullataan viimeistään riski. Erityisen runsaasti haihtumiselle altista ammo-
4 tunnin kuluessa levityksestä.
niumtyppeä on lietelannassa ja virtsassa.
Levityksessä lietelannan typestä voi haihtua noin 2–
35 % multausnopeudesta riippuen. Kuivikelannan types-
tä voidaan menettää noin 5–25 %. Kompostin levitykses-
sä haihtumistappiot jäävät vähäisiksi, koska siinä on vain
hyvin vähän haihtumiselle altista ammoniumtyppeä. Sen
sijaan lietelannan ilmastus ei vähennä typen haihtumis-
riskiä levitysvaiheessa.
Mitä enemmän lanta sisältää helppoliukoista ammo-
niumtyppeä ja mitä edullisempi sää on haihtumiselle, sitä
tärkeämpää on lannan nopea multaus levityksen jälkeen.
Nopeimmin multaus tapahtuu, kun lannan levitystä seuraa
välitön multaus äestäen tai matalaan kyntäen. Nestemäiset
lietelanta ja virtsa voidaan mullata tehokkaasti lietevau-
nun taakse kytkettävällä multausvantailla. Tällöin saadaan
myös lannoitteen sijoitushyötyä. Virtsan ja lietelannan le-
vitystappioita voidaan vähentää käyttämällä letkulevitin-
tä sekä laimentamalla niitä vedellä. Letkulevitys kasvus-
toon, kuten nurmeen ja viljan oraille vähentää myös am-
moniakin haihtumista. Kompostissa on vähän haihtumi-
selle altista ammoniumtyppeä verrattuna kuivikelantaan.
Multaussyvyys vaikuttaa lannan hajoamiseen ja vai-
kutusnopeuteen. Sopiva multaussyvyys on riippuvainen
maalajista ja maan rakenteesta. Sopivin multaussyvyys
on yleensä noin 8–12 cm. Karkeilla kivennäismailla
multaussyvyys voi olla suurempi kuin tiiviillä hiesu- ja
savimailla.

MULTAUSTARPEESEEN VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ

Suuri – mullattava heti Pieni

Virtsa Kompostoitu kuivikelanta

Lietelanta
Ilmastettu lietelanta
Levitys aamulla/päivällä Levitys illalla/yöllä
Sää
– aurinkoinen, tuulinen, lämmin, kuiva Pilvinen, tyyni, viileä, kostea
– pouta Tihkusade
Hajalevitys Sijoitus
Letkulevitys paljaalle maalle Letkulevitys kasvustoon

184
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4.4.7 LANTOJEN KÄYTTÖMÄÄRIÄ JA Lannan käyttömääriin ja sijoittamiseen

SIJOITUS VILJELYKIERROSSA viljelykiertoon vaikuttavia tekijöitä
Ravinteiden poistuma pellolta vaihtelee suuresti eri vil- • Käytettävissä olevan lannan määrä
jelykiertojen välillä. Lannassa peltoon takaisin palautet- • Kasvin vuotuislannoituksen tarve, maan
tava ravinnemäärä tuleekin suhteuttaa sadoissa poistu- kasvukunto
viin ravinnemääriin ja maan ravinteisuuteen. Lannan • Viljelykierto
käyttömääriä ja lajia vaihtelemalla voidaan ohjata ravin- • Lantalaji, levitystapa ja lannan
nekiertoa tilan sisällä eri peltolohkojen välillä. jatkokäsittely
Kuivikelantaa levitetään mulloksiin yleensä 1–2 ker- • Lannan jälkivaikutuksen hyödyntäminen
taa viljelykierron aikana. Virtsaa voidaan antaa sekä vil-
• Maan tiivistymisriski
joille että vanhimmille nurmille yksi tai useampia kerto-
• Levityskaluston levitystarkkuus,
ja kierron aikana. Lietelantaa voidaan käyttää viljojen
työteho ja maata tiivistävä vaikutus
sekä vanhempien nurmien lannoitteena yksi tai useampia
• Työvoima ja työhuiput
kertoja kierron aikana.
LANNAN VILJELYKIERTOON SIJOITTAMISEN
VAIHTOEHTOJA
Paikka viljelykierrossa Lantalaji
Nurmen jälkeen ensimmäiseen mullokseen Lietelanta, kuivikelanta, virtsa
Nurmea perustettaessa suojaviljalle Kuivikelanta, lietelanta, virtsa
3.v. nurmeen Virtsa, lietelanta
2.v. nurmeen Virtsa, lietelanta

Esimerkkejä eri lantojen käytöstä eräiden kasvien lan-

noitteena suhteessa sadoissa poistuviin ravinnemääriin
(ylempi rivi Sadossa poistuu) ja laskettuun lannoitustar-
peeseen tyydyttävässä luokassa savimaalla (alempi rivi
Lannoitustarve) kg/ha alla olevassa taulukossa.

SADOISSA POISTUVA RAVINNEMÄÄRÄ, LASKETTU LANNOITUSTARVE JA LANNASTA KERTYVIÄ

RAVINNEMÄÄRIÄ
Sadossa poistuu
Kasvi Sato Lannoitustarve Lantalaji Määrä Ravinteita lannasta Huom.
t/ha kg/ha t/ha kg/ha
N P K N P K
Vilja 3 60 9 15 Liete, naudan 30 57 18 87 K ylimäärin
85 11 30 Kuivikel., naudan 30 39 39 108 P, K ylimäärin
Virtsa, naudan 25 55 2,5 113 P vähän, K ylimäärin
Suojavilja+ns 3 60 9 15 Liete, naudan 30 57 18 87
75 11 30 Kuivikel., naudan 30 39 39 108
Liete, sian 20 58 20 38
Nurmi1 5,5 150 17 140 0 0
185 17 40 0 0
Nurmi2 5,5 150 17 140 Virtsa, naudan 25 55 2,5 113 K riittää
185 17 40 Liete, naudan 40 76 24 116 P, K riittää
Nurmi3 4 110 12 100 Virtsa, naudan 25 55 2,5 113 K riittää
140 12 30 Liete, naudan 40 76 24 116 P, K riittää
Peruna 20 56 10 100 Kuivikel., naudan 30 39 39 108 P, K riittää
40 40 90 Kuivikel., sian 25 43 78 93 P ylimäärin, K riittää
Herne 3 95 12 33 0 0 0
105 14 40 0 0 0
185
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Lannan käyttömäärä hehtaaria kohti vaikuttaa sen hy-

SÄÄDÖKSIÄ väksikäytön tehokkuuteen. Kohtuullisilla käyttömäärillä
• Lannan typpeä saadaan levittää saadaan parhaat sadonlisäykset lantatonnia kohti. Yli-
enintään 170 kg/ha Nkok suuria lantamääriä käytettäessä lannan lannoitusvaiku-
• Lanta-analyysi 5 vuoden välein
tuksesta hyödynnetään vain osa ja hävikit muodostuvat
(typpianalyysi) suuremmiksi.
Lannan ravinnesisältö vaihtelee suuresti. Siihen vai-
kuttavat mm. eläinlaji, lannan käsittelymenetelmä, ruo-
kinta, kuivikkeiden määrä ja laatu, lantalan kunto, vesi-
lisäykset jne. Lannan ravinnesisältö tutkitaan, jotta tiede-
tään sen ravinnepitoisuus. Käyttömäärä voidaan mitoit-
taa tällöin paremmin tarvetta vastaavaksi.

4.4.7.1 KUIVIKELANNAN KÄYTTÖMÄÄRIÄ

Lannan ravinnepitoisuudet vaihtelevat eläinlajeittain ja ti-
loittain. Lannan ravinnepitoisuuteen vaikuttaa mm. ruo-
kinta ja kuivikkeiden käyttö sekä lannan varastointi ja kä-
sittely. Lantojen keskimääräisiä ravinnepitoisuuksia esite-
tään oheisessa taulukossa. Lannan ravinnepitoisuus tilalla
saadaan selville ottamalla lannasta näyte ja lähettämällä se
analysoitavaksi. Näytteenotossa tulee olla huolellinen.
Näytteenotto-ohjeita löytyy esim. Viljavuuspalvelun in-
ternet-sivuilta www.viljavuuspalvelu.fi .

LANNAN KESKIMÄÄRÄISIÄ
RAVINNEPITOISUUKSIA KG/T

Pitoisuus kg/t
Kuiva- Nkok Nliuk P K
aine-%

Naudan
kuivikelanta 18,4 4,6 1,3 1,3 3,6
lietelanta 8,1 3,3 1,9 0,6 2,9
virtsa 2,6 3,1 2,2 0,1 4,5
Sian
kuivikelanta 23 7,2 1,7 3,1 3,7
lietelanta 3,7 4,2 2,9 1,0 1,9
virtsa 1,8 2,6 1,8 0,2 11,3
Kanan
kuivikelanta 38,2 15,6 12,8 10,5 11,3

Viljavuuspalvelu 2000

Esimerkki lanta-analyysistä
Viereisen sivun näyte on lypsykarjan pihattolantaa, johon
on käytetty runsaasti olki- ja turvekuivikkeita, lanta on
kompostoitu ja suojattu sateelta peitteellä. Lantaan on se-
koitettu myös apatiittia.
186
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Kommentteja lanta-analyysin tulokseen NAUDAN KUIVIKELANTA-ANALYYSI

Lantanäytteen kokonaistyppipitoisuus on lähellä keskimääräistä pitoi-
suutta. Liukoisen typen osuus on keskimääräistä pienempi. Lantaan on Kuiva-aineessa Tuore painossa
käytetty runsaasti olki- ja turvekuivikkeita ja se on kompostoitu, jotka kg/t kg/t kg/m3
selittävät alhaisempaa liukoisen typen pitoisuutta. Huuhtoumista ei ole
tapahtunut, koska lanta ja komposti ovat olleet jatkuvasti sateelta suo- Liukoinen typpi Nliuk 4 0,8 0,74
jattuna. Liukoisen typen määritys kertoo vain ammoniummuodossa ole- Kokonaistyppi Nkok 24 4,8 4,4
van typen pitoisuuden. Kompostissa voi olla liukoista typpeä myös mm. Fosfori Pkok 31 6,2 5,7
nitraattityppenä ja orgaanisina yhdisteinä. Lisäksi kompostointi vaikut- Kalium Kkok 34 6,6 6,2
taa eloperäisten ainesten sisältämän typen käyttökelpoisuuteen yleensä Kuiva-aine % 19,8
parantaen sitä. Tilavuuspaino kg/m3 930
Fosforipitoisuus on noin nelinkertainen keskimääräiseen pitoisuuteen
verrattuna. Koska ruokinnassa ei ole mitään poikkeuksellista, joka voi-
si selittää tämän eron, selitys löytyy apatiitin käytöstä lannan seassa.
Lanta-analyysin fosforimääritys mittaa kokonaisfosforin määrää. Käyt-
tökelpoiseksi analyysin osoittamasta määrästä ei voida laskea 75 pro-
senttia, joka on ympäristöehtojen mukainen osuus. Apatiitin fosfori ei
muutu oleellisesti käyttökelpoisemmaksi vaikka se sekoitetaan lantaan
ja kompostoidaan. Tässä tapauksessa lannan fosforipitoisuutena käyte-
tään taulukkoarvoa. Lannoituksessa apatiitin fosfori lasketaan erikseen
ja sen kokonaisfosforista lasketaan 10 % käyttökelpoiseksi lyhyellä täh-
täimellä ympäristöehtojen mukaan.
Kaliumpitoisuus on keskimääräistä korkeampi. Syitä tähän voi olla usei-
ta. Lypsylehmien ruokinta on hyvin säilörehuvaltainen ja nurmi kasvaa
savimaassa, jonka kaliumpitoisuus on hyvä. Nurmien kaliumpitoisuudet
ovat keskimääräistä korkeampia. Säilörehu on esikuivattua, jolloin nur-
men kalium on kaikki eläinten syömässä karkearehussa. Olkikuivikkeen
käyttö on runsasta. Oljet on myös korjattu heti puinnin jälkeen, jolloin
olkien kaliumpitoisuus on korkeampi kuin pitkien syyssateiden jälkeen.
Virtsan kaliumia lienee näytteen kuivikelannassa myös keskimääräistä
enemmän.
Lannan kuiva-ainepitoisuus on melko alhainen. Komposti on peitetty
tiiviillä katteella, joka estää vesihöyryn haihtumisen. Tilavuuspaino on
korkea, koska maatuminen on edennyt kohtalaisen pitkälle.

Kuivikelannassa levitettäviä ravinnemääriä lannan eri

levitysmäärillä esitetään seuraavan sivun taulukossa, kun
ravinnepitoisuudet ovat keskimääräisiä.
Lannan sijoittelu viljelykierron eri kasveille havain-
nollistetaan seuraavissa esimerkeissä.

Esimerkki 1. Kuivikelanta ja virtsa

Tilalla on peltoa 40 ha ja lypsylehmiä 20 kpl ja eläin-
yksiköitä noin 26 kpl. Eläintiheys on 0,7 ey/ha. Viljely-
kierto on 5-vuotinen. Lannan bruttomäärä ilman laidun-
vähennystä on noin 350 m3 eli noin 8,8 m3/ha/v eli 40
m3/ha/5v. Virtsan bruttomäärä ilman laidunvähennystä
on noin 210 m3 eli noin 5,2 m3/ha/v eli 25 m3/ha/5 v.
Kuivikelantaa käytetään viljelykierrossa useimmiten
suojaviljan lannoitteena. Mikäli tila on lähes rehuomava-
rainen (eläintiheys noin 0,7 ey/ha), niin lantaa riittää le-
vitettäväksi noin 40 m3/ha kerran viidessä vuodessa (vii-
sivuotinen viljelykierto). Suojaviljalle levityksessä on

187
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KUIVIKELANNASSA LEVITETTÄVIÄ RAVINNEMÄÄRIÄ ERI KÄYTTÖMÄÄRILLÄ KG/HA

Jälkivaikutus levitystä seuraavana vuotena

- naudan kuivikelanta 0,6 kg/t
- sian kuivikelanta 1,0 kg/t
- kanan kuivikelanta 5,0 kg/t
Kuivikelannalla on lisäksi pitkäaikainen jälkivaikutus.

LANNANKÄYTTÖSUUNNITELMA haittapuolena se, että lannan typen, fosforin ja kaliumin

5-VUOTISELLE VILJELYKIERROLLE, jälkivaikutus menee apilanurmen hyväksi ja siten ikään
VIRTSASÄILIÖMENETELMÄ, 0,7 EY/HA kuin hukkaan. Mikäli kierrossa on vähintään kaksi mul-
losta, niin lannan lannoitusvaikutus voidaan hyödyntää
Kierto Lantaa m3/ha Virtsaa m3/ha
paremmin levittämällä se heti ensimmäisenä mullos-
Suojavilja+ns 10 vuonna. Mikäli levitystyö sujuu hyvin ja peltoja tiivistä-
N1 mättä, voidaan lantamäärä jakaa myös kahdelle vuodel-
N2 le – molemmille mullosvuosille.
N3 15 Virtsaa on käytettävissä noin 25 m3/ha kerran viljely-
Vilja 40 kierron aikana. Se käytetään ensisijaisesti kolmannen
Yht. 40 25 vuoden nurmien lannoitteena. Lisäksi sitä voidaan käyt-
tää osin viljalle ja tarvittaessa myös toisen vuoden nur-
mille apilan harvennuttua.
Lannan sijoittelu viljelykierrossa on riippuvainen
myös palkoviljojen viljelystä. Mikäli toisena mullos-
vuonna viljan seassa viljellään esim. hernettä tai virnaa,
niin ko. lohko voidaan jättää ilman lantaa.
Laitumet saavat lähinnä laidunlantaa. Lisäksi van-
hemmille laidunnurmille voidaan antaa pieniä määriä
virtsaa. Laidunkierrossa myös viljalle voidaan antaa pie-
niä määriä lantaa.

188
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Kuusivuotisessa kierrossa lanta on syytä jakaa kahdelle LANNANKÄYTTÖSUUNNITELMA

eri vuodelle käyttäen pienempiä kerta-annoksia, samoin 6-VUOTISELLE VILJELYKIERROLLE,
virtsa. VIRTSASÄILIÖMENETELMÄ, 0,7 EY/HA

Esimerkki 2. Pelkästään kuivikelantaa Kierto Lantaa m3/ha Virtsaa m3/ha

Lanta käsitellään pelkästään kuivikelantana, eläintiheys Suojavilja+ns 30

on 0,5 ey/ha, lannan bruttomäärä on noin 12 m3/ha eli 60 N1
m3/ha/5 v, kun viljelykierto on 5-vuotinen. N2
Mikäli tilan eläintiheys on noin 0,5 ey/ha ja kaikki N3 20
lanta käsitellään kuivikelantana, niin se levitetään kier- Vilja 20 10
rossa molemmille viljoille, mikäli levityskalustolla levi- Seosvilja/
tys voidaan tehdä maata tiivistämättä. Levitysmäärät vihantarehu
ovat tällöin noin 30 m3/ha. Maan tiivistymisriskin vähen- Yht. 50 30
tämiseksi kaiken lannan levitys syysviljalle voi olla var-
teenotettava vaihtoehto, jos lannan kokonaismäärä ei
ole kovin suuri. LANNANKÄYTTÖSUUNNITELMA
5-VUOTISELLE VILJELYKIERROLLE,
KUIVIKEMENETELMÄ, 0,5 EY/HA
KOMPOSTIN KYPSYYSASTE JA KÄYTTÖ
Kompostin käyttöä silmälläpitäen kompostit voidaan ja-
Kierto Lantaa m3/ha
kaa kahteen pääryhmään: tuorekompostit ja kypsät kom-
postit. Suojavilja+ns 30
Tuorekomposti eli puolikypsä komposti (aumakom- N1
postoinnissa noin 3–6 kk vanhaa) on jo pitkälle lahon- N2
nutta, mutta ei ole vielä muuttunut kokonaan hitaasti ha- N3
joavaksi eloperäiseksi aineeksi ja humukseksi. Siinä val- (Syys)Vilja 30
litsee puolikypsä tila, lämpötila on laskenut ja eloperäi- Yht. 60
set raaka-aineet kuten oljet ja hake ovat tumman värisiä
ja niiden rakenne on edelleen hyvin tunnistettavissa.
Mullan (humuksen) muodostuminen on kuitenkin jo al-
kanut, ja eloperäisen aineksen osuus ja pieneliötoiminta
on vilkasta. Tuorekomposti vilkastuttaa maan pieneliö-
toimintaa ja humuksen muodostusta. Koska kasveille
helposti käytettävien ravinteiden määrä on suurempi
kuin kypsässä kompostissa, on sen lannoitusvaikutus
suurempi.
Eloperäisen aineksen hajoamisen alkuvaiheessa syn-
tyvät orgaaniset hapot ym. voivat vahingoittaa itäviä sie-
meniä ja herkempiä juuria. Siksi nuori tuorekomposti ei
sovellu kylvömullaksi, taimimullaksi eikä herkimmille
puutarhakasveille. Puolikypsää kompostia voidaan käyt-
tää viljoille ja perunoille sekä puutarhakasveista runsas-
ta lannoitusta tarvitseville kasveille kuten esimerkiksi
kurkulle, purjolle ja sellerille.
Kypsää kompostia (noin 6–12 kk) saadaan sitten, kun
tunkiolierot, hyppyhäntäiset ja muut ”kompostintekijä-

189
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

eläimet” ovat suorittaneet tehtävänsä loppuun. Kääntä-

minen ei enää nosta kompostin lämpötilaa. Eloperäinen
Kompostiryhmät: aine on muuttunut hitaasti hajoavaksi eloperäiseksi ai-
• tuorekompostit neeksi ja varsinaiseksi humukseksi, hitaasti hajoaviksi
• kypsät kompostit
eloperäisiksi yhdisteiksi ja multamaisiksi muruiksi.
Komposti on mustaa, kuohkeaa, hienomuruista multaa ja
tuoksuu ”lepikon/koivikon” lehtomullalle. Se vaikuttaa
ennen kaikkea maanparannusaineena maan rakennetta
parantavasti (vesitalous, ilmavuus, juuriston kasvu). Se
toimii eräänlaisena ravinnevarastona, jota esim. sienijuu-
ret voivat hyödyntää. Kypsää kompostia voidaan käyttää
useimpiin viljelytarkoituksiin ennen kaikkea puutarha-
viljelyssä. Se sopii taimimullaksi ja vaateliaiden kasvien
lannoitukseen haluttaessa hyvää laatua.

KOMPOSTIN KÄYTTÖMÄÄRIÄ JA
LANNOITUSVAIKUTUS
Kompostilannoituksen vaikutus riippuu paitsi kompostin
ravinnepitoisuudesta ja ravinteiden luovutuskyvystä, niin
KOMPOSTIN LAHOAMISASTE JA
myös lohkon kasvukunnosta. Tarkkoja kasvikohtaisia
LANNOITUKSEN TAVOITTEITA
käyttösuosituksia ei edellä mainituista syistä johtuen voi-
Vähän Pitkälle da antaa. Kompostin käyttömäärät vaihtelevat yleensä 10-
maatunut maatunut
Käyttökohde (tuore komp.) (kypsä komp.) 40 t/ha välillä. Hyväkuntoisessa maassa sopiva komposti-
3-6 kk 6-12 kk annos saattaa kiihdyttää maan omien ravinnevarojen mi-
Maalaji
neralisoitumista, jolloin lannoitusvaikutus on suurempi
– kevyet kivennäismaat xx xx
– raskaat kivennäismaat xx x kuin kompostin liukoisten ravinteiden vaikutus. Toisaalta
– turvemaat xx x liikaa (erityisesti puuaineksella) kuivitetun (hevosenlanta)
Multavuuden lisääminen x xx
kompostin lannoitusvaikutus saattaa olla negatiivinen,
Hyvä kylvöalusta x xx kun maan liukoinen typpi sitoutuu kompostin loppuhajoa-
Lannasta niukkuutta xx x miseen.
Typpeä runsaasti vaativat kasvit xx x
NO3 keräävät kasvit x xx
Kompostia voi olla tarpeen valmistaa erilaisia eri käyt-
Sadon hyvä laatu x xx tötarpeiden mukaan. Runsasta lannoitusta ja nopeaa lan-
noitusvaikutusta tarvitseville kasveille (esim. kaalit) val-
Kasvilaji
– peruna x xx mistetaan väkevää ja nopeavaikutteista kompostia. Hidas-
– kevätviljat xx x ta, mutta monivuotista lannoitusvaikutusta tarvitseville
– kaalikasvit xx x kasveille (esim. mansikka) valmistetaan niukemmin ra-
– syysviljat xx xx
– purjo, selleri xx xx vinteita sisältävää ja hitaasti vaikuttavaa kompostia. Kui-
– sipuli, porkkana, vikkeiden lajilla ja määrällä voidaan tähän vaikuttaa; tur-
punajuuri x xx ve luovuttaa ravinteita melko nopeasti, olki ja varsinkin
Palkokasvit puuperäiset seosaineet hitaasti. Puuperäisistä aineista puun
– apila, herne, papu – xx kuori hajoaa kaikkein hitaimmin ja lehtipuuhake havu-
puuhaketta nopeammin ja leppähake nopeimmin.
Nurmet
– kosteat olot x x Maan hyvä rakenne on tärkeä edellytys kompostilan-
– kuivat olot – x noituksen tehokkaalle käytölle. Tiivistyneellä maalla niu-
xx = sopii hyvin, x = sopii, – = ei sovi kalti liukoisia ravinteita sisältävä karjanlantakomposti ei

190
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

tehoa, koska kompostin ravinteet ovat kasveille käyttökel-

KOMPOSTIEN LANNOITUSVAIKUTUS
poisia vasta maan pieneliöstön hajotustoiminnan kautta.
Tiiviillä mailla kompostoitu lanta ja ilmastettu lietelanta Kompostilla nopea lannoitusvaikutus
ovat suositeltavampia kuin käsittelemätön lanta. Tiiviillä silloin, kun…
• lannan osuus suuri
ja alhaisen biologisen aktiivisuuden omaavilla mailla run-
• lanta ravinteikasta – esim. kananlantaa
saasti helppoliukoisia ravinteita sisältävä lannoite tehoaa • kuivike pääasiassa turvetta
parhaiten. • kompostointiaika keskinkertainen
Kompostin käyttömäärät voivat siten vaihdella huomat- Kompostilla hidas lannoitusvaikutus,
tavasti, vaikka lannoitusvaikutus olisikin sama. 15 tonnia silloin kun…
ravinteikasta kompostia hyvärakenteisessa maassa voi vai- • lannan osuus pienehkö
kuttaa paremmin kuin 50 tonnia laihaa kompostia tiivisty- • lanta niukkaravinteista – esim.
kutterinlastukuivikkeista hevosen lantaa
neessä maassa. Kompostin käytössä onkin syytä tutkia • kuivikkeina olkia ja puuaineksia
kompostin ravinnesisältö sekä tuntea pelto, johon sitä tul- (lehtipuuhaketta, kuorihumusta jne.)
laan levittämään. Ravinnepitoisuus sinänsä ei vielä kerro • komposti pitkälle maatunutta – kypsää
kompostin odotettavissa olevaa lannoitusvaikutusta. Meil-
lä käytössä olevan lanta-analyysin liukoisen typen määri- KARJANLANTAKOMPOSTIN JA
tysmenetelmä mittaa pelkästään ammoniumtypen määrää. TAVALLISEN KARJANLANNAN
Kompostissa voi olla kasveille käyttökelpoista typpeä myös VERTAILUA
esim. nitraattimuodossa sekä liukoisina orgaanisina yhdis-
Vaikutus Komposti Lanta
teinä. Typen eri muotojen määriä lannassa ja kompostissa
vertaillaan oheisessa kuvassa. Kokemus on tärkeä apu kom- Ravinnehävikit
– Varastoinnissa - ++
postin lannoitusvaikutuksen arvioimisessa. Levitysmäärä – Käytössä ++ -
päätetään näin tapauskohtaisesti. Lannoitusvaikutus
– lyhyehköllä tähtäimellä - +
Siirryttäessä luomuviljelyyn on alkuvuosina tarpeen – pitkäaikainen ++ -
kiinnittää päähuomio lannan ja kompostin kasveille Maan hyödyllinen pieneliötoiminta ++ +
Multavuus +++ ++
käyttökelpoisten ravinteiden pitoisuuksiin, koska lannoi- Sopivuus kasveille ++ +
tusvaikutus määräytyy pääosin niiden perusteella. Kom- Taudinaiheuttajat +++ -
Rikkakasvien siemenet +++ -
postien lannoitusvaikutus on kuitenkin hyvin pitkäaikai- Kasvien terveyden vahvistaminen ++ -
Viljelyvarmuus ++ +
nen. Käytettäessä kompostia useita vuosia/vuosikymme- Kustannukset; työ, energia - ++

TYPEN JAKAUMA ERI TAVOIN KÄSITELLYSSÄ LANNASSA

Tuore Tavanomaisesti Komposti Komposti

kuivikelanta käsitelty hyvä huono
kuivikelanta

(Berner 1990)

191
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KOMPOSTISSA LEVITETTÄVIÄ RAVINNEMÄÄRIÄ ERI KÄYTTÖ-

MÄÄRILLÄ KG/HA.

Kompostien typelle on erittäin pitkäaikainen jälkivaikutus,

usein noin 5–15 kg/ha/v eli noin 0,2–0,6 kg/t.

niä vapautuu vuosittain pieniä määriä typpeä ja fosforia

kaikista aikaisemmin levitetyistä komposteista. Pitkäai-
kaiskäytössä kompostilannoituksen typen hyväksikäyttö
muodostuu suunnilleen yhtä suureksi kuin tuoretta lantaa
käytettäessä (Berner ym. 1997).

4.4.7.2. VIRTSAN KÄYTTÖMÄÄRIÄ

Virtsan ravinnepitoisuus vaihtelee tilojen välillä suures-
ti riippuen mm. vesilisäyksen suuruudesta ja varastointi-
olosuhteista. Virtsaa voidaan käyttää viljelykierrossa
mulloksille sekä vanhemmille nurmille ja viljan oraille.
Virtsa levitetään yleensä lietelannan levityskalustolla.
Levitysmääriin ja levitystasaisuuteen tulee kiinnittää
huomiota.

VIRTSASSA LEVITETTÄVIÄ RAVINNEMÄÄRIÄ ERI KÄYTTÖMÄÄRILLÄ KG/HA

192
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4.4.7.3LIETELANNAN KÄYTTÖ JA
LEVITYSTEKNIIKKA
LIETELANNAN KÄYTTÖMÄÄRIÄ
Lietelannan sopivina peruskäyttömäärinä voidaan pitää:
naudan lietelantaa 25–30 t/ha
sian lietelantaa 15–20 t/ha
Tästä annoksesta tulee fosforia suunnilleen kasvien tarvet-
ta vastaava määrä (15–18 kg/ha), kaliumia saadaan 29 kg/
ha (sika) tai 87 kg/ha (nauta), kokonaistyppeä saadaan
noin 63–100 kg/ha ja liukoista typpeä noin 44–57 kg/ha.
Nämä ovat lietelannan keskimääräisiä ravinnemääriä. Le-
vitysmäärä on niin pieni, että tasainen levitys edellyttää
useinkin lietteen laimentamista vedellä. Lannan ravinne-
pitoisuus vaihtelee huomattavasti tilojen välillä. Siksi tila-
kohtainen lannan ravinnepitoisuuden määritys on tarpeen.
Luomuviljelyssä lasketaan yleensä koko viljelykier-
rossa tarvittavien ravinteiden yhteismäärä, jolloin eri
vuosien yksittäiset käyttömäärät voivat vaihdella viljely-
kasvin mukaan.

Esimerkki lietelannan levityksestä viljelykierrossa

Tilalla on peltoa 40 ha, lypsylehmiä 20 kpl ja eläinyksi-
köitä noin 26 kpl. Eläintiheys on 0,7 ey/ha, lietelannan
bruttomäärä ilman laidunvähennystä on noin 670 m3; noin
16 m3/ha/v eli 80 m3/ha/5, kun viljelykierto on 5-vuotinen.
Osa lannasta jää suoraan laitumelle, joten levitettävää
lietelantaa on noin 500 m3 eli noin 16 t/ha/v säilörehu-
viljakierrolle. Lantaa levitetään kierrossa molemmille
viljoille sekä vanhimmille nurmille. Viljoille käytetään LANNANKÄYTTÖSUUNNITELMA
melko pieniä levitysmääriä, mikäli maat ovat hyväkun- 5-VUOTISELLE VILJELYKIERROLLE,
LIETELANTAMENETELMÄ, 0,7 EY/HA
toisia. Kolmannen vuoden nurmelle voidaan käyttää
isompaa määrää. Mikäli lannan määrät eivät riitä tyydyt- Kierto Lietelantaa m3/ha
tävään satotasoon, käytetään palkokasviseoksia ensim-
mäisessä viljassa; joko seosviljaa puitavaksi viljaksi tai Suojavilja+ns 20
virnapitoista vihantaviljaa säilörehuksi. N1
N2
LIETELANNAN LEVITYSTEKNIIKKA N3 40
Viime aikoina lietelannan levitystekniikka on tullut tarkem-
Vilja 20
man tarkastelun kohteeksi ja alalla tehdään merkittävää tuo-
Yht. 80
tekehitystyötä. Typen levitystappiot voivat vaihdella 5–95
%:iin liukoisesta typestä, riippuen levityskalustosta, varas-
toinnista, maan pH:sta, tuulesta, sadannasta jne. Suurimmat
tappiot syntyvät välittömästi levityksen jälkeen.
Levityskaluston merkitys haihtumistappioiden vähen-

193
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

LIETELANNASSA LEVITETTÄVIÄ RAVINNEMÄÄRIÄ

ERI KÄYTTÖMÄÄRILLÄ KG/HA

Lietelannan typellä on jälkivaikutusta levitetystä seuraavana vuonna, usein noin 0,1–0,4

kg/t eli noin 2–10 kg/ha/v.
Jälkivaikutus levitystä seuraavana vuotena
- naudan lietelanta 0,2 kg/t eli noin 3–8 kg/ha/v
- sian lietelanta 0,4 kg/t eli noin 4–15 kg/ha/v

täjänä on suuri. Mitä nopeammin lietteen ammoniumtyp-

pi joutuu kosketuksiin maa-aineksen kanssa, sitä vähäi-
sempää on ammoniakin haihtuminen. Tähän päästään vä-
littömällä muokkauksella levityksen jälkeen tai multaus-
tekniikalla sekä käyttämällä letkulevittimiä, kun levitetään
kasvavaan kasvustoon. Tärkeä levityskaluston ominaisuus
on levitystarkkuus. Lietelannasta kertyvä typpimäärä voi-
daan laskea oheisen laskukaavan avulla.
Esimerkiksi saksalaiseen käytäntöön kuuluu, että vau-
nun valmistaja toimittaa ostajalle tarkan annostelutaulu-
kon, jonka avulla levitystarkkuus saadaan myös käytän-
nössä toteutumaan. Esimerkiksi jos typpipitoisuuden pe-
rusteella halutaan levittää 20 m3/ha, on ajonopeuden olta-
va 4 km/h, kun virtaus on 2 000 l/min ja työleveys 12 m.
Letkulevittimet ja multauslaitteet ovat levitystarkkuu-
deltaan ja ammoniakkipäästöjen osalta parhaita.

LIETEVAUNUJEN LEVITYSLAITTEET JA
600 x nesteen virtaus (l/min) x typpipitoisuus LEVITYSMENETELMÄT
kg N/ha = Lietelannan levityksen tehostamiseen on nykyään tarjol-
la monia mahdollisuuksia. Vähintään yhtä tärkeitä kuin
työleveys x ajonopeus
vaunun ominaisuudet ja sen aiheuttamat pintapaineet, on
se, minkälainen levityslaite on kytketty vaunun perään:
194
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Hajalevitys
Levityslaitevaihtoehtoja lietevaunuun
Lietelannan levitystä hajalevityksenä levityslautasen
• perinteinen levityslautanen
avulla pidetään nykyään epätarkkana ja typpitappioita
• kiekkovantainen multauslaite
aiheuttavana. Ratkaisu on kuitenkin hinnaltaan edulli-
• letkulevitin
nen. Keski-Euroopassa ollaan lautaslevitykset kuitenkin
• letkulevitin + lehtijousitetut sukset
jo kieltämässä. Parempia levitystapoja ovat lietelannan
• levitys sadettamalla
sijoittaminen nurmeen multaamalla, levittäminen letku-
• suoraruiskutuslaitteet (DGI)
levittimellä tai ruiskuttamalla se maan sisään.
• Agromiljö-lietteenlevitysjärjestelmä
Multaus • kylvöäes-lietteenlevitysmenetelmä
Multauslaitteen vahvuuksia on hyvä levitystarkkuus ja • vanha säiliöauto + Agromiljö-järjestelmä
pienet ravinnehävikit levityksessä ja levityksen jälkeen.
Sen heikkouksia ovat mm. pieni työleveys, pieni työsaa-
vutus, suuri vetotehon tarve ja nurmen pinnan rikkoutu-
minen. Lisähaittoina voidaan mainita multauslaitteiden
suurehko vannasväli, huonosti säädettävissä oleva työsy-
vyys, auki jäävä sijoitusvako sekä joskus pintaan nous-
sevat kivet. Multauksen etuna on sen vähäinen ammoni- LETKULEVITIN
akkihävikki, koska liete sitoutuu heti maaperään eikä
pääse haihtumaan. Monet uudet multauslaitteet ovat kes-
tävyydeltään ja vetovastukseltaan jo varsin hyviä.

Letkulevitys
Letkulevittimissä letku- tai vannasrivistö levittää lietteen
kasvuston tyveen tai maata vasten. Menetelmän etuina on,
että se vaatii vähän vetovoimaa ja työleveys (12-15-18 m)
on huomattavasti suurempi kuin multauslaitteilla. Työsaa-
vutus on aivan eri luokkaa kuin multauksessa. Joskus puo-
milevittimet ovat menneet tukkoon kivien tai liian sakean
lietteen takia, mutta kivisihdit, laimentaminen vedellä ja
erityisesti ilmastus poistavat näitä ongelmia.
Letkulevittimen avulla kevätviljoille voidaan käyttää
ns. oraslevitystä, joka tapahtuu kesäkuun alussa kiireis-
ten toukotöiden jälkeen. Sopivin aika siihen on yleensä
iltaisin tai juuri ennen mahdollista sadejaksoa, jolloin
ammoniumtypen haihtuminen jää pienimmäksi. Letkule-
vitin voidaan hankkia uuteen tai vanhaan vaunuun.
Haittana on, että letkulevittimen ammoniakkipäästöt Letkulevittimen etuja verrattuna
ovat suurempia kuin multauksessa, vaikkakin selvästi hajalevitykseen

pienempiä kuin hajalevityksessä. • soveltuu lietteen pinta- ja hajalevitykseen

• tasainen levitys myös pienillä
Jousisuksilevitys lietemäärillä
Letkulevittimen parannettu versio on lehtijousitetut suk- • liete menee maanpintaan “nauhana”,
minkä ansiosta typen haihtuminen on
set, jotka kulkevat koko ajan pellon pinnalla ja johon jo- vähäistä
kainen tyhjennysletku on kiinnitetty (Vogelsang-jousi- • kasvuston tahraantuminen vähenee
suksilevitin). Tällä ratkaisulla osa lietteestä menee pai- • suuri työleveys.
neella pellon pintakerrokseen ja typpitappiot todennä-
195
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

köisesti vähenevät, vaikka menetelmästä ei ole vielä tut-

kimustuloksia. Laitteen työleveys on 6 metriä ja koke-
mukset ovat olleet hyviä. Ainoa “vaikeus“ on siinä, ettei
lietteen levitysjälki näy kunnolla pellolla, jolloin seuraa-
van kierroksen ajolinjaa on etsittävä, jollei sitä erikseen
merkitä. Suksien jousitusta voidaan säätää sen verran
jäykäksi, että liete todella painuu maan sisään. Koska
sukset kulkevat koko ajan pellon pinnalla, nurmen pinta
ei rikkoonnu eikä kiviä nouse pintaan.

Levitys sadettamalla
Mielenkiintoista levitystekniikkaa edustaa uusi norjalainen
lietteen “levityskanuuna”, joka toimii kuten automaattinen
sadetuslaite. Kanuunan työleveys on 65 m ja letkun sisään-
kelaamisnopeutta voidaan säätää (30–500 m/h). Kelan let-
kun pituus on 700 m ja letkun koko on 3". Menetelmä on
hyvin varteenotettava silloin, kun suurin osa tilan pelloista
sijaitsee karjasuojan läheisyydessä. Myös mahdollisuus
laimentaa lietettä vedellä levityksen yhteydessä on hyvä.
Selvänä etuna on mainittava maan tiivistymisen estyminen
ja tasainen levitys sekä suuri levityskapasiteetti.

Ruiskutus maahan
Ruiskutus maahan eli DGI- menetelmä (”Direct ground
injection”) on kehitetty Norjan maatalousyliopistossa.
Liete tai virtsa ”ruiskutetaan” noin 8 baarin työpaineella
pellon pintakerrokseen, jolloin ammoniakkitappiot vä-
henevät norjalaiskokeiden mukaan peräti 80 %. Liete
kulkeutuu noin 5–10 cm:n syvyyteen. Viljan oraat tai
nurmen pinta jäävät ehjiksi ja vetovoiman tarve on ole-
maton, koska laitteen ”sukset” sekoituskammioineen
kulkevat koko ajan pellon pinnalla. DGI-menetelmässä
yhdistyvät multauslaitteiden ja letkulevittimien parhaat
puolet. Norjassa DGI-laite on usein kytketty suuriin lie-
tevaunuihin, jolloin kokonaispaino nousee maan raken-
teen kannalta liian korkeaksi. Se onkin DGI-lietevaunu-
ratkaisun heikko puoli. Norjalaiskeksintö on sekä ympä-
ristön että satotason kannalta edullinen. Hankintahinnan
perusteella DGI soveltuu parhaiten urakointiin. Myös
lietteen laadulla on merkitystä. Ilmeisesti ilmastettu tai
hyvin sekoitettu liete soveltuu siihen parhaiten.

196
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Syöttöletkulevitys
Lietelanta voidaan levittää myös siten, että vain lietelannan
levitintä liikutetaan pellolla ja lietevaunu seisoo levityksen
ajan pellon laidalla ns. syöttöletkulevityksenä. Menetel-
mässä liete levitetään suoraan lietesäiliöstä peltoon erilli-
sen pumpun, taipuisan letkun ja kevyen letkulevittimen
avulla. Liete pumpataan säiliöstä letkua pitkin suoraan pel-
lolla ajavan traktorin taakse kytkettyyn kevyeen letkulevit-
timeen (työleveys 12 m). Syöttöletkun pituus voi olla jopa
yli 2 000 metriä. Tämä norjalaisen ns. Agromiljö-lietteen-
levitysjärjestelmä sopii erityisen hyvin tilanteisiin, jossa
pellot sijaitsevat lähellä tuotantorakennusta tai lietesäiliötä.
Raskasta vaunua ei tarvita ollenkaan ja pellon tiivis-
tymisvaurioiden riski on hyvin vähäinen. Menetelmän
heikkoutena on, että se soveltuu perusmuodossaan par-
haiten niille tiloille, joissa pellot ovat talouskeskuksen
läheisyydessä. Agromiljö-ketju on käytännössä toimiva
kokonaisuus radio-ohjauksineen. Litteän erikoisletkun
levitys kelalta ei tuota suuria ongelmia ja menetelmä toi-
mii kaikenkokoisilla lohkoilla. Lisäksi pellolle päästään
aiemmin. Levitys voidaan tehdä myös viljan oraille vil-
jan ollessa jopa 50-senttistä.

Kylvölannoitus lietelannalla
Lietelannan levitys ja kylvö voidaan tehdä myös saman-
aikaisesti. Sellainen yhdistelmäkone saadaan asentamal-
la tavallisen lietevaunun taakse kylvöäes. Lietevaunun
taakse rakennettuun nostolaitteeseen voidaan kytkeä kyl-
völannoitin, jonka lannoitevantaisiin ohjataan lietelan-
taa. Kun lietevaunu varustetaan hyvin suurin renkain, jää
pintapaine pieneksi. Lietteen siirto tehdään erillisellä
kuljetusvaunulla.

Säiliöauto yhdistettynä agromiljö-järjestelmään

Maatilojen yksikkökoon kasvaessa ovat myös lantavarastot
ja -määrät huomattavasti suurentuneet. Tämä tarkoittaa
käytännössä sitä, että suuren kotieläintilan isäntäväen työ-
ajasta yhä suurempi osuus kuluisi lannan levitykseen kaik-
kien muiden töiden lisäksi. Tila joutuu tai on jo joutunut
tekemään huomattavia investointeja levityskalustoon.
Suuret lietemäärät voidaan levittää nopeasti ja tehok-
kaasti ja maan rakennetta säästäen käyttäen lietelannan
siirtoon vanhaa säiliöautoa ja levitykseen siirtoletkulevi-
tintä. Menetelmä sopii parhaiten urakoitsijan käyttöön.
Lietelantavaunuja, letkulevittimiä ja multaimia sivul-
la 200.

197
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KUIVALANTALAN SEKÄ VIRTSA- JA LIETELANTASÄILIÖN OHJETILAVUUDET 12 KK

VARASTOIMISAIKAA VARTEN

Varastointitilavuus m3/eläin
Eläinlaji kuivike- virtsa liete- kuivikelanta+ virtsa
lanta lanta (virtsa imeytetty
kuivikelantaan)

Lypsylehmä*) 12,0 8,0 24,0 24,0

Hieho, emolehmä,
lihanauta, siitossonni 9,0 4,0 15,0 15,0
Nuorkarja < 6 kk 2,4 1,2 4,0 4,0
Emakko porsaineen (norm.) 3,0 3,5 7,0 8,3
Satelliittiemakko
porsaineen**** 4,4 5,2 9,6 12,0
Lihasika**(x), siitossika, 0,7 1,0 2,0 2,4
Joutilas emakko*** 0,8 1,2 2,4 2,4
Vieroitettu porsas**(xx) 0,5 0,5 1,0 1,2
Hevonen – – – 12,0
Poni – – – 8,0
Lammas, uuhi karitsoineen,
vuohi, kuttu kileineen 1,5 – – 1,5
Munituskana, broileriemo 0,05 – – 0,05
Kalkkuna** 0,03 – – 0,03
Broileri, kananuorikko** 0,015 – – 0,015
Ankka, hanki** 0,04 – – 0,04
Sorsa** 0,025 – – 0,025

* Korkeatuottoisille karjoille suositellaan taulukossa esitettyjä lukuja suurempia varastotilavuuksia.

** Eläinpaikkaa kohti vuodessa.
*** Koskee ns. emakkorenkaiden keskusyksikköä, eläinpaikkaa kohti vuodessa.
**** Koskee satelliittisikalaa, lantamäärät emakkopaikkaa kohti, kun emakkopaikassa porsituksia 8 tai enemmän vuodessa;
porsaat huomioidaan vieroitusikään (n. 5 viikkoa) asti. Koskee lihasikoja, joiden keskimääräinen teuraspaino on enintään 90 kg.
Jos teuraspaino on suurempi, käytetään joutilaan emakon arvoja.
(xx) Porsas kasvatuksessa, ikävaihe 5-11 viikkoa.
Valtioneuvoston päätös N:o 931/2000

198
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

LIETTEEN ILMASTUSLAITTEET JA NIIDEN VALMISTAJIA

Merkki ja valmistaja Ilmastimen tyyppi Tehon tarve Paino Lietesäiliön
kW kg maksimikoko

A-ilmastin Lamellikompressori 1-4 60

Listema Oy

LJM-ilmastin Ejektori 5,5/15 155/275

Lind Jensen Maskinfabrik

Rako-ilmastin Potkuri-ilmastin 5,5 150 800 m3

Rako-Koneet Oy

Eisele-ilmastin Ejektori 7,5/11/15 141-201

Eisele/Kääriäinen Ky

Flygt-ilmastin Ejektori 5,0/13,5 180/230 600 m3

Flygt Ab

Haukka-ilmastin Alipaineilmastin 4,0 50 500 m3

Haukka-Steel Oy

HP-ilmastin Potkuri-ilmastin 2,2 58 350 m3

Hesver Oy

H&H-ilmastin Potkuri-ilmastin 2,2 45 300 m3

Maatal.yhtymä Hanhirova

Pameco-ilmastin Roottori 4,0-7,5 250 600 m3

Pakolan Konepaja Oy

PM-ilmastin Ejektori traktori60/80 500/700 2500/3500 m3

Palolan Metalli Oy

Super-Lotina Ejektori 4,0/7,5/15 100/145/265 300/400/600 m3

Mamec Oy/Pellonpaja Oy

Vepi-ilmastin Roottori 4,0/8,0/12 100 500/1000/1500 m3

Lifer Oy

Hienokuplailmastin Paineilmailmastin 2,2 kW 7-15 m3

Instop Oy

199
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

LIETELANTAVAUNUT, LETKULEVITTIMET JA MULTAIMET

Merkki/myynti Tilavuus Omapaino Rengaskoko Akselisto Levitin

Jako/Agro-Kymi Oy 6,6 m3 2000 21.3-24 1-aks. Lautanen

8,1 2450 21.3-24 Teli Lautanen
9,6 2900 21.3-24 Teli Lautanen
12,6 3900 21.3-24 Teli Lautanen

Tempo/Agroma Oy 6,3 2400 16.5/70-18 Teli Laut./Letku

7,5 2700 560-1300 Teli Laut./Letku
9,8 3600 560-1300 Teli Laut./Letku

Haukka/Yritt. Maatalous 4 2000 385-1080 1-aks. Laut./Letku

6,3 2000 385-1080 1-aks/Teli Laut./Letku
15 4100 560-1300 Teli Laut./Letku

Kimadan/Maitti Oy 10 2320 850/50-30.5 1-aks. Laut./Letku

15 4300 700/50-30.5 Teli Laut./Letku
21,5 8000 700/50-30.5 3-aks. Laut./Letku
30 9400 700/50-30.5 3-aks. Laut./Letku

Lame/Kesko Oy 6 1800 12-22.5 1-aks/Teli Lautanen

12 3000 550/60-22.5 Teli Lautanen

Saparo/Japeka Oy 6,3 2200 16-20 Kuorma- Lautanen

7,8 2450 560-1300 auton Lautanen
9,8 2560 11-20 akselit Lautanen
11,8 2670 16-20 Lautanen

SAK/Kesko Oy 10 3500 500-22.5 4-p.Teli Laut./Letku

20 5165 550-22.5 4-p.Teli Laut/Letku
30 8500 700-30.5 6-p.Teli Laut./Letku

Teko/Yrjö Tenkanen Oy 8 3400 16.5/40-18 Teli Lautanen

10 3800 22/70-20 Teli Lautanen

Nurkkalan Konepaja 10-20 2500-4000 22-20 Teli Laut/Letku

Palmu/Nakkilan Ins.Tsto 10 2400 Teli Laut/Multain

12 2600 Teli Laut/Multain

PomoLivakka/Kesko Oy 7,5 2200 22/70-20 Teli Letku/Multain

10 2700 22/70-20 Teli Letku/Multain
12,5 2900 22/70-20 Teli Letku/Multain
13,5 Teli Letku/Multain
15 Teli Letku/Multain
18 6500 700/50-26,5 3-aks Letku/Multain

Vepi/Agri-Market 8,6 2400-2800 480-1200 1-aks/Teli Letku/Multain

7,7 2400-2800 560-1300 1-aks/Teli Letku/Multain
12,3 3100-3900 560-1300 Teli Letku/Multain
20 700-30.5 3-aks. Letku/Multain

200
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4.5 BIOLOGINEN TYPENSIDONTA

JA TYPEN KIERTO
Ilmakehän kaasuista on typpeä (N2) lähes 80 %. Tämä
merkitsee, että jokaisella neliömetrillä typpeä on noin
8 000 kg eli suunnilleen saman verran kuin maaperään
on varastoitunut typpeä peltohehtaarille.
Ilmakehän typpikaasu ei sellaisenaan ole kasveille
käyttökelpoista. Se on ensin muutettava ekosysteemin
tuottajille eli kasveille käyttökelpoiseen muotoon.
Typpi on jatkuvasti mukana kiertokulussa. Eräät
pieneliöt muuttavat sitä kasveille käyttökelpoiseen muo-
toon (N2 -> NH4+). Ilmiötä nimitetään biologiseksi ty-
pensidonnaksi. Kasvi- ja eläinjätteiden hajotuksessa osa
typestä muuttuu takaisin typpikaasuksi (N2) sekä pien-
eliöstön suorittamassa denitrifikaatiossa typen oksideik-
si (N2O, NO).

TYPEN MAAILMALAAJUINEN KIERTO

201
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Maailmanlaajuisesti biologisen typensidonnan osuus

on edelleen selvästi suurempi kuin teollisen typensidon-
Ihminen on kaksinkertaistanut nan ja sähköpurkausten sekä fossiilisten polttoaineiden
typensidonnan. Mikä on sopiva polton aiheuttaman typensitoutumisen osuus.
tavoiteltava määrä? Biologisen typensidonnan suuruudeksi Suomen maa-
taloudessa arvioidaan keskimäärin noin 4 kg/ha. Typpi-
laskeuma on Etelä-Suomessa noin 10 kg N/ha ja Pohjois-
Suomessa noin 2–4 kg N/ha.
Vesistöihin typpeä kulkeutuu maataloudesta 39 500 t
N/v (noin 16 kg/ha). Se on noin 49 % ihmisen aiheutta-
masta kokonaiskuormituksesta. Pelloista typpeä huuh-
toutuu noin 10–20 kg/ha.
Typpeä haihtuu ammoniakkina maataloudesta, lähin-
nä karjataloudesta yhteensä 32 000 t/v (noin 13 kg/ha).
Haihtuva ammoniakki on peräisin pääosin lannasta. Vä-
kilannoitteista arvioidaan typpeä haihtuvan 7 500 t/v
(noin 3 kg/ha).
Typpeä haihtuu ammoniakkina lisäksi myös kasveis-
ta ja sadonkorjuujätteistä; haihtuminen on sitä runsaam-
paa, mitä suurempaa typpilannoitusta käytetään.
Tiiviillä mailla denitrifikaatio lienee selvästi huuhtou-
TYPEN HÄVIKKEJÄ MAATALOUDESSA tumista merkittävämpi typen hävikkejä aiheuttava tekijä.
Haihtuu Haihtuu
denitrifikaatiossa ammonniakkina
4.5.1 TYPENSIDONTAAN PYSTYVIÄ
PIENELIÖITÄ
Pieneliölajien runsaudesta huolimatta biologiseen typen-
Maatalous sidontaan pystyviä pieneliöitä on suhteellisen vähän.
Tärkeimmät ja tehokkaimmat typensitojapieneliöt ovat
Pelto Karja palkokasvien juuriin nystyröitä muodostavat juurinysty-
räbakteerit (Rhizobium). Metsissä lepän juuriin muodos-
tuu puolestaan Frankia-sädesienen muodostamia äkä-
miä, joissa myös tapahtuu typensidontaa. Ne saavat
Huuhtoutuu energiansa isäntäkasvin yhteyttämistuotteista.
Muita typensitojia ovat mm. maassa vapaana tai jä-
kälien kanssa symbioosissa elävät sinivihreät levät, jot-
ka saavat typensidontaan tarvittavan energian auringon
valosta yhteyttämisen avulla. Useiden kasvien juurten
pinnalla elää pieneliöitä, jotka voivat muuttaa ilmakehän
typpikaasua kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Tarvit-
tavan energian ne saavat kasvien juurieritteistä.
Lisäksi maassa elää myös vapaana erilaisia baktee-
reita, jotka pystyvät biologiseen typensidontaan. Ne saa-
vat tarvittavan energian maassa lahoavista eloperäisistä
aineista.

202
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4.5.2 PALKOKASVIT MESTAREITA

Viljelykasveista palkokasveilla on kyky muodostaa typ-
peä sitovia juurinystyröitä maassa elävien Rhizobium-
bakteerien kanssa. Kasvin alkaessa kasvaa se alkaa erit-
tää juuristaan eritteitä, jotka vetävät puoleensa maassa
eläviä bakteereita. Bakteeri tunkeutuu hiusjuureen ja saa
aikaan äkämän eli nystyrän kasvun. Nystyrässä baktee-
rit lisääntyvät ja muuttuvat typensidontaan kykenevään
muotoon. Palkokasvit ovat näin typpiomavaraisia eivät-
kä tarvitse kasvaakseen typpeä maaperästä.
Typensidonta on runsaasti energiaa vaativa tapahtu-
ma. Palkokasvit ovat kuitenkin hyvin sopeutuneet tehtä-
väänsä eikä typpilannoituksella yleensä saavuteta sadon-
lisää, mikäli olosuhteet ovat typensidonnalle sopivia.
Palkokasvien typensidonnassa kasvi ruokkii juuri-
nystyrässä eläviä typpibakteereita yhteyttämistuotteilla
(lähinnä sokereita). Juurinystyrän bakteerit puolestaan
luovuttavat sitomansa typen kasville.

PALKOKASVIN TYPENSIDONTA

Eri palkokasveilla on omat typensitojabakteerinsa. Api-

lan Rhizobium -bakteerit sitovat typpeä vain apilan juu-
rissa ja herneen bakteerit herneen juurissa – ei päinvas-
toin.
Eri palkokasvien ja typensitojapieneliöryhmien typen-
sidontakyvyn mahdollisuuksia valaisee oheinen taulukko.

BIOLOGISEN TYPENSIDONNAN SUURUUS

KG/HA VUODESSA
sinimailanen 200 – 500
puna-apila, vuohenherne 150 – 300
virnat 100 – 250
härkäpapu 80 – 200
yksivuotiset apilat 50 – 200
herne 50 – 150
heinäkasvien juurenpintabakteerit 5 – 30
vapaana elävät maabakteerit 1–5
Kauppila 1983

203
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Luonnossa palkokasvit ovat karujen maiden pioneeri-

kasveja. Biologisen typensidontakyvyn ansiosta ne eivät
tarvitse maaperän typpivaroja. Syvä ja laaja juuristo
mahdollistaa veden ja ravinteiden oton paksusta maaker-
roksesta. Tätä vielä tehostaa palkokasveilla yleinen sie-
nijuuri- eli mykorritsasymbioosi, joka tehostaa mm. ra-
vinteiden hyväksikäyttöä.
Palkokasvit ovat varsinaisia maanparannuskasveja;
ne valmistavat maaperää muille kasveille tuomalla maa-
han typpeä ja eloperäistä ainesta. Luonnonmukaisesti
viljellyillä tiloilla pellon viljavuutta parannetaan sopi-
vasti mitoitetulla palkokasviviljelyllä, muilla kasveilla
taas ”puretaan” tätä maahan varastoitua kasvuvoimaa.

BIOLOGISEN TYPENSIDONNAN 4.5.3 TEHOON VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ

MÄÄRÄYTYMINEN PALKOKASVEILLA Palkokasvien typensidonnan määrä riippuu viljelykasvin
ja bakteerin perinnöllisistä ominaisuuksista sekä ympä-
ristötekijöistä.
Nystyröitä tulisi muodostua runsaasti tasaisesti ja-
kautuneena ja kauttaaltaan juuristoon. Nystyröitymistä
rajoittaa mm. hapen puute maassa, maan runsas liukoi-
sen typen määrä, väkilannoitus sekä raa´an lannan käyt-
tö lannoitteena. Laihahko komposti sitävastoin näyttää
lisäävän nystyröitymistä. Useimmat palkokasvien juu-
rinystyräbakteerit toimivat tehokkaimmin, kun maan
happamuus on lähellä neutraalia (pH 6–7).
Kookkaat nystyrät sitovat typpeä tehokkaammin
kuin pienet. Nystyröistä muodostuu kookkaita, kun vil-
jelykasvi on hyvässä kasvukunnossa nystyröiden muo-
dostuessa. Viljelykasvin perinnölliset ominaisuudet
määräävät kasvupotentiaalin ja tätä kautta myös typensi-
donnan maksimimäärän. Kasvilajien ja lajikkeiden tulisi
olla tämän vuoksi hyvin paikallisiin olosuhteisiin sopeu-
tuneita.
Kun olosuhteet ovat suotuisat runsaalle kasvulle (net-
toyhteyttämiselle), sitoutuu typpeä eniten. Esim. hiilidi-
oksidin runsas saanti voi lisätä typensidontaa suhteelli-
sesti kasvunlisäystä enemmän, koska se lisää yhteyttä-
mistehokkuutta. Sopivan viljelytekniikan toteutuksessa
on tarpeen ottaa huomioon sekä kasvin että typpibaktee-
rin tarpeet.
Biologisen typensidonnan määristä ohjeellisia suu-
ruusluokkia käytännön viljelyssä annetaan ohessa. Edul-
lisissa olosuhteissa korkeilla satotasoilla typensidonnan
määrä voi olla huomattavasti suurempikin.
204
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

BIOLOGISEN TYPENSIDONNAN SUURUUSLUOKKIA

ERÄILLÄ VILJELYKASVEILLA KG/HA/V KÄYTÄNNÖSSÄ

Sinimailanen 130-250
Apilavaltainen nurmi 1 130-190
nurmi 2 90-150
nurmi 3 30-90
1-vuotinen viherrehu, virna, rehuherne 100-180
Herne, puitava 60-130
Härkäpapu 90-150
Laidun 40-150
Apila-aluskasvi viljassa 20-60
Heinäkasvien juurenpintabakteerit 5-30
Maassa vapaana elävät bakteerit 1-5

Viljelykierrossa tulee olla apilaa, hernettä/papua ja/tai 1-

vuotisia viherrehu-/viherlannoituskasveja riittävästi mu-
kana. Tuotantosuunnasta riippuen tarvittava palkokasvi-
en osuus on noin 30–60 %. Näin palkokasvien merkitys
typen lähteenä karjatiloillakin on 2–5 kertaa lannan mer-
kitystä suurempi.

4.5.4 PALKOKASVIEN SIEMENTEN Ymppäystä tarvitaan kun...

YMPPÄYS
Eri bakteerikantojen välillä on huomattavia eroja typen- 1. Typpibakteerit puuttuvat peltomaasta.
Näin on uudismailla ja usein myös
sidontakyvyssä. Ymppäämällä siemen tehokkaaseen ty-
ensimmäistä kertaa kyseistä kasvia
pensidontaan kykenevällä typpibakteerikannalla voidaan viljeltäessä.
biologista typensidontaa tehostaa. Ymppäyksessä sie-
menten pintaan tartutetaan tehokkaita typpibakteereita. 2. Typpibakteereita on liian vähän.
Näin kehittyvät taimet nystyröityvät nopeasti tehokkaas- Happamassa maassa typpibakteerit
viihtyvät huonosti, joten mikäli edellisestä
ti typpeä sitovalla bakteerikannalla.
ko. kasvin viljelykerrasta on 3 – 5 vuotta,
Typpeä sitovan Rhizobium-bakteerin ominaisuudet varmistaa ymppäys nopean nystyröitymi-
määräävät tehokkuuden, jolla isäntäkasvin yhteyttämis- sen.
tuotteet muuttuvat kasville käyttökelpoisiksi typpiyhdis-
teiksi. Mikäli on syytä epäillä, että maassa ei ole ko. vil- 3. Maan omat typpibakteerit ovat tehottomia,
jelykasville sopivia typpibakteereita tai ne ovat tehotto- jolloin luontaisesti muodostuvat nystyrät
ovat tehottomia.
mia, voidaan kylvettävät siemenet ympätä eli käsitellä
tehokkailla typpibakteereilla. Kotoisilla herneellä ja api- 4. Halutaan varmistaa hyvä sato. Ymppäys on
loilla ymppäystä suositellaan varsinkin happamissa olo- halpa satovakuutus, jo parin prosentin
suhteissa (pH alle 5,7). “Tuontikasvit” kuten mailaset ja sadonlisäys korvaa kustannukset.
vuohenherne tarvitsevat aina ymppäyksen.

205
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Eri palkokasviryhmien typpibakteerit

Palkokasvi Nystyröivä bakteeri Ymppäyksen tarpeellisuus
Apilat Rhizobium leguminosarum biovar. Trifolii Happamilla ja uudismailla
Herne, virna, härkäpapu Rhizobium leguminosarum biovar. viciae Happamilla ja uudismailla
Sini- ja sirppimailanen, mesikät Sinorhizobium meliloti Välttämätön
Keltamaite Rhizobium loti Välttämätön
Vuohenherne Rhizobium galegae Välttämätön
Lupiini Bradyrhizobium sp. lupini Ensimmäisellä kerralla
Pensaspapu Rhizobium phaseoli Happamilla ja uudismailla

4.6 VIHERLANNOITUS
Viherlannoitus =
Maanparannusta Viherlannoitus tarkoittaa ensisijaisesti maanparannus- ja
Lannoitusta lannoitustarkoituksessa tapahtuvaa maata parantavien
Monimuotoisuuden hoitoa kasvien viljelyä ja niiden sadon käyttöä kokonaan tai
osaksi maanparannukseen ja lannoitukseen.
Vihermassan sisältämät kasvinravinteet ovat helpos-
ti hajoavassa, eloperäisessä muodossa, josta ne vapautu-
vat osittain seuraavan viljelykasvin käyttöön. Koska vi-
herlannoitteiden ravinteet vaativat maamikrobien hajo-
tustoimintaa tullakseen kasveille käyttökelpoisiksi, vi-
herlannoituskasvuston lannoitusvaikutus riippuu huo-
mattavasti ympäristöoloista.

4.6.1 VIHERLANNOITUKSEN TAVOITTEITA

VIHERLANNOITUKSEN TEHTÄVIÄ
Viherlannoituksen avulla voidaan parantaa viljelykier-
rossa seuraavina olevien kasvien ravinteiden saatavuut-
ta ja hyväksikäyttöä. Merkittävintä tämä on silloin, kun
varsinainen lannoitus on niukkaa. Viherlannoituksen
avulla helppoliukoisten ravinteiden pitoisuuksia voidaan
nostaa vaateliaille kasveille sopivalle tasolle. Kerääjä-
kasveja viljellen voidaan pienentää ravinteiden hävikke-
jä maasta. Typensitojakasvien avulla voidaan kiertoon
hankkia lisää typpeä. Lannoittamatta viljeltävien vahva-
juuristen viherlannoituskasvien avulla saadaan maan ki-
vennäisainekseen sitoutuneita ravinteita (K, P jne) va-
pautettua seuraavien kasvien käyttöön. Syväjuuristen
kasvien avulla voidaan nostaa ravinteita (K) ravinteik-
kaasta pohjamaasta pintakerrokseen.

206
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Viherlannoitus on ravinnehuollossa
• Ravinteiden kierrätyksen tehostamista
– Ravinnepitoisuuksien lisäämistä ruokamulta-
kerroksessa vaateliaiden kasvien käyttöön
– Ravinnehävikkien pienentämistä kerääjäkasvien
avulla
• Uusien ravinteiden hankintaa luonnonmukaisin me-
netelmin
– Typpitäydennystä biologisen typensidonnan
avulla
– Kaliumin, fosforin ja muiden kivennäisten
vapautumisen edistämistä maamineraaleista
– Ravinteiden nostamista pohjamaasta ruokamulta-
kerrokseen

Viherlannoituskasvien tiheä juuristo kuohkeuttaa maata.

Juurieritteet ruokkivat juuristovyöhykkeen pieneliöitä ja
lisäävät näin lima-aineiden tuotantoa maahan ja maan
murustumista. Viherlannoituksella on myös muita tehtä-
viä kuin maan kasvukunnon ja ravinnetalouden paranta-
minen.

MONIMUOTOISUUDEN LISÄYS
Viherlannoitukselle voidaan asettaa
Viherlannoituksen avulla voidaan lisätä pellon moni- seuraavanlaisia tavoitteita:
muotoisuutta. Tähän päästään, kun viherlannoitusseok-
seen otetaan mukaan pääasiassa sellaisia kasvilajeja, joi- – monimuotoisuuden lisäys

ta ei muutoin tilalla tai ko. lohkolla viljellä. Eri kasvila- – eloperäisen aineksen lisääminen maahan
jien erilaiset juuristot eritteineen monipuolistavat pien- ja pieneliötoiminnan
eliöstöä maassa. Monilajinen ja viljelykasveista eroava edistäminen
seoskasvusto monipuolistaa eliölajistoa myös maan – maan rakenteen ja kasvukunnon
päällä. Näin koko pellon monimuotoisuus lisääntyy. Li- parantaminen
sääntyvän monimuotoisuuden kautta peltoekosysteemin
– ravinteiden käyttökelpoisuuden
itsesäätelykyky ja vakaus kasvavat.
parantaminen

ELOPERÄISEN AINEKSEN LISÄÄMINEN JA BIOLO- – kasvinravinteiden lisääminen maahan ja

GISEN AKTIIVISUUDEN KOHOTTAMINEN rikastaminen
Hyvä viherlannoituskasvusto vastaa kuiva-aineen mää-
– ravinteiden huuhtoutumisen
ränä noin 20–30 t/ha karjanlantalannoitusta. Palkokasve- vähentäminen
ja sisältävän viherlannoituskasvuston hiili-typpisuhde on
usein alhainen (materiaalin typpipitoisuus on korkea ja – maan pinnan suojaaminen

ligniini- eli puuainespitoisuus on alhainen), joten se ha- – rikkakasvien hallinta

joaa suhteellisen nopeasti ja perusteellisesti.
Viherlannoituksen avulla maan pysyvän eloperäisen – tauti- ja tuholaispaineen pienentäminen
aineen määrä ei juurikaan lisäänny. Sen sijaan aktiivisen – kasvuston rehukäyttö
ja helposti hajoavan eloperäisen aineksen osuus lisään-

207
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

VIHERLANNOITUSKASVIEN MAAHAN JÄTTÄMÄ

BIOMASSA V. 1987, MAANPÄÄLLINEN KASVUSTO

Kauppila 1989

tyy. Maan biologisen aktiivisuuden kohoamiselle luo-

daan näin hyvät edellytykset. Vilkastuva pieneliötoimin-
ta ja paraneva maan rakenne helpottavat seuraavien kas-
vien ravinteiden saantia.

MAANPARANNUSVAIKUTUS
Viherlannoituskasvien tiheän juuriston kasvaessaan teke-
mä työ kuohkeuttaa maata. Juurieritteet ruokkivat juuristo-
vyöhykkeen pieneliöitä ja lisäävät näin lima-aineiden tuo-
tantoa ja maan murustumista. Viherlannoituskasvustojen
avulla maahan saadaan ravintoa ja energiaa hajottajille.
Viherlannoituskasveista erityisesti apilat, sinimaila-
nen, mesikät, virnat, härkäpapu, lupiinit sekä rehurapsi
ja sinappi sekä meillä harvinainen öljyretikka omaavat
tiheän ja syvän juuriston.
Myös pohjamaata voidaan kuohkeuttaa viherlannoi-
tuksen yhteydessä. Jankkuroinnilla kuohkeutettu maa
voidaan nopeakasvuisella, syväjuurisella viherlannoitus-
kasvustolla ”sitoa” pysyvämmin kuohkeaksi.

KASVIRAVINTEIDEN RIKASTAMINEN
Palkokasveja viherlannoitusseoksissa käytettäessä typ-
peä kertyy ilmakehästä kasvustoon ja maahan. Erityisesti
palkokasvien syvä ja aktiivinen juuristo pystyy hyödyn-
tämään niukkaliukoisia ravinteita, jotka ovat useimpien
viljelykasvien ulottumattomissa. Syväjuuriset kasvit voi-

208
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

RUKIIN JYVÄSATO JA VALKUAISPITOISUUS VIHER-

LANNOITUKSEN JÄLKEEN V. 1988
sato
kg/ha
4000
3560
3210
3000 3010
3000 2860
2710
2840

2000
1580

1000

10,8 10,3 10,3 10,9 10,9 10,5 11,2 11,2 valk.%

ä

ila
to

en

ila

na
a

a
ein

pil

irn
an

ap
lin

-ap

vir
aih

a-a

isv
es

ian
ial

hu
na
ok

nr

Ma

Ru
m

rs

Re
Pu
lia
Ke
Av

Pe
Ita

Kauppila 1989

vat ottaa noin puolet kaliumistaan pohjamaasta ja nostaa

sen ruokamultakerrokseen.
Viherlannoituskasvuston fosfori-, kalium- ja hivenai-
nemäärät vastaavat karkeasti naudanlannan pitoisuuksia.
Vihermassan hajotessa nämä ovat karjanlannan tapaan
seuraavien viljelykasvien käytettävissä. Kasvuston sisäl-
tämästä typestä vapautuu seuraavan kasvukauden aikana
noin 20–40 %.

MAAN PINNAN SUOJAAMINEN

Viherlannoituksen avulla voidaan suojata maan pintaa
liettymiseltä ja eroosiolta. Tämä on sitä tärkeämpää, mitä
vähemmän kierrossa on mukana monivuotisia kasveja.

RAVINTEIDEN HUUHTOUTUMISEN
VÄHENTÄMINEN
Viherlannoituskasvusto sitoo maan helppoliukoisia ravin-
teita eloperäiseen, huuhtoutumattomaan muotoon. Sopivil-
la viljelytoimenpiteillä nämä voidaan sitten saada seuraa-
vien kasvien käyttöön. Erityisesti nitraattitypen syksyisen
huuhtoutumisen vähentäminen viljojen aluskasveilla ja
varhaisvihannesten jälkeen kerääjäkasveilla ovat käyttö-
kelpoisia menetelmiä ravinnehävikkien pienentämiseksi.

RIKKAKASVIEN HALLINTA
Hoitamalla viherlannoituskasvustoa muusta viljelystä

209
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

poikkeavilla menetelmillä (esim. runsas varjostus ja tois-

tuva niitto viljatiloilla) voidaan torjua muun viljelyn ai-
kana lisääntymään päässeitä rikkakasveja. Siemenrikka-
kasvien torjuntaa silmälläpitäen viherlannoituskasvusto
niitetään tarvittaessa 1–3 kertaa kasvukaudessa pitkään
sänkeen ennen rikkakasvien siementen muodostumista.
Ennen viherlannoituksen kylvöä voidaan maata pikake-
sannoida 1–2 viikon ajan. Viherlannoitus voidaan edel-
leen katkaista esim. heinäkuun lopulla 1–2 viikon pika-
kesantojaksolla ja perustaa sen jälkeen uusi viherlannoi-
tus syksyksi. Tämä vaihtoehtoa käytetään lähinnä vihan-
nesviljelyssä.

TAUTI- JA TUHOLAISPAINEEN PIENENTÄMINEN

Viherlannoituksella voidaan myös vähentää viljelykasvi-
en tauti- ja tuholaispainetta valitsemalla viherlannoitus-
kasveiksi jonkin toisen kasviryhmän (kuin viljelykasvi-
en) kasveja. Niinpä esimerkiksi puutarhaviljelyssä on
syytä pidättäytyä esim. ristikukkaisten rehurapsin ja si-
nappien käytöstä möhöjuurivaaran takia, kun taas vilja-
tilalla ne ovat käyttökelpoisia viherlannoituskasveja (mi-
käli rypsiä ei ole mukana viljelyssä).

VIHERLANNOITUSKASVIT REHUNA
Lähes kaikki viherlannoituskasvit ovat myös erinomaisia
rehukasveja. Viherlannoitusseoksia voidaan käyttää
myös yksivuotisina nurmina. Ensimmäisen sadon korjuu
rehuksi ja odelman eli toisen niiton maahanmuokkaus
viherlannoitukseksi on käyttökelpoinen menettely esim.
apilanurmen viimeisenä satovuonna.

4.6.2 VIHERLANNOITUKSEN TOTEUTUS

Viherlannoituksen hyväksikäyttö vaihtelee tuotanto-
suunnittain huomattavasti. Karjattomassa viljanviljelys-
sä viherlannoitus on keskeinen lannoitusmenetelmä. Se
Viherlannoitusseoksen valintaan vaikutta- voi olla sitä myös vihannesviljelyssä. Karjatiloilla viher-
vat:
lannoitus sisältyy yleensä varsinaiseen nurmiviljelyyn.
• käytettävissä olevan kasvuajan pituus ”Viherlannoituskasvien” sato korjataan karjan rehuksi ja
• sukulaisuussuhde viljeltäviin juuristo ja sänki jäävät maahan ”viherlannoitteeksi”.
kasveihin nähden
Myös kynnettävän nurmen odelmasato voidaan jättää
• maalaji ja maan kunto (pH, rakenne)
viherlannoitukseksi.
• sääsuhteet
Mitä kasvilajeja otetaan viherlannoitusseokseen mu-
• siemenkustannus
kaan, määräytyy pääasiallisten tavoitteiden perusteella.
• tukisäädökset
Erilaiset kasvit yhdessä viljeltyinä täydentävät toisiaan

210
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

(esim. syvä- ja matalajuuriset, typpeä sitovat ja typpeä

Viherlannoituksen käyttötapoja viljelykier-
kuluttavat kasvit). Siksi luonnonmukaisessa viljelyssä rossa
käytetään yleensä viherlannoitusseoksia, joissa on aina- • kevätkylvöinen yksikesäinen
kin 3–4 eri tyyppistä kasvilajia mukana. Sopiva seos viherlannoitus
riippuu siitä, mitä näkökohtia painotetaan eniten. • edellisenä vuonna esim. suojaviljaan
perustettu viherlannoitusnurmi
(koko sato)
VIHERLANNOITUKSEN PÄÄTAVOITTEITA JA
TOIMENPITEITÄ • kaksivuotisen apilavaltaisen nurmen
viimeisen vuoden tai viimeisen niiton
kasvusto
Monimuotoisuuden lisäys muut kuin ko viljelykierron kasvit
• aluskasvi tai rivivälikasvi
Typensidonta ilmakehästä palkokasvit • välikasvi kasvukaudella kahden kasvin
välissä
Huuhtoutumisen estäminen ristikukkaiset, nurmiheinät
• kerääjäkasvi viljelykasvin
Maan mururakenteen parantaminen apilavaltainen nurmi, ruisvirna, sadonkorjuun tai avokesannon jälkeen
öljyretikka • viherlannoituskasvuston siirto katteeksi
Pohjamaan kuohkeutus syväjuuriset, kuten puna-apila, • viherlannoituksen korjuu ja
sinimailanen, mesikät, härkäpapu, kompostointi, käyttö lannoitteena
öljyretikka seuraavana kasvukautena
• viherlannoituskasvuston käyttö
Nopea maanpinnan kattaminen viljat, rapsi, sinappi, öljyretikka liuoslannoitukseen (viherkäyte)
Veden säästö ei viherlannoituskasvustoa,
vaan olki, ruohosilppu yms kate

Rikkakasvien ehkäisy apilavaltainen nurmi,

Viherlannoituksen käyttötapoja viljatilalla
ristikukkaiset, persianapila
• kevätkylvöinen yksikesäinen
Hunajantuotanto loppukesällä hunajakukka, keltasinappi, alsike- viherlannoitus
apila, valkoapila, persianapila,
tattari • edellisenä vuonna esim. suojaviljaan
perustettu viherlannoitus
Viherlannoituksen toteutuksessa on useita vaihtoehtoja.
• kaksivuotisen apilavaltaisen nurmen
Niistä valitaan eri tuotantosuuntiin ja tilan olosuhteisiin viimeisen vuoden tai viimeisen niiton
parhaiten sopivat. kasvusto
Suomessa tavallisin viherlannoitustapa on koko ke- • aluskasvi
sän käyttäminen viherlannoitukseen (nk. viherkesanto).
• kerääjäkasvi viljelykasvin sadonkor-
Se voi olla joko keväällä kylvetty viherlannoituskasvus- juun, avokesannon tai viherlannoituk-
to, edellisenä vuonna suojaviljaan kylvetty apilavaltai- sen jälkeen
nen nurmi tai monivuotisen apilapitoisen nurmen viimei-
nen vuosi.
Aluskasvit soveltuvat erityisesti viljatiloilla käytettä-
väksi viherlannoitukseen. Vilja ja viherlannoitusseos kyl-
vetään kuten apilapitoista nurmea perustettaessa, jolloin
puinnin jälkeen peltoon jää apilapitoinen nurmi. Erityises-
ti aikaisilla viljoilla puinnin jälkeen kasvukautta on Etelä-
Suomessa jäljellä jopa kaksi kuukautta, jona aikana apila-
kasvusto voi sitoa typpeä. Viherlannoituskasvuston maa-
hanmuokkaus tapahtuu joko myöhään syksyllä tai mah-
dollisuuksien mukaan vasta seuraavana keväänä. Puintien

211
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

VIHERLANNOITUSKASVIEN OMINAISUUKSIA

(Leinonen 1993)

jälkeen kehittyvän kasvuston typpilannoitusvaikutus voi

Viherlannoituksen käyttötapoja
vihannestilalla vastata Etelä-Suomessa jopa 50 kg/ha typpilannoitusta
• kevät- tai kesäkylvöinen yksikesäinen seuraavalle kasville.
viherlannoitus Koska karjatilan viljelykierrossa on runsaasti apila-
• edellisenä vuonna esim. suojaviljaan nurmia, karjatiloilla apilaa ei pidä käyttää aluskasvina
perustettu viherlannoitus
tautiriskin vuoksi. Viljavuosina voidaan kylvää harva
• kaksivuotisen apilavaltaisen nurmen
viimeisen vuoden tai viimeisen niiton
(5–10 kg/ha) heinäkasviseos viljan aluskasviksi sito-
kasvusto maan syksyllä maasta vapautuvia ravinteita.
• aluskasvi tai rivivälikasvi (marjoilla ja Marjakasveilla aluskasveja voidaan viljellä rivivä-
myös vihanneksilla) leissä. Näin puolet marjatarhan pinta-alasta on esim. api-
• kerääjäkasvi (varhaissadon korjuun lapitoisena nurmena.
jälkeen)
Kerääjäkasvien käyttö lyhyessä kesässämme tulee
• viherlannoituskasvuston siirto katteeksi
(kaistaviljely) kyseeseen ennenkaikkea (varhais)vihannesten ja -peru-
• viherlannoituksen korjuu ja kompostointi nan viljelyssä. Sadonkorjuun jälkeen kylvetään kasvus-
seuraavan vuoden lannoitteeksi to, jonka pääasiallinen tarkoitus on estää ravinteiden
• viherlannoituskasvuston käyttö huuhtoutuminen pellosta ja maan liettyminen syyssateil-
liuoslannoitukseen (viherkäyte)
la. Varhaisvihannesten, perunan ja aikaisin korjattavan
sipulin jälkeen voidaan sopivalla kerääjäkasvustolla es-
tää jopa kymmenien typpi- ja kaliumkilojen valuminen
Viherlannoituksen käyttötapoja karjatilalla
pellosta, samalla parannetaan maan mururakennetta.
• nurmi viljelykierrossa
• aluskasvi viljassa Viherlannoituskasvustoa voidaan käyttää hyväksi
• kerääjäkasvi syksyllä viljan jälkeen myös niin, että vihermassa siirretään kasvukaudella
esim. vihanneksille ja levitetään riviväleihin maan pin-

212
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

taan katteeksi ja viherlannoitteeksi. Se voidaan tarvitta-

essa myös varastoida seuraavaan kevääseen valmista-
malla se kompostiksi.
Vihermassasta voidaan valmistaa myös nestemäistä
kastelulannoitetta. Nuorta kasvimassaa laitetaan kastelu-
altaaseen tai astioihin noin 100 kg kuutiota kohti. Vesi-
vihermassaseoksen annetaan käydä 1–2 viikkoa noin
huoneen lämmössä, jolloin ravinteet liukenevat nestee-
seen. Kastelulannoitteena käytettäessä liuos on syytä lai-
mentaa runsaasti (noin 1:10). (Katso puutarhaluku koh-
ta 7.2. Viljelytekniikka/Taimikasvatus).

SEOKSET
Viherlannoituskasvustot on lähes poikkeuksetta syytä
perustaa seoskasvustoina, sillä mikään yksittäinen kasvi
ei käytännössä pysty täyttämään kaikkia toivottuja omi-
naisuuksia. Seokseen otetaan yleensä palkokasvi typen-
sitojaksi sekä jokin muu kasvi tai kasveja keräämään pal-
kokasvin sitomaa typpeä. Seoksiin on suositeltavaa kyl-
vää mukaan myös vahvajuurisia kasveja – erityisesti tii-
viillä mailla. Osa kasvilajeista saisi orastua nopeasti ja
varjostaa maan pintaa heti kasvun alkuvaiheessa rikka-
kasvien kasvun ehkäisemiseksi.
Viherlannoitusseokseen sopivia kasveja ovat typensi-
tojakasvit kuten apilat, virnat, mesikät, sinimailanen sekä
isosiemeniset virnat ja rehuherneet. Lisäksi voidaan kyl-
vää myös nurmiheiniä, ruista, kauraa, ohraa sekä tattaria,
hunajankukkaa, sinappia, rehurapsia, öljyretikkaa jne.
Monivuotisista viherlannoituskasveista erityisesti
apilat, mailaset, mesikät ja yksivuotisista ruisvirna, här-
käpapu sekä rehurapsi, sinappi ja öljyretikka omaavat
syvän ja/tai tiheän juuriston ja niillä on siten merkittävä
maan rakennetta parantava vaikutus.
Kasvitautien ehkäisyn tarve vaikuttaa siemenseoksen
koostamiseen. Esimerkiksi ristikukkaiset viherlannoitus-
kasvit levittävät möhöjuurta, joka on esimerkiksi rypsin,
lantun, kaalin hankala tauti. Jos ristikukkaisia viljelykas-
veja viljellään kierrossa, niin viherlannoituksesta jäte-
tään silloin ristikukkaiset kasvit pois. Myös muiden tau-
tien leviäminen viherlannoituskasvustojen välityksellä
tulee ottaa huomioon kasvilajien valinnassa.
Eri tukiehtojen kasvilaji- ja seosrajoitukset sekä kyl-
vöaikavaatimukset eri kesantotyypeissä on syytä tarkis-
taa vuosittain.
Mitä kasvilajeja otetaan viherlannoitusseokseen mu-

213
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

kaan, määräytyy viherlannoituksen tavoitteiden perusteella.

Sopivan siemenseoksen suunnittelussa apuna voi-
daan käyttää seuraavaa kaaviota.

SEOKSEN KASVILAJIEN VALINTA JA KYLVÖMÄÄRIÄ SEOKSISSA

Suurisiemeniset palkokasvit Pienisiemeniset palkokasvit

- nopea ja varma taimettuminen - hitaahko ja epävarma taimettuminen
- typensidonta heti alkukesällä - typensidonta loppukesällä
- suurehko siemenkustannus - niitto saattaa parantaa kasvua
- herne ja papu eivät kestä niittoa - kohtuullinen siemenkustannus
esim: esim:
- rehuvirna 40–60 kg/ha - valkoapila 2–4 kg/ha
- ruisvirna 20–40 kg/ha - alsikeapila 3–6 kg/ha
- rehuherne 60–100 kg/ha - puna-apila 4–8 kg/ha
- härkäpapu 60–120 kg/ha - persianapila 5–10 kg/ha
- sinimailanen 8–15 kg/ha

Suurisiemeniset ei-palkokasvit Pienisiemeniset ei-palkokasvit

- nopea ja varma taimettuminen - hidas ja epävarma alkukehitys
- tehokas kilpailu rikkojen kanssa - hyvä niitonkestävyys
- loppukesän kerääjäkasveja - tehokas ravinteiden otto syksyllä
- eivät toivu niitosta - edullinen siemen
- edullinen siemen esim.
esim. - raiheinät 5–15 kg/ha
- kaura, ohra 50–80 kg/ha - nurmiheinät 5–15 kg/ha
- ruis (talvehtiva välikasvi) 30–120 kg/ha - sinappi 15–20 kg/ha
- auringonkukka 10–25 kg/ha - öljyretikka 3–8 kg/ha
- tattari 30–60 kg/ha - rehurapsi 3–8 kg/ha
- hunajakukka 12–16 kg/ha

Rajala 2002

VIHERLANNOITUKSEN SIEMENSEOKSEN
KOOSTAMINEN

Yksivuotisia kasveja
Peltovirna Nopeasti kehittyvä virnalaji. Nopein kasvu
alku- ja keskikesällä. Sopii parhaiten kosteille maille
heikon juuriston takia. Kestää kohtalaisesti niittoa, kun
niitto tehdään ennen kukintaa pitkään sänkeen. Viljel-
lään seoksissa esim. kauran tai ohran kanssa.
Ruisvirna Peltovirnaa hitaampi alkukehitys. Kasvu jat-
kuu myöhään syksyyn. Vahvajuurisena sopii savimaille
ja poutiviin oloihin. Kestää kohtalaisesti niittoa, kun niit-
to tehdään ennen kukintaa pitkään sänkeen. Tiheäjuuris-
toisena hyvä ruokamultakerroksen murustaja. Viljellään
seoksissa esim. kauran kanssa.
Persianapila Monivuotisten apiloiden tavoin hidas alku-
kehitys. Kosteissa oloissa runsas kasvu loppukesällä. Vilj-
ellään seoksissa esim. italian raiheinän ja kauran kanssa.
Kestää kohtalaisesti niittoa.
214
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Veriapila Yksivuotinen kuten persianapila. Karkeille ki-

vennäismaille.
Italian raiheinä Kasvaa myöhään syksyllä. Viljellään
seoksissa apiloiden kanssa.
Kaura, Ohra Viljellään seoksissa esim. virnojen ja mui-
den palkoviljojen kanssa. Sopivat nopeasti kehittyvinä
loppukesän kerääjäkasveiksi.
Ruis Tiheä- ja syväjuuristoinen. Kasvu jatkuu myöhään
syksyyn. Syksyn ja kevään kerääjäkasvi.
Keltasinappi, Öljyretikka Sopivat syksyn kerääjäkas-
veiksi tiheän juuriston ansiosta. Juuristo muodostaa ti-
heän huovaston ja murustaa maata.
Tattari, Hunajakukka Monipuolistamaan seoksia. Huna-
jan tuotantoon.

Monivuotisia kasveja
Puna-apila Talvehtiviin viherlannoitusseoksiin. Vahva
ja syvä paalujuuristo monivuotisena viljeltäessä. Tiiviin
pohjamaan kuohkeuttaja. Savimaille varmin apila.
Alsikeapila Kuten puna-apila, mutta heikompijuurinen.
Hikeville kivennäismaille ja multamaille. Hyvä mehi-
läiskasvi.
Valkoapila Matalakasvuisena voimakkaasti rönsyilevä.
Täyttää aukot monivuotisissa nurmissa. Kestää hyvin
niittoa. Hyvä mehiläiskasvi – kukkii pian kasvuston nii-
ton jälkeen.
Rohto- ja valkomesikkä Kaksivuotinen. Kestää heikosti
niittoa. Erittäin vahva ja syvä paalujuuristo. Tiiviin poh-
jamaan kuohkeuttaja. Hyvä mehiläiskasvi.
Timotei, Nurminata, Ruokonata, Koiranheinä, Englan-
nin raiheinä Viljellään seoksina monivuotisten apiloiden
kanssa.

Yksivuotisia viherkesantoja karjattomilla tiloilla voidaan

käyttää mm. seuraavilla tavoilla:
• Kevätkylvöiseen viherlannoituksen viljelyyn voi-
daan käyttää seoksia, joissa on isosiemeninen palko-
kasvi (virna) ja pienisiemeninen palkokasvi (apila)
sekä isosiemeninen viljakasvi (kaura, ohra, ruis) ja
heinäkasvi (raiheinä).
• Edellisenä keväänä suojaviljaan perustettaessa käy-
tetään useimmiten puna-apilavaltaisia nurmiseoksia.
• Varhaisperunan ym. jälkeen on syytä kylvää viher-
lannoitukseksi esim. ruista, joka muokataan maahan
vasta keväällä. Kylvö voidaan tehdä syyskuun en-
simmäiselle viikolle asti.
Varmista eri tukiehtojen vaatimukset siemenseosten 215
koostamisesta.
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

• Alkukesällä voidaan viljellä typensitojakasveja ja

loppukesällä kerääjäkasvina esim. kauraa, ohraa tai
ruista. Näin on mahdollista saada kullekin viljely-
kasville sopiva esikasvi.

VIHERLANNOITUSKASVIEN KYLVÖMÄÄRIÄ JA
SIEMENKUSTANNUS V. 2002
Kylvömäärä Kylvömäärä Kylvö- Hinta Kustannus
kg/ha kg/ha syvyys Eur/kg Eur/ha
Puhtaana Seoksessa cm

Peltovirna 80–100 40–60 3–5 1,20 48-72

Ruisvirna 60–80 20–40 3–5 2,00 40-80
Rehuherne 160–200 60–150 4–6 1,20 72-180
Persianapila 10–20 5–10 1–2 2,75 14-28
Puna-apila 15–20 3–10 1–2 8,00 24-80
Alsikeapila 15–20 3–8 1–2 7,00 21-56
Kaura, Ohra 180–200 50–80 3–5 0,11 6-10
Ruis 140–180 30–70 2–5 0,15 5-11
Ital. raiheinä 30 5–15 1–2 1,55 8-24
Timotei 25 5–10 1–2 2,25 11-22
Nurminata 30 5–15 1–2 2,85 14-43
Rehurapsi 10–20 3–8 1–2 2,10 21-42
Sinappi 15–20 3–8 1–2 3,30 10-26
Öljyretikka 15–20 3–8 1–2 2,35 7-20

Esimerkkejä viherlannoituksen siemenseoksista eri käyttötarkoi-

tuksiin

1. Yksivuotisia
a) karkeat, hikevät kivennäismaat – kestää aikaista niittoa pitkään
sänkeen
kaura 30–60
peltovirna 40–60
persian apila 3–8
ital. raiheinä 3–10
yht. 76–138 kg/ha
b) karkeat kivennäismaat – ei kestä niittoa
Kaura 30–60
Rehuherne 60–100
Ital. raiheinä 5–10
95–170 kg/ha
c) karkeat kivennäismaat – ei kestä niittoa
Kaura 30-60
Rehuherne 60-100
Ruisvirna 20-30
Ital. raiheinä 5-10
115-200 kg/ha
d) savimaat – kestää aikaista niittoa pitkään sänkeen
kaura 40–60
ruisvirna 20–40
puna-apila 3–5
koiranheinä 3–10
yht. 66–115 kg/ha

216
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

e) kerääjäkasvi
ohra 250 kg/ha
f) kerääjäkasvi
ruis 150-200
öljyretikka 0-5
italian raiheinä 0-5
yht. 150-210 kg/ha

2. Kaksivuotinen viherkesanto tai perustettava nurmi yksivuotisessa

kesannossa voidaan niittää 1–2 kertaa/kesä
puna-apila 5–8
timotei 5–10
nurmi-/ruokonata 5–7
yht. 15–25 kg/ha

Hunajantuotantoon soveltuvia viherkesantoseoksia

1. Yksivuotinen
peltovirna 20
persianapila 3
valkoapila 1
alsikeapila 2
ital. raiheinä 5
hunajakukka 1
keltasinappi 3
tattari 10
yht. 45 kg/ha

2. Kaksivuotinen
alsikeapila 3
puna-apila 2 (vain Bjursele -lajike)
valkoapila 1
timotei 5
nurminata 5
yht. 16 kg/ha

3. Kaksivuotinen
rohtomesikkä 10–15
alsikeapila 3–5
valkoapila 1–2
nurmi-/ruokonata 5–10
yht. 19–32 kg/ha

ALUSKASVISEOS viherlannoitukseen viljoissa

valkoapila 1–2
persianapila 2–4
maa-apila 4–6
ital. raiheinä 3–5
yht. 10–17 kg/ha

Puutarhaviljelyssä ja hajakylvössä käytetään 30–150 %

edellisiä suurempia siemenmääriä.
Yksivuotiset seokset sopivat kylvettäviksi aikaisin ke-
väällä sekä myöhemmin kasvukaudella avokesantojakson
jälkeen. Maata suojaava kasvipeite kehittyy nopeasti, ja
suurisiemeniset virna ja kaura kilpailevat hyvin rikkakas-
vien kanssa. Nopean jälkikasvukyvyn omaavat italianrai-

217
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

heinä ja apila valtaavat pellon niiton jälkeen ja kasvavat

aktiivisesti kasvukauden loppuun. Monivuotiset viherlan-
noitusseokset perustetaan joko edellisenä keväänä suoja-
viljaan tai kesällä avokesantoon. Seokseen voidaan ottaa
mukaan myös hyviä mesikasveja, jolloin viherlannoitus-
kasvustoa voidaan hyödyntää mehiläislaitumena.
Viljatilan viherlannoitusseokset ovat erilaisia kuin
vihannestilan tai karjatilan. Seosta valitessa ja suunnitel-
lessa tulee ottaa huomioon ennen kaikkea tilan olosuh-
teet. Viljelykierron kokoonpanon tulisi yleensä moni-
puolistua viherlannoituskasvien avulla. Karjatilalla vil-
jellään runsaasti apilaa, siksi viherlannoitukseen tulee
ottaa muita kasveja kuin apiloita. Viljatilalla viljellään
runsaasti viljoja. Viherlannoitukseen otetaan pääasiassa
palkokasveja ja myös ristikukkaiset kasvit sopivat yleen-
sä mukaan seokseen.
Vihannestilalla esim. ristikukkaisia ei yleensä voida
viljellä viherlannoituskasvustoina möhöjuuririskin takia.
Palkokasvien lisäksi kaura ja myös ruis viherlannoitusse-
oksessa voivat monipuolistaa vihannestilan viljelykiertoa.

LANNOITUS
Viherlannoituskasvusto ei tarvitse lannoitusta (varsinkaan
palkokasvipitoinen), mikäli ravinnetilanne on maassa vä-
hintäänkin välttävällä tasolla. Hidasliukoiset kivijauheet,
kuten apatiitti ja biotiitti on suositeltavaa levittää viljely-
kierrossa viherlannoitusta edeltävänä vuonna, koska täl-
löin niistä näin ehtii paremmin vapautua ravinteita. Niiden
sisältämät ravinteet tulevat paremmin seuraavien kasvien
käyttöön.

KYLVÖMUOKKAUS
Isosiemeniset viherlannoituskasvit tarvitsevat samanlai-
sen kylvöalustan kuin viljat. Pienisiemeniset viherlan-
noituskasvit tarvitsevat hienojakoisen kylvöalustan tai-
mettuakseen hyvin. Tiivistynyt maa on syytä kuohkeut-
taa syvältä viimeisen muokkauksen yhteydessä, jotta
juuristo pääsee nopeasti kehittymään laajaksi ja tunkeu-
tumaan syvälle.
Viherlannoitukseen voidaan yhdistää pika- tai puoli-
kesanto. Tällöin kylvöaikaa siirretään 1–5 viikkoa nor-
maalia myöhäisemmäksi ja aika käytetään lohkon toistu-
viin muokkauksiin rikkakasvien vähentämiseksi.

218
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KYLVÖ
Tarvittava siemenmäärä riippuu maalajista, maan kun-
nosta sekä kylvön huolellisuudesta. Tiheä kylvös estää
rikkakasvien kasvua tehokkaammin kuin harva.
Seoksia kylvettäessä voidaan menetellä niin, että iso-
siemeniset kylvetään kylvökoneen viljapuolelta ja pie-
nisiemeniset heinänsiemenen kylvölaatikosta. Itäminen
varmistetaan jyräämällä tai tiivistämällä maa riittävästi
jyräpyörillä.
Mikäli erillistä heinänsiemenen kylvölaitetta ei kyl-
vökoneessa ole, sekoitetaan isot ja pienet siemenet sekai-
sin ja kylvetään viljapuolelta noin 2–4 cm syvyyteen.
Siementen lajittumista ajon aikana on varottava. Happa-
milla mailla ja palkokasveja ensimmäistä kertaa viljeltä-
essä palkokasvien siemenet ympätään typpibakteereilla.

VIHERLANNOITUKSEN HOITO
Viherlannoituskasvustosta on syytä varautua torjumaan
rikkakasvit niittämällä melko varhain kylvön jälkeen. KYNTÖAJAN JA KASVIN VAIKUTUS
Niitto niittokoneella pitkään sänkeen riittää. Vaikka rik- NITRAATTITYPEN MÄÄRÄÄN MAASSA
kakasveja ei olisikaan, on kasvusto joka tapauksessa
syytä niittää; edellisenä kesänä kylvetty apilanurmi hei-
näaikaan ja aikaisin toukokuulla kylvetty yksivuotinen
viherlannoitusseos myös heinäaikaan. Pitkään sänkeen
niittokoneella niitettäessä kasvaa odelma maahan niite-
tyn harvan kasvuston läpi. Kasaantuneen luo´on läpi
odelma ei kasva.

VIHERLANNOITUSKASVUSTON
MAAHANMUOKKAUS
Viherlannoituksen maahanmuokkaus on kriittinen työ-
vaihe niin kasvuston lannoitusvaikutuksen kuin mahdol-
listen ravinnepäästöjen kannalta. Suomessa viherlannoi-
tuksen toivotaan vaikuttavan yleensä vasta seuraavalla
kasvukaudella, joten avainkysymys on kasvuston ravin- n. 1.9. = kyntö syyskuun alussa
ms/k = kyntö myöhäissyksyllä tai keväällä
teiden ”säilyminen” talven yli.
Kasvuston hajoamisnopeuden säätely on keskeinen Vuorinen 1993

viherlannoituksen onnistumiseen vaikuttava tekijä. Liian

nopea hajoaminen aiheuttaa ravinnepäästöjä ja hyvin hi-
taasti vaikuttavan lannoituksen hyödyntäminen on sekin
hankalaa.
Syysvilja hyödyntää hyvin viherkesannon lannoitus-
ja maanparannusvaikutusta. Lannoitusvaikutus ulottuu
vielä selvänä toiseen vuoteen, mitä oheinen koetulos ha-
vainnollistaa.

219
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

VIHERLANNOITUKSEN VAIKUTUS Syysviljoille viherlannoituskasvusto voidaan kevyillä

RUKIIN JA KEVÄTVEHNÄN mailla muokata maahan matalahkolla kynnöllä juuri en-
YHTEISSATOON nen kylvöä. Raskailla mailla multaus pintakerrokseen ja
7000 6640
6840 noin 2–3 viikon pintakompostointi saattaa olla parempi
5950 5960
ratkaisu. Vihermassan kyntö syvälle saattaa sateisina
6000
5400 5440 syksyinä johtaa hapen puutteessa itämiselle ja syysviljan
5000 4650 oraiden kasvulle haitallisten käymistuotteiden syntymi-
4000 seen.
3540
Kun viherlannoituksen jälkeen viljellään kevätkyl-
3000
vöisiä kasveja, on viherlannoitus syytä muokata maahan
2000 mahdollisimman myöhään syksyllä. Sopiva aika on sil-
1000
loin, kun maa on jäähtynyt lähelle nollaa, kuitenkin alle
2–3 °C. Mikäli maalaji ja muut olosuhteet ovat sopivia,
0
Avokesanto Ruisvirna Puna-apila Ital. raiheinä niin muokkaus jätetään kevääseen.
Vihermassan palkokasvipitoisuutta voidaan osin sää-
Vehnän sato 0 kg N/ha Vehnän sato 80 kg N
dellä kylvömäärän ja siemenseoksen valinnalla. Toistu-
Rukiin sato 0 kg N/ha Rukiin sato 80 kg N/ vat niitot suosivat heinäkasveja. Näin voidaan vähentää
typen huuhtoutumisriskiä. Samat periaatteet pätevät
Kauppila ja Laurila 1992
myös apilapitoisen nurmen päättömuokkaukseen.

VIHERLANNOITUKSEN LANNOITUSVAIKUTUS

220
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

VIHERLANNOITUKSEN LANNOITUSVAIKUTUS VIHERLANNOITUKSEN

Maahan muokatusta viherlannoituskasvustosta osa hajo- VAIKUTUSNOPEUTEEN VAIKUTTAVIA
aa jo ensimmäisenä vuonna ja vähäisempi osa toisena TEKIJÖITÄ
vuonna. Hajoamisessa typpeä ja muita ravinteita vapau-
Nopea lannoitusvaikutus Hidas lannoitusvaikutus
tuu maaperään. Hajoamisnopeus – ja typen vapautumis-
nopeus – riippuu monista eri tekijöistä, joita esitetään kasvien typpipitoisuus kasvien typpipitoisuus
korkea matala
oheisessa kuvassa.
kasvusto nuorta kasvusto vanhaa
Ennenkaikkea massan typpipitoisuudesta, kasvilajis-
ta, kasvin kemiallisista ominaisuuksista ja kasvuston tu- lämpimät olot kylmät olot
leentumisasteesta sekä massan karkeudesta (silppuami- muokkaus ei muokkausta
sesta) ja maahan sekoittamisesta sekä maan ominaisuuk-
muokkaus kasvukauden muokkaus kylmänä
sista (mm. rakenne, kosteus, pieneliötoiminta, happa- aikana aikana
muus).
matala muokkaus syvä muokkaus
Typen vapautuminen on sidoksissa hiilen vapautumi-
seen. Hiiliyhdisteiden hajoaminen on riippuvainen nii- kostea maa kuiva tai liian märkä maa

den kemiallisista ominaisuuksista. Runsaasti helppoliu- karkea kivennäismaa savimaa

koisia hiiliyhdisteitä (sokereita ja fruktaaneja) sisältävä hyvärakenteinen maa tiivis maa
kasvusto hajoaa nopeasti (esim. nuori timotei- ja nurmi-
hienoksi silputtu karkea kasvimateriaali
natakasvusto) ja pieneliöstö saa siitä runsaasti energiaa.
Tällöin sekä hiiltä että typpeä pidättyy muodostuvaan pieneliötoiminta vilkasta pieneliötoiminta hidasta
mikrobimassaan muutamiksi viikoiksi.
Runsaasti hemiselluloosaa ja pektiineitä ym hitaam-
min hajoavia hiiliyhdisteitä sisältävä kasvusto (esim.
puna-apila), hajoaa parisen viikkoa edellistä hitaammin,
jolloin myös typen vapautuminen on vastaavasti hitaam-
paa.
Runsaasti ligniiniä ym hitaasti hajoavia hiiliyhdistei-
tä sisältävä kasvusto (esim. raiheinä) hajoaa edellisiä sel-
västi hitaammin ja typpeä vapautuu hitaammin.
Viherlannoituksesta vapautuvan typen vapautumisen
ajankohtaa voidaan säädellä seoksen kasvilajien valin-
nalla.
Viherlannoituskasvustojen kuiva-ainesato vaihtelee
noin 3–7 t ka/ha välillä. Nuori palkokasvivaltainen vi-
herlannoitus on typpipitoista (typpeä noin 2,5–3,3 %
ka:sta eli 25–33 kg/t ka). Typpeä massassa on yhteensä
noin 75–240 kg/ha ja siitä voi vapautua ensimmäisenä
kasvukautena noin 20–40 % eli noin 5–13 kg/t ka. Heh-
taaria kohti typpeä voi vapautua noin 25–100 kg. Typpi-
lannoitusvaikutus ulottuu toiseen vuoteen ollen silloin
noin 5–15 % kokonaistypen määrästä eli noin 1,0–3,0
kg/t ka ja hehtaaria kohti 3–25 kg.
Timotei-apilaseosnurmesta korsiintuneena (heinäas-
te) typpeä vapautuu vain noin 10–20 %. Vanha, tuleen-
tunut kasvusto sisältää vähemmän typpeä ja se hajoaa

221
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Esim. 1. Jos maahan muokataan nuorta palkokasvivaltaista vihermas-

saa 5 t ka/ha, jonka typpipitoisuus on 3 % (30 kg/t ka), niin siitä hajoaa
ensimmäisenä vuonna noin 45 %. Typpeä vapautuu tällöin 45 % x 30
kg/t ka = 13,5 kg/t ka.
Vihermassan kokonaistyppimäärä on 5 t ka/ha x 30 kg/t ka = 150 kg/ha.
Ensimmäisenä vuonna siitä vapautuu 5 t ka/ha x 13,5 kg/t = 67,5 kg/
ka.

Toisena vuotena typpeä vapautuu 10 % eli 10 % x 30 kg/t ka = 3 kg/t ka

5 t ka/ha x 3 kg/t ka = 15 kg/ha.

Esim. 2. Jos maahan muokataan kaura-raiheinävaltaista vihermassaa 4

t ka/ha, jonka typpipitoisuus on 2,1 % (eli 21 kg/t ka), siitä vapautuu
ensimmäisenä vuonna noin 20 % eli 4 kg/t ka.
Massan kokonaistyppimäärä on 4 t ka/ha x 21 kg/t ka = 84 kg/ha, josta
vapautuu 20 % eli 16 kg/ha.
ERI MATERIAALIEN SUUNTAA- Ensimmäisenä vuonna siitä vapautuu 4 t ka/ha x 4 kg/t = 16 kg/ka.
ANTAVIA RAAKAVALKUAIS- JA
TYPPIPITOISUUKSIA Toisena vuotena typpeä vapautuu noin 15 % eli 15 % x 20 kg/t ka =
3 kg/t ka
4 t ka/ha x 3 kg/t ka = 12 kg/ha.
Raakavalkuaista % Typpeä kg/t ka
Puhdas palkokasvi 17,5-22 28-35
Palkokasveja 80 % (Nurmi1) 15,5-18 25-29 hitaammin. Typen vapautuminen on tällöin vähäistä ja
Palkokasveja 50 % /Nurmi2) 14-16 22-26 lannoitusvaikutus pieni tai olematon.
Palkokasvien varret 12,5-14 20-23 Olosuhteista, viljelykasvista ja viljelyn järjestämisestä
Nurmiheinät, niukka N-lann. 9-10,5 15-17 riippuu, miten suuren osan vapautuvasta typestä viljely-
Viljan olki 4-5 6-8 kasvit pystyvät hyödyntämään. Vapautuvan typen osuus
Vihermassan typpipitoisuus saadaan jakamalla maahan lisätyn eloperäisen aineen kokonaistypestä voi-
raakavalkuaispitoisuus luvulla 6,25. daan määrittää oheisen kuvan käyrästön avulla.

222
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Kohottamalla kasvuston typpipitoisuutta esim. niittämäl-

lä useammin tai lannoittamalla virtsalla tai lisäämällä
maahan vihermassan sekaan helppoliukoista typpeä ”sy-
tykkeeksi”, voidaan vapautuvaa osuutta nostaa. Jos mas-
san typestä vapautuu tällöin 40 %, saadaan typpeä kas-
veille käyttökelpoiseen muotoon 32 kg/ha.

ESIMERKKEJÄ VIHERLANNOITUKSESTA VAPAUTUVIS-

TA TYPPIMÄÄRISTÄ ENSIMMÄISENÄ JA TOISENA
VUONNA

Kasvi N pitoisuus 1. v. vapautuu N 2. v. vapautuu N

Kg/t ka % kg/t ka % kg/t ka

Nurmi1 27 40 10 10 3
Nurmi2 24 30 7 15 4
1-vuotinen
viherlannoitus 30 45 12 10 2

Kasvusto niitetään usein keskikesällä, jolloin syksyn

odelmasadossa on vähemmän maahan muokattavaa vi-
hermassaa. Niitto pitää kasvuston nuorena, typpipitoise-
na ja nopeavaikutteisena. Vanha, puutunut ja pääasiassa
heinäkasveja sisältävä kasvusto sisältää typpeä noin 1,5–
2,2 % kuiva-aineesta eli 15–22 kg/t ka ja se vapautuu
nuorta kasvustoa huomattavasti hitaammin. Viherlan-
noitusnurmien satotaso vaihtelee useimmiten 5–7 t ka/ha
välillä.
Noin puolet kevätsadon määrästä voidaan laskea
mukaan syksyllä maahan muokattavaan viherlannoitus-
massaan, kun kevätsato niitetään kesällä maahan.
Kasvilajit lahoavat eri nopeudella ja niiden viherlan-
noitus- ja esikasvivaikutus eroavat tämän takia toisis-
taan. Esimerkiksi valkoapila ja herne hajoavat nopeam-
min kuin puna-apila ja härkäpapu. Oheisessa kuvassa ERÄIDEN VIHERLANNOITUSKASVIEN
annetaan eräiden viherlannoituskasvien sisältämän typen TYPEN VAPAUTUMISNOPEUKSIA %
vapautumisosuuksia prosentteina kasvukauden edetessä. Typestä vapautui %
Maahan niitetty kasvusto hajoaa osaksi maan pinnal-
Kasvilaji 1 kk 2 kk 4 kk
la. Kostealla säällä vapautuvat ravinteet painuvat sade-
vesien mukana maahan, eivätkä ole alttiina haihtumisel- Ruisvirna 30 35 45
le. Loppukesällä kasvava toinen sato käyttää näin vapau- Lupiini 15 25 30
tuneita ravinteita. Öljyretikka 5 10 20
Eri peltolohkoilla viherlannoituksen hajoaminen ja Italian raiheinä -10 0 10
vapautuvan typen määrä voivat vaihdella huomattavas- (Thorup-Kristensen 1997)
ti. Luomutiloilta otettuihin maanäytteisiin lisättiin apilaa
viherlannoitteeksi astiakokeessa. Viherlannoituksesta ja
maan omista typpivaroista maahan vapautui typpeä yh-

223
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

deksän viikon aikana keskimäärin noin 60 kg/ha. Vaih-

telu oli kuitenkin suurta. Viherlannoituksesta ja maasta
vapautuva typpimäärä oli usein joko neljännestä pienem-
pi tai suurempi tai toisinaan vielä paljon enemmänkin.

4.7. TÄYDENNYSLANNOITUS
Tilan omia ravinnevaroja täydentämään voidaan poik-
keustapauksissa käyttää oman tai toisen luomutuotanto-
yksikön ulkopuolisia eloperäisiä sekä kivennäistäyden-
Luettelo luonnonmukaisessa tuotannossa sallituista
täydennyslannoitteista löytyy KTTK:n internet-sivuilta nyslannoitteita.
www.kttk.fi (>luomu > kasvintuotanto >
luonnonmukaisessa tuotannossa sallitut lannoitteet Täydennyslannoitteiden käyttö on sallittu vain, mikäli:
– Riittävää ravinnemäärää ei voida saavuttaa käyttä-
mällä monivuotista viljelykiertoa ja luomutuotanto-
yksiköistä saatavia eloperäisiä aineksia.
– Niiden käyttötarve perusteluineen on osoitettu lan-
noitussuunnitelmassa.

4.7.1 ELOPERÄISIÄ
TÄYDENNYSLANNOITTEITA
TILAN ULKOPUOLELTA HANKITTU LANTA
Mikäli tilalla ei ole karjaa, niin kotieläinten lantaa voi-
daan hankkia tilan ulkopuolelta täydennyslannoitteeksi.
Tilan ulkopuolisen lannan käyttöön luomuviljelyssä liit-
tyy useita rajoituksia. Lannan alkuperän (luomu/tavan-
omainen) ja eläinlajin tulee olla selvillä.
Luomulantaa on lanta, joka on peräisin luonnonmu-
kaisesti hoidetuista, luomuvalvontaan kuuluvista koti-
eläimistä. Tilan ulkopuolelta hankitun luomulannan al-
kuperän ja eläinlajin on oltava selvillä. Sitä koskevat
määrälliset rajoitukset.
Tavanomainen lanta voidaan jaotella laajaperäisen
kotieläintuotannon lannaksi (eläintiheys alle 2 ey/ha) ja
teollismaisesta kotieläintuotannosta peräisin olevaksi
lannaksi (eläintiheys yli 2 ey/ha). Teollismaisesta koti-
eläintuotannosta peräisin olevan lannan käyttö on luo-
muviljelyssä kielletty eli lantaa luovuttavalla tilalla tulee
eläintiheyden olla alle 2 ey/ha lannanluovutussopimuk-
set huomioonottaen.
Kuivikelanta tulee aina kompostoida, mikäli se on
peräisin tavanomaisesta tuotannosta eikä todistusta laa-
japeräisestä tuotannosta ole tai lanta on peräisin turkis-
eläimistä. Tavanomaisesta tuotannosta peräisin oleva lie-

224
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

telanta tulee aina käsitellä kompostoimalla/ilmastaen, tai

vähintään vedellä laimentaen.
Lisäksi tulee varmistua, ettei lannan ja kuivikkeiden
mukana tule haitallisia jäämiä esim. korrenvahvistajasta
tai antibiooteista ym.
Tilan ulkopuolisen lannan käyttömäärän tulee olla
rajallista. Sitä saa käyttää vain täydentämään tilan omaa
ravinnetaloutta. Yleensä ulkopuolisen lannan osuus voi-
nee olla enintään puolet kierron lannoitustarpeesta, eli
enintään 0,75 ey/ha/v (= 70 Nkok kg/ha/v).

LANNASTA VALMISTETTUJA KAUPALLISIA

LANNOITTEITA
Markkinoilla on eri eläinten lannoista valmistettuja elo-
peräisiä lannoitteita. Ne on yleensä valmistajan toimesta
kompostoitu, pelletoitu ja pakattu. Osa on pelkästään
kuivattu ja pelletoitu sekä pakattu. Niiden ravinnepitoi-
suus vaihtelee valmistajan ja tuotteen mukaan. Niitä voi-
daan käyttää lähinnä vihannesviljelyssä täydentämään
kotoisia ja paikallisia lannoitteita.

LUUJAUHOT
Luujauho ja lihaluujauho ovat lannan jälkeen nopeavai-
kutteisimpia fosforitäydennyslannoitteita luomuviljelys-
sä. Luujauhot ovat eläinten luista, sarvista ja muista teu-
rasjätteistä valmistettuja eloperäisiä lannoiteaineita.
Niiden sisältämästä fosforista vain pieni osa on vesi-
liukoista (noin 4 %), mutta sitruunahappoliukoista fosfo-
ria on 26 % kokonaisfosforista. Niiden sisältämä fosfori
on saatavissa kasvien käyttöön sitä nopeammin, mitä
hienommaksi luuaines on jauhettu. Mm. palkokasvit ja
rypsi pystyvät hyödyntämään happamien juurieritteiden
avulla muita kasveja paremmin luujauhon fosforia. Sie-
nijuuri parantaa merkittävästi luujauhon fosforin hyväk-
LUUJAUHON SUOSITELTAVIA
sikäyttöä. Luujauho näyttää myös suosivan sienijuuria
KÄYTTÖMÄÄRIÄ VILJELYKIERRON
kasvien juuristossa. Luujauholla on myös monivuotinen AIKANA
jälkivaikutus kierron aikana.
Nykyisin lihaluujauho sisältää kokonaisfosforia noin Viljavuusluokka Luujauhoa Fosforia
6 %. Ympäristöehdoissa luujauhon kokonaisfosforista kg/ha kg/ha Pkok
voidaan laskea käyttökelpoiseksi 40 %. Pidemmällä täh-
Huono 800–1000 -60
täimellä viljelykiertokohtaisessa suunnittelussa luujau-
Huononlainen 500–800 -48
hon fosfori voitaneen laskea kokonaisuudessaan käyttö-
Välttävä 300–500 -30
kelpoiseksi (=väkilannoitefosforin tehoiseksi). Lihaluu-
Tyydyttävä 0–500 -18
jauholla on myös huomattava typpilannoitusvaikutus. Se
näyttää kiihdyttävän maan eloperäisen aineen hajoamis- Käyttötarve riippuu muusta lannoituksesta.

225
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

ta. Kompostoinnissa se sopii kompostiherätteeksi esim.

talvikompostoinnissa.
Luujauhon käyttömäärä voi vaihdella noin 100–1000
kg/ha välillä. Levitys tapahtuu useimmiten kerran vilje-
lykierron aikana.
Varmistu luujauhoa ja muita täydennyslannoitteita
koskevista määräyksistä ennen luujauhon sisällyttämistä
lannoitussuunnitelmaan.

ERÄIDEN TYPENLÄHTEIDEN KASVIPERÄISIÄ RAVINNELÄHTEITÄ

VAPAUTUVAN TYPEN OSUUS % Valkuaispitoisten kasvien siemeniä/siemenrouhetta voi-
daan myös käyttää lähinnä typpilannoitteina. Niiden lan-
Lannoite Nkok-% N-käyttökelp %
noitusvaikutus vastaa niistä vapautuvan typen osuutta.
Herne 4 50 Eri kasvien siementen lannoitusvaikutuksia havainnol-
Lupiini 5,2 53 listaa oheinen tutkimus Itävallasta.
Kurpitsa 9 60
Risiini 5,4 60
4.7.2 KIVIJAUHEET
Sienijauhe 7 64
Sienijauhe+rapsi 6,3 64 Lannoitukseen ja maanparannukseen voidaan käyttää eri
Ruehrer ym 2003
kivilajeista saatavia kivijauheita. Ne ovat hienoksi jau-
hettua ravinnepitoista kiveä ja yleensä kaivostoiminnan
tai kiviteollisuuden sivutuotteita. Emäksiset, tummat ki-
vilajit (esim. kiilteet) ovat yleensä ravinnepitoisempia ja
helpommin rapautuvia kuin happamat kivilajit (esim.
KIVIJAUHEIDEN LANNOITUSVAIKUTUS graniitti). Erot kivijauheiden käyttöarvoissa riippuvat ki-
vilajien erilaisesta mineraalikoostumuksesta.
Kivijauheiden käytön tarkoituksena on täydentää kas-
vien muista lähteistä tapahtuvaa ravinteiden saantia. Ki-
vijauheet voivat vaikuttaa kahdella eri tavalla. Ensinnä-
kin ne sisältävät itsessään ravinteita ja toimivat siten var-
sinaisina lannoitteina. Toiseksi kivijauheet toimivat
maanparannusaineina.

LANNOITUSVAIKUTUS
Kivijauheiden ravinteet tulevat kasvien käyttöön ravintei-
den vapautumisen kautta luonnon elonkierron mukaises-
ti. Niiden lannoitusvaikutus riippuu kivilajin ominaisuuk-
sista (ravinnepitoisuudesta ja kovuudesta) sekä jauheen
hiukkaskoosta; mitä hienommaksi kivijauhe on jauhettu,
sitä nopeammin se vaikuttaa. Toisaalta kiven jauhaminen
on kallista. Kivijauheiden lannoitusvaikutukseen vaikutta-
vat myös merkittävästi maan ravinnepitoisuus, happa-
muus ja multavuus sekä pieneliötoiminta. Lisäksi viljely-
kasvien kyky hyödyntää niukkaliukoisia ravinnelähteitä
vaihtelee.
Tehokkaita kivijauheiden hyväksikäyttäjiä ovat yleen-
sä syväjuuriset kasvit ja palkokasvit, kuten apilat ja muut
226
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

nurmipalkokasvit, palkoviljat, mesikät, lupiini ja tattari

sekä vahvajuuriset ristikukkaiset. Heikkoja hyödyntäjiä
ovat esim. viljat ja peruna. Viljoista kaura ja ruis ovat te-
Kivijauheiden käyttö
hokkaampia niukkaliukoisten ravinnevarojen hyväksi- = vapautumisen nopeuttamista
käyttäjiä kuin ohra ja vehnä. ja ohjaamista

JUURISTO TÄRKEÄ
Kasvin kunto, ennen kaikkea juuriston kunto, vaikuttaa
viljelykasvien kykyyn käyttää hyväkseen kivijauheita.
Tiheä, hyvin kehittynyt juuristo pystyy hyödyntämään
paremmin kivijauheiden ravinteita kuin niukka juuristo.
Kivijauheiden käytön periaatteena on: mitä viljelyn
kannalta arvokasta mineraalia maassa on niukimmin,
niin sitä lisätään. Suomen maaperä on useinkin melko
karua. Kivijauheiden käyttötarve on meillä monia eteläi-
sempiä maita suurempi. Eloperäisillä ja karkeilla kiven-
näismailla käytetään kaliumpitoisia kivijauheita, kuten
biotiittia. Fosforia niukalti sisältävillä mailla käytetään
fosforipitoisia kivijauheita.

MAANPARANNUS
Karkeilla kivennäismailla ja eloperäisillä mailla kivijau-
heet toimivat maanparannusaineina. Esim. biotiitti ra-
pautuu illiitiksi – savimineraaliksi, jonka ravinteiden va-
rastointikyky (kationinvaihtokapasiteetti eli KVK) on
suuri. Vaikka kivijauheen arvokkaimmat ravinteet tulisi-
vatkin käytetyiksi loppuun viljelykierron aikana, jäävät
savimineraalit maahan maanparannusaineeksi.
Emäksiset kivijauheet nostavat maan pH:ta. Ne toimi-
vat siten kalkitusaineina. Kivijauheet parantavat myös
eloperäisten maiden lämpimyyttä. Karkeiden kivennäis-
maiden veden varastointikyky voi lisääntyä kivijauheita
käyttämällä. Kivijauheiden käyttö vastaa näin osaksi
maanparannustoimenpiteenä saveusta ja osittaista kalki-
tusta.

LUONTO ESIKUVANA
Luonnossa kiviaines rapautuu vähitellen tullen pien-
eliöstön ja juurten ravinteiden oton ulottuville. Sade kul-
jettaa rapautuneita kivijauheita osaksi mukanaan. Näin
kasvien ulottuville tulee rapautumisen nopeudesta ja si-
jainnista riippuen vaihtelevia määriä uutta jauhautunutta
kiviainesta. Jokien tulvaniityllä laskeutuva liete on mer-
kittävä kasvien ravinteiden lähde ja maanparannusaine.
Esim. Niilin laakson hedelmällisyys on vuosituhantisen
viljelyn aikana perustunut lähes kokonaan tulvan muka-
227
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Kivijauheiden käytön etuja ja haittoja

naan tuomaan lietteeseen, jossa kulkeutunut kivijauho
oli peräisin Etiopian vuorilta.
Etuja
• ravinteet vapautuvat luonnollisten ETUJA JA HAITTOJA
vapautumismekanismien avulla hitaasti Kivijauheiden käytön etuina on mm., että niistä ravinteet
• peltoekosysteemin toiminta säilyy vapautuvat luonnollisten säätelymekanismien välityksel-
luonnollisena
lä. Ravinteiden virta tapahtuu kivennäisaineksesta pien-
• ympäristöystävällisyys – ravinteet eliöstön välityksellä kasveihin. Näin voidaan välttää liu-
turvassa huuhtoutumiselta
koisten ravinteiden korkeat pitoisuudet maanesteessä ja
• ravinteiden pidättyminen erittäin
vaikealiukoiseen muotoon vähäistä
niiden alttius huuhtoutumiselle. Kasvien ravinnesuhteet
säilyvät tasapainoisina, koska ns. luksusottoa ei tapahdu.
• voidaan hyödyntää matalaprosenttisia
esiintymiä – säästetään uusiutumattomia Kivijauheita käytettäessä voidaan hyödyntää mata-
luonnonvaroja lampiprosenttisia esiintymiä kuin varsinaisessa lannoite-
• ovat usein teollisuuden sivutuotteita tuotannossa. Lisäksi kivijauheita syntyy yleensä suuria
– hyödyntämättömiä jätteitä määriä kaivostoiminnan ja kiviteollisuuden sivutuottee-
Haittoja na, jotka ovat pääosin käyttämätöntä jätettä. Kivijauheet
ovat näin käytännössä lähes ehtymättömiä luonnonvaro-
• käyttömäärien tulee olla melko suuria
ja lannoite-esiintymiin verrattuna.
• suuret kuljetuskustannukset
Kivijauheet ovat ympäristöystävällisiä, koska niistä
• vain osa kasveista pystyy hyödyntämään
ei huuhtoudu ravinteita. Kivijauheiden ravinteiden pidät-
riittävässä määrin kivijauheiden
niukkaliukoisia ravinnevaroja. tyminen erittäin vaikealiukoiseen muotoon on vähäistä.
Haittoina ovat suuret kuljetus- ja levityskustannukset,
koska tarvittavat määrät ovat suurehkoja. Kivijauheiden
ravinteita ei saada myöskään suoraan kaikkien kasvien
käyttöön riittäviä määriä. Kivijauheiden käyttö on tar-
peen kohdentaa viljelykierrossa tietyille kasveille osana
lannoituksen suunnittelua.

ERI KIVIJAUHEITA
KALKKIKIVIJAUHE
Tunnetuin kivijauhe on kalkkikivijauhe, jota käytetään
yleisesti kaikessa maataloudessa – tarpeen mukaan myös
luonnonmukaisessa viljelyssä maan happamuuden sääte-
lyyn. Kalkitus on edullinen mm. sen happamien maiden
pieneliötoimintaa vilkastuttavan ja savisten maiden mu-
rurakennetta lujittavan sekä fosforin liukoisuutta paran-
tavan vaikutuksen takia.

BIOTIITTI
Biotiitti on tumma, suomumainen kerrossilikaatteihin
kuuluva kiillemineraali. Se on muodostunut tummasta
biotiittikerroksesta [K(Mg, Fe2+)3(OH)2Si3Al O10] ja vaa-
leasta muskoviittikerroksesta [K Al2 (OH)2 Si3 Al O10].
Biotiitin rapautuessa suomut irtoavat toisistaan. Kasvien
poistaessa siitä kaliumia ja magnesiumia se muuttuu vä-
228 hitellen illiitiksi, joka on savimineraali.
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Siilinjärven biotiitin koostumus

kiillemineraaleja (biotiitti ja muskoviitti) 74 % BIOTIITIN SEULA-ANALYYSI
kalsiittia 18 % alle 2 mm 99 %
apatiittia 3% alle 0,5 mm 60 %
sekä muita mineraaleja 5%
alle 0,15 mm n. 20 %

Siilinjärven biotiitin kemiallinen koostumus on seuraava:

kalium, kokonaismäärä 5,0 %
kalium, helposti vapautuva 3,3 %
magnesium 5,0 %
kalsium 7,0 %
fosfori 0,6 %
sekä piitä, alumiinia, rautaa, mangaania
ja muita kivennäisiä.
Vettä biotiitissa on noin 8 %.

Biotiitin kaliumista noin kaksi kolmasosaa eli 33 kg/t on

BIOTIITIN RAKENNE
helposti vapautuvaa. Hienousasteen kasvaessa vapautu-
minen nopeutuu.
Biotiittia saadaan Siilinjärven apatiittilouhokselta.
Apatiittia louhittavasta kiviaineksesta on vain 11 %. Lo-
put 89 % on jätekiveä. Louhittavasta kiviaineksesta noin
25 % on kalsiittikalkkia. Pääosa kiviaineksesta eli noin
60 % on biotiittia, jota muodostuu noin 1–2 miljoonaa
tonnia vuodessa. Biotiittia riittäisi näin 1–2 t/ha/v Suo-
men kaikille pelloille. Määrä on niin suuri, että se riittää
kattamaan koko Suomen kaliumlannoitustarpeen.
Biotiitin maanparannusvaikutus perustuu osaksi sen
kalkitusvaikutukseen (neutraloivaa kalsiumia noin 14 %).
10 t biotiittia vastaa kivennäismailla noin 1,5 tonnia ja
turvemailla noin 2,5 tonnia kalkkia. Biotiitti ja sen rapau-
tumistuotteena syntyvä illiitti lisäävät myös maan kykyä
varastoida kaliumia ja ammoniumia hilaväleihin. Biotiitin
käyttö parantaa näin maan ravinteiden varastoimiskykyä
(KVK). Biotiitti parantanee myös karkeilla kivennäismail-
la veden varastoitumista. Eloperäisillä mailla biotiitti lisää
maan lämpimyyttä. Biotiitin käyttö vastaa näin maanpa-
rannustoimenpiteenä pitkälti saveusta ja osin kalkitusta.
Biotiitilla on myös muita vaikutuksia. Sitä käytettäes-
sä kasvuston ravinnesuhteet säilyvät tasapainoisina, kos-
ka kaliumin luksusotto jää vähäiseksi. Nurmirehu on näin
eläimille terveellisempää. Myös maan viljavuus säilyy
parempana. Biotiitti yksinkertaistaa lannoitusta, koska se
voidaan levittää yhdellä kertaa peltoviljelyssä koko vilje-
lykierrolle ja puutarhaviljelyssä koko kasvukaudeksi. Bio-
tiitti ei nosta johtolukua eikä häiritse kasvien veden ottoa.
Biotiitti soveltuu parhaiten maille, joilla maan luon- 229
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

taiset kaliumreservit ovat niukat sekä vahvajuuristen,

Biotiitin etuja
pitkän kasvukauden kasvien kaliumlannoitukseen. Täl-
• hidasliukoinen kaliumlannoite
– tasapainoinen kasvien ravinteiden saanti laisia kasveja ovat esim. nurmet, joiden kaliumin otto on
tasaista kasvukauden eri vaiheissa. Samoin viherlannoi-
• terveellisempi rehu eläimille
– parempi maan viljavuudelle tuskasvustot soveltuvat hyvin biotiitilla lannoitettaviksi.
– ei nosta johtolukua Perunalla ja puutarhakasveilla biotiittia voidaan käyttää
• maanparannusvaikutus peruslannoitukseen. Tällaisille heikkojuurisille kasveille
– kalkitusvaikutus kaliumia on syytä antaa myös helpommin vapautuvassa
– KVK
– veden varastointi muodossa esim. kompostina, mikäli maan vaihtuvan ka-
– lämpimyys liumin pitoisuus on alhainen.
• yksinkertaistaa lannoitusta Viljelykierrossa biotiitti voidaan levittää kertalevitykse-
• hyödynnetään käyttämätöntä jätettä nä koko viljelykierrolle. Koska biotiitti on kosteaa, se levi-
• säästetään uusiutumattomia
tetään kostean kalkin levittimillä tai omatoimisesti esim.
luonnonvaroja yleisperävaunulla. Kertalevitysmäärä on maan kaliumtilan-
teen ollessa huono tai huononlainen karkeilla kivennäismail-
la ja turvemailla noin 5–15 t/ha. Nämä määrät sisältävät hel-
posti vapautuvaa kaliumia 165–495 kg/ha.
Biotiitin käyttö
• nurmen peruslannoitukseen vuotta
ennen nurmen perustamista
BIOTIITIN KÄYTTÖSUOSITUKSIA
• viherlannoitukselle Maalaji Viljavuusluokka Biotiittia Kaliumia
• marjoille ja hedelmille t/ha kg/ha Kliuk
– peruslannoitukseen
Turvemaat Huono 8–15 -495
• tomaatille ja muille kasvihuone- Huononlainen 5–10 -330
vihanneksille Välttävä 3–8 -264
– peruslannoitukseen Tyydyttävä 0–5 -165
• kaalille ja muille vahvajuurisille
vihanneksille Karkeat kivennäismaat Huono 8–15
– peruslannoitukseen – ei sisällä savesta Huononlainen 5–10
Välttävä 3–8
• taimimultaseoksiin Tyydyttävä 0–5
– peruslannoitukseen
• kaikilla kasveilla maan kaliumvaraston Karkeat kivennäismaat Huono 5–10
täydennykseen – sisältää savesta Huononlainen 0–5
Välttävä, Tyydyttävä 0

Savimaat 0

Kertalevitys riittää noin 1–3 viljelykierron ajaksi. Tar-

kempi käyttötarve ja -määrä selvitetään ravinnetase- ja/tai
lannoitustarvelaskelmilla.
Biotiitin kuten muidenkin kivijauheiden käyttökel-
poisuus paranee, mikäli ne sekoitetaan koko ruokamul-
takerrokseen. Biotiitti voidaan levittää myös lumelle ke-
vättalvella, jolloin lumen sulaminen nopeutuu ja maan
lämpeneminen keväällä aikaistuu.
Biotiitin käyttöä rajoittavat suuret kuljetuskustan-
nukset, mikäli tila sijaitsee kaukana Siilinjärveltä.

230
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Biotiitin käyttö – tutkimustuloksia

MTT:n koeasemille perustettiin vuonna 1979 nurmen biotiittilan-
noituskoe. Koekasvina ollut koiranheinä niitettiin kolmesti. Jokai-
nen niitto lannoitettiin 100 kg N/ha ja 10 kg P/ha sekä kaliumlan-
noitukseksi käytettiin biotiittia nurmia perustettaessa 0, 10 ja 20
t/ha. Lisäksi vuotuislannoitukseen käytettiin kaliumia kalisuola-
na 0, 10, 20 ja 30 kg K/ha/niitto.
Kymmenen tonnia biotiittia riitti kaliumköyhillä mailla turvaa-
maan nurmen kasvun neljäksi vuodeksi korkealla satotasolla ja 20
t biotiittia riitti viideksi vuodeksi. Lisäkalium 30 kg/ha/v lisäsi
satoa 10–15 %, kun biotiittia käytettiin 10 t/ha. Isompi biotiitti-
määrä riitti yksin lähes maksimisatoihin. Sadon kaliumpitoisuus
oli kolmantena satovuonna pelkällä biotiittilannoituksella 2,8–
3,2 % lannoitustasosta riippuen. Helppoliukoinen kaliumlannoi-
tus nosti sadon kaliumpitoisuuden 3,6–4,0 %:iin.
Kolmantena vuonna maan pH oli 20 t biotiittia saaneilla ruuduil-
la 0,3–0,4 yksikköä korkeampi kuin ilman biotiittia viljeltyjen
ruutujen. Vastaavasti 10 biotiittitonnin vaikutus oli puolet tästä.
Viljoille ja perunalle biotiitti ei riitä ainoaksi kaliumlannoitteek-
si. Kaura näyttää hyödyntävän biotiitin kaliumia selvästi ohraa
paremmin. Mutta myös heikkojuurinen peruna hyötyy jossain
määrin biotiittilannoituksesta.

BIOTIITIN VAIKUTUS NURMEN SATOON JA KALIUMPITOISUUTEEN

Kuiva-ainesa

3200
kg/ha/niitto

3000
2800
2600

4,0
kalium %
Kasvin

3,6
3,2
2,8
2,4
Maan kalium

150
125
mg/l

100
75
50

6,0
Maan

5,8
pH

5,6
5,4
Koekäsittely
Biotiitti 0 10 20 0 10 20 0 10 20 0 10 20 tn/ha
K-lannoitus0 0 0 30 30 30 60 60 60 90 90 90 kg/ha

Sillanpää ym. 1985

231
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

FOSFORIMINERAALIT
Fosforimineraalit jaetaan alkuperänsä perusteella ns.
pehmeisiin raakafosfaatteihin, jotka ovat orgaanista al-
kuperää sekä koviin raakafosfaatteihin, jotka ovat mag-
maattista alkuperää. Kovia raakafosfaatteja nimitetään
apatiittimineraaleiksi. Näiden lannoitusvaikutus on riip-
puvainen pehmeydestä ja hienousasteesta. Raakafosfaa-
tit ovat pehmeinä helpommin fosforia luovuttavia kuin
kovat apatiitit.
Mitä hienommaksi ne on jauhettu ja mitä suurempi
on happamuus, sitä nopeampaa on fosforin vapautumi-
nen. Hienoudeltaan alle 0,2 mm raakafosfaatista fosforia
vapautuu noin 15 kertaa nopeammin kuin yli 0,6 mm
jauheesta. Kiviaineksen jauhaminen on kuitenkin kallis-
ta. Hienofosfaatti on niin hienoksi jauhettua raakafos-
faattia, että siitä vähintään 90 % läpäisee 0,05 mm seu-
lan. Nopeammin liukenevia, ns pehmeitä raakafosfaatte-
ja ei ole tällä hetkellä Suomen markkinoilla lähinnä nii-
den korkean kadmiumpitoisuuden takia.
Apatiitti on kovaa ja sen fosfori vapautuu huomatta-
vasti hitaammin kuin pehmeämpien raakafosfaattien fos-
fori. Apatiitissa fosforia on noin 14 %, josta vesiliukois-
ta on noin 0,01 % ja sitruunahappoon liukenevaa fosfo-
ria noin 1/7 eli kaksi prosenttiyksikköä.
APATIITIN SEULA-ANALYYSI Suomen markkinoilla nykyisin oleva apatiitti on pe-
räisin Siilinjärveltä. Tämä ns. Kovdor-apatiitti sisältää
alle 0,5 mm 99 %
fosforia 14 %, magnesiumia 1 %, kalsiumia 34,5 % ja
alle 0,1 mm 70 %
kadmiumia alle 0,00002 % eli alle 0,2 mg/kg (= alle 1,2
alle 0,05 mm 39 %
mg/kg P) sekä piioksidia 1,2 %.
Maan pH vaikuttaa merkittävästi raakafosfaattien liu-
koisuuteen. Happamilla mailla (pH alle 5,5) aikoinaan
käytössä ollut hienofosfaatti liukeni merkittävästi suo-
raankin jopa esimerkiksi kauran käyttöön. Savimaalla
tehdyssä astiakokeessa sen lannoitusvaikutus oli noin
10–15 % superfosfaatin fosforilannoitusvaikutuksesta.
Apatiitin sisältämästä fosforista lasketaan ympäristöeh-
tojen mukaan liukoiseksi 10 %. Vaikutusajan pidentyes-
sä fosforin käyttökelpoisuus paranee.
Sitruunahappoliukoinen osuus fosforista on suhteel-
lisen helposti kasvien käyttöön saatavissa, mikäli olo-
suhteet ovat fosforin vapautumiselle sopivat.
Raakafosfaattia kykenevät hyödyntämään parhaiten
palkokasvit, tattari ja ristikukkaiset kasvit. Puna-apila-
nurmen peruslannoitteeksi hienoksi jauhettua raakafos-
faattia voidaan käyttää suoraan peltoon levitettynä. Ko-
vemman apatiitin käyttökelpoisuus on huomattavasti hi-
232
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

taampi. Ruotsalaisessa kokeessa luonnonmukaisesti vil-

jelty kaura pystyi hyödyntämään apatiitin fosforia jos-
sain määrin jo kylvövuonna. Käyttömäärän ollessa 1 500
kg/ha vaikutus alkoi olla selvä. Kyseessä voi olla myös
kalkitusvaikutus, joka paransi kauran fosforin saantia.
Raakafosfaatista fosfori tulee hitaasti kasvien käyt-
töön useiden vuosien kuluessa, kuten oheinen kuva
osoittaa. Happamilla mailla raakafosfaattien liukoisuus
on parempi. Voimakas kalkitus ja korkea pH heikentävät
niiden liukoisuutta.
Soklin fosforimalmia 3 000 kg/ha nurmen peruslan-
noitteena tuotti lähes väkilannoitteilla saadun sadon.
Apatiitin fosforista arvioitiin saatavan kasvien käyttöön
noin 10-20 % 10 vuoden aikana. Hyväksikäyttö paranee
aikaa myöten.
Pieneliötoiminta, ennen kaikkea sienijuuret ja lierot
voivat parantaa kasvien fosforin saantia niukkaliukoisis-
ta lannoitteista kuten luujauhosta ja raakafosfaateista.
Maan helppoliukoisen fosforin pitoisuuden tulee olla
melko alhainen, jotta fosforia saadaan niistä kasvien
käyttöön. Hyöty sienijuuresta on huomattavasti suurem-
pi, kun käytetään eloperäistä lannoitusta. Eloperäisen
lannoituksen tulee olla hidasvaikutteista. Eloperäisen
lannoituksen säännöllinen ja pitkäaikainen käyttö on sie-
nijuurelle edullisinta.

HIENOFOSFAATIN FOSFORILANNOITUSVAIKUTUS SUPERFOSFAATTIIN VERRATTUNA

120
HHt ja mutasuot pH 4,6-6,1 Hienofosfaatti Superfosfaatti

100

80
P-lannoitusteho %

60

40

20

0
1-7 vuotta 8-9 vuotta 10 vuotta
Aika
Tainio 1958
© HY Mli Rajala 2002
233
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

SIENIJUUREN VAIKUTUS Kompostointi voi parantaa raakafosfaattien liukoisuutta,

LUUJAUHON JA APATIITIN minkä vuoksi niitä kannattaa luonnonmukaisessa vilje-
KÄYTTÖKELPOISUUTEEN lyssä käyttää kompostin kautta, mikäli tilalla tehdään
240 kompostia. Kompostin vilkas pieneliötoiminta vapauttaa
HHt, P 5 mg/l, pH 5,5, fosforia kasvien käyttöön.
200 sienijuurikanta hoi V18
Kompostointia varten raakafosfaatit voidaan levittää
P otto Suhdeluku

160 Verranne Apatiitti Luujauho

jo karjasuojassa lannan sekaan. Seuraavassa esimerkke-
120 jä sopivista käyttömääristä:
80
Kompostoinnin vaikutus raakafosfaattien fosforin liukoisuuteen
40 Kompostoinnin vaikutusta raakafosfaattien fosforin liukoisuuteen tut-
kittiin Saksassa sekoittamalla raakafosfaatteja naudanlantaan. Pehmei-
0 den raakafosfaattien sisältämästä fosforista 15–25 % saatiin liukoiseksi
Kahiluoto ja Vestberg 1998 © HY Mli Rajala 2002 2–4 kk kompostoinnin aikana. Kompostoinnin kulku vaikutti merkittä-
västi fosforin liukenemiseen. Esimerkiksi helposti käytettävän energi-
anlähteen lisäys kompostiin paransi fosforin liukoisuutta selvästi.

Liuenneesta fosforista vain 1–5 % säilyi vesiliukoisena ja 95–99 %

muuttui orgaaniseen muotoon pidättyen eloperäisiin yhdisteisiin, mik-
robistoon ja humiiniaineiden muodostamiin kelaatteihin. Siitä kuitenkin
noin 70–75 % pysyi helposti tai melko helposti kasvien käytettävissä
olevana ja ainoastaan 10–12 % pidättyi hyvin pysyvään muotoon.
Raakafosfaateista liuennut orgaaninen fosfori jakautui kokeen lopussa
liukoisuuden perusteella seuraaviin ryhmiin:
LIEROJEN VAIKUTUS – Helposti käytettävissä oleva 4–6 %
RAAKAFOSFAATIN – Melko helposti käytettävissä oleva 68–72 %
– Melko pysyvä 12–16 %
KÄYTTÖKELPOISUUTEEN – Hyvin pysyvä 10–12 %
Pidättymislujuus lisääntyi ajan kuluessa. (Singh ym 1991).

Apatiitin fosforin liukoisuus on alhaisempi kuin raaka-

fosfaatin. Apatiitin kadmiumpitoisuus vastaa suomalais-
ten peltomaiden pitoisuutta. Sen sijaan aikaisemmin
maahantuodut raakafosfaattierät ovat sisältäneet kad-
miumia moninkertaisia määriä.
Apatiitin kalkitusvaikutus vastaa suunnilleen kalkin
kalkitusvaikutusta, mutta se vaikuttaa huomattavasti hi-
taammin. Apatiitin käyttömäärät voivat olla tavallisimmin
noin 500–1500 kg/ha. Uudismailla ja fosforiluokan olles-
sa huono käyttömäärien tulee olla suuria – noin 2000–
Mackay ym. 1983 3000 kg/ha. Niitä suositellaan käytettäväksi vain vilja-
vuusluokan ollessa huono tai huononlainen (välttävä).
Raakafosfaattien avulla ei voida poistaa akuuttia fos-
forin puutetta niiden hidasliukoisuuden takia ja koska
tarvittavat käyttömäärät olisivat huomattavan suuria.
Orgaanisten lannoitteiden fosfori on merkittävin mene-
telmä turvata kasvien akuutti fosforin tarve.

234
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

RAAKAFOSFAATTIEN SUOSITELTAVIA KÄYTTÖ- Raakafosfaattien käyttömääriä

MÄÄRIÄ VILJELYKIERRON AIKANA Lantakouruun 0,5–2,0 kg/ey/pv
Lantalaan 5–20 kg/m3
Viljavuusluokka Raakafosfaattia kg/ha
Kompostiin 0–30 kg/m3
Huono 1 500–3 000
Huononlainen 1 000–2 000
Välttävä 0–1 000
Tyydyttävä, Hyvä 0

Käyttötarve riippuu muusta lannoituksesta.

4.7.3 MUITA KIVENNÄISTÄYDENNYS- RAAKAFOSFAATIN KOMPOSTOINTI

LANNOITTEITA
Puun tuhka on monipuolinen kalkitusaine ja hivenlan-
noite. Pääravinteista siinä on ennenkaikkea kaliumia ja
fosforia. Tuhkien käyttöä rajoittaa mm. niiden sisältämät
raskasmetallit, lähinnä kadmium. Tuhkista tuleekin olla
käytettävissä analyysi raskasmetallien pitoisuuksien sel-
vittämiseksi.
Puun tuhkaa käytetään perushivenlannoitukseen kor-
keintaan noin 1 t/ha. Se sopii myös juureksien lannoit-
teeksi, käyttömäärä korkeintaan noin 1 t/ha. Marjoille ja
hedelmäpuille tuhkaa voidaan käyttää korkeintaan noin
300 kg/ha vuosittain. Kivihiilen, öljyn jne. tuhkaa ei saa
käyttää viljelyksille raskasmetallivaaran takia. Myös
puun kuorituhkien käyttöä rajoittaa usein niiden melko
korkeat kadmiumpitoisuudet.
Mischra ym. 1986

4.7.4 HIVENLANNOITTEET
Hivenlannoitus pyritään hoitamaan mahdollisimman pit-
kälti luonnonmukaisilla keinoilla kuten viljelykierrolla,
eloperäisellä lannoituksella, kierrätyksellä ja maan bio-
logisen aktiivisuuden hoitamisella sekä kohtuullisella
kalkituksella. On kuitenkin tilanteita, joissa on tarpeen
käyttää tavanomaisia kemiallisia hivenlannoitteita. Käyt-
tötarve selviää mm. viljavuustutkimuksen avulla. Hiven-
lannoitteet annetaan maan kautta. Hivenlannoitus voi
olla erityisesti paikallaan siirtymävaiheessa.

4.7.5 LUONNONMUKAISESSA VILJELYSSÄ

KÄYTETTÄVIEN LANNOITTEIDEN
OMINAISUUKSIA
Seuraavan sivun taulukoissa on tietoja eräistä luonnon-
mukaisessa viljelyssä käytettävistä lannoitteista.

235
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KIVENNÄISTÄYDENNYSLANNOITTEIDEN JA MAANPARANNUSAINEIDEN RAVINNEPITOISUUKSIA

Ca Ca Mg K P S Si Hivenet
% neutr. % % % % % - / + / ++
1. Kalkit
Kalkkikivijauhe 30 33 - - - - - -
Mg-pitoiset kalkit 24 32 2-7 - - - - -
Dolomiittikalkki 18 32 7-12 - - - - -
Leväkalkki 29 25 1 0,2 0,4 - - ++
2. Kuonat
Masuunikuona 22-26 33 6,5-8 - - 1,5 16,8 +
Teräskuona 35 35 1 - - - - +
3. Kivijauheet
Biotiitti 7 13 10 5/3,3 0,6 - - ++
Bioapatiitti 11 18 8 4 1,9 - - +
Apatiitti 35 - 1 - 14 - 1,2 -
Raakafosfaatti 25 - 0,3 - 14 - - +
Raakafosfori (trikalsiumf.) 33 - 1,7 - 17,5 - 1,7 +
Kivijauhe, graniitti 5-8 - 0,3-6 0,4-2,5 0,4 - - ++
4. Tuhkat
Puutuhka 5-25 5-50 4 9 2 - - ++
Kuorituhka 10-20 - 1-2 1-3 <1 - - ++

Eräiden eloperäisten täydennyslannoitteiden ravinnepitoisuuksia

Teurasjäte- N kok N liuk P K Mg Ca Hivenet
valmisteet % % % % % % - / + / ++
Luujauho 3-7 0,5 5-10 0,2 0,4 21 +
Lihaluujauho 7 1,0 6 0,3 0,3 10-20 +
Verijauho 12-15 - 0,2 0,2 0,2 0,2 ++
Sarvijauhe 9-15 3,8 3-4 - - 4 -
Höyhenjauho 10 - 1,7 0,2 0,1 3,3 ++
Rypsi-/sinappirouhe 5 1,3 1,4
Merileväjauhe 0,25 - - 3,0 - - -

Maatalouden ympäristösitoumuksen ehtojen mukaiset fosforin (P) liukoisuuskertoimet: Lannat, luujauhot, sarvilastut 0,75,
trikalsiumfosfaatti (raakafosfori) 0,50, raakafosfaatti, apatiitti 0,10. Tarkista voimassa olevat kertoimet.

ERÄIDEN LANNOITTEIDEN OMINAISUUKSIA JA KÄYTTÖMÄÄRIÄ

Vaikutus Lannoitusvaik. Levitys- Lannoitus- Huom.

maan pH:hon 1/2/3 v % *) määrä t/ha ajankohta
Naudan kuivikelantakomp neutr.emäks 40/20/10 10-40 kevät/(syksy)
Naudan lietelanta neurt. 75/15/5 10-40 kevät/kesä laimennus vedellä
Naudan virtsa hapan 95/5/0 10-40 kevät/kesä laimennus vedellä
Sianlietelanta hapan 75/15/5 10-20 kevät/kesä laimennus vedellä
Hevosenlantakomp neutr. emäks 45/25/15 10-40 kevät/(syksy)
Kananlantakomp emäks. 70/15/5 5-10 kevät
Luujauho emäks. 20/25/20 0,2-1,0 kevät
Lihaluujauho emäks. 30/20/20 0,2-1,0 kevät
Tuomaskuona emäks. 4/5/6 0,2-1,0 kevät/kesä/syksy
Raakafosfori emäks. 3/4/5 0,2-1,0 kevät/kesä/syksy vain emäks maille
Raakafosfaatti emäks. 2/3/4 0,5-2,0 kevät/kesä/syksy
Apatiitti emäks. 1/2/3 0,5-3,0 kevät/kesä/syksy
Biotiitti emäks. 25/25/20 3-15 talvi/syksy/kevät
Puuntuhka emäks. 60/20/10 0,5-1,0 kevät
Dolomiittikalkki emäks. 50/30/10 1-8 talvi/syksy/kevät

*Arvioitu lannoitusvaikutus 1., 2. ja 3. vuotena % kokonaislannoitusvaikutuksesta.

236
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

4.8 LANNOITUKSEN SUUNNITTELU

Lannoituksen järjestämisessä suunnitellaan kotoisten ra-
vinnelähteiden hyödyntäminen, minkä jälkeen laaditaan
viljelykierroittain lohkokohtainen lannoitussuunnitelma
kullekin kierrolle erikseen.

4.8.1 RAVINNEKIERTO TILALLA JA

LANNAN HYÖDYNTÄMINEN
Lannoitussuunnitelmaa laadittaessa kartoitetaan kotoiset
Käytettäviä ravinnelähteitä ovat
ravinnelähteet tilan sisällä tai yhteistyötilan puitteissa.
– Lannan lannoitusvaikutus
Ravinnetaselaskennalla saadaan selville tilan ravinneyli-
– Esikasvivaikutus
jäämien suuruus. Ravinteiden hyväksikäyttöä tilalla ke-
– Viherlannoitusvaikutus
hitetään suunnittelemalla lannan talteenotto, varastointi
– Viljelykiertovaikutus – maanparannus
ja mahdollinen kompostointi tai ilmastus. Ensiksi laske- vaikutus
taan, paljonko tilan eläimet tuottavat lantaa sekä tehdään – Biologinen typensidonta
tarpeelliset laidun- ym. vähennykset. Sen jälkeen suun- – Täydennyslannoitteet
nitellaan, miten lannan talteenottoa ja varastointia kehi-
tetään, jotta lanta saadaan mahdollisimman tarkoin hyö-
tykäyttöön.
Kompostointia varten lasketaan kuivikkeiden tarve
sekä kuivikkeiden saanti omalta tilalta. Samoin lasketaan
lisäaineiden kuten apatiitin tarve ja suunnitellaan niiden
käyttö. Mihin ja missä aikataulussa kompostia valmiste-
taan sekä millä kalustolla. Lietelantaa varten laaditaan
ilmastussuunnitelma. Tämän jälkeen laaditaan viljely-
kierroittain varsinainen lohko- ja kasvikohtainen lannoi-
tussuunnitelma.

4.8.2 LANNOITUSSUUNNITELMA
Lannoitussuunnitelman lähtökohtana on viljelykierto.
Peltoviljelyssä voidaan yksittäisen kasvin lannoituksen
asemasta päähuomio kiinnittää viljelykierron keskimää-
räisen lannoituksen suunnitteluun, koska käytetään pää-
asiassa pitkävaikutteisia lannoitteita. Ensin lasketaan
viljelykierron keskimääräinen lannoitustarve. Tarve on
syytä laskea jokaiselle kierrolle erikseen. Viljelykierto-
jen yhteenlasketun lannoitustarpeen ja siten koko tilan
lannoitustarpeen selvittämisen jälkeen suunnitellaan ko-
toisten lannoitteiden käyttö, biologisen typensidonnan ja
esikasvivaikutusten sekä viherlannoituksen hyväksikäyt-
tö. Mikäli viljelykiertoa muuttamalla ei päästä ravinneo-
mavaraisuuteen, niin lasketaan tilan ulkopuolisten täy-
dennyslannoitteiden tarve. Tämän jälkeen suunnitellaan,

237
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

missä suhteessa eri lannoitteet jaetaan viljelykierron eri

kasveille.

TYPPILANNOITUS
Kasvien ja koko tilan typpihuollossa tärkein menetelmä
on biologisen typensidonnan hyväksikäyttö. Biologisen
ty-pensidonnan merkitys on karjatiloillakin 2–5 kertaa
suurempi kuin lannan osuus. Toiseksi tärkein menetelmä
on lannan huolellinen talteenotto, käsittely ja käyttö.
Kolmanneksi maan omia typpivaroja hyödynnetään esi-
kasvivaikutuksen kautta sekä hoitamalla maan rakennet-
ta ja pieneliötoimintaa.

FOSFORILANNOITUS
Fosforin poistumaan pellolta viljelykierron kokoonpa-
nolla on karja- ja viljatiloilla melko pieni vaikutus. Fos-
forin poistuman pellolta ratkaisee ensisijaisesti satotaso
ja viherlannoituksen osuus viljelykierrossa. Eläintuottei-
ta myyviltä tiloilta fosforia poistuu vähemmän kuin kas-
vituotteita myyviltä tiloilta.
Huomattavalla osalla maamme pelloista on kertynyt
niin paljon fosforia, että sen hyväksikäytön tehostamisel-
la mm. vilkkaamman pieneliötoiminnan avulla saadaan
katettua täydennysfosforin tarve. Monipuolinen viljely-
kierto on tässä tärkeä väline. Maaperän fosforin käyttö-
kelpoisuutta voidaan parantaa myös viherlannoituksella
sekä happamien kivennäismaiden kalkituksella. Lannan
fosforin tarkka kierrätys on luonnollisesti tärkeä mene-
telmä karjatiloilla. Uudismailla ja kun maan fosforitilan-
ne on huono tai huononlainen, fosforilannoitukseen käy-
tetään edellisten lisäksi täydennyslantaa tilan ulkopuo-
lelta ja apatiitti-kivijauhoa tai luujauhoa.

KALIUMLANNOITUS
Kaliumia myydään tuotteiden mukana tilalta suhteelli-
sesti vähiten. Varsinkin karjatiloilta ja myös viljatiloilta
kaliumia poistuu tuotteiden mukana vain vähän. Poistu-
ma on suuri peruna- ja vihannestiloilta sekä tiloilta, jot-
ka myyvät nurmea. Lannan ja erityisesti virtsan huolel-
linen talteenotto ja käyttö ovat tärkeä osa kaliumlannoi-
tusta. Savimaissa on niin runsaat kaliumvarat, että lan-
nan kierrätys ja maan rakenteen hoito yleensä riittävät
turvaamaan kasvien kaliumin tarpeen. Savesta sisältä-
mättömillä karkeilla kivennäismailla ja eloperäisillä
mailla käytetään kaliumtäydennykseen tilan ulkopuolis-

238
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

ta lantaa tai biotiitti-kivijauhetta. Kaliumreservien mää-

rityksellä viljavuustutkimuksessa voidaan tarkentaa ka-
liumlannoituksen tarvetta.

SIVU- JA HIVENRAVINNELANNOITUS
Kasvit sisältävät pääravinteiden lisäksi myös sivu- ja hi-
venravinteita ja muita aineita. Esimerkiksi rikki on vält-
tämätön kasvinravinne, jota kasvit tarvitsevat suunnil-
leen yhtä paljon kuin fosforia. Runsaimmin sitä tarvitse-
vat ristikukkaiset kasvit ja sipulit. Sen riittävä saanti on
tärkeää hyvän laadun muodostumiselle. Puutosoireet
muistuttavat typen puutetta. Rikkiä huuhtoutuu helposti.
Sen puutosta voi esiintyä esim. pelkästään viherlannoi-
tusta käyttävillä tiloilla, joilla ravinteita myydään paljon
ja joilla maiden multavuus on alhainen.
Hivenravinteiden riittävää saatavuutta kasveille seu-
rataan viljavuustutkimuksen avulla. Tärkeimpiä seurat-
tavia hivenravinteita ovat boori, kupari ja mangaani. Hi-
venlannoituksen tarve on suurin karuilla mailla, turve-
mailla ja ”ylikalkituilla” vähämultaisilla karkeilla kiven-
näismailla. Mikäli hivenlannoitustarvetta esiintyy ja mo-
nipuolinen viljelykierto, eloperäinen lannoitus, kierrätys
ja tuhka eivät riitä, käytetään hivenlannoitteita. Niitä on
syytä käyttää mieluiten jo siirtymävaiheessa ja nurmen/
viherlannoituksen peruslannoitteena maan kautta.

"HAPPILANNOITUS"
Maan hyvä rakenne on ratkaisevan tärkeä luonnonmu-
kaisten lannoitteiden hyväksikäyttöön vaikuttava tekijä.
Maan hyvän rakenteen ylläpitoon ja hoitoon ”happilan-
noitukseen” on syytä kiinnittää erityistä huomiota. Näin
voidaan parantaa ravinteiden käyttökelpoisuutta, juuris-
ton kehitystä ja juurten ravinteiden ottoa sekä ravintei-
den hyötysuhteita kokonaisuutena.

MUUT AINEET
Kasvit sisältävät varsinaisten ravinteiden lisäksi myös
muita aineita. Esim. heinäkasvit ottavat piitä suunnilleen
yhtä paljon kuin typpeä eli noin 50 kg/ha. Kaksisirkkai-
set kasvit ottavat piitä vain vajaan kymmenesosan edel-
lisestä. Pii on todettu välttämättömäksi joillekin kasveil-
le, esim. peltokortteelle. Satoa se lisää selvästi esim. rii-
sillä, jonka lannoitteisiin lisätään piitä.
Pii on kasveille hyödyllinen aine. Se lisää mm. kas-
vien tautien ja tuholaisten kestävyyttä, vahvistaa kortta

239
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

ja tukisolukoita, tehostaa yhteyttämistä ja säästää vettä

sekä edistää kasvien fosforin saantia.
Kasvien piin saantia voidaan edistää mm. maan toi-
mintaa edistävällä eloperäisellä lannoituksella. Piitä kas-
vit saavat paitsi maasta vapautumisen avulla, karjanlan-
nasta kierrätyksen avulla, puun tuhkasta, masuunikuo-
nasta ja kivijauheista (biotiitti).

Esimerkki lannoitussuunnitelmasta
Tilan peltoala on 42 ha. Tilalla on lypsykarjaa 26,6 ey. Lannan käsitte-
lyssä käytetään virtsasäiliömenetelmää.
Maat ovat runsasmultaisia karkeita kivennäismaita, joiden kasvukunto
on keskimäärin: pH hyvä, fosfori välttävä ja kalium välttävä.
Viljelykierto on 6-vuotinen, jossa apilapitoisia nurmia viljellään kolme
vuotta. Typensidontaa lisää myös herneen viljely rehuviljan seassa, jol-
loin typpeä sitovia kasveja viljellään neljänä vuotena kuudesta.
Näin merkittävämpiä esikasvivaikutuksia voidaan hyödyntää kolmena
vuotena kuudesta. Viljelykierto on maataparantava.
Tilan eläimet tuottavat vuodessa yhteensä kiinteää lantaa 320 t ja virt-
saa 214 t. Laidunvähennyksen jälkeen levitettävissä on 194 t lantaa ja
160 t virtsaa. Laidunlantaa kertyy laitumille noin 70 t ja laidunvirtsaa
47 t. Käytettävä lanta on kaikki oman nautakarjan lantaa.
Lannan hyödyntämiseen laaditaan lannanhoitosuunnitelma. Lantala on
laajennettu muutamia vuosia sitten tarvetta vastaavaksi. Kuivikelannan
aumakompostointi tehdään erityisellä huolella kompostiaumat peittäen
ja valumilta suojaten.
Kuivikkeeksi tarvitaan olkia 26,6 ey x 5 kg/pv x 270 pv = 36 t/v. Tämä
määrä olkia saadaan tilan vilja-alalta. Tarvittaessa lisäkuivikkeita mm.
turvetta ostetaan.
Lannan sekaan käytetään fosforitäydennykseksi apatiittia 15 kg/pv eli
4200 kg/v.
Kiinteä lanta kompostoidaan siirtämällä se lantalasta lannanlevittimel-
lä pellolle kompostiaumaan marraskuussa, joulu-tammikuussa ja mah-
dollisesti maaliskuun lopulla sekä kesäkuussa. Talvikompostointi edel-
lyttää runsasta kuivikkeiden käyttöä, jo lantalassa lämmintä lantaa ja
huolellisuutta.
Kompostit peitetään oljilla/turpeella sekä mustalla muovilla tai kom-
postipeitteellä. Kompostien sijoittelussa ja teossa otetaan vesiensuoje-
luohjeet huomioon.
Esimerkkitilan viljelykierto on 6-vuotinen: 3 vuotta apilavaltaisia nur-
mia – ruis/kaura – hernekaura/peruna/vihantarehu – ohra + ns.
Laskettu lannoitustarve on keskimäärin P 19 ja K 57 kg/ha/v. Lannasta
saadaan keskimäärin fosforia 8,6 kg/h/v ja kaliumia 45 kg/ha/v. Täy-
dennyslannoitustarve on keskimäärin fosforin osalta noin 11 ja kaliumin
osalta noin 12 kg/ha/v.
Komposti käytetään perunalle, rukiille ja suojaviljana toimivalle ohral-
le. Laidunlantaa kertyy laidunnettaville nurmille, lähinnä toisen ja kol-
mannen vuoden nurmille. Virtsa levitetään kolmannen vuoden nurmel-
le ja kauralle. Laidunvirtsaa kertyy laidunnettaville nurmille.
Täydennyslannoitteina käytetään siirtymävaiheessa fosforilannoituk-
seen apatiittia 4200 kg/v eli noin 600 kg/ha kerran viljelykierrossa, joka
annetaan kompostin kautta. Koska tilan maalajit ovat karkeita kiven-
näismaita, kaliumtäydennykseen käytetään siirtymävaiheessa biotiitti-
kivijauhetta 5 t/ha eli 35 t/v. Biotiittia levitetään kerran pelloille, joiden
vaihtuvan kaliumin määrä on huononlainen tai välttävä. Levitys tehdään
mulloksille, ensisijaisesti hernekauralle. Lisäksi voidaan käyttää luujau-
hoa 1200 kg/v, joka levitetään kauralle.
Rehujen ja kivennäisten ostot kattavat fosforin ja kaliumin myynnit

240
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

tuotteissa valtaosin; fosforitaseen alijäämä on vain 2 ja kaliumin 4 kg/

ha/v. Tilan ravinnetase on siten lähes tasapainoinen. Täydennyslannoit-
teiden ostojen kanssa tilan ravinnetase on fosforin osalta 17 ja kaliumin
osalta 28 kg/ha ylijäämäinen. Biotiitin kertalevitys riittää kattamaan
alijäämäisen kaliumtaseen kohtuullisten hävikkien kanssa noin 2 vilje-
lykierron ajaksi. Kaliumin vapautumispotentiaali maamineraaleista rat-
kaisee pitemmällä tähtäimellä kaliumin täydennyslannoitustarpeen.

LANNOITUSSUUNNITELMA

241
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KIRJALLISUUTTA Ravinteista ja ravinnekierroista

Anon. 1999. Fertilizer strategies. FAO. Rooma. 97 p.
Anon. 2003. Luonnonmukaisen tuotannon ohjeet – kasvintuotanto. KTTK:n julkaisuja B2 Luomutuotanto 1/2003. 68 s.
Anon. 2003. Luonnonmukaisen tuotannon ohjeet - eläintuotanto. KTTK:n julkaisuja B2 Luomutuotanto 4/2000,
päivitetty 6/2003. 52 s.
Aquilars, A. & van Diest, A. 1981. Rock phosphate mobilization induced by the alkaline uptake pattern of legumes
utilizing symbiotically fixed nitrogen. Plant and Soil 61, Pp. 27-42.
Bachhinger, J. 1996. Effects of different fertilisers on the C- and N-dynamics in soil. New Research in Organic
Agriculture. 11th International Scientific IFOAM Conference August 11 – 15, 1996, Copenhagen. Proceedings
Vol. 2. Pp. 11-16.
Eriksen, J., Olesen, J.E. & Askegaard, M. 2002. Sulphate leaching and sulphur balances of an organic cereal crop
rotation on three Danish soils. European Journal of Agronomy 17, Pp. 1-9.
Fagerberg, B. ym. 1996. Comparisons between Conventional and Ecological Farming Systems at Öjeby. Nutrient flows
and balances. Swedish J. agric. Res. 26. Pp. 169-180.
Fidanovski, F. 1969. Der Einfluss von Silicium auf Pflanzen. Diss. Giessen. 11 p.
Flaig, W. 1976. Organische Bodensubstanz als nachliefernde Stickstoffquelle fuer die Ernährung der Pflanze und einige
Modelle zur technischen Verwirklichung. Landbauforschung Völkenrode 2, pp 117-121.
Fragstein, P. von. 1983. Steinmehl in der Landwirtschaft. IFOAM 44/45. Ss 7-12.
Fragstein, P. von. 1996. Nutrient management in organic farming. Fundamentals of Organic Agriculture. 11th IFOAM
International Scientific Conference August 11 – 15, 1996, Copenhagen. Proceedings Vol. 1. Pp. 62-72.
Friedel, J.K. & Scheller, E. 2002. Composition of hydrolysable amino acids in soil organic matter and soil microbial
biomass. Soil Biol and Bioch 34. Pp 315-325.
Föhse, D., Claassen, N. & Junk, A. 1988. Phosphorus efficiency of plants. I. External and internal P requirement and P
uptake efficiency of different plant species. Plant and Soil. Vol 110, 101-109.
Gahoonia, T.S., Nielsen, N.E. & Lyshede, O.B. 1999. Phosphorus (P) acquisition of cereal cultivars in the field at three
levels of P fertilization. Plant and Soil 211 (2): 269-281.
Granstedt, A. 1990. Fallstudier av kväveförsörjning i alternativ odling. Alternativ Odling: 4. SLU. Uppsala. 271 s.
Granstedt, A. 1993. Lannoitus luomuviljelyssä. Omavarainen maatalous 4/1993. ss. 28-29.
Granstedt, A. 1996. Nurmikasvit luomuviljelyn typpihuollossa. Omavarainen maatalous vol. 15 nro 6. Ss. 29-31.
Granstedt, A. 1996. Nurmikasvit luomuviljelyn typpihuollossa, osa II. Omavarainen maatalous vol. 15 nro 7. Ss. 24-25.
Granstedt, A. 1996. Luomutuotannon fosforihuolto. Omavarainen maatalous vol. 15 nro 4. S. 21.
Granstedt, A. 2000. Increasing the efficiency of plant nutrient recycling within the agricultural system as a way of
reducing the load to the environment – experience from Sweden and Finland. Argiculture Ecosystems &
Environment 80. Pp. 169-185.
Grönroos, J.,Nikander, A., Syri, S., Rekolainen, S. ja Ekqvist, M. 1998. Maatalouden ammoniakkipäästöt. Suomen
ympäristö 206. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 68 s.
Hagin, J. & Harrison, R. 1993. Phosphate rocks and partially-acidulated phosphate rocks as controlled release fertilizers.
Fert. Res. 35:25-31.
Haglund, S. 2002. Ensilering av kløvereng – hvor stort blir tapet av svovel? Forskningsnytt nr 2. Pp. 23.
Haglund, S., Ebbesvik, M., Hansen, S. 2000. Is ley production in organic farming limited by sub-optimal sulphur supply?
Proceedings 13 th IFOAM Scientific Conference. Basel. Pp. 31.
Hauck, R.D. ja Tanji, K.K. 1982. Nitrogen Transfers and Mass Balances. In Stevensson, F.J., ed. Nitrogen in Agricultu-
ral Soils - Agronomy Monograph no. 22. ss. 891-925. ASA-CSSA-SSSA, Madison. 940 s.
Holten, J.M. & Loes, A.-K. 2002. Rothår og fosforopptak i korn. Ökologisk Landbruk. 4. pp. 24-27.
Huhta, H. 1989. Kokemuksia biotiitista suonurmen kaliumlannoitteena. Koetoiminta ja Käytäntö. 19.12.1989.
Huss-Danell, K. 2000. Jordbruksväxter kan ta upp organiskt kväve. Forskningsnytt Nr 3. s. 9.
Jansson, H. 1985. Biotiitin vaikutus maan viljavuuslukuihin. Koetoiminta ja Käytäntö. 28.5.1985.
Jonsson, S. 2001. Två gårdssystem i Öjebyn – plan och utfall efter 11 år. Ekologiskt lantbruk. Sammanfattningar av
föredrag och postrar, Ultuna. CUL. SLU. Ss. 137-140.
Johnston, A.E. and Poulton, P.R. 1992. The role of phosphorus in crop production and soil fertility: 150 years of field
experiments at Rothamsted, United Kingdom. 4th international Imphos Conference PHOSPHORUS, LIFE AND
ENVRONMENT. From Research to Application. Ghent, Belgium 8-11 September 1992. Pp. 539-575.
Jonsson, S. 2004. Öjebynprojektet -ekologisk produktion av livsmedel. Slutrapport. SLU. Institutionen för orrländsk
jordbrukvetenskap -SLU Öjebyn. Rapport 5:2004. 84 p.http://www.njv.slu.se/sections/animal/RM5_2004.pdf
Kemppainen, R. 1995. Biotiitti ja raakafosfaatti apilanurmen lannoitteena. MTT. Tiedote 10/95. 21 S.
Kristensen, E.S., Olesen, J.E. (toim.). 1998. Kvælstofudvaskning og –balancer i konventionelle og økologiske produkti-
onssestemer. Forskningscenter for Økologisk Jordbrug. 114 p.
Kristensen, L., Stopes, C., Kolster, P., Granstedt, A. 1995. Nitrogen leaching in ecological agriculture - summary and
recommendations. Biol Agric & Hortic, 11(1-4). Pp. 331-340.
Kuono, K. Wu, J. & Brookes, P.C. 2002. Turnover of biomass C and P in soil following incorporation of glucose or
ryegrass. Soil Biol & Bioch 34, Pp. 617-622.

242
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Kuzyakov. Y., Friedel, J.K., Stahr, K. 2001. Review of mechanisms and quantification of priming effects. Soil Biol &
Bioch 32. Pp. 1485-1498.
Kähäri, J. 1975. Siilinjärven apatiitti ja Soklin fosforiitti fosforilannoitteena. Koetoiminta ja Käytäntö 32:12.
Köpke, U. 1995. Nutrient management in organic farming systems - the case of nitrogen. Biol Agric & Hortic, 11(1-4).
Pp. 15-29.
Linna, P. ja Jansson, H. 1994. Biotiitti nurmen kaliumlannoitteena. MTT. Tiedote 1/94. 13 s +Liitteet.
Lund, V. 1990. Svensk apatit kan ge ökade fosforskördar. Alternativ odlings brevet Nr 29. ss. 14-15.
Løes, A-K. 1999. Kalium som plantenæringsstoff. Norsk senter for økologisk landbruk, NORSØK. 43 p.
Løes, A-K. 1999. Opptak og funksjon av fosfor og kalium I planter – med eksempler på tilpasninger som kan øke
opptaket fra jorda. Norsk senter for økologisk landbruk, NORSØK. 34 p.
Løes; A.-K. , Ögaard, A.F. 1997. Changes in the nutrient content of agricultural soil on conversion to organic farming, in
relation to farm level nutrient balances and soil contents of clay and organic matter. Acta Agric. Scand, Sect B,
Soil and Plant Sci. 47, pp. 201-204.
Løes, A-K. & Øgaard, A.F. 2001. Long-term changes in extractable soil phosphorus (P) in organic dairy farming
systems. Plant and Soil 237 (2): 321-332.
Mackay, A.D., Springett, J.A., Syers, J.K. & Gregg, P.E.H. 1983. Origin of the effect of earthworms on the availability
of Phosphorus in a phosphate rock. Soi Biol. Biochem. 15. 1, pp. 63-73.
Magnusson, M. 2000. Soil pH and nutrient uptake in cauliflower (Brassica oleracea L. var. botrytis) and broccoli
(Brassica oleracea L. var. italica) in northern Sweden. Multielement studies by means of plant and soil analyses.
Acta Univ. Agric. Suec. Agraria 220, Umeå, 564 pp.
Magnusson, M. 2002. Manganbrist smyger sig på. Fakta Trädgård. Nr 3. 4 p.
Magnusson, M. 2002. Mineral Fertilizers and Green Mulch in Chinese Cabbage (Brassica pekinensis (Lour.) Rups.)):
effect on Nutrient Uptake, Yield and Internal Tipburn. Acta Agric. Scand. Sect. B, Soil and plant Sci 52: 25-35.
Marschner, H., Römheld, V., Horst, W.J. & Martin, P. 1986. Root-induced changes in the rhizosphere: Importance for
the mineral nutrition of plants. Zeitsch. f. Pflanzenern u. Bodenkunde 149: 441-456.
Mengel, K & Steffens, D. 1982. Beziehung zwischen Kationen/Anionen-Aufnahme von Rotklee und Protonenabschei-
dung der Wurzeln. Zeitschrift fuer Planzenernährung und Bodenkunde. 145, Pp. 229-236.
Michael, G. 1979. Stickstoffernährung, Phytohormonenaktivität und Stoffbildung bei Kulturpflanzen. Landw. Forschung.
32, 1-2. PP. 110-118.
Murphy, D.V., Macdonald, A.J., Stockdale, E.A., Goulding, K.W.T., Fortune, S., Gaunt, J.L., Poulton, P.R., Wakefield,
J.A. Webster, C.P., Wilmer, W.S. 2000. Soluable organic nitrogen in agricultural soils. Biol Fertil Soils. 30. Pp.
374-387.
Mäder, P., Fliessbach, A., Dubois, D., Gunst, L, Fried, P, Niggli, U. 2002. Soil Fertility and Biodiversity in Organic
Farming. Reports. Science, vol 296. Pp. 1694-1697.
Nissinen, O. 1991. Soklin fosforimalmin käyttökelpoisuus nurmen fosforilannoitteena. Koetoiminta ja Käytäntö.
29.10.1991.
Nuutinen, V, Pitkänen, J., Kuusela,E., Widbom, T., Lohilahti, H. 1998. Spatial variation of earthworm community
related to soil properties and yield in a grass-clover field. Applied Soil Ecology 8, Pp. 85-94.
Nykänen, A. 1995. Typen ja fosforin huuhtoutuminen luonnonmukaisessa viljelyssä: kirjallisuuskatsaus. Maatalouden
tutkimuskeskus. Tiedote 14/95: 24 s.
Oberson, A., Besson, J.M., Maire, N., Sticher, H. 1996. Microbiological processes in soil organic phosphorus transfor-
mations in conventional and biological cropping systems. Biol. and Fertility of Soils 21, 3, pp 138-148.
Oehl, F., Oberson, A., Probst, M., Fliessbach, A., Roth, H.-R., Frossard, E. 2001. Kinetics of microbial phosphorus
uptake in cultivated soils. Biol Fertil Soils 34, Pp. 31-41.
Peltola, R., Seuri, P. M., Granstedt, A., Parviainen, T. ja Vehkasalo, V. 1995. Ympäristötaloudellisesti kestävän
maatalouden mahdollisuudet Mikkelin läänissä. Julkaisuja nr 42. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus, Mikkeli. 81 s.
Puustjärvi, V. 1986. Maa- ja kasvianalyysin keskinäiset suhteet. Puutarha 89, 8. Ss. 464-466.
Puustjärvi, V. 1986. Kasvualustan ja kasvien hivenainepitoisuuksien keskinäiset riippuvuussuhteet. Puutarha 89, 9. Ss.
533-536.
Puustjärvi, V. 1986. Kasvin omatoimisuus alustansa ravinteisuuden säätelijänä. Puutarha 89, 11. Ss. 662-664.
Rajala, J. 2001. Ravinnetaseopas. Kestävä Maatalous Vantaanjoella-projekti. Uudenmaan ympäristökeskus. Helsinki. 31 s.
Saarela, I. 1983. Soklin fosforimalmi fosforilannoitteena. Tiedote 10/83. Jokioinen: Maatalouden tutkimuskeskus. 13 s.
Saarela, I. 1993. Kotieläinten lannat ja puhdistamoliete fosforilannoitteina. Koetoiminta ja käytäntö 50, 28.9.1993. S. 27.
Saarela, I. 1995. Niukkafosforisten maiden lannoitus. Koetoiminta ja käytäntö 52, 28.3.1995: Ss. 11-12.
Saarela, I. 1996. Selvitä fosfori- ja kaliumlannoituksen tarve. Koetoiminta ja käytäntö 53, 19.3.1996. Ss. 13.
Saarela, I. 1996. Maalla on pitkä fosforimuisti. Koetoiminta ja käytäntö 53, 19.11.1996. Ss. 45.
Saarela, I. 2000. Ravinteikkaan kerroksen syventäminen parantaa kasvua kuivissa oloissa. Koetoiminta ja käytäntö 57, 1. Ss. 3.
Saarela, I. 2001. Maan kaliumvarojen käyttökelpoisuus nurmikasveille. In: toim. Oiva Niemeläinen, Mari Topi-Hulmi,
Eeva Saarisalo. Nurmitutkimusten satoa: tuloksia lannoituksesta, palkokasveista, luomunurmista, laitumista,
ruokonadasta. Suomen Nurmiyhdistyksen julkaisu 14. Ss. 100-107.

243
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Saarela, I. 2001. Siilinjärven biotiitti maanparannusaineena. Tutkimusraportti. (mimeografia). 5 s.

Saarela, I., Huhta, H., Salo, Y., Sippola, J., Vuorinen, M. 1998. Kaliumlannoituksen porraskokeet 1977-1994. Maatalou-
den tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 42: 41 p. + 1 liite.
Saarela, I., Huhta, H., Salo, Y., Sippola, J., Vuorinen, M. 1999. Satotulokset ja maan viljavuuden kehitys kertovat: vilja
ja öljykasvien kaliumlannoitusta voi vähentää. Koetoiminta ja käytäntö 56, 17.8.1999. Ss. 6.
Saarela, I., Järvi, A., Hakkola, H., Rinne, K. 1995. Fosforilannoituksen porraskokeet 1977-1994 : vuosittain annetun
fosforimäärän vaikutus maan viljavuuteen ja peltokasvien satoon monivuotisissa kenttäkokeissa. Maatalouden
tutkimuskeskus. Tiedote 16. 118 p.
Scheller, E. 2000. Importance of protein and amino acid metabolism in soil for plant nutrition and soil fertility.
Proceedings 13 th IFOAM Scientific Conference. Basel. P. 17.
Seuri, P. 1997. Luomuviljelyn ravinnetalous (ravinnetasetarkastelu). Luomulehti 16, 4. Ss. 13-14.
Seuri, P. 1998. Luomuviljelyn ravinnetalous ja ympäristövaikutukset: osa I. Luomulehti 17, 6. Ss. 38-39.
Seuri, P. 1998. Luomuviljelyn ravinnetalous ja ympäristövaikutukset: osa II. Luomulehti vol. 17, 7. Ss. 25-27.
Seuri, P. 2000. Ravinnetase kestävyysindikaattorina. In: Anja Yli-Viikari et al. Maatalouden kestävyyden indikaattorit.
Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 74. Ss. 38-44.
Seuri, P. & Grönroos, J. 2000. Tilamallien kuvaukset. Maatalouden tuotantotavat ja ympäristö nro 431. Suomen
ympäristö. Ss. 39-43.
Seuri, P. & Grönroos, J. 2000. Kokonaistuotantomallien ympäristövaikutukset. Maatalouden tuotantotavat ja ympäristö
nro 431. Suomen ympäristö. Ss. 124-128.
Sippola, J. 1981. Viljelymaan typpivarat. Koetoiminta ja Käytäntö 24.11.1981.
Sippola, J. 1985. Maan typpivarojen mineraloituminen. Koetoiminta ja Käytäntö. 25.11.1985.
Sippola, J. 1999. Maan kaliumvarat: liukoinen, nopeasti- ja hitaasti vaihtuva, vaihtumaton. In: Maan viljavuus- ja
kasvinravitsemuspäivä 15.4.1999, Maatalouden tutkimuskeskus, Jokioinen, M-talo. Jokioinen: Maatalouden
tutkimuskeskus. Ss. 3-4.
Syltie, P.W. 1985. Effects of very small amounts of highly active biological substances on plant growth. Biol. Agric &
Hortic, 2(3). Pp. 245-270.
Tainio, A. 1958. Hienofosfaatin lannoitusarvosta superfosfaattiin verrattuna. Kiinteillä koekentillä suoritettujen kokeiden
tuloksia v. 1947-1956. Valtion maatalouskoetoiminnan julkaisuja N:o 168:1-22.
Tarafdar, J.C. & Jungk, A. 1987. Phosphatase activity in the rhizophere and its relation to the depletion of soil organic
phosphorus. Biol. Fertil Soils. Vol 3. P. 199-204.
Turtola, E. 1999. Kaliumin huuhtoutumistappiot. In: Maan viljavuus- ja kasvinravitsemuspäivä 15.4.1999, Maatalouden
tutkimuskeskus, Jokioinen, M-talo. Jokioinen: Maatalouden tutkimuskeskus. Ss. 8-10.
Turtola, E. 2001. Tarve ja keinot vähentää peltoviljelyn typpihuuhtoutumaa. In: Hannu Känkänen (toim.). Viherkesannot
ja aluskasvit viljan viljelyssä : Viljelyjärjestelmät-tutkimuksen loppuseminaari, Jokioinen, 7.3.2001. MTT:n
julkaisuja. Sarja B 25. Ss. 16-20. http://mttinfo.mtt.fi/bsarja/pdf/bsarja25.pdf
Turtola, E. ym. 2001. Vesistökuormitus siirryttäessä luonnonmukaiseen viljelyyn. Maa- ja elintarviketalouden tutkimus-
keskus. 3 s.
Valle, E. ja Virtanen, A.I. 1965. On the injurious and growth-promoting effects in peas and barley of various amino acids
given together with nitrate. Eri aminohappojen herneen ja ohran kasvua edistävistä ja haitallisista vaikutuksista
annettaessa samalla nitraattityppeä. Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja. 107. Acta Agralia Fennica. Ss.
308-320.
Vestberg, M. 1993. Arbuskelimykorritsan merkitys kasveille. Kasvinsuojelulehti 2. ss. 36-39.
Vestberg, M. 1999. Runsas fosfori haittaa mykorritsaa. Puutarha & Kauppa 3, 33. Ss. 17.
Vestberg, M. 2000. Korkea fosforilannoitus heikentää sienijuuren toimintaedellytyksiä. Vuosikirja - Maatalouden
tutkimuskeskus (MTT) puutarhatuotanto 1997-1999. Ss. 18-19.
Virkajärvi, P., Saarela, I. 1999. Nurmien kaliumlannoitus. In: Maan viljavuus- ja kasvinravitsemuspäivä 15.4.1999,
Maatalouden tutkimuskeskus, Jokioinen, M-talo. Jokioinen: Maatalouden tutkimuskeskus. Ss. 19-21.
Virtanen, A.I. 1948. Apilalle karjanlantaa siemenille multaa! Käytännön Maatalous. Ss. 154-155.
Witter, E. & Johansson, G. 2001. Kalium från alven. –Djupgående rötter kan hitta dolda reserver. Fakta Jordbruk Nr 18. 4 p.
Vuorinen, M. 1989. Kiille ja kuonat edullisia turvemaalle. Koetoiminta ja Käytäntö. 18.4.1989.
Väisänen, J. 1996. Ravinnehuollon onnistuminen luomussa ei ole itsestäänselvyys. Omavarainen maatalous 15, 7. Ss. 22-
23.
Väisänen, J. 1996. Ravinteiden kauppataseet nautakarjatilojen ravinteidenkäytön kuvaajina. Maatalouden tutkimuskes-
kuksen julkaisuja. Sarja A 8: 54 s.
Ylivainio, K. ja Turtola, E. 2003. Lihaluujauhon sisältämän fosforin liukoisuus. Loppuraportti Honkajoki Oy:n rahoitta-
masta tutkimuksesta, 31.3.2003. MTT/Maaperä ja ympäristö. 6 s.
Öborn, 1., Holmqvist, J., Witter, E. 2001. Vittring kan täcka kaliumbrist på vissa jordar. Fakta Jordbruk nr 17. 4 P.

244
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

KIRJALLISUUTTA karjanlannasta ja kompostoinnista

Bernath, K. 1985. Düngung. IFOAM-Sonderausgabe Nr 11. SÖL. Kaiserslautern. 48 s.
Berner, A. 1990. Aufbereitung von Mist. Theorie und Praxis. FIBL. Oberwil. 44. s.
Berner, A., Scherrer, D., Alföldi, T. 1997. Stickstoffeffizienz von unterschiedlich aufbereiteten Misten in einer Ackerf-
ruchtfolge auf Lösslehm. Posterbeiträge zur 4. Wissenschaftstagung zum Ökologischen Landbau, 3. und 4. März
1997, an der Rheinischen Friedrich-Wilhelms-Universität, Bonn. 4 p.
Eklind, Y., Rämert, B. & Wiwstad, M. 2001. Evaluation od Growing Media Containing Farmyard Manure Compost,
Household Waste Compost or Chicken Manure for the Propagation of Lettuce (Lactuca Sativa L.) Transplants.
Biol Agric. & Hortic. 19, 1, Pp. 157-181.
Eklind, Y., Salomonsson, L., Wivstad and Rämert, B. 1998. Use of Herbage Compost as Horticultural Substrate and
Source of Plant Nutrients. Biol Agric & Hortic 1. Pp. 269-290.
Von Fragstein, P. 1995. Manuring, manuring strategies, catch crops and N-fixation. Biol Agric & Hortic, 11(1-4). Pp. 275-287.
Fricke. K., Turk, T. & Vogtmann, H. 1990. Grundlagen der Kompostierung. EF-Verlag fuer Energie- und Umwelt-
technik GmbH. Berlin.
Godden, B.; Penninckx, M.. 1997. Management of farmyard manure composting is important to maintain sustainability
in organic farming. Resource use in organic farming. Proceedings of the third ENOF workshop Ancona, 5-6
June 1997. Pp 225-232.
Gottschall, R. 1986. Kompostierung. Alternative Konzepte 45. Stiftung Ökologie und Landbau. Verlag C.F. Müller.
Karlsruhe. 296 s.
Gottschall, R., Hampl, U., Kähn, B., Schmitz, H. ja Scholz, C. 1991. Kompostieren - die technischen Aspekte der
Kompostierung im ökologischen Landbau. SÖL-Sonderausgabe Nr 53. 38 s.
Grönroos, J.,Nikander, A., Syri, S., Rekolainen, S. ja Ekqvist, M. 1998. Maatalouden ammoniakkipäästöt. Suomen
ympäristö 206. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 68 s.
Haimi, J. ja Huhta, V. 1983. Mitä lierot tekevät kompostissa. Koetoiminta ja Käytäntö. 3.5.1983.
Hallin, S. & Schnürer, A. 2002. Kan restprodukter från organiskt avfall skada odlingsmark? Forskningsnytt nr 2. Pp. 8-9.
Halling-Soerensen, B. 2001. Miljoeforurening fra rester af antibiotika i organisk affald og husdyrgoedning. Miljöforsk-
ning. 49, pp 23-27.
Harms, H. 1983. Phenolstoffwechsel von Pflanzen in Abhängigkeit vvon Stickstofform und –angebot. Landw. For-
schung 36, 1-2, pp 9-17.
Haukioja, M., Hovi, A. ja Rajala, J. 1983. Komposti. Tammi. 116 s.
Holma, M. 1975. Lannan käsittely ja hyväksikäyttö. Kirjallisuustutkimus. Työtehoseuran julkaisuja nro 180.
Kemppainen, E. 1989. Nutrient content and fertilizer value of livestock manure with special reference to cow manure.
Maatalouden tutkimuskeskus. 284 s.
Kemppainen, E. 1990. Levitysajan vaikutus lannan tehoon. In: Viljavuustutkimuksen hyväksikäyttö. Viljavuuspalvelu.
Kiljala, J., Forsman, K., Lehto, E. 2002. Turpeella lantapattereiden päästöt kuriin. Koetoiminta ja käytäntö nro 2. S. 15.
Klemola, E. ja Malkki, S. 1995. Lannan rumpukompostointi. Työtehoseuran maataloustiedote 4 (456). 12 s.
Kirchmann, H. 1986. Kvävebalansstudier med 15N-märkt stallgödsel i ett fleårigt kärlförsök. Nordisk Jordbruksforskares
Förening Seminarium 106: Odlings-system och växtföljder med huvudvikt på alternativ odling, SLU.
Leinonen, P. 1991. Kuiviketta kompostiin. Omavarainen maatalous 4/1991. ss. 8-9.
Leinonen, P. & Roinila, P. 1995. Komposti sateelta piiloon. Koneviesti 43,12. s 11.
Peltola, I. 1984. Kuivikkeen vaikutus navettailmaan. Työtehoseuran maataloustiedote Nr 317.
Piorr, A. 1996. Farm yard manure. Fundamentals of Organic Agriculture. IFOAM International Scientific Conference.
August 11-15, 1996, Copenhagen. Proceedings Vol 1. Pp. 73-84.
Rajala, J. 1997. Luomulannoitus. Luomulehti 16, 8. Ss. 6-7.
Rajala, J. 1998. Siirtyminen luomuviljelyyn edellyttää muutoksia lannan käsittelyssä. Luomulehti 17, 7. Ss. 12-14.
Rinne, S.-L. ja Simojoki, P. 1988. Kompostin jälkivaikutus. Koetoiminta ja käytäntö 20.9.1988.
Roinila, P. 1995. Kattamisen vaikutus ravinnetappioihin karjanlannan aumakompostoinnissa. Helsingin yliopisto.
Kasvintuotantotieteen laitos. 57 s.
Roinila ja Leinonen. 1994. Julkaisemattomia koetuloksia. MTT/Luonnonmukaisen tuotannon tutkimusasema Partala. Juva.
Roinila, P. ja Räikkönen, P. 1996. Kalan kompostointi ja kalakompostin käyttö lannoitteena. Kala- ja Riistahallinnon
julkaisuja Nro 25. MMM. Helsinki. 86 s.
Sauerlandt, W.R. & Tietjen, C. 1970. Humuswirtschaft des Ackerbaues. DLG Verlag. Frankfurt. 239 s.
Schueler, C.; Vogtmann, H.; Stopes, C.. 1990. The use of composted materials to control plant diseases. Crop protection in
organic and low input agriculture : options for reducing agrochemical usage nro 45. BCPC Monograph. Pp 235-238.
Steineck, S., Gustafsson, A., Stintzing, A.-R., Salomon, E., Myrbäck, Å., Albihn, A. & Sundberg, M. 2000. Växtnäring I
kretslopp. SLU Kontakt 11. 118 p.
Stintzing, A.-R., Salomon, E., Beck-Friis, B. 1999. Stallgödsel I ekologisk grönsaksodling. Jordbruksberket. Jordbruksin-
formation 11. 32 P.
Ulen, B. 1993. Losses of nutrients through leaching and surface runoff from manure-containing composts. Biol Agric &
Hortic, 10, 1. Pp. 29-37.

245
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Vogtmann, H., Obrist, W., Hauser, K., Pfirter, H.P. and Augstburger, F. 1978. Composting and plant growth: use of
chicken manure containing antibiotics. Compost Science Land Utilization. 19, 5. Pp 22-25.
Vogtmann, H., Fricke. K., Fuchshofen, W. and Gottschall, R.. 1994. Quality and utilization of compost. IFOAM
conference proceedings. Ecological efficiency - components : nutrition 1. Pp 1-17
Vuorinen, A. 1999. Phosphomonoesterase and ?-D-Glucosidase Enzymes as Indicators of the Maturation of Manure
Composts. Joensuun yliopiston luonnontieteellisiä julkaisuja No: 57. Joensuu. 54 s.
Väisänen, H.-M., Partanen-Podduikin, J., Leskinen, M. 2003. Eloperäisten lannoitteiden mikrobiologisten riskien
hallinta elintarviketeollisuudessa. Luonnonmukaisesti tuotettujen avomaavihannesten mikrobiologiseen laatuun
vaikuttavat tekijät. Tutkimusraportti Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli. 46 s.
Väisänen, J., Leinonen, P. ja Kivelä, J. 1990. Sianlannan kompostointi ja lannoitusvaikutus. Omavarainen maatalous 3/
1990. s. 27.

KIRJALLISUUTTA lietelannasta ja lietelannan käsittelystä

Abele, U. 1978. Ertragssteigerung durch Fluessingmistbehandlung. KTBL-Schrift 224. 134 s.
Emanuel, C. 1990. Vom richtigen Umgang mit Mist, Jauche und Gülle. Bioland Nr 5/1990. ss. 21-23.
Gudat, J. ja Bless, H-G. 1991. Gülle. Ausbringungstechniken im Vergleich. Bioland Nr 4/1991. ss. 26-27.
Heinonen-Tanski, H., Leinonen, P., Niskanen, M., Lanki, E., Airaksinen, S., Pasanen, T. ja Päätalo, K. 1996. Lietelan-
nan ilmastuksessa onnistumista ja epäonnistumista. Koneviesti vol. 44 nro 17. Ss. 26.
Heinonen-Tanski, H. 1998. Karjanlannan aiheuttamat mikrobiologiset riskit ja niiden välttäminen. Luonnonmukaisen
tuotannon tutkimusseminaari 18.-19.3.1998. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A. 46:38-44.
Heinonen-Tanski, H., Joki-Tokola, E. & Martikainen, E. 1998. Lietelannoituksen vaikutus säilörehun hygieniaan.
Karjanlannan ympäristöystävällinen ja kustannustehokas käyttö. MMM:n karjanlantatutkimusohjelman
loppuraportti 1995-97. Toim. I. Sipilä & A. Pehkonen. Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos julkaisuja.
Agricultural Economics Research Institute, Finland 87: 67-77. Heinonen-Tanski, H., Niskanen E. M. Mielonen,
M. M., Räsänen, H., Valta, T., Leinonen, P., Rinne, K. & Joki-Tokola, E. 1998. Aeration improves the hygiene
of cattle slurry and the hygiene of grass forage and silage. Acta Agr. Scand. Soil and Plant. 48: 212-221
Heinonen-Tanski, H., Niskanen, E. M., Salmela, P. & Lanki, E. 1998. Salmonella in animal slurry can be destroyed by
aeration at low temperatures. Journal of Applied Microbiology 85: 277-281.
Heinonen-Tanski, H., Rahikainen, H. ja Leinonen, P. 1998. Lietelannan jatkuva ilmastus voi toimia korkeassakin
lämpötilassa. Koneviesti 46, 18. S. 19.
Heinonen-Tanski, H. 1999. Listeriaa ja muita suolistotauteja voidaan torjua lietelannasta. KM Vet. 4/99:10-11.
Heinonen-Tanski, H. 1999. Listeria on hankala elintarvikeketjussa. KM Vet. 4/99:12.
Heinonen-Tanski, H. 2000. Karjakoot ja riskit kasvavat. Luomulehti vol. 19 nro 2. Ss. 30-31.
Joki-Tokola, E. 1998. Lietelannan levitysajan ja –tavan sekä ilmastuksen vaikutus säilörehusadon määrään ja laatuun.
Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja sarja A 44. Jokioinen. 20 s.
Kapuinen, P. & Karhunen, J. 1996. EPS-rakeet ja EPS-rouhe sikalan lietesäiliön katteena. Vakolan tiedote 72. 18 s.
Karhunen, J. 1991. Lietelannan käyttömahdollisuuksien parantaminen. Tiedote Vakola (11.11.1991). 7 s.
Karhunen, J. ja Puumala, M. 1998. Lietelannan ilmastus. Vakolan tiedote 79: 17 p.
Kemppainen, E. 1985. Lietelanta ohran lannoitteena. Biologisen typensidonnan ja ravinnetypen hyväksikäytön projekti.
Sitra. Julkaisu 21. 66.s
Koivunen, K. 1998. Lietelannan anaerobikäsittely. Tutkimusraportti. Maa- ja metsätalousministeriön kehittämis/
tutkimushanke Dnr. 5523/505/96. 9 s.
Leinonen, P. 1991. Lietelannan laimentaminen kannattaa. Omavarainen maatalous Nr 1/1991. ss.10-11.
Leinonen, P. 1993. Lietelannan ilmastus ja käyttö nurmen lannoitteena. VYH:n monistesarja Nro 472. 70 s.
Leinonen, P., Heinonen-Tanski, H. 1996. Kokemuksia pilottitilalta : lietelannan jatkuva ilmastus: 26. Koneviesti 44, 7. Ss. 26.
Leinonen, P. & Heinonen-Tanski, H. 1996. Lietelannan jalostusta ilmastamalla. Nauta 26, 1. Ss. 31-32.
Leinonen, P. & Heinonen-Tanski, H. 1996. Ilmastettua lietelantaa nurmelle. 30-31. Nauta 26, 1. Ss. 30-31.
Leinonen, P. & Heinonen-Tanski, H. 1996. Lietelannan jalostusta ilmastamalla. Nauta 26, 1. Ss. 31-32.
Leinonen, P., Heinonen-Tanski. H. & Rinne. K. 1998. Nitrogen economy of cattle slurry aeration and spreading into
grassland. Acta Agr. Scand. Soil and Plant. 48: 65-72.
Redelberger, H. 1992. Gülle und Mist. Ausbringen ohne Verlust. Bioland Nr 2. ss. 9-11.
Schepel. I. 1992. Haihtuvan typen talteenotto biosuodattimella. Koneviesti nro 7. ss. 18-19.
Schepel, I. 2000. Luomun koneet ja laitteet. Helsingin Yliopisto/MTKK. Mikkeli.
Schepel, I. ja Miettinen, A. 2001. Tehokas, alhaisen pintapaineen lietelevitysmenetelmä urakoitsijoille. Käytännön
Maamies 6. ss 38 – 40.
Sengelov, G., Agerso, Y., Halling-Sorensen, B, Baloda, S.B., Andersen, J.S., Jensen, I.. 2002. Bacterial antibiotic
resistence levels in Danish farmland as a result of treatment with pig manure slurry. Environment-International,
28, 7, pp 587-595.

246
 RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Singh, C.P., Amberger, A. 1991. Solubilization and availability of phosphorus during decomposition of rock phosphate
enriched straw and urine. Biological Agriculture & Horticulture, 7(3). Pp. 261-269.
Skjelhaugen, O.J. ja Gjervan, J.O. 1988. Våtkompostering. Småskrift 3/88. Statens fagtjeneste for landbruket. 31 s.
Skjelhaugen, O.J. 1991. Liquid composting unit. ITF-trykk 16/91. Ås. 7 s.
Takala, E. 1984. Lietelanta lannoitteena: sijoituksen ja pintalevityksen vertailu. Biologisen typensidonnan ja ravinnety-
pen hyväksikäytön projekti. Sitra. Julkaisu 9. 55 s. +liitteet.
Torikka, E. 1991. Biosuodattimen käyttö ympäristötekniikassa. VTT:n esitutkimus. Jyväskylä 1/1991. 20 s.

KIRJALLISUUTTA viherlannoituksesta ja kivijauheista

Breland, T.A. & Hansen, S. 1996. Nitrogen mineralization and microbial biomass as affected by soil compaction. Soil
Biol. Biochem. Vol. 28, No. 4/5. Pp. 655-663.
Börjeson, A. 1997. Methods of using harvested green manure. Olika sätt att använda skördad grönmassa. Swedish
University of Agricultural Sciences (SLU). Examenarbete 1997, nr 103. Uppsala. 38 p.
Båth, B. 2001. Nitrogen Mineralization and Uptake in Leek after Incorporation of Red Clover Strips at Different Times
during the Growing Period. Biological Agriculture & Horticulture. 2001. Pp. 243-258.
Esala, M., Lemetti, I., Palojärvi, A. 2001. Mineralization of nitrogen from 15N labelled clover tops in soils under
conventional vs organic farming - a laboratory incubation experiment. In: 11th Nitrogen Workshop; Book of
Abstracts, 9-12 September 2001, Reims, France. Pp. 75-76.
Goldstein, A.H. 1995. Recent progress in understanding the molecular-genetics and biochemistry of calcium-phosphate
solubilization by gram-negative bacteria. Biological Agriculture & Horticulture, 1995, 12(2), 185-193
Granstedt, A. 1993. The mobilization and immobilization of soil nitrogen after green-manure crops at three locations in
Sweden. Soil management in sustainable agriculture. Proceedings of the third international conference on
sustainable agriculture Wye College, University of London, 1993. Pp. 265-275.
Granstedt, A., L-Baeckström, G. 2000. Studies of the preceding crop effect of ley in ecological agriculture. American
Journal of Alternative Agriculture. Vol. 15, No 2. Pp. 68-78.
Granstedt, A. 1993. Gröngödsling och kvävemineralisering - risker och mögligheter. Alternativodlingsbrevet Nr 51.
SLU, Uppsala. ss. 8 - 15.
Drinkwater, L.E., Wagoner, P. & Sarrantonio, M. 1998. Legume-based cropping systems have redused carbon and
nitrogen losses. Nature vol 396, 19, Pp. 262-265.
Gunnarsson, S. & Marstorp, H. 2002. Carbohydrate composition of plant materials determines N mineralization.
Nutrient Cycling in Agroecosystems 62, pp. 175-183.
Holmegaard, J. 1987. Grøngødning og efterafgrøder. Skarvs Landbrugsserie. Skarv Publications, Holte. 224 s.
Huokuna, E. 1987. Etelä-Savon Tutkimusaseman koetuloksia.
Huhta, H. 1989. Kokemuksia biotiitista suonurmen kaliumlannoitteena. Koetoiminta ja Käytäntö 19.12.1989.
Kaila, A. 1969. Residual effect of rock phosphate on the fine sand soil. J. Sci Agric. Soc. Finland 41, ss 133-142.
Kauppila, R. 1983. Palkokasvit viljelykierroissa ja seoksissa. Julk. 6. Sitra, Helsinki.
Kauppila, R. 1989. Lyhytikäisen viherkesannon vaikutus syysviljan satoon. Koetoiminta ja Käytäntö 23.5.1989.
Kauppila, R. ja Laurila, V.-P. 1992. Eri kesantomuodot rukiin viljelyssä. In: Viherlannoituskokeiden tuloksia vuosilta
1979-87. Helsingin yliopiston kasvintuotantotieteen laitos. Kasvinviljelytieteen julkaisuja nro 30, - 63-96.
Känkänen, H. 1994. Viherkesannon typpi hyödyksi. Koetoiminta ja käytäntö. 22.2.1994.
Känkänen, H. 2001. Maan nitraattitypen määrä loppusyksyllä. In: Hannu Känkänen (toim.). Viherkesannot ja aluskasvit
viljan viljelyssä : Viljelyjärjestelmät-tutkimuksen loppuseminaari, Jokioinen, 7.3.2001. MTT:n julkaisuja. Sarja
B 25. Ss. 21-25. http://mttinfo.mtt.fi/bsarja/pdf/bsarja25.pdf
Känkänen, H. 2001. Viherkesannot ja aluskasvit viljan viljelyssä : Viljelyjärjestelmät-tutkimuksen loppuseminaari,
Jokioinen, 7.3.2001. MTT:n julkaisuja. Sarja B 25: 41 p. + 1 app. HtmlResAnchor http://mttinfo.mtt.fi/bsarja/
pdf/bsarja25.pdf
Känkänen, H., Turtola, E. 1998. Typpihuuhtoutumat kuriin aluskasvilla. Koetoiminta ja käytäntö 55, 3. Ss. 4.
Känkänen, H., Kangas, A., Mela, T., Nikunen, U., Tuuri, H., Vuorinen, M. 1999. The effect of incorporation time of
different crops on the residual effect on spring cereals. Agricultural and food Science in Finland 8, 3. Pp. 285-298.
Leinonen, P. 1993. Ilmasta typpeä. Pellervo 5/93: Peltoliite. Pellervo-Seura ry. Vantaa. ss. 2-3.
Mackay, A.D., Springett, J.A., Syers, J.K. & Gregg, P.E.H. 1983. Origin of the Effect of Earthworms on the Availability
of Phosphorus in a Phosphate Rock. Soil Biol. Biochem. 15. pp. 63-73.
Mayer, J., Buegger, F., Hess, J. 2000. Residual nitrogen turnover of three grain legumes to wheat and rape using an in
situ 15N-labelling-method. Proceedings 13 th IFOAM Scientific Conference. Basel. Pp. 93.
Mishra, M.M., Bangar, K.C. 1986. Rock phosphate composting - transformation of phosphorus forms and mechanisms of
solubilization. Biol Agric & Hortic, Vol.3, No.4. Pp. 331-340.
Mishra, M.M., Bangahr, K.C. ja Goyal, S. 1986. Verbesserter Rohphosphataufschluss durch Kompostierung. Öko-
Landbau - eine weltweite Notwendigkeit. Alternative Konzepte 50. s. 100-109. Karlsruhe.

247
RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHUOLTO

Müller, M.M. 1987. The release and fate of clover nitrogen in soil. Department of General Microbiology. University of
Helsinki. Väitöskirja. 53 p.
Nissinen, O. 1991. Soklin fosforimalmin käyttökelpoisuus nurmen fosforilannoitteena. Koetoiminta ja käytäntö
29.10.1991.
Palojärvi, A., Alakukku, L., Martikainen, E., Niemi, M., Vanhala, P., Jörgensen, K., Esala, M. 2001. Agricultural
management systems and microbial soil quality indicators. In: 9th International Symposium on Microbial
Ecology (ISME-9); Interactions in the Microbial World : Final Programme and abstracts, 26-31 August 2001,
Amsterdam, The Netherlands. p. 176.
Preuschen, G. ja Bernath, K. 1983. Die Kunst der Gründüngung. Voraussetzung für Bodenfruchtbarkeit. Leopold Stocker
Verlag, Graz. 164 s.
Preuschen, G. 1985. Bodengesundung. Aktiver Bodenschutz durch Wiederbelebung der Böden und Herstellung der
natürlichen Bodenfunktionen. Wissenschaftliche Grundlagen und praktische Methoden. IFOAM-Sonderausgabe
Nr. 18. SÖL, Kaiserslautern. 22 s.
Rinne, S.-L. 1985. Apila rukiin vihantalannoituksena. Koetoiminta ja Käytäntö 28.5.1985.
Ruehrer, J., Friedel, J. & Freyer, B. 2003. Pflanzliche Duenger zur Stickstoffversorgung bei Bio-Tomaten – Test
bestanden. Ernte Nr 1. ss 40-41.
Saarela, I., Hartikainen, H., Kahiluoto, H. ja Schepel, I. 1996. Kasvien fosforin saanti luomutuotannossa. Omavarainen
maatalous. 15, 1. Ss. 18-21, 25.
Sikkilä, J. 1994. Viherkesanto mehiläislaitumena. Koetoiminta ja käytäntö 24.5.1994.
Sillanpää, M. 1976. Maan ravinnetasapaino ja “Vihreä linja”. VSOM Tiedottaa 2, ss. 6-9.
Sillanpää, M. ym. 1985. Biotiitti - lannoite vai maanparannusaine? Leipä leveämmäksi nro 1. ss. 16-17.
Stintzing, A,R. 1998. Skörderester som växtnäringsresurs I grönsaksodlingen. Jordbruksverket. Jordbruksinformation 3. 23 p.
Torstensson, G. 1998. Nitrogen delivery and utilization by subsequent crops after incorporation of leys with different
plant composition. Biol Agric and Hortic 16, Pp. 129-143.
Varis, E. ja Kauppila, R. 1992. Viherlannoituskokeiden tuloksia vuosilta 1979-87. Helsingin yliopiston Kasvintuotanto-
tieteen laitos. Kasvinviljelytieteen julkaisuja N:o 30. Helsinki. 260 s.
Vuorinen, M. 1993. Viherkesanto typenkerääjänä. Koetoiminta ja käytäntö. 50. 25.5.1993. ss 14-15.

248
 KASVINSUOJELU

5. KASVINSUOJELU
5.1. KASVINSUOJELUN PERUSTEITA

EKOLOGINEN KASVINSUOJELU
Ekologisen kasvinsuojelun juuret ovat integroidussa tu-
holaistorjunnassa (IPM-Integrated Pest Management).
Integroitua tuholaistorjuntaa on kehitetty edelleen otta-
malla huomioon tuholaisten hallinnan ekologisia vuoro-
vaikutuksia. Näin syntyi ekologinen tuholaisten hallinta
(EPM-Ecological Pest Management), joka pyrkii hyö-
dyntämään ekologisia vuorovaikutuksia tuholaisten hal-
linnassa. Kemiallisia torjunta-aineita käytetään vasta pa-
kon edessä. Kun ekologinen näkökulma liitetään entistä
kiinteämmin myös rikkakasvien hallintaan, voimme pu-
hua ekologisesta kasvinsuojelusta luomutuotannon kas-
vinsuojelukokonaisuutena.
Luomutuotannon kasvinsuojelussa otetaan huomi-
oon ekologisia vuorovaikutuksia kasvitautien, tuholais- Kasvinsuojelu
peltoekosysteemin toiminnan
ten ja rikkakasvien hallinnassa. Painopiste on näiden näkökulmasta:
vuorovaikutusten säätelyssä viljelyteknisin menetelmin. • Monimuotoisuuden edistämistä
Kasvinsuojelussa käytetään ensisijaisesti näitä ns. ennal- ja hoitamista
• Viljelykasvin kilpailukyvyn
taehkäiseviä, viljelyteknisiä menetelmiä. Suoran torjun- parantamista
nan tarve pyritään minimoimaan. Synteettisiä torjunta-
aineita ei käytetä lainkaan. Ne korvataan vaihtoehtoisil-
la, ympäristölle vähemmän haitallisilla menetelmillä.

EKOLOGINEN KASVINSUOJELU OSANA KESTÄVÄÄ

KASVINTUOTANTOA
Ekologisen kasvinsuojelun tavoitteena on turvata ekolo-
gisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja maisemallisesti
kestävä kasvintuotanto. Ekologisessa kasvinsuojelussa
pyritään kasvinsuojeluongelmien hallintaan ekologisesti
kestävin menetelmin – suoran torjunnan tarve pyritään
minimoimaan mm. lisäämällä viljely-ympäristön moni-
muotoisuutta luontaisia vihollisia suosivaan suuntaan.
Ekologisessa kasvinsuojelussa kehitetään vuosien ku-
luessa tilan sisäinen ja tilojen välinen (alueellinen) kasvin-
suojelukokonaisuus. Käytettävissä olevista menetelmistä
kootaan sopivat yhdistelmät sekä tilakohtaisesti että alue-
tasolla. Yksittäiselle tilalle valitaan viljelykiertoon sopi-
va kasvinsuojeluohjelma, jossa on huomioitu sekä ennal-
taehkäisevien menetelmien käyttö että suora torjunta.

249
KASVINSUOJELU

Ekologisen kasvinsuojelun näkökulmasta esimerkiksi

rikkakasveilla on myös positiivisia vaikutuksia; ne tarjo-
avat vaihtoehtoista ruokaa kasvinsyöjille, esimerkiksi
luteet imevät mielellään riviväleissä kasvavia jauhosavi-
koita ja pihatähtimöitä porkkanoiden ja punajuurten si-
Ekologinen kasvinsuojelu on oleellinen osa jasta. Lisäksi savikat pitävät sopivasti kateharsoa kohol-
ekologisesti kestävää kasvintuotantoa. la, jotta pienet porkkanantaimet eivät vioitu harson han-
kauksesta. Rikkakasvien siemenet ovat tärkeää ravintoa
mm. peltopyyn poikasille. Rikkakasvit houkuttelevat
pellolle myös runsaamman saalistajia tarjoten vaihtoeh-
Ekologinen kasvinsuojelu =
toista ravintoa ja suojaa.
• Toistensa kanssa yhteensopivien Luomutuotannon kasvinsuojelu on kulkenut melkoi-
hallintamenetelmien valitsemista ja sen kehityskaaren viimeisten vuosien aikana. Tuholais-
yhteensovittamista tasapainoiseksi
kasvintuhoojien hallintakokonaisuu-
ten ja niiden luontaisten vihollisten biologiasta on saatu
deksi. uutta tietoa, uusia biologisia torjuntavalmisteita ja –eli-
• Perustuu ekologian ja biologian öitä on tullut markkinoille, viljelijöiden tietotaito on li-
tuntemukseen.
• Ottaa huomioon tuottajan, yhteiskunnan sääntynyt. Tietotaidon ja ekologisen ajattelutavan omak-
ja elinympäristön näkökohdat. suminen on haastava prosessi uusille luomuviljelijöille,
ja kokeneetkin viljelijät voivat oppia jotain uutta.

KASVIEN TERVEYS
Kasvien terveys on riippuvainen kunkin kasvilajin ja la-
jikkeen geneettisestä perustasta eli vastustuskyvystä
tiettyä tautia tai tuholaista vastaan. Vastustuskykyyn
vaikuttavat myös monet muut tekijät. Ympäristötekijät
kuten maaperä, sää, lannoitus, tuhoojien sekä luontaisten
vihollisten esiintyminen vaikuttavat merkittävästi kasvi-
en terveyteen. Näiden kaikkien eri tekijöiden välisistä
biologisista vuorovaikutuksista sitten viime kädessä riip-
puu kasvien terveys.
Viljelijän suorittamat viljelytoimenpiteet vaikuttavat
vähäisessä tai suuressa määrin joihinkin tai kaikkiin
edellä lueteltuihin kasvien terveyden osatekijöihin. Vil-
jelytekniikan sovittaminen kulloinkin vallitseviin olo-
suhteisiin siten, että kasvien terveys säilyy viljelyn kan-
nalta riittävänä, on haaste viljelijälle.

KASVINTUHOOJIEN TEHTÄVIÄ
Luonnossa on jokaisella eliöllä oma tehtävänsä ekosys-
teemin verkostossa. Tuhooja ja hyötyeliö ovat tästä nä-
kökulmasta katsottuna sopimattomia ilmaisuja kuvaa-
maan eri lajeja. Eliöillä, joita nimitetään tuholaisiksi tai
taudin aiheuttajiksi, tehtävänä on hajottaa heikentyneitä,
elinolosuhteisiin heikosti sopeutuneita tai vanhenevia
yksilöitä tai rajoittaa populaation kasvua. Rikkakasvit

250
 KASVINSUOJELU

Ympäristötekijöitä
maaperä
sää
lannoitus
kasvinsuojelu
kasvintuhoojien esiintyminen ja aktiivisuus
luontaisten vihollisten esiintyminen ja aktiivisuus

KASVIEN TERVEYTEEN
VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ
Biologisia vuorovaikutuksia
kasvin ja tuhoojan välinen vuorovaikutus
kasvin ja maaperän
Geneettinen vastustuskyky
kasvin ja viljelytekniikan
lajikkeen kestävyys tuhoojan ja maaperän
tuhoojan ja viljelytekniikan
luontaisen vihollisen ja maaperän
luontaisen vihollisen ja viljelytekniikan

paitsi kilpailevat viljelykasvien kanssa, ne myös osaltaan

säätelevät esimerkiksi ravinnekiertoa ja monimuotoi-
suutta peltoekosysteemissä. Kasvien terveys on dynaaminen
Missä nämä hajotus- ja säätelytoiminnot ovat ristirii- tasapainotila
– kasvin geneettisen perustan,
dassa viljelytavoitteiden kanssa, voidaan puhua tuhoojis- – ympäristön ja
ta. Lyhyesti: ihmisen (viljelijän) kannalta kasvintuhooja – biologisten vuorovaikutusten välillä
on eliö, joka on väärään aikaan väärässä paikassa. Ilmai-
sua ”hyötyeliö” käytetään siellä, missä eliölaji estää syö-
mällä tai muulla tavoin sellaisten eliöiden massaesiinty-
mät, jotka vahingoittavat viljelykasveja.

KASVINSUOJELUN TARVE
Kasvinsuojelun tarve on monen tekijän yhteisvaikutuksen
tulos. Siihen vaikuttavat mm. kasvien kilpailu- ja vastus-
tuskyky, maaperän estovaikutus, luontaiset viholliset ja
tuhoojien esiintyminen sekä viljelijän käyttämä viljelytek-
niikka.

1. Viljelykierto, tilan sisäinen ja tilojen välinen, mah-

dollisesti jopa alueellinen; samat tai samansukuiset
viljelykasvit sijoitetaan viljelykierrossa riittävän
etäälle toisistaan niin ajallisesti kuin paikallisestikin
= riittävästi välivuosia tai maantieteellistä etäisyyttä.
2. Maan kasvukunnosta huolehtiminen; vesi- ja ravin-
netalous, multavuus, rakenne, pH, pieneliötoiminta.
3. ”Oikea kasvi oikeaan paikkaan” laji- ja lajikevalinta;

251
KASVINSUOJELU

KASVINSUOJELUTARPEESEEN VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ

© HY/Mli Rajala 1994

valitaan viljelyyn vain kasvilajeja, joiden kasvuedel-

lytykset täyttyvät kullakin lohkolla. Mahdollisuuksi-
en mukaan valitaan kestävät lajikkeet.
4. Viljelytoimien ajoitus; mahdollisuuksien mukaan kyl-
vöjen aikaistaminen tai myöhästyttäminen.
5. Hyvä viljelyhygienia; koneiden ja laitteiden puhdis-
taminen lohkolta toiselle ja tilalta toiselle siirryttäes-
sä, sairaiden kasvien asianmukainen hävittäminen.
6. Lisäysmateriaalin terveys ja elinvoimaisuus; siemen-
ten puhtaus taudeista, tuholaisista ja rikkakasvien sie-
menistä, itämistarmo, terveet ja elinvoimaiset taimet
– oman lisäysaineiston kelvollisuuden tarkastaminen
ennen käyttöä.
7. Seoskasvustot; häiritsevät tuholaisten suunnistusta ja
levittäytymistä varsinaisella viljelykasvilla, hidasta-
vat kasvitautien leviämistä kasvustossa, monipuolis-
tavat hyönteislajistoa ja siten houkuttelevat enemmän
myös luontaisia vihollisia, parempi kilpailukyky rik-
kakasveja vastaan.
8. Mekaaniset esteet; kateharsot ja -verkot, muut kat-
teet, verkkoaidat, ym.
9. Houkutus- / karkotuskasvien käyttö; houkutuskasvi-
kaistojen perustaminen.
10. Kasvitautien biologiset torjuntavalmisteet; siementen
biopeittaus tai kasvualustan käsittely soveltuvalla
biotorjunta-aineella.
11. Luontaisten vihollisten suosiminen; istutetaan ja kyl-

252
 KASVINSUOJELU

vetään monimuotoisuuskasvustoja marja- ja hedel-

mätarhojen yhteyteen, sisällytetään myös yksivuotis-
ten kasvien viljelykiertoon luontaisia vihollisia suo-
sivia kukkivien kasvien kaistoja. Parannetaan saalis-
eläinten pesimä- ja elinmahdollisuuksia.

Hyötyeliöiden suosimiseen ja biologiseen tuholaisten

ja tautien hallintaan perustuva kasvinsuojelu tarjoaa mm.
seuraavanlaisia etuja sekä haittoja.

Hyötyeliöiden suosiminen ja biologinen torjunta

Etuja Haittoja
– valikoivuus erittäin hyvä eikä vahingoita muita – tehon seuranta vaatii aikaa
lajeja
– torjuntaeliöt vaativat tietyt olosuhteet
– hyvä teho, usein kuten kemiallisessa torjunnassa (esim. lämpötila ja kosteus)
– ei resistenttien kantojen muodostumista – torjuntaeliöiden laatu voi heikentyä esim. pitkässä
– resistentit tuholaiskannat voidaan torjua varastoinnissa

– usein yksinkertaiset menetelmät ilman kalliita – muussa kasvinsuojelussa otettava huomioon

erikoisinvestointeja torjuntaeliöiden menestyminen

– olemassaolevat hyötyeliöt säästyvät – käyttäjän tulee tuntea hyvin tuholaisen ja

hyötyeliön biologia, mikä vaatii aikaa
– ei haittavaikutuksia käyttäjille eikä ympäristölle,
käyttö mahdollista myös vesien- ym. – torjuntaeliöiden laatukontrolli puutteellista
suojelualueella – olosuhteet vaikuttavat tehoon enemmän
– voidaan yhdistää muihin biologisiin sadon
muodostusta edistäviin toimiin, esim. kimalaiset
voivat levittää torjuntaeliöitä

SUORIA TORJUNTAMENETELMIÄ
Rikkakasvien suoria hallintamenetelmiä käytetään täy-
dentämään ennaltaehkäiseviä menetelmiä. Niitä ovat
mm. erilaiset muokkaustoimet, rikkakasviäestykset, ha-
raukset, kesannointi, liekitys, nyhtö ja kitkentä.
Kasvitautien ja tuholaisten suoria torjuntamenetel-
miä käytetään silloin, kun välitön tuho uhkaa kasvustoa
ja tuhoojaa vastaan on olemassa luonnonmukaiseen tuo-
tantoon hyväksytty biologinen torjuntaeliö (= eivät saa
olla geenimuunneltuja), torjunta-aine tai muu torjunta-
menetelmä. Vain osalle tuholaisista on olemassa luomu-
hyväksyttyjä torjunta-aineita, kasvitaudeille niitä löytyy
vielä vähemmän, joten kasvinsuojeluongelmien ennalta-
ehkäisy on keskeisellä sijalla. Torjunta-aineella on olta-
va viranomaisten hyväksyntä, jotta sitä voidaan käyttää.
Ajantasainen luettelo luomutuotannossa sallituista

253
KASVINSUOJELU

Suoria kasvitautien ja tuholaisten

varsinaisista torjunta-aineista löytyy KTTK:n kotisivuil-
torjuntamenetelmiä ta www.kttk.fi. Kasvien hoitoon voidaan käyttää kasvi-
1. Mekaaninen torjunta. en omaa puolustusta vahvistavia aineita, esim. solukkoa
2. Terminen eli lämpövaikutukseen perus-
vahvistavia aineita, maittavuutta haittaavia aineita sekä
tuva torjunta. hajukarkotukseen perustuvia aineita.
3. Kasvien puolustuskyvyn tehostaminen Viljelyssä kasveille asetetaan vaatimuksia satotason,
kasvienhoitoaineella, kun uhka on ole- ulkoisen ja sisäisen laadun sekä varastointi- ja kauppa-
massa mutta ei ole vielä "realisoitunut". kestävyyden suhteen. Maatalouden tukijärjestelmä aset-
4. Biologinen torjunta massakasvatettujen taa omat vaatimuksensa viljelylle: kasvintuotannon on
torjuntaeliöiden avulla.
oltava paikkakunnan yleisen hyvän viljelytavan mukais-
5. Luomutuotannossa sallittujen torjunta-ai-
ta – kaalikoin tuhoama rypsipelto voi johtaa tukimenet-
neiden käyttö.
yksiin, mikäli kaalikoita ei ole torjuttu.

MIKSI EI SYNTEETTISIÄ TORJUNTA-AINEITA TAI

GENEETTISESTI MUOKATTUJA ORGANISMEJA?
Synteettiset torjunta-aineet ovat yleensä kemiallisen pro-
sessin tuloksena tuotettuja yhdisteitä, joita ei esiinny
luonnossa sellaisenaan. Torjunta-aineiden kehittämises-
sä on pyritty ympäristön kannalta yhä haitattomampiin
valmisteisiin. Niillä on aina vaikutusta siihen ekosystee-
miin, missä niitä käytetään, lisäksi ne leviävät ilma- ja
vesivirtausten mukana laajoille alueille. Turvallisuustes-
tauksissa pystytään testaamaan vain osa ns. ei kohde-eli-
öistä, eikä tutkimuksia pitkäaikais- tai yhteisvaikutuksis-
ta tehdä lainkaan.
Viime vuosina on alettu kiinnittää huomiota torjunta-
aineiden aiheuttamiin ympäristöhaittoihin, kuten pohjave-
sien saastumiseen. Muun muassa herbisidit (rikkahävit-
teet) voivat saastuttaa sekä vesistöjä että pohjavesialueita
ja vaikuttaa vesieliöiden lisäksi myös maaeläimiin. Tor-
junta-aineet saattavat omalta osaltaan lisätä sinileväkukin-
taa tuhotessaan muita levälajeja sekä kasviplanktonia syö-
viä vesieläimiä. Torjunta-aineista ympäristölle aiheutuvis-
ta haitoista yksi on niiden toimiminen hormonien tavoin.
Torjunta-aineiden ympäristövaikutusten tutkimista hanka-
loittaa se, että varsinainen tehoaine saattaa olla suhteelli-
sen haitaton, mutta sen hajoamistuotteet voivat olla mo-
ninkertaisesti tehoainetta haitallisempia. Tutkimuksissa
on kuitenkin keskitytty pääasiassa tehoaineen – ei hajoa-
mistuotteiden – ympäristövaikutuksiin.
Torjunta-aineen jatkuva käyttö aiheuttaa kestävien
tauti- ja tuholaiskantojen lisääntymistä. Samoin se aiheut-
taa kestävien rikkakasvilajien ja -kantojen runsastumista.

254
 KASVINSUOJELU

Käyttöohjeiden ja neuvonnan avulla pyritään minimoi- ERÄIDEN TORJUNTA-AINEIDEN

maan synteettisten torjunta-aineiden haittoja kuluttajille. VAIKUTUS TUHOLAISTEN LOISSIENIIN
Kuitenkin jäämiä löytyy eri tuotteista. Erityisryhmillä, Vaikutus
Kauppavalmiste Kohde Kasvuun (%) Itiöintiin
kuten pienillä lapsilla, on erityisvaatimuksia jäämättö-
myyden suhteen. Jäämäriski on pienin silloin, kun tor- Tilt taudit - 84,0 ****
junta-aineita ei käytetä viljelyksillä lainkaan. Tällöin ei Tirama taudit - 62,1 ****
Super-Treflan rikat - 45,1 **
viljelijäkään altistu torjunta-aineille. Ronilan taudit - 42,9 *
Hyötyeliöt, kuten tuholaisten luontaiset antagonistit Benlate taudit - 35,7 ***
(esim. leppäpirkot, kukkakärpäset, loispistiäiset), vä- Hormoneste rikat - 24,6 **
Roxion tuhoel. - 21,3 *
henevät torjunta-ainekäsittelyjen seurauksena jopa Basudin tuhoel. - 20,6 ei
enemmän kuin vahingonaiheuttaja. Kasvitautien torjun- Ridomil taudit - 20,6 ei
ta-aineet heikentävät myös luontaisesti esiintyvien hyön- Roundup rikat - 20,4 ***
Simatsin rikat - 19,9 *
teispatogeenien menestymistä, jolloin tuholaisten luon- Ripcord tuhoel. - 7,7 *
tainen säätely kärsii. Pirimor tuhoel. - 0,2 ei
Torjunta-aineiden käyttö voi häiritä myös maan
Tautiaineet keskimäärin - 49,1 **
pieneliötoimintaa kuten lieroja, sienijuuria jne. Vastaa- Rikkakasviaineet keskimäärin - 27,5 **
vasti palkokasveille käytettäväksi sallittujen rikkakasvi- Tuhoeläinaineet keskimäärin - 12,5 ei
en torjunta-aineiden on todettu häiritsevän biologista ty- Hokkanen ym. 1989
pensidontaa muutaman viikon ajan ruiskutuksesta.
Torjunta-aineiden ympäristövaikutukset voivat näin
olla aineiden käytöstä saatavia hyötyjä suuremmat.
GMO (genetic modified organism) – geneettisesti
muokatut eli muuntogeeniset eliöt ovat luomutuotannos- Käyttäjän altistuminen, vaikutukset
ei-kohde-eliöihin ja muut ympäristö-
sa kiellettyjä. Geneettisesti muunneltujen tuotantokasvi- vaikutukset sekä vaikutus kasvien
en viljely ei ole sallittua, kuten ei myöskään esim. ge- aineenvaihduntaan ja jäämäriskit ovat
neettisesti muokattujen torjuntaeliöiden käyttö. Tuotan- kaikki riittävän painavia syitä pidättäytyä
synteettisten torjunta-aineiden käytöstä.
tokasvien geneettisellä muuttamisella on pyritty lisää-
mään tuholaisresistenssiä jotakin tiettyä tuholaista vas-
taan (esim. ns. Bt-kasvit) tai herbisidikestävyyttä.
Tuholaisresistenssin kehittämiseksi on esim. puuvil-
laan siirretty Bacillis thuringiensis- eli Bt-kidebakteerin
toksiinia tuottava geeni, joka aktivoituu, kun kasvi vioit-
tuu tuholaisen syönnistä. Geenimuokkauksen seurauksena
tuholaisten kestävyys Bt-toksiinia vastaan voi lisääntyä.
Uusin tieto on, että tuholainen voi jopa saada kilpailuetua
Bt-kasvista: on löydetty kaalikoikanta, joka kasvaa suu-
remmaksi ja kehittyy nopeammin Bt-kasvilla - se pystyy
käyttämään Bt-toksiinia, joka on proteiini, ravintonaan.
Bt-toksiini voi olla haitallista myös monille hyödyl-
lisille ja haitattomille hyönteisille.

255
KASVINSUOJELU

5.2 RIKKAKASVIEN HALLINTA

Luonnonmukaisessa peltoviljelyssä rikkakasvien viljely-
teknisten, kasvuston kilpailuun perustuvien ja ennaltaeh-
käisevien hallintamenetelmien merkitys on totuttua
oleellisesti suurempi. Ennaltaehkäiseviä menetelmiä täy-
dennetään käyttämällä suoria menetelmiä kuten rikka-
kasviäestystä, harauksia ja muita muokkaustoimia sekä
liekitystä. Tavoitteena on luoda viljelyksille tietty tasa-
painotila rikkakasvien ja viljelykasvien välille.
Mitä parempi on maan luontainen viljavuus, mitä tasa-
painoisempi on viljelykierto ja mitä paremmin viljelykas-
vit menestyvät, sitä vähemmän rikkakasveista on haittaa.
Menestyksellinen rikkakasvien hallinta edellyttää vil-
jelijältä (pelkästään suoran torjunnan asemesta): rikkakas-
vien ominaisuuksien tuntemusta, tarkoituksenmukaisten
menetelmien valintaa eri tilanteisiin, tarvittavia välineitä,
huolellisuutta ja oikea-aikaisuutta sekä pitkäjänteisyyttä.

5.2.1 RIKKAKASVIEN BIOLOGIAA

Rikkakasvit elävät enimmäkseen yhdessä tiettyjen vilje-
lykasvien kanssa siten, että niiden kasvutavat ja kasvuryt-
mit sopivat yhteen. Rikkakasvit ovat monin tavoin kilpai-
lukykyisempiä kuin viljelykasvit, sillä ne kasvavat moni-
puolisina seoksina eivätkä monokulttuurina. Geneettisesti
rikkakasvit ovat hyvin monimuotoisia ja sopeutumisky-
Rikkakasvien hallinnan lähtökohtia
kyisiä ja ne tuottavat runsaasti siemeniä tai muita lisään-
peltoekosysteemin toiminnan
näkökulmasta tymisyksiköitä. Lisäksi niillä on pieni lämmöntarve.
Monilla rikkakasvilajeilla siemenet ovat erityisen
Monimuotoisuuden hoito hyvin varustautuneita (kovat tai tarttumiskykyiset sieme-
• monipuolisen, vaihtelevan viljely- net, jne.) ja ne ovat yleensä taudinkestävämpiä kuin pit-
kierron hyväksikäyttö
källe jalostetut viljelykasvit. Yksipuolisessa viljelyssä
• allelopatia
tietyt rikkakasvilajit voivat runsastua suuresti (yksipuo-
Kilpailutilanteen säätely linen viljelykierto, runsas lannoitus, tietty muokkausta-
• viljelykasvin kilpailukyvyn pa, samanlaisten herbisidien jatkuva käyttö).
vahvistaminen Rikkakasvit jaetaan pääasiallisen lisääntymistavan
• rikkakasvien kilpailukyvyn perusteella kahteen pääryhmään: 1) yksi- tai kaksivuoti-
heikentäminen
set siemenrikkakasvit ja 2) kesto- eli juuririkkakasvit.

RIKKAKASVIEN HAITTOJA JA ETUJA

Rikkakasveista on viljelyssä monenlaista haittaa. Ne hait-
taavat viljelykasvien kasvua mm. kilpailemalla kasvutilas-
ta, valosta, vedestä ja ravinteista. Ne voivat levittää myös
kasvitauteja ja tuholaisia. Esimerkiksi ristikukkaiset rikka-
kasvit levittävät möhöjuurta ja juolavehnä tyvitauteja. Tä-

256
 KASVINSUOJELU

män lisäksi ne vaikeuttavat muokkaus-, kylvö- ja sadon-

korjuutöitä, alentavat kylvösiemenen arvoa ja saattavat
tehdä rehun karjalle myrkylliseksi (esim. suokorte, leini-
kit). Eräät rikkakasvit saattavat myös häiritä, jopa estääkin
sienijuuren toimintaa (esim. leinikit). Ennen kaikkea maan
siemenvarasto kasvaa ja seuraavina vuosina rikkakasvien
määrä voi lisääntyä.
Rikkakasveista voi olla viljelyssä myös hyötyä. Ne
lievittävät yksipuolisen viljelyn haittoja, suojaavat maan
pintaa liettymiseltä ja isot, paksujuuriset rikkakasvit
kuohkeuttavat tiivistynyttä maata. Ne myös vähentävät
ravinteiden huuhtoutumista ja voivat vahvajuurisina ir-
rottaa pohjamaasta hivenravinteita ja nostaa niitä pinta-
maahan heikompijuuristen viljelykasvien käyttöön. Tie-
tyt rikkakasvit voivat myös edistää viljelykasvien kasvua
juurieritteillään (esim. apila viljan aluskasvina). Myös
rehuarvo saattaa niiden ansiosta parantua. Nopeakasvui-
set, korkeat rikkakasvit kohottavat harsoa, jolloin vilje-
lykasvin taimet eivät vioitu.
ALUSKASVIEN VAIKUTUS KIRVOJEN
Tuholaisia saattaa myös esiintyä vähemmän, kun pel-
MÄÄRÄÄN VILJASSA
lossa kasvaa useampia kasvilajeja samanaikaisesti.
Eräissä tutkimuksissa on todettu viljapellossa esiintyvän Tila A
vähemmän kirvoja, kun viljan joukossa kasvoi muuta
kasvillisuutta (rikkakasveja). Syynä tähän lienee se, että
tuholaisten luontaiset viholliset viihtyvät paremmin mo-
nipuolisemmissa kasvustoissa. Rikkakasvit tarjoavat ra-
vintoa kasvinsyöjätuholaisille, esim. luteet imevät ravin-
toa vihannesten taimien asemesta riviväleissä kasvavista
jauhosavikoista ja pihatähtimöstä. Mesipistiäiset ja tuho-
laisten luontaiset viholliset saavat ravintoa kukkivista
aika
rikkakasveista ja linnut syövät niiden siemeniä.
Monipuolisemmassa kasvustossa myös eläinlajisto Tila B
voi näin monipuolistua. Rikkakasvit lisäävätkin peltoe-
kosysteemin monimuotoisuutta. Ne voivat myös kertoa
maan ominaisuuksista kuten happamuudesta, märkyy-
destä, ravinteisuudesta jne.
Jokainen viljelytoimenpide vaikuttaa osaltaan myös
rikkakasvitilanteeseen. Toisaalta rikkakasvien hallinta-
toimet ovat myös viljelytoimenpiteitä. Rikkakasvien hai-
tat pyritään pitämään kohtuullisina. Läheskään kaikissa
tapauksissa ei kokonaisuuden kannalta ole edullisinta aika

pyrkiä mahdollisimman vähäiseen rikkojen määrään.

Rikkojen koko vaikuttaa oleellisesti niiden haitallisuu-
teen. Ongelmallisten lajien määrä tulee pitää kuitenkin
vähäisenä ja pyrkiä käyttämään niiden etuja hyväksi. Mayer 1984

257
KASVINSUOJELU

Näin onkin alettu puhua oheiskasvillisuuden hallinnasta.

Toisin sanoen pellon kasvikoostumus pyritään saamaan
kulloinkin lajistoltaan ja eri lajien määrien suhteen ky-
seiseen viljelyyn sopivaksi.
VILJELYMENETELMÄN VAIKUTUS
RIKKAKASVIEN PAINOON VILJELYMENETELMÄ VAIKUTTAA
RIKKAKASVILLISUUTEEN
Rikkakasvien määrä luonnonmukaisessa viljelyssä oli
Melan tutkimuksen mukaan 50:llä luonnonmukaista vilje-
lyä harjoittavalla tilalla 1980-luvun puolivälissä kevätvil-
joissa noin 535 kg/ha ja 505 kpl/m2. Määrä on noin kak-
sin-kolminkertainen tavanomaiseen viljelyyn verrattuna;
tavanomaisessa viljelyssä 1980-luvun alkupuolella rikka-
kasvien määrä oli 318 kg/ha ja 175 kpl/m2. Luomuviljel-
mien lajisto oli monipuolisempi ja poikkesi jonkin verran
tavanomaisen viljelyn lajistosta. Luomupelloilla rikkakas-
veja oli 32 lajia – tavanomaisilla 20 lajia. Luomupelloilla
oli enemmän palkokasveja ja muita rikkayrttejä. Näin
monimuotoisuus oli luomuviljelyssä suurempi.

Etelä- ja Keski-Suomesta 79 luomutilalta vuosina 1997–99 tehdyn tut-

kimuksen mukaan keskimääräinen rikkakasvien lajimäärä oli 20 lajia/
sukua peltoa kohti. Yleisimpiä rikkakasveja olivat jauhosavikka, piha-
tähtimö, pillikkeet ja pelto-orvokki. Juolavehnä oli yleisin rikkaheinä.
Kaikkiaan 42 lajia ylitti 10 % yleisyysrajan. Rikkakasveja kasvoi kes-
kimäärin 469 kpl/m2, ja niiden tuottama biomassa oli 678 kg/ha. Rikka-
kasvien osuus kevätviljapellon kasvimassasta (vilja + rikkakasvit) oli
17 %. Juolavehnä oli eniten biomassaa tuottava laji. Jauhosavikka oli
runsaimmin biomassaa tuottava leveälehtinen laji. Viljanviljelyssä kes-
torikkakasvit – erityisesti juolavehnä, peltovalvatti ja pelto-ohdake oli-
vat eniten toimenpiteitä edellyttäviä lajeja. Juolavehnää ja peltovalvat-
tia kasvoi runsaimmin Itä- ja Kaakkois-Suomessa, pelto-ohdaketta puo-
lestaan Etelä-Suomen savialueilla. Useimmat tutkimustilat olivat siir-
tyneet luomuviljelyyn vuoden 1994 jälkeen, joten luomutuotannon vai-
kutus rikkakasvilajistoon ja rikkakasvien runsauteen oli vasta alkuvai-
heessa. (Salonen ym 2001).

Viljelytekniikka vaikuttaa huomattavasti rikkakasvil-

lisuuteen. Miten viljelytekniikan muuttuminen viimeis-
ten 50 vuoden aikana on vaikuttanut rikkakasvien esiin-
tymiseen pelloilla?

258
 KASVINSUOJELU

ERÄITÄ VILJELYTEKNISIÄ MUUTOKSIA => VAIKUTUS RIKKAKASVEIHIN?

Viljelytoimenpide 1950 2000

Muokkaus keskinkertainen voimakas kevennetty

Kalkitus ei kalkitusta runsas
Lannoitus niukka runsas
Siemenen lajittelu vähäinen tehokas
Sadonkorjuu aikainen (niitto, itsesitoja) myöhäinen (leikkuupuinti)
Viljelykierto monilajinen vähälajinen
Rikkojen torjunta keskinkertainen (mekaaninen) intensiivinen, valikoiva (kemiallinen)

5.2.2 RIKKAKASVIEN ENNALTAEHKÄISEVIÄ

HALLINTAMENTELMIÄ

SIEMENTEN JA JUURAKOIDEN LEVIÄMISEN

ESTÄMINEN
Käytettävän kylvösiemenen ja muun lisäysmateriaalin tu-
lisi olla vapaata rikkakasvien siemenistä ja muista leviä-
misyksiköistä. Lannan kompostointi ja lietelannan ilmas-
tus hävittävät lannassa olevien rikkasiementen itämisky-
vyn. Rikkakasvien siementäminen estetään niittämällä
nurmet ennen rikkakasvien siementen tuleentumista (itä-
miskykyiseksi kehittymistä) vähintään kahdesti kesässä.
Myös pientareet ja yksittäiset rikkakasvipesäkkeet tulisi
niittää ennen rikkakasvien siementen tuleentumista.
Siirtyminen viljan korjuusta leikkuupuintiin siirsi vil-
jan korjuuaikaa noin viikkoa myöhäisemmäksi. Näin
rikkakasvien siemenet karisevat merkittävässä määrin
takaisin peltoon jo leikkuupöydältä. Kuitenkin puimurin
sisään menee yli puolet siemenistä, jotka olisi edullista
saada pois pellolta mahdollisimman tarkkaan.

Rikkakasvien leviämisteitä Rikkakasvien ennaltaehkäiseviä

hallintamenetelmiä
– Kylvösiemen ja muu lisäysaineisto • Rikkakasvien siementen ja juurakoiden
– Rehuvilja leviämisen estäminen
• Maan kasvukunnon parantaminen
– Heinä ja säilörehu
• Viljelykierto
– Olkikuivikkeet
• Kasvilajin ja -lajikkeen valinta
– Laidunrehu/Laidunlanta
• Tasapainoinen kasvien ravitsemus
– Lanta ja lietelanta
• Niukkaliukoinen typpilannoitus
– Kompostit • Lannan kompostointi
– Leikkuupuimuri, kuivuri • Sijoituslannoitus
– Muokkaus- ja muut koneet • Kylvötekniikka
– Eläimet ja ihminen • Viherlannoitus
– Tuuli • Aluskasvit ja katteet

259
KASVINSUOJELU

Maan yleisen kasvukunnon parantaminen MAAN KASVUKUNNON PARANTAMINEN

– ojitus ja pinnanmuotoilu Pellon ojituksesta ja pinnanmuotoilusta huolehtiminen
– kalkitus
varmistaa viljelykasvien hyvän kasvun ja talvehtimisen
– maan rakenteen hoito
sekä tiheän, hyväkuntoisen että kilpailukykyisen kasvus-
ton. Samoin riittävä kalkitus sekä maan rakenteen hoito
parantavat viljelykasvien kasvuedellytyksiä ja kilpailu-
kykyä rikkakasveihin nähden.

KASVINVUOROTUS
Viljelykierto
Eri kasvilajit suosivat tietyn tyyppisiä rikkakasveja. Näin
• varjostavia
• niitettäviä
jatkuva saman kasvilajin viljely lisää kyseisen viljely-
• kylvöajan vaihtelu; syys- ja kevätvilja kasvin kanssa elämään sopeutuneita rikkakasveja. Jatku-
• rakennetta parantavia va kevätviljojen viljely johtaa kevätitoisten rikkojen run-
• sadonkorjuuajan vaihtelu sastumiseen, esim. jauhosavikka ja pillikkeet. Jatkuva
• harattavia ja tehokkaasti muokattavia syysviljan viljely lisää syysitoisia lajeja, esim. saunakuk-
• allelopaattisia vaikutuksia
ka. Yksipuolisessa viljelyssä lisääntyvät yleensä vai-
keammin hallittavat lajit.
Viljelykiertoon on tarpeen sisällyttää kilpailukykyisiä
ja varjostavia kasveja, kahdesti kesässä niitettäviä nurmia
sekä kylvöajaltaan erilaisia kasveja, kuten syys- ja kevät-
VILJELYKIERRON VAIKUTUS viljoja. Myös myöhään kylvettävä monitahoinen ohra
RIKKAKASVIEN MÄÄRÄÄN sekä muut myöhään kylvettävät lajit ja lajikkeet helpotta-
vat rikkakasvitilanteen hallintaa. Harattavat kasvit, kuten
peruna ja rehujuurikas, mahdollistavat rikkojen torjunnan
haraamalla. Maan rakennetta parantavat kasvit (nurmi
ym.) edistävät seuraavien viljelykasvien kilpailukykyä ja
vähentävät siten osaltaan rikkakasvien haitallisuutta.
Sadonkorjuun aikaistaminen vähentää rikkakasvien
siementen karisemista peltoon. Litistevilja, vihantavilja
tai kokoviljasäilörehu puitavan viljan asemesta vähentä-
vät varsinkin siemenrikkakasveja. Ne mahdollistavat
myös tehokkaan sänkimuokkauksen.
Esikasvilla voi olla myös allelopaattisia vaikutuksia.
Sadonkorjuutähteet voivat vähentää rikkakasvien sie-
menten taimettumista (esim. ristikukkaiset kasvit).

KASVILAJIN JA -LAJIKKEEN VALINTA

Nopeasti kehittyvät, reheväkasvuiset ja hyvin varjostavat
kasvit kuten ruis, apilaseosnurmi, rehuherne ja pitkävar-
tinen peruna ovat kilpailukykyisimpiä viljelykasveja.
Kilpailukyvyltään heikommille kasveille kylvettävä loh-
Bischoff 1976 ko tulee kunnostaa jo edellisten viljelyvuosien aikana.
Lajikkeiden välillä on myös eroja kilpailukyvyssä rikka-
kasvien suhteen. Lajin ja lajikkeen kilpailukykyyn voi-
vat vaikuttaa myös allelopaattiset ominaisuudet.

260
 KASVINSUOJELU

TASAPAINOINEN KASVIEN RAVITSEMUS Lajikkeen rikkakasveja ehkäisevä

Lannoituksen tulisi olla riittävä, jotta viljelykasvit kasva- vaikutus
– viljelykasvin kehitysnopeus
vat normaalisti ja varjostuksellaan estävät rikkakasvien
– peittävyys, lehtevyys
kasvua. Lannoituksen tasapainottomuus heikentää esi- – allelopaattiset ominaisuudet
merkiksi talvenkestävyyttä, jolloin rikkakasvit pääsevät
valtaamaan harventuneen kasvuston.

HELPPOLIUKOISTA TYPPEÄ RAJOITETUSTI LANNOITUKSEN VAIKUTUS

Osa rikkakasveista (esim. jauhosavikka, pillikkeet, peipit) RIKKAKASVIEN MÄÄRÄÄN
rehevöityvät helposti helppoliukoisen typen käytön seu-
rauksena. Luonnonmukaisessa viljelyssä virtsan ja liete-
lannan kohtuulliset kerta-annokset voivat vähentää tällais-
ten rikkakasvien haitallisuutta. Kompostointi sekä liete-
lannan ilmastus hävittävät raa’asta lannasta paitsi rikka-
kasvien siemeniä, osittain myös sen hormonaalista rikka-
kasveja rehevöittävää vaikutusta.

LANNAN KOMPOSTOINTI JA SIJOITUSLANNOITUS

Lannan kompostointi ja lietelannan ilmastus hävittävät
lannassa olevia rikkakasvien siemeniä. Kompostoitua kui-
vikelantaa käytettäessä myös helppoliukoisesta typestä
hyötyvien rikkakasvien kilpailukyky jää heikommaksi.
Lannan sijoittaminen maan sisään viljelykasvien juur-
ten ulottuville kohdistaa lannan ravinteet viljelykasvien
hyväksi ja parantaa niiden kilpailuasemaa suhteessa rikka-
kasveihin. Runsaasti helppoliukoista typpeä sisältävä lie-
telannan sijoitus voi tarjota tässä suhteessa merkittäviä
etuja. Vaikutuksen suuruus riippuu levityksen jälkeisistä
kasvuolosuhteista.

KYLVÖTEKNIIKKA
Viljelykasvin hyvä taimettuminen ja nopea pellon peitty-
minen varmistetaan tilanteeseen sopivalla kylvöteknii-
kalla. Hyvin itävä, elinvoimainen ja isokokoinen siemen
tuottaa nopeimmin peittävän oraan. Matala kylvö oras-
tuu kosteusolojen salliessa syvää kylvöä nopeammin.
Siemenmäärän lisäys (noin 10-20 %) sekä nauhakylvö
tai hajakylvö varmistavat pellon pinnan nopean varjos-
tuksen. Harattavilla kasveilla (peruna, lanttu, nauris, re-
hujuurikas jne.) voi olla eduksi suurentaa riviväliä 10-20
% ja lisätä taimitiheyttä rivissä, jotta taimet peittäisivät
rivin nopeasti mahdollisimman tarkoin.
Kylvettäessä maan tulisi olla riittävästi lämmennyt
sekä riittävästi kuivahtanut. Perunan kunnollinen idätys
nopeuttaa taimettumista. Istutus taimista säästää useissa

261
KASVINSUOJELU

Kylvötekniikka
tapauksissa yhden kitkemiskerran ja helpottaa myös rivi-
välien rikkakasvien torjuntaa esim. kiinankaalin, lantun,
• maan pinnan nopea varjostus
nauriin ja rehujuurikkaan viljelyssä.
• siemenmäärän lisäys 10-20 %
Erillisen jyräyksen käyttö jyräpyörien asemesta voi
• rivikylvön asemesta nauha- tai
hajakylvö vähentää tai siirtää rikkakasvien taimettumista.
• kylvö lämpimään ja pinnalta kuivaan Muokkaus- ja kylvötöiden tekeminen pimeässä saattaa
maahan myös vähentää rikkakasvien taimettumista (syysviljoilla).
• erillinen jyräys jyräpyörien asemesta
• harattavilla riviväli suuremmaksi ja ALUSKASVIT, KATTEET JA VIHERLANNOITUS
taimiväli pienemmäksi Viljojen aluskasveina voidaan viljellä apilaa, jolloin rik-
• esi-idätetty siemen tai istutus taimista kakasvien lukumäärä viljapellossa vähenee. Marjojen ri-
• (syysviljojen) muokkaus- ja kylvötyöt viväleissä voidaan viljellä kasvavaa katetta esim. apila-
pimeässä? pitoista nurmea, joka pidetään lyhyenä ruohonleikkuril-
la tai tähän tarkoitukseen rakennetulla niittolaitteella.
Rivivälin katteena voidaan käyttää myös esim. olkia,
haketta, puunkuorta (marjat), ruohosilppua (vihannek-
set) tai mustaa muovia (mansikka, varhaissipuli, mauste-
kasvit). Eristävä kate levitetään vasta maan lämmettyä.
Tiheäksi kylvetty, nopeakasvuinen ja hyvin varjosta-
va viherlannoituskasvusto voi tukahduttaa rikkakasveja.
Viherkesannon niitto voi osaltaan heikentää rikkakasvi-
en kilpailuasemaa.

5.2.3 RIKKAKASVIEN SUORIA

HALLINTAMENETELMIÄ
MUOKKAUS
Rikkakasvien suoria hallintamenetelmiä
Oikein toteutetuilla muokkaustoimilla voidaan vaikuttaa
– Muokkaus merkittävästi rikkakasvien esiintymiseen pellolla. Sänki-
• sänkimuokkaus
• huolellinen kyntö
muokkaus heikentää juuririkkakasveja kuten juolaveh-
• kuorinterien käyttö kyntöauroissa nää ja saa rikkakasvien siemeniä itämään. Huolellinen
• kynnöksen tasaus kyntö ja epätasaisen kynnöksen tasaaminen varmistavat
• tasausäestys hyvän ja tasaisen kylvöalustan sekä hyvän orastumisen.
• kylvömuokkaus Kyntöauroihin asennetut kuorinterät heikentävät rikka-
• kylvöajan myöhäistäminen
kasveja. Esiaurat ovat kuorimia tehokkaampia rikkakas-
– Haraus, multaus, harjaus
vien torjunnassa.
– Rikkakasviäestys Kylvöajan myöhäistäminen muutamilla päivillä sekä
– Kesannointi kevätkylvöisillä kasveilla että syysviljoilla vähentää rik-
• pika-, puoli- ja täyskesanto
avokesantona
kakasvien lukumäärää ja haitallisuutta. Kevätmuokkauk-
• väsytys- ja kuivatustaktiikka sessa on eduksi käyttää tasausäestystä vähämultaisilla,
– Liekitys nopeasti kuivuvilla savimailla. Taimettuneet rikkakasvit
– Biologinen torjunta tulisi kylvömuokkauksen yhteydessä saada joko haudat-
– Koneellinen nyhtäminen ym.
tua mullan sisään tai nostettua maan pintaan kuivumaan.
Uusia rikkakasvien siemeniä ei tulisi nostaa pellon pin-
– Käsityövälinein kitkentä ym.
takerrokseen – ”itämiskerrokseen”.

262
 KASVINSUOJELU

HARAUS JA MULTAUS TASAUSÄESTYKSEN VAIKUTUS

Haraukset, multaukset ja harjaukset oikein käytettyinä OHRASATOON KG/HA
ovat tehokkaita rivivälien hoitomenetelmiä riviviljely-
kasveilla. Harauksiin voidaan käyttää paitsi tavallisia
juurikasharoja myös tähtilautasharoja, haraharjoja ja ri-
vivälijyrsimiä. Multaus ja harjuviljely sopivat perunan
ohella myös useille juureksille ja vihanneksille.
Myös viljoja voidaan harata. Viljojen harausta hel-
pottaa, mikäli riviväliä suurennetaan. Viljapeltojen ha-
raus juurikasharoilla on käytössä varsinkin Keski-Eu-
roopan luomutiloilla. Viljan rivivälinä käytetään tällöin
17–22 cm. Menetelmällä voidaan torjua lähinnä rikka-
äestystä kestäviä rikkalajeja, kuten pelto-ohdaketta,
saunakukkaa jne. Köylijärvi 1992
Harjojen ohjattavuus ja tarkkuus on parantunut viime
vuosina merkittävästi. Haraa voidaan ohjata erilaisiin
ohjauspyöriin ja maahan vedettäviin uriin perustuvaan
tekniikkaan tai videokameraan ja tietokoneeseen perus-
tuvaa automaattiohjausta käyttäen.
Harauksia voidaan tehdä myös kosteissa olosuhteis-
sa käyttämällä kevyttä traktorikalustoa. Kumiteloin liik-
kuva ”Drängen” lienee maan kannalta hellävaraisin ha-
ran vetokone.

RIKKAKASVIÄESTYS
Rikkakasviäestystä eli pintaäestystä käytetään lähinnä
vilja- ja perunamailla suorana yleistoimena. Sitä voidaan
käyttää myös palkoviljoilla ja eräillä vihanneksilla. Pel-
to äestetään erikoisvalmisteisella äkeellä selvästi viljely-
kasvien kylvösyvyyttä matalampaan eli noin 1,5–3 cm:n
syvyyteen. Äestys tehdään yleensä kevätviljan ollessa
2–3-lehtivaiheessa. Äestystarve on suurin hikevillä, kar-
keilla kivennäismailla ja eloperäisillä mailla.
Rikkaäestys tehdään kuivalla säällä. Teho on par-
haimmillaan rikkakasvien ollessa 0–2-lehtivaiheessa,
jolloin niiden juuret ovat vielä matalassa. 2–4-lehtias-
teella rikkakasvit ovat jo juurtuneet lujasti maahan eivät-
kä läheskään kaikki enää irtoa tai hautaudu äestyksellä.
Ajonopeuden ja työsyvyyden lisäys parantavat torjunta-
tehoa, mutta myös oraiden vioitusta. Sopiva ajonopeus
on yleensä 6–8 km/h. Ajosuunta voi olla kylvörivien
suuntainen tai poikittain riveihin nähden. Vinottain ajo
vioittaa orasta enemmän.
Markkinoilla on useita erityyppisiä rikkakasviäkeitä.
Ohuilla ja pitkillä piikeillä varustetut äkeet soveltuvat par-

263
KASVINSUOJELU

haiten keveille maille. Jäykemmillä ja lyhyemmillä piikeil-

lä varustetut äkeet sopivat raskaammille maille. Kuorettu-
neilla mailla voidaan rikkakasviäkeen eteen kytkeä esim.
teräväsärmäinen jyrä, jolloin äestyksen teho paranee.
Rikkakasviäestys lisää satoa vain, mikäli rikkakasve-
ja on runsaasti tai mikäli maan pinnan kuohkeuttaminen
lisää kasvua. Rikkakasvien määrä saakin olla suhteelli-
sen suuri, ennen kuin rikkakasviäestyksiin lyhyellä täh-
täimellä kannattaa ryhtyä. Jollei torjuntaa tehdä, niin rik-
kakasvien siemenmäärä maassa kuitenkin lisääntyy.

KESANNOINTI
Eräiden kestorikkakasvien
Lohkon puhdistamiseksi juolavehnästä ja muista kesto-
kompensaatiopiste
– Juolavehnä 3–4-lehtivaihe
rikkakasveista kesanto muokataan viimeistään aina siinä
– Valvatti 6–7 vaiheessa, kun juolavehnä on ehtinyt 3–4-lehtiasteelle,
– Pelto-ohdake 8–10 jolloin sen juurakot ovat heikoimmillaan (kompensaa-
tiopiste). Äestys on toistettava vähintään 5–6 kertaa. Tä-
mä on ns. väsytystaktiikkaa.
Poutajaksoilla toteutettu ns. kuivatustaktiikka parantaa
kesannoinnin tehoa lyhytaikaisessa kesannoinnissa mer-
kittävästi pelkkään väsytystaktiikkaan verrattuna. Tällöin
kesantoa muokataan poutajaksolla päivän parin välein.
Pintaan nostetut juurakot kuivuvat auringossa hyvällä
poudalla jopa yhden päivän aikana ja seuraavana päivänä
voidaan nostaa uudet juurakot kuivumaan pellon pintaan.
Kun ruokamultakerroksen yläosa on saatu puhdistettua
juolavehnän juurakoista, on pelto tarpeen kyntää, jotta
saadaan nostettua jälleen äestyksin uusia juurakoita pellon
pinnalle kuivumaan. Kuivatustaktiikkaa käyttäen kesan-
nointiaikaa voidaan merkittävästi lyhentää.
Kesannon muokkaukseen sopii hyvin joustopiikkiä-
es tai tiheäpiikkinen kultivaattori. Kun ajo tehdään var-
pajyrä ylösnostettuna, maan pinta jää ilmavaksi ja juura-
kot koholleen, jolloin ne kuivuvat nopeammin.
Avokesanto erityisesti koko kesän kestävänä täyske-
santona lisää ravinteiden huuhtoutumista, eikä sitä sen
vuoksi ole syytä käyttää muulloin kuin erittäin juolaveh-
näisen lohkon puhdistamiseen esim. mansikkaa varten.
Kesanto tulisi aina saada syksyyn mennessä vihreän kas-
vuston peittämäksi ravinteiden huuhtoutumisen vähentä-
miseksi. Toisaalta juolavehnä ja muut rikkakasvit saavat
tällöin syksyn aikana vahvistua uudelleen.
Puolikesantona pelto on silloin, kun sitä muokataan
juhannukseen asti ja sen jälkeen siihen kylvetään esim.
viherlannoitus, juhannusruis tai perustetaan nurmi. Puo-
likesantoa voidaan käyttää myös heinänteon jälkeen, jol-
264
 KASVINSUOJELU

loin pelto kesannoidaan syysviljan kylvöön asti. Van-

KESANNOINNIN MENETELMIÄ
hoissa nurmissa juolavehnän juurakot ovat melko mata-
lassa. Ne kannattaa ensin kuivattaa toistuvin äestyksin Väsytys sopii käytettäväksi, kun
ennen kuin pelto kynnetään. Kesannointi voidaan toteut- • pelto voidaan pitää pitkään kesantona
taa myös viikon tai kahden pituisena pikakesantona (täyskesanto)
esim. ennen ohran tai perunan kylvöä. • peltoa voidaan muokata ”milloin vain” –
maalaji ei ole arka tiivistymään
• ei saada varsinaista satoa, tuet
LIEKITYS pienimmät
Rikkakasveja voidaan poistaa viljelyksiltä kuumentamal-
la niitä nestekaasuliekillä niin paljon, että solukoitten läm- Kuivatus sopii käytettäväksi, kun
pötila nousee hetkellisesti noin 70 °C:een. Liekitystä käy- • pelto lyhyen ajan kesantona (puoli- tai
pikakesanto)
tetään ensisijaisesti hitaasti taimettuvilla sekä paksuvarti-
• pellon muokkausajat sovitettava tarkasti
silla viljelykasveilla. Porkkanarivit liekitetään 2–3 päivää säiden mukaan – maalaji arka
ennen porkkanan taimettumista. Näin voidaan välttää en- tiivistymiselle
simmäinen ja työläin käsinkitkentä. Sipulia viljeltäessä • poutakausi voidaan hyödyntää
tehokkaasti
koko pelto voidaan liekittää, kun sipulin naatit ovat noin
• halutaan hyvä teho – esim. maan
5 cm:n korkuisia. Rivit voidaan liekittää vielä uudelleen
kunnostus marjanviljelyyn.
sivulta päin sipulin kaulan paksuuntumisen jälkeen.
Rikkakasviliekittimiä valmistetaan käsikäyttöisinä 1- Lohko täyskesannoksi ja kosteina sää-
jaksoina väsytystaktiikka ja poutajaksoina
polttimisina, 2-polttimisina kottikärry/puutarhatraktori- kuivatustaktiikka
malleina sekä 3–8-polttimisina traktorikäyttöisinä mal- • vilja- ym. viljelyssä kesantojakso
leina. Kotelointi säästää kaasua ja mahdollistaa työsken- sovitetaan viljelykasvien väliin
telyn tuulisellakin säällä. Sopiva ajonopeus vaihtelee • voidaan saada sato ja viljelykasvin tuet
yleensä 3–6 km/tunti polttimien tehon mukaan. Kaasua
kuluu noin 20–60 kg/ha käsittelykerralla.
Esimerkki
Liekitys on tehokas siemenrikkakasvien torjuntakeino. Viherkesannon ja pikakesannon
Sen sijaan juuririkkakasveihin sen teho on heikko. Käsit- yhdistelmä valvatin, juolavehnän ym.
torjumiseksi
tely joudutaan toistamaan 2–3 viikon välein. Sopivin lie-
kitysaika vaihtelee kasveittain sirkkalehtiasteelta 4-lehti- Hikevä, karkea kivennäismaa
asteelle.
Keväällä ennen kylvöä Pikakesannointi
Korkeajännitteiseen sähkövirtaan perustuvaa fysikaa- noin 2 vk
lista pelto-ohdakkeen torjuntaa tutkitaan Ruotsissa.
Kylvö Nopeakasvuinen
viherlannoitusseos
BIOLOGINEN TORJUNTA
Rikkakasvien haittoja voidaan rajoittaa tietyissä tapauksis- Heinäkuun loppupuolella Kasvuston murskaus
sa myös käyttämällä biologista torjuntaa. Laiduneläinten ja maahan muokkaus
Pikakesannointi noin
käyttö on meillä toistaiseksi ainoa käytössä oleva biologi- 2 vk
nen torjuntamenetelmä. Erityisesti sika on tehokas juola-
vehnän hävittäjä laitumella. Se voi puhdistaa kesannon Kylvö Nopeakasvuinen
kerääjäkasvusto
juolavehnän juurakoistakin. Myös esim. hanhia ja vuohia
voidaan käyttää syömään viljelyksiltä rikkakasveja. Juuri ennen talventuloa Kasvuston murskaus
ja maahan muokkaus
Juurakoiden nosta-
YKSILÖKÄSITTELY minen pintaan
Yksittäiset, haitallisimmat rikkakasvit on syytä kitkeä tai
vain katkaista kukinto ennen siementämistä. Pesäkkeet
voidaan niittää viikatteella tai siimaleikkurilla. Rivivilje-
265
KASVINSUOJELU

RIKKAKASVIEN LIEKITYS lykasveilla rivien kitkentä on yleensä tarpeen. Apuna

käytetään usein pitkävarsikuokkaa. Kitkentätyön tarve
voi vaihdella varsin paljon. Se määräytyy ennen kaikkea
viljelykasvin ja edeltävien toimenpiteiden tehokkuuden
sekä sääolojen mukaan.
Viljelykasveja korkeampia rikkakasveja voidaan nyh-
tää myös koneellisesti erityisillä rikkakasvien nyhtöko-
neilla.

Paras liekitysaika

Sirkkalehti- Pihatatar
5.3 KASVITAUTIEN HALLINTA
vaiheessa Rikkasinappi Kasvitautien torjunta ja ehkäisy kuuluu tärkeänä osana
Pelto-orvokki
Peippi
myös luonnonmukaiseen viljelyyn, sillä taudeista aiheu-
tuu kasveille ja viljelijälle monenlaista haittaa. Kasvitau-
Sirkkalehtiasteelta Kamomilla
2-lehtiasteelle: Keltainen päivänkakkara
tien vaikutuksesta sadon laatu ja määrä usein heikkenee.
Tatar Lisäksi monet taudit voivat rajoittaa viljelymaan käyttöä
Lutukka vuosia eteenpäin. Jotkut taudinaiheuttajat voivat jopa
Peltovillakko
tuottaa eläimille ja ihmisille myrkyllisiä aineenvaihdun-
2-lehtiasteelta Saunakukka tatuotteita, jotka estävät sadon käytön ravinnoksi tai re-
4-lehtiasteelle:
huksi. Epidemioina esiintyessään kasvitaudeilla voi olla
Yli 4-lehtiasteella: Savikka suuri merkitys viljelyn taloudelliseen kannattavuuteen.
Pihatähtimö
Matara
Kasvitaudin esiintymisen perusedellytys on, että altis
Rautanokkonen isäntäkasvi, taudinaiheuttaja ja suotuisat ympäristöteki-
Rohtoemäkki jät kohtaavat ajallisesti ja paikallisesti. Näihin perus-
Kurjenpolvi
edellytyksiin vaikuttamalla kasvitautien aiheuttamia me-
Liekityksellä heikko Juolavehnä netyksiä voidaan ehkäistä. Kaikki kasvitautien torjunta-
teho: Nokkonen
Nurmikka menetelmät perustuvatkin juuri yhden tai useamman pe-
Pelto-ohdake rusedellytyksen poistamiseen.
Peltolemmikki

Vester ym. 1984, Hoffmann 1985

5.3.1 TAUTITARTUNTAAN VAIKUTTAVIA
TEKIJÖITÄ
TAUDINAIHEUTTAJA
Kasvitaudit jaotellaan bioottisiin eli tarttuviin tauteihin,
ja abioottisiin eli tarttumattomiin, ympäristötekijöiden
aiheuttamiin tauteihin. Kasvien tarttuvia tauteja aiheutta-
vat erilaiset mikrobit, kuten sienet, bakteerit, virukset ja
viroidit. Suomessa ylivoimaisesti tärkein taudinaiheutta-
jaryhmä ovat sienet. Myös viruksilla on merkitystä eten-
kin perunan, marjakasvien ja viljojen osalta. Virustaudit
leviävät yleensä vektoreiden, kuten hyönteisten, sienten
tai työvälineiden, avustuksella. Abioottisia tauteja puo-
lestaan voi aiheuttaa lukuisa joukko ympäristötekijöitä,
esimerkiksi mekaaniset vioitukset, lämpötila- ja vesita-
loushäiriöt, ravinteiden puutostaudit ja myrkytykset.
Mikrobeille on tyypillistä nopea lisääntyminen ja kyky
266
 KASVINSUOJELU

muodostaa runsaasti lisääntymisyksiköitä sekä hyvä leviä-

Kasvitautien leviämistapoja
miskyky. Esimerkiksi sienitaudit leviävät nopeasti itiöiden
• Lisäysaineiston välityksellä, suoraan
tai sienirihmaston avulla. Monet mikroskooppisen pienet kasvista toiseen
itiöt ovat ilmalevintäisiä, ja voivat kulkeutua ilmavirtaus-
• Ilman välityksellä
ten mukana jopa tuhansia kilometrejä. Tehokkaimpia kas-
• Veden välityksellä
vitautien levittäjiä ovat usein kuitenkin ihmiset: Taudinai-
• Vektorien (tautia levittävien hyönteis-
heuttajat kulkeutuvat tilalta, maasta ja jopa mantereelta toi- ten, eläinten tms.) välityksellä
selle ihmisten kuljettamien viljelykasvien ja niiden siemen- • Eläinten, ihmisten ja koneiden
ten mukana. Jalkineisiin ja kulkuneuvojen renkaisiin sekä välityksellä
työkoneisiin tarttuneessa maa-aineksessa saattaa myös kul-
keutua hankalia taudinaiheuttajia maatilalta toiselle. Kasvitautien säilyminen
kasvukaudesta toiseen
Nopean leviämisen lisäksi useat taudinaiheuttajat ovat
• Lisäysaineistossa
hyvin pitkäikäisiä, ja voivat selvitä hengissä epäsuotuisis-
• Satojätteissä
sakin olosuhteissa. Maalevintäiset kasvitaudit säilyvät
kasvukaudesta toiseen yleensä erilaisina kestomuotoina • Maassa

maassa tai kasvinjätteissä. Siemenessä tai muussa kasvin • Varastoiduissa kasvituotteissa

lisäysaineistossa säilyminen on myös tavallinen strategia, • Varastoissa, koneissa, laitteissa ym.

samoin kuin väli-isännässä talvehtiminen. • Vaihtoehtoisissa isäntäkasveissa
• Monivuotisissa kasveissa
ISÄNTÄKASVI
Yleensä kaikki tekijät, jotka aiheuttavat kasville stressioi-
reita, vaikuttavat samalla suotuisasti taudinaiheuttajiin.
Mikäli kasvi kärsii ravinteiden, valon, veden, lämmön, Tautitartuntaan vaikuttavia tekijöitä
hapen tms. puutoksesta tai ylitarjonnasta, on se alttiimpi
• Taudinaiheuttajan leviäminen ja
taudinaiheuttajien hyökkäyksille kuin optimiolosuhteissa. ”ärhäkkyys”
Varsinkin avomaalla viljeltäessä on usein mahdo- • Isäntäkasvin taudinkestävyys
tonta taata kasveille pysyvästi stressitöntä elinympäris- • Kasvuston monimuotoisuus
töä. Tällöin kasvin omien ominaisuuksien merkitys tau- • Kasvin typpitasapaino
dinkestävyydessä korostuu. Kasveilla on useita mekaa- • Maan ja maaperän pieneliöstön
nisia ja kemiallisia puolustuskeinoja taudinaiheuttajia estovaikutus
vastaan. Kasvinjalostuksen avulla on pyritty lisäämään
kasvien kestävyyttä taudinaiheuttajia vastaan.

KASVUSTON MONIMUOTOISUUS
Kasvilajit ja -lajikkeet sietävät taudinaiheuttajia eri tavoin.
Myös taudinaiheuttajilla on yleensä erilaisia rotuja ja
muotoja, joista kukin pystyy tartuttamaan vain tiettyä kas-
vilajia tai -lajiketta.
Kasvien luontaisen vastustuskyvyn
Seoskasvustossa monet taudit ja tuholaiset aiheutta- hyödyntäminen ja lisääminen
vat viljelyn kannalta vähemmän haittaa kuin yksilajises- • Kestävät lajikkeet
sa kasvustossa. Myös lajikeseokset ovat kestävämpiä • Sopiva kasvupaikka
tauti- ja tuholaishyökkäyksiä vastaan kuin yhden lajik- • Riittävä ja monipuolinen lannoitus
keen kasvustot. Lajikeseoksia käytettäessä on kuitenkin
• Sopiva viljelytekniikka
otettava huomioon, että lajikkeiden kasvu- ja tuleentu-
• Hoitoaineet
misrytmien tulisi olla samanlaiset.
Lajikeseos on geneettisesti monimuotoisempi kuin
267
KASVINSUOJELU

yksi ainoa lajike. Tämä monimuotoisuus pitää sisällään

myös lajikkeiden erilaisen kestävyyden (resistenssin) tau-
dinaiheuttajia vastaan. Sekakasvustoissa kestävyydeltään
paremmat kasvit muodostavat eräänlaisen suojamuurin
alttiimpien kasvien ympärille. Käytännön viljelyssä on
monimuotoisia kasvustoja käytetty ehkäisemään ilmale-
vintäisiä tauteja kuten viljojen lehtilaikkutauteja ja här-
mää. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa ohran viljely lajike-
seoksina on tuottanut 9 prosenttia paremman sadon alueil-
la, joissa ohranhärmä on vakava ongelma.

KASVIN TYPPITASAPAINO
Typpilannoitus vaikuttaa kasvien kestävyyteen tauteja ja
tuholaisia vastaan. Bakteerit, sienet ja yksinkertaiset
hyönteiset kuten kirvat pystyvät käyttämään hyväkseen
vain vapaita aminohappoja. Ne eivät pysty pilkkomaan
valkuaista aminohapoiksi. Mitä enemmän kasveissa on
vapaita aminohappoja, sitä paremmat kasvuedellytykset
taudinaiheuttajilla on.
Vapaita aminohappoja kertyy kasvin solukkoihin esi-
SEOSVILJELYN VAIKUTUS merkiksi vähässä valossa tai kylmässä ilmassa, kun val-
HÄRKÄPAVUN HARMAAHOME- kuaisaineen rakentuminen estyy. Samoin monien torjun-
SAASTUNTAAN ta-aineiden vaikutus perustuu joko aineenvaihdunnan
estämiseen tai aineenvaihduntatuotteiden kuljetuksen
estämiseen, jolloin vapaita aminohappoja kertyy lehtiin.
Myös runsas typpilannoitus, oli typpi sitten peräisin vä-
kilannoitteista tai karjanlannasta, lisää aminohappojen
tuotantoa, joka ei aina jatku samaa vauhtia valkuaisaine-
synteesiin saakka. Kaikki em. tilanteet tai tapahtumat
voivat altistaa kasveja taudeille tai esimerkiksi kirvoille.

Hovinen 1982
MAA JA PIENELIÖSTÖ
Maaperän vilkas pieneliötoiminta voi vähentää kasvitau-
teja maasta sekä estää tautien mahdollisuuksia tartuttaa
kasvi. Antagonismilla tarkoitetaan toisen eliön aiheutta-
maa haitallista vaikutusta taudinaiheuttajaan. Antagonis-
mi voi esiintyä kilpailuna, antibioosina, loisintana tai pre-
daationa (saalistuksena). Aktiivinen pieneliötoiminta pi-
tää yllä kilpailua ravinnosta (hiilihydraatit, typpi), tilasta,
hapesta yms., jolloin taudinaiheuttajien toiminta voi estyä.
Maassa elävät mikrobit saattavat myös erittää maahan tau-
dinaiheuttajia haittaavia aineita (antibioosi). Myös loisin-
ta ja saalistus eri mikrobilajien välillä on tavallista.
On myös viljelymaita, joista löytyy tavallisia maale-
vintäisiä taudinaiheuttajasieniä, mutta ne eivät pysty tar-

268
 KASVINSUOJELU

tuttamaan alttiitakaan viljelykasveja. Maassa on ns. esto-

vaikutusta. Sen toimintaa ei tunneta kunnolla, mutta
maan pieneliöstön kokonaismäärän ajatellaan vaikutta-
van estovaikutukseen. Suuri pieneliöstömäärä käyttää
runsaasti hiiltä, typpeä, energiaa jne., ja siten ne kilpai-
levat näistä resursseista taudinaiheuttajien kanssa.
Myös sienijuurten eli mykoritsojen tiedetään suojaa-
van kasveja taudeilta. Sienijuurten ollessa kyseessä esto-
vaikutus johtunee osin myös kasvin paremmasta ravintei-
den ja veden saannista. Kasvi sietää tautien aiheuttamia
haittoja ja pystyy hyvän ravinteiden ja veden saannin an-
siosta kasvattamaan uusia juuria tuhoutuneiden tilalle.
Pieneliötoimintaa vilkastuttava lannoitus, komposti tai
viherlannoitus vähentää maalevintäisiä tauteja edellyttäen,
että maan rakenne ja ilmavuus ovat kunnossa. Ilmattomas-
sa maassa viherlannoituskasvusto tai lanta ei lahoa, vaan
haitallisten juuristosienten määrä saattaa jopa lisääntyä.
Suomessa ja maailmalla tehdään paljon tutkimusta kas-
vien juurten ymppäämiseksi joko hyödyllisillä pieneli-
öillä tai taudinaiheuttajien antagonisteilla. Suomessa jo
käytössä olevia hyötyeliöitä ovat palkokasvien typpibak-

ELOPERÄISEN LANNOITUKSEN VAIKUTUS KASVIEN TERVEYTEEN

269
KASVINSUOJELU

teerit ja muutamat hyötymikrobivalmisteet esim. Glio-

Mix sekä biologiset torjunta-aineet, kuten Mycostop,
Cedomon ja Prestop Mix.

5.3.2 KASVITAUTIEN
ENNALTAEHKÄISEVIÄ
HALLINTAMENETELMIÄ
TERVE LISÄYSMATERIAALI
Ennaltaehkäisevä tautien hallinta Koska useat taudinaiheuttajat leviävät siementen ja tai-
• Terve, elinvoimainen lisäysmateriaali mien mukana, on terveen kasvuston aikaansaamiseksi
• Vaihteleva viljelykierto ja elävä maa käytettävä taudinaiheuttajista vapaata lisäysmateriaalia.
• Tasapainoinen lannoitus Tavallisia siemenlevintäisiä tauteja viljoilla ovat mm.
• Kestävät lajikkeet
nokitaudit, ohran viirutauti sekä osin lehtilaikkutaudit.
• Viljelyhygienia
Viljojen siemenissä esiintyy useita itävyyttä alentavia
sienilajeja, jotka voivat myös tuottaa homemyrkkyjä jy-
viin. Useat perunan hankalimmista taudeista (mm. peru-
narutto, tyvimätä, virustaudit, perunaseitti, harmaahilse)
leviävät myös siemenperunan mukana. Puutarhakasveil-
la etenkin ulkomailta tuotavan taimiaineiston kanssa on
syytä olla varovainen. Esimerkiksi vaarallisiksi taudinai-
heuttajiksi luokitellut mansikan punamätä ja mustalaik-
ku voivat levitä viljelmälle tuontitaimien mukana.
Kaiken Suomessa markkinoitavan kylvösiemenen tu-
lee nykyisin olla sertifioitua. Sertifioitu siemen on tarkas-
tettu myös taudinaiheuttajien osalta. Mikäli aikoo käyttää
omaa siementä, myös sen voi tarkastuttaa Kasvintuotan-
non tarkastuskeskuksen (KTTK) siementarkastusosastol-
la. Lisäksi oman siemenen terveyttä on arvioitava jo pel-
lolla taudin oireiden perusteella. Kotioloissa voidaan
myös tehdä yksinkertaisia idätys- ja orastumiskokeita.
Vioittuneita, vääristyneitä tai homeisia oraita pitäisi ko-
keessa olla mahdollisimman vähän. Erityisesti herneen
viljelyssä idätyskoe ja homeiden seuranta on ensiarvoisen
tärkeää.

VAIHTELEVA VILJELYKIERTO JA ELÄVÄ MAA

Maalevintäisiä tauteja ennaltaehkäistään riittävän pitkällä
viljelykierrolla edellyttäen, että samanaikaisesti noudate-
taan hyvää viljelyhygieniaa. Esikasveiksi valitaan aran vil-
jelykasvin taudeista puhdistava kasvi. Usein saatetaan tar-
vita kaksi, jopa useampia vuosia puhdistavan kasvin vilje-
lyä, ennen taudinaran viljelykasvin viljelyä. Tarvittavaa vä-
livuosien määrää on käsitelty aikaisemmin luvussa 3.2.6.
Tautien hallinta viljelykierron avulla edellyttää, että

270
 KASVINSUOJELU

ESIKASVIN VALINTA KASVITAUTIEN HALLINNAN NÄKÖKULMASTA

Tauti
Kasviryhmä pahka- harmaa- maalevintäiset möhö- sipulin- sipuli- porkkanan -
home home taimipoltteet juuri pahkamätä mätä mustamätä
Ristikukkaiset x x x x o o o
Sarjakukkaiset x x x o o o x
Sipulikasvit o x o o x x o
Apilat x x x o o o x
Viljat o o o o o o o
1-vuotiset palkokasvit x x x o o o x
Isäntäkasvi = x
ei isäntäkasvi = o

Huikko 2003
samanaikaisesti taudin saastuttamaa maata ei levitetä
työkoneiden tai taimimullan mukana eikä myöskään kyl-
vösiemenessä ole uusia taudinaiheuttajia.
Viljelykierron tauteja ehkäisevää vaikutusta tehostaa
maan pieneliötoiminnan vilkastuttaminen. Eloperäinen
lannoitus ja hyvärakenteinen maa jouduttavat taudinai-
heuttajien häviämistä pellolta. Maanparannusaineiden
käyttö voi vaikuttaa samaan suuntaan.
Sänkimuokkaus vähentää rikkakasvien lisäksi myös
viljan oljissa talvehtivia lehtilaikkusieniä. Samoin vihan-
nesmailla kasvinjätteet kannattaa nopeasti sadonkorjuun
jälkeen mullata maan pintakerrokseen, jotta taudinaihe-
uttajat ja tuholaiset kuolevat. Jos viljelykierto on puut-
teellinen tai viereisellä lohkolla viljellään jo seuraavana
vuonna havaitulle taudille altista kasvia, kannattaa harki-
ta olkien polttoa tai sadonkorjuujätteiden syvää kyntöä.
Jatkuvasti toteutettuna syvä kyntö ja varsinkin olkien
poltto vähentää muokkauskerroksen pieneliötoimintaa
eli lisää tautivaaraa.

TASAPAINOINEN LANNOITUS
Riittävä eloperäinen lannoitus vilkastuttaa maan pien-
eliötoimintaa ja estää yksittäisten pieneliölajien rajatto-
man lisääntymisen. Pieneliötoiminnan vilkastuessa myös
lepotilassa olevia tautien itiöitä kuolee.
Liiallinen typpilannoitus altistaa viljoja mm. vehnän
ruskolaikulle ja härmälle. Lehtevässä perunapellossa peru-
narutto leviää herkästi. Liian niukka lannoitus on silti taval-
lisempi ongelma luonnonmukaisessa viljelyssä. Vioitukset
voivat olla pahoja, jos kasvi kärsii ravinteiden puutteesta.
Talvehtimisen kannalta on eduksi, että kasvi saa riit-
tävästi fosforia ja kaliumia. Tautien kestävyyden kannal-
ta myös riittävä kalsiumin ja piin saanti on oleellista. Ne
vahvistavat solunseiniä ja solukalvoja.
271
KASVINSUOJELU

KESTÄVÄT LAJIKKEET
Kasvinjalostuksessa pyritään kehittämään tauteja kestä-
viä lajikkeita. Tuloksetkin ovat kohtuullisen hyviä, vaik-
ka kestävyys ei aina olekaan ensimmäisiä jalostustavoit-
teita tavanomaisen viljelyn kannalta.
Taudinkestävyydessä erotetaan ns. horisontaalinen
kenttäkestävyys ja vertikaalinen rotukohtainen kestävyys.
Kenttäkestävyys toimii useita tai kaikkia taudin rotuja
vastaan, mutta ei anna täydellistä suojaa. Rotukohtainen
kestävyys tarkoittaa täyttä kestävyyttä yhtä tai muuta-
maa taudinaiheuttajan rotua vastaan. Rotukohtainen kes-
tävyys riippuu viljelykasvin yhdestä geenistä ja murtuu
siksi helposti. Kenttäkestävyys säilyy pidempään, mutta
on vaikea jalostaa, koska se riippuu useista perinnöllisis-
tä ominaisuuksista yhtäaikaa.
Kestävyysjalostuksella on säädelty lähinnä ilmale-
vintäisten tautien kuten viljahärmän, nokitautien, ruos-
teiden ja perunaruton määrää. Tärkeä merkitys kestävil-
lä lajikkeilla on myös maa- ja siemenlevintäisten viljo-
jen lehtilaikkutautien hallinnassa.
Aikaiset perunalajikkeet ovat yleensä herkempiä
perunarutolle kuin myöhäiset. Perunalajikkeista mm.
Matilda, Idole ja Suvi ovat rutonkestäviä. Mansikalla
puolestaan harmaahomeelle alttiita lajikkeita ovat mm.
Senga Sengana ja Korona. Sen sijaan Honeoye, Zefyr,
Jonsok ja Bounty ovat kestävämpiä.

VILJELYHYGIENIA
Varsinkin vihannesten varastotautien hallinta on paljon
kiinni hyvistä viljelytavoista ja viljelyhygieniasta. Esi-
merkiksi vihannesten harmaahome, pahkahome, porkka-
nan mustamätä, taimipoltteet, porkkanan ym. lehtilaik-
kutaudit ja viljojenkin lehtilaikkutaudit leviävät sekä
maasta vanhoista kasvinjätteistä että siemenen mukana.
Viljelykierto auttaa paljon niiden torjunnassa edellyttäen,
että tautia ei siirretä samanaikaisesti työkoneiden ym.
mukana uudelle lohkolle.
Erityisen tärkeää puhtaus kaikissa viljelytoimissa on,
jos tilalla on kaalikasveja vioittavaa möhöjuurta tai sipu-
lin pahkamätää. Kummatkin säilyvät maassa hyvin pit-
kään (jopa kymmeniä vuosia) ja leviävät mullan mukana
lohkolta toiselle. Myös sairaiden kasvien jätteitä sisältävä
komposti levittää tautia, minkä vuoksi kompostien laadun
kanssa on syytä olla tarkkana. Möhöjuuri voi levitä uusil-
le lohkoille jopa siemenperunoiden pinnalla, jos ne on vil-

272
 KASVINSUOJELU

jelty möhöjuuren saastuttamalla lohkolla. Näiden erittäin

hankalien kasvitautien leviämistä voi yrittää estää teke-
mällä viljelytoimet siten, että saastuneella lohkolla työt
tehdään aina viimeiseksi, jonka jälkeen työkoneet, trakto-
rin renkaat ja kengän pohjat pestään huolellisesti. Käytän-
nössä tautien leviämistä tilan eri lohkoille voi olla vaikea
estää, mutta riittävällä viljelykierrolla ja hygienialla niiden
tasoa voidaan pitää siedettävällä tasolla. Tilalla vierailevia
muita viljelijöitä, neuvojia yms., on myös syytä informoi-
da tilallaan esiintyvistä kasvitaudeista, jotta taudit eivät
edelleen leviäisi jalkineiden mukana muille tiloille.
Varastotaudit saastuttavat tavallisesti kasveja, jotka
muista syistä ovat vioittuneet. Yleensä vioittumat synty-
vät nostossa. Sen takia hellävarainen nosto vähentää tau-
teja oleellisesti. Samoin vioittumia vähentää nosto hyvis-
sä olosuhteissa. Kivisillä mailla tai hiekkamailla syntyy
juureksiin aina varastotaudeille sopivia vioituksia. Va-
rastoitavia vihanneksia ei myöskään tule nostaa liian ai-
kaisin (kesken kehityksen).
Vihannesvarastot on myös syytä puhdistaa edellis-
vuotisista satojätteistä ennen uuden sadon varastointia.
Varaston rakenteet ja vihanneslaatikot pestään kuumalla
vedellä painepesurilla ja annetaan kuivua täysin ennen
varastointikauden alkua. Kullekin kasvilajille oikeat va-
rastointiolosuhteet (lämpötila, suhteellinen kosteus) vai-
kuttavat oleellisesti vihannesten varastokestävyyteen.
Vaikka taudinaiheuttajat iskeytyvätkin kasveihin jo kas-
vukaudella tai noston yhteydessä, hyvillä varastointiolo-
suhteilla voidaan taudin puhkeamista myöhästyttää tai
jopa kokonaan estää.

TALVEHTIMISEN VARMENTAMINEN
Kasvien talvenkestävyyteen maaperätekijöiden lisäksi
vaikuttavat säätekijät, lajike ja viljelytekniikka. Viljely-
tekniikka ja lajikevalinta tulisi sopeuttaa tilan paikallisiin Talvenkestävyys
• Perinnölliset ominaisuudet
maaperä- ja ilmasto-olosuhteisiin.
• Ilmastotekijät
• Maaperätekijät
5.3.3 KASVITAUTIEN SUORIA • Viljelytekniikka
• Elollisen ympäristön vaikutus (taudit ym.)
TORJUNTAMENETELMIÄ
LÄMPÖKÄSITTELY
Kuumaa vettä, mutta myös kuumaa ilmaa ja höyryä on
käytetty siemenlevintäisten tautien ehkäisyyn. Peruspe-
riaatteena lämpökäsittelyssä on löytää sellainen lämpöti-
la, jossa taudinaiheuttajat kuolevat, mutta siemenen itä-

273
KASVINSUOJELU

vyys ei heikkene. Esimerkiksi sipulinnaattihometta voi-

Kasvitautien suoria torjuntamenetelmiä
daan torjua istukkaista lämpökäsittelyillä. Käsittely voi-
• lämpökäsittely
• biologiset torjunta-aineet daan tehdä upottamalla istukkaat tunnin ajaksi lämpi-
• kasviuutteet ja -keitteet mään (+40 °C) veteen. Käsittely voidaan tehdä myös
• muut menetelmät lämpimän ilman avulla, jolloin istukkaita pidetään 24
tuntia +40 °C:een lämmössä. Kuumakäsittelyllä voidaan
ehkäistä myös ohran ja vehnän lentonokea. Nämä taudit
elävät jyvän sisässä ja ovat siksi hankalia hävitettäviä
sekä vaihtoehtoisilla että kemiallisilla keinoilla.
Lämminvesikäsittelyn ongelmana on ollut siementen
suuri vesipitoisuus käsittelyn jälkeen. Siemenet ovat vaa-
tineet erillisen kuivauksen käsittelyn jälkeen, jotta ne on
voitu varastoida tai vaihtoehtoisesti ne on täytynyt kylvää
välittömästi sellaisella kylvökoneella, joka soveltuu koste-
an siemenen kylvöön. Ruotsissa on kehitetty viljojen kyl-
vösiemenen lämpökäsittelyyn menetelmä, jossa siemenet
ovat käsittelyn jälkeen suoraan sopivassa varastointikos-
teudessa, eikä erillistä kuivausta tarvita. Siemenet syöte-
tään laitteistoon, jossa siemenet ovat lämpimässä höyrys-
sä tietyn käsittelyajan (noin 5 min). Lämpökäsittelyn jäl-
keen siemenet viilennetään nopeasti, jotta käsittelyaika ei
ylity. Viilennyksestä saatava lämpö voidaan ottaa talteen
ja käyttää lämpökäsittelyvaiheessa.

Esimerkkejä lämpökäsitellyistä kasvitaudeista *

Kasvi Tauti Lämpötila Aika, min
°C vedessä
Sipuli Naattihome 40 30
Peronospora destructor 40 (24 h ilmassa)
Ruusukaali Taimipolte 50 25
Keräkaali Phoma lingam 25
Muut kaali-
kasvit –”– 50 20
Ruusukaali Lehtilaikku, taimipolte 50 18 – 25
Alternaria brassicicola
Selleri Lehtilaikku 50 25
Septoria apiicola
Porkkana Bakteerimätä 50 15 – 20
Xanthomonas carotae
Punajuuri Taimipolte 56 30 höyryssä
Phoma betae
Herne Laikkutauti, tyvitauti 30 24 h vedessä
A. pisi, M. pinodes
Maa-apila Juurilaho 49-60 5 – 30 höyryssä
F. Avenaceum
Ohra Lentonoki 52 5
Ustilago nuda
Vehnä –“–

274
 KASVINSUOJELU

* HUOM! Esimerkkien teho ja myös vaikutus itävyyteen

vaihtelee. Muitakin suositeltuja lämpöjä ja aikoja on esi-
tetty. Useisiin asetelman tauteihin on olemassa mm. uu-
sia biologisia peittausaineita, joiden teho on lämpökäsit-
telyä parempi. (Esimerkit on kerätty lähinnä kirjasta
”Hot-water Treatment of Plant Material”, Ministry of
Agriculture, Fisheries and Food. Reference Book 201.
London. 1986. Pp. 1-64)

BIOLOGISET TORJUNTA-AINEET SIEMENEN KÄSITTELYN VAIKUTUS

Kasvitautien biologisia torjunta-aineita on onnistuttu ke- OHRAN JA KAURAN LAIKKUTAUTEIHIN
hittämään lähinnä siemenlevintäisiä tauteja vastaan. sairaita oraita, kpl/m2
Mm. siemenlevintäistä taimipoltetta vastaan on kehitet- Peittausaine ohran kauran -
verkkolaikku laikku
ty monia valmisteita. Ehkä tehokkaimpia on suomalai-
nen sädebakteerivalmiste Mycostop. Mycostop sisältää kitosaani, 20 ml/kg 9 25

Streptomyces griseoviridis -sädebakteerin rihmastoa ja valkosipuliuute, 5 ml/kg 8 21

itiöitä ja se on rekisteröity useiden vihannes-, mauste- ja Bacillus sp. -ymppäys 10 18

koristekasvien siementen peittaukseen sekä Fusarium, kuuma vesi, 51 °C, 5 min. 0 5

Pythium, Rhizoctonia ja Alternaria -sienten aiheuttami- vehnäjauho, 10 g/kg 9 21

en kasvitautien torjuntaan. Mycostopin vaikutustapa on peittaamaton 12 20

ennaltaehkäisevä, joten käsittelyt suositellaan tehtäväksi Panoctine Plus 400, 4 ml/kg 0 16

kylvön tai istutuksen yhteydessä tai välittömästi sen jäl-

keen. Samantyyppinen valmiste on Prestop Mix.
Viljan kylvösiemenen peittaukseen on tällä hetkellä
Suomessa tarjolla vain yksi kaupallinen biotorjuntaval-
miste, Cedomon. Cedomon sisältää taudinaiheuttajille
antagonistista Pseudomonas chlororapsis -bakteeria.
Valmistetta voidaan käyttää ohran ja kauran siementen
peittaukseen viirutaudin, verkkolaikun, ohran tyvi- ja
lehtilaikun, kauran lehtilaikun sekä siemenlevintäisten
homesienten torjumiseksi.
Mycostopin teho kukkakaalin Alteranaria brassici-
cola-taimipoltteeseen kahdella eri käyttömäärällä.
Itävyys-%
Terve siemen Saastunut 2 g/kg 5 g/kg
siemen
91,7 38,3 94,1 93,3
91,7 45,8 83,0 88,5
89,2 43,3 69,2 77,1
94,2 69,2 94,2 96,3
White ja Linfield, (toim. )1993

Kasviaktivaattorit eli elisitorit tai kasvistimulantit ovat ai-

neita, jotka laukaisevat kasvien puolustusmekanismin, täl-
löin puhutaan indusoidusta resistenssistä. Elisitorit voivat
olla mm. haitattomia mikrobeja, taudinaiheuttajan ei-pato-

275
KASVINSUOJELU

VEHNÄNJYVIEN ITÄVYYS, KASVU JA geenisia kantoja tai kemikaaleja. Ne tehostavat kasvin

RUSKETTUMINEN ERI KÄSITTELYILLÄ, omia puolustusmekanismeja, mutta eivät ole myrkyllisiä
IMUPAPERIKOE itse tautia vastaan. Esimerkiksi leivinhiivalla on saatu po-
sitiivisia tuloksia viljojen tautien torjunnassa, salisyyliha-
poilla (johdannaisilla) perunaruttoa vastaan. Kasvitaudit
eivät voi kehittää resistenssiä elisitoreita vastaan.

KASVIUUTTEITA JA -KEITTEITÄ
Kasviuutteita käytetään pääasiassa tuholaisia vastaan.
Lehtiä vioittavia kasvitauteja on ehkäisty menestyksellä
valkosipuliuutteilla. Eräs yleinen ohje itse tehtävälle val-
kosipuliuutteelle tautien torjuntaa varten on: 100 gram-
maa murskattua valkosipulia sekoitetaan 1 litraan vettä
ja annetaan hautua muutamia tunteja kannella peitettynä.
Valkosipuliuutteita on myös myytävänä valmiina.
Vaihtelevampia tuloksia on saatu piitä sisältävillä pel-
tokorteliuoksilla ja hivenaineita sisältävillä levätuotteilla.
Suomessakin on saatavilla jo useita kaupallisia merilevä-
Von Sury 1984 valmisteita.
Pii vahvistaa kasvien soluseinän kestävyyttä ja saattaa
myös aktiivisesti estää tautitartuntaa tai leviämistä. Perin-
teinen piin lähde on mm. peltokorte. Peltokortekeitettä on
käytetty mm. mansikan harmaahomeen torjuntaan. Pelto-
kortekeitteeseen käytetään 1 kg tuoreita vihreitä kortteita

VAIHTOEHTOISTEN TORJUNTA-AINEIDEN VAIKUTUS HÄRMÄÄN KASVIHUONEKURKULLA

276
 KASVINSUOJELU

10 litraan vettä. Kortteet saavat seistä vedessä vuorokau-

den, minkä jälkeen seosta keitetään noin 20–30 min. Liu-
os laimennetaan ruiskuttamista varten suhteessa 1:5.
Hierakanjuurista tehdyllä seoksella on Sveitsissä tor-
juttu mm. kurkun ja omenan härmää.
Itse valmistettavat kasviperäiset uutteet ja keitteet
soveltuvat parhaiten kotipuutarhoihin.

MUITA MENETELMIÄ
Euroopan yhteisöjen neuvoston asetuksen (ETY) 2092/
91 liitteessä II B on lueteltu kasvinsuojeluaineita, joiden
käyttö on luomutuotannossa sallittua, mikäli kasvustoa
uhkaa välitön tuhoutuminen. Sienitautien torjumiseen
soveltuvia aineita ovat mm. lesitiini, erilaiset kasviöljyt
(mm. minttu-, mänty- ja kuminaöljy), rikkikalkki, kali-
umpermanganaatti ja rikki. Suomessa näitä valmisteita ei
toistaiseksi ole saatavilla.
Rikkiä voidaan käyttää esim. härmätauteja ja omenaru-
pea vastaan. Nokkoskäytteeseen sekoitettua rikkiä (20-30
%) on käytetty jopa perunaruton ehkäisyyn. Eniten sitä
käytetään yhä viini- ja hedelmätarhoilla. Ulkomailla on
myynnissä useita luonnonmukaiseen viljelyyn kelvollisia
rikkivalmisteita. Ruiskutettaessa rikin käyttöväkevyys on
0,1–0,4 %. Alle 10 °C:n lämmössä rikki ei vaikuta paljoa-
kaan ja yli 28 °C:n lämmössä vioitusvaara on suuri. Kas-
vihuoneissa käytetään myös kaasuuntuvaa rikkiä. Väkevi-
nä, yli 0,2 % liuoksina rikki haittaa hyötyeliöitä, mm. lep-
päkerttuja, petopunkkeja ja petonivelkärsäisiä
Kaliumpermanganaatin (KPM) desinfioiva vaikutus
perustuu siitä vapautuvaan happeen. Maanviljelyssä ka-
liumpermanganaattia voidaan käyttää sienitautien ja
bakteerien torjunta-aineena hedelmäpuilla. Käyttöväke-
vyys on 0,1–0,15 %.
Kupariyhdisteitä on Keski-Euroopassa käytetty sieni-
tautien torjuntaan ennen kaikkea viiniviljelyksillä. Ku-
parin käytöstä ollaan luomuviljelyssä luopumassa sen
maaperään kertymisen ja korkeiden pitoisuuksien haitta-
vaikutusten takia.
Pölyävän hienoja kivijauheita on myös käytetty sie-
nitautien torjuntaan kasvien lehdistä. Jauheesta tehdään
1–3 % seos, joka levitetään lehdille. Kivijauheiden tehon
edellytys on, että lehdillä ja muilla kasvinosilla on jatku-
vasti suojakerros. Jauhekerros varjostaa ja haittaa kasvi-
en yhteyttämistä erityisesti pilvisinä kausina.

277
KASVINSUOJELU

Lentonokea on aikaisemmin vähennetty savuisessa riihes-

sä. Savupeittaus voidaan nykytekniikalla hoitaa myös vä-
hällä ihmistyöllä. Vehnän haisunoen torjuntaan on myös
käytetty vesipesua kohtuullisen hyvällä menestyksellä.
Haisunoki on saatu vehnästä vähenemään peittaamalla
sairas siemenerä noin 100 grammalla maitojauhetta sie-
menkiloa kohti.

5.4 TUHOLAISTEN HALLINTA

Riskienhallinta on yksi keskeisistä Tuholaisten aiheuttamien vioitusten ennaltaehkäisyssä pä-
luomuviljelyn menestystekijöistä.
tevät osin samat toimenpiteet kuin kasvitautien suhteen: ta-
sapainoinen, viljelykasvilajien- ja lajikkeiden vaatimusten
mukainen lannoitus, kestävien lajikkeiden viljely, terve,
elinvoimainen siemen ja terveet, elinvoimaiset taimet, kyl-
vö- ja istutusaikojen säätely, houkutuskasvien käyttö, mo-
nimuotoinen pellon eloyhteisö, sekä tuholaisesiintymien
seuranta. Hyvällä viljelykierron suunnittelulla voidaan ris-
kejä joidenkin tuholaisten osalta pienentää huomattavasti.
Viljelykiertoa suunnitellessa on tunnettava pääkasvien tär-
keimmät tuholaisriskit – myös ”uutta” viljelyä aloitettaessa.
Kaikista ennaltaehkäisytoimista huolimatta tarvitaan myös
suoraa torjuntaa. Se voi olla mekaanista, kasviperäisten uut-
teiden tai kasviperäisten torjunta-aineiden käyttöä.
Oman haasteensa muodostavat tuholaisten kaukokul-
keutumat ilmavirtojen mukana, joka on meidän maas-
samme pientä, mutta kuitenkin mahdollista. Tällaisissa
tapauksissa kasvinsuojelun hoitaminen ekologisin kei-
noin on vaativaa, mutta ei kuitenkaan mahdotonta.

5.4.1 PELLON ELOYHTEISÖ

Pellon eloyhteisö muodostuu kasveista, mikrobeista (sie-
net, bakteerit, virukset, alkueläimet) ja eläimistä. Eliös-
tön muodostavat eläimet ja kasvit. Koska luomutuotan-
nossa tuholaisten hallinta perustuu ekologiaan, tulee vil-
jelijän tuntea pellon eliöstön ekologisia vuorovaikutuk-
sia kasvinsuojelutoimia suunnitellessaan ja toteuttaes-
saan. Ekologisten vuorovaikutusten ymmärtäminen on
helpompaa, kun tuntee muutamia perusasioita niveljal-
kaista – lähinnä hyönteisistä ja hämähäkkieläimistä, joi-
hin punkitkin kuuluvat.
Lisäksi on hyödyllistä tuntea ”ankerologiaa” eli kas-
vinsuojelun kannalta tärkeiden ankeroisten (haitalliset
sukkulamadot) ja sukkulamatojen (hyödylliset sukkula-

278
 KASVINSUOJELU

madot) käyttäytymistä. Edellä mainituista ryhmistä käy-

tetään tässä yhteydessä lyhyyden vuoksi yleisnimitystä
”ötökkä”.

”ÖTÖKKÄEKOLOGIAN” KÄSITTEITÄ
Kehitysvaiheet/elinkierto
Niveljalkaiset lisääntyvät lajista riippuen joko suvullisesti
(esim. perhoset ja kovakuoriaiset), suvuttomasti (esim.
punkit) tai molemmilla tavoilla (kirvat, osa loispistiäisis-
tä). Suvullisessa lisääntymisessä parittelun jälkeen naaras
munii vaihtelevan määrän munia (lajikohtaiset erot ovat
suuria), munasta kehittyy toukka, toukka käy läpi useita
toukka-asteita, jolloin tapahtuu kasvua ja nahanluontia –
nahanluonti erottaa toukka-asteet toisistaan. Nyrkkisään-
tönä on, että mitä isompi lopullinen hyönteinen on, sen
useamman nahanluonnin toukka tarvitsee toukkakehityk-
sensä aikana. Toukkavaihetta seuraa kotelovaihe, jonka
aikana tapahtuu suurin muodonvaihdos (metamorfoosi) –
kotelonahan sisällä toukka muuttuu aikuiseksi.
Hyönteisillä muodonvaihdos munasta aikuiseksi voi
olla joko täydellinen, vaillinainen tai vähittäinen. Täy-
dellisessä muodonvaihdoksessa ovat kaikki kehitysvai-
heet edustettuna: muna-toukka-kotelo-aikuinen. Vailli-
naisessa ovat: muna-toukka-aikuinen, jolloin aikuinen
kuoriutuu suoraan toukkanahasta ilman varsinaista kote-
lovaihetta. Vähittäisessä muodonvaihdoksessa (muna-
nymfi-aikuinen) munavaiheen jälkeiset nuoruusvaiheet
muistuttavat joka nahanluonnin jälkeen yhä enemmän
aikuista. Toukkavaiheen ja -asteiden sijasta käytetäänkin
nimitystä nymfi – nuori aikuinen.

Kemiallinen viestintä
Hyönteisten ja punkkien elämä on kemiallisten haju- ja
makuärsykkeiden tulkitsemista. Erilaiset kasvi-, mikro-
bi- tai eläinperäiset kemialliset yhdisteet ohjaavat niiden
käyttäytymistä. Ilman pitkälle kehittynyttä kemiallista
viestintää hyönteiset olisivat avuttomia – kasvinsyöjät
eivät löytäisi uusia syönti- ja lisääntymispaikkoja, koiras
ei löytäisi naarasta parittelukumppanikseen, loispeto ei
löytäisi isäntäeläintä eikä saalistaja saalista.

Näkö- ja valoaistit
Hyönteisillä ja hämähäkeillä on kahdenlaisia silmiä: kei-
loista koostuvat verkkosilmät pään sivuilla ja pistesilmät
(yleensä kolme kappaletta) pään yläpuolella, jotka toimi-

279
KASVINSUOJELU

vat valoaistimina. Hyönteisten puolustuskäyttäytyminen

laukeaa, kun pistesilmät aistivat muutoksen valossa, ts.
varjo lankeaa.

Vaihtolämpöisyys
Vaihtolämpöisinä niveljalkaiset ovat riippuvaisia ympä-
ristön lämpötilasta, jonka mukaan niiden aktiivisuus ja ke-
hitysnopeus vaihtelee. Viileällä säällä niiden aktiivisuus
on alhaisempi kuin lämpimällä säällä. Vastaavasti hyvin
korkeissa lämpötiloissa niillä kuluu runsaasti energiaa, jo-
ten aktiivisuus voi alentua myös silloin. Jos lämpötila nou-
see yli 50-asteiseksi, eikä eliö ole lepotilassa, se meneh-
tyy. Samoin menehtyminen seuraa äkillistä jäätymistä,
mikäli se tapahtuu ennen lepotilan valmistelun käynnisty-
mistä.

Talvehtiminen
Epäedullisista kausista, kuten Pohjolan talvesta tai eteläm-
pänä kuivuuskaudesta, niveljalkaiset selviävät horrosta-
malla – vaipumalla lepoon eli diapausiin. Eri lajit voivat
horrostaa eri kehitysvaiheissa: osa horrostaa aikuisena,
osa toukkana, osa kotelona ja osa munavaiheessa. Joilla-
kin lajeilla voi useampikin kehitysvaihe olla kykenevä
horrostamiseen. Pohjoisessa ilmanalassa talvehtimisen
laukaisee yleensä jokin ulkoinen ärsyke: lyhenevä päivän-
pituus tai aleneva lämpötila, tai nämä molemmat yhdessä.
Tällöin niveljalkaisten aineenvaihdunta muuttuu, ja ne
tuottavat ”pakkasnesteitä” elimistön jäätymisen suojaksi.
Esim. hyönteisten elimistössä glykogeeni muuttuu glyse-
roliksi, joka suojaa soluja jäätymiseltä.

Mistä tuholaiset tulevat?

Tuholaisina esiintyvät lajit ovat normaalia eläinfaunaa, jot-
ka pystyvät muita lajeja tehokkaammin hyödyntämään vil-
jelyalueiden lähes rajattoman ravinnonsaannin suomat
mahdollisuudet. Luonnonympäristössä on samaa kasvilajia
harvoin niin tiheinä monokulttuuriesiintyminä, että kasvin-
syöjät voivat ilman kilpailua tai suurempaa saalistusuhkaa
lisääntyä ja käyttää koko kasvuston ravinnokseen.

Tuholaisilla on myös vihollisensa

Saalistus ja loisinta ovat luonnon omia keinoja rajoittaa
eläinkantojen kasvua. Kotoperäiset luontaiset viholliset
ovat ”täsmäaseita” tuholaisia vastaan. Luontaisia vihol-
lisia ovat viljelmillä luonnostaan esiintyvät saalistajat l.
pedot: petohyönteiset, petopunkit, hämähäkit ja selkä-
rankaisista erilaiset hyönteissyöjät; loispedot l. parasi-
280
 KASVINSUOJELU

toidit: loispistiäiset ja -kärpäset; taudinaiheuttajat l. pa-

togeenit: hyönteisiä loisivat sukkulamadot ja eri hyön-
teisryhmiä infektoivat virus-, sieni- ja bakteeritaudit; loi-
set: loispunkit ja -ankeroiset, alkueläimet.

5.4.2 MONIMUOTOINEN ELOYHTEISÖ

YLLÄPITÄÄ TASAPAINOA
Monimuotoinen eloyhteisö koko tilan alueella on eräs pe-
rusmenetelmä tuholaisten säätelyssä. Viljelylohkojen ulko-
puoliset alueet auttavat ylläpitämään monimuotoista elo-
yhteisöä myös viljelylohkojen sisäpuolella – siksi emme
puhu vain pellon eloyhteisön monimuotoisuudesta, vaan
koko tilan käsittävästä eloyhteisön monimuotoisuudesta.
Suuri osa hyönteisistä, maaeläimistä ja linnuista on
itse asiassa ystäviämme, esim. ”rumannäköiset” leppä-
pirkon ja harsokorennon toukat ovat ahnaita kirvojen
syöjiä (60-400 kirvaa päivässä). Leppäpirkoista tehok-
kain on seitsenpistepirkko (150 kirvaa/pv). Kuutäplä-
pirkko, jolla on vain 2 täplää, syö toukka- ja aikuisvai-
heessa päivässä noin 60 kirvaa. Viljapeltojen eloyhteisöä
voi monimuotoistaa aluskasvien kylvämisen lisäksi pe-
rustamalla kukkivien kasvien kaistoja eli monimuotoista-
miskaistoja muutaman kymmenen metrin välein suurim-
milla kasvulohkoilla. Näin puskurikyky tuholaisia vas-
taan paranee, kun saalistajia ja loispetoja on riittävän
runsaasti samalla lohkolla. Kukkivien kasvien kaistalle
voi laittaa monilajisen kasvuston; sarjakukkaisia kuten PETOHYÖNTEISTEN RUNSAUS
anista, tilliä ja fenkolia loispistiäisille ja leppäpirkoille, TAVANOMAISESSA JA
hunajakukkaa kukkakärpäsille. LUOMUVILJELYSSÄ
Luontaisten vihollisten suosiminen sopivilla isäntä-
kasveilla; esimerkiksi tehokkaille petopunkeille sopii
isäntäkasviksi hyvin tammi, pähkinäpensas, pihlaja, rai-
ta ym. On laskettu, että yksi ainoa tammi voi sisältää
puoli miljoonaa petopunkkia, joista osa joutuu tuulen
kuljettamana lähiympäristöön. Petopunkit ovat ennen
kaikkea marjakasvien punkkien (äkämäpunkkien ja
mansikkapunkkien), mutta myös omenan hedelmäpuu-
punkkien ja vihannespunkkien luontaisia vihollisia. Vas-
taavasti esimerkiksi kumina-, fenkoli- ja korianterikas-
vustot puutarhan läheisyydessä houkuttelevat pitkin ke-
sää meden ja siitepölyn ansiosta loispistiäisiä, kukkakär-
Mayer 1984
päsiä ja harsokorentoja.
Synteettisistä torjunta-aineista luopuminen on suuri
askel lähiympäristön luonnon monimuotoisuuden säilyttä-
misen puolesta. Viljelijä voi sen lisäksi aktiivisesti edistää
281
KASVINSUOJELU

hyötyeliöiden viihtymistä puutarhansa tai maatilansa lä-

heisyydessä. Pöllöille ja muille linnuille sekä lepakoille
kannattaa ripustaa pönttöjä ja esimerkiksi kosteikko tai
lampi puutarhan läheisyydessä on varteenotettava keino
etanoita vastaan (suosii sammakoita). Hyödyllisten pölyt-
täjien (kimalaiset ym.) ja maanmuokkaajien (lierot, maa-
siirat) ohella luonnossa esiintyy paljon eliötä, jotka ovat
ihmisen ”liittolaisia” siksi, että ne pitävät viljelyn kannal-
ta haitallisia tuholaisia kurissa käyttämällä niitä ravinnok-
si. On tärkeää tuntea apulaiset, jottei niitä hävitettäisi yh-
dessä tuholaisten kanssa.

LUOMUVILJELIJÄN APULAISIA TUHOLAISTEN HALLINNASSA

Hyötyeliö Hallinnan kohde

Selkärankaisia
Petolinnut ja pikkupedot Hiiret, myyrät, osin myös laululinnut
Hyönteissyöjälinnut Suuret hyönteiset, madot
Lepakko Perhoset ja muita lentäviä hyönteisiä
Lumikko Vesimyyrä, maamyyrä, hiiret
Päästäinen, siili Etanat, maahyönteiset, hiiret
Kontiainen (ent.maamyyrä) Maahyönteisten toukat, mutta myös madot
Rupikonna Etanat ja maahyönteiset
Sammakot ja sisiliskot Etanat, madot, hyönteiset
Kalat Pistävien hyönteisten munat ja toukat

Selkärangattomia, niveljalkaisia
Muurahaiset Yksi keko voi syödä 100 000 hyönteistä päivässä,
tosin toimivat myös kirvojen puolustajina
Ampiaiset Toukat ja lentävät hyönteiset
Leppäpirkot (touk.+aik.) Kirvat
Kukkakärpästen toukat Kirvat ja muut pehmeäihoiset hyönteiset
Aik. kukkakärpäset Mesi, siitepöly ja mesikaste
Harsokorennon toukat Kirvat, kempit, punkit, ripsiäiset, muut pienet hyönteiset ja toukat
Aik. harsokorennot Mesi, siitepöly ja mesikaste, porkkanakempin munat
Loispistiäisten toukat Hyönteisten munat, toukat ja nymfit, kotelot, myös aikuisia hyönteisiä
Aik. loispistiäiset Mesi, siitepöly ja mesikaste, kirvojen loispistiäisillä myös kirvat
Maakiitäjäiset Avomaan tuhohyönteiset, mutta myös hyötyeliöitä
Lyhytsiipiset Kaali- ja sipulikärpästen munat, toukat ja kotelot
Hämähäkit Lentäviä tuho- mutta myös hyötyhyönteisiä
Kirvakorennon toukat Hedelmäpuiden kirvat
Petokärpäset Lentävät hyönteiset (lennosta)
Tuhatjalkaiset Maassa elävät vahinko- ja hyötyeläimet
Sylkikuoriaisen toukat Etanat ja kotilot, maassa elävät toukat
Aik. sylkikuoriaiset Hyönteiset ja kasvikset
Kiilto- ja raatokuoriaiset Maahyönteiset
Pihtihäntäinen Lehtikirvat, hyönteisten munat ja toukat
Petopunkit Punkit, ankeroiset, hyppyhäntäiset, ripsiäiset
Petoluteet, aikuiset ja nymfit Hyönteisten munat, toukat ja kotelot
Parihammaslude Perhostoukat ja lehtikuoriaiset

Mikrobeja
Virukset, bakteerit, sienet, Useimmat hyönteiset ja eläimet
alkueläimet

Steiner 1985, Helenius 1990, lisäykset ja tarkennukset Piirainen 2003

282
 KASVINSUOJELU

5.4.3 ENNALTAEHKÄISEVIÄ
TUHOLAISTEN
HALLINTAMENETELMIÄ
Kasvinsuojeluosion johdannossa on esitelty lyhyesti en-
naltaehkäiseviä menetelmiä, joten tässä esitellään tuho-
laisten hallinnan sovelluksia. Viljelyteknisiä keinoja tuho-
laisten hallinnassa ovat viljelykierto ja houkutuskasvikais-
tojen käyttö sekä luontaisten vihollisten suosiminen kukki-
vien kaistojen avulla. Viljelykierrolla ei voida vaikuttaa
kaukokulkeutumana tuleviin tuholaisinvaasioihin, mutta
Ennaltaehkäiseviä tuholaisten hallinta-
paikallisiin tuholaiskantoihin sitäkin enemmän. Tuholai-
menetelmiä
sennusteiden seuraaminen on tärkeää myös luomuviljeli-
• Viljelyteknisiä menetelmiä
jöille, sillä sitä kautta saadaan tietoa kaukokulkeutumista,
• Houkutuskasvien käyttö
ja voidaan paremmin arvioida paikallisten tuholaiskanto-
• Luontaisten vihollisten suosiminen
jen esiintymisen alkamisajankohtia. Viljelyteknisiin kei- (konservointi)
noihin yhdistetään etenkin puutarhatuotannossa mekaani- • Suojakatteet ja -aidat
sia keinoja, kuten harso- ja verkkokatteiden käyttöä.

VILJELYTEKNISIÄ MENETELMIÄ
Viljelykierto
Lohkojen maantieteellisellä sijoittelulla peräkkäisinä
vuosina voi olla joko tuholaista suosiva tai haittaava vai-
kutus. Tuholaispainetta suosiva vaikutus ilmenee, kun
lohkot sijoitetaan peräkkäisinä vuosina vierekkäin tai
mahdollisimman lähekkäin samalla viljelyaukealla. Tu-
holaisilla on lyhyt muuttomatka uudelle lohkolle.
Tuholaisia haittaava vaikutus ilmenee, kun lohkot
sijoitetaan etäälle toisistaan peräkkäisinä vuosina. Huo-
not lentäjät eivät pääse siirtymään uudelle lohkolle, hy-
villä lentäjillä voi viive vanhalta paikalta uudelle paikal-
le siirtymisessä tulla suuremmaksi. Joidenkin tuholaisten
kohdalla on mahdollista pienentää tuholaispainetta var-
sinaisilla talouslohkoilla sijoittamalla houkutuskasvi-
kaistoja sopiviin paikkoihin. Sopivia paikkoja ovat esim.
edellisvuoden lohkon reunaosat paikallaan talvehtivilla
tuholaisilla. Jos uusi lohko sijaitsee samalla viljelyauke-
alla, on mahdollistaa jarruttaa tuholaisten siirtymistä uu-
delle lohkolle perustamalla ns. ”puolimatkan kievareita”,
jotka voisivat ottaa osansa muuttajista.
Viljelyalueiden ulkopuolella talvehtivien tuholaisten
suunnistuskäyttäytymistä ei tarkalleen tunneta, käyttä-
vätkö ne pelkästään uusia hajuja uusista kasveista, vai
suunnistavatko ne myös edellisvuoden kasvinjätteiden
hajoamisyhdisteiden opastamina. Mitä aikaisemmin kas-

283
KASVINSUOJELU

vukaudella esiintyvästä lajista on kyse, sitä todennäköi-

semmältä jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu. Siksi jälkim-
mäisen vaihtoehdon tarjoama mahdollisuus houkutus-
kasvikaistojen käyttöön kannattaa ottaa osaksi viljelyko-
konaisuutta.

Esimerkki viljelykierron käytöstä tuholaisten hallinnassa:

Rapsikuoriaisen hallinta rapsikuoriaispistiäisen avulla

1. Rapsikuoriaisen elinkierto
Rapsikuoriaiset (Meligethes aeneus) talvehtivat aikuisina viljelysalueiden
ulkopuolella. Ne lähtevät talvehtimispaikoiltaan suurina joukkoina ilman
lämpötilan ollessa vähintään +15 °C (osa lähtee jo aikaisemminkin) ja et-
siytyvät keväällä keltaisena kukkiviin rikkakasveihin ja muihin kukkiviin
kasveihin. Varmimmin rapsikuoriaisia löytää voikukista siitepölyä syö-
mässä. Tämä keväinen ns. kypsymissyönti on välttämätöntä, jotta naaraat
voivat aloittaa muninnan rypsikasvustoon saavuttuaan.
Normaaleina kesinä rapsikuoriaiset siirtyvät rypsipellolle, kun rypsit
ovat nuppuvaiheessa. Kun rypsin kukat alkavat avautua, syövät ne siite-
pölyä avoimista kukista. Rapsikuoriaiset vioittavat rypsinnuppuja käyt-
tämällä niitä ravintonaan ennen kukinnan alkamista ja muninta-alusta-
na. Muninta-alustaksi naaraat valitsevat noin 2–3 mm:n pituisia nuppu-
ja, joihin ne purevat reiän ja munivat munansa, 1–3 munaa nuppuun.
Eniten vahinkoa aiheutuu silloin, kun rapsikuoriaiset tulevat suurina
joukkoina rypsipellolle rypsin ollessa vielä varhaisessa nuppuvaihees-
sa. Tällöin nuppuja tuhoutuu runsaasti sekä syönnin että muninnan ai-
heuttaman vioituksen seurauksena.
Toukka kuoriutuu munasta viikon sisällä muninnasta nupun ollessa vie-
lä kiinni. Toukat syövät siitepölyä ja mettä, eivätkä juuri alenna rypsin
satotasoa mikäli kannat eivät ole kovin suuria (muutama toukka per
koko kasvi). Suurina joukkoina toukat voivat aiheuttaa huomattavan
sadonmenetyksen, jolloin ne vahingoittavat syönnillään myös rypsin
sato-osia siitepölyn ja meden käydessä vähiin. Toukkavaihe kestää noin
kolme viikkoa. Viimeisen toukka-asteen lopussa rapsikuoriaisen touk-
ka pudottautuu maahan koteloitumaan n. 0,5–3 cm:n syvyyteen. Kote-
lovaihe kestää nelisen viikkoa.
Heinä–elokuun vaihteessa alkavat uuden sukupolven rapsikuoriaiset il-
maantua maasta. Ne hakeutuvat ruokailemaan lähimpiin kukkiviin kas-
veihin. Vähitellen ne hajaantuvat kauemmaksi rypsipellosta, ja vahin-
goittavat kukka- ja parsakaaleja, mikäli niitä viljellään rypsinviljelyalu-
eella. Elokuun lopussa - syyskuun puolivälissä kuoriaiset siirtyvät tal-
vehtimispaikkoihin. Kuoriaiset talvehtivat karikekerroksen alla maahan
kaivautuneina 2–5 cm:n syvyydessä.

2. Rapsikuoriaispistiäisen elinkierto
Rapsikuoriaispistiäinen (Phradis marionellus) on meillä luontaisesti
esiintyvä, pieni, 3–4 mm pitkä, kiiltävänmusta loispistiäinen. Niillä on
yksi sukupolvi vuodessa ja ne talvehtivat kotelokopassa rypsipellossa.
Talvehtineet pistiäiset alkavat kuoriutua kotelokopistaan, kun tehoisa
lämpösumma on noin 300 astetta (kesäkuun 1. kolmanneksen aikana).
Kuoriutumishuippu ajoittuu kesäkuun puolivälistä aina juhannukseen
saakka. Pistiäiset siirtyvät talvehtimispaikoista (edellisvuoden rypsiloh-
koilta) uusille rypsilohkoille noin kesäkuun kymmenennen päivän jäl-
keen. Suurin joukoin ne saapuvat vasta, kun rypsin kukinta on alkanut.
Jos rapsikuoriaistoukkia ja ruokaa löytyy jo talvehtimispaikalta (itsekyl-
väytyneitä rypsejä ei niitetä ennen kukintaa), eivät pistiäiset todennäköi-
sesti siirry kovin tehokkaasti uudelle rypsilohkolle, vaan jäävät edellis-
vuoden lohkolle.

284
 KASVINSUOJELU

Uudelle lohkolle saavuttuaan pistiäisnaaraat aloittavat välittömästi isän-

tien etsimisen ja niiden loisinnan. Pistiäiset loisivat rapsikuoriaisen
toukkia laskemalla munanasettimen kautta munan isännän sisään, yksi
muna/isäntä. Pistiäiset voivat loisia myös vielä nupun sisällä olevia
isäntätoukkia.
Pistiäistoukat kuoriutuvat munasta isännän sisällä 2–4 päivän kulutta
muninnasta. Pistiäistoukat käyttävät isäntäänsä ravintolähteenään tap-
pamatta sitä välittömästi. Kun rapsikuoriaistoukka on kehittynyt täysi-
kasvuiseksi, se pudottautuu maahan ja kaivaa koteloitumiskammion
koteloituakseen siinä. Ennen kuin isäntätoukka ehtii koteloitua, tappaa
pistiäistoukka isäntänsä ja syö sen kokonaan. Rapsikuoriaispistiäistouk-
ka kutoo sitten silkkisen (kullankeltaisen tai rusehtavan) kotelokopan ja
koteloituu sen sisällä. Elokuun loppuun mennessä lähes kaikki pistiäi-
set ovat kehittyneet valmiiksi aikuisen näköiseksi esiaikuiseksi. Esiai-
kuiset jäävät talvehtimaan kotelokoppiin seuraavaan kesään saakka.
Koska rapsikuoriaispistiäisen kotelokopat ovat rypsipellossa, on käytös-
sä olevilla viljelymenetelmillä keskeinen vaikutus pistiäisen selviytymi-
seen talven yli, sekä kuoriutumisen onnistumiseen seuraavana kesänä.
Maanmuokkaukset, erityisesti kynnöt, haittaavat rapsikuoriaispistiäisen
talvehtimista (etenkin raskailla savimailla). Jopa 70 % talvehtimassa
olevista pistiäisistä tuhoutuu kynnön vaikutuksesta. Viljelykierron mer-
kitys korostuu rypsiä seuraavan kasvin valinnassa; jos rypsin jälkeen
kylvetään kevätvilja ja siitä joudutaan torjumaan tuomikirvoja torjunta-
aineruiskutuksin juuri pistiäisen kuoriutumisaikoihin, tuhotaan myös
kuoriutumassa olevat rapsikuoriaispistiäiset.
Rapsikuoriaispistiäinen ei vähennä kuluvan kauden rapsikuoriaiskanto-
ja, vaan pienentää kuoriaisen seuraavaa, talvehtivaa sukupolvea. Tällöin
olisi ”siedettävä” rapsikuoriaisia rypsipellossa siirtymäkauden ajan.
Siirtymäkausi kestää simulaatiomallien (Hokkanen) mukaan 2–4 vuot-
ta – olosuhteista riippuen.

3. Rapsikuoriaispistiäisen suosiminen
Rypsi–apila-seoskasvuston puinnin jälkeen ei maata muokata, vaan an-
netaan apilanurmen kasvaa vähintään Juhannukseen saakka. Mikäli se-
kakasvuston käyttö ei ole mahdollista, voi sen vaikutuksen korvata jät-
tämällä muokkaamatta rypsilohkosta ne reunat joissa rapsikuoriaista on
esiintynyt runsaimmin (muutaman metrin levyinen kaistale). Myös ras-
kasta liikennöintiä olisi vältettävä ko. reunuksella.
– Seuraavan vuoden rypsikasvusto perustetaan mahdollisimman lähel-
le edellistä, koska pistiäisen siirtymismatka ja -aika ovat lyhyitä.
– Edellisvuoden kasvustosta varisseista siemenistä kasvaneet rypsit
niitetään ennen kukintaa, jotta pistiäiset eivät jäisi edellisvuoden loh-
kolle.
– Mikäli rapsikuoriaiset tulevat aikaisin rypsipellolle ja niitä joudutaan
torjumaan, olisi torjunta tehtävä aikaisessa nuppuvaiheessa. Myöhäi-
sessä nuppuvaiheessa juuri ennen kukintaa torjunta-aineruiskutuksia
ei tulisi enää tehdä, koska ne voivat vaikuttaa rapsikuoriaispistiäisen
tehoa heikentävästi.
– Mikäli rypsiä ei tuoteta joka vuosi, perustetaan välivuosina pistiäis-
pankkeja kylvämällä rypsiä muutaman aarin alalle.
Kahukärpänen viljelykierrossa
Kahukärpänen (Oscinella frit) voi aiheuttaa runsaana esiintyessään jopa
täydellisen tuhon kasvustossa. Kahukärpänen käyttää isäntäkasvinaan
heinäkasveista ainakin raiheiniä, natoja ja timoteitä sekä viljoja ja mais-
sia. Kahukärpänen talvehtii toukkana isäntäkasvin korren sisällä tai ty-
vellä, koteloituu ja kehittyy aikuiseksi keväällä. Uudet aikuiset muni-
vat kevätviljoille ja heinäkasveille. Koska kahukärpäsellä on etenkin
lämpiminä kesinä useampi sukupolvi vuodessa, ovat myös keskikesällä
ja sen jälkeen kylvetyt kerääjäkasvustot hyviä kahukärpäsen lisäänty-
mispaikkoja. Viljatiloilla tai viljakierrossa olisi syytä käyttää muita

285
KASVINSUOJELU

kerääjäkasveja kuin yksisirkkaisia kasveja viherlannoituskasvuston

maahanmuokkaamisen jälkeen.
Kerääjäkasviksi kylvetty ruis, joka muokataan vasta keväällä, tarjoaa
erityisen hyvät olosuhteet kahukärpäsen lisääntymiselle ja talvehtimi-
selle. Jos kierto on esimerkiksi apilanurmi-kerääjäkasvina ruis-kevätvil-
ja, voitaisiin oikeastaan puhua kahukärpäskierrosta. Keväviljoilla voi
esiintyä merkittäviä kahukärpästuhoja, ja kahukärpäskannat kasvavat
nopeasti suuriksi. Vaihtoehtoisia kerääjäkasveja viljoille ja heinille ovat
mm. hunajakukka, rehukaali ja -rapsi sekä öljyretikka.
Kahukärpäsen esiintymistä on syytä tarkkailla ottamalla kasvustonäyt-
teitä, joista etsitään kahukärpäsen toukkia ja koteloita. Täysikasvuiset
toukat ovat kellertäviä tai keltaisia, 4 mm. pitkiä. Tarkkailua voi tehdä
rukiilla syksyllä, ja kevätviljoilla orastumisvaiheesta eteenpäin.

HOUKUTUSKASVIEN KÄYTTÖ
Joidenkin tuholaisten kohdalla voidaan saada houkutus-
kasvien käytöllä tuholaispainetta oleellisesti pienennet-
tyä varsinaisella talouskasvilohkolla. Kotimaisissa tutki-
muksissa on selvinnyt, että kukkakaaleja ja öljykasveja
tuhoava rapsikuoriainen on erityisen mieltynyt keltaisiin
kukkiin ja ristikukkaisten kasvien hajuun.
Kun kukkakaalikasvuston ympärille kylvetään hou-
kutuskasvivyöhykkeitä (rypsi, rapsi, parsakaali, kehä-
kukka tai aurinkokukka) tietyn ajoituksen mukaan, on
torjunnan teho ollut lähes 100-prosenttinen. Kyseisistä
kasveista rapsikuoriaiset voidaan hävittää pyretriiniruis-
kutuksilla. Myös syysrypsin avulla voidaan kevätrypsin
kasvustoja suojella kuoriaistuholta. Pieni kaistale syys-
rypsiä houkuttelee kuoriaiset sinne ennen kuin kevätryp-
sipellolla on vielä mitään mielenkiintoista.
Houkutuskasvikaistojen suunnittelu ja sijoittelu on
tehtävä aina tilakohtaisesti vuosittain muuttuvien tilan-
teiden mukaan. Tässä esitellään yleisperiaatteita, sovel-
luksia voidaan kehittää hyvin erilaisiksi tilojen erilaisis-
ta tilanteista johtuen. Suunnittelussa ja seurannassa on
hyvä käyttää ainakin aluksi asiantuntija-apua. Esimerk-
kitapauksina ovat kaalikasvit ja porkkana.

Esimerkki: Kaalikärpästen hallinta luomuviljelyssä houkutuskasvi-

kaistojen avulla
Kaalikärpäset ovat tunnetusti hyviä lentäjiä, ja niinpä viljelykierrolla on
vain vähäinen vaikutus niiden kantojen hallinnassa, ellei uutta lohkoa
voida viedä useiden kilometrien päähän edellisvuotisesta.
Kaalikärpäset pystyvät hyödyntämään useimpia ristikukkaisia kasveja
– myös rikkakasveja. Vaikka tilalla ei olisi koskaan viljelty ristikukkai-
sia kasveja, voi tilalla olla oma ristikukkaisilla rikkakasveilla lisäänty-
vä kaalikärpäspopulaatio – mm. peltoretikka on hyvä kaalikärpäskanto-
jen ylläpitäjä. Niinpä kaalikärpäskantojen kasvu alkaa jo heti ensimmäi-
senä kaalinviljelyvuonna – viljelytekniikasta riippuu, kumpi kärpäskan-
ta runsastuu enemmän. Jos alkukesästä kasvusto on harsolla suojattu, jää
pikkukaalikärpäskanta pienemmäksi isokaalikärpäsen eduksi. Harsojen

286
 KASVINSUOJELU

poistamisen aikaan kesä-heinäkuun vaihteessa on isokaalikärpästen len-

toaika alkanut jatkuen syksyyn.
Loppukesästä on myös pikkukaalikärpäsen toinen sukupolvi lennossa.
Isokaalikärpäsen tuhot kohdistuvat pääasiassa kaalin juuriin, kun pikku-
kaalikärpästen toinen sukupolvi munii myös keräkaalin kerään. Toukat
miinaavat kerässä aiheuttaen satotappioita ja korkeampia kauppakunnos-
tuskustannuksia. Kaalikärpäsvioitusten vaikutus ilmenee keräkaalilla ke-
rän painossa, kukkakaalilla voi sato jäädä kokonaan saamatta. Vioitus on
runsainta lohkon reunaosissa, joissa osa kaaleista voi kaatuilla toukkien
tuhotessa juuriston kokonaan, ja näin kaalien kasvu pysähtyy kesken.
Koska kaalikärpästuhoja ei voida harsoilla estää heinä-elokuussa harson
haitallisen lämpövaikutuksen vuoksi, jää vaihtoehdoiksi joko hyönteis-
verkon hankinta, jota voi pitää kasvuston suojana koko kasvukauden, tai
kaalikärpäskantojen hallinta houkutuskaistan avulla.
Kaalikärpäset talvehtivat kotelovaiheessa kaalipellossa. Osa koteloista
tuhoutuu syys- ja kevätmuokkausten yhteydessä, mutta muokkauksilla
ei ole kuitenkaan riittävän tehokasta vaikutusta, jotta se yksistään pitäi-
si kaalikärpäskannat hallinnassa. Etenkin isokaalikärpästoukka hakeu-
tuu suhteellisen syvälle koteloitumaan, jopa muokkauskerrokseen ala-
osaan saakka. Tällöin syväkynnöllä ei välttämättä ole tuhovaikutusta,
voivathan syvällä olevat kotelot jopa nousta sen vaikutuksesta lähem-
mäksi maan pintaa.
Kaalikärpästuhojen pienentämiseksi varsinaisella satolohkolla voidaan
perustaa kaalikärpäsiä varten houkutuskaistoja. Paras teho kaistasta saa-
daan, kun se perustetaan lähelle kärpästen ”synnyinpaikkaa” – eli edel-
lisvuoden kaalipellon reunaan. Houkutuskaistalle istutetaan tai kylve-
tään ristikukkaisia kasveja, jolloin kaalikärpästen ei tarvitsisi lähteä et-
simään lisääntymispaikkaa uudelta kaalilohkolta. Mikäli tilalla on sekä
pikku- että isokaalikärpästä, on molempia lajeja varten perustettava
omat kaistansa siten, että kesäkuussa houkutellaan pikkukaalikärpästä
ja kesä- heinäkuun vaihteesta eteenpäin isokaalikärpästä. Kaistat voi-
daan perustaa yhtä aikaa, mutta isokaalikärpäskaista on peitettävä har-
solla siihen saakka kunnes pikkukaalikärpäskaista tuhotaan.
Hyviä houkutuskaistakasveja edullisuutensa puolesta ovat kylvettävät ris-
tikukkaiskasvit, kuten rypsi ja rapsi. Rypsistä ja rapsista voi kuitenkin
tulla myöhempinä vuosina rikkakasviongelma, joten rehukaali on turval-
lisempi vaihtoehto - se ei ehdi tuottaa itävää siementä meidän oloissa.
Ehkä paras tulos saadaan, jos houkutuskaistoilla on edellä mainittujen
kasvien lisäksi esimerkiksi lanttua, kiinankaalia ja vaikkapa kukkakaalia.
Houkutuskaistat kannattaa perustaa ennen talouslohkojen istuttamista tai
kylvämistä, jotta mahdollisesti jo kuoriutuneet tai talvehtimasta tulleet
tuholaiset saadaan asettumaan sinne talouslohkojen sijasta.
Pikkukaalikärpäsen houkutuskaistat toimivat hyvin myös kovakuoriais-
tuholaisten, kuten kirppojen ja sinappikuoriaisten kohdalla. Mikäli ko-
vakuoriaiskannat ovat suuret, on houkutuskaistan oltava riittävän iso,
jotta se ei tuhoudu täysin kirppojen ja sinappikuoriaisten tullessa paikal-
le. Sopiva houkutuskaistan koko voi olla noin viisi prosenttia edellisvuo-
den kaalilohkon pinta-alasta. Mikäli tilalla on useita kaalilohkoja vuo-
sittain, ja ne sijaitsevat eri suunnissa toisiinsa nähden, voi olla tarpeel-
lista ympäröidä myös uudet kaalilohkot houkutuskaistoilla. Houkutus-
kaistan voi perustaa myös nauris- tai lanttumaan ympärille.

Esimerkki: Porkkanan tuholaisten hallinta houkutuskaistojen avulla

Viljelykierto suunnitellaan siten, että porkkanalohkot sijaitsevat mah-
dollisimman etäällä tosistaan peräkkäisinä vuosina. Edellisvuoden pork-
kanalohkon reunaan kylvetään varhain keväällä houkutuskaistaksi pork-
kanaa esim. 20 m x 1 m kokoisena kaistana, lisäksi voidaan istuttaa ter-
veitä porkkanoita yhteen riviin kaistan reunaan. Talouskasvit (porkka-
nat) peitetään harsolla ennen taimettumista. Houkutuskaistan porkka-
noista seurataan tuholaisia, porkkanakemppiä ja porkkanakärpästä kel-

287
KASVINSUOJELU

taliimapyydyksin ja suorin kasvustohavainnoin.

Mikäli houkutuskaistalle ilmaantuu porkkanakemppejä, seurataan nii-
den runsautta. Jos kemppejä on runsaasti, 0,5-1 kemppiä / kasvi, kylve-
tään tai istutetaan houkutusporkkanoita lisää, jotta kaistalle ei tule yli-
kansoitusta ja kemppien ei tarvitse lähteä paremmille ruokapaikoille
talousporkkanamaalle. Vaihtoehtoisesti kemppejä voi torjua pyretriini-
ruiskutuksella (Bioruiskute S) houkutuskaistalta, jos kemppimäärä on
suuri. Ruiskutus on toistettava muutaman kerran. Ruiskutus ei ole kui-
tenkaan kovin suositeltavaa, koska sen aiheuttama häirintä voi ”pakot-
taa” kempit lähtemään kaistalta uutta lisääntymispaikkaa etsimään.
Kemppinaaraat aloittavat kaistalla muninnan, ja jos niitä ei häiritä, ne
voivat pysytellä kaistalla koko muninta-ajan heinäkuun loppupuolelle
saakka ja näin kemppipaine varsinaiselle talouslohkolle pienenee.
Talouslohkolla voi seurantaa varten jättää 1–0,5 riviä harsottamatta,
mistä havainnoidaan kemppien ilmaantumista ennen harsojen aukaisua
rikkatorjuntaa varten. Mikäli tarkkailurivillä tai liimapyydyksissä ei ole
havaittavissa porkkanakemppejä, voidaan harsot avata turvallisin mie-
lin ja laittaa takaisin harauksen/kitkennän jälkeen ilman pyretriiniruis-
kutusta. Useamman vuoden kokemusten mukaan kaistat näyttäisivät
houkuttelevan hyvin porkkanakemppejä. Kaistat tuhotaan heinäkuun
puolenvälin jälkeen ennen uuden kemppisukupolven aikuistumista me-
kaanisesti esim. jyrsimällä. Aikaisemmin ei mekaanista torjuntaa kan-
nata tehdä, etteivät vielä elossa olevat vanhan sukupolven kempit pake-
ne talouslohkolle kaistan muokkauksen yhteydessä.

LUONTAISTEN VIHOLLISTEN SUOSIMINEN (KON-

SERVOINTI)
Luontaisia vihollisia suositaan perustamalla esimerkiksi
kukkivien kasvien kaistoja, kylvämällä pientareille ja suoja-
kaistoille monilajinen kukkivien kasvien kasvusto sekä jät-
tämällä syyskynnön yhteydessä väliaikaisia piennarkaisto-
ja maakiitäjäisten suosimiseksi etenkin suurilla kasvuloh-
koilla. Erilaiset lehtipuut ja -pensaat hedelmä- ja marjatar-
hojen yhteydessä lisäävät saalistajapunkkien määrää myös
marjakasvustoissa. Samoin kirvojen ja kemppien luontaiset
viholliset voivat runsastua, koska lehtipuut ja pensaat tarjo-
avat vaihtoehtoisia isäntä- ja saaliseläimiä niille.
Kevätviljapeltojen kukkivien kasvien kaista yksivuo-
tisena voi olla esimerkiksi hunajakukka ja rypsiseos, jol-
loin se tarjoaa ravintoa kukkakärpäsille ja loispistiäisil-
le. Kukkimisvaiheessa kasvustoa on niitettävä sopivalta
korkeudelta siten, että se ehkäisee rypsin siementen
muodostumisen ainakin suuremmassa määrin ja jatkaa
kaistan kukinta-aikaa elokuulle saakka. Sopiva niittokor-
keus löytyy kokeilemalla. Monivuotinen viljapeltojen
kaista voi pitää sisällään yksivuotisten kasvien lisäksi
kaksi- ja monivuotisia kasveja; kumina, pietaryrtti, sian-
kärsämö, koiran- ja vuohenputket, hunajakukka, sinappi
tai rypsi. Monivuotinen kasvusto tulee myös niittää aika
ajoin, ja se on uusittava muutaman vuoden välein, ellei
halua tehdä siitä pysyvää monimuotoistamisvyöhykettä.

288
 KASVINSUOJELU

Kukkivien kasvien kaistat ovat tukipoliittisesti hanka-

lia; jos niitä ei saada sovitettua ”tukien sisään”, on selvin-
tä ilmoittaa ne tilapäisesti viljelemättömiksi. Tukiehtojen
vaikutukseen kannattaa aina perehtyä tapauskohtaisesti.

SUOJAKATTEET JA -AIDAT Kasvustoa suojaavat katteet – harsot ja verkot

Tehokkain keino tuhoeläinten ennaltaehkäisevässä me-
kaanisessa torjunnassa on suojaharsojen ja suojaverkko-
jen käyttö. Niiden käyttö rajoittuu kuitenkin vain puutar-
hakasvien tuotantoon. Monien vihannesten (erityisesti
ristikukkaisten) luonnonmukainen viljely on usein yk-
sinkertaisinta suojaharson tai -verkon avulla. Erityisesti
lantun, nauriin, kaalien ja porkkanan suojaamiseen har-
sot ja verkot sopivat hyvin.
Suomessa on tähän asti ollut käytössä pääasiassa suo-
jaharsoja. Sen sijaan muualla on yleistymässä polyety-
leeniverkot, joiden silmäkoko on 1,5 x 2 mm, 1,5 x 1,2
mm tai 1,35 x 1,35 mm. Jotta torjunta porkkanakärpästä
vastaan onnistuisi, silmäkoon tulisi olla enintään 1,2 x
1,6 mm. Verkot kestävät noin viisi vuotta ja ne ovat huo-
mattavasti vahvempia kuin harsot. Lisäksi niiden etuna
on, että viljelykasvien homehtumisriski on verkkojen
alla pienempi kuin harsojen alla. Polyetyleeniverkon
muita etuja ovat lisäksi hyvä kestävyys sadetta ja rakeita
vastaan, kasvuston hyvä suoja rankkasateelta, parempi
mikro-ilmasto, parempi itävyys kuivalla säällä sekä
useimmiten selvä sadonlisäys. Haittana on korkea hinta.
Hyvän sadon edellytys on harsojen tai verkkojen joh-
donmukainen käyttö ja reunojen tiiviinä pitäminen. Keski-
Euroopassa on tarjolla seuraavia polyetyleeniverkkoja:
“Bionet K”, “Bionet M”, “Rantai”, “Nicotex” sekä lyhyti-
käisempi “Filbio”, joka on valmistettu polyamidista. Poly-
amidista valmistetut verkot ovat keveitä, joten niiden käyt-
tö taimettuvilla ja hennoilla taimilla on edellistä parempi.
Harsojen ja verkkojen levitys tehdään joko rikkakas- HARSON KIINNITYS
vien liekittämisen jälkeen ennen taimettumista (porkka-
na) tai välittömästi istuttamisen jälkeen (kaalit, salaatti).
Reunat on kiinnitettävä kauttaaltaan huolellisesti, sillä
tuholaiset osaavat kävellä maan pintaa pitkin ja löytävät
aukkopaikat. Käytettyjen harsojen reiät tulee paikata
huolellisesti (esim. teipataan paikkaharsoilla ja pakkaus-
teipillä), myös uusiin harsoihin voi tulla reikiä tai repeä-
miä huolimattoman käytön seurauksena tai heikon laa-
dun vuoksi. Repeämät on korjattava.
Sopivasti rakennettu este tai ”aita” voi myös estää tu- Kasvustoa ympäröivät aidat

289
KASVINSUOJELU

Kateharson ja verkon vertailua

Harso Verkko
+ +
- estää tuholaisten pääsyn kasvustoon maahan tiiviisti - estää tuholaisten pääsyn kasvustoon maahan
kiinnitettynä tiiviisti kiinnitettynä
- nostaa lämpötilaa - kasvuhäiriöriskit vähäisiä
- vähentää kosteuden haihtumista ja tuulistressiä - voidaan käyttää koko kasvukauden ajan
- aikaistaa sadon valmistumista - suojaa kasvustoa rankkasateelta
- lisää yleensä satoa
–
- vahvoja
- lisää kasvuhäiriöitä ja tautiriskejä
- voidaan käyttää vain rajoitetun ajan – –
alkukehityksen suojaamiseen
- kestävät noin viisi vuotta
- lisää rikkakasvien kasvua
- hankintahinta kallis
- kestävät noin kaksi vuotta

holaisen pääsyn aran kasvin viljelylohkolle. Pystysuuntai-

nen aita voi estää tuholaisen pääsyn pellolle, mikäli tuho-
lainen lentää matalalla eikä osaa nousta aidan yli. Kaali-
kärpäsen pääsyä kaalipellolle voidaan estää pystyttämällä
noin 1,5 m korkea hyönteisverkosta rakennettu aita kaali-
kasvuston ympärille. Verkko taivutetaan ylhäältä ulospäin
kaksinkerroin, jotta kaalikärpänen ei pääse verkon vieres-
tä nousemaan suoraan aidan yli.
Etanoiden pääsy vihanneslohkolle voidaan estää pys-
tyttämällä peltiaita lohkon ympäri (korkeus noin 30 cm),
pellin ulkopuolelle kiinnitetään kaksi sähkölankaa eriste-
muovin päälle parin sentin välein. Lankaan johdetaan säh-
kövirta (”sähköpaimen”), jolloin aitaa ylöspäin kiipeävä
etana saa sähköiskun ja perääntyy alas. Menetelmä sopii
lähinnä kotipuutarhamittakaavaan.

Tuholaisten suoria torjuntamenetelmiä

5.4.4 TUHOLAISTEN SUORIA
• Mekaaninen torjunta
TORJUNTAMENETELMIÄ
• Terminen eli lämpövaikutukseen Suoria torjuntamenetelmiä käytetään silloin, kun välitön
perustuva torjunta tuho uhkaa kasvustoa. Suorat torjuntamenetelmät koos-
• Kasvien puolustuskykyä tehostavat tuvat mekaanisesta ja termisestä torjunnasta, kasvien
hoitoaineet puolustuskykyä lisäävien kasvienhoitoaineiden käytöstä,
• Biologinen torjunta biologisesta torjunnasta ja viime kädessä luomutuotan-
• Torjunta-aineet nossa sallittujen torjunta-aineiden käytöstä.

MEKAANINEN TORJUNTA
Mekaanista torjuntaa ovat erilaiset muokkaukset, joilla
tuhotaan joko suoraan tuholaisia tai niiden elinympäris-

290
 KASVINSUOJELU

töjä, kuten kasveja. Muokkauksia käytetään erityisesti

tuholaisten hävittämiseen houkutuskaistoilta.
Ötökkäimureiden kehitys on lähtenyt liikkeelle Ameri-
kasta. Ripsiäiset ja kirvat ovat salaattiviljelmien suurin vit-
saus mutta ötökkäimureiden avulla ongelma voidaan halli-
ta ilman kemikaaleja. Ötökkäimureita käytetään perunan-
viljelyssä koloradonkuoriaisten torjuntaan. Kyse on suuris-
ta monirivisistä, traktorikäyttöisistä imureista, merkkejä on
useita. Suomessa ötökkäimureita on käytössä joillakin man-
sikkatiloilla nälvikkäiden ja peltoluteiden torjunnassa.
Joidenkin tuholaisten hallinta onnistuu karistelun ÖTÖKKÄIMURI
avulla, esimerkiksi parsakukon toukat karistellaan kas-
vustosta maahan, jolloin ne eivät enää pääse kiipeämään
ylös kasvustoon ja kuolevat joko ruuan puutteeseen tai
saalistukseen maassa. Toukkien karistelua voi käyttää
muillakin kasveilla, torjunnan tehoa edistää jos alueella
on runsaasti saalistajia syömässä maahan varisseet tou-
kat. Vattukuoriaisia ja -kärsäkkäitä voi torjua pienillä
viljelyksillä karistelemalla ne maassa olevalle tahmealla
aineella – esimerkiksi tervalla – sivellylle kertakäyttöla-
kanalle, joka poltetaan tuholaisineen torjunnan jälkeen.
Lakanaa siirretään rivissä eteenpäin sitä mukaa kun ka-
ristelu etenee. Herukkakasvustoissa voidaan samaa me-
netelmää käyttää karviaispistiäisille, kun työ tehdään
sään ollessa kolea, jolloin aikuiset pistiäiset eivät lähde
lentoon, vaan tippuvat maahan.
Esimerkiksi koloradonkuoriaista voidaan torjua karis-
telemalla aikuiset ja toukat perunan lehdiltä alas peruna-
pellon vaoissa kulkeviin pulkkiin. Karisteluun käytetään
kasvuston yläpuolella kulkevia lehtiä heiluttavia ketjuja
tai voimakasta sivuttaispuhallusta. Traktorikäyttöisiä lait-
teita on Keski-Euroopassa rakennettu jopa nelirivisinä.

TERMINEN ELI LÄMPÖVAIKUTUKSEEN PERUSTU-

VA TORJUNTA
Lämpövaikutukseen perustuvaa torjuntaa on tuholais-
pesäkkeiden hävittäminen kaasuliekillä liekittämällä, esi-
merkiksi mansikkakasvustossa kannattaa pesäkemäiset
mansikkapunkin saastuntakohdat tuhota liekittämällä.
Mansikkapunkkia ja -ankeroista voidaan torjua pal-
jasjuurisista mansikan taimista ja rönsytaimista lämmin-
vesikäsittelyn avulla. Taimet upotetaan lämpimään 44,5-
asteiseen veteen 5–10 minuutin ajaksi. Tähän on kehitet-
ty myös kotimaisia sähkövastuksilla ja termostaatilla va-
rustettuja laitteita.

291
KASVINSUOJELU

Etenkin kasvihuoneviljelyssä höyrytys on tehokas tuho-

laiskantojen hallintamenetelmä. Kasvustojen vaihdon
yhteydessä ja kasvukauden päättyessä pohjan ja raken-
teiden höyrytys tuhoaa tehokkaasti niissä lymyilevät tu-
holaiset kaikkine kehitysvaiheineen.

KASVIEN PUOLUSTUSKYKYÄ TEHOSTAVIA HOITO-

AINEITA
Tämän ryhmän aineiden käytöstä on hyötyä vain mikäli
levitys tehdään riittävän ajoissa – jo siinä vaiheessa, kun
vasta ensimmäiset merkit mahdollisesta ongelmasta ovat
havaittavissa. Näitä kasvienhoitoaineita ovat:
1. Solukkoa vahvistavat aineet – piitä sisältävät valmis-
teet, myös ennaltaehkäisyyn.
2. Elisitorit l. kasviaktivaattorit – luonnollista alkuperää
olevat, esim. mesiangervo tai pajunversouute, jotka
sisältävät luonnon omia salisyylihappoja, käsittely
tautiennusteiden perusteella, tuholaisille ne toimivat
maittavuutta haittaavasti.
3. Karkotusvaikutteiset aineet – tuhohyönteisille epä-
miellyttäviä tuoksuja kuten valkosipuliuutteet.
4. Erilaiset kivijauheet, tuhka, kalkki yms., jotka hait-
taavat kasvien maittavuutta puremasuisten hyönteis-
ten osalta, vähentävät myös munintaa kasveille. Hait-
tapuolena on yhteyttämistehon heikkeneminen ainei-
den varjostaessa kasvien lehtiä.

Piivalmisteet Kasvien piipitoisuuden nousu esim. käyttämällä sopivaa

viljelytekniikkaa tai varsinaista piilannoitusta voi lisätä
kasvien tuholaisten ja tautien kestävyyttä.
Ulkomailla, etenkin USA:ssa, käytetään hyönteistor-
juntaan piilevävalmisteita (diatomaceous earth) tai puh-
taasta hiekasta valmistettuja piiyhdisteitä (silica gel), joi-
den teho perustuu niiden rasva-absorptiokykyyn ja terä-
vään kide-muotoon. Hyönteisten iholle joutuessaan nämä
aineet aiheuttavat suojaavan vahakerroksen ohentumista,
mikä yksin tai kiteiden aiheuttamien ruoansulatustoimin-
nan mekaanisten vaurioiden kanssa aiheuttaa nestehukan.
Kauppavalmisteita on useita. Piilevävalmisteiden annoste-
lu tapahtuu erikoislaitteilla ja niiden teho on erityisen hyvä
suurissa ruokavarastoissa ja silloin, kun ilman suhteellinen
kosteus on alhainen. Huom. Eivät saa joutua hengitysil-
maan, joten suojainten käyttö on tarpeen.
Elisitorit: Paju- ja mesiangervouutteet Pajunkuori ja mesiangervo sisältävät runsaasti luon-
non omia salisyylihappoja. Koska salisyylihapot in-

292
 KASVINSUOJELU

dusoivat kasvien puolustuskykyä patogeenejä vastaan,

voisivat pajunkuori- ja mesiangervouutteet tai -keitteet
toimia luomutuotannossa kasvienhoitoaineina – käyte-
täänhän niitä kansanlääkinnässä tulehdus- ja kiputilojen
hoitoon salisyylihappopitoisina rohtoina. Varsinaisia tes-
taustuloksia uutteiden käytöstä ei ole, joten sekoitussuh-
teita on itse kokeiltava. Kasvustokäsittelyssä on muistet-
tava, että uutetta on laimennettu riittävästi, ettei käsitte-
lystä aiheudu haittaa kasveille.
Valkosipuliuutteita voidaan käyttää tuholaisten torjun- Karkotteet: Valkosipuli- ja koiruohouutteet
taan. Torjuntavaikutus perustuu hajuun – valkosipulille
tyypillinen haju on joillekin hyönteisille epämiellyttävä, ja
ne välttävät valkosipuliuutteilla käsiteltyjä kasvustoja.
Käsittely on toistettava useita kertoja kasvukauden aikana.
Tunnetuin saatavilla oleva valmiste on Garlic Barrier,
joka on USA:ssa rekisteröity torjunta-aineeksi.
Valkosipulihaude (Allium sativum) valmistetaan hie-
nontamalla 75 g valkosipulilohkoja tehosekoittimessa.
Tahna sekoitetaan 10 litraan kiehuvaa vettä. Annetaan
seistä 24 h kannan alla. Ruiskutetaan 3 kertaa kolmen
päivän välein. Väitetään Saksassa tehoavan mansikka-
punkkeja ja muita punkkeja vastaan.
Koiruoholla (Artemisia absinthium) on perinnetieto-
jen mukaan tuholaisia karkottavaa vaikutusta. Valmiina
uutteena sitä ei ole saatavilla, joten sen käyttäminen on
työlästä. Koiruohotee tai -keite valmistetaan siten, että
sekoitetaan 30 g kuivattua tai 300 g tuoretta kasvia 10 lit-
raan vettä. Keittoaika ulkotiloissa 20–30 min. Uutetta
käytetään sellaisenaan muurahaisia, toukkia, punkkeja ja Muita kasvienhoitoaineita (tehoa ei ole tutkittu
kirvoja vastaan. Suomen oloissa)
Pietaryrttiteetä (Tanacitum vulgare) tai -keitettä käy-
tetään laimentamattomana mansikkapunkkia, kirvoja,
omenakääriäistä ja kaaliperhosen toukkia vastaan. Sitä
valmistetaan hauduttamalla tai keittämällä tuoretta pieta-
ryrttiä (300 g/10 l vettä) tai kuivattua pietaryrttiä (30 g/l
vettä).
Peltokortekeite (Equisetum arvense) valmistetaan si-
ten, että 1 kg tuoretta tai 150 g kuivattua peltokortetta se-
koitetaan 10 litraan vettä. Keittoaika on 20–30 min. Keite
laimennetaan käyttöä varten 1:5. Käytetään yksin tai yh-
dessä 3 %:n mäntysuopaliuoksen ja 1 %:n spriin kanssa
kirvoja, kehrääjäpunkkeja ja vihannespunkkeja, mutta
myös sienitauteja vastaan.
Kivikkoalvejuuriuutetta käytetään marjapensaiden ja
omenapuiden varhaiskevätruiskutuksiin mm. herukka-

293
KASVINSUOJELU

koita ja lehtikirvoja vastaan. Sekoitetaan 100 g kuivattua

kivikkoalvejuurta (Dryopteris filix-mas) 10 litraan vettä.
Käytetään sellaisenaan laimentamatta.
Sananjalkauute valmistetaan sekoittamalla 10 g kui-
vattua sananjalkaa (Pterilium aquilinum) 1 litraan vettä.
Pullotetaan ja varastoidaan. Laimentamaton seos käyte-
tään kesällä etanantorjuntaan ja laimennettu seos (1:10)
käytetään varhaiskevätruiskutuksena kirvoja vastaan.
Raparperilehtikeite (Rheum raponthicum) valmiste-
taan sekoittamalla 500 g tuoreita raparperinlehtiä 5 lit-
raan vettä. Seos keitetään ja käytetään siivilöinnin jäl-
keen laimentamatta hyönteistorjuntaan.
Tomaatinlehtiuutetta (Lycopersicon esculentum) saa-
daan sekoittamalla kaksi kourallista murskattuja tomaatin-
lehtiä tai -varkaita 2 litraan vettä. Annetaan seistä 2 tuntia
ja käytetään laimentamatta kaaliperhosten toukkien tor-
juntaan (myös seoksena mäntysuopaliuksen kanssa).
Nokkosvesi valmistetaan upottamalla 200 g kuivattua
tai 1 kg tuoretta nokkosta (Urtica dioica, U. urens) 10
litraan vettä ja annetaan seistä 1–4 vrk. Liuos käytetään
sellaisenaan kirvoja vastaan tai laimennettuna (1:20–50)
kasvun virkisteenä.
Tuhka- tai kalkkipölytys Tuhka- tai kalkkipölytys tehoaa hetkellisesti erityises-
ti puremasuisiin hyönteisiin. Sen teho riippuu kuitenkin
paljon kulloinkin vallitsevasta säästä ja on uusittava sa-
teen jälkeen. Kalkinlevitys oraille on toimiva torjunta-
keino silloin, kun viljanoraissa esiintyy paljon etanoita.
Puutuhka siroteltuna porkkanariveihin vähensi suoma-
laisissa kokeissa porkkanakärpäsen munintaa selvästi.
Huom. Pölytteet eivät saa joutua hengitysilmaan, joten
suojainten käyttö on tarpeen.

BIOLOGINEN TORJUNTA
Klassista biologista torjuntaa on torjuntaeliöiden levittä-
minen uudelle alueelle ei-kotoperäisen tuholaisen torju-
miseksi.
1. Kertalevitys; torjuntaeliöt pystyvät kotiutumaan py-
syvästi uudelle alueelle monivuotisen kasvuston ol-
lessa kyseessä.
2. Kausittainen (vuosittainen) levitys; torjuntaeliöt pys-
tyvät lisääntymään, mutta eivät selviä epäedullisen
kauden (talven) yli.
3. Jatkuvasti toistuva levitys – riittävän torjuntatuloksen
saavuttamiseksi levitys toistettava varsinaisten tor-
junta-aineiden tavoin, koska torjuntaeliöt eivät joko

294
 KASVINSUOJELU

pysty lisääntymään tai lisääntymiskyky ei ole riittävä

kyseisellä alueella.
Biologisia torjuntaeliöitä tuholaisten torjuntaan Suo-
messa on tarjolla pääasiassa kasvihuonetuotantoon.
Poikkeuksen tekee mansikka – mansikkapunkin torjun-
taan käytetään biologisia torjuntaeliöitä. Niitä saa nyt
myös kotimaisina Biotus Oy:stä.

KAUPALLISESTI SAATAVILLA OLEVIA TORJUNTAELIÖITÄ

(LUETTELO EI OLE KATTAVA)

Torjuntaeliö Tieteellinen nimi Torjuttava tuholainen

Atheta coriaria -petokuoriainen Atheta coriaria liejukärpästen ja ripsiäisten toukat, sienisääsken

toukat sukkulamatojen lisänä
Ansaripetopunkki Phytoseiulus persimilis vihannespunkit ja neilikkapunkit
Petopunkki Amblyseius californicus vihannespunkit
Ripsiäispetopunkki Amblyseius degenerans ripsiäiset
Jauhiaiskiilukainen Encarsia formosa anasarijauhiainen
Eretmocerus eremicus -loispeto Eretmocerus eremicus ansarijauhiainen
Kirvasääski Aphidoletes aphidimyza kirvat
Petosääski Feltiella acarisuga vihannespunkit
Kirvavainokainen Aphidius colemani lehtikirvat
Kirvavainokainen Aphidius ervi lehtikirvat
Kirvakiilukainen Aphidius abdominalis lehtikirvat
Macrolophus calignosus -petolude Macrolophus calignosus ripsiäiset, jauhiaiset, vihannespunkit, kirvat
Miinaajapeto Dacnysa loisii suonimiinaajakärpästen toukissa
Munakiilukainen (Trichogramma sp.) yökkösten munat
Orius -petolude Orius laevigatus ripsiäiset
Orius majusculus ripsiäiset, kirvat, vihannespunkit
Harmonia axyridis -petokuoriainen Harmonia axyridis kirvat
Harsokorento Chrysoperla carnea kirvat
Sukkulamato sienisääsken ja korvakärsäkkäiden toukat
Ripsiäispetopunkki Amblyseius cucumeris kalifornianripsiäiset
Amblyseius mondormensis ripsiäiset
Verticillium lecanii -sienen itiöitä Verticillium lecanii kirvat
Kukkakärpänen Episyrphus baltetus kirvat
Aitomunakiilukainen Trchogramma brassicae vihannesyökköset (munat)

TORJUNTA-AINEET
Luonnonmukaisessa tuotannossa sallittuja varsinaisia
tuholaisten torjunta-aineita ovat torjunta-ainelain mukai-
sesti rekisteröidyt torjunta-aineet, joiden käytön Euroo-
pan yhteisöjen neuvoston asetus (ETY) 2092/91 sallii.
Niiden käyttö on sallittu vain, kun välitön tuho uhkaa
kasvustoa. Näiden torjunta-aineiden käyttö edellyttää
myös ns. ruiskuttajatutkinnon suorittamista ja käytöstä
on tehtävä merkinnät viljelymuistiinpanoihin.
Torjunnan tarve riippuu tuholaispaineen suuruudesta,
torjuntakustannusten määrästä ja odotettavissa olevan sa-
don määrästä. Esimerkiksi kirvojen kohdalla on mietittä-
vä tarkkaan, milloin torjunta on perusteltua, ts. torjunta-
kynnyksen täyttymisen lisäksi torjuntapäätökseen vaikut-
taa odotettavissa olevan sadon määrä sekä kasvustossa

295
KASVINSUOJELU

olevat luontaiset viholliset. Jos sato-odotukset ovat kovin

alhaiset, ei torjunnalla saada merkittävää hyötyä, joten sitä
ei kannata tehdä. Sen sijaan jos kaikki kasvutekijät ovat
kunnossa ja sato-odotukset ovat suuret, kannattaa kirva-
torjunta tehdä heti tuomikirvojen saavuttua kasvustoon,
mikäli kirvoja on noin 1 kpl/kasvi.
Luomuhyväksyttyjä tuholaisten torjunta-aineita Suo-
messa vuonna 2003 ovat mm:
Saippuapohjaisia valmisteita
Havin mäntysuopaliuos: käyttökohteita ovat hyönteisten
ja punkkien torjunta kasvihuoneviljelyksillä sekä koris-
tekasveilla avomaalla.
Puu-Tolu: käyttökohteita ovat vihannespunkin, ansari-
jauhiaisen, ripsiäisten ja kirvojen torjunta kasvihuoneis-
sa ja avomaalla.
Neko torjunta-aine: käyttökohteita ovat lehtikirvojen,
ansarijauhiaisen ja vihannespunkkien torjunta koriste-
kasveista kasvihuoneissa ja puutarhoissa.
Mineraaliöljypohjainen valmiste
Kevätruiskute: käyttökohteita ovat hyönteisten ja punk-
kien torjunta hedelmäpuista, marjapensaista sekä koris-
tepuista ja -pensaista.
Parafiiniöljypohjaisia valmisteita
Neko kevätruiskute: käyttökohteita ovat hyönteisten ja
punkkien torjunta hedelmäpuista, marjapensaista sekä
koristepuista ja -pensaista.
Sun 7 E Kevätruiskute: käyttökohteita ovat hyönteisten
ja punkkien torjunta hedelmäpuista, marjapensaista sekä
koristepuista ja -pensaista.
Rasvahappojen kaliumsuoloja sisältävä valmiste
Plantcare: käyttökohteita ovat kirvojen torjunta kotipuu-
tarhoissa ja kasvihuoneissa.
Bacillus thuringiensis-bakteerin itiöitä sisältävät valmisteet
Turex 50 WP: käyttökohteita ovat tuhohyönteisten tor-
junta tomaatilla, kurkulla ja koristekasveilla kasvihuo-
neissa sekä kaaleilla, lantulla ja nauriilla avomaalla, va-
roaika on 3 vrk
Hygia Bio Fly Control: käyttökohteita ovat kärpästen
torjunta komposteissa
Verticillium lecanii -sienten itiöitä sisältävät valmisteet
Vertalec: käyttökohteita ovat kirvojen torjunta kurkulla,
paprikalla, tomaatilla sekä koristekasveilla ja leikkoku-
killa kasvihuoneissa.
296
 KASVINSUOJELU

Mycotal: käyttökohteita ovat jauhiaisten torjunta kurkul-

la, paprikalla, tomaatilla, salaatilla sekä koristekasveilla
ja leikkokukilla kasvihuoneissa.
Pyrethrum cinerariafolium -kasvista uuttamalla saatu
pyretriini
Bioruiskute S: käyttökohteita ovat hyönteisten torjunta va-
rastoissa ja karjasuojissa, hyönteisten ja punkkien torjunta
pelto- ja puutarhaviljelyksillä sekä sienisääskien torjuntaan
sienimöissä. Varoaika 1 vrk, herukoilla, karviaisella, persil-
jalla, tillillä ja muilla maustekasveilla sekä sienillä 7 vrk.
Bacillus thuringiensis -kidebakteeri on yleisesti
maassa esiintyvä bakteeri, jonka eri kannat tehoavat eri
hyönteisryhmiin. Meillä on vuonna 2003 hyväksytty tor-
junta-aineeksi vain kaksi valmistetta. Biologisia torjun-
tavalmisteita on perhostoukkien torjuntaan tarkoitettu
Bacillus thuringiensis -bakteerin itiöitä sisältävä valmis-
te Turex WP, sekä kärpästen torjuntaan lantakasoista ja
komposteista Hygia Bio Fly Control. Biologisia torjun-
tavalmisteita kehitetään koko ajan lisää, joten ajantasai-
nen tiedosto löytyy KTTK:n kotisivuilta (www.kttk.fi).
Esimerkki: Kaalikoin torjuminenTurexilla
Valmistetta ruiskutetaan kasvustoon siinä vaiheessa, kun kasvustossa on
havaittavissa pieniä, parin-kolmen millimetrin mittaisia toukkia. Syö-
dessään valmisteella käsiteltyä kasvia toukka saa bakteereja suoleensa,
jossa ne aktivoituvat ja alkavat lisääntyä. Bakteerit läpäisevät toukan
suolen seinämän ja lopulta toukka kuolee verenmyrkytykseen 1-2 päi-
vän kuluttua infektoitumisesta.
Toukka lopettaa syönnin kuitenkin jo paljon aikaisemmin, jopa tuntien
kuluessa siitä, kun se on saanut bakteerin elimistöönsä. Bt aktivoituu vain
hyönteistoukan suolistossa, ihmisen elimistöön joutuessaan se on vaara-
ton. Luontaiset viholliset eivät yleensä saalista sairastuneita toukkia, jo-
ten ne eivät kärsi siitä muutoin kuin saaliiden vähenemisen kautta. Jos
loisittu toukka saa bakteerin suoleensa, voi loispistiäistoukka tuhoutua.
Kaikki biologiset torjuntavalmisteet ovat herkkiä auringon UV-säteilyl-
le, ja sen vuoksi niiden tehoaika on lyhyempi lämpimällä, aurinkoisella
säällä kuin pilvisellä ja viileällä säällä. Paras teho saavutetaan, kun kä-
sittely tehdään vasta, kun pieniä toukkia on havaittavissa kasvustossa. Tuholaistarkkailu – oleellinen osa
Käsittely uusitaan tarvittaessa ohjeen mukaisesti. menestyvää viljelyä

5.4.5 TUHOLAISTEN JA HYÖTYELIÖIDEN

TARKKAILU
Ilman tuholaisten tarkkailu- ja tunnistustaitoa on viljeli-
jä paljolti arvailujen varassa. Myös tärkeimmät tuholais-
ten luontaiset viholliset on syytä opetella tunnistamaan.
Luontaisten vihollisten esiintymisen tarkkailuun käyvät
samat menetelmät kuin tuholaisten tarkkailuun. Myös
luontaisten vihollisten esiintymisestä on syytä tehdä
merkinnät viljelymuistiinpanoihin.
Oheisessa taulukossa on lueteltu eri tarkkailumenetel-
297
KASVINSUOJELU

ERILAISIA TARKKAILUMENETELMIÄ JA SOVELTUVUUS ERI ELIÖIDEN TARKKAILUUN

Menetelmä Tuholainen Luontainen vihollinen Huomioitavaa

suora kasvustohavainnointi:

joko eliön tai vioitusoireiden kirpat, sinappikuoriainen, leppäpirkot, harsokorennot, Hyönteisten tunnistuskursseilla
havainnointi rapsikuoriainen, viljakukko, hämähäkit, petoluteet, loisitut tai pellonpiennartilaisuuksissa
perhostoukat, kirvat, isäntäeläimet: muumioituneet pääsee hyvään alkuun, tietoja
porkkanakemppi, kirvat, perhostoukkia loisivien ja kokemuksia vaihtamalla ja
vihannespunkit, loispistiäisten kotelokoppia oppaita sekä www-sivustoja
vattukuoriainen ja -kärsäkäs, tutkimalla pääsee
luteet (parhaiten viileällä harjaantumaan jo pitkälle.
säällä), vattukärpänen,
lasisiivet, äkämäpunkit
liimapyydys (liima-ansa, porkkanakärpänen, harsokorennot, loispistiäiset Vaati jonkin verran
kelta-ansa, siniansa) porkkanakemppi, peltolude, asiantuntijan opastusta aluksi.
ripsiäiset, kirpat, kaalikoi,
kuminakoi, karviaispistiäinen,
lustokuoriainen, hallamittari
feromonipyydys pihlajanmarjakoi, Feromonit ovat lajikohtaisia,
omenakääriäinen, herukkakoi, joten tulokset ovat luotettavia,
herukansilmukoi, mikäli pyydykset on viritetty
harukkalasisiipi, sipulikoi, riittävän ajoissa. Pyydyksissä
kaalikoin varhaisesiintymän on naarasferomonia, joka
tarkkailuun, kaalikoisa houkuttelee koiraita. Ne
takertuvat pyydyksissä oleviin
liimalevyihin.

muninnan tarkkailu kaalikärpäset, sipulikärpänen Työläs, mutta antoisa menetelmä.

koteloiden laskenta kaalikärpäset, sipulikärpänen Aleochara-suvun lyhytsiipiset, Työläs, mutta antoisa menetelmä.
maanäytteiden mukaan myös
muita saalistajia
maljapyydys kirpat, niittyluteet loispistiäisiä Käy mullospelloille myös
ennakointiin.

kuoppapyydys yöaktiiviset kovakuoriaiset, maakiitäjäiset, hämähäkit Pyydyksiin eksyy myös pieniä

etanat jyrsijöitä ja sammakoita, jotka
eivät pääse pyydyksistä pois.

hyönteishaavilla luteet, kaskaat, aikuiset harsokorennot Vaatii asiantuntijan opastuksen

pyydystäminen seppäkuoriaiset, vaaksiaiset, alkuun, haaviin tulee paljon
perhoset saalista, opittava erottamaan
itselle tärkeät lajit.

suppulehtinäytteet mansikkapunkki mansikkapunkkia saalistavat Lehtinäytteiden analysointi vaatii

mikroskoopin ja
erikoisosaamisen.
kokolehtinäytteet vihannes- ym. punkit petopunkit Vaatii asiantuntijatarkastuksen
mikroskoopilla.
kukintojen karistelu ripsiäiset, kirvat (tietyt lajit)
versojen karistelu alustalle vattukuoriainen ja
vattukärsäkäss
maahan haudattava tai seppäkuoriaisen toukka, Käytetään ennen
istutettava pyydys, esim. turilaan toukka puutarhakasvien tai
perunan mukula tai juurikasvien istutusta tai
ruukkusalaatti (ruukku kylvöä mikä monivuotinen
poistetaan) nurmi tai muu mv. kasvusto on
kierrossa mukana.

298
 KASVINSUOJELU

miä ja niiden soveltuvuutta. Tarkempia tietoja tarkkailu-

menetelmistä löytyy kasvinsuojeluoppaista ja hakusana-
haulla internetistä. Tarkkailuvälineitä myyvät mm. Biotus
Oy ja suurimmat puutarhaliikkeet. Harvinaisempien tark-
kailumenetelmien ohjeita voi tiedustella neuvojilta, MTT/
kasvinsuojelusta ja muilta erikoisasiantuntijoilta.

5.4.6 LUONTAISIA VIHOLLISIA

SAALISTAJAT
Kaksisiipisten lahkosta tärkeimpiä saalistajaryhmiä ovat Suora kasvustohavainnointi on tärkein
petokärpäset (aikuiset saalistavat lennossa, toukat elävät menetelmä tuholaisten ja luontaisten
vihollisten havaitsemiseen, sillä se
saalistajina maassa), kukkakärpäset (vain toukat saalista-
soveltuu suurelle joukolle hyönteisiä.
jia) ja kirvasääsket (toukat saalistajia). Sudenkorentoaikui-
set saalistavat lennosta, toukat vedessä. Verkkosiipisistä
saalistajia ovat harsokorennot ja kirvakorennot. Kovakuo-
riaisista tärkeimpiä saalistajia ovat maakiitäjäiset, leppä-
pirkot ja lyhytsiipiset. Pistiäisistä saalistajia ovat petopis-
tiäiset, ampiaiset ja jotkut sahapistiäislajit. Erilaissiipisis-
tä saalistajia löytyy nivelkärsäisistä eli luteista.

KUKKAKÄRPÄSET (SYRPHIDAE)
Aikuisvaiheessa kukkakärpäset käyttävät ravinnokseen
kukkien siitepölyä ja mettä, toukkavaiheessa ne ovat te-
hokkaita kirvojen saalistajia. Jälkeläisten kehityksen tur-
vaamiseksi kukkakärpäsnaaraat munivat vain riittävän
suurten kirvayhdyskuntien lähelle, yksittäiset kirvat ei-
vät houkuttele niitä munintaan, sillä toukka tarvitsee
oman kehityksensä läpiviemiseksi 150–900 kirvaa. Ai-
kuiset kukkakärpäset nauttivat ravinnokseen siitepölyä
ja mettä, toukat ovat yleensä kirvapetoja.
Kukkakärpäsiä voidaan suosia mm. kylvämällä eri-
laisia kukkivien kasvien kaistoja peltolohkoja halko-
maan, jolloin aikuiset kukkakärpäset saavat riittävästi
hyvälaatuista ravintoa ja voivat tuottaa suuremman mää-
rän jälkeläisiä kirvojen torjuntatyöhön kuin ilman aikuis-
vaiheen ravintokasvikaistoja.

HARSOKORENNOT (CHRYSOPIDAE)
Harsokorennot talvehtivat aikuisina erilaisissa suojaisis-
sa onkaloissa, ja hyvin usein ne hakeutuvat myös ikku-
noiden väliin talvehtimaan. Yhdysvalloissa puutarhaliik-
keet jopa myyvät pelloille laitettavia harsokorentojen
”talvehtimispesiä”. Harsokorentojen toukat ovat petoja,
jotka käyttävät monia eri hyönteisiä ja niiden munia saa-
liinaan, myös ripsiäiset ovat niiden herkkua.
299
KASVINSUOJELU

Aikuiset ovat meden ja siitepölyn syöjiä, jotkut lajit ovat

myös hyönteisten munien saalistajia, varsinaisesti toukat
ovat saalistajia. Toukilla on erityiset tiehyelliset pihtimäi-
set leuat, joilla ne tarttuvat saalieläimeen, lävistävät saalis-
eläimen ihon ja ruiskuttavat niihin ruuansulatusnesteitä
leukatiehyistä. Ruuansulatusneste hajottaa saaliseläimen
kudoksia, ja jonkin ajan kuluttua voi harsokorentotoukka
imeä saaliinsa ruumiinnesteet. Saaliseläin kuolee käsittelyn
yhteydessä. Yksi harsokorennon toukka tarvitsee toukka-
kehityksensä läpiviemiseksi 200–500 kirvaa. Toukkavaihe
kestää noin 18 päivää, kehitys munasta aikuiseksi kestää
lajista ja olosuhteista riippuen 22–60 päivää.

LEPPÄPIRKOT (COCCINELLIDAE)
Leppäpirkoista sekä aikuiset että varsinkin toukat ovat
etenkin kirvojen saalistajia. Aikuinen voi munia elinaika-
naan 50–300 munaa, jotka ovat kirkkaankeltaisia, ovaa-
linmuotoisia, pystyasennossa, 10–50 munan ryhmissä
yleensä lehtien alapinnoilla. Toukat kuoriutuvat munista
3–5 päivän kuluttua, toukka-aika kestää 2–3 viikkoa, jon-
ka aikana yksi toukka käyttää 200–600 kirvaa ennen ko-
teloitumistaan (tai 400 keskikokoista kirvaa). Kotelovai-
he kestää 7–10 päivää. Naaras syö ennen muninnan aloit-
tamista noin 300 keskikokoista kirvaa, ja munintavaiheen
aikana 3–10 kirvaa munimaansa munaa kohden, joten
munivat naaraat ovat todella tehokkaita kirvapetoja.
Leppäpirkot syövät kirvojen lisäksi muita pehmeäihoi-
sia hyönteisiä, vihannespunkkeja sekä esim. koloradon-
kuoriaisen munia. Leppäpirkot talvehtivat aikuisina ulko-
maisten lähteiden mukaan muun muassa kivikkoalueilla.
Suomalaisia tutkimuksia talvehtimispaikoista ei ole.

MAAKIITÄJÄISET (CARABIDAE)
Maakiitäjäiset ovat pääasiallisesti saalistajia, osa käyttää
myös siemeniä ravintonaan. Sekä aikuiset että toukat
saalistavat. Maakiitäjäisissä on yö- ja päiväaktiivisia la-
jeja, ja erilaisiin elinympäristöihin erikoistuneita lajeja,
esim. paljaan maan lajit. Nimensä mukaisesti maakiitä-
jäiset ovat pääasiassa maanpinnalla hyvin vikkelästi
juoksevia kovakuoriaisia. Eri lajien saalistuskäyttäyty-
mistä, toisin sanoen ravintotottumuksia ei ole tutkittu
kattavasti, joten eri maakiitäjäislajien merkitystä jonkin
tietyn tuholaisen hallinnan kannalta on vaikea ennustaa.
Nelitäplähyrrät saalistavat mielellään porkkanapelloilla
ainakin porkkanakemppejä.

300
 KASVINSUOJELU

LUTEET (HETEROPTERA)
Osa luteista on pelkästään kasvinsyöjiä, osa on erilais-
ruokaisia, ts. käyttävät sekä kasvi- että eläinravintoa, ja
osa on saalistajia eli tulevat toimeen pelkällä eläinravin-
nolla. Tunnetuimpia saalistajia ovat petoluteet, nokkalu-
teista lehvänokkaluteet, naskaliluteet ja palleluteet. Nas-
kalilude on jo ulkonäöltään ”petomaisen” näköinen vah-
voine pyyntiraajoineen. Käteen otettaessa se saattaa puo-
lustautua kivuliaasti pistämällä. Pallelude käyttää eläin-
ravinnon lisäksi mm. siemeniä ravintonaan.

SAHAPISTIÄISET (SYMPHUTA)
Suurin osa sahapistiäisistä on kasvinsyöjiä, mutta seassa
on myös petoina esiintyviä lajeja. Esimerkiksi herukka-
tarhoilla on tavattu sellaisia saalistavia sahapistiäisiä, jot-
ka itse eivät esiinny ainakaan herukan tuholaisina, mutta
syövät herukalla tuholaisina esiintyvien karviaispistiäis-
ten ja herukkalehtiäisten toukkia.

LOISPEDOT
Loispetoja ovat toisissa hyönteisissä tai hämähäkeissä loisi-
vat hyönteiset. Loispetojen tunnusmerkkejä ovat: ne ovat
aikuisvaiheessa vapaana eläviä, nuoruusvaiheessa loismai-
sia, vain rajallinen jälkeläismäärä voi kehittyä yhdessä isän-
täeläimessä, suhteellisen suuria isäntänsä kokoon verrattu-
na (jopa samankokoisia), käyttävät vain yhden isäntäeläi-
men toukkakehityksen läpiviemiseksi (poikkeuksena mu-
navaihetta loisivat), onnistunut loisinta johtaa poikkeukset-
ta isäntäeläimen kuolemaan. Loispedoista suurin ryhmä
ovat loispistiäiset, muita ovat loiskärpäset, eräät lyhytsiipi-
set, myös joitain perhoslajeja kuuluu tähän ryhmään.

LOISPISTIÄISET (HYMENOPTERA, PARASITICA)

Loispistiäiset ovat runsaslajinen ja biologialtaan hyvin
heterogeeninen luontaisten vihollisten ryhmä. Juuri tästä
syystä myös niiden tutkiminen on hyvin haasteellista työ-
tä, eikä esimerkiksi suomalaisen tuholaiskirjon loispistiäi-
siä ole selvitetty järjestelmällisesti, niinpä tunnemme vain
pienen osan maamme hyönteistuholaisten luontaisina vi-
hollisina esiintyvistä loispistiäisistä. Tuntemalla parem-
min sekä lajiston että niiden biologian voisimme hyödyn-
tää niitä tehokkaammin tuholaistorjunnassa. Aikuisvai-
heessa monet loispistiäiset tarvitsevat kasviperäistä ravin-
toa, kukkien siitepölyä ja mettä. Luomalla niille paremmat
elinolosuhteet, esim. perustamalla viljelmille kukkivien

301
KASVINSUOJELU

kasvien kaistoja aikuisvaiheen ravinnonsaannin turvaami-

seksi, voidaan varmentaa niiden tehokas toiminta eli koko
munintakapasiteetin hyväksikäyttö.

KOTELOKIILUKAINEN
(PTEROMALUS PUPARUM)
Kotelokiilukainen loisii mm. kaaliperhosten koteloita.
Yhdessä isäntäkotelossa voi kehittyä useita kymmeniä
kotelokiilukaistoukkia, jotka myös koteloituvat isäntä-
hyönteisen kotelon suojassa, ja aikuistuttuaan purevat
pieniä pyöreitä poistumisreikiä isäntäkoteloon.

KAALIPERHOSVAINOKAINEN
(COTESIA GLOMERATA)
Kaaliperhosvainokainen loisii alle 24 tunnin ikäisiä kaali-
perhostoukkia. Yhdessä kaaliperhostoukassa voi kehittyä
jopa yli 200 kaaliperhosvainokaistoukkaa. Loisittuja touk-
kia ei erota loisimattomista toukista kuin aivan vasta touk-
kakehityksen loppuvaiheessa. Loisittu toukka ei pysty aloit-
tamaan koteloitumista, vaan sen kyljistä alkavat loispisti-
äistoukat kaivautua ulos. Vainokaistoukat kutovat isäntä-
toukasta ulostulopaikallaan rikinkeltaisia kotelokoppia
ryhmiin, ja koteloituvat kotelokopan sisällä. Isäntätoukka
ei pysty enää koteloitumaan, vaikka voikin virua useita
päiviä hengissä ”suojaamassa” omia vihollisiaan esim. saa-
listukselta. Jos tällaista toukkaa häiritsee, se tekee uhkaavia
pelotteluliikkeitä karkottaakseen mahdollisen saalistajan.
Tämä on esimerkki loispistiäisen kyvystä säädellä isäntä-
hyönteisen elintoimintoja ja käyttäytymistä.

KEMPPIKIILUKAINEN
(TAMARIXIA PRONOMUS)
Kemppikiilukainen (suomalainen nimi on epävirallinen)
on meillä luontaisesti esiintyvä ainakin porkkanakemp-
piä loisiva kiilupistiäisiin kuuluva loispistiäinen. Kemp-
pikiilukaisesta tehtiin ensimmäiset kenttähavainnot 1997
Haukivuoressa, Mikkelin maalaiskunnassa ja Ylihärmäs-
sä, näin voidaan olettaa kiilukaisen esiintyvän yleisesti
ainakin porkkakempin levinneisyysalueella.
Kiilukainen munii yhden munan isäntäeläintä kohti
ja kiinnittää sen isäntäeläimensä eli kempin viimeisen
toukka-asteen alapuolelle keski- ja takajalkojen väliin.
Munasta kuoriutuva toukka imee isäntänsä ruumiinnes-
teitä, vähitellen isäntäeläin kuolee ja muumioituu, jolloin
siitä on jäljellä pelkkä ruskettunut, paperimaiseksi muut-

302
 KASVINSUOJELU

tunut toukkanahka. Kemppikiilukaistoukka koteloituu

muumion alle, aikuistuessaan se puree suuosillaan pyö-
reän reiän muumioituneeseen toukkanahkaan ja pusertaa
itsensä reiän läpi vapauteen. Muumioituneet toukkana-
hat on helppo erottaa terveistä toukista mm. värityksen ja
kiilukaisen ulostuloreiän perusteella.

KAALIKÄRPÄSÄKIÄINEN
(TRYBLIOGRAPHA RAPAE)
Kaalikärpäsäkiäinen (suomalainen nimi on epäviralli-
nen) kuuluu äkämäpistiäisten heimoon. Se loisii sekä

PELTOKASVIEN TÄRKEIMPIEN KASVINTUHOOJIEN LUONTAISET VIHOLLISET JA

NIIDEN ELINOLOJEN PARANTAMINEN

Viljely- Tuhooja/ Talvehtiva vaihe ja Luontaiset Talvehtiva vaihe ja Luont. vihollisten elin-
kasvi tuhoojaryhmä talvehtimispaikka viholliset talvehtimispaikka olojen parantamis-
keinoja

Kevätvilja Tuomikirva muna, tuomen oksilla kukkakärpäset kotelo, kasvinjätteissä kukkivien kasvien kaistat
(toukat saalistajia)

loispistiäiset aikuinen tai kotelo- suojelureunukset,

(kirvavainokaiset) vaihe muumioituneen suojelukaistat, kukkivat
kirvan sisällä kaistat

harsokorennot aikuinen talvehtimispaikkojen

(toukat saalistajia) lisääminen
harsokorentopöntöillä

maakiitäjäiset aikuinen, toukka – suojelukaistat,

lajista riippuen suojelureunukset

Seppäkuoriaiset aikuinen, eri maakiitäjäiset, aikuinen, toukka keinopientareet,

kehitysvaiheessa päästäinen, maassa/karikkeessa monimuotoistamiskaistat
olevat toukat hyönteissyöjälinnut

Syysvilja Etanat munavaihe ja eri sukkulamadot, aikuinen, toukka keinopientareet,

kasvuvaiheessa olevat maakiitäjäiset maassa/karikkeessa monimuotoistamiskaistat
etanat (suuret lajit)

Kahukärpäset toukka maakiitäjäiset, aikuinen, toukka keinopientareet,

loispistiäiset maassa/karikkeessa monimuotoistamiskaistat

Rypsi, Kirvat aikuinen, ed. vuoden yleissaalistajat (muuttolinnut), pesimäpaikkojen

sinappi rypsipellon pientareilla maassa, karikkeessa – lisääminen,
maakiitäjäiset monimuotoistamiskaistat

Rapsikuoriainen aikuinen, viljelysalu- rapsikuoriaispistiäi- kotelo, maassa muokkaamattomat

eiden ulkopuolella nen ja -vainokainen reunukset, seosviljely,
torjuntaruiskutusten
ajoitus

Litusääski kotelovaiheessa loispistiäiset kotelo/aikuinen, kukkivat kaistat

peltomaassa maassa ei
varmaa tietoa

Rapsikärsäkäs aikuinen loispistiäiset, kotelo- ja aikuis-

saalistajahyönteiset vaiheet

Piirainen 2003

303
KASVINSUOJELU

kaali- että sipulikärpästen toukkia, joten pistiäisten runsastumiselle on eduksi, jos samalla tilalla
viljellään sekä sipulia että kaalia. Äkiäinen talvehtii isäntäkotelossa, ja kuoriutuu noin 2–3 viikkoa
myöhemmin kuin pikkukaalikärpäset. Pikkukaalikärpäsiä loisiessaan niillä on kaksi sukupolvea
vuodessa, isolla kaalikärpäsellä vain yksi.

Luontaisia vihollisia suosiva viljelytekniikka

– haitallisten torjunta-aineiden käytöstä pidättyminen
– viljelykierto
– viljelytoimien ajoitus
– muokkaamattomat kaistat
– kevennetty muokkaus
– kukkivat kaistat
– loispetopankit

304
 KASVINSUOJELU

KIRJALLISUUTTA rikkakasvien hallinnasta

Arvidsson, T., Fogelfors, B., Fogelfors, H. 1999. Herbicidresistens hos ogräs – mekanismer och åtgärder. FAKTA
Jordbruk nr 3. SLU. 4 p.
Ascard, J. 1988. Termisk ogräsbekämpning. Institutionen för lantbruksteknik. Rapport 130. SLU. Uppsala. ss. 1-146.
Baerveldt, S. & Ascard, J. 1999. Effect of Soil Cover on Weeds. Biol Agric and Hortic. 17, 2. Pp. 101-111.
Bertholdsson, N-O. 2002. Ogräskonkurrens i korn – inte bara konkurrens om näring och ljus. Ekologiskt lantbruk.
Sammanfattningar av föredrag och postrar, Ultuna. CUL. SLU. P. 377.
Bischoff, R. 1976. Spezielle Untersuchungen an Getreidereichen Fruchtfogen. Diss. Giessen. 128 p.
Bond, W., Burston, S., Bevan, J.R. and Lennartsson, M.E.K. 1998. Optimum weed removal timing in drilled salad
onions and transplanted bulb onions grown in organic and conventional systems. Biol Agric & Hortic, 16. Pp.
201.
Budig, M. 2002. Der Ackerkratzdistel intelligent zu Leibe ruecken. Bioland nr 3, pp 28-29.
Clements, D.R., Benoit, D.L., Murphy, S.D.& Swanton, C.J. 1996. Tillage effects on weed seed return and seedbank
composition. Weed Science 44. pp. 314-322.
Dierauer, H.-U. & Stöpper-Zimmer, H. 1994. Unkrautregulierung Ohne Chemie. Verlag Eugen Ulmer. Stuttgart. 134 p.
Dlouhy, J. 1981. Alternativa odlingsformer - växtprodukters kvalitet vid konventionell och biodynamisk odling. SLU.
Institutionen för lantbruksteknik. Uppsala.
Doll, H. 1997. The ability of barley to compete with weeds. Biol Agric & Hortic 14, 1. Pp. 43-51.
Erviö, R. 1993. Maalajiominaisuuksien vaikutus rikkakasvilajistoon. Koetoiminta ja käytäntö 2.11.1993.
Falk, E., Lundsgaard, R. ja Lund, M. 1990. Ogräsharvning och radhackning i lantbruksgrödor - rön och rekommendatio-
ner. Alternativodlingsbrevet nr 25. SLU. Uppsala. ss. 2-5.
Fogelberg, F. 2000. Eletkroporation – dödande pulser I framtida ogräskontroll. Fakta Jordbruk Nr 15. SLU. 4 p.
Fogelfors, H. & Boström, U. 1998. Anpassa höstbearbetningen efter ogräsfloran – håll tillbaka både ett- och fleråriga
arter! FAKTA Jordbruk nr 8. SLU. 4 p.
Fogelfors, H. & Hansson, M. 1998. Helsädesensilering – ett vapen mot ogräsen? FAKTA Jordbruk nr 12. SLU. 4 p.
Griepentrog, H-W., Weiner, J., Kristensen, L. 2000. Increasing the suppression of weeds by varying sowing parameters.
Proceedings 13 th IFOAM Scientific Conference. Basel. P. 173.
Grimm, J., Trautz, D., Kielhorn, A. 2000. Mechanical weed control within row cultures using sensor technique for online
crop/weed detection. Proceedings 13 th IFOAM Scientific Conference. Basel. P. 174.
Hartmann, K.M. ja Nezadal, W. 1990. Photocontrol of Weeds Without Herbicides. Naturwissenschaften 77. Springer-
Verlag. ss. 158-163.
Helenius, J., Holopainen, J., Muhojoki, M., Pokki, P., Tolonen, T. & Venäläinen, A. 1995. Effect of undersowing and
green manuring on abundance of ground beetles (Coleoptera: Carabidae). Acta Zoologica Fennica 196: 156-159.
Hoffman, M. & Geier, B. 1984. Beikrautregulierung statt Unkrautbekämpfung. Methoden der mechanischen und
thermischen Regulierung. Alternative Konzepte 58. Verlag C.F. Mueller, Karlsruhe. 192 p.
Huusela-Veistola, E., Serenius, M., Jalli, H. ja Salonen, J. 2002. Kasvintuhoojat iskevät aikaisin kylvettyyn rukiiseen.
Koetoiminta ja Käytäntö Nr 2. 10.6.2002.
Hyvönen, T., Ketoja, E., Salonen, J., Jalli, H., Tiainen, J. 2003. Weed species diversity and community composition in
organic and conventional cropping of spring cereals. Agriculture, Ecosystems & Environment 97, Pp. 131-149.
Jaakkola, S. 1994. Luonnon katteet. Puutarha 97, 11. Pp. 600-601.
Jaakkola, S. 1999. Sinappirouhetta rikkakasveille. In: Mitä Suomi syö - ja millä hinnalla? : Agro-Food ’99, Tampere 2.-
4.2.1999. Helsinki: Agro-Food ry. P. 48.
Jaakkola, S., Laitinen, P., Hannukkala, A., Tiilikkala, K. 1994. Sinappirouheen vaikutus rikkakasvien siementen
itämiseen, vehnän tyvitauteihin ja peruna-ankeroisen kysta-ankeroisen kehitykseen.. In: Agro-Food ’94 :
huomisen eväät : Tampere 15.-17.11.1994, Tampere-talo. [Helsinki]: Agro-Food ry. (Posteritiivistelmä). p.
B36.
Jaakkola, S., Salo, T. 1994. The effects of organic mulches and mustard meal on weeds, pests, nitrogen budget and yield
of cabbage. In: Artur Granstedt (editor) et al.. Converting to organic agriculture, St Michel, Finland, 22-24
March 1994 : proceedings of NJF-seminar no. 237. NJF-Utredning. Rapport 93. Pp. 69-71.
Jaakkola, S., Salo, T., Talvitie, H. 1995. Kokemuksia luonnon katteista. Omavarainen maatalous 4. Ss. 22-23.
Jaakkola, S., Salo, T., Talvitie, H. 1995. Orgaaninen kate rikkakasvien torjuntamenetelmänä ja typen lähteenä luonnon-
mukaisilla kaaliviljelyksillä. Koetoiminta ja käytäntö 52, 25.4.1995. S 13.
Jalli, H. & Salonen, J. 2002. Rikkakasvit kuriin ruiskylvöä myöhentämällä. Koetoiminta ja Käytäntö no 2, 10.6.2002.
Kakriainen, S., Lötjönen, T., Vanhala, P. 2001. Torjunnan oikea ajoitus kannattaa. Luomulehti 20, 4. S. 31.
Kakriainen, S., Väisänen, J. 2002. Miten annetaan kestorikkakasveille lyhyt ja iloinen elämä? Luomulehti 2.ss. 26-27.
Kallioniemi, M. 1999. Kultivointi kuivattaa juolan juuret. Koneviesti 14, ss. 4-5.
Kangas, A. 1997. Rypsin rikkatorjunnassa monta vaihtoehtoa. Koetoiminta ja Käytäntö 24.7.1997.
Knaapi, J. 1999. Siirtoruuvin lisävaruste AkanA-Ruuviseula Seuloo aktiivisesti. Koneviesti N:o 22. 17.12.1999. Ss. 10-12.
Kolbe, H. & Petzold. 2002. Leistungsvergleich neuer Hackgeräte sowie Einsatzhinweise. SÖL Berater-Rundbrief 1. Pp. 41-46.
Koskimies, H. 2000. Rikkakasvien hallinta. Vihannesviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus Mikkeli. 8 S.

305
KASVINSUOJELU

Kropff, M., Baumann, D. and Bastiaans, L. 2000. Dealing with weeds in organic agriculture – challenge and cutting edge
in weed management. Proceedings 13 th IFOAM Scientific Conference. Basel. Pp. 175-177.
Leinonen, P. 2002. Automaattiohjaus tulee rikkakasviharoihin. Luomulehti Nro 4. Ss.10-11.
Long, van Do. 1978. Nährstoffkonkurrenz zwischen Kulturpflanzen und Unkräutern bei gesteigerter Duengung. Diss.
Giessen. 151 p.
Luomupellon kasvinsuojelu. 1999. Tieto tuottamaan 84. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja no 946. Jyväskylä. 135 s.
Luomuvihannesten kasvinsuojelu. 2000. Tieto tuottamaan 91. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja no 961. Jyväskylä. 95 s.
Lötjönen, T. ja Mikkola, H. 1997. Rikkakasvien torjunta viljoista riviväliharauksella. Vakolan tiedote 74. 24 p.
Lötjönen, T., Pitkänen, J., Vanhala, P., Jalli, M., Mikkola, H.. 1999. Kyntämättä viljelyn vaikutus rikkakasveihin ja
kasvitauteihin. Kirjallisuuskatsaus. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja sarja A 59. Jokioinen. 37 s.
Lötjönen, T., Mikkola, H. 2000. Three mechanical weed control techniques in spring cereals. Agricultural and food
science in Finland 9, 4: 269-278.
Lötjönen, T., Kakriainen, S., Vanhala, P. 2001. Miten ohdake ja valvatti pidetään aisoissa? Luomulehti 20, 4. Ss. 28-30.
Lötjönen, T., Jalli, H., Vanhala, P., Kakriainen-Rouhiainen, S., Salonen, J. 2002. Kestorikkakasvit kevätviljantuotannon
uhkana. Maa- ja elintarviketalous 9: 115 s. + 2 liitettä.
Mela, T. 1988. Luonnonmukainen peltoviljely Suomessa. Viljelymenetelmät, rikkakasvit, peltojen viljavuus, sadot ja
sadon laatu. Helsingin yliopisto. Kasvinviljelytieteen laitos. Julkaisuja No 16. 220 s.
Melander, B. 1998. Interactions between Soil Cultivation in Darkness, Flaming and Brush Weeding When Used for In-
Row Weed Control in Vegetables. Biol Agric & Hortic 16, 1. pp 1-14.
Niemann, H. 1999. Begleitpflanzen im ökologischen Getreidebau – Regulieren oder Kultivieren. Ökologische Konzepte
93. SÖL. Bad Duerkheim. 160 p.
Peltonen, M. 2000. Akana-ruuviseula viljan puhdistukseen ja lajitteluun. Työtehoseuran maataloustiedote Nr 517.
Pessala, B. 1994. Rikkakasvit pellon kunnon ilmaisijoina. Puutarha 10B. s. 25.
Plakolm, G. 2002. Elektronik gegen Beikräuter. SÖL Berater-Rundbrief 1. Pp. 47-48.
Raatikainen, M. 1991. Rikkakasvikuvasto. Kasvinsuojeluseuran julkaisuja n:o 82. Helsinki. 136 s.
Rahkonen, J., Pietikäinen, J. and Jokela, H. 1998. The effects of flame weeding on soil microbial biomass. Biol Agric &
Hortic, 16. Pp. 363-368.
Rahkonen, J., Vanhala, P., Kaila, E. 1998. Vihannesten rikkakasvien torjunta liekittämällä. Helsingin yliopisto. Maa- ja
kotitalousteknologian laitos. Maatalousteknologian julkaisuja 22: 70 p.
Rajala, J. 2001. Juurakoille aurinkoa: juolavehnän hallinta kuivattamalla. Luomulehti 20, 4. Ss. 25-26.
Rajala, J. 2001. Hybridiäes kuivattaa juurakot. Luomulehti 20, 4. S. 27.
Rajala, J. 2001. Kokemukset innostavia: juolavehnä hallintaan joustokultivaattorilla. Luomulehti 20, 5. Ss. 14-15.
Ruippo, J. 1990. Mekaaninen rikkakasvien torjunta perunamailla. Koetoiminta ja Käytäntö 30.1.1990.
Rydberg, T. 1991. Ogräsharvning. Alternativ odling 8. SLU.
Rydberg, N.T., Milberg, P. 2000. A Survey of Weeds in Organic Farming in Sweden. Biol Agric & Hortic. Pp. 175-185.
Salonen, J., Hyvönen, T., Jalli, H. 2001. Kestorikkakasvit yleistyvät kevätviljapelloilla. Koetoiminta ja käytäntö 58, 2. Ss. 11.
Salonen, J., Hyvönen, T., Jalli, H. 2001. Weed flora in organically grown spring cereals in Finland. Agric and food
science in Finland 10, 3. Pp. 231-242.
Salonen, J., Hyvönen, T., Jalli, H. 2001. Weeds in spring cereal fields in Finland - a third survey. Agric and food
science in Finland 10, 4. Pp. 347-364.
Salonen, J., Hyvönen, T., Paju, R. 2001. Juolavehnä valtaa kevätviljapellot. Koetoiminta ja käytäntö 58, 2. S. 12.
Schepel, I. 2000. Luomun koneet ja laitteet. Julkaisuja nr 67. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskes-
kus, Mikkeli. 252 s.
Schäfer, W. 2002. Tekniikan neuvoja netissä. Luomulehti Nro 4. Ss. 12-15.
Seuri, P. 1996. Rikkasiementen kohtalo viljankorjuussa. Omavarainen maatalous 15, 6. Ss. 24-25.
Simojoki, P., Mehto-Hämäläinen, U., Laitinen, V. ja Räkköläinen, M. 1992. Rikkakasvien torjunta ilman herbisidejä.
MTTK Tiedote 11/92. 37 s.
Slågedal, I. 2002. Damping i rada. Økologisk Landbruk 2. P. 10.
Vanhala, P. 1992. Rikkakasvien fysikaalinen ja mekaaninen torjunta kasvukauden aikana. Kirjallisuustutkimus. MTTK
Tiedote 7/92. Jokioinen. 68 s.
Vanhala, P. 1993. Sipulin ja porkkanan rikkakasvien liekitys. Koetoiminta ja Käytäntö 25.5.1993.
Vanhala, P. 1994. Pimeämuokkaus ja rikkakasvit. Koetoiminta ja käytäntö 24.5.1994.
Vanhala, P. 2001. Rikkakasvien taimettuminen istukassipulilla ja porkkanaharjussa. Kasvukauden oloihin sopeutuva
puutarhaviljely. MTT:n julkaisuja Sarja A no 91. Ss. 40-44.
Vanhala, P. 2001. Kastelulannoitus helpottaa rikkaongelmaa. Puutarha & Kauppa 5, 19 B. S. 19.
Vanhala, P. 2001. Rehevä mansikka tukahduttaa rikkakasveja. In: Risto Tahvonen, Terhi Suojala, Leija Sironen (toim.).
Kasvukauden oloihin sopeutuva puutarhaviljely. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 91: p. 33-
39. http://www.mtt.fi/asarja/pdf/asarja91.pdf
Vanhala, P. 2001. Rikkakasvien taimettuminen istukassipulilla ja porkkanaharjussa. In: Risto Tahvonen, Terhi Suojala,
Leija Sironen (toim.). Kasvukauden oloihin sopeutuva puutarhaviljely. Maatalouden tutkimuskeskuksen
julkaisuja. Sarja A 91: p. 40-44. http://www.mtt.fi/asarja/pdf/asarja91.pdf

306
 KASVINSUOJELU

Vanhala, P. ja Kallela, M. 1998. Sää ja lajisto auttavat ennakoimaan rikkakasvien taimettumista. Puutarha & Kauppa 2,
43 plus. S. 13.
Vanhala, P., Pitkänen, J. 1998. Muokkauksen keventäminen muuttaa rikkakasvillisuutta. Kasvinsuojelulehti 31, 1. Ss. 18-
20.
Vanhala, P., Rahkonen, J., Kaila, E., Kallela, M. 1998. Liekityksellä rikkakasvien torjuntaan. K&K 55, 3. S. 6.
Vester, J. 1984. Biologische Effekte des Abflammens in landwirtschaftlichen und gartenbaulichen Produkten in Dänemark.
In. Hoffman, M. & Geier, B. 1984. Beikrautregulierung statt Unkrautbekämpfung. Methoden der mechanischen
und thermischen Regulierung. Alternative Konzepte 58. Verlag C.F. Mueller, Karlsruhe. pp 153-166.
Väisänen, J. 1990. Porkkanan mekaaninen ja terminen rikkakasvintorjunta. Maaseudun kehittämiskeskus Partala. Juva. 28 s.
Walter, S. 1990. Nicht-chemische Unkrautregulierung. SÖL-sonderausgabe Nr 27. Kaiserslautern. 120 s.

KIRJALLISUUTTA kasvinsuojelusta yleisesti

Altieri, M.A., Nicholls, C.I. and Wolfe, M.S. 1996. Biodiversity – a central concept in organic agriculture: Restraining
pests and diseases. Fundamentals of Organic Agriculture. 11th IFOAM International Scientific Conference
August 11 – 15, 1996, Copenhagen. Proceedings Vol. 1. Pp. 91-112.
Anon. 1986. Hot-water Treatment of Plant Material. Ministry of Agriculture, Fisheries and Food. Reference Book 201.
London. ss. 1-64.
Aubert, C. 1996. Healthy plants – the theory of Chaboussou. Fundamentals of Organic Agriculture. 11th IFOAM
International Scientific Conference August 11 – 15, 1996, Copenhagen. Proceedings Vol. 1. Pp. 85-90.
Bergman, S. 1991. Kemikaliefri sanering av smittat spannmålutsäde. Alternativodlingsbrevet, febr. -91 (32): 6-8.
Boller, E., Bigler, F., Bieri, M., Häni, F. ja Stäubli, A. 1989. Nebenwirkungen von Pestiziden auf die Nützlingsfauna
landwirtschaftlicher Kulturen. Schw. Landwirtschaftliche Forschung nr. 1. ss. 3-40.
Feldhege, M. 1999. Chemischer Pflanzenschutz zu teuer – volkswirtschaftlicher Gewinn durch Ökolandbau. SÖL.
Ökologie und Landbau 1. Pp. 23-26.
Hannukkala, A., Koskimies, H., Leinonen, P., Nissinen, A., Piirainen, A., Vanhala, P., Jaakkola, S. 2000. Luomuvihan-
nesten kasvinsuojelu. Tieto tuottamaan 91: Maaseutukeskusten liiton julkaisuja 91. 95 s.
Helenius, J. (1995): Regional crop rotations for ecological pest management (EPM) at landscape level. British Crop
Protection Council Symposium Proceedings No 63: Integrated Crop Protection: Towards Sustainability? Pp.
255-260.
Helenius, J. 1996. Ecological Pest Management, EPM E20. 11th IFOAM Scientific Conference. 1996, Copenhagen.
Helenius, J. 1996. Avain kasvitauti- ja tuholaisongelmien ekologiseen hallintaan: Alueellinen viljelykierto. Omavarainen
maatalous nro 3. Ss. 6-7.
Helenius, J. 1997. Spatial scales in ecological pest management (EPM): Importance of regional crop rotations. Biol
Agric & Hortic, 15, 1-4. Pp. 163-170.
Helenius, J. 2002. Biodiversiteetti eri viljelyjärjestelmissä: kestävä hyödyntäminen. Maataloustieteen päivät 2002.
Hokkanen, H. ja Nuutinen, V. 1989. Torjunta-aineet ja maaperäeliöt. Koetoiminta ja Käytäntö 26.9.1989.
Hyvärinen, H. (toim.). 2001. Kasviperäiset biomolekyylit – glukosinolaatit. Kirjallisuuskatsaus. Maatalouden tutkimus-
keskuksen julkaisuja sarja A 90. Jokioinen. 72 s.
Hyvärinen, H. (toim.). 2001. Kasviperäiset biomolekyylit – fenoliset yhdisteet ja terpeenit. Kirjallisuuskatsaus.
Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja sarja A 100. Jokioinen. 97 s.
Jaakkola, S. 2001. Glukosinolaatit ja niiden hajoamistuotteet kasvinsuojelussa. In: Helena Hyvärinen (toim.). Kasvipe-
räiset biomolekyylit - glukosinolaatit: Kirjallisuuskatsaus. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A
90. Pp. 32-57.
Källander, I. 1993. Luonnonmukainen maanviljely. Kirjayhtymä, Jyväskylä. 536 s.
Laitinen, P. 1994. Allelopatia. Kasvien ja muiden eliöiden biokemiallinen vuorovaikutus. Kirjallisuustutkimus. MTT.
Tiedote 14/94. 44 s.
Laitinen, P. 1999. Puhdistuuko maa torjunta-aineista? Puutarha ja Kauppa nro 13. Ss. 4-5.
Laitinen, P. (toim.). 2000. Torjunta-aineet peltomaassa: Huuhtoutumiskenttätutkimukset 1993-1998. MTT Jokioinen. 75 s.
Laitinen, P. ja Siimes, K. 2000. Suojakaistat vähentävät myös torjunta-ainekuormitusta. Koetoiminta ja käytäntö 57, 6. S. 3.
Lyly, O. 1992. Torjunta-aineiden käytön kannattavuus ja ympäristöhaittojen vähentäminen. Vesi- ja ympäristöhallinnon
julkaisuja, sarja A. Helsinki. 66 s.
Mayer, A. 1984. Beitrag der Beigleitflora zur natürlichen Regulierung von Schaderregern. Alternative Konzepte 58.
Verlag C.F. Müller. Karlsruhe.
Petterson, M.L. 1986. Växtskydd på många sätt. Växtskyddsnotiser Supplement 1, Mars 1986. SLU.
Probst, G. 1988. Biologischer Pflanzenschutz. Individuelle Behandlung aller wichtigen Arten. Pietsch Verlag. Stuttgart. 199
s.
Puutarha-extra, 1991. Puutarha-lehti, nro 2B.
Puutarha-extra, 1992. Puutarha-lehti, nro 2B.
Puutarha-uutiset, Teema. 1992. Avomaan vihannes- ja marjanviljely. Nro 13 B. 31 s. Helsinki.
Rekolainen, S., Erkomaa, K., Korhonen, K. ja Huovinen, J. 1988. Eräiden maataloudessa yleisesti käytettyjen torjunta-
aineiden esiintyminen vesistöissä ja huuhtoutuminen maatalousalueilta. Vesitalous, nro 6. ss. 11-17.
Rämert, B. ja Nehlin, G. 1989. Alternativa bekämpningsmetoder i småskalig odling - försöksresultat 1986-1988.
Växtskyddsnotiser, Supplement 2. SLU. Uppsala. 39 s.

307
KASVINSUOJELU

Schmid, O. 1980. Grundsätze und Praxis der Regulierung von Pflanzen krankheiten, Schädlingen und Unkräutern im
biologischen Landbau. FIBL.
Schmid, O. ja Henggeler, S. 1989. Biologischer Pflanzenschutz im Garten. Verlag Eugen Ulmer. Stuttgart. 270 s.
Seuri, P. 1998. Luomuviljelyn kasvinsuojelu. Kasvinsuojelulehti 31, 3. Ss. 75-77.
Schepel, I. 1996. Torjunnan teho? Kemiallisen kasvinsuojelun vaikutus ympäristökuormitukseen ja luonnon monimuotoi-
suuteen. Julkaisuja nr 49. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. 54 s.
Schepel, I. 2000. Luomun koneet ja laitteet. Julkaisuja nr 67. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskes-
kus, Mikkeli. 252 s.
Steiner, H. 1985. Nützlinge im Garten. Verlag Eugen Ulmer. Stuttgart. 128 s.
Sundin, P. 1999. Livet i vattnet tar skada av bekämpningsmedelrester. Fakta Jordbruk. Nr 9. SLU.
Tamm., L. 2000. The future challenges and prospects in organic crop protection. Proceedings 13 th IFOAM Scientific
Conference Basel 2000. Pp 106-109.
Tahvonen, R. ja Avikainen, H. 1987. The biological control of seed-borne Alternaria brassicicola of cruciferous plants
with a powdery preparation of Streptromyces sp. Journal of Agriculture Science in Finland. Vol 59. ss. 199-208.
Torstensson, L., Börjesson, E., Sundin, P., Kylin, H., Ramberg, Å. 2001. Långsam nedbrytning av bekämpningsmedel i
flytgögsel. Fakta Jordbruk Nr 20. SLU.
Vilich-Meller, V. 1992. Mixed Cropping of Cereals to Suppress Plant Diseases and Omit Pesticide Applications. Biol
Agric and Hortic. 8. 4. Pp. 299-308.
Vogtmann, H. 1990. Ökologischer Gartenbau. SÖL-Sonderausgabe Nr. 28. Bad Dürkheim. 120 s.
Vänninen, I. 1989. Kaalin lehtituholaisten torjunta onnistuu biologisestikin. Puutarha nro. 6/1989. ss. 444-447.
White, J.G & Linfield, C.A. (ed.) 1993. Mycostop, a novel biofungicide based on Streptomyces griseoviridis. Brighton
crop protection conference - Pest and Diseases 1990. Ref. Okologisk Informationsbrev, April 1993 (76): 7-9.
Zeid, F. 1970. Die Aufname von kolloidaler und Hüttenkalkkieselsäure und ihr Einfluss auf Halmstabilität und Nährstof-
fgehalte von Getreidepflanzen. Diss. Giessen. 129 s.
Yepsen, R.B. Jr, ed. 1984. The Encyclopedia of Natural Insect & Disease Control. Rodale Press, Emmaus. Pennsyl-
vania. 490 s.
Östman, Ö., Ekbom, B., Bengtsson, J. 2001. Ekonomisk nytta av naturliga fiender till bladlöss. FAKTA Jordbruk nr 12.
SLU.

KIRJALLISUUTTA Kasvitaudeista
Ajankohtaisia kasvinsuojeluohjeita. 1998. Kasvinsuojeluseura ry., julkaisuja N:o 91. Vaasa. 210 s.
Alström, S. 2001. Ger komposters biologiska kvalitet skydd mot jordburna växtsjukdomar? Ekologiskt landbruk.
Konferens, Ultuna. CUL. SLU. Pp. 362.
Beemster, A. B. R., Bollen, G. J., Gerlach, M., Ruissen, M. A., Schippers, B. & Tempel, A. (toim.). 1991. Biotic
Interactions and Soil-borne Diseases. Elsevier Science Publishers B. V., Amsterdam. 428 s.
Bergman, S. 1996. Värmebehandling mot utsädesburna svampsjukdomar. Forskninsnytt nr 2. Pp. 6-7.
Bergman, S. 1997. Värmebehandling mot utsädesburna potatissjukdomar. Forskninsnytt nr 4. Pp. 16-17.
Bergman, S., Forsberg, G. 2000. Värmebehandling av utsäde – en ny effektiv, billig och miljövänlig metod. FAKTA
Jordbruk nr 7. SLU. 4 p.
Boff, P., Debarba, J.F., Silva, E., Werner, H. 2000. Increasing onion plant health by thermophilic compost. Proceedings
13 th IFOAM Scientific Conference. Basel. Pp. 56.
Borgen, A. 2001. Strategier til regulering af udsaedsbårne sygdomme. Ekologiskt landbruk. Konferens, Ultuna. CUL.
SLU. Pp. 146-151.
Borgen, A., Kristensen, L. 1996. Stinkbrand må reguleres. Forskninsnytt nr 2. Pp. 9-11.
Bång, U. 1997. Gammalt indianrecept förbättrar lagringsdugligheten. Forskninsnytt nr 4. Pp. 12-13.
Cook, R. J. & Baker, K. F. 1983. The Nature and Practice of Biological Control of Plant Pathogens. The American
Phytopathological Society, Minnesota. 539 s.
Dahlberg, E., Borgen, A., Forsberg, G., Larsson, H., Olvång, H. 2001. Produktion av friskt ekologiskt utsäde – hur gör vi
det möjligt? Ekologiskt landbruk. Konferens, Ultuna. CUL. SLU. Pp. 159-160.
Forsberg, G. 2001. Värmebehandling - ett realistiskt sätt att uppnå friskt ekologiskt utsäde. Ekologiskt landbruk.
Konferens, Ultuna. CUL. SLU. Pp. 152-154.
Gerhardson, B., Hökeberg, M., Johnsson, L. 1996. Biologisk utsädessanering for konventionell och ekologisk odling.
Forskninsnytt nr 2. Pp. 8-9.
Hannukkala, A. 2000. Kasvitautien hallinta. Vihannesviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus Mikkeli. 12 S.
Hannukkala, A. 2000. Luomuperunan kasvinsuojelu. Vihannesviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun
tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli. 8 S.
Hannukkala, A., Lehtinen, A. 2003. Viljelytekniikalla on mahdollista parantaa rutonhallintaa luomutuotannossa.
Tuottava peruna 4/2003: 16-17.
Hovinen, S. 1982. Hankkijan Mikko-härkäpapu. Tiedote 7, Hankkijan kasvinjalostuslaitos. 20 s.
Irla, E., Anken, T., Krebs, H. 2000. Application technique for phytophtora control in organic potato cultivation.
Proceedings 13 th Scientific Conference Basel 2000. P. 111.

308
 KASVINSUOJELU

Knudsen, I.M.B., Elmholt, S., Hockenhull, J. and Jensen, D.F. 1995. Distribution of saprophytic fungi antagonistic to
Fusarium-culmorum in 2 differently cultivated field soils, with special emphasis on the genus Fusarium.
Biological Agriculture & Horticulture, 12(1). Pp. 61-79.
Koponen, H. ja Valkonen, J. 1996. Porkkanan pahkahome torjutaan oikealla viljelykierrolla. Omavarainen maatalous
15. 3. Ss. 4-5.
Kristensen, L. & Borgen, A. 2001. Reducing Spread of Spores of Common Bunt Disease (Tilletia tritici) via Combining
Equipment. Biol Agric & Hortic. Pp. 9-15.
Kukkonen, S. ja Vestberg, M. 2002. Miten juurilaho liittyy kasvukuntoon? Puutarha ja Kauppa 19/2002. S. 10.
Lahdenperä, M.-L. 2000. Mycostopilla lisäpotkua harmaahomeen torjuntaan. Puutarha ja Kauppa Nr 20. S. 18.
Lumsden, R. D. & Papavizas, G. C. 1988. Biological control of soilborne plant pathogens. American Journal of
Alternative Agriculture 3: 98 –101.
Luomupellon kasvinsuojelu. 1999. Tieto tuottamaan 84. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja no 946. Jyväskylä. 135 s.
Luomuvihannesten kasvinsuojelu. 2000. Tieto tuottamaan 91. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja no 961. Jyväskylä. 95 s.
Lötjönen, T. ym. 1999. Kyntämättä viljelyn vaikutus rikkakasveihin ja kasvitauteihin. Kirjallisuuskatsaus. Maatalouden
tutkimuskeskuksen julkaisuja sarja A 59. Jokioinen. 37 s.
McQuilken, M. P., Gemmell, J. & Lahdenperä, M.-L. 2001. Gliocladium catenulatum as a potential biological control
agent of damping-off in bedding plants. J. Phytopathology 149:171–178.
Papavizas, G. C. 1985. Trichoderma and Gliocladium: biology, ecology, and potential for biocontrol. Ann. Rev.
Phytopathol. 23: 23 – 54.
Parikka, P. 2000. Mansikan taudit ja niiden luomutorjunta. Marjanviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun
tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli. 4 S.
Parikka, P. 2000. Herukan taudit ja niiden luomutorjunta. Marjanviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun
tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli. 4 S.
Parikka, P. 2001. Taudit kulkevat taimien mukana mansikkaan. Koetoiminta ja käytäntö 58, 3. S. 5.
Paulitz, T. C. & Bèlanger, R. R. 2001. Biological control in greenhouse systems. Annu. Rev. Phytopathol. 39: 103-133.
Plakolm, G, & Söllinger, J. 2000. Seed treatment for common wheat-bunt (Tilletia caries (DC) Tul) according to organic
farming principles. Proceedings 13 th Scientific Conference Basel 2000. P. 139.
Qvarnström, Kjell. 1991: Behandling mot mjöldagg på gurkplantor med låggiftiga medel. SLU, Fakta Trädgård och
Fritid 12, 4 s. Ultuna.
Raupp, J. 1985. Auswirkung verschiedener Schachtelhalmextrakte auf die Anzahl der Kieselzellen und die Beschaffenheit der
Cuticularwachsschicht der Fahnenblätter von Weizen und auf Mehltaubefall an Gerste. Diss. Hohenheim. 116 s.
von Sury, R. 1984. Getreidesaatgut unter der Lupe. Zum Beispiel Nro 17. 14.11.1984. Pp. 10-13.
Tahvonen, R. 1982a. The suppressiveness of Finnish light coloured Sphagnum peat. Journal of the Scientific Agricultural
Society of Finland 54: 345 – 356.
Tahvonen, R. 1982b. Preliminary experiments into the use of Streptomyces spp. isolated from peat in the biological
control of soil and seed-borne diseases in peat culture. Journal of the Scientific Agricultural Society of Finland
54: 357 – 369.
Whipps, J. M. & Lumsden, R. D. 1991. Biological control of Pythium species. Biocontrol science and Technology 1. Pp.
75 – 90.
Wilson, M. 1997. Biocontrol of aerial plant diseases in agriculture and horticulture: current approaches and future
prospects. Journal of Industrial Microbiology & Biotechnology 19: 188 –191.
Åberg, C. 1996. Bikarbonat mot mjöldagg. Fakta Trädgård Fritid. Nr 51.

KIRJALLISUUTTA Tuholaisista
Ajankohtaisia kasvinsuojeluohjeita. 1998. Kasvinsuojeluseura ry., julkaisuja N:o 91. Vaasa. 210 s.
Alford, D.V. (ed.). 2003. Biocontrol of Oilsed Rape Pests, Blackwell Science.
Boland G.J. & Kuykendall D.L. (ed.). 1998. Plant-Microbe Interactions and Biological Control, Marcel Dekker Inc, New
York.
Booij, C.J.H., Noorlander, J., Theunissen, J. 1997. Intercropping cabbage with clover: Effects on ground beetles. Biol
Agric & Hortic, 15, 1-4. Pp. 261-268.
Borg, A.. 1996. Ovipostion Behaviour of Two Pollen Beetles (Meligethes aeneus and M. viridescens) on Diferent Host
Plants, Acta Universitas Agriculturae Sueciae, Agraria 19, Doctoral thesis, Swedish University of Agricultural
Sciences, Uppsala.
Graber, C. ja Suter, H. 1989. Schneckenbekämpfung ohne Gift. Franckh´sche Verlagshandlung, Stuttgart. 71 s.
Helenius, J. 1990. Peltomaan peto- ja muut hyötyeläimet. Koetoiminta ja käytäntö 20.11.1990.
Helenius, J., Holopainen, J., Huusela-Veistola, E., Kurppa, S., Pokki, P., Varis, A.-L. 2001. Ground beetle (Coleoptera,
Carabidae) diversity in Finnish arable land. Agricultural and Food Science in Finland. Vol. 10. Pp. 261-276.
Hokkanen, H. 1987. Tuholaisten torjuntamikrobeja maassa. Koetoiminta ja Käytäntö 24.3.1987.
Holopainen, J., Ibrahim, M., Aflatuni, A., Tiilikkala, K. 2000. Limoneenin mahdollisuudet mansikan tuholaistorjunnas-
sa. Puutarha & Kauppa 4, 47B/2000:16-17.
Holopainen, J.K., Raiskio, S., Wulff, A., Tiilikkala, K. 2001. Blue sticky traps are more efficient for the monitoring of
Lygus rugulipennis (Heteroptera: Miridae) than yellow sticky traps. Agricultural and food science in Finland 10,
3: 227-284.

309
KASVINSUOJELU

Hradetzky, R., Kromp, B. 1997. Spatial distribution of flying insects in an organic rye field and an adjacent hedge and
forest edge. Biol Agric & Hortic, 15, 1-4. Pp. 353-357.
Hulshof, J., Koskula, H. 2001. Hajuilla tuhoeläinten kimppuun. Puutarha & Kauppa 42. Ss. 8-9.
Huusela-Veistola, E., Serenius, M., Jalli, H. ja Salonen, J. 2002. Kasvintuhoojat iskevät aikaisin kylvettyyn rukiiseen.
K & K Nr 2. 10.6.2002.
Hågvar, . B. & Hofsvang, T. (ed.). 1994. Insect Parasitoids: Biology and Ecology, Norwegian Journal of Agricultural
Sciences, Supplement No. 16, Agricultural University of Norway.
Ibrahim, M.A., Kainulainen, P., Aflatuni, A., Tiilikkala, K., Holopainen, J.K. 2001. Insecticidal, repellent, antimicrobial
activity and phytotoxicity of essential oils: With special reference to limonene and its suitability for control of
insect pests. Agricultural and food science in Finland 10, 3: 243-259.
Jaaksi, S., Vänninen, I. 2002. Kasvihuonevihannesten tuholaiset ja niiden biologinen torjunta. Puutarha & Kauppa nro 8.
Ss. 16-21.
Kettunen, S. , Havukkala, I. , Holopainen, J.K. ja Knuuttila, T. 1988. Non-chemical control of carrot rust fly in Finland.
Ann.Agric.Fenn. Vol.27. Ss. 99-105.
Kromp, B. & Meindl, P. 1997. Entomological research in organic agriculture: Summary and recommendations. Biol
Agric & Hortic, 15, 1-4. Pp. 373-382.
Käyhkö, P., Tiilikkala, K., Holopainen, J. 2000. Voiko mansikan lajikevalinnalla hallita hillanälvikkään tuhoja?
Puutarha & Kauppa 4, 47B/2000: 12-13.
Langer, V. 2001. The potential of leys and short rotation coppice hedges as reservoirs for parasitoids of cereal aphids in
organic agriculture. Agriculture, Ecosystems and Environment 87. Pp. 81-92.
Lindqvist, I., Tuovinen, T., Ketola, J., Kivijärvi, P., Rosvall, T. 2002. Onko rikistä apua punkkien torjunnassa? Puutarha
& Kauppa nro 15. Ss. 6-7.
Luomupellon kasvinsuojelu. 1999. Tieto tuottamaan 84. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja no 946. Jyväskylä. 135 s.
Luomuvihannesten kasvinsuojelu. 2000. Tieto tuottamaan 91. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja no 961. Jyväskylä. 95 s.
Maunula, M. ja Tuovinen, T. 2001. Petopunkeilla ja aikaisella kemiallisella torjunnalla runsaampi mansikkasato ja
parempi kate. Puutarha & Kauppa nro 25-26. Ss. 10-11.
Nissinen, A., Heponeva, K., Kallela, M., Ojanen, H., Tiilikkala, K., Holopainen, J. 2001. Houkutuskasvitekniikka
lähestyy käytännön sovellutusta kaalilla. Puutarha & Kauppa 5, 47. Ss. 10-11.
Nissinen, A. ja Holopainen, J. 1999. Ekologiset vuorovaikutukset – porkkanapelto kempin näkökulmasta. Puutarha &
kauppa 3, 47/1999. Ss. 18-19.
Nissinen, A., Holopainen, J., Kainulainen, P., Piirainen, A., Tiilikkala, K. 1999. Onko hajusta porkkanakempille haitaksi
vai houkuttimeksi? Puutarha & Kauppa 3. Ss. 19-20.
Nissinen, A. ym. 2001. Houkutuskasveista kaalikärpäsen torjunnassa lupaavia tuloksia. Puutarha & Kauppa nro 1. Ss. 14-
15.
Nissinen, A., Holopainen, J., Kallela, M., Ibrahim, M., Hirvonen, A., Leinonen, P., Tiilikkala, K. 2002. Infokemikaalit
tuholaistorjunnassa. In: toim. Kari Tiilikkala. “Kasvi ei ole tyhmä”. Biotorjunta osana ekologista kasvinsuoje-
lua. Tutkimusseminaari. Helsinki 15.3.2002. Jokioinen: MTT. 15 s.
Nissinen, A., Ibrahim, M., Aflatuni, A., Tiilikkala, K., Holopainen, J. 2001. Karkottaako karvoni kempit? In: Maatalou-
den tutkimus- ja tuotantopäivä - Kasvintuotannon uusia mahdollisuuksia. 19.7.2001. Hämeen kesäyliopiston
julkaisuja, sarja B. Ss. 18-19.
Nissinen, A. ja Piirainen, A. 1998. Olisiko hajuissa uutta torjuntapotentiaalia? Harso torjuu porkkanan tuholaisia
tehokkaasti. Puutarha & Kauppa 2, 47B. Ss. 14-15.
Nissinen, A., Raiskio, S., Tiilikkala, K. 1999. Luomutiloilla hyönteisverkosta oli hyötyä kaalikärpäsen torjunnassa.
Puutarha & Kauppa 3. Ss. 6-7.
Nissinen, A., Taattola, K., Kallela, M., Ojanen, H., Tiilikkala, K. ja Holopainen, J. 2002. Kaalikärpäset pysähtyivät
aitaan, kirpat hyppivät yli! Puutarha ja Kauppa 47, Ss. 10-11.
Piirainen, A. 1999. Porkkanakemppiä voi säädellä myös ekologisin keinoin. Puutarha & Kauppa 3, 46. Ss. 4-5.
Piirainen, A. 2000. Tuholaisten hallinta. Vihannesviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus Mikkeli. 12 S.
Piirainen, A. 2000. Tuholaisten hallinta. Marjanviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus Mikkeli. 12 S.
Piirainen, A. 2000. Kokeet ja kokemukset luomutiloilta auttavat kasvinsuojelussa. Puutarha & Kauppa 4, 47B. Ss. 18-19.
Raiskio, S., Ojanen, H. Tiilikkala, K.. 2002. Tuholaisten houkuttelua tuoksuilla ja väreillä. Puutarha & Kauppa 1-2. S.
10.
Raitasuo, S. 1996. Sijoita petopankkiin. Pellervo 56.
Rosvall, T. ja Tuovinen, T. 2000. Feromonihäirinnästäkö uusi torjuntavaihtoehto omenakääriäistä vastaan? Puutarha &
Kauppa 23. S. 7.
Smeby, T. 2001. Gjerde kålflua ute. Økologisk Landbruk nr 4. Pp. 8-10.
Stoner, K.A. 1996. Plant-resistance to insects - a resource available for sustainable agriculture. Biol Agric & Hortic, 13,
1. Pp. 7-38.
Thies, C. & Tscharntke, T. 2000. Biologische Schädlingskontrolle durch Landschaftsmanagement. Ökologie & Landbau 3.
Tiilikkala, K. 2002. Biomolekyylit kasvien puolustusaseina. In: toim. Tiilikkala, Kari. “Kasvi ei ole tyhmä”. Biotorjunta
osana ekologista kasvinsuojelua. Tutkimusseminaari. Helsinki 15.3.2002. Jokioinen: MTT. Ss.

310
 KASVINSUOJELU

Tiilikkala, K.(Toim.) 2002. Biotorjunta osana ekologista kasvinsuojelua. MTT. Maa- ja elintarviketalous 10. Kasvintuo-
tanto. 78 s.
Tiilikkala, K., Karjalainen, R., Holopainen, J., Salonen, J., Jaakkola, S., Nissinen, A., Kainulainen, P., Ibrahim, M.A.,
Aflatuni, A. 2001. Biotorjunta osana ekologista kasvinsuojelua. In: Eeva-Liisa Ryhänen ja Riitta Salo (toim.).
Elintarvikeklusterin tutkimusohjelman loppuraportti. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 93.
Jokioinen. Ss. 82-84.
Tuovinen, T. 1998. Biologisen tuholaistorjunnan mahdollisuudet marjakasveilla. Luomulehti 17, 3/1998. Ss. 16-17.
Tuovinen, T., Tolonen, T. 2000. Arthropod biodiversity in conventional and organic strawberry. In: T. Hietaranta, M.-M.
Linna (editors). Book of abstracts 4th international strawberry symposium, Tampere, Finland 9-14 july, 2000.
(esitelmätiivistelmä). P. 65.
Tuovinen, T. 2000. Mansikkapunkin biologinen torjunta on jo käytäntöä. Puutarha & Kauppa 13. Ss. 6-7.
Tuovinen, T., Laitinen, A., Miettinen, E., Tolonen, T., Hård, E. 2001. Imuroimalla ötökät pois mansikkapellolta?
Puutarha ja Kauppa nro 15. Ss. 20-21.

Hakusanavinkkejä kasvinsuojeluaiheisia tiedonhakuja varten

Suomeksi englanniksi
tuholainen, tuhooja pest
tuholaisten hallinta, -torjunta pest management
integroitu tuholaisten hallinta integrated pest management, IPM
Luontainen vihollinen natural enemy
peto, saalistaja predator, etuliitteenä predatory
loinen parasite
loispeto, parasitoidi parasitoid
punkki midge
kirva aphid
sääski mite
ötökkä bug
kovakuoriainen beetle
kärpänen fly
sudenkorento hover fly

311
KASVINSUOJELU

312
 PELTOKASVIT

6. PELTOKASVIEN LUONNONMUKAINEN
VILJELY

6.1 LISÄYSAINEISTOT
LUOMUVILJELYSSÄ
Siemen- ja taimimateriaali muodostaa maataloustuotannon
perustan. Lisäysmateriaalien tuotanto on osa elintarvike-
tuotannon elinkaarta. Luonnonmukaisessa viljelyssä ei ole
yhdentekevää, miten lisäysaineistot on tuotettu ja miten
käytettävät lajikkeet on jalostettu. Luomuviljelyssä käytet-
tävää lisäysaineistoa säätelee siemenkauppalaki (728/200)
sekä mm. MMM:n asetus siemenkaupan valvonnasta (119/
2000) ja EU:n luomuasetus ETY 2092/1991.

LISÄYSAINEISTON ALKUPERÄ
Luonnonmukaisessa viljelyssä käytetään luonnonmukai-
sesti tuotettuja siemeniä, istukkaita, pistokkaita ja taimia
yms. Luomulisäysaineistoja saadaan, kun yksivuotisia
kasveja lisätään luonnonmukaisesti yhden sukupolven
ajan ja monivuotisia kasveja kahden kasvukauden ajan.
Lisäysaineistot voivat olla joko omalla tilalla tuotettuja tai
ostettuja. Ostettujen siemenien tulee olla tuotettu lisäysai-
neistovaatimusten mukaisesti eli niiden tulee olla sertifioi-
tuja siemeniä ja taimia. Siemeniä ja muuta lisäysaineistoa
saa käsitellä vain luomuviljelyssä hyväksytyin menetel-
min. Siemenen peittaus tavanomaisin peittausainein on si-
ten kiellettyä. Jos luonnonmukaisesti tuotettuja siemeniä
ei ole saatavilla, on mahdollista käyttää myös tavanomai-
sesti tuotettuja siemeniä. Poikkeukset ovat luvanvaraisia.
Luomusiemenien ja -lisäysaineistojen tuotanto on
käynnistynyt Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Ylei-
simpien kasvien yleisimmistä lajikkeista on ollut luomu-
siementä saatavissa suunnilleen kysyntää vastaavasti.
Tavoitteena on tuottaa luomusiementä yleisimmistä vil-
jalajikkeista ja nurmikasveista määriä, jotka riittävät vä-
hintään noin 30 % kylvöalan tarpeisiin. Useimmilla la-
jikkeilla luomusiementuotantoa voidaan vielä lisätä.
Sertifioitu siemen on tuotettu tiukkojen laatuvaatimus-
ten mukaan. Se on vapaata vieraista lajeista ja rikkakasvi-
en siemenistä, lajikkeeltaan aitoa ja tasalaatuista sekä hy-

313
PELTOKASVIT

Lisäysaineiston laatuvaatimuksia
vin itävää ja elinvoimaista. Se on mahdollisimman puh-
luomuviljelyssä dasta siemenlevintäisistä kasvitaudeista. Se antaa sadolle
• lajike ja aitous vakuutuksen hukkakauran ja muiden vaikeasti hävitettävi-
• terveys ja vapaus taudinaiheuttajista en rikkakasvien osalta. Tietoja sertifioitujen luomulaatuis-
• puhtaus vieraista lajeista, rikkakasvien ten siemenien ja muun lisäysmateriaalin saatavuudesta
siemenistä päivittää KTTK (www.kttk.fi luomu ja luonnonmukaisen
• hyvä itävyys ja kasvuun lähtö, elinvoima lisäysaineiston saatavuus).
• luonnonmukaisesti tuotettu. Oma siemen kannattaa tuottaa mahdollisimman ter-
veestä sekä laji- ja lajikepuhtaasta siemenestä. Kasvukau-
della lohkoa seurataan ja tarvittaessa vieraat lajit ja hanka-
lat rikkakasvit sekä mahdollisesti tautiset yksilöt poiste-
taan. Puinti ja kuivatus tehdään varovasti riittävän kuivas-
ta kasvustosta (puintikosteus noin 15-25 %) itävyyden säi-
lyttämiseksi. Ensin testataan itävyys alustavasti, jotta näh-
dään, kannattaako kyseisestä erästä lähteä kunnostamaan
siementä. Erästä lajitellaan vieraat lajit, pienet siemenet,
rikkakasvien siemenet ja muut epäpuhtaudet pois. Isojy-
väinen siemen on elinvoimaisempaa. Terveys on syytä
tarkistaa kasvukaudella pellolla ja mielellään myös talvel-
la lähettämällä näyte Kasvintuotannon tarkastuskeskuksen
Siementarkastusosastolle. Itävyys testataan itse itävyys-
(imupaperikoe) tai mieluummin orastuvuuskokeella (mul-
lassa tai hiekassa).
Orastavuuskoe: Kerätään edustava siemennäyte. Las-
ketaan kaksi sadan siemenen näytettä. Noin 10 cm:n kor-
kuiseen astiaan laitetaan kosteaa multaa noin 5 cm:n ker-
ros. Jyvät asetetaan tasatun mullan päälle noin 2–3 cm
etäisyydelle toisistaan. Peitetään noin 3–4 cm:n kerroksel-
la kosteaa multaa ja tiivistetään kohtuudella. Tarvittaessa
kylvös kastellaan kosteaksi. Peitetään muovipussilla, jo-
hon yhteen kulmaan tehdään reikä. Astiat pidetään ensin
viikon ajan viileässä noin 10 °C:een lämmössä ja tuodaan
sitten huoneenlämpöön (noin 20 °C) toiseksi viikoksi.
Kun oraat ovat noin 10 cm:n pituisia, ne lasketaan.
Kaikki vahvat ja terveet mullasta esiin tulleet oraat laske-
taan orastuneiksi. Orastumisprosentti saadaan laskemalla
eri näytteiden keskiarvo.

EKOLOGINEN KASVINJALOSTUS
Luonnonmukaisessa viljelyssä on alettu laajemmin poh-
tia kasvinjalostuksen roolia. Keskusteluun ovat nousseet
ekologisen kasvinjalostuksen tavoitteet ja hyväksyttävät
jalostusmenetelmät.
Ekologisen kasvinjalostuksen lähtökohtia ovat Wys-
sin ym. 2001 mukaan mm.: 1) Kasvien luonnollisen li-

314
 PELTOKASVIT

sääntymiskyvyn säilyttäminen. 2) Lajikkeiden sopeutu-

Kasvinjalostusta, valintaa ja lisäystä
neisuus paikallisiin olosuhteisiin. 3) Lajin geneettinen kolmella tasolla
monimuotoisuus, joka vastaa lajin luonnollista alkuperää • Kasvi/populaatiotaso
ja tuntomerkkejä. • Solu/kudostaso
Ekologisen kasvinjalostuksen tulisi tapahtua ekologi- • DNA-taso
sessa ympäristössä eli vuorovaikutuksessa ympäristöteki-
jöiden kanssa (osana ekosysteemiä). Sama koskee lajik-
Jalostustavoitteita ekologisessa
keiden ylläpitoa ja lisäysmateriaalin tuotantoa. Kun toimi-
kasvinjalostuksessa ovat mm:
taan kasvi- ja populaatiotasolla, on mahdollisuus säilyttää
• luonnonmukaisen lisääntymiskyvyn
kasvien luonnollinen yhteys maahan ja muuhun luontai- säilyttäminen, avopölytteisyys
seen ympäristöön (ekosysteemiin ja ekologisiin vuorovai- (ei hybridilajikkeita)
kutuksiin). Sen sijaan solutason toimenpiteet tapahtuvat • tehokas ravinteiden otto ja käyttö
laboratoriossa steriileissä olosuhteissa ja erossa kasvin • laaja-alainen tautienkestävyys
luontaisesta ympäristöstä. Vielä kauemmaksi ekosystee- • eri olosuhteisiin sopeutuneet
mien yhteydestä mennään, kun siirrytään DNA-tasolle. paikallislajikkeet
Kasvien hyvä ravinteiden saanti edellyttää tehokasta • kyky symbioosiin mikrobien kanssa
juuristoa. Juuriston tehokkuuteen vaikuttaa mm. juurten • kyky lajityypilliseen rikkakasvien
säätelyyn varjostuksen ym. avulla
pituus ja juurikarvojen määrä ja pituus. Myös kasvien
• viljoilla pitkäkortisuus ja korrenlujuus
kasvurytmi ja juuriston fysiologiset ominaisuudet vai-
kuttavat kasvien ravinteiden ottoon. Kasvien symbioosi • hyvä laatu; ravintoarvo, maku,
säilyvyys jne.
juurisienten kanssa on ulkoisten tekijöiden ohella riippu-
vainen lajikkeen ominaisuuksista, kuten juurikarvojen
pituudesta, juurten kasvunopeudesta ja juurieritteiden
määrästä ja laadusta. Sadontuottoon vaikuttaa ravintei-
den oton lisäksi mm. yhteyttämistuotteiden siirtyminen
LUOMUVILJELYYN SOPIVAN
satoa tuottavaan kasvinosaan.
VILJALAJIKKEEN TYYPPI
- hyvät laatuominaisuudet
LAJIKKEEN MERKITYS
- korkea sato- ja typpisatoindeksi
FOSFORILANNOITUSTARPEESEEN
- laaja taudin kestävyys
Eri viljalajikkeiden sopeutuneisuutta alhaisiin fosforita-
- vaakasuora lehtiasento
soihin tutkittiin Norjassa. Kevätvehnälajikkeista Timant-
- pitkä korsi
ti (laskettu kauppaan 1938) otti fosforia suhteellisesti
selvästi paremmin lannoittamattomasta maasta kuin uusi - nopea kasvuun lähtö

linja NK0058. Ero oli samansuuntainen, kun fosforilan- - kyky yhteistyöhön juurisienten ja
mikrobien kanssa
noitus oli 16 kg/ha. Uudelle linjalle NK0058 optimilan-
- nopea juuriston kasvu
noitus oli 32 kg/ha, josta Timantti ei enää hyötynyt. Sa-
- suuri juuriston pinta-ala
don määrässä erot olivat samansuuntaisia. Timantti tuotti
- tehokas ravinteiden otto
satoa suhteellisesti parhaiten ilman lannoitusta ja 16 kg/
Aula ja Talvitie 1995
ha P-lannoituksella. Uusi linja tuotti suurimman sadon,
kun käytettiin 32 kg/ha fosforilannoitusta.
Monitahoinen ohra Herse (laskettu kauppaan 1939)
otti fosforia tehokkaasti jo 16 kg/ha P-lannoituksella, jol-
loin sato oli suurin. Verranteena käytetty uusi lajike Tyra
otti fosforia eniten 32 kg/ha lannoituksella ja tuotti suu-
rimman sadon 48 kg/ha lannoituksella.

315
PELTOKASVIT

VEHNÄ- JA OHRALAJIKKEIDEN P-SADOT ERI P-LANNOITUKSILLA

Holten ja Loes 2002 Rajala 2003

Lajike-erot lannoitustarpeessa voivat johtua lajikkeen

kyvystä sopeutua alhaisiin ravinnepitoisuuksiin. Tämä
voi aiheutua mm. eroista juuriston pituuksissa, juurikar-
vojen pituudessa ja lukumäärissä. Tutkimus osoittaa, että
kasvinjalostuksella ja lajikevalinnalla on mahdollista vä-
hentää lannoitustarvetta.
Lajikkeen hyvää kilpailukykyä rikkakasvien suhteen
lisää mm. nopea orastuminen ja lehtien suuri peittävyys
sekä biomassan määrä (korren/varren pituus). Toisin sa-
noen runsaasti isohkoja lehtiä sisältävä, pitkä korsi tai
varsi varjostaa paremmin kuin lyhytkortinen tai -varti-
nen lajike. Esim. pitkävartiset, lehdelliset hernelajikkeet
ovat varjostavampia kuin matalat, puolilehdettömät la-
jikkeet. Myös lehtiasennolla ja allelopaattisilla ominai-
suuksilla on merkitystä. Esim. viljoilla lehdet varjostavat
enemmän, kun ne ovat vaakasuorassa asennossa.
Hyvät laatuominaisuudet riippuvat sadon käyttötar-
koituksesta. Leipäviljoilla leipoutuvuus on keskeistä.
Siitä kertoo mm. sakoluku ja vehnällä valkuaisen määrä.
Rehuviljalla yksimahaisten rehun energia-arvo (hehtolit-
rapaino), valkuaisen määrä ja laatu ovat keskeisiä. Suu-
rimoviljalla tasainen tuleentuminen, alhainen kuoripitoi-
suus ja helppo kuorittavuus ovat keskeisiä laatutekijöitä.
Herneellä sulavuutta heikentävien aineiden määrä, sie-
menen koko, valkuaispitoisuus ja sen laatu sekä siemen-
ten kypsyminen ovat tärkeitä jne.

316
 PELTOKASVIT

Kasvinjalostuksen tulisi tuottaa luomuviljelyyn mahdol-

lisimman hyvin soveltuvia lajikkeita. Luomuviljelyyn on
ehdotettu kolmen tasoista lajikkeiden jalostusta. Ensim-
mäisessä vaiheessa tavanomaisesti jalostettuja lajikkeita
lisätään luonnonmukaisesti viljellen. Poissuljettu mene-
telmä on geenitekniikka. Toisessa vaiheessa tavanomai-
sesti jalostettuja lajikkeita jalostetaan ja lisätään luon-
nonmukaisesti vähintään kolmen vuoden ajan. Kolman-
nessa vaiheessa siirrytään varsinaiseen ekologiseen ja-
lostukseen ja lisäykseen. Jalostustekniikoiden tulee pe-
rustua vuorovaikutukseen kasvin ja ympäristön välillä
luonnonmukaisissa olosuhteissa (ekosysteemeissä). So-
lutason jalostustekniikoita vältetään. Lajien välisiä rajo-
ja kunnioitetaan. DNA-tason tekniikat ovat poissuljettu-
ja. Luonnolliseen lisääntymiseen kykenemättömät lajik-
keet kuten hybridilajikkeet ovat luomun periaatteisiin
huonosti sopivia.

LAJIKEVALINTA
Eri kasvien lajikkeita on yleensä runsaasti tarjolla. Vuo-
sittain tulee uusia lajikkeita markkinoille. Mitkä lajik-
keet sopivat luonnonmukaiseen viljelyyn? Eri viljelykas-

Kasvilajin valintaan vaikuttavia näkökohtia Lajikkeen valintaan vaikuttavia näkökohtia

Tilan ja lohkon olosuhteet ja kasvukunto? Sadon määrä vai sadon laatu?

Sadon määrä voi olla tärkein valintakriteeri esim. tuotet-
Millainen paikallisilmasto tilalla vallitsee? taessa rehuviljaa myyntiin tai märehtijöiden rehuksi.
Muulloin erilaiset laadulliset tekijät tulevat tärkeiksi
Minkälaisessa kasvukunnossa lohkot ovat? valintaperusteiksi.
– hiekkamaille ruista, savimaille syysvehnää
• Aikaisuus – viljely- ja laatuvarmuuden parantaja
– kosteille maille kauraa
– leipäviljan laatu
– kuivemmille maille syysviljoja ja ohraa
– siemenviljan itävyys
– huonorakenteisille kosteille lohkoille kauraa eikä
– riittävä tuleentumisaste
ohraa
– vaikeisiin talvehtimisolosuhteisiin kevätkylvöisiä • Talvehtiminen
kasveja – tärkeä syysviljoilla ja monivuotisilla nurmi-
palkokasveilla, mansikalla, tietyillä yrteillä
• Säilyvyys varastovihanneksilla
• Korren/varren pituus ja varjostavuus
– vaikuttaa kilpailukykyyn rikkakasveja vastaan
– pitkäkortiset/-vartiset yleensä kilpailukykyisempiä
ja luomuun sopivampia
– lehtevät ja hyvin varjostavat sekä nopean alkukehi-
tyksen lajikkeet (esim. herne, peruna) sopivat
luomuun paremmin
• Tautien kestävyys
– hyvin tauteja kestävät lajikkeet etu luomussa
(esim. perunalla ruton- ja ruvenkestävyys)

317
PELTOKASVIT

vien lajikekokeet on tähän asti tehty käyttäen tavan-

Lajikkeen aikaisuus mahdollistaa
omaista väkilannoitusta ja muuta viljelytekniikkaa. La-
- viivästetyn kylvön
jikkeiden välinen paremmuusjärjestys saattaa muuttua
- sänkimuokkauksen
luonnonmukaisessa viljelyssä. Koetulokset ulkomailta ja
- syysviljan kylvön
kotimaasta antavat viitteitä siitä, että lajikekokeita on tar-
- pienemmät kuivatuskustannukset
peen suorittaa käyttäen myös luonnonmukaista viljely-
- maan rakenteen paremman hoidon
tekniikkaa.
Tilan ja eri lohkojen viljelyominaisuudet ja sadon
Luomuviljelyyn soveltuvalta lajikkeelta käyttötarkoitus ovat keskeisiä lähtökohtia lajikevalintaa
toivottavia ominaisuuksia
tehtäessä. Peruskysymys on, onko tarkoitus tuottaa pel-
• hyvä sadontuottokyky alhaisella typpi- ja
kästään määrää vai myös laatua? Jos sadon määrä on tär-
muilla ravinnetasoilla
kein valintakriteeri, niin se helpottaa lajikevalintaa huo-
• sadon hyvä laatu
mattavasti. Näin voidaan menetellä esim. rehuviljaa
• hyvä kilpailukyky rikkakasveja vastaan
myyntiin tai märehtijöiden rehuksi tuotettaessa. Laatunä-
• hyvä kasvitautien ja tuholaisten kestävyys
kökohdat korostuvat viljelyssä kuitenkin yleensä aina
• hyvä talvenkestävyys talvehtivilla
kasveilla
muulloin. Yksimahaisten rehuviljoissa korostuu energia-
• sopeutuneisuus paikallisiin olosuhteisiin
pitoisuuden lisäksi valkuaisen määrä ja sen laatu. Energia-
arvoa parantaa mm. korkea hehtolitrapaino ja alhainen
• luonnollinen perimä – ei ole käytetty
GMO -tekniikkaa kasvinjalostuksessa kuoripitoisuus. Leipäviljoilla korostuu leipoutuvuus ja
laadun säilymisen varmuus. Kaikilla leipäviljoilla tärkeä
laatuominaisuus on sakoluku ja sen kestävyys syksyn kos-
Eri kasvilajien lajikevalinnan
tärkeimpiä ominaisuuksia teissa olosuhteissa. Aikaisuus mahdollistaa sadonkorjuun
varmemmin hyvissä korjuuolosuhteissa. Se parantaa vilje-
Ruis lyvarmuutta. Vehnän leipoutuvuuteen vaikuttaa lisäksi
• Talvenkestävyys, satoisuus
oleellisesti sitkon määrä, joka on riippuvainen ennen kaik-
Kevätvehnä kea valkuaisen määrästä.
• Aikaisuus, sakoluvun kestävyys, Lajikekuvausten ja -suositusten perusteella viljelijä
valkuaispitoisuus, taudinkestävyys,
satoisuus voi valita viljelyalueelleen lohkojen ominaisuuksiin, käy-
tettävään tuotantotekniikkaan sekä käyttötarkoitukseen
Kaura
sopivan lajikkeen.
• Kuoripitoisuus, aikaisuus, satoisuus,
siemenen väri
UUSI VAI VANHA LAJIKE?
Ohra Viljojen lajikekokeissa luomuviljelyssä Satakunnan koe-
• Aikaisuus, taudinkestävyys, kilpailukyky
rikkakasveja vastaan, satoisuus asemalla vv. 1987-1993 uudet viljalajikkeet tuottivat kes-
kimäärin suuremman sadon kuin vanhat. Rukiin osalta sa-
Herne
toero oli 15 % ja kevätvehnällä 10 %. Kuitenkin uudehko
• Aikaisuus, varjostavuus, satoisuus,
siemenen koko ja väri ruislajike Jussi antoi luomuviljelyssä vain saman sadon
vanhojen lajikkeiden kanssa. Vastaavasti kevätvehnistä
vanha lajike Apu tuotti yhtä suuria satoja kuin useat uudet
lajikkeet.
Kauralla uusi lajike Salo on menestynyt luomussa
muita uusia lajikkeita selvästi heikommin. Vanha lajike
Sisu on puolestaan tuottanut hyviä satoja.
Kasvinjalostuksella on lyhennetty korrenpituutta.
Ruislajikkeilla lyhennys on noin 15 cm ja kevätvehnillä

318
 PELTOKASVIT

noin 10 cm. Uusien lajikkeiden lakoutuminen on vanho-

ja huomattavasti vähäisempää. Luomuviljelyssä viljojen
korsi kasvoi tavanomaista pidemmäksi, mutta lakoutu-
minen oli vähäisempää. Tämä johtunee ennen kaikkea
erilaisesta typpilannoituksesta. Luomuviljelyssä typpi
tuli pitemmän ajan kuluessa esikasvina käytetyistä pal-
kokasveista joko viherlannoituksesta tai maahan kynne-
tystä apilanurmesta.
Luomuviljelyssä kevätvehnän kasvuaika piteni useil-
la päivillä. Kasvuajan piteneminen saattaa johtua typen
pitkään kestävästä vapautumisesta kasvukaudella. Myös
niukka fosforin saanti voi pidentää kasvuaikaa. Tämän
vuoksi luomuviljelyn lajikevalinnassa korostuu lajikkei-
den aikaisuus. Luomuviljelyssä käytössä on tässä suh-
teessa erilaisia viljelykäytäntöjä.
Laatueroja esiintyy uusien ja vanhojen lajikkeiden
välillä. Rukiilla vanhat lajikkeet ovat pienijyväisempiä ja
niiden sakoluku ja valkuaispitoisuus olivat uusia lajik-
keita korkeampia. Kevätvehnällä uusien lajikkeiden tär-
keimmät laatuominaisuudet (sakoluku ja sen kestävyys,
valkuaispitoisuus ja leipoutuvuus) ovat vanhoja lajikkei-
ta selvästi parempia. Kevätvehnän valkuaispitoisuudes-
sa ja sakoluvussa ei viljelymenetelmien välillä ollut ero-
ja. Valkuaispitoisuus riippuu eniten typpilannoituksen
määrästä ja kasvin typen saannin ajoittumisesta. Tässä
kokeessa typen lähteenä käytetty palkokasviesikasvi
tuotti korkeamman valkuaispitoisuuden kuin muissa ko-
keissa käytetty muunlainen luomulannoitus. Sakolukuun
vaikuttanee tuleentumisen aikaisuus. Mitä pitempi kas-
vuaika lajikkeelle muodostuu viljelytekniikasta johtuen,
sitä suurempi riski sakoluvun laskusta kasvaa.
Kilpailukyvyssä rikkakasveja vastaan lajikkeiden vä-
lillä ei saatu tilastollisesti merkitseviä eroja esiin. Kilpai-
lukykyyn vaikuttavissa tekijöissä havaittiin lajikkeiden
välillä selviä eroja varhaiskehityksen nopeudessa ja peit-
tävyydessä sekä korren pituudessa.
Viljelyvarmuus vanhoilla ruislajikkeilla oli keski-
määrin uusia parempi mutta ne olivat heikkosatoisia.
Kevätvehnällä viljelyvarmuudessa ei ollut eroja vanho-
jen ja uusien lajikkeiden välillä. Keskimäärin satoisat la-
jikkeet olivat myös melko viljelyvarmoja.

319
PELTOKASVIT

APILAN VILJELYN MERKITYS 6.2 PALKOKASVIEN

Valkuaissato Typpi- LUONNONMUKAINEN VILJELY
runsas ja oma-
hyvälaatuinen varainen 6.2.1 APILANURMEN
Omavaraistaa Säästää LUONNONMUKAINEN VILJELY
ruokintaa kustan- Nurmet viljellään luonnonmukaisessa viljelyssä seosnur-
nuksia
Parantaa mina palkokasvien kanssa. Käytettäviä monivuotisia
muru- Oma- nurmipalkokasveja ovat mm. puna-, alsike- ja valkoapi-
rakennetta varaistaa
la sekä sini- ja sirppimailanen, keltamaite sekä rehuvuo-
lannoitusta
Hyödyntää henherne. Yksivuotisista palkokasveista viljellään nur-
maan omia Säästää mirehuksi mm. rehu- ja ruisvirnaa sekä persianapilaa.
ravinnevaroja uusiutu-
mattomia
Puna-apila on tärkein nurmipalkokasvi luonnonmukai-
Hyvä luonnon- sessa viljelyssä. Luonnonmukaisesti viljelty nurmiala oli
esikasviarvo varoja vuonna 2000 49 055 ha. Luomuviljelyssä nurmen osuus
pellon käytöstä on tavanomaista suurempi.

Kuohkeuttaa MERKITYS
jankkoa Nurmipalkokasvit ovat juurinystyröiden typensidonta-
kyvyn ansioista typpiomavaraisia. Seosnurmien sadois-
sa 1 % apilaa vastaa noin 2–4 kg/ha typpilannoitusta.
Esimerkiksi jos seoksessa on apilaa 50 %, niin se vastaa
ERÄIDEN VILJELYKASVIEN noin 100-200 kg/ha typpilannoitusta.
JUURISTON N- JA P-PITOISUUKSIA Nurmipalkokasvien valkuaispitoisuus on korkea ja
% KUIVA-AINEESTA valkuaisen laatu hyvä. Puna-apilavaltainen nurmi tuottaa
n. 470–700 kg OIV/ha (n. 1 000–1 400 kg/ha sulavaa
N% P%
raakavalkuaista (srv)). Säilörehuasteella apilavaltainen
Puna-apila 2,3 0,35 nurmi sisältää n. 78–86 g OIV/kg ka (n. 160–180 g srv/
Virna 2,2 0,25 ry) ja heinäasteella n. 78–84 g OIV/kg ka (n. 150–200 g
Herne 3,1 0,24 srv/ry). Apila tasapainottaa karjan kivennäisten saantia,
Timotei 1,0 0,24 koska se sisältää heinäkasveja enemmän kalsiumia ja
Kaura 0,8 0,16 magnesiumia.
Apilavaltaiset ja -pitoiset nurmet pystyvät hyödyntä-
mään maan omia varastoravinteita sekä kivijauheita vil-
joja tehokkaammin. Laaja ja syvä juuristo sekä sienijuu-
risymbioosi auttavat omavaraistamaan koko lannoitusta.
Myös apilan juurieritteet laskevat maan happamuutta
juuristovyöhykkeessä, joka osaltaan voi parantaa ravin-
teiden saatavuutta.
Apilanurmet parantavat maan rakennetta. Syvät paa-
lujuuret kuohkeuttavat tiiviin jankon. Ruokamultakerrok-
sen mururakenne paranee. Apilavaltaisen nurmen muok-
kaus on helpompaa kuin puhtaan heinäkasvinurmen.
Puna-apilanurmen juuristoa ja sänkeä jää maahan
noin 5–7 t/ha kuiva-aineeksi laskettuna. Tuorepainoltaan

320
 PELTOKASVIT

se vastaa noin 25-35 t/ha karjanlantaa. Palkokasvien juu- PUNA-APILANURMEN

riston typpipitoisuus on lähes yhtä korkea kuin maan- ESIKASVIVAIKUTUS VEHNÄLLE
päällisen massan.
Apilanurmen esikasvivaikutus sitä seuraaville viljoil-
le on suuri. Mikäli kynnettäessä nurmessa on vielä run-
saasti apilaa, niin apilan jälkeen viljasadot voivat olla jopa
700–1500 kg/ha suurempia kuin viljaesikasvien jälkeen.
Toisen vuoden apilanurmen juuristosta voi vapautua en-
simmäisenä jälkivaikutusvuonna noin 40–60 kg typpilan-
noitusta vastaava typpimäärä. Apila säästää näin tuotan-
tokustannuksia ja uusiutumatonta energiaa. Luonnonmu-
kaisessa viljelyssä apilanurmet ovat viljelyn perusta.
Apilan menestyminen vaikuttaa merkittävästi koko
tilan menestymiseen. Apilanurmen viljelytekniikka
poikkeaa monissa kohdin totutusta heinäkasvinurmien
viljelytekniikasta. Viljelyssä on tarpeen ottaa huomioon
apilan erityispiirteet.

KASVUPAIKKA
Kangasmäki 1989
Apila viihtyy luontaisesti parhaiten kivennäismailla. Rah-
katurpeessakin apila on saatu menestymään. Runsastyp-
piset mutasuot ja multamaat soveltuvat heikoimmin api- KASVUALUSTAN OMINAISUUKSIA
lanviljelyyn. Pellon kuivatuksen tulee olla hyvässä kun- PUNA-APILAN VILJELYSSÄ
nossa. Viettävät lohkot ovat parhaita, koska niillä ei ole Vähimmäissuositus
pintavesiongelmia eikä jääpoltetta. Tasaisilla lohkoilla, Eloperäinen aines % < 12
pH 5,6
varsinkin savimailla, on syytä käyttää normaalia tiheäm- Kalsium mg/l 800
pää salaojitusta. Hyvärakenteisella, ilmavalla, savesta si- Magnesium 60 – 70
sältävällä kivennäismaalla apila menestyy parhaiten. Kalium 50 – 60
Fosfori 4,0
Apila kasvaa parhaiten, kun maan pH on 5,9–6,7, elo- Boori 0,3 – 0,4
peräisillä mailla 5,5–6,5. Apilalle kylvettävä lohko kalki- Mangaani 10 – 20
taan tarvittaessa jo vuotta ennen apilan kylvöä, jotta kalk- Rauta 250 – 300
Koboltti 0,15 – 0,20
ki sekoittuu ruokamultakerrokseen ja vaikutus tasaantuu. Kupari 1,1 – 1,2
Sadonkorjuutyöt tulisi tehdä kuivissa olosuhteissa Sinkki 1,0 – 1,2
Molybdeeni 0,01
maan tiivistymistä välttäen. Maan tallaus märkänä, hei-
nän paalaus ja halvat typpilannoitteet ovat tärkeimmät Turtola ja Pulli 1983

syyt apilan häviämiseen nurmista.

Apilanviljely edellyttää johdonmukaista kasvinvuo- APILAVALTAISEN NURMEN
rotuksen hyväksikäyttöä. Apilan pahimmat taudit, apila- RAVINNESISÄLTÖ KG/HA
mätä ja juurilaho sekä virustaudit lisääntyvät maassa, (raakavalkuaispitoisuus
jossa apilaa viljellään useita vuosia peräkkäin ja liian 14-17 % kuiva-aineesta)
usein viljelykierrossa. Sato kuiva-ainetta
Apilanurmen sopiva ikä on mieluiten kaksi vuotta, 6 t/ha 8 t/ha
korkeintaan kolme-neljä vuotta. Sen jälkeen tulisi seura- Typpeä 130–160 175–215
Fosforia 12–17 17–23
ta apilan tautien välttämiseksi mieluummin 3–4, kuiten-
Kaliumia 130–180 175–240
kin vähintään kaksi apilatonta vuotta.

321
PELTOKASVIT

PERUSLANNOITUS JA APILAN LANNOITUS

SÄILYVYYS 3 V. NURMESSA Apilanurmi on tehokas maaperän niukkaliukoisten ravin-
nevarojen hyväksikäyttäjä. Se on luonteeltaan pioneerikas-
vi. Vesiliukoisten ravinteiden runsaus maassa estää sen
luontaisia toimintoja (mm. biologinen typensidonta, sieni-
juurten toiminta). Apila menestyy tyydyttävästi, vaikka
vaihtuvien ravinteiden pitoisuudet olisivat melko alhaisia.
Apilanurmi ottaa maasta runsaasti ravinteita. Maassa
tulee olla riittävästi varastoravinteita apilan käytettävis-
sä. Karkeilla kivennäismailla ja eloperäisillä mailla kiin-
nitetään huomiota ennen kaikkea kaliumin, magne-
siumin ja boorin riittävyyteen. Helppoliukoisen typpi-
lannoituksen käyttöä (virtsa, lietelanta) tulee välttää tai
niitä tulee käyttää harkiten.
Apilanurmen lannoitus hoidetaan pääasiassa perus-
lannoituksena. Perustamisvuonna suojaviljalle annetun
typen määrän tulee olla melko alhainen, jotta apila kehit-
tyy vahvaksi. Kompostoitu lanta kohtuullisesti käytetty-
Turtola ja Pulli 1983 nä (15–30 t/ha) sopii parhaiten suojaviljan lannoitteeksi.
Komposti voi parantaa myös apilan talvehtimista ja kas-
vua. Lantaa täydentävään kaliumlannoitukseen käyte-
tään karkeilla kivennäismailla ja eloperäisillä mailla tar-
vittaessa biotiittia 0–10 t/ha. Biotiitti voi luovuttaa kali-
KUIVA-AINESADOT (KG/HA) PUNA- umia noin 33 kg/t.
APILA-TIMOTEI -SEOKSISSA Fosforilannoitukseen käytetään esimerkiksi apatiitti-
kivijauhetta joko kompostin kautta tai suoraan maahan
levitettynä 0–1 000 kg/ha. Monipuolinen hivenlannoite
on puun tuhka. Mikäli sitä ei ole käytettävissä, voi erilli-
nen boorilannoitus olla tarpeen.
Biotiitti ja apatiitti on syytä sekoittaa perusteellisesti
koko ruokamultakerrokseen. Niiden levitys tehdään mie-
luummin jo vuotta ennen apilanurmen perustamista. Vuo-
tuislannoitusta ei apilavaltaisilla nurmilla tarvita, mikäli
apilan kasvun ja biologisen typensidonnan edellytykset
ovat kunnossa. Tällöin typpilannoitus ei tuota sadonlisää.
Laitinen ja Joy 1981
Vanhemmille apilanurmille voidaan käyttää pieniä
määriä virtsaa tai ilmastettua lietelantaa. Apilan menes-
tymistä parantaa, mikäli keväinen starttilannoitus suori-
tetaan melko myöhään, vasta silloin kun nurmi on noin
15–20 cm:n korkuista.

LAJIKEVALINTA
Apilan viljelyssä on lajikkeen talvenkestävyys tärkein
valintaperuste varsinkin kolmivuotisia apilanurmia vil-
jeltäessä. Apila sopeutuu vuosien kuluessa tietyn kasvu-

322
 PELTOKASVIT

paikan olosuhteisiin. Paikalliskannat ovat näin usein tal-

venkestävimpiä.
Lajikeluettelon lajikkeista Bjursele on talvenkestävä
ja satoisa Pohjois- ja Keski-Suomessa. Se on kotoisin
Pohjois-Ruotsista. Aikaisena lajikkeena se asettuu talvi-
lepoon muita lajikkeita aikaisemmin. Odelmasato jää tä-
män takia muita lajikkeita pienemmäksi. Siitä jalostettu
tetraploidi Betty soveltuu viljeltäväksi koko maassa. Se
on ollut koetulosten mukaan lähes yhtä talvenkestävä
kuin Bjursele, mutta sitä 10–25 % satoisampi. Bettyn
hyvä talvenkestävyys ja satoisuus korostuvat kolmivuo-
tisia nurmia viljeltäessä.
Jesper, Björn, Hankkijan Venla ja Jokioinen sopivat
parhaiten Etelä- ja Länsi-Suomeen. Ruotsalaiset Jesper ja
Björn ovat vanhempia suomalaisia lajikkeita talvenkestä-
vämpiä ja satoisampia. Tetraploidinen Tepa on rotevakas-
vuisena satoisa ja melko talvenkestävä, mutta sen siemen-
tuotanto on ongelmallista. Uudet eestiläiset Ilte ja Varte
ovat Etelä-Suomessa olleet kokeissa huomattavasti muita
lajikkeita satoisampia. Niiden jälkikasvukyky on erinomai-
nen, mutta talvenkestävyys on ankarissa oloissa heikohko.
Valkoapilalajikkeista talvenkestävimpiä ja satoisim-
pia ovat eestiläiset lajikkeet Jögeva 4 ja Tooma. Ruotsa-
laiset lajikkeet, esim. Sonja, Sandra, Ramona ja Lena tal-
vehtivat heikommin kuin eestiläiset mutta paremmin
kuin eteläisemmät lajikkeet. Uusi skotlantilainen jaloste

PUNA-APILALAJIKKEET 2002
Lajike ja Suosit. Satoisuus eri vyöhykkeillä Valk. -% Talvituho vyöhykeittäin %
omistaja viljely- I II III IV 1. niitto I II III IV
vyöhyke

Bjursele, SW II-V/e 5020 6200 5280 5530 14 3 6 23 9

= 100 = 100 = 100 = 100
Betty, SW I-V/e 123 113 117 110 14,3 3 5 14 9
Björn, SW I-III 127 109 104 86 13,6 3 11 29 25
Hjan Venla, Bor I-III 68 84 55 14,4 34 14 26
Ilte, Jögeva I-IV 168 133 120 96 14,4 3 9 30 31
Jesper, SW I-IV 121 112 110 94 14,5 3 8 26 18
Jokioinen, Bor I-III 122 102 93 78 13,9 8 10 32 22
Tepa, Bor I-IV 130 108 110 85 14,3 2 10 25 20
Varte, Jögeva I-III/e 201 127 117 76 13,7 3 14 39 38

Viralliset lajikekokeet 1994-2001

© HY/Mli Rajala/TP 2002
323
PELTOKASVIT

AberHerald kasvaa hyvin viileissä oloissa. Sen talven-

Karkearehuksi viljeltäviä palkokasveja
Puna-apila
kestävyys melko on hyvä.
Alsikeapila
Valkoapila KYLVÖ
Sini- ja sirppimailanen Apilanurmi perustetaan yleisimmin suojaviljaan, joksi so-
Vuohenherne pii parhaiten aikainen ohra. Sen puinti voidaan tehdä aikai-
Keltamaite
sin kuivana aikana maata tallaamatta, jolloin apila ehtii
Mesikät
Persianapila
vahvistua riittävästi talven varalle. Suojavilja ei saa olla lii-
Veriapila an rehevä. Sen siemenmäärää voidaan pienentää 10-20 %
suositellusta ja typpilannoituksen tulee olla niukka.
Ruisvirna Suojaviljana voidaan Etelä-Suomessa käyttää myös
Rehuvirna kevätvehnää ja kauraa sekä vihantaviljaa. Syysviljaan
Rehuherne
nurmea perustettaessa heinänsiemen kylvetään syysvil-
Nurmiheiniä jan kylvön yhteydessä, mutta pääosa apilansiemenestä
Timotei on varminta kylvää vasta keväällä.
Nurminata Kesantoon apila voidaan perustaa ilman suojaviljaa.
Ruokonata Etelä-Suomessa heinäkuun loppuun mennessä perustet-
Punanata
tu nurmi ehtii vahvistua riittävästi ennen talven tuloa.
Englannin raiheinä
Niittynurmikka
Kylvön yhteydessä apilan siemen ympätään biologi-
Koiranheinä sen typensidonnan varmistamiseksi, mikäli apilan vilje-
lystä on pitkähkö aika tai maa on hapanta. Joillakin pal-
Italian raiheinä kokasveilla ymppäys on aina välttämätön, toisilla se on
Westerwoldin raiheinä hyödyllinen ensimmäisellä viljelykerralla, uudismailla ja
happamilla mailla. Kukin palkokasviryhmä on ympättä-
vä kyseiselle ryhmälle sopivalla typpibakteerilla. (Ty-
pensidonnasta ja ymppäyksestä tarkemmin luvussa 4.5.).

SIEMENSEOS
Apila ja muut nurmipalkokasvit kannattaa yleensä aina
viljellä seoksena heinäkasvien kanssa. Apilan seosviljely
nurmiheinien kanssa lisää sadon määrää ja parantaa vilje-
lyvarmuutta. Sato on myös laadultaan paremmin rehuksi
sopivaa, samoin apilan talvehtiminen paranee ja rikkakas-
vien kasvu nurmissa vähenee. Ravinteiden huuhtoutumi-
sen välttämiseksi seosviljely on puhdaskasvustoa suositel-
tavampi vaihtoehto.
Parhaiten apila sopii viljeltäväksi timotein kanssa.
Odelman kasvun parantamiseksi seokseen lisätään toisi-
naan nurminataa sekä Etelä-Suomessa myös englannin
raiheinää. Uusi ruokonata soveltuu varsinkin kaksi-kol-
mivuotisiin nurmiin, koska sen talvenkestävyys ja jälki-
kasvukyky ovat hyviä koko maassa. Koiranheinän kas-
vurytmi poikkeaa liiaksi puna-apilan kasvurytmistä eikä
se sen vuoksi sovellu puna-apilaseoksiin.
Kosteilla, eloperäisillä mailla osa puna-apilasta voi-
daan vaihtaa alsikeapilaksi sekä laidunseoksissa valko-
324
 PELTOKASVIT

apilaksi. Valkoapilan vahvuutena on rönsyilevä kasvuta-

pa ja hyvä tallauksen kestävyys ja se myös kestää useita
katkaisuja kasvukaudessa puna-apilaa paremmin. Kelta-
maite on meillä uusi laidunkasvi, joka ei aiheuta puhal-
tumista. Ensimmäiset kokemukset sen käytöstä laidunse-
oksissa (1-2 kg/ha) ovat lupaavia. Sirppi- eli rehumaila-
nen puna-apilan asemesta näyttäisi sopivan hyvin Etelä-
Suomen savimaiden nurmiin. Heinäkasveista timotei on
yleisin seoskasvi puna-apilan kanssa. Lisäksi voidaan
kylvää nurminataa ja/tai englannin raiheinää (Etelä-
Suomi). Ruokonata korvaa nurminataa ja on sitä van-
hemmissa nurmissa noin 10–20 % satoisampi. Sen tal-
venkestävyys on hyvä koko maassa. Jälkikasvukyky on
hyvä, samoin poudankestävyys. Niittynurmikka ja puna-
nata sopivat rönsyilevän kasvutapansa perusteella hyvin
laidunseoksiin. Koiranheinä ja valkoapila ovat hyvä yh-
distelmä laidunseoksissa. Valmiita seoksia käytettäessä
apilan siemen on kuitenkin varminta ostaa erikseen ja
sekoittaa apilansiemenet itse nurmiheinien siemenen
joukkoon. Näin varmistetaan mm. halutun lajikkeen saa-
tavuus ja mahdollinen ymppäys onnistuu parhaiten.
Yksivuotisissa laitumissa sopivimpia palkokasveja ovat
ruisvirna ja persianapila. Heinäkasveiksi kylvetään italian
raiheinää ja viljoista sulavuudeltaan parasta ohraa. Palkokas-
veja voidaan kylvää myös monipuolisesti; ruisvirnaa, pelto-
virnaa, persianapilaa ja esim. nopeakasvuista ladino-valko-
apilaa. Monipuolinen seos on myös maittavinta.

MONIVUOTISTEN NURMIEN SIEMENSEOKSIA

Esimerkkejä monivuotisten nurmien siemenseoksista kg/ha
Seos 1 Seos 2 Seos 3 Seos 4 Seos 5 Seos 6
Perusseos Savimaan seos1 Savimaan seos2 Laidunseos1 Laidunseos2 Kestonurmi

Puna-apila 5 4 2 1 1
Alsikeapila 1 1 1
Sirppimailanen 5
Valkoapila 0,5 0,5 2 2
Keltamaite 1 1
Vuohenherne 20
Timotei 15 10 5 5
Nurminata 4 5 2
Ruokonata 4 10 3 15 3
Englannin raiheinä 4 3
Niittynurmikka 1 3
Punanata 3
Koiranheinä 20
Yhteensä 20 27,5 27,5 29 29 30

Rajala 2005

325
PELTOKASVIT

Täystiheän apilanurmen perustamiseen riittää noin 1,6

kg/ha apilansiementä ja noin 3 kg/ha timotein siementä,
Apilan seosviljelyn etuja
• sato runsaampi mikäli kaikki itävät siemenet myös taimettuvat. Huolel-
• soveltuu paremmin rehuksi lisella kylvöalustan valmistamisella ja kylvöllä 1–2 cm:n
• talvehtiminen paranee
• rikkaruohottuminen vähenee syvyyteen on mahdollista säästää siemenkustannuksia.
• huuhtoutuminen vähenee Apiloita ja muita nurmipalkokasveja käytetään seokses-
sa yleensä noin 25–40 % eli noin 5–8 kg/ha ja nurmihei-
nien siemeniä noin 15–20 kg/ha. Siemenmäärä riippuu
mm. maalajista ja maan rakenteesta, kylvöalustan tasai-
suudesta, kylvön huolellisuudesta ja orastumisolosuh-
teista. Käytännössä hikevillä mailla siemenseosta kylve-
tään noin 15–20 kg/ha. Savimailla taimettuminen on hei-
kointa ja siementä tarvitaan eniten, noin 20–30 kg/ha.
Karkeilla kivennäismailla ja eloperäisillä mailla voidaan
käyttää hajakylvöä. Savi- ja hiesumailla jyräyksen jäl-
keinen rivikylvö vantaista takaa varmimmin tasaisen tai-
mettumisen. Eri tukiehtojen siemenseos- ja siemensuh-
devaatimukset on syytä tarkistaa vuosittain.
Yksivuotisten nurmien siemenseoksissa käytetään
yleensä viljaa – ohraa tai kauraa noin 50–100 kg/ha, ita-
lian tai Westerwoldin raiheinää 10–12 kg/ha, virnoja
noin 30–60 kg/ha, persianapilaa 5–8 kg/ha ja mahdolli-
sesti rehurapsia. Satoisimpia ja parhaiten laidunnusta
kestäviä ovat olleet ruisvirnaa ja persianapilaa sekä ladi-
no-valkoapilaa sisältävät seokset. Siemenseoksen koos-
tumukseen vaikuttaa, laidunnetaanko seosta vai tehdään-
kö siitä säilörehua yksi vai kaksi kertaa.
Mikäli suojaviljassa rikkakasvien merkittävä kasvu
on todennäköistä, siirretään nurmensiemenen kylvö rik-
kakasviäestyksen yhteyteen. Pahiten rikkaruohottuvilla
lohkoilla niitettävä vihantavilja on sopivin suojakasvi.
Ilman suojaviljaa nurmea perustettaessa kylvö on
syytä tehdä heinäkuun loppuun mennessä. Rikkakasvit
on syytä varautua torjumaan niittämällä pitkään sänkeen.
Suojavilja puidaan pitkään sänkeen (yli 15 cm). Pit-
kä sänki suojaa talvella apilan orasta. Oljet kerätään pois.
Vähäinen olkimäärä voidaan myös silputa tasaisesti pel-
lon pintaan. Sadon laatua parantaa, mikäli keväällä pit-
kä sänki niitetään maahan tai jopa kerätään pois pellolta.

SADONKORJUU
Apilanurmien sadonkorjuun ajoittamisessa kiinnitetään
päähuomio sadon rehuarvoon. Lisäksi tärkeitä huomioon-
otettavia asioita ovat korjuuajan sää, maan tallaantumisris-
ki ja vaikutus seuraavan sadon kasvuun. Puna-apilan kas-
vurytmiin sopii parhaiten 2-niittojärjestelmä, jolloin juu-
326
 PELTOKASVIT

risto vahvistuu riittävästi ja talvenkestävyys paranee. 2-

niittojärjestelmässä kuiva-ainesato on yleensä myös suu-
rin. Oikein ajoitetuilla niitoilla myös sadon laatu sopii hy-
vin karjan ruokinnan tarpeisiin. Erityisesti lypsykarjan
ruokinnassa rehuarvo on erittäin keskeinen näkökohta ja
riittävän varhainen ensimmäinen korjuu tärkeää. Lihakar-
jalla voidaan tyytyä hieman heikompaankin rehuarvoon ja
korjata ensimmäinen sato vanhempana.
Nurmirehun sulavuus vaikuttaa eläinten syömän re-
hun määrään; hyvin sulavaa rehua eläimet voivat syödä
enemmän kuin huonosti sulavaa. Tämä vaikuttaa erityi- APILANURMEN KORJUUN AJOITUS
sesti lypsylehmillä maitotuotoksen määrään. Huonosti Tavoitteellinen rehuarvo
sulavaa rehua on täydennettävä suuremmilla määrillä vä- - sulavuus > syöntikyky
- valkuaispitoisuus > valkuaisväkirehun tarve
kirehua, jotta päästäisiin samoihin maitotuotoksiin. Nur- - apilan osuus ja kasvuvaihe
men kasvun edetessä laskee myös sen valkuaispitoisuus.
Valkuaispitoisuus on sitä suurempi, mitä suurempi osuus Säilönnällinen laatu
Vaikuttaa rehun rehuarvoon
sadosta on palkokasveja. Apilan vanhetessa laskee myös
sen estrogeenipitoisuus. Ensimmäisessä korjuussa laadun Maan tiivistyminen
Vaikuttaa seuraavien satojen määrään ja
muutokset ovat nopeita ja toisessa korjuussa hitaita.
laatuun
Rehun säilönnällinen laatu on riippuvainen mm. kor-
juuajan sääolosuhteista. Märän rehun korjuussa ja säilön- Kakkossadon laatu
- 1-sato korjataan aikaisin
nässä korjuu- ja säilöntätappiot muodostuvat suuremmik- • kakkossadossa runsaasti korsiintunutta,
si. Esikuivatus onnistuu vain poudalla. Apila tarvitsee hei- kukkivaa apilaa ja nurmiheiniä
näkasveja pitemmän esikuivatusajan ja paremman pou- - 1-sato korjataan myöhään
• kakkossadon laatu hyvä
dan. Varmimmin hyvälaatuista esikuivattua säilörehua - kokonaissadon määrään niittoajoilla on vain
saadaan, kun korjuu ajoitetaan poutajaksolle. Tällöin kor- vähäinen vaikutus
juuta joudutaan toisinaan siirtämään useilla päivillä rehu-
arvon kannalta optimaalista kasvuvaihetta myöhemmäksi.
Märällä maalla nurmirehua korjattaessa maa tiivistyy APILANURMEN LAATU ERI NIITOISSA
raskaiden kuormien alla. Kuivumisnopeus sateen jälkeen Siikasalmi 1998-99
ja tiivistymisalttius ovat riippuvaisia maalajista, savi- 1. niitto 2. niitto
maat kuivuvat hitaimmin ja ovat herkimpiä tiivistymään. 1. vuoden nurmi rv- % 16 14
Mitä raskaampaa kalustoa käytetään, sitä kuivempaa D-arvo % ka 68 73
maan tulee olla korjuussa. Maan tiivistyminen laskee 2. vuoden nurmi rv- % 12 15
seuraavien korjuukertojen satoa. Myös sadon laatu heik- D-arvo % ka 69 71
kenee apilan osuuden vähetessä ja useinkin rikkakasvi- Apilapitoisuus luomussa km 36 % ja NPK 18 %
en osuuden lisääntyessä.
Kuusela ym. 2000
Kakkossadon laatu on osin riippuvainen ensimmäi-
sen niiton ajankohdasta. Mikäli ensimmäinen sato korja-
taan aikaisin (apila ennen nupulle tuloa, timotei ennen
tähkälle tuloa), niin toiseen satoon tulee runsaasti kor-
siintuvia nurmiheiniä ja apilaa, jolloin sen ruokinnalli-
nen arvo (sulavuus) heikkenee, vaikka hitaammin kuin
ensimmäisessä korjuussa. Mikäli ensimmäinen sato kor-
jataan myöhemmin (apila nupulla, timotei tähkällä), niin

327
PELTOKASVIT

LUOMUAPILASÄILÖREHUN JA toiseen satoon tulee hitaasti ja vähän korsiintuvia apila-

TAVANOMAISEN TIMOTEISÄILÖREHUN ja heinäkasveja. Kokonaissadon määrään korjuuajan-
REHUARVOT JA KIVENNÄISKOOSTUMUS kohdilla on vain vähäinen vaikutus. Kaksossadon laatua
Luomu- Tavanomainen heikentää korjuun viivästyessä rehevissä kasvustoissa
apilasäilö- timoteisäilö myös alimpien lehtien kellastuminen.
rehu rehu Säilörehuksi ensimmäinen sato niitetään, kun apila
Kuiva-aine % 32,7 29,6 on tulossa tai tullut nupulle. Säilörehua voi apilasta teh-
Raakavalkuainen %/ka 14,4 15,8 dä kukinnan alkuun asti. Korjuukoneiksi soveltuvat hy-
Raakakuitu %/ka 27,6 28,3
vin kela-, hieno- ja tarkkuussilppurit. Esikuivatus on api-
D-arvo %/ka 67,0 68,6
OIV g/kg ka 81,0 83,4
lasäilörehun valmistuksessa varsin suositeltavaa. Varsin-
PVT g/kg ka 5,9 15,1 kin ensimmäisenä satovuonna apilan juuristo vahvistuu
Ry/kg ka 0,91 0,94 paremmin, kun ensimmäinen sato korjataan vasta kukin-
nan alettua. Apilan sulavuus laskee hitaammin kuin hei-
Kalsium g/kg ka 8,1 4,5
näkasvien. Apilanurmilla ensimmäinen niitto ajoittuu
Fosfori g/kg ka 2,1 2,9
Magnesium g/kg ka 2,9 2,1 yleensä noin 4–5 päivää myöhäisemmäksi kuin heinä-
Natrium g/kg ka 0,31 0,28 kasvinurmilla. Odelmasadossa rehuarvon muutokset
Kalium g/kg ka 21,8 24,3 ovat hitaampia; odelmasato korjataan säilörehuksi elo-
Kauppinen ym. 2001 kuun loppuun mennessä.
Apilanurmen korjuuaikaa määritettäessä päähuomio
kiinnitetään korjattavan rehun ruokinnalliseen arvoon.
Nurmen kuiva-aineen sulavuus on tärkein tekijä. Sitä seu-
rataan nurmen D-arvon avulla. Sopiva apilasäilörehun D-
arvo lypsykarjatilalla on noin 68. Naudanlihantuotannos-
LANNOITUKSEN VAIKUTUS APILAN sa se voi olla alempi. Apilan sulavuus laskee alkukesällä
SATOON JA TALLAUKSEN VAIKUTUS heinäkasveja hitaammin. Ensimmäisessä korjuussa puh-
JUURILAHOON taalla apilalla sama D-arvo saavutetaan noin viikkoa ti-
moteinurmia myöhemmin. Säilörehunurmien rehuarvon
muutoksia voidaan seurata mm. korjuuaikapalvelun avul-
la (www.artturi.agronet.fi).
Luomunurmirehujen laatu on ollut käytännön tiloilta
kerätyissä näytteissä lähellä tavanomaisia rehuja. Luo-
munurmissa on valkuaista ollut hieman tavanomaista
vähemmän ja kalsiumia huomattavasti enemmän.
Kuivaksi heinäksi apilanurmi niitetään kukinnan
alusta täyskukintavaiheeseen. Apilaheinän korjuu hyvä-
laatuisena edellyttää latokuivatusta. Apilan lehdet kuivu-
vat hyvin nopeasti ja ovat herkkiä varisemaan. Paksut
varret sitä vastoin kuivuvat hyvin hitaasti. Niitto suorite-
taan mieluiten niittomurskaimella tai niiton jälkeen suo-
ritetaan voimakas pöyhintä varsien murtamiseksi. Myö-
hemmin samana päivänä voidaan pöyhiä uudelleen voi-
Juurilahoa % makkaasti vartta murtaen. Toisen päivän aamupäivällä
tallaamaton 34 pöyhitään jo varovasti pienillä kierroksilla. Sisäänajo la-
tallattu 6 tokuivuriin tehdään yleensä jo toisen päivän iltapäivällä.
Simojoki 1983

328
 PELTOKASVIT

Apilan lehtien karisemisen välttämiseksi pöyhinnät ja

haravointi tehdään aamukasteen aikaan.
Korjuukoneiksi soveltuu pienehköillä aloilla ja ly-
hyillä kuljetusmatkoilla heinähäntä tai etukuormaajan
heinätalikko ja peräkärry. Isommilla aloilla käytetään
noukinvaunua. Latokuivurin täyttöön sopii säilörehu- tai
olkilietso, johon liitetään kääntyvä torvi. Isommilla aloil-
la teleskooppijakajalla varustettu heinälietso on käyttö-
kelpoisin. Eri paalityyppejä voidaan myös kuivata niille
erikseen rakennetussa latokuivureissa. Apilanurmen kor-
juu kuivaksi heinäksi on suositeltavaa myös siksi, että
runsain määrin syötettynä nuori, tuore apila saattaa hei-
kentää eläinten tiinehtyvyyttä. Estrogeenipitoisuuksia
alentaa mm. kuivatus heinäksi ja sadonkorjuun ajoitta-
minen apilan nupulle tulon jälkeen.
Sadonkorjuutyöt ja laiduntaminen tulee pyrkiä teke-
mään maan ollessa riittävän kuivaa. Kostealla maalla tal-
lausvauriot rikkovat apilan juurenniskan kasvupistettä ja
juuria, jolloin juurilahoa aiheuttavat mikrobit pääsevät
haavoista tunkeutumaan kasviin. Apilanurmen tuottoky-
ky heikkeneekin tallauksen ja maan haitallisen tiivisty-
misen takia seuraavissa niitoissa usein noin 20-40 %.
Savi- ja hiesumaat ovat märkinä alttiimpia haitalliselle
tiivistymiselle.

TALVEHTIMINEN
Talvenkestävyyteen vaikuttavat apilan fysiologinen tila
ja kasvitaudit. Sopivan viljelytekniikan käyttö parantaa
apilan talvehtimisedellytyksiä. Kasvuston tulisi olla har-
vahko. Hyvin tiheäksi kylvetty apilanurmi harvenee
yleensä talvella eniten. Seosviljely ja hajakylvö ovat hie-
man rivikylvöä ja puhdaskasvustoja varmempia. Apila-
nurmille tulee syksyllä jäädä riittävästi aikaa ja lehtipin-
ta-alaa vararavintojen keruuseen. Kun päivälämpötila
laskee syksyllä alle 5 °C:een, kasvu pysähtyy, mutta yh-
teyttäminen jatkuu edelleen jos valoa on riittävästi. Läm-
min (yli 5 °C) ja pimeä, pilvinen sää syksyllä vaikeuttaa
vararavintojen kertymistä juuriin. Apilalle tulee varata
syyskuu vararavintojen keräämiseen. Tämän takia vii-
meinen niitto tehdään jo elokuun puolella. Talvehtimisen
kannalta huonoin niittoaika on syyskuun puoliväli, kos-
ka silloin apila ehtii kasvattaa uudet lehdet. Uusien leh-
tien kasvatus kuluttaa talveksi tarkoitettua vararavintoa,
jota ei enää ehdi kertyä juuriin ennen talven tuloa.

329
PELTOKASVIT

PUNA-APILALAJIKKEIDEN TALVITUHO 2-, 3- JA 4-NIITOSSA

Pulli ym. 1985

SYYSNIITON AJANKOHDAN VAIKUTUS

APILANURMEN TALVEHTIMISEEN Mitä myöhäisemmäksi viimeinen niitto siirtyy, sitä pi-
tempi sänki tulee jättää (n. 10–12 cm). Sadonkorjuu kui-
vissa olosuhteissa parantaa osaltaan talvehtimista. Hyvä
ojitus ja pintavesien poisjohtaminen ovat hyvän talveh-
timisen perusedellytyksiä. Suursarat ovat tasaisilla alu-
eilla eräs ratkaisu pintavesiongelmiin.
Routaantuneessa maassa juuriston hengitys jää oleel-
lisesti sulaa maata pienemmäksi. Näin juurten vararavin-
to riittää paremmin kevääseen asti.
Ylirehevässä odelmassa apilamätä leviää helpommin
kuin kohtuullisen rehevässä kasvustossa. Rehevä odelma
Apilan talvehtimisen varmistaminen on syytä niittää pitkään sänkeen elokuun puolella tai lai-
• vararavintoa juuristoon duntaa kevyesti.
• odelman niitto jo elokuussa
• pitkä sänki LAIDUNTAMINEN
• hyvä ojitus Nurmipalkokasveista valkoapila on tyypiltään sellainen,
• pintavesien poisjohtaminen että se soveltuu hyvin laiduntamiseen. Rönsyilevän kas-
• maan tiivistymisen välttäminen vutapansa ansiosta se kestää tallausta sekä usein tapahtu-
• routa van katkaisun. Puna- ja alsikeapilalle sekä sini- ja sirp-
• talvenkestävä lajike, seosviljely, pimailaselle sekä vuohenherneelle sopii parhaiten har-
hajakylvö ja kohtuullinen kasvutiheys
voin tapahtuva kasvun keskeytys (2-3 kertaa kasvukau-
• kaksi niittoa
dessa). Ne ovat myös arkoja eläinten sorkkien aiheutta-
• riittävästi välivuosia
mille tallausvaurioille.

330
 PELTOKASVIT

KAISTASYÖTTÖ
Pitkänomainen
laidunlohko

Siirrettävä aita

1. Syöttökerta 2. Syöttökerta 3. Syöttökerta 4. Syöttökerta 5. Syöttökerta

Laiduntamiseen soveltuvat parhaiten valkoapilavaltaiset

nurmet sekä vanhemmat, kynnettävät nurmet, joiden api-
lapitoisuus on vähäisempi. Kynnettävillä nurmilla tal-
lausvaurioista ei ehdi tulla merkittävää haittaa. Laidun-
taminen otetaan huomioon viljelykiertojen ja lohkojaon
suunnittelussa.
Kaikkien laitumien mutta varsinkin puna-apilapitois-
ten nurmien laiduntamiseen sopii kaistasyöttö. Laidunloh-
kosta aidataan siirrettävällä sähköaidalla uutta nurmea
kerrallaan syötettäväksi vain yhden syöttökerran annos.
Kaistasyöttö vähentää tallausvaurioita ja tarkentaa laitu-
men hyväksikäyttöä. Aitojen siirtoon tarvittavan työajan
tarve riippuu mm. lohkojen muodosta. Riittävän pitkän-
omaisella laidunlohkolla siirrettävä väliaita on nopea siir-
tää, kun siirrettäviä tolppia ei tarvita 3–4 kpl enempää.
Laiduntamisessa on tarpeen ottaa huomioon myös
eläinten sopiva valkuaisen saanti. Apilavaltaista odelmaa
täydennetään tarvittaessa niukalti valkuaista sisältävillä li-
särehuilla. Syksyiseen apilan odelman laiduntamiseen liit-
tyy myös puhaltumisriski. Puhaltumista ehkäistään paitsi
niittoruokinnalla ja kaistasyötöllä, myös sopivalla lisäre-
hujen syötöllä (esim. karkearehut) sekä laskemalla eläimet
vasta myöhemmin päivällä laitumelle nurmen kuivahdet-
tua. Keltamaite vähentää laitumissa puhaltumisriskiä.
Laitumen sato on tasapainotettava korkean lehmäkoh-
taisen tuotoksen ja hehtaarituotoksen välillä. Jos laitumen
satotaso pyritään maksimoimaan, niin lehmäkohtainen lai-
dunruohon syönti vähenee ja maitotuotos jää alhaisem-
maksi. Jos lehmäkohtainen tuotos pyritään maksimoi-
maan, niin laidunta ei voida syöttää kovin tarkkaan. Laitu-

331
PELTOKASVIT

men sopiva syöttökorkeus on noin 10–12 cm. Puhdistus-

niittoja on syytä tehdä usein. Siikasalmen luomulaidunko-
keessa laidunalaa tarvittiin lehmää kohti kesässä 44 aaria ja
kaistasyötössä neljännestä vähemmän eli 33 aaria.
Puna-apilavaltaiset nurmet soveltuvat hyvin niitto-
ruokintaan. Niiden rehuarvo säilyy heinäkasvinurmia ta-
saisempana kasvukauden eri vaiheissa. Kokonaisrehuyk-
sikkösato muodostuu myös suuremmaksi, kun niittoja
tehdään vain kaksi tai kolme. Puhaltumisriski näyttäisi
tällöin myös pienenevän.

SIEMENVILJELY
Paikallisiin olosuhteisiin sopeutuneen siemenen tuotan-
to varmistaa osaltaan apilanviljelyn onnistumista. Kotoi-
sen siemenen tuotantoon sopii hyvin normaalin seosnur-
men 2. tai 3. vuoden kasvusto. Talvenkestävimmät yksi-
löt ovat jäljellä näissä vanhemmissa nurmissa eikä niis-
sä ole myöskään haitallisia rikkakasveja niin paljon kuin
ensimmäisen vuoden nurmissa.
Siemenen muodostukseen apila tarvitsee mm. booria
sekä pölyttäjiksi mehiläisiä tai luonnon kimalaisia. Sie-
meneksi varatulta lohkolta kitketään haitalliset rikkakas-
vit kuten hierakat ja saunakukka. Onnistunut pölytys
vaatii aurinkoisen sään. Huippukukinnasta ja parhaasta
pölytysajankohdasta 4–5 viikon kuluttua siemenet ovat
kehittyneet. Tällöin (elokuun loppupuolella) kasvusto
voidaan niittää ja kuivata seipäillä. Suora leikkuupuinti
tästä noin 1–2 viikkoa myöhemmin onnistuu kuivissa
olosuhteissa, kun puimurin säädöissä ja puinnissa ollaan
huolellisia.
Pienillä (alle 0,5 ha) siemenlohkoilla pölytys onnis-
tuu isoja lohkoja varmemmin ja siemensato on suurem-
pi. Keskimääräinen apilan siemensato on noin 200 kg/
ha, mutta edullisissa oloissa jopa 600 kg/ha.

6.2.2 HERNEEN LUONNONMUKAINEN

VILJELY
Hernettä viljellään sekä ruokaherneeksi, tuoremyyntiin,
säilykeherneeksi että rehuherneeksi. Herneen viljely kuu-
luu oleellisena osana luonnonmukaiseen viljelyyn. Herne,
kuten härkäpapukin, on typpiomavarainen palkovilja, jon-
ka valkuaispitoisuus on viljoihin verrattuna korkea. Her-
neen esikasviarvo viljoille on myös hyvä. Karjatiloilla sitä
viljellään seoksina tukiviljan kanssa rehuksi. Herneen vil-

332
 PELTOKASVIT

jely karjatiloilla omavaraistaa lannoitusta ja valkuaisruo-

kintaa. Karjattomilla tiloilla sen merkitys typpilannoituk-
sen omavaraistajana on tärkeä.
Rentovartisen, herkästi lakoutuvan herneen viljely taan-
tui leikkuupuintiin siirtymisen myötä. Nykyisin uudet puo-
likorkeat lajikkeet ja kärhiksi jalostuksen keinoin muutetut
lehdykät ovat pitkälti poistaneet herneen korjuuongelmat.
Nykyisin käytössä olevat lajikkeet ovat myös entisiä lajik-
keita noin 1–2 viikkoa aikaisempia. Seosviljely tukiviljan
kanssa on viljelyvarmin ja luonnonmukaiseen viljelyyn
suositeltavin viljelymenetelmä. Seosviljely vähentää myös
matalakasvuisten ja puolilehdettöminä heikosti varjostavien
hernekasvustojen rikkaruohottumista. Vahvavartisen här-
käpavun viljely seoksissa on myös käyttökelpoinen mene-
telmä hyödyntää palkoviljojen etuja.

KASVUPAIKKA
Herne on vaatelias sekä ilmaston että maaperän suhteen.
Runsaimmat hernesadot on saatu hyvärakenteisilta hieta-
ja liejusavimailta. Rehuksi hernettä voidaan viljellä seos-
kasvustoina koko kauranviljelyalueella. Herne viihtyy
parhaiten, kun maan pH on 5,9–6,7. Herneen esikasvik-
si sopivat luontevimmin viljat. Välivuosia on varminta
pitää neljä.

LAJIKKEET
Herneen lajikevalinnassa korostuu aikaisuus ja siitä riip-
puva sadonkorjuuvarmuus. Muita viljelyssä huomioitavia
näkökohtia ovat mm. soveltuvuus ruokaherneeksi, varren
pituus ja laonkestävyys, poudanarkuus sekä varjostavuus. Tukiviljan etuja
Siemen voi olla väriltään vihreä tai keltainen. Siemenen • viljelyvarmuus lisääntyy
koko vaihtelee suuresti. Se vaikuttaa mm. korjuun onnis- • lakoontuminen vähenee
• typpiomavaraisuus lisääntyy
tumiseen leikkuupuimurilla ja siemenmenekkiin. • rikkakasvien ja tautien hallinta helpottuu
Nykyiset hernelajikkeet ovat kaikki ns. puolikorkeita • tukiviljan valkuaispitoisuus lisääntyy
• sadonkorjuu helpottuu
lajikkeita, joiden varren pituus on olosuhteista riippuen
noin 45–70 cm. Sohvia ja Scorpiota lukuun ottamatta kai-
kissa muissa lajikkeissa laonkestävyyttä on parannettu
muuttamalla lehdykät kärhiksi. Toisiinsa tarttuneet herne-
yksilöt pysyvät hyvin pystyssä, mutta kasvusto varjostaa
tällöin vähän. Kilpailukyky rikkakasveja vastaan on näin
heikentynyt sekä varren noin 30 cm lyhenemisen että leh-
dyköiden kärhiksi muuttumisen takia. Yleisimmin viljel-
lyt hernelajikkeet ovat olleet Karita, Tiina ja Pika.
Satoisimpia hernelajikkeita lajikekokeissa ovat olleet
Perttu, Julia, Alfetta, Scorpio ja Karita. Luomukokeissa

333
PELTOKASVIT

HERNE- JA HÄRKÄPAPULAJIKKEET 2002

Suos. Kasvu- Sato eri Lako Korren Sie- 1 000 Val- Kypsy-
Lajike ja viljely- aika vyöh. pituus menen siem. kuais- minen
omistaja alue pv I-II % cm väri 1) paino/g % % 2)

Alfetta, CB I 98 97 32 52 K 309 20,6 90

Julia, DP I 99 106 66 67 K 245 22,8 63
Karita, SW 97 3844
= 100 18 63 V 293 21,5 92
Perttu, Bor 99 107 58 70 K 235 22,7 74
Pika, Bor I-II 93 74 37 45 V 227 21,9 95
Saara, Bor I 99 88 46 63 V 231 21,9 89
Scorpio, CB I 97 99 57 54 K 276 21,4 90
Sohvi, Bor I 101 87 67 61 V 226 24,3 86
Sunna, Bor I-II/e 92 78 43 50 K 242 21,2 89
Tiina, Bor I 98 86 55 60 V 225 21,4 96
Ukko I 111 3026 18 76 336 29,9
Kontu I 111 3421 19 79 344 29,4

1) Siemenen väri: V = vihreä, K = keltainen

2) Kypsyminen = pehmenneiden herneiden osuus 60 min keitossa.

Viralliset lajikekokeet 1994-2001

satoisimpia ovat olleet Karita, Alfetta ja Scorpio. Aikai-

simpia ovat rehuherne Sunna ja Pika. Myöhäisimpiä ovat
Seosviljely lisää Sohvi, Saara, Alfetta ja Perttu, jotka ovat kymmenisen
herneen viljelyvarmuutta!
päivää Sunnaa ja Pikaa myöhäisempiä.
Pienisiemeninen uutuuslajike on keltainen Perttu,
joka on lajikekokeissa ollut satoisin. Sohvi on puolikor-
kea ja lehdellinen hernelajike ja siten edellisiä varjosta-
vampi lajike. Se sopii erityisen hyvin poudankestäväm-
pänä Etelä-Suomen savimaille. Sen siemen on pieni ja
valkuaispitoisuus korkea.
Lehdelliset lajikkeet Sohvi ja Scorpio sekä Perttu la-
koutuvat muita lajikkeita herkemmin. Vähiten lakoutu-
via ovat Karita, Alfetta ja Pika.
Pienisiemenisimpiä ovat Sohvi, Tiina, Pika ja Perttu.
Isosiemenisimpiä ovat Alfetta, Karita ja Scorpio.
Vanhaa ns. korkeaa lajiketyyppiä edustava Kiri on
jossain määrin ollut luomutiloilla vielä viljelyssä. Sen
etuja ovat hyvä poudankestävyys ja kilpailukyky rikka-
kasveja vastaan. Riittävän runsaan tukiviljan kanssa sen
viljely onnistuu myös savimailla.
Härkäpapulajikkeista markkinoilla on Kontu, joka on
harmaahomeen kestävämpi ja satoisampi kuin edeltäjän-
sä. Kasvuaika on noin 2–3 viikkoa hernelajikkeita myö-
häisempi. Härkäpavun viljely seoskasvustona on myö-
häisyydestä huolimatta onnistunut viileinäkin kasvukau-
sina Keski-Suomea myöten.

334
 PELTOKASVIT

SIEMENSEOS
Sopiva siemenseos riippuu mm.
Puhdaskasvustoissa puolilehdettömillä hernelajikkeilla so- seuraavista seikoista
piva kasvutiheys on noin 110–120 kpl/m2. Tähän pääsemi- • Mitä pitempivartinen hernelajike,
seksi kylvötiheyden tulee olla noin 130–140 kpl/m2. Puh- sitä enemmän tukiviljaa tarvitaan.
daskasvustoja voidaan kuitenkin viljellä vain Etelä-Suo- • Mitä hikevämpi maalaji,
messa käyttäen tehokasta rikkakasvien torjuntaa. Luon- sitä viljavaltaisempi seoksen tulee olla.
nonmukaisessa viljelyssä käytetäänkin useimmiten rikka- • Mitä viileämpi ja kosteampi kasvukausi,
sitä viljavaltaisempi seos.
kasveja varjostavaa seosviljaa. Härkäpavun tavoiteltava
• Mitä pohjoisempi viljelypaikka,
kylvötiheys puhdaskasvustoissa on noin 60–70 kpl/m2.
sitä viljavaltaisempi seos.
Herneen seosviljely tukiviljan kanssa on viljelyvar-
muutta oleellisesti lisäävä ja suositeltava menetelmä.
Seosviljelyssä kokonaissato on noin 20 % herneen SEOSVILJELYN VAIKUTUS HERNEEN
puhdaskasvustoa suurempi. Herneen osuus sadossa on JA KAURAN SATOON
kuitenkin pienempi kuin herneen osuus siemenseokses-
sa. Seuraavassa on suuntaa-antavia esimerkkejä herneen
ja kauran seoksista. Siemenmääriä ja seossuhteita on tar-
kennettava sadon käyttötarkoituksen, viljelyalueen ja
olosuhteiden mukaan.

Hernettä kg/ha Kauraa kg/ha Yhteensä

kg/ha

Sunna, Pika 100 – 150 + Aarre, Aslak 90 – 50 = 200

Karita, Scorpio 120 – 170 + Veli, Aarre 90 – 50 = 200
Tiina, Julia 100 – 150 + Veli, Fiia 90 – 50 = 180
Sohvi, Perttu 100 – 150 + Veli, Fiia 100 – 80 = 200
Alfetta 120 – 170 + Veli, Virma 100 – 80 = 200
Kiri 80 – 100 + Katri, Virma 120 – 100 = 200
Ukko 80 – 150 + Katri, Virma 120 – 100 = 200-250

Etelä-Suomessa savimaille hernettä kylvetään enemmän

ja seokset voivat olla edellä esitettyä hernevaltaisempia. Saastamoinen 1992

Herneen siemenmäärä voi olla puhdaskasvuston siemen-

määrä ja tukiviljaa voidaan käyttää lajikkeesta riippuen
esim. vain noin 20–30 kg/ha, ja Keski-Suomen pohjois-
osissa vastaavasti viljavaltaisempia seoksia. Keski-Suo-
messa voidaan käyttää myös monipuolisia, ns. neljän vil-
jan seoksia, joissa kauran ja ohran lisäksi on vähän her-
nettä ja härkäpapua (n. 10–30 kg/ha).

KYLVÖ
Herneen kylvöaika on vehnän ja kauran tavoin noin
5.–15.5. Herne kylvetään kosteaan maahan noin 6–8
cm:n syvyyteen. Jyräämällä varmistetaan paitsi tasainen
taimettuminen niin myös mahdollisesti lakoutuneen kas-
vuston puinnin sujuminen.

335
PELTOKASVIT

LANNOITUS
Puhdaskasvusto ja hernevaltainen seos ovat typen suhteen
omavaraisia. Hyväkasvuinen herne sitoo ilmakehästä typ-
peä noin 60-120 kg/ha. Tarvittaessa herne ympätään typ-
pibakteereilla. Fosforin tarve on viljojen luokkaa. Kali-
umin tarve herneellä on samansuuruinen kuin viljoilla.

RIKKAKASVIEN HALLINTA
Herneellä pääpaino rikkakasvien hallinnassa on viljely-
teknisissä, ennaltaehkäisevissä menetelmissä. Kasvin-
vuorotuksen on syytä olla riittävän monipuolinen. Tasa-
usäestys ja viivästytetty kylvö ovat mahdollisia lähinnä
Etelä-Suomen savimailla. Rikkakasviäestys voidaan teh-
dä myös herneelle, mutta hellävaraisesti.

SADONKORJUU
Tukiviljaa tulisi käyttää niin paljon, että kasvusto pysyy
pystyssä. Leikkuupuinti sujuu tällöin kuten viljan puin-
ti; kunhan varstasiltaa lasketaan, kelan kierroslukua pie-
nennetään ja seula vaihdetaan isoreikäiseen. Sitä vastoin
lakoutuneen kasvuston leikkuupuinti on hidasta ja aihe-
uttaa puintitappioita. Herne kuivataan varovasti miedol-
la lämmöllä 16 % kosteuteen.

6.3 KASVIKOHTAISIA VILJAN

VILJELYOHJEITA
6.3.1 RUKIIN LUONNONMUKAINEN
VILJELY
Ruis on viljakasvi, joka sopii hyvin luonnonmukaiseen vil-
jelyyn. Se antaa tyydyttäviä satoja kohtuullisella lannoituk-
sella. Rikkakasvit eivät yleensä haittaa, koska rukiin kilpai-
lukyky on erinomainen. Pääosa rukiinviljelystä on syysru-
RUIS VILJELYKIERROSSA kiin viljelyä. Ruislohko on syksyn ja talven vihreänä, jol-
loin se suojaa maata eroosiolta ja ravinteiden huuhtoutumi-
Kesanto Juurikasvit selta. Maan rakenteen kannalta ruis on edullinen, koska
Apilanurmi Hernekaura
Viherrehu RUIS Kevätvilja
kylvö- ja sadonkorjuutyöt voidaan tehdä yleensä maan ol-
lessa kuivaa ja rukiin juuristo on laaja. Ruista viljeltiin
Varhais- Juurikasvit
peruna luonnonmukaisesti vuonna 2 000 noin 11 000 ha, joka oli
neljännes maamme rukiin viljelyalasta.

KASVUPAIKKA
Ruis menestyy parhaiten viettävillä kivennäismailla.
Päinvastoin kuin syysvehnä ruis viihtyy myös kevyillä
kivennäismailla.
336
 PELTOKASVIT

Painanteista rukiin oras häviää usein talven aikana. Tasai- Uusimmat tilastotiedot:
silla lohkoilla pintavedet ohjataan pois vesivakojen avul- www.kttk.fi >Luomu>Tilastotietoja
la. Voidaan kokeilla myös kuperia sarkoja. Maan muotoi-
leminen harjuiksi eli siemenen multaus kultivaattorilla on
eräs mahdollisuus parantaa talvehtimisedellytyksiä.
Rukiin esikasviksi sopii hyvin nurmi tai viherrehu.
Kesanto on perinteisesti ollut hyvä rukiin esikasvi. Vi-
herkesanto on karjattomalla luomutilalla ylivoimainen
avokesantoon verrattuna. Varhaisperuna ja vihannekset
sopivat myös hyvin rukiin esikasviksi.

LAJIKKEET
Talvehtivan kasvin, kuten rukiin lajikevalinnassa talven-
kestävyys on tärkeä valintaperuste. Satoisimmat lajikkeet
ovat yleensä heikompia talvehtijoita. Korrenlujuus ei luo-
mussa ole kovin merkittävä lajikkeen valintaperuste. Uusi-
en lajikkeiden satopotentiaali on vanhoja lajikkeita suu-
rempi. Ne tuottavat hyvissä olosuhteissa ja riittävän voi-
makkaalla lannoituksella runsaita satoja. Uudet lajikkeet
ovat lyhytkortisempia ja vähemmän lakoutuvia kuin van-
hat lajikkeet. Niitä voidaan suositella hyvissä talvehtimis-
olosuhteissa runsaalla lannoituksella viljeltäviksi. Vanhat RUKIIN SATO OMAVARAISVILJELYSSÄ
lajikkeet soveltuvat parhaiten viljeltäviksi vaikeissa talveh- MTT 1983–92, 21 kokeen keskiarvo
timisolosuhteissa niukalla lannoituksella. Runsassatoisem-
mat Riihi, Anna, Kartano, Elvi, Voima ja Ponsi ovat hei-
kommin talvehtivina käyttökelpoisia Etelä-Suomessa. Hei-
kompisatoiset Ensi ja Jussi sekä vanhat lajikkeet Sampo ja
Toivo sopivat talvenkestävimpinä runsaslumisille alueille
Keski-Suomeen. Sadonkorjuun onnistumiseen vaikuttaa
mm. jyväkoko. Pienijyväiset lajikkeet kuivuvat puintikun-
toon sateen jälkeen isojyväisiä lajikkeita nopeammin.

MUOKKAUS
Syysviljalohkot on syytä kuohkeuttaa syvästä kyntämäl-
lä normaalisti. Nurmessa suoritetaan ennen kyntöä sän-
kimuokkaus pinnan rikkomiseksi esim. lautasäkeellä.
Sängen ja juuriston annetaan kuivua pari viikkoa ennen
kylvöä. Näin niiden lahoaminen pääsee hyvään alkuun
ennen kylvöä. Tarvittaessa juolavehnän hävittämiseksi
varataan noin kuukauden puolikesannointiaika. Maan
pintakerroksen multavuutta ja rakennetta parantaa kään-
tämättä tapahtuva muokkaus. Kynnön asemesta nurmi
kuohkeutetaan kyntösyvyyteen esim. siivettömällä au-
ralla tai kultivaattorilla, jonka jälkeen paakut rikotaan
välittömästi pyöriväteräisellä äkeellä, kuten lautasäkeel- Rinne ym 1992

337
PELTOKASVIT

lä tai jyrsimellä. Syysviljalle maata ei muokata liian hie-

noksi, jottei se liety syksyn sateissa.

LANNOITUS
Rukiin lannoitteeksi sopii esim. kompostoitu karjanlanta
15-30 t/ha, jossa on tarvittaessa apatiittia 150–400 kg/ha.
PELTOKASVIEN SOPIVIA Viherlannoitus sopii hyvin rukiille ja se korvaa karjan-
KYLVÖTIHEYKSIÄ lannan. Omavaraisviljelykokeessa on apilaviherlannoi-
kevätvehnä 600–700 kpl/m2
tuksella saatu sama sato kuin tavanomaisella viljelytek-
ruis ja syysvehnä 500 niikalla. Hajonta on ollut tavanomaista suurempi. Esi-
ruisvehnä 450–500 kasvi vaikuttaa lannoitustarpeeseen. Apilapitoisen nur-
kaura 500–550 men jälkeen hyväkuntoisilla mailla voidaan ruis viljellä
ohra 500 ilman lannoitustakin. Puun tuhka sopii rukiin lannoit-
herne, puolilehdetön 120–140 teeksi noin 1-3 t/ha.
härkäpapu 60–70
kevätrypsi 300–350 SIEMEN JA KYLVÖ
syysrypsi 150 Siemenen tulee olla luonnonmukaisesti tuotettua, tervet-
öljypellava 750–900 tä ja peittaamatonta. Kotoista siementä käytettäessä on
kuitupellava 2000–2200
syytä huomata myös, että torajyvä leviää siemenen mu-
kana ja sitä ei siemeneksi käytettävässä rukiissa saa olla
lainkaan, koska leipäviljassa ei torajyvää saa esiintyä.
Kylvömäärän laskeminen Rukiilla sopiva siemenmäärä on 500 kpl/m2. Jyvän
koosta ja itävyydestä riippuen se tarkoittaa noin 140–180
Kylvömäärä kg siementä/ha =
kylvötiheys kpl/m2 x 1 000 siemenen paino g
kg/ha kylvömäärää. Myöhäisissä kylvöissä siemenmäärää
on syytä lisätä 10–20 %. Rukiin sopiva kylvösyvyys on
itävyys % 2–4 cm. Syysviljoja ei jyrätä. Rukiilla sopiva kylvöaika
Etelä-Suomessa on 20.–30.8. ja Keski-Suomessa 15.–25.8.

RIKKAKASVIEN HALLINTA
Ruis on pitkäkortisena ja aikaisin keväällä kasvavana
500 kpl/m2 x 30 g =>176 kg/ha hyvä kilpailija rikkakasvien suhteen. Rikkakasvien hal-
85 %
litsemiseksi ruislohko muokataan huolella. Tarvittaessa
500 kpl/m2 x 25 g => 129 kg/ha käytetään pika- tai puolikesantoa. Viljelykierrossa ei vil-
97 % jellä syysviljaa liian usein. Rikkakasvien siementen hä-
vittämiseksi lanta kompostoidaan. Myöhäisempi kylvö
rikkaruohottuu yleensä aikaista kylvöä vähemmän. Hyvä
talvehtiminen tulee varmistaa täystiheän kasvuston ai-
kaansaamiseksi. Rikkakasviäestys voidaan tarvittaessa
tehdä jo syksyllä, mikäli maa on siihen riittävän kuivaa.
Keväinen rikkaäestys tulisi tehdä mahdollisimman var-
hain, heti kun maa kuivahtaa ajo- ja äestyskuntoon.

TALVEHTIMINEN
Viljelytoimet tulisi suunnitella siten, että juuristoon ker-
tyy runsaasti vararavintoa talveksi. Kylvöaika tulisi so-

338
 PELTOKASVIT

vittaa siten, että oras ehtii sopivan reheväksi eli juuristo

ehtii vahvistua riittävästi (sopivan rehevässä oraassa on
3–4 sivuversoa). Typpeä käytetään hyvin kohtuullisesti,
fosforia ja kaliumia tulee olla riittävästi. Talvehtimiseen
vaikuttaa lajikevalinta merkittävästi. Parhaiten runsaslu-
misilla alueilla talvehtivat Ensi, Jussi ja Sampo sekä Toi-
vo. Harjuviljely eli äestys kylvön jälkeen joustopiikkiä-
keellä ilman varpajyrää tai kultivaattorilla varmistaa
osaltaan tasaisilla mailla talvehtimista. Routaantuneessa
maassa talvehtiminen on oleellisesti sulaa maata parem-
pi, juuriston vararavinto riittää pienemmän hengityksen
takia pitempään. Jos maa on sula lumen tullessa, niin
maa saadaan routaantumaan, kun lumi lanataan tukilla
pakkaspäivänä.

SADONKORJUU
Leipäviljat tulee korjata nopeasti niiden tuleennuttua
puintikuntoon. Sakoluku putoaa sateissa nopeasti. Leik-
kuupuinti suoritetaan melko varhain, kun kosteus ensi
kerran laskee alle 30–35 %.
Sakolukutavoite rukiilla on vähintään 80. Sakoluku
saisi olla mieluiten vähintään 110–130. Hehtolitrapainon
tulee olla vähintään 68 kg, rikkapitoisuuden alle 2 % ja
kosteutta enintään 14 %. Laatu vaikuttaa hinnoitteluun.
Ruista on karjatiloilla alettu uudelleen viljellä myös
juhannusrukiina. Ruis ja mahdollinen seoskasvi kylve-
tään avokesantoon kesäkuun loppupuolella. Vihantasato
korjataan elokuun loppupuolella rehuksi. Ruissato korja-
taan seuraavana vuonna. Lajikkeeksi soveltuu vain Ensi.
Seoskasvina voidaan käyttää esim. ruisvirnaa noin 20-30
kg/ha. Vihermassa on korjattava pois, jotta kasvusto tal-
vehtisi. Korjuun yhteydessä maa ei saa tiivistyä.

6.3.2 KEVÄTVEHNÄN
LUONNONMUKAINEN VILJELY
KASVUPAIKKA
Vehnä on vaateliain viljalaji kasvupaikan ja maan kasvu-
kunnon suhteen. Vehnän viljelyyn sopii lämmin, hallal-
ta suojattu kivennäismaa. Lohkon pH tulisi olla yli 6,0.
Vehnä tarvitsee runsaasti ravinteita, ennen kaikkea typ-
peä. Esikasviksi sopii näin apilanurmi, viherrehu tai her-
nekaura. Viherkesanto tai juurikasvit sopivat myös hy-
vin vehnän esikasveiksi. Vehnää viljeltiin luonnonmu-

339
PELTOKASVIT

kaisesti vuonna 2 000 noin 5 000 ha, josta suurin osa oli
kevätvehnää.

LAJIKKEET
Kevätvehnällä aikaisuus, valkuaispitoisuus ja sakoluvun
kestävyys ovat keskeisiä lajikkeen valintaperusteita. Li-
säksi hyvä taudinkestävyys olisi merkittävä lisävahvuus.
Pitkästä korresta näyttää olevan viljoille luonnonmukai-
sessa viljelyssä etua, koska pitkäkortisen lajikkeen kil-
pailukyky rikkakasveja vastaan on parempi. Laonkestä-
KEVÄTVEHNÄ VILJELYKIERROSSA vyys ei luomuviljelyssä ole kovin merkittävä lajikkeen
valintaperuste.
Apilanurmi Kaura Pitkäkortisilla lajikkeilla on yleensä myös laaja ja
Viherrehu
Hernekaura
KEVÄT- Ohra
Hernekaura
vahva juuristo. Ne pystyvät ottamaan tehokkaammin ra-
vinteita ja ne ovat poudankestävämpiä kuin lyhytkortiset
Viherkesanto
Juurikasvit
VEHNA Viherrehu
Nurmi lajikkeet. Pitkäkortisimpia lajikkeita ovat Manu, Reno,
Heta, Kruunu, Satu ja Mahti.
Aikaisimpia ovat Heta, Anniina ja Manu. Valkuaispi-
toisimpia ovat Heta, Manu, Anniina, Bastian ja Satu. Sa-
koluvultaan parhaita lajikkeita ovat Bastian, Reno, Tjal-
ve sekä Manu ja Anniina. Sakoluvun parhaiten säilyttä-
vät Mahti ja Kruunu. Leivontalaadultaan parhaita ovat
Manu ja Anniina.
Satoisimpia ovat Kruunu, Vinjett, Mahti ja Tjalve.
Taudinkestävimpiä (ruskolaikun ja härmän) ovat Vinjett,
Kruunu, Mahti, Bastian ja Anniina sekä Tjalve.

MUOKKAUS
Vehnälle maa muokataan normaalisti. Vehnä tulee kyl-
vää aikaisin, mutta maan riittävään kuivumiseen ja ra-
kenteen säilyttämiseen tulee kiinnittää huomiota. Maan
tulisi olla hyvin muokkautuvaa ja tallauksen kestävää
koko ruokamultakerroksen syvyydeltä. Herkästi kuivu-
villa savimailla tasausäestys säästää kosteutta.

LANNOITUS
Kevätvehnä on viljoista vaateliain lannoituksen suhteen.
3 000 kg:n jyväsato sisältää typpeä 60–65 kg, fosforia 10
kg ja kaliumia 15 kg. Sille voidaan käyttää kompostoitua
karjanlantaa 25–40 t/ha, jossa on tarvittaessa apatiittia
150–400 kg/ha. Ilmastettu lietelanta sopii hyvin vehnäl-
le. Viherlannoitus korvaa karjanlantaa. Kaksivuotinen
apilanurmi sopii erityisen hyvin vehnän esikasviksi, kos-
ka se nostaa jyvien valkuaispitoisuutta. Esikasvi ja maan

340
 PELTOKASVIT

kasvukunto, ennen kaikkea rakenne, vaikuttavat merkit-

tävästi lannoitustarpeeseen.

SIEMEN JA KYLVÖ
Käytettävän siemenen tulee olla tervettä ja peittaamaton-
ta. Cedomon-peittaus on kuitenkin luomussa sallittu.
Kevätvehnän sopiva kylvömäärä on 600–700 kpl/m2.
Siementä käytetään sen koosta ja itävyydestä riippuen
noin 240–270 kg/ha, rikkakasviäestystä käytettäessä 10–
15 % enemmän. Sopiva kylvösyvyys on 4–5 cm ja sopi-
va kylvöaika yleensä toukokuun alkupuolisko. Kevät-
vehnälohkot jyrätään.

RIKKAKASVIEN HALLINTA
Rikkakasvien hallitsemiseksi käytetään riittävän moni-
puolista viljelykiertoa. Lannan huolellinen kompostoin-
ti tai lietelannan ilmastus vähentävät rikkakasvien sieme-
niä. Savimailla voidaan käyttää tasausäestystä ja muuta-
malla päivällä viivästettyä kylvöä. Aluskasviksi sopii
puna-, valko- tai persianapila. Ne vähentävät rikka-
ruohottumista. Rikkaäestys suoritetaan tarvittaessa 2–3-
lehtivaiheessa.

SADONKORJUU
Leipoutuvuuteen oleellisesti vaikuttava sakoluku putoaa Viljanäytteen ottaminen
vehnällä sateissa lajikkeesta riippuen melko nopeasti. – Otetaan siten, että se edustaa mahdolli-
Leikkuupuinti suoritetaan tämän vuoksi riittävän tuleen- simman hyvin koko viljaerää.
tumisasteen saavutettua. Sopiva puintikosteus on noin – Viljaerän eri puolilta otetaan sattumanva-
20–25 %. Sakolukutavoite leipävehnällä tulee olla vähin- raisesti samansuuruisia osanäytteitä puh-
taaseen astiaan, esim. sankoon.
tään 170. Vähimmäisvaatimus on 140. Sakoluvultaan eri-
– Osanäytteitä tulisi ottaa
laiset viljaerät pidetään erillään. Hehtolitrapainon tulee
• 2000 kg:n erästä -> 10 kpl
olla vähintään 76 kg, rikkapitoisuus alle 2 % ja kosteutta • 10000 kg:n erästä -> 30 kpl
enintään 14 %. Kun valkuaispitoisuus on 11,5–12,0 %, – Osanäytteistä tulee kertyä vähintään 2 l.
on vilja perushintaista. Suurimoiksi käytettävän vehnän
– Osanäytteet sekoitetaan huolellisesti.
tulee olla tuleentunut tasaisesti, vihreitä jyviä ei saa olla.
– Tästä kokonaisnäytteestä otetaan vähin-
tään yhden litran suuruinen näyte,
VILJANÄYTTEEN OTTO joka lähetetään tutkittavaksi esinäytteenä.
Leipäviljaa myyvän viljelijän on syytä olla selvillä kun- Toisen 1 l:n suuruisen näytteen voi jättää
itselle varanäytteeksi.
kin viljaerän laadusta. Laadun selvittämiseksi jokaisesta
Kosteusnäyte suljetaan tiiviiseen pakkaukseen.
viljaerästä otetaan näyte ja toimitetaan viljan laatumää-
– Mukaan liitetään näyteilmoitus
rityksiä tekevän keräilyliikkeen kautta viljalaboratori- • lähettäjän nimi
oon. Rinnakkaisnäyte jätetään varalle. • viljalaji
• viljaerä
• näytteenottopäivä
(• erän suuruus, jos näyte toimitetaan
mahdolliselle ostajalle)

341
PELTOKASVIT

6.3.3 KAURAN LUONNONMUKAINEN

VILJELY
Kaura on rehuviljoista vaatimattomin kasvupaikan suh-
teen. Kaura menestyy kaikilla maalajeilla ja kosteissakin
olosuhteissa. Se viihtyy viljoista parhaiten erilaisilla
mailla ja on vähiten arka maan happamuudelle ja tiivis-
tymiselle. Kaura ottaa ravinteita tasaisimmin pitkin kas-
vukautta ja se hyötyy eniten keskikesällä maasta vapau-
tuvasta typestä. Kaura sopii hyvin rehuksi. Kauraa viljel-
tiin luonnonmukaisesti vuonna 2000 noin 17 000 ha. Se
on siten yleisimmin viljelty luomuvilja, osuus koko luo-
muvilja-alasta on ollut noin 40 %. Lisäksi kaura on ylei-
nen seosviljelyssä. Esikasvin suhteen kaura on vaatima-
ton. Parhaiten esikasveiksi sopivat nurmet, palkokasvit
ja juurikasvit. Kaura on hyvä esikasvi muille kasveille.
Se suosii juuristossaan sienilajeja, jotka puhdistavat
maata osin esim. toisten viljojen taudeista.
Valittaessa kauralajiketta viljelyyn, on syytä kiinnit-
tää lajikkeen aikaisuuden ohella huomiota sadon käyttö-
tarkoitukseen. Suurimokauraksi viljeltäessä lajikkeelta
toivotaan suurta jyväkokoa, alhaista kuoriprosenttia ja
korkeaa hehtolitrapainoa. Rehukäytössä korostuu satota-
son ohella kuoripitoisuus. Lisäksi kuoren väri on merkit-
tävä, kun kauraa lähdetään myymään. Viennissä kuoren
värin tulee olla vaalea – esim. keltakuoriset Roope ja
Kolbu eivät sovellu vientiin.
Aikaisimpia kauralajikkeita ovat Aslak, Leila, Aarre
ja Veli sekä Svala. Satoisimpia ovat luomuviljelyssä ol-
leet Roope ja Yty. Hyvin varjostavia, pitkäkortisimpia
ovat Puhti, Aarre, Yty ja Veli.
MTT:n luomulajikekokeissa ovat satoisimpia olleet
Roope sekä myöhäiset Yty, Puhti ja Katri. Vanhoista la-
jikkeista Sisu ja Hannes ovat pärjänneet parhaiten. Ta-
vanomaisessa viljelyssä satoisa Salo ei ole menestynyt
luomuviljelyssä.
Kauran sopiva kylvötiheys on 500–550 kpl/m2, suo-
javiljalle noin 10–15 % vähemmän, mikäli lannoitus on
runsas.
Kauran lannoitukseen soveltuu karjanlantakomposti,
ilmastettu lietelanta sekä viherlannoitus. Kaura tuleentuu
yleensä hieman epätasaisesti. Puinti voidaan aloittaa, kun
kosteus on laskenut alle 30 %. Puinnilla ei kuitenkaan ole
kiirettä. Suurimokaurassa ei tulisi olla vihreitä jyviä.

342
 PELTOKASVIT

Suurimokauran laatuvaatimukset ovat seuraavat: hehtolitra-

paino vähintään 56 kg, perushintaista 58–60 kg, 2 mm ra-
koseulan läpäisseitä 5 % (perushinta) – 10 % (enintään),
rikkapitoisuus alle 2 % sekä kosteus korkeintaan 14 %.
Hajun ja värin tulee olla terve sekä homeetonta. Pienet jy-
vät on syytä lajitella pois ennen myllyyn toimittamista.
Laatu vaikuttaa hinnoitteluun.
Lisbeth on kuoreton kauralajike. Sen sato on noin 45 %:n
verran kuorellisia lajikkeita pienempi. Se on Veliä kaksi
päivää myöhäisempi; korren pituus ja lujuus on Velin
luokkaa. Lajike on mielenkiintoinen erityisesti suurimo-
kaurana, kauratuotteiden suoramyyntiin sekä yksima-
haisten eläinten rehuksi.

6.3.4 OHRAN LUONNONMUKAINEN

VILJELY
Ohra on viljoista vaateliain maan rakenteen suhteen.
Monitahoiset ohrat tulisikin kylvää hyvin kuivuneeseen
ja lämmenneeseen maahan. Ohra ottaa myös nopean kas-
vurytmin takia ravinteet lyhyen ajan kuluessa alkukesäl-
lä. Lämpimässä ja hyvärakenteisessa maassa ravinteiden
vapautuminen on nopeinta. Ohran viljelyssä on mahdol-
lista toteuttaa parhaiten myös rikkakasvien säätelyä kyl-
vöaikojen vaihtelun avulla. Ohralle sopii viljoista parhai-
ten viivästetty kylvö. Savimailla kevätkosteutta säästää
tällöin tasausäestys. Ohraa viljeltiin vuonna 2000 luon-
nonmukaisesti noin 7 000 ha.

LAJIKKEET
Luomuohraa viljellään rehuksi, myllyohraksi ja mallas-
ohraksi. Luonnonmukaisessa viljelyssä käytettävän oh-
ralajikkeen tulisi mieluiten olla viihtyvä, viljelyvarma Ohra on herkin vilja
yleislajike, jonka taudinkestävyys on keskitasoa parem- maan tiivistymiselle!
pi. Rehuohrassa saisi olla runsaasti valkuaista ja sen heh-
tolitrapaino saisi olla korkea. Myllyohra saisi olla isojy-
väistä ja painavaa. Mallasohran itävyyden tulee olla
hyvä ja valkuaispitoisuuden alhainen. Mallasohraksi so-
veltuvat vain tietyt lajikkeet. Luomuviljelyssä yleisim-
min viljeltyjä lajikkeita ovat olleet Artturi, Arve ja Arra.
Aikaisimpia ohralajikkeita ovat monitahoiset Arra,
Artturi, Rolfi, Arve ja Loviisa. Kaksitahoiset lajikkeet
ovat monitahoisia myöhäisempiä.
Luomulajikekokeissa satoisin on ollut monitahoinen
Erkki, joka on menestynyt hyvin eri alueilla ja eri olo-

343
PELTOKASVIT

Polttoöljyn tarve ohran viljelyn eri

suhteissa. Seuraavina ovat olleet Pohto, Botnia, Thule
työvaiheissa 121 l/ha sekä kaksitahoinen Saana. Monitahoiset lajikkeet ovat
Muokkaus 31 % menestyneet luomussa hieman kaksitahoisia heikommin.
Kylvö, jyräys, kasvinsuojelu 6
Taudinkestävyydessä on lajikkeiden välillä merkittä-
viä eroja. Kilta, Saana, Scarlet ja Thule ovat kestävimpiä
Puinti, kuljetus 7
verkkolaikkua vastaan. Arimpia ovat Arve, Prisma ja
Lämminilmakuivatus 56
Kymppi. Viirutaudille arimpia lajikkeita ovat Artturi,
Lötjönen 2000 Arve ja Loviisa sekä Rolfi, Thule ja Botnia. Härmänarim-
pia lajikkeita ovat Pokko, Arra, Artturi, Rolfi, Jyvä ja
Kunnari. Härmänkestävimpiä ovat Kilta, Luberon, Barke,
Video ja Mette. Yleisesti terveimpiä lajikkeita ovat olleet
Kilta, Saana, Luberon ja Mette. Yleisesti taudinarimpia
ovat Pokko, Arve, Arra, Rolfi, Jyvä, Kymppi ja Prisma.
Hehtolitrapainoon vaikuttaa lajikkeen ohella eniten
kasvukauden sääolosuhteet. Kevyimpiä ovat olleet Arve,
Rolfi ja Botnia. Painavimpia ovat kaksitahoiset Inari, Fi-
lippa, Kustaa ja Scarlett. Monitahoisten lajikkeiden Ar-
ven, Rolfin ja Botnian hehtolitrapainot ovat alhaisimpia.
Jyväkooltaan suurimpia ovat kaksitahoiset lajikkeet
Filippa, Inari ja Prisma. Monitahoisista suurijyväisimpiä
ovat Loviisa ja Erkki. Jyväkokoon vaikuttaa merkittävästi
lajikkeen taudinarkuus ja kasvitautien esiintyminen.
Viljan kuivatuksessa energiaa voidaan säästää eristä-
mällä kuivuri, nostamalla kuivatuslämpötilaa, siirtymällä
kylmäilmakuivatukseen tai viljan tuore- tai ilmatiiviiseen
säilöntään. Fossiilista energiaa voidaan korvata esim. hak-
keella käyttämällä uuden tekniikan lämmityskattiloita.
Myllyohran laatuvaatimukset ovat seuraavat: hehto-
litrapaino vähintään 65 kg, 2 mm:n rakoseulan läpäissei-
tä enintään 10 %. Rikkapitoisuus on alle 2 % ja kosteus
enintään 14 %. Jyvien tulee olla ilman vierasta hajua ja
väriltään normaalia ja homeetonta. Pienet jyvät lajitel-
laan pois ennen myllyyn toimittamista. Laatu vaikuttaa
hinnoitteluun.

6.3.5 MUIDEN VILJOJEN

LUONNONMUKAINEN VILJELY
Rukiin kevätmuotoja viljellään lisääntyvässä määrin luo-
muviljelyssä. Kevätrukiilla on nopea alkukehitys ja se
tukahduttaa hyvin rikkakasveja. Pitkäkortisena kevätruis
on kuitenkin herkkä lakoontumaan. Sen kasvuaika on
myöhäisten kevätvehnien luokkaa ja sakoluku laskee
yhtä herkästi kuin syysrukiilla. Se on kohtuulliseen lan-

344
 PELTOKASVIT

noitustasoon tyytyvä ja heikkokortinen. Käytössä on

kolme paikalliskantaa; Suvikas, Auvinen ja Juuso.
Rukiin ja vehnän risteytystä – ruisvehnää viljellään
myös kasvavassa määrin. Se soveltuu rehuviljaksi. Vil-
jelytekniikka on rukiin ja syysvehnän väliltä.
Speltti on viljelykasvina leipävehnän edeltäjä. Sen
viljely on lisääntynyt maassamme luomuviljelyssä viime
vuosina. Sitä viljellään syysvehnän tapaan. Se on vehnää
vaatimattomampi lannoituksen suhteen. Korsi on pitkä ja
melko herkästi lakoontuva.
Leipäviljaksi viljellään myös kevätkylvöistä tattaria. Se
sopii hyvin esim. keliaakikoille. Luomuviljelyssä sitä oli
vuonna 2000 noin 150 ha. Tattari on lannoituksen suhteen
vaatimaton. Liian rehevällä kasvupaikalla se lakoutuu hel-
posti ja tuleentuminen viivästyy. Keväällä se on hyvin hal-
lanarka, joten se soveltuu viljeltäväksi vain lämpimillä rin-
nemailla. Kylvö tapahtuukin yleensä vasta kesäkuussa.
Satoisuus vaihtelee suuresti eri vuosien välillä.

6.4 ÖLJYKASVIEN
LUONNONMUKAINEN VILJELY
Öljykasveista luonnonmukaisesti viljellään lähinnä ke-
vätrypsiä ja öljypellavaa. Rypsiä viljeltiin vuonna 2000 LUOMURYPSIN VILJELYKIERTO
noin 2 200 ha alalla. Syysrypsin viljely on myös alka-
massa. Pellavaa viljeltiin yhteensä noin 600 ha alalla. Rypsi+ns
Apilanurmi
Pellavasta osa oli kuitupellavaa. Pellava on vaatimaton
Syysvilja
lannoituksen suhteen, mutta se on heikosti varjostava ja Viherlannoitus
siten arka rikkakasvien kilpailulle. Lisäksi viljellään
myös kitupellavaa. Öljykasvien siemenistä puristettu
öljy on markkinoilla menestynyt hyvin. Niinpä luomu-
viljeltyjen öljykasvien kysyntäkin on kasvussa.
Rypsi on melko vaatelias viljelykasvi. Kasvuajaltaan
se on myöhäisimpien kevätvehnien luokkaa. Se soveltuu
viljeltäväksi lähinnä sellaisilla lohkoilla, joilla voidaan
viljellä kevätvehnääkin. Lannoitustarve on suunnilleen
vehnän luokkaa. Rikkakasvit tulee hallita ennaltaehkäi-
sevästi. Rikkakasviäestys soveltuu rypsille huonosti. Tu-
holaisille rypsi on arka. Taimivaiheessa sitä uhkaavat
mm. kirpat ja kukintavaiheessa rapsikuoriaiset.
Rapsikuoriaisen luontaisen vihollisen loispistiäisen
suosiminen onkin luomurypsin viljelyssä tärkeä viljely-
tekninen keino ehkäistä sadon alennuksia. Viljelykier-
rossa rypsi sijoitetaan aina edellisen vuoden rypsilohkon

345
PELTOKASVIT

läheisyyteen. Edellisen vuoden rypsilohkon tulee pysyä

muokkaamatta juhannukseen asti, jotta loispistiäiset eh-
tivät kehittyä ja siirtyä uudelle rypsilohkolle. Tämän ta-
kia rypsiä käytetäänkin nurmen suojaviljana.

6.5 PERUNAN LUONNON-

MUKAINEN VILJELY
Perunaa viljellään lähes kaikilla luonnonmukaista vilje-
lyä harjoittavilla tiloilla ainakin omaan käyttöön. Sen
viljelyala vuonna 2000 oli noin 800 ha. Peruna sopii hy-
PERUNA VILJELYKIERROSSA vin luonnonmukaiseen viljelyyn kohtuullisen ravinnetar-
peensa ja mekaanisesti hallittavan rikkakasvitilanteen
ansiosta. Perunan viljelyn haasteita ovat mm. rutontor-
1-2 v. apila- Viljat

PERUNA
nurmi junta ja laadukkaan sadon tuottaminen.
Viljat (peruna)
Vihannekset KASVUPAIKKA
Peruna tarvitsee menestyäkseen hallalta suojatun, kevy-
en kivennäismaan. Lohkon tulisi lisäksi olla aurinkoinen
Vilja+ns – apilanurmi – apilanurmi – peruna – (peruna)
ja tuulinen kasvuston nopean kuivumisen takia. Maan
tulee olla hyvärakenteinen. Kuivatuksen tulee olla hyvä,
pintavesiä ei saa kertyä vakoihin.

Kukan väri: V=valkoinen, PV=punavioletti, SV=sinivioletti

Mukulan muoto: P=pyöreä, PS=pyöreän soikea, S=soikea
Mallon väri: V=valkoinen, VK=vaalean keltainen, K=keltainen

346
 PELTOKASVIT

Hyvälaatuisen ruokaperunan viljelyssä sopiva viljely-

kierto on tärkeä. Esikasviksi valitaan perunakierrossa
joko lyhytikäinen nurmi tai viljat. Perunaa voidaan vil-
jellä myös vihannesten jälkeen. Viherlannoitus sopii
huonosti perunan esikasviksi yleensä liiallisen typen ta-
kia. Perunaa viljellään viljelykierrossa korkeintaan kah-
tena vuotena viidestä. Maan happamuuden suhteen peru-
na on vaatimaton. Tarvittava perunakierron kalkitus on-
kin syytä tehdä heti perunan jälkeen.

LAJIKKEET
Rutonkestävyys ja sadon käyttötarkoitus ja laatu ovat
tärkeitä valintaperusteita, kun valitaan perunalajikkeita
luonnonmukaiseen viljelyyn.
Varhaisperunaksi sopivat aikaiset lajikkeet Adora,
Columbo ja Ukama. Syysperunaksi sopivat Ostara ja
Gloria sekä laadukas Siikli, joka on kuitenkin varsin ru-
tonarka.
Talviperunaksi soveltuvat esim. rutonkestävimmät
Matilda, Suvi, Nicola, van Gogh, Idole, Satu sekä Aste-
rix. Matilda ja Asterix ovat yleisperunoita. Suvi, van
Gogh ja Rosamunda sekä Kulta ovat jauhoisia perunoi-
ta. Kiinteitä ovat varhaisperunat ja Nicola, joka on Bint-
jen tyyppinen, vähän tärkkelystä sisältävä kiinteämaltoi-
nen perunalajike.
Siemenen terveyteen on perunan viljelyssä tarpeen
kiinnittää erityistä huomiota. Virustautien ym. välttämi-
seksi siemen on tarpeen uusia yleensä 2–3 vuoden vä-
lein. Omalla tilalla siemenkäyttöön menevä peruna tuli-
si viljellä erikseen.
Lajikkeiden välillä on myös eroja laadussa, esim.
maussa ja nitraattipitoisuuksissa. Tämä tulee ottaa huo-
mioon perunan lannoituksessa.

SIEMENEN KÄSITTELY JA IDÄTYS

Perunan siemenen idätys kuuluu oleellisena osana ruoka-
perunan viljelyyn. Idätys nopeuttaa taimettumista ja peru-
nan kasvua sekä aikaistaa mukulanmuodostuksen alka-
mista. Idätys nopeuttaa perunan kasvurytmiä ja parantaa
laatua. Se lisää erityisesti myyntikelpoisen sadon osuutta.
Perunan jauhoisuus ja maku paranevat paremman tuleen-
tumisen myötä. Kunnollinen idätys mahdollistaa sen, että
maa saa lämmetä kunnolla. Näin pohjamaan tiivistyminen
vähenee ja rikkakasvien hallinta helpottuu.
Peruna idätetään noin 3–4 viikon ajan 10–13 °C:n

347
PELTOKASVIT

lämpötilassa. Sopiva idätysaika vaihtelee lajikkeittain.

Idätys valossa kasvattaa lyhyitä ja vahvoja ituja, jotka
Siemenen idätys on sitä tärkeämpää kestävät myös koneellisen istutuksen enintään 2,5–3,0
• mitä parempaan laatuun pyritään cm:n pituisina. Riittävän valonsaannin varmistamiseksi
• mitä pohjoisempana viljellään mukulat idätetään matalissa laatikoissa.
• mitä kylmempi kasvupaikka on
• mitä myöhäisempää lajiketta käytetään
• mitä aikaisempaan satoon pyritään ISTUTUS
Valio- ja kauppasiemen lajitellaan yleensä kokoluokkiin
28/25–45 mm ja 45–55 mm. Vastaavasti oma siemen
kannattaa lajitella myös tasaiseen kokoon.
Isossa siemenessä on enemmän vararavintoa. Kas-
vusto kehittyy nopeasti. Pienestä siemenestä kasvusto
kehittyy hitaammin, mutta tuottaa saman sadon, jos kas-
vukausi saa jatkua riittävän pitkään. Sadon kokojakauma
on tasaisempi.
Siementarve määräytyy siemenperunan itujen mää-
rän ja mukulakoon perusteella. Sopiva kasvutiheys on
noin (20)–25 vartta/m2. Rivivälinä käytetään mieluiten
80 cm. Traktorin renkaiden tulee sopia riviväliin vahin-
goittamatta penkissä olevia perunoita hoito- ja sadonkor-
juutöiden aikana. Sopiva istutusväli on noin 20–30 cm.
Seuraavassa on esimerkki siemenmäärän ja istutustihey-
den laskemisesta.

Perunan siemenmäärä ja istutustiheys

Kasvavia Siemenmäärä Istutusväli cm, kun
ituja/ 28–45 mm 45–55 mm riviväli 80 cm
mukula 32 g 70 g
3 2 670 5 830 15
4 2 000 4 380 20
5 1 600 3 500 25
6 1 330 2 920 30

SIEMENPERUNAVILJELYKSEN KASVUSTON LAATUVAATIMUKSET

Laatuvaatimus Perussiemen Sertifioitu siemen
E1 E2 E3 A B
Aitous % 99,9 99,9 99,9 99,5* 99,5*
Poistettuja yksilöitä enintään % 0,0 0,5 0,5 - -
Ankara viroosi enintään % 0,0 0,2 0,2 0,5 -
Virustautisia enintään % 0,2 0,5 0,5 2,0 10,0
Tyvimätä enintään % 0,0 0,5 0,5 1,0 2,0
Perunaseitti enintään % 5,0 10,0 10,0 10,0 10,0
*josta vieraita lajikkeita enintään 0,2 %

Siemenperunan laatuvaatimukset virusten talvitestauksessa

A+Y, enintään % 0,2 0,5 1,0 4,0* 10,0**

* josta enintään 2 % saa olla Y-virusta

** B-luokassa virustesti on vapaaehtoinen, ellei epäillä virussaastuntaa

348
 PELTOKASVIT

Sopiva istutusaika on silloin, kun maa on kuivunut muok- PERUNASADOT

kautuvaksi ja lämmennyt riittävästi (yli 8 °C) hyvän kehi- KOMPOSTILANNOITUKSELLA
tyksen varmistamiseksi. Etelä-Suomessa sopiva istutusai- sato
t/ha
ka on yleensä noin 15.–25.5. ja pohjoisempana noin viik-
koa myöhemmin. On syytä pyrkiä suhteellisen aikaiseen 40
istutukseen, jotta sato ehtii kehittyä riittävän pitkälle en-
nen kasvun päättymistä ja esim. elokuussa mahdollisesti 34,7 34,5
35 33,2
puhkeavaa ruttoa. Toisaalta maan tiivistymistä on varotta- 32,0
va. Kylmässä maassa perunan kehitys on hidasta.
30
Sopiva istutussyvyys alkuperäisestä maan pinnan ta- 27,5
sosta vaon pohjaan on noin 2–10 cm. Matala istutus tai-
25
mettuu nopeasti viileämmästäkin maasta. Matala istutus
0 Yk/v Liete Auma- Rumpu-
sopii erityisesti varhaisperunalle. Syvää istutusta käyte- 600 kg 20 t/ha komp. komp.
20 t/ha 20 t/ha
tään istutettaessa lämpimään tai karkeaan, nopeasti kui-
Väisänen ym 1990
vuvaan maahan.

MUOKKAUS
Peruna tarvitsee syvään muokatun maan. Kokkareita ja
turpeita ei saa olla. Maan rakenteen tulee olla hyvä. Lii-
an sadeveden tulee imeytyä nopeasti pois ruokamulta-
kerroksesta. Perunalohko muokataan syksyllä kyntäen
tai kultivaattorilla vähintään 25 cm:n syvyyteen. Hitaas-
ti kuivuvilla ja lämpenevillä mailla käytetään noin 20
cm:n syvyistä kevätkyntöä. Istutusmuokkaus tehdään
noin 15–17 cm:n syvyyteen, useimmiten joustopiikkiä-
keellä. Tiivistymien välttämiseksi käytetään paripyöriä.

LANNOITUS
Pääravinteita perunan 20 tonnin sato sisältää seuraavas-
ti: typpeä 50–60 kg/ha, fosforia 8–10 kg/ha ja kaliumia
80–100 kg/ha.
Lannoitustarpeeseen vaikuttavat maasta vapautuvat
ravinteet, esikasvi ja aikaisempi kompostin käyttö sekä
lajike. Liiallinen tai ravinnesuhteiltaan virheellinen lan-
noitus heikentää sadon laatua.
Typpi rehevöittää varsiston kasvua, viivästyttää mu-
kulan muodostusta ja myöhästyttää tuleentumista. Se
myös alentaa mukuloiden kuiva-ainepitoisuutta, heiken-
tää makua ja lisää tummumistaipumusta sekä heikentää
käsittely- ja varastointikestävyyttä. Typen käyttö on mi-
toitettava alhaiseksi varsinkin vähän kuiva-ainetta sisäl-
tävillä lajikkeilla kuten Nicolalla ja Ostaralla.
Riittävä fosforin saanti parantaa perunan laatua. Se
lisää mukulalukua, parantaa sadon käsittely- ja varas-
tointikestävyyttä, lisää perunan jauhoisuutta ja parantaa

349
PELTOKASVIT

PERUNASADOT MEKAANISELLA makua. Se myös jouduttaa tuleentumista. Kalium lisää

JA KEMIALLISELLA RIKKAKASVIEN mukulakokoa sekä parantaa käsittely- ja varastointikes-
TORJUNNALLA tävyyttä. Se myös vähentää jauhoisuutta, rikkikiehumis-
tn/ha ta sekä tummumista. Liiallinen kaliumlannoitus kuiten-
50 kin heikentää makua. Tyypillinen perunan kaliumlannoi-
45
tuksen määrä on noin 150 kg/ha.
40
Perunalle käytetään huolella kompostoitua karjanlan-
35
30 taa noin 20–35 t/ha, jossa on tarvittaessa apatiittia tai
25 luujauhoa 300–600 kg/ha. Vaikuttavan typen määrä pi-
20 detään hyvin kohtuullisena, lajikkeesta ja maan kasvu-
15
kunnosta riippuen noin 40–60 kg/ha. Erityisesti apilan
10
jälkeen typpilannoituksen tulee olla niukka. Ilmastettu
5
550 < 10 < 10 n 20 < 10 rikkoja lietelanta on ongelmallinen ruokaperunan lannoite. Sen
0 g/m 2
Käsit- Afalon+Mekaa- Mekaa- Mekaa- käyttö vaatii erityisen suurta huolellisuutta ja hyvää tek-
tele- Reglone ninen ninen ninen
mätön +Agral I, II ja III II ja III I ja III
niikkaa esim. riittävän levitystasaisuuden saavuttamisek-
Mekaanisen torjunnan ajankohdat: si. Viherlannoitus sopii perunalle mikäli ravinnemäärät
I = viikko istutuksesta ja suhteet saadaan sopiviksi. Siinä on usein typpeä lii-
II = taimettumisvaiheessa
III = peruna 5–10 cm taimella kaakin ja toisaalta se saattaa viivästyttää tuleentumista ja
nostaa nitraattipitoisuutta.
Kemiallinen torjunta: Virtsa ei sovellu ruokaperunan lannoitukseen kloorin
Afalon 2 l/ha, Reglone 2 l/ha ja
Agral 0,1 % ja yksipuolisen ravinnekoostumuksensa takia. Kalium-
Ruippo 1990 täydennykseen käytetään jo edellisinä vuosina biotiittia.

RIKKAKASVIEN HALLINTA
Rikkakasvien hallintaan perunalla käytetään riittävää
viljelykiertoa, lannan kompostointia sekä mekaanisia
toimia. Istutuksen jälkeen noin viikon kuluttua taimettu-
vat rikat poistetaan penkin päältä kevyellä lanauksella.
Peruna taimettuu tällöin nopeammin. Ensimmäinen mul-
taus tehdään, kun peruna on 5–10 cm:n korkuista. Rik-
kakasvien tulisi irrota tällöin myös penkin laitojen ylä-
osasta.
Toinen multaus tehdään, kun peruna on 20–25 cm:n
korkuista. Tällöin penkki muotoillaan lopulliseen muo-
toonsa. On syytä pyrkiä isoon, vielä sadonkorjuussakin
vähintään 20 cm korkeaan penkkiin. Mullatessa mullan
tulee nousta penkin päälle teräväharjaiseksi niin, että penk-
ki pysyy kuivana isommillakin sateilla. Multauksen yhte-
ydessä vaon pohja kuohkeutetaan hyvän läpäisevyyden
varmistamiseksi. Oikein ajoitetulla ja sopivalla työteknii-
kalla saadaan rikkakasvit poistettua myös penkin päältä.

RUTON TORJUNTA
Perunarutto leviää kostean lämpimällä säällä. Lajikkei-
den välillä on ruton kestävyydessä merkittäviä eroja.
Rutonkestävimpiä lajikkeita ovat Matilda, Nicola, Suvi
350
 PELTOKASVIT

ja van Gogh sekä Asterix. Kasvuston tulisi kuivua nope- PERUNAN SATO TAVANOMAISESSA JA
asti aamukasteen ja sateen jälkeen. Kuivumista jouduttaa LUONNONMUKAISESSA VILJELYSSÄ
ilmava kasvupaikka ja kuivahko, rikkakasviton kasvus- Tavan- Luonnon-
to. Pellon vesitalouden tulee myös olla hyvässä kunnos- omainen mukainen
viljely viljely
sa. Maan tulee läpäistä nopeasti liiat sadevedet. On syy- A1 A2 B1 B2
tä käyttää syvää istutusta ja kookasta penkkiä. Varret nii- Mukulasato t/ha 38,7 37,6 28,6 31,0
tetään lehtiruton puhjettua mukularuton ehkäisemiseksi. Mukulasato, 38,7 38,3 31,1 33,5
20 % ka, t/ha
KASVUSTON HOITO Varastohävikki 32,0 28,0 22,0 22,0
Sadon laadun parantamiseksi vieraat lajikkeet ja sairaat % sadosta
yksilöt poistetaan. Sadetus (n. 15–20 mm) tasaa hiekka- Mukulasato, 26,9 27,7 24,4 26,3
kevät, 20 % ka, t/ha
mailla perunan kasvua kuivina kausina ja torjuu rupea.
Ruvenarkoja lajikkeita (mm. Matilda, Suvi, Satu) viljel- Sivuversoja, 90,0 112,0 14,0 32,0
kpl/100 versoa
täessä sadetus varmistaa laadukkaan sadon tuottamisen. Järna, Ruotsi, 1971–79
Toisaalta se saattaa edistää ruton leviämistä.

SADONKORJUU PERUNAN SATO JA RUTTOISUUS

Varastoitavan ruokaperunan tulee olla riittävästi tuleen- A1, A2 B1, B2 Erotus
tunut ennen sadonkorjuuta. Tuleentuessa sadon laatu pa- Mukulasato, (Bintje), 20 % ka, t/ha
ranee, perunan kuori vahvistuu ja peruna kestää parem- vähän ruttoa, 5 v. 34,1 32,6 1,5
paljon ruttoa, 4 v. 44,1 32,1 12,0
min käsittelyä. Tuleentunutta peruna on silloin, kun mu-
Suhdeluku A= 100
kulat irtoavat varsista helposti ja jäävät maahan. Tuleen- vähän ruttoa, 5 v. 100 96 4
tumista jouduttaa ennen kaikkea kunnollinen idätys, so- paljon ruttoa, 4 v. 100 73 27
piva lannoitus ja muu viljelytekniikka. 1 = peruna – vehnä – ohra
Varastoitava peruna tulee nostaa kuivissa ja lämpi- 2 = peruna – vehnä – apilanurmi
Pettersson 1982
missä olosuhteissa. Peruna kestää käsittelyä vioittumat-
ta selvästi paremmin yli 10 °C:n lämpötilassa.
Varsiston niitto pakkotuleennuttaa perunaa ja 10–14
vuorokauden kuluessa kuori vahvistuu koneellista nos-
toa kestäväksi. Lämpötilan tulisi kuitenkin olla yli 10 °C.
Luonnollisen tuleentumisen tulisi olla jo alkanut ennen
varsien niittoa, jotta sadon laatu muodostuu hyväksi.
Varret niitetään tai murskataan. Varsien murskauksen
jälkeinen liekitys saattaa olla eräs mahdollisuus vähentää
mukularuton riskiä.
Pienillä korjuualoilla käytetään yleensä maahan pu-
dottavia elevaattorikoneita. Varsinaiset laatikkoon tai
säiliöön nostavat korjuukoneet soveltuvat parhaiten yli 2
ha:n korjuualoille. Perunan korjuun kaikissa vaiheissa
tulee perunaa käsitellä hellävaroen mekaanisten vioitus-
ten välttämiseksi.

VARASTOINTI
Perunat kuivatetaan pinnalta mieluiten jo ennen varas-
toon siirtoa tai tehokkaalla tuuletuksella varastoinnin
alussa. Ruokaperunavaraston sopiva lämpötila on 3,5–
351
PELTOKASVIT

4,5 °C, siemenperunalla 3,5–4,0 °C. Kosteus ei saa pääs-

tä tiivistymään irtovedeksi. Sopiva ilmankosteus on noin
95 %. Perunavarastossa on oltava myös riittävä tuuletus
Perunan varastointi ja ilman kierrätys. Valaistuksen tulee olla hyvin himmeä
• lämpötila ja lamppujen mieluiten vihreitä mukuloiden vihertymi-
• kosteus
• tuuletus sen estämiseksi. Kauppakunnostustilan tulee sitä vastoin
• valaistus olla hyvin valaistu.

KAUPPAKUNNOSTUS
Ruokaperunan kauppakunnostus tarkoittaa sadon saatta-
mista ruokaperuna-asetuksen vaatimusten mukaiseksi.
Raakaerästä poistetaan laadultaan vialliset ja myyntiin
kelpaamattomat mukulat sekä tehdään kokolajittelu. Ko-
neellisessa lajittelussa perunan lämpötilan tulee olla noin
12 °C käsittelyn kestävyyden parantamiseksi. Mullan-
poisto mukuloista tapahtuu harjaamalla koneellisesti.

SATOISUUS
Luonnonmukaisessa viljelyssä satotaso on ollut osassa
kokeita tavanomaisen viljelyn tasolla, osassa kokeita 75–
90 % tavanomaisesta. Tärkein satoeroa aiheuttava tekijä
on ruton keskeyttämä kasvu. Maan kasvukunnon hoito ja
sopiva lannoitus vaikuttavat myös satotuloksiin.

RUOKAPERUNAN LAATUVAATIMUKSET
Erikois- I luokka Luokitte- Varhais-
luokka lematon peruna
Lajikerajoitus (MMM:n vuosittain vahvistama lista) on on ei ei
Vieraita lajikkeita (paino-%) 3 7 - -
Laadultaan kelpaamattomat (paino-%)
Pakkasen vioittamia 0
Märän sieni- tai bakteerimädän vioittamia 0 2
Vihertyneitä (vihertyneisyys ei häviä tavanomaisessa kuorinnassa) 0 2
Laadultaan viallisia (paino-%) 3
Itäneet (itu yli 5 mm)
Ontot, ruskolaikkuiset, kovin epämuotoiset
Vioittuneita (sellaista vioittumaa, jonka poistaminen suoralla leikkauksella yksinään
tai yhdessä muiden samalla tavalla suoritettavien poistojen kanssa aiheuttaa
erikoisluokassa yli 5 % sekä I luokassa yli 10 % hävikin perunan painosta) 3 6 10 5
Rupisia (erikoisluokassa yli 10 % ja I luokassa yli 25 % perunan pinta-alasta)
Koekeitossa vetistyneitä, tummuneita tai hajonneita 0 ei vaat.
15 mm:n lajittelukoosta poikkeavia (paino-%) 3 10 - -
(seulakoon äärirajat pyöreämukulaisilla 35 - 70 mm, pitkämukulaisilla 30 - 70 mm)
Multaa, kiviä ja muita epäpuhtauksia (paino-%) 1 1 ei vaat. ei vaat.
Ruokaperuna-asetus 356/84

352
 PELTOKASVIT

KIRJALLISUUTTA

Anon. 1986. Apilan viljely. Tieto tuottamaan 37. Maaseutukeskusten liitto. Helsinki. 72 s.
Anon. 1988. Hyvää siemenperunaa. Kasvintuotanto 8. Maaseutukeskusten liitto. Helsinki. 46 s.
Anon. 1989. Herneen tuotanto. Kasvintuotanto 10. Maaseutukeskusten liitto. Helsinki. 26 s.
Anon. 1999. Laatuviljan tuotanto. Tieto tuottamaan 80. Maaseutukeskusten liitto. Helsinki. 94 s.
Anon. 2000. Luomuviljan tuotanto. Tieto tuottamaan 86. Maaseutukeskusten liitto. Helsinki. 109 s.
Anon. 2000. Luomusiemen- ja taimiopas. Tieto tuottamaan 88. Maaseutukeskusten liitto. Helsinki. 87 s.
Anon. 2001. Laatuperunan tuotanto. Tieto tuottamaan 95. Maaseutukeskusten liitto. Helsinki. 106 s.
Anon. 2001. Luomu alkaa siemenestä. Luomu-lehti 5/2001. Liite 16 s.
Aula, S. ja Talvitie, H. 1995. Ruis- ja kevätvehnälajikkeiden soveltuvuus luonnonmukaiseen viljelyyn. MTT:n Tiedote 3/
95. Jokioinen.
Aura, E. ja Kemppainen, R. 1983. Kalkituksen ja karjanlannan vaikutus puna-apilan typensidontaan. Palkokasvien
typensidonnan tehostus: Rhizobium-bakteerien valinta ja vertailu. Biologisen typensidonnan ja ravinnetypen
hyväksikäytön projekti. Julkaisu 5. Sitra. Helsinki. ss. 33-44.
Austrheim, L.N. 2002. Skånsom grashosting. Ökologisk Landbruk 1. Pp. 5-13.
Dahlberg, E. 2001. Regler och lagstiftning inom utsädesområdet. Ekologiskt lantbruk. Sammanfattningar av föredrag och
postrar, Ultuna. CUL. SLU. Pp. 143-145.
Dlouhy, J. 1981. Alternativa odlingsformer – växtprodukters kvalitet vid konventionell och biodynamisk odling. Sveriges
Lantbruksuniversitet. Institutionen för växtodling. Rapport 91. Uppsala. 143 p.
Germeier, C.U. 2001. Wide Row Spacing and Living Mulch: New Strategies for Producing High Protein Grains in
Organic Cereal Production. Biological Agriculture & Horticulture, 18. Pp. 127-139.
Hannukkala, A. 2000. Luomuperunan kasvinsuojelu. Luonnonmukaisen vihannesviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli. 7 s.
Hannukkala, A.,Vuorinen, M., Kedonperä, A. 2001. Ohran taudinkestävyydessä ja torjuntatarpeessa huimia eroja.
Koetoiminta ja käytäntö 58 nro 1. S. 7.
Heinonen, E. 1998. Luomusiemenprojektin loppuraportti. Kasvintuotannon tarkastuskeskus, Siementarkastusosasto.
Heinonen, S., Kankaanpää, L. ja Kieksi, J. 2000. Sertifioitua luomusiementä tarvitaan lisää. Koetoiminta ja Käytäntö nro
2. 28.3.2000. s. 6.
Hiivola, S-L. ja Kangas, A. 1996. Rehuviljan laji- ja lajikeseokset. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja sarja A 1.
Jokioinen. 19 s.
Holten, J.M. & Loes, A.-K. 2002. Rothår og fosforopptak i korn. Ökologisk Landbruk. 4. pp. 24-27.
Hovinen, S. 1990. Herneen satovaihteluiden syyt. Koetoiminta ja käytäntö 27.3.1990.
Huhta, H. 1998. Ruokaperunalajikkeet luonnonmukaisessa viljelyssä. Perunaseminaari 7.10.1998.
Mikkelin mlk, MTT. Ss. 37-40.
Huusela-Veistola, E. 2002. Kasvintuhoojat iskevät aikaisin kylvettyyn rukiiseen. Koetoiminta ja käytäntö nro 2. S. 11.
Huusela-Veistola, E. 2002. Syysviljojen kahukärpäsriski näkyy kelta-ansoista. Koetoiminta ja käytäntö nro 2. S. 6.
Högnäsbacka, M & Huhta, H. 2001. Puna-apilalajikkeista löytyy satoisia uutuuksia. Koetoiminta ja käytäntö
nro 1. 2.4.2001.
Ifoam. 2002. Genetic engineering versus organic farming. www.ifoam.org 9.4.2002.
Jalli, H., Salonen, J. 2002. Rikkakasvit kuriin ruiskylvöä myöhentämällä. Koetoiminta ja käytäntö nro 2. S. 6.
Järvi, A., Nykänen-Kurki, P. 1999. Nurmipalkokasvilajikkeet. Koetoiminta ja käytäntö 56, 23.3.1999. Ss. 7.
Kangas, A., Laine, A., Niskanen, M., Salo, Y., Vuorinen, M., Jauhiainen, L., Mäkelä, L. 2002. Virallisten lajikekokeiden
tulokset 1994 - 2001. MTT:n selvityksiä 2: 281 s. http://www.mtt.fi/mtts/pdf/mtts2.pdf
Kangas, A., Kedonperä, A., Laine, A., Niskanen, M., Salo, Y., Vuorinen, M., Jauhiainen, L., Mäkelä, L. 2002. Viljala-
jikkeiden taudinalttius virallisissa lajikekokeissa 1991 - 2001. MTT:n selvityksiä 9.
Kangas, A., Salo, Y., Vuorien, M. 2001. Paljasjyväiset kaurat tuottavat suuria ja laadukkaita satoja. Koetoiminta ja
käytäntö 58, 1 (2.4.2001). S. 3.
Kangasmäki, T. 1989. Nurmipalkokasvien esikasviarvo. Koetoiminta ja käytäntö 18.4.1989.
Kari, M. 1998. Perunan ravinnetalous. Perunaseminaari 7.10.1998. Mikkelin mlk, MTT. Ss. 17-25.
Karutz, C. 2002. Ökologische Getreidezuechtung und Gentechnik. Arbeitspapier. 32 p. HtmlResAnchor
www.biogene.ch 2.1.2002.
Kauppinen, R., Pölkki, J., Niskanen, H., Leskinen, U-M. 2001. Luonnonmukaisen apilasäilörehun kivennäispitoisuus.
Nurmitutkimuksen satoa. MTT:n ja Suomen Nurmiyhdistyksen seminaari 30.3.2001 Säätytalossa. Ss. 79-82.
Kontturi, M., Salo, Y., Talvitie, H. 2000. Speltti on lupaava ja mielenkiintoinen uusi viljakasvi. Koetoiminta ja
käytäntö 57, 3. Ss. 2.
Koskimies, H. 1992. Luomu-viljaa. Koneviesti no 11. ss. 20-22.
Koskimies, H. 1994. Apilamätä. Omavarainen maatalous nro 1/1994. s. 8.
Koskimies, H. 1994. Torajyvä. Omavarainen maatalous nro 4/1994. s. 18.
Kuisma, P. 1998. Perunan vesitalous. Perunaseminaari 7.10.1998. Mikkelin mlk, MTT. Ss. 29-32.

353
PELTOKASVIT

Kurtto, J. 1982. Palkokasvien viljelyvarmuus. Esitutkimus. Biologisen typensidonnan ja ravinnetypen hyväksikäytön

projekti. Julk 2. Sitra. Helsinki. 78 s.
Kuusela, E. 1998. Kaista- vai lohkosyöttöä luomulehmille? Koetoiminta ja Käytäntö 55, 2. S. 8.
Kuusela, E., Nykänen-Kurki, P., Khalili, H. 2000. Kokemuksia yksivuotisista laidunnurmista luonnonmukaisessa
maidontuotannossa. K & K 57, 3. S. 5.
Kuusela, E. 2001. Avainkysymyksinä laitumen tuottokyky ja laiduntamisen tehokkuus: tavoitteena 2000 kiloa kuiva-
ainetta hehtaarilta. Luomulehti 20 nro 8. S. 24.
Kuusela, E. 2001. Nurmet viljelykierron moottoreina. Nurmitutkimuksen satoa- Tuloksia lannoituksesta, palkokasveista,
luomunurmista, laitumista, ruokonadasta. Suomen Nurmiyhdistyksen julkaisu nro 14. Ss. 4-11.
Kuusela, E., Sormunen-Cristian, R., Nykänen-Kurki, P. 2001. Yksivuotisten palkokasvien laiduntaminen. In: toim.
Niemeläinen, O., Topi-Hulmi, M., Saarisalo, E. Nurmitutkimusten satoa: tuloksia lannoituksesta, palkokasveis-
ta, luomunurmista, laitumista, ruokonadasta. Suomen Nurmiyhdistyksen julkaisu 14. Ss. 53-60.
Kuusela ym. 2001. Yksivuotisten palkokasvien laiduntaminen. Nurmitutkimuksen satoa. Tuloksia lannoituksesta,
palkokasveista, luomunurmista, laitumista, ruokonadasta. Suomen Nurmiyhdistyksen julkaisu nro 14. Ss. 53-60.
Köylijärvi, J. 1983. Kevätmuokkauksen aloittaminen tasausäestyksellä. Koetoiminta ja käytäntö 19.4.1983.
Köylijärvi, J. 1992. Tarkennusta kevätmuokkaukseen ja kylvöön. Koetoiminta ja käytäntö 49, 28.4.1992: p. 11.
Laamanen, T., Kuusela, E., Nykänen-Kurki, P. 2000. Yksivuotiset nurmipalkokasvit laidunseoksissa. Koetoiminta ja
käytäntö 57, 3. S. 5.
Laine, H. 2001. Kevätruis – alkuperäisten olojen viljelyskasvi. Luomulehti 3. Ss. 28-30.
Laitinen, A. ja Joy, P. 1981. Laadukas seospari - puna-apila ja timotei. Pellervo 4/1981. ss. 22-24.
Larsson, H. 2001. Ekologisk förädling av stråsäd. Ekologiskt lantbruk. Sammanfattningar av föredrag och postrar,
Ultuna. CUL. SLU. Pp. 155-158.
Lehto, E. 1998. Virnaa, mutta mitä virnaa? Luomulehti 17, 2. Ss. 14-15.
Lehto, E. 2001. Mikä on paras korjuuajankohta? Mikä seos käy rehuksi. Luomulehti 20 nro 1. Ss. 5-7, 9-10.
Lehto, E., Joki-Tokola, E. 1999. Kauran ja rehuvirnan seoskasvuston korjuu säilörehuksi. Koetoiminta ja käytäntö vol.
56 nro 4. S. 2.
Lehto, E., Joki-Tokola, E. 1999. Virna sopii hyvin rehukasviksi. Koetoiminta ja käytäntö vol. 56 nro 7. S. 4.
Leinonen, P. 2001. Apilanurmen paikkauskylvö. Nurmitutkimuksen satoa- Tuloksia lannoituksesta, palkokasveista,
luomunurmista, laitumista, ruokonadasta. Suomen Nurmiyhdistyksen julkaisu nro 14. Ss. 49-52.
Leinonen, P., Nykänen, A. 2001. Puna-apila. Luomulehti 20, 3: Ss. 16-17.
Leinonen, P., Nykänen, A. 2001. Virnat. Luomulehti 20, 1. Ss. 8-9.
Leinonen, P., Nykänen, A. 2001. Yksivuotiset apilat. Luomulehti 20, 2: Ss. 8-9.
Leppänen, E. 2000. Ruokaperuna. Luonnonmukaisen vihannesviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun
tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli. 8 s.
Lindroos, M. 2002. Viljele ruista, älä torajyvää!. Koetoiminta ja käytäntö nro 2. S. 11.
Lundelin, T. 1997. Maatiaiset säilytetään monimuotoisuuden vuoksi. Luomulehti vol. 16 nro 3, Ss. 34-35.
Lötjönen ym. 2000. Öljyn hinta nousee – miten käy viljan viljelyn kannattavuuden? Koetoiminta & Käytäntö
19.12.2000.
Marttinen, M. 2002. Lajikevalinta on perunanviljelyn kulmakivi. Luomulehti vol. 21 nro 3, Ss. 10-11.
Montonen, R., ja Kontturi, M. 1997. Tattarin viljelytekniikka. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja sarja A 14.
Jokioinen. 51 s.
Mustonen, E. 2001. Ruokonata peittoaa nurminadan kaikessa. Käytännön Maamies 6.
Mustonen, L., Kangas, A. ja Häkkinen, S. 1997. Perunalajikkeiden typpilannoitus. Maatalouden tutkimuskeskuksen
julkaisuja. Sarja A 20. 31 s.
Niemeläinen, O., Jauhiainen, L. ja Miettinen, E. 2002. Ruokonata Retu on satoisa ja kestävä kasvi rehunurmiin.
Koetoiminta ja Käytäntö nro 1. 18.3.2002.
Niskanen, M. 1999. Laatua ja satoa kevätvehnän luomutuotantoon. Koetoiminta ja käytäntö 56 nro 2. S. 5.
Niskanen, M. 1999. Uudet lajikkeet haastavat vanhat kauran luomuviljelyssä. Koetoiminta ja käytäntö 56 nro 2. S. 5.
Niskanen, M. 1999. Perunaa luonnonmukaisesti, mutta millä lajikkeella. Luomulehti 18, 2. S. 23.
Niskanen, M. 1999. Lajikkeita on tutkittu MTT:ssa, keskisato oli 21 000 kiloa. Luomulehti 18, 2. S. 24.
Niskanen, M. 2001. Spelt-viljan viljelyopas. MTT. Ylistaro. 26 s.
Niskanen, M. 2002. Luomurukiista uusia lajikkeita. Koetoiminta ja käytäntö vol. 59 nro 2.
Niskanen, M., Vuorinen, M. 2001. Viherlannoitus ja oikea esikasvi takaavat luomurukiin sadon. Koetoiminta ja
käytäntö. 58 nro 3. Ss. 3.
Nykänen, A. Granstedt, A. Laine, A., Kunttu, S. 2001. Yields and Clover Contents of Leys of Different Ages in Organic
Farming in Finland. Biological Agriculture & Horticulture, 18(1). Pp. 55-66.
Nykänen, A., Kuusela, E., Sormunen-Cristian, R. 2001. Ruisvirna ja persianapila viljelyvarmimpia palkokasveja
yksivuotisiin laitumiin. Luomulehti 20, 3. Ss. 20-23.
Nykänen, A., Granstedt, A., Laine. A. and Kunttu, S. 2001. Yields and Clover Contents of Leys of Different Ages in
Organic Farming in Finland Biological Agriculture & Horticulture, 2001, 18(1), 55-66

354
 PELTOKASVIT

Nykänen, A., Leinonen, P. 2000. Monivuotisissa rehupalkokasveissa jo valinnanvaraa. Mailanen haastaa apilan.
Luomulehti 19, 7. Ss. 10-11.
Nykänen, A., Leinonen, P., Nykänen-Kurki, P. 2001. Havaintoja yksi- ja monivuotisista nurmipalkokasveista luomuvil-
jelyssä. In: toim. Oiva Niemeläinen, Mari Topi-Hulmi ja Eeva Saarisalo. Nurmitutkimuksen satoa - tuloksia
lannoituksesta, palkokasveista, luomunurmista, laitumista, ruokonadasta. Suomen
Nurmiyhdistyksen julkaisu 14. Ss. 41-48.
Nykänen, A., Nykänen-Kurki, P., Sormunen-Cristian, R., Leinonen, P., Kuusela, E. , Tolvanen, T. 2000. Yksivuotisista
seoksista apua nurmiviljelyn pullonkauloihin! Koetoiminta ja käytäntö 57, 3. Ss. 4.
Nykänen-Kurki, P., Leinonen, P., Kuusela, E., Nykänen, A., Sormunen-Cristian, R. , Granstedt, A. 1999. Luonnonmu-
kaisen nurmituotannon erityispiirteet. In: Riitta Salo, Markku Yli-Halla (toim.). Maataloustieteen päivät 2000.
Kasvintuotanto ja maaperä, puutarhatuotanto. Helsinki 10.-11.1.2000. Maatalouden tutkimuskeskuksen
julkaisuja. Sarja A 67. Ss. 97-105.
Nykänen ym. 2001. Havaintoja yksi- ja monivuotisista nurmipalkokasveista luomuviljelyssä. Nurmitutkimuksen satoa-
Tuloksia lannoituksesta, palkokasveista, luomunurmista, laitumista, ruokonadasta. Suomen Nurmiyhdistyksen
julkaisu nro 14. Ss 41-48.
Oinas, H. 1991. Kenttäkuivuri avuksi heinäntekoon. Omavarainen maatalous 3/1991. Ss. 10-11.
Pahkala, K., Vuorinen, M., Laine, A. 2002. Rukiin kylvöajan määrää lajike ja keli. Koetoiminta ja käytäntö. Ss. 5.
Pettersson, B.D. 1982. Konventionell och biodynamisk odling. Jämförande försök mellan två odlingssystem 1971 - 1979.
Nordisk forskningsring. Meddelande nr 32. Järna Tryckeri Ab. 118 s.
Pulli, S. 1983. Nurmen perustaminen ja kasvukunto. Koetoiminta ja käytäntö 19.4.1983.
Pulli, S., Huokuna, E. ja Rinne, K. 1985. Puna-apilalajikkeiden niittotiheys ja satoisuus. Koetoiminta ja käytäntö
28.5.1985.
Rinne, M., Nykänen, A. 2001. Luomunurmien jälkikasvun kehitys tasaista - odelman korjuun ajoittamisessa pelivaraa.
Luomulehti 20, 4. Ss. 14-15.
Rinne, M., Nykänen, A., Hellämäki, M., Kuusonen, U. 2001. Milloin rehuntekoon? : korjuuaikapalvelusta apua
apilankorjuun ajoittamiseen. Luomulehti 3. Ss. 18-20.
Rinne, S-L., Hiivola, S-L. ja Simojoki, P. 1992. Ruis soveltuu hyvin luomuviljelyyn. Koetoiminta ja käytäntö 30.6.1992.
Roinila, P. ja Heiskanen, L. 1998. Lannoitustavan vaikutus perunan laatuun luonnonmukaisessa viljelyssä. Perunasemi-
naari 7.10.1998. Mikkelin mlk, MTT. Ss. 41-46.
Ruippo, J. 1990. Mekaaninen rikkakasvien torjunta perunamailla. Koetoiminta ja käytäntö 26.1.1990.
Rämö, M. 1996. Viljelykasvien maatiaiskantoja ja paikallislajikkeita kartoitetaan luomuprojektin yhteydessä. Omavarai-
nen maatalous. 15 nro 6, Ss. 32-33.
Saastamoinen, M. 1992. Jokioisten uutuus – Sohvi-herne. Kylvösiemen No 2. ss. 14-15.
Salmenkallio-Marttila, M. 2002. Uudet ruislajikkeet sopivat hyvin leivontaan. Koetoiminta ja käytäntö nro 2. S. 4.
Salo ym. 2000. Uutta tietoa ruisvehnän kylvöstä ja lannoituksesta. Koetoiminta ja Käytäntö 19.12.2000.
Salo, Y., Vuorinen, M., Jauhiainen, L. 2002. Ruisvehnä- ja syysvehnälajikkeiden talvenkestävyydessä selviä eroja.
Koetoiminta ja käytäntö 59,1. S. 4.
Seuri, P. 1994. Juhannusruista satoa antavaan kesantoon. Maaseudun tulevaisuus. Koetoiminta ja käytäntö vol. 51,
22.2.1994. Ss. 6-7.
Seuri, P. 1995. Yhdet kylvöt kahdet korjuut? Omavarainen maatalous 14 nro 1. Ss. 8,30.
Seuri, P. 1996. Keskustelua ja kannanottoja : onko lajikekokeisiin luottamista? Omavarainen maatalous 15, 2: 38.
Seuri, P. 1997. Viljojen lajikevalinta. Luomulehti 16, 4. Ss. 16-18.
Simojoki, P. 1983. Puna-apilakin rappeutuu. Koetoiminta ja käytäntö 17.5.1983.
Simonen, K. 2002. Taistelu siemenistä. Kuluttaja 4/2002. Ss. 12-13.
Sormunen-Cristian, R. 1997. Sirppimailanen on lupaava nurmipalkokasvi. Koetoiminta ja Käytäntö 25.2.1997.
Sormunen-Cristian, R., Nykänen-Kurki, P., Leinonen, P. 2000. Yksivuotiset virna- ja apilaseokset maistuvat hyvin
karitsoille. K & K 57, 3. S. 4.
Takala, M. 1988. Palkokasvien biologiasta. MTTK. Tiedote 10/88. 18 s + liitteet.
Tall, A., Niskanen, M., Koskimies, H. 2000. Viherlannoituksella saadaan parhaat sadot luomuperunasta. Koetoiminta ja
käytäntö. 57 nro 5. S. 5.
Talvitie, H. 1992. Lajike-erot suuria viljojen luomuviljelyssä. Omavarainen maatalous 3/1992. ss. 6-7.
Talvitie, H., Simojoki, P. ja Hakkola, H. 1996. Viljalajikkeet luomuviljelyssä. Käytännön Maamies 3:1996, Ss.13-15.
Talvitie, H., Ruippo, J. ja Hannukkala, A. 1988. Esikasvin valinta - tärkeä osa rukiin viljelytekniikkaa. Koetoiminta ja
käytäntö 26.1.1988.
Turtola, A. ja Pulli, S. 1983. Puna-apilan menestyminen ja viljelytekniikka suomalaisilla maatiloilla. Biologisen
typensidonnan ja ravinnetypen hyväksikäytön projekti. Julkaisu 3. Sitra Helsinki. 159 s.
Varis, E. 1983. Herneen ja härkäpavun seosviljely. Palkokasvit viljelykierrossa ja -seoksissa. Biologisen typensidonnan
hyväksikäytön projekti. Julkaisu 6. Sitra. Helsinki. ss. 93-130.
Varis, E. 1992. Laatuun vaikuttavat tekijät. Perunantuotanto. Perunan laatu. Tieto tuottamaan 64. Maaseutukeskusten
liitto. Helsinki. 111 s.

355
PELTOKASVIT

Varis, E., Horstia, E. ja Iivonen, L. 1983. Palkokasvien esikasviarvo. Palkokasvit viljelykierrossa ja -seoksissa.
Biologisen typensidonnan hyväksikäytön projekti. Julkaisu 6. Sitra. Helsinki. ss. 1-30.
Varis, E. ja Sundman, V. 1983. Biologinen typensidonta peltokasvien viljelyssä. Suomen Akatemia Loppuraportti no
383. Sitra. Helsinki. 342 s.
Väisänen, J. Leinonen, P. ja Kivelä, J. 1990. Sianlannan kompostointi ja lannoitusvaikutus. Koetoiminta ja käytäntö 47,
3.7.1990: p. 41.
Väisänen, J. 1999. Apilanurmien biologinen typensidonta. Koetoiminta ja käytäntö 56, 21.12.1999. S. 2.
Väisänen, J. 1999. Märkä kesä testasi luomuviljatilojen viljelyvarmuuden. Luomulehti 18, 4. Ss. 22-25.
Väisänen, J. 1999. Apilanurmien biologinen typensidonta. Koetoiminta ja käytäntö 56, 21.12.1999, 2.
Väisänen, J. 2000. Biological nitrogen fixation in organic and conventional grassclover swards and a model for its
estimation. Lisentiate’s thesis. University of Helsinki. Helsinki.
Väisänen, J. 2001. Mikä on se oikea lajike? Luomulehti 20, 3. S. 26.
Väisänen, J. 2001. Peruna kiittää hyvärakenteisesta viljavasta maasta. Luomulehti 20, 3. Ss. 24-26.
Väisänen, J., Forsman, K., Lehto, E. 2001. Aikaisin vai myöhään ohran kylvöille: kenttäkokeissa katse typpeen:
viivästys alensi satoja Savossakin: paljonko typpeä on tarpeeksi. Luomulehti 20, 1. Ss. 14-17.
Väisänen, J., Niskanen, M., Pihala, M. 2000. Viljelytekniikan vaikutus luomuviljan laatuun. In: toim. R. Kuusinen, M.
Pihala, K. Ahlfors, H. Teräväinen. Luomuviljan tuotanto. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja 947: Tieto
tuottamaan 86. Ss. 94-102.
Wallenhammar, A. 2001. Kvalitetsodling av ekologiskt vårvete. Ekologiskt lantbruk. Konferens 13-15.11.2002 Ultuna.
Sammanfattningar av föredrag och postrar. CUL. SLU. Pp. 260-262.
Wilkins, R. & Paul, C. 2002. Legume Silages for Animal Production – LEGSIL. Proceedings of an international
workshop, held in Braunsschweig, 8-9. 7.2001. FAL. Sonderheft 234. Braunschweig. 95 p.
Wyss, E. ym. 2001. Techniken der Pflanzenzuechtung. Eine Einschätzung fuer die ökologische Pflanzenzuechtung. FIBL
Dossier Nr 2. FIBL. Frick. 24 p.

356
 PUUTARHAKASVIT

7. PUUTARHAKASVIEN
LUONNONMUKAINEN VILJELY

7.1 YLEISTÄ PUUTARHAVILJELYSTÄ

TUOTANTOMUODOT
Luonnonmukaista puutarhatuotantoa voidaan harjoittaa
tähdäten joko pääasiassa suoramyyntiin tai tukkumyyn-
tiin sekä myös viljelyyn teollisuudelle.
Suoramyynti koti- tai torimyyntinä sopii erityisesti pie-
nehköille tai pienille tiloille, joilla on työvoimaa runsaasti
käytettävissään. Tuotteiden yksikköhinnat ovat tällöin
korkeimmat ja työllistävä vaikutus tilalla on suurin. Tä-
män tuotantomuodon edellytyksenä on riittävä asiakas-
pohja. Asutuskeskuksen läheisyys helpottaa riittävän asi-
akaskunnan hankkimista. Suoramyynti edellyttää moni-
puolista tuotantoa ja hyvää varastoa sekä hyvää asiakas-
palvelua. Viljely on tällöin järjestettävä monipuoliseksi.
Yhteistyö ja työnjako toisten luomuviljelijöiden kanssa
selkiinnyttäisi viljelyä. Suoramyynnissä myös pienimuo-
toinen varhaistuotanto on varteenotettava vaihtoehto.
Tukkumyyntiin tuotettaessa on syytä keskittyä muuta-
maan tuotteeseen, jotka sopivat hyvin viljelykiertoon ja
joiden työhuiput ovat eri aikaan. Vihannesten varastointi
ja kauppakunnostus ovat tällöin oleellinen osa tuotantoa.
Varaston tulee olla hyvä. Tuotteiden säilyvyyden ja
myyntikauden tulisi olla mahdollisimman pitkä. Sopi-
mukset varmistavat tuotteiden markkinointia.
Tuotettaessa tuotteita teollisuudelle keskitytään
yleensä yhden tai muutaman tuotteen tuotantoon. Riittä-
vä viljelykierto on kuitenkin järjestettävä. Tuotteet toi-
mitetaan usein suoraan pellolta teollisuuden varastoon,
jolloin tilavarastoa ei tarvita.

AMMATTITAITO
Vihannesten, marjojen ja hedelmien viljely ammattimai-
sesti vaatii suurta ammattitaitoa. Luonnonmukainen vil-
jelymenetelmä tuo tähän vielä omat erityisvaatimuksen-
sa. Puutarhaviljelyssä viljelyn riskejä ovat ennen kaikkea
rikkakasvit, kasvitaudit, tuholaiset, lannoitus ja maan
kasvukunnon ylläpito erilaisina kasvukausina sekä sadon

357
PUUTARHAKASVIT

laatu. Lisäksi kriittiset työt (kylvö, haraukset, liekitys,

tuholaisten hallinta) on suoritettava juuri oikeaan aikaan
Luomupuutarhatilan ydinkysymyksiä ja oikealla tavalla. Edellä mainitut asiat, samoin kuin eri
• luontaiset edellytykset kasvien erityispiirteet ja oikeat työmenetelmät sekä tuo-
• ammattitaito
• viljelyriskien hallinta tannon kokonaisuus tulee opetella hallitsemaan hyvin.
• maan peruskunnostus Viljelyteknisiä valintoja tehdessä on myös hyvä pohtia
• lämpimyys
• työmenekit valintoja suhteessa luonnonmukaisen tuotannon periaat-
• koneistus teisiin ja tavoitteisiin.
Viljelijäperheen oma työpanos ja ammattitaito ovat
ratkaisevassa asemassa tuotannon hoitamiseksi menes-
tyksekkäästi. Aputyövoiman saatavuus työhuippujen ai-
kana on myös tärkeä puutarhaviljelyn toteutukseen vai-
kuttava tekijä.
Luonnonmukaista puutarhakasvien tuotantoa harjoi-
tetaan sekä erikoistuneena tuotantomuotona että usein
myös osana maataloustuotantoa. Ammattitaito ja töiden
oikea-aikainen suorittaminen riittävällä huolella ovat
menestymisen edellytyksiä kummassakin vaihtoehdossa.
Luonnonmukaisen viljelytekniikan opettelu kannattaa
tehdä mahdollisimman pitkälle jo ennen varsinaisia siir-
tymisvuosia, jolloin riskien hallinta on helpompaa.

LUONTAISET EDELLYTYKSET
Vihannekset, marjat ja hedelmät ovat yleensä vaateliaita
kasveja. Edullinen paikallisilmasto ja sopivat maalajit
ovat menestyksekkään viljelyn edellytyksiä. Hyvät lii-
kenneyhteydet tuotteiden markkinoimiseksi ovat valitta-
van tuotevalikoiman yhdistelmään vaikuttavia tekijöitä.
Viljelyyn valittaville kasveille soveltuvaa peltoa tulee
olla riittävästi käytettävissä, jotta myös tasapainoinen
viljelykierto voidaan toteuttaa.
Vihannesviljelyssä parhaita maalajeja useimmille
kasveille ovat runsas- ja syvämultaiset hietamaat sekä
multamaat. Lohkojen olisi hyvä olla lievästi viettäviä,
jotta pintavedet voidaan ohjata riittävän nopeasti pois
pellolta. Tasaisilla lohkoilla erityisjärjestelyt ovat tar-
peen pintavesien aiheuttamien ongelmien välttämiseksi.
Koneilla työskentely edellyttää suurehkoja, säännöl-
lisiä peltokuvioita. Viettävyyttä ei lohkoilla saa olla niin
paljon, että koneellinen työskentely vaikeutuu liiaksi.

MAAN PERUSKUNNOSTUS
Vihannesten ja marjojen sekä hedelmien luonnonmukai-
sessa viljelyssä korostuu peltoviljelyä enemmän maan
luontaisen viljavuuden hoito. Hyvin kuivatettu ja perus-

358
 PUUTARHAKASVIT

kalkittu, runsasmultainen, hyvärakenteinen ja biologi-

sesti aktiivinen pelto tuottaa parhaiten satoa ja helpottaa
rikkakasvien hallintaa. Maan rakenteen ja biologisen
kasvukunnon parantaminen on syytä aloittaa jo ennen
luonnonmukaiseen viljelyyn siirtymistä. Viljelykierto
suunnitellaan maan kasvukuntoa parantavaksi ja lannoi-
tusta helpottavaksi sekä rikkakasveja että tauteja ehkäi-
seväksi. Lannoitus voi perustua pääosin kompostiin ja
viljelykiertoon, joita tarkennetaan täydennyslannoittein.
Lannoitus voidaan hoitaa myös pääasiassa viherlannoi-
tuksena, kuten viherkatteilla, eräissä tapauksissa jopa
kokonaan. Alun perin kotipuutarhaan kehitettyä katevil-
jelymenetelmää on alettu soveltaa myös ammattiviljelys-
sä.
Maa muokataan huolella luonnonmukaisen viljelyn
erityispiirteet huomioonottaen. Kestorikkakasvit tulee
hävittää ennen vaativan kasvin viljelyä.

LÄMPIMYYS
Lämpimyys on tärkeä etu varsinkin luonnonmukaisessa
viljelyssä. Maan lämpimyys vaikuttaa merkittävästi pien-
eliötoiminnan vilkkauteen ja ravinteiden käyttökelpoisuu-
teen. Keväällä maa tulisi saada nopeasti lämpimäksi. Näin
voidaan parantaa sen kasvukykyä. Kylmässä maassa tai-
met pysyvät pitkään vaalean vihreinä kärsien ravinteiden,
ennen kaikkea typen niukkuudesta.
Kasvupaikka ja maalaji vaikuttavat merkittävästi läm-
pimyyteen. Idän, etelän ja lännen puoleiset rinteet ovat
lämpimimpiä. Alavat lohkot ovat yleensä kylmiä ja hallan-
arkoja, mikä rajoittaa kasvilajivalikoimaa ja viljelyä. Eri
maalajeista hiekkamaat lämpiävät nopeimmin ja turve-
maat hitaimmin. Turvemailla kivennäismaan lisäys läm-
mittää maata alkukesällä jopa 3–5 asteella. Multavuuden
lisääntyessä maan lämpeneminen hidastuu.
Mulloksella oleva lohko lämpiää nopeammin kuin
kyntämätön pelto. Kevätkyntö tai kultivointi lämmittää
maata. Erityisen selvää tämä on hikevillä hietamailla,
joilla kyntö ja kultivointi katkaisevat kylmän pohjaveden
nousun pintaan. Kunnollinen kuivatus on nopean lämpe-
nemisen edellytys.
Tuulisilla alueilla tuulensuojaistutukset nopeuttavat
maan lämpenemistä ja suurentavat kasvukauden lämpö-
summaa. Lumen sulamista voidaan jouduttaa kylvämällä
lumelle maaliskuun lopussa tummaa kivennäisainetta ku-
ten biotiittia, kalkkia tai tuhkaa. Maan routaantumista voi-

359
PUUTARHAKASVIT

daan estää talviaikaisilla katteilla, mikä nopeuttaa maan ke-

väistä lämpiämistä. Keväällä katteet kannattaa kuitenkin
poistaa tai siirtää syrjään, koska silloin ne hidastavat maan
lämpiämistä. Harjuviljelyssä koholla oleva maa lämpiää ta-
samaata enemmän vastaten lähes mustaa muovikatetta.

TYÖMENEKKI RIKKAKASVIEN HALLINNASSA

Lisätyötä luonnonmukaisessa vihannesviljelyssä aiheut-
tavat ennen kaikkea mekaaninen ja käsin tehtävä rikko-
jen hallinta sekä kompostointi. Käsityötä rikkakasvien
hallintaan kuluu istutettavilla vihanneksilla noin 50–250
h/ha ja kylvettävillä kasveilla noin 100–500 h/ha. Esi-
merkiksi, jos porkkanassa on rikkakasveja alle 10 kpl/
rm, niin kitkentäaikaa tarvitaan 100 t/ha, ja jos rikkoja on
yli 30 kpl/rm, niin kitkentään kuluu yli 300 h/ha. Kom-
postointi vaatii lisätyötä noin 7–10 h/ha.
Käsityön osuutta rikkakasvien torjunnassa kannattaa
pyrkiä vähentämään erilaisin viljelyteknisin keinoin ja tar-
koituksenmukaisella konetyöllä. Rikkakasvien hallintaan
on saatavilla monenlaisia liekitys-, haraus- ja harjakoneita.
Viljelykierto suunnitellaan niin, että arimmat kasvit
(esim. porkkana) sijoitetaan maata rikkakasveista puh-
distavien kasvien jälkeen. Pika- tai puolikesanto, tarkat
haraukset, harjuviljely multauksineen ja katteet, viiväs-
tetty kylvö sekä istutus taimista (esim. kiinankaali, lant-

LIEKITYSTYÖN, ERÄIDEN MEKAANISTEN RIKKAKASVIEN TORJUNTAMENETELMIEN JA

KÄSINKITKENNÄN TYÖNORMIT

Traktoriliekitys työnmenekki, h/ha työntuotos, h/ha

Kokoalaliekitys (2 km/h, 1,7 m) 4,9 0,20
Riviväliliekitys (2,5 km/h, 1,7 m) 4,1 0,24
Valikoiva liekitys (4 km/h, 1,7 m) 2,7 0,37

Käsiliekitys
rivin kohdalla liekitys (1-riv. liekitin) n. 20 0,05

Mekaaniset menetelmät
Riviväliharjaus (3 km/h, 1,5 m) 3,5 0,29
Jyrsintä (5 km/h, 1,5 m) 2,2 0,45
Multaus (6 km/h, 1,5 m) 1,8 0,56
Harjuharaus (6 km/h, 1,5 m) 1,8 0,56
Rikkaäestys (7 km/h, 6 m) 0,4 2,27

Käsinkitkentä
rikkakasvitiheys (kpl/rm)
0-10 kpl/rm 38 2,6
11-30 kpl/rm 84 1,2
yli 30 kpl/rm 128 0,8
min/100 rm

Laine ja Kaila 1994

360
 PUUTARHAKASVIT

tu, nauris) ovat tärkeitä keinoja rikkakasvien hallinnassa. VIHANNESTILAN KONEKETJU

Liekitys säästää ratkaisevasti kitkentätyötä useilla kas- esimerkki
veilla. Myös elävillä katekasveilla, sekaviljelyllä on saa- KEVYTTRAKTORI
vutettu lupaavia tuloksia rikkakasvien torjunnassa. Me-
netelmä vaatii kuitenkin vielä kehittämistä, jotta katekas- Muokkaus
– kyntöaura
vit eivät kilpailisi liikaa viljelykasvin kanssa.
– järeä hanhenjalkakultivaattori
– joustopiikkiäes
PUUTARHATILAN KONEISTUS – kelajyrsin/puutarhajyrsin
Työn osuus on puutarha- ja varsinkin vihannesviljelyssä – jyrä
suurin kustannuserä. Tarkoituksenmukaisella koneistuk- Kylvö/istutus
sella tarvittavaa ihmistyön määrää voidaan vähentää – tarkkuuskylvökone (1 – 4 -rivinen)
oleellisesti. Koneinvestointeja voidaan tarvita rikkojen – istutuskone, 3-rivinen
(harjuun istutus mahdollinen)
hallintaan, lannankäsittelyyn ja kompostointiin, viher-
– perunanistutuskone
lannoitukseen ja maan muokkaukseen sekä mahdollises- – harjuntekoaura
ti muuhun erikoiskalustoon. Konehankintoja ja koneiden – merkitsemiskone käsin istutukseen
käyttöä kannattaa pohtia mm. suhteessa vihannesten vil-
Hoito
jelyalaan, työn tehostumiseen ja kustannuksiin pitkällä – juurikashara, 5-rivinen (erillisin harayksiköin
tähtäimellä sekä uusiutumattomien luonnonvarojen käyt- ja suojalevyin)
töön. Tilojen välisellä yhteistyöllä konekustannuksia – harjahara tai sormihara
– rikkaäes, ohutpiikkinen
voidaan alentaa. Ohessa esimerkki vihannesviljelyn ko- – multauslaite harjuviljelyyn (esim.
neketjusta, joka luonnollisesti muuntuu tilakohtaisesti perunanistutuskone tai harjuntekoaura
mm. viljelyyn valittujen kasvien mukaan. sopii tähän)
– liekitin
– työntöhara
– pitkävarsikuokka
7.2 VILJELYTEKNIIKKAA – sadetuslaitteisto
– katteenlevityslaitteisto
KATEVILJELY (esim. niittosilppuri ja yleisperävaunu)
Kateviljelyssä viljelymaa peitetään eloperäisellä tai elot- – kasvinsuojeluruisku
tomalla aineella. Kateviljely on yleistä mansikan vilje- – ergonominen pyörillä kulkeva työskentely-
vaunu kitkentään, istutukseen ja sadon-
lyssä, mutta on varteenotettava vaihtoehto myös muiden
korjuuseen (liikkuu jaloilla työntäen, polku-
marjojen, yrttien sekä vihannesten viljelyssä. pyörän poljinmekanismin tai moottorin
Eloperäisenä, lahoavina kateaineina voidaan käyttää avulla)
mm. ruoho- tai paperisilppua, olkea, laihaa kompostia,
Sadonkorjuu
lehtipuuhaketta ja kuitukankaita. Maan katteena voidaan – juuresten irrotusrauta
käyttää myös hajoamattomia ja hajoavia muovikatteita. – perunan/sipulin nostokone, (elevaattori,
Suomessa mansikalla käytetään valtaosin mustaa muovi- 2-rivinen)
– varsien murskain
katetta, muualla olkikatetta. Lämpöä vaativille kasveille
sopivat parhaiten maata lämmittävät katteet, käytännös- Lannoitus
sä lähinnä musta muovi. – laatikkolevitin kivijauheille
– lannanlevitin kompostin levitykseen
Kateviljely tarjoaa useita etuja. Katteet vähentävät rik-
– traktorikuormain
kakasvien kasvua. Erityisesti ruisoljen, tuoreen, vihreän
ruissilpun tai ristikukkaiskasvien, kuten sareptansinapin,
keltasinapin ja kaalin murskeiden on todettu torjuvan rik-
kakasveja sisältämiensä allelokemikaalien eli toisten kas-
vien itämistä ja kasvua haittaavien aineiden takia.

361
PUUTARHAKASVIT

Katteen alla maan rakenne pysyy hyvänä ja maa tasaisen

Kateviljelyn etuja
kosteana. Myös pieneliötoiminta vilkastuu. Lahoavat kat-
• rikkakasvien kasvu vähenee tai estyy
teet tasaavat maan lämpöoloja. Muovikatteet lämmittävät
• maan pintakerros pysyy hyvärakenteisena maata ja varhaistavat satoa. Niiden on havaittu edistävän
• maan kosteutta säästyy herukkapensaiden juuriston ja versoston kasvua sekä hie-
• pieneliötoiminta vilkastuu man lisäävän herukan satoa kattamattomaan maahan ver-
• muovikatteet lämmittävät maata ja rattuna. Ruohosilppu- ja kompostikatteet toimivat lisäksi
varhaistavat satoa kasvukauden aikaisena lisätyppilannoituksena.
• lahoavat katteet tasaavat maan lämpö- Katteesta voi olla myös haittoja. Muovikatteet estä-
oloja vät liekityksen ja useimpien mekaanisten rikkakasvien
• runsaasti typpeä sisältävät katteet, kuten hallintakeinojen käytön. Samoin ne vaikeuttavat lisälan-
ruohosilppu, lannoittavat maata
noitusta. Maan kostuminen sateella ja kastellessa on epä-
tasaisempaa. Muovit ovat peräisin uusiutumattomista
luonnonvaroista ja niiden kierrätys on ongelmallista.
Muovikatteiden ja kateharsojen käyttöä onkin rajoitettu
keskieurooppalaisessa luonnonmukaisessa viljelyssä.
Runsaasti hiiltä ja vähän typpeä sisältävät eloperäiset
katteet, kuten olki, hake ja puun kuori, kuluttavat maan
typpivaroja. Runsaasti typpeä sisältävät katteet puolestaan
viivästyttävät sadon tuleentumista esim. sipulilla. Katteen
sisältämä typpi saattaa vapautua viljelykasvin kannalta lii-
an myöhään ja osin huuhtoutua. Ruohosilppukate voi lisä-
tä etanoita. Eloperäiset katteet myös hidastavat maan läm-
penemistä keväällä, ellei niitä siirretä kevään ajaksi syr-
jään. Monivuotisten kasvien kasvuun lähtö saattaa viiväs-
tyä. Tämä voi olla myös etu kylminä keväinä, jolloin sil-
mut ovat vaarassa paleltua kovien yöpakkasten aikaan.

KAISTAVILJELY
Kateviljely voidaan järjestää ns. kaistaviljelynä, jossa vi-
hanneksia viljellään vuorokaistoin viherlannoituksen
kanssa. Viherlannoituksena käytetään kaksivuotisia apila-
valtaisia nurmia tai yksivuotisia viherlannoitusseoksia. Vi-
herlannoitus niitetään ensimmäisen kerran kesäkuun lo-
pulla niitto- tai tarkkuussilppurilla, ja silppu puhalletaan
jatkettua putkea myöten vihanneskaistalle. Toisen kerran
niitto katteeksi voidaan tehdä heinä-elokuun vaihteessa.
VIHANNESTEN KAISTAVILJELY Ruohosilppukate sopii esim. kaaleille, purjolle, pals-
ternakalle ja porkkanalle. Sipulille se ei sovi varsinkaan
loppukasvukaudesta, koska ruohosilppukatteen runsas
typpi hidastaa sipulin tuleentumista. Tuleentumisen vii-
västymisen lisäksi tulee varoa ylilannoitusta.

Kateviljelykoe Ruotsista
Eri katteita verrattiin Ruotsissa, Uumajassa, salaatin luomuviljelyssä.
Maapinnan katteena käytettiin ruohosilppua, kompostia ja turvepape-

362
 PUUTARHAKASVIT

KATTEET JA KERÄSALAATIN SATO

Rölin 1987

ria sekä kasvuston katteena harsoa. Suurimmat sadot saatiin ruohosilp-

pu- ja kompostikatteista, joissa kerät kasvoivat suurimmiksi. Turvepa-
perikate, harso sekä molemmat yhdessä alensivat satoa selvästi. Pelk-
kä harso aikaisti satoa kahdella viikolla. Ruohosilppu ja komposti pi- Istutusraot sahataan muovirullaan valmiiksi ennen
tivät maan kosteampana pintaan asti. Tämä onkin katteen tärkeimpiä muovin levittämistä.
tehtäviä. Rikkakasvien kasvua esti parhaiten turvepaperi.

HARJU- JA PENKKIVILJELY Harjuviljelyn etuja

Maan kohottaminen harjuiksi tarjoaa viljelyssä useita • lämpimämpi maa
etuja. Harjussa kasvusyvyyttä voidaan lisätä, kun ruoka- • ilmavampi maa
multakerros kerätään kapealle alalle. Ilmavuus ja lämpi-
• vilkkaampi pieneliötoiminta
myys lisääntyvät, mikä vilkastuttaa pieneliötoimintaa.
• runsaampi juuristo
Mekaaninen rikkakasvien hallinta helpottuu, koska mul-
taamalla voidaan haudata rikkakasveja rivissä. Sateisena • multaus ja rikkakasvien hallinta
helpottuu
aikana pääosa viljelykasvien juurista pysyy ilmavissa
• kasvusyvyys lisääntyy
oloissa. Harjusta sadonkorjuu helpottuu. Tallauksen ai-
heuttama maan tiivistyminen kasvualueelta jää penkki- • sadonkorjuu helpottuu

viljelyssä kokonaan pois, mikäli traktorilla ajetaan vuo-

desta toiseen samoja raiteita. Raiteet on syytä kuohkeut-
taa esim. erillisillä traktoriin kiinnitettävillä terillä.
Eniten harjuviljelystä hyötyvät lämpöä vaativat kas-
vit, kuten porkkana, hedelmät ja myös mansikka. Kaikil-
le kasveille harjuviljely ei kuitenkaan sovi mm. suurem-
man kuivumisriskin takia. Sipuli ja muut matalajuuriset
kasvit viljellään leveässä penkissä.
363
PUUTARHAKASVIT

Rivivälit kannattaa penkkiviljelyssä suunnitella niin, että

eri koneiden käyttö on vaivatonta. Turhia koneiden sää-
töjä kannattaa karsia. Seuraavassa esimerkki riviväli-
vaihtoehdoista vihannesten penkkiviljelyssä, kun trakto-
rin raideväli on 1,5 m:
– 5 riviä, riviväli 25 cm (salaatti, pinaatti jne.)
– 4 riviä, riviväli 30 cm (salaatti, porkkana, sipuli,
purjo, valkosipuli, lanttu, nauris jne.)
– 3 riviä, riviväli 40 cm (selleri, varhaiskaalit, kyssäkaali)
– 2 riviä, riviväli 75 cm (peruna, talvikaali jne.)
Penkin leventäminen lisää pellon hyväksikäyttöä ja
vähentää tallausta sekä tarvittavaa työaikaa. Työnsäästön
merkitys korostuu erityisesti mekaanisessa rikkakasvien
hallinnassa, joka usein edellyttää tavanomaista useampia
ajokertoja. Asiaa havainnollistaa oheinen taulukko.

TAIMIKASVATUS
Taimikasvatuksella voidaan saavuttaa luonnonmukaises-
sa viljelyssä monia etuja. Taimikasvatusta käytetään en-
sisijaisesti jatkamaan kasvukautta pitkän kasvukauden
vaativilla vihanneksilla (esim. talvikaali, purjo, selleri).
Tällöin voidaan viljellä satoisampia lajikkeita ja sadon
määrä lisääntyy. Useiden kasvien alkukehitys on hidas-
ta, eivätkä ne tarvitse taimivaiheessa paljoa tilaa. Pelto
sidotaan taimista kasvatettavan kasvin viljelyyn vasta
myöhemmin kasvukaudella. Tällöin kasvukauden alku
voidaan käyttää esim. rikkakasvien poistamiseen kesan-
noimalla tai viherlannoituksen viljelyyn.
Lanttu, nauris ja osa kaaleista istutetaan taimista vas-
ta kesäkuun lopulla. Sitä ennen voidaan viherlannoituk-
sena viljellä esimerkiksi edellisenä kesänä perustettua
apilanurmea, joka muokataan maahan vasta vähän ennen
taimien istutusta. Varastokiinankaali voidaan istuttaa
vasta heinä-elokuun vaihteessa, jolloin alkukesällä voi-
daan viljellä myös yksivuotista viherlannoitusta.
Taimikasvatus ja istutus taimista antavat viljelykas-
ville etumatkaa rikkaruohoihin nähden, jolloin se saattaa
riittää jopa yksinomaisena hallintatoimena rikkakasvien
hallintaan (esim. varastokiinankaalin harjuviljelyssä).
364
 PUUTARHAKASVIT

RAIDELEVEYDEN VAIKUTUS PINTA-ALAN KÄYTTÖÖN JA TYÖMENEKKIIN

Raide- Viljelykaistojen Ajomatka Käännöksiä Raiteiden Työmenekki Kokonais-

leveys lukumäärä m kpl pinta-ala m2 Ajoaika Kääntymisaika työmenekki
m kpl h min min h min

1,35 74 7 400 73 1 850 1 51 24 2 15

1,50 66 6 600 65 1 650 1 39 22 2 01
1,66 60 6 000 59 1 500 1 30 20 1 50
1,88 53 5 300 52 1 325 1 20 17 1 37
1,92 52 5 200 51 1 300 1 18 17 1 35
2,50 40 4 000 39 1 000 1 00 13 1 13
Ala 100 x 100 m = 1 ha, renkaiden leveys 25 cm, ajonopeus 4 km/h, kääntymisaika 20 sek/käännös.
Eisenkolb 1990

Tuholaisille arin vaihe voidaan ohittaa kasvattamalla tai- Taimista istutuksen etuja
met kasvihuoneessa ja istuttamalla ne vasta kun tuholais- • kasvukausi pitenee
vaihe on ohitettu (esim. kaali, nauris). Näin voidaan • sato aikaistuu
muuttaa puutarhatilan työhuippuja. • sato lisääntyy
Taimikasvatus ja taimien istutus vaativat sopivat tai-
• kesannointi ja viherlannoituksen viljely
mikasvatustilat, istutuskaluston sekä lisätyötä ja -kustan- mahdollista alkukasvukaudesta
nuksia suorakylvöön verrattuna. Toisaalla syntyy sääs- • rikkakasvien ja tuholaisten hallinta
töä, kun rikkakasvien hallintatarve pellolla vähenee tai se helpottuu
voi jopa jäädä kokonaan pois. • työhuiput tasoittuvat
Taimet kasvatetaan kausi- tai kasvihuoneissa luon-
nonmukaisessa taimimultaseoksessa. Taimimultaseok-
sen voi ostaa valmiina tai sekoittaa itse. Mullan tulee olla
puhdasta taudeista ja tuholaisista sekä mahdollisimman
tasalaatuista rakenteeltaan ja ravinteiltaan.

Taimimultaseoksia
1. Tehdään oma taimimultaseos kasvuturpeesta ja luonnonmukai-
seen viljelyyn soveltuvista lannoitteista. Seokseen voidaan käyt-
tää esim.
lannoittamatonta kasvuturvetta (C0) 1 m3
kananlantarakeita 25 l (15–30 l)
hienoa dolomiittikalkkia 6–10 kg
puun tuhkaa 3 kg
biotiittia 6–10 kg

Kalkki, tuhka ja biotiitti sekoitetaan turpeeseen huolella, minkä

jälkeen veteen liotettu kananlanta sekoitetaan siihen (vettä noin
150 l). Seos kompostoidaan vähintään 15 °C lämpötilassa noin 1–
2 kk, minkä jälkeen se on käyttövalmista. Varhaiskevään tarvetta
varten seos on syytä valmistaa jo edellisenä syksynä. Tällaisessa
taimimullassa ei ole rikkakasvien siemeniä tai taudinaiheuttajia.
Yllä olevan taimimullan väkevyys sopii runsasta lannoitusta
vaativille kasveille kuten kaaleille ja tomaatille. Niukemmalla
lannoituksella kasvaville kasveille käytetään noin viidennestä lai-
meampaa seosta.

2. Valmistetaan taimimultaseos kalkitusta kasvuturpeesta, hyvin

maatuneesta, tasalaatuisesta ja ravinteikkaasta kompostista sekä
hiekasta. Seossuhde voi olla esim. 6:3:1. Sopiva seossuhde riip-

365
PUUTARHAKASVIT

puu kompostin väkevyydestä ja kasvatettavien kasvilajien vaati-

muksista sekä siitä käytetäänkö paakku- vai pottiviljelyä.
Huolellinen kompostointi vähentää rikkakasvien siemeniä ja
taudinaiheuttajia. Komposti on syytä valmistaa tätä tarkoitusta
Viherkäyte varten erikseen lannoittamalla se eloperäisillä lisälannoitteilla vii-
• kohottaa maan pH:ta meisen käännön yhteydessä myöhäissyksyllä (esim. sarveisluujau-
• edistää juurten tuuhettumista hoa 5 – 10 kg/m3).
• edistää kasvien ravinteiden ottoa
• lisää kasvien kasvua 3. Hankitaan valmiina luonnonmukaiseen viljelyyn tarkoitettua taimi-
multaseosta. Valmiita seoksia on useinkin tarpeen laimentaa lan-
noittamattomalla turpeella (1/3 – 1/2). Tällaisessa seoksessa ei ole
rikkakasvien siemeniä ja kasvitauteja.

Siemenet voi hajakylvää laatikoihin ja koulia taimet sii-

tä kasvukennoihin. Tämä säästää tilaa ja lämmityskus-
tannuksia. Siemenet voi myös kylvää suoraan kasvuken-
noihin, mikä säästää työtä. On myös mahdollista tehdä
puristepaakkutaimia.
Kennotaimialustoissa on eduksi varata tainta kohti ti-
laa tavanomaista enemmän. Varastolannoitus riittää sitä
pitemmälle, mitä isompi taimimultamäärä on tainta koh-
ti käytettävissä. Samoin myös vesi riittää pitempään ja
kastelu yksinkertaistuu. Näin luonnonmukainen taimi-
kasvatus on helpommin hoidettavissa normaalia isom-
NOKKOSKÄYTTEEN RAVINNEPITOISUUS missa poteissa. Tällöin kuitenkin vaadittava tilantarve ja
kg/m3
kustannukset nousevat.
Taimikasvatuksessa sopiva päivälämpötila itämisvai-
Kuiva-ainetta 8,00
N kok 0,43 heessa on noin 20–22 °C ja yölämpötila noin 15 °C kas-
N org 0,21 vista riippuen. Taimettumisen jälkeen lämpötilaa on syy-
Nitraatti-N 0,01
tä laskea +12–18 °C:een kasvista riippuen, jotta taimet
NH4-N 0,20
P 0,12 eivät veny liikaa. Taimihuoneen tuuletuksista ja taimien
K 0,37 tasaisesta kastelusta on huolehdittava säännöllisesti. En-
Ca 0,44
Mg 0,06
nen istutusta taimet karaistaan ja lisälannoitetaan niin,
S 0,07 että kasvin ja juuripaakun ravinnevarastot ovat täynnä
Fe 6,6 g/m3 taimia pellolle vietäessä.
pH 5,5
Auksiini 0,05 μm
Bakteereita Lisälannoitus
Peterson 1985 Lisälannoitukseen käytetään tarpeen mukaan esim. vi-
herkäytettä tai kompostiuutetta. Viherkäyte valmistetaan
siten, että astia (tynnyri, allas) täytetään tuoreella apila-
pitoisella ruoholla, nokkosella tai nuorena kuivatulla api-
laheinällä ja täytetään vedellä. Seoksen annetaan seistä
huoneenlämmössä 5–14 vrk. Käyminen liuottaa lehtien
ravinteet veteen. Kastelulannoitteena seosta käytetään
kasteluvedessä 10–15 %; laimennettuna seosta voidaan
käyttää myös lehtilannoitteena.

366
 PUUTARHAKASVIT

7.3 AVOMAAVIHANNESTEN
LUONNONMUKAINEN VILJELY
7.3.1 PORKKANAN LUONNONMUKAINEN
VILJELY
Porkkana on toiseksi yleisin luonnonmukaisesti viljelty
vihannes Suomessa. Sitä viljeltiin 62 ha vuonna 2001.
Sen viljelytekniikassa kriittisin vaihe on rikkakasvien
hallinta. Porkkana kuuluu sarjakukkaisten kasvien hei-
moon. Sen sukulaiskasveja ovat mm. tilli, persilja, kumi-
na, selleri, fenkoli, palsternakka ja korianteri.

KASVUPAIKKA
Porkkana menestyy parhaiten hyvärakenteisella, kevyel-
lä ja runsasmultaisella sekä läpäisevällä kivennäismaal- PORKKANA VILJELYKIERROSSA
la, ja hyötyy harju- tai penkkiviljelystä. Viljelyä jäykillä
savimailla on syytä välttää. Maan sopiva happamuus on Vilja
Vihannekset
Vihannekset
pH 6–7. Porkkananviljelyssä kasvinvuorotus on tärkeää,
porkkanaa viljellään korkeintaan joka neljäs vuosi sa- harkiten PORKKANA Peruna
Vilja
Viherlannoitus
malla lohkolla. Esikasveiksi sopivat viljat ja muut vihan- harkiten
nekset paitsi kaali tai sukulaiskasvit. Viherlannoituksen
ja nurmen jälkeen pidetään mielellään yksi välivuosi.
Esikasvin tulisi vähentää rikkakasveja eikä se saisi olla
porkkanan tautien isäntäkasvi.

LAJIKE
Porkkanalajikkeet voidaan luokitella kasvuajan (varhais- Uusimmat tilastotiedot:
kesä- ja syyslajikkeet), käyttötarkoituksen (miniporkka- www.kttk.fi >Luomu>Tilastotietoja
nat, tuoremyynti, teollisuus), käyttöajan (varhais-, syys-
ja varastolajikkeet) tai mukulan muodon (pallomainen,
lieriömäinen, kiilamainen) perusteella. Lajikevalikoi-
mista löytyy monia luomuun soveltuvia lajikkeita. Laji-
ketta valittaessa on oleellista määrittää, mihin tarkoituk-
seen, milloin ja millaisia porkkanoita halutaan viljellä.
Taudin- ja tuholaistenkestävyys on merkittävä lajikeomi-
naisuus, samoin varastokestävyys ja naatin vahvuus, mi-
käli porkkanoita varastoidaan tai nostetaan koneella.
Hyviä kokemuksia on monista Nantes-lajikkeista sekä
mm. lajikkeista Babynew, Bolero, Maestro, Narbonne,
Panther, Primo, Valor, Vilmor ja Youkon.

MUOKKAUS
Maan tulee olla syvältä kuohkea ja pinnalta riittävän hie-
no. Ennen kyntöä voidaan tehdä sänkimuokkaus, joka se-
koittaa sängen tasaisesti maahan. Syyskyntö tai kultivoin-

367
PUUTARHAKASVIT

ti tehdään yli 25 cm:n syvyyteen. Kylvömuokkaus teh-

dään riittävän hienoksi kosteutta säästäen, mutta ei jauho-
maiseksi. Mikäli kosteus riittää, syväkuohkeutus tehdään
keväällä noin 25 cm:n syvyyteen hanhenjalkakultivaatto-
rilla, siivettömällä auralla tai juureksien irrotusraudalla.
Maan tiivistymistä, mutta toisaalta myös liian kuohkeu-
tuksen aiheuttamaa liiallista kuivumista tulee välttää.

LANNOITUS
Porkkanan ravinnetarve on keskinkertainen. Typpilannoi-
tuksessa tulee olla varovainen, sillä liiallisena se nostaa
porkkanan nitraattipitoisuutta sekä heikentää tuleentumis-
ta ja säilyvyyttä. Porkkanan kaliumin tarve sitä vastoin on
suuri. Kaiken kaikkiaan porkkanakasvusto (sato 40 t/ha)
sisältää typpeä n. 100, fosforia n. 25 ja kaliumia n. 165 kg/
ha, josta noin 2/3 viedään sadon mukana pois pellolta.
Porkkanaa voidaan lannoittaa viherlannoituksella tai
erittäin hyvin maatuneella, tasalaatuisella lantakompostilla.
Kompostoitua lantaa käytetään 20–40 t/ha, jossa on tarvit-
taessa apatiittia 200–600 kg/ha tai luujauhoa 200–400 kg/
ha. Komposti levitetään mieluiten jo esikasville. Kalium-
täydennykseen käytetään biotiittia viljelykierron aikana.
Puun tuhkaa voidaan käyttää porkkanalle noin 0,3–1,0 t/ha.
Viherlannoituksen käyttö porkkanan lannoitukseen
vaatii suurta tarkkuutta ennen kaikkea typpitason mitoitta-
misen sopivaksi. Lisäksi viherlannoituksena usein käyte-
tyt palkokasvit ovat alttiita pahkahomeelle, joka on haital-
linen myös porkkanalle. Näitä haittoja on voitu vähentää
kaksiosaisilla viherlannoituskasvustoilla. Niissä loppu-
kesällä kylvetty vilja puhdistaa maata taudeista ja sitoo
alkukesän viherlannoituskasvustosta tai monivuotisesta
apilanurmesta vapautuvia helppoliukoisia ravinteita.

KYLVÖ
Porkkana kylvetään jyrättyyn maahan tarkkuuskylvönä.
Rivivälinä käytetään 30–45 cm:ä riviväliä hoitotavasta
riippuen. Sopiva kylvösyvyys on 1–2 cm ja taimiväli 2–
3 cm. Hyvissä taimettumisoloissa tähän päästään kylvä-
mällä rivimetrille noin 50–80 siementä. Siementarve on
1–2 kg/ha (netto) tarkkuuskylvössä. Suurempia porkka-
noita haluttaessa taimiväli on 4–5 cm. Liekityksen ajan-
kohdan määrittämisen helpottamiseksi pienen osan sie-
menistä voi esi-idättää tai rivinpätkän voi peittää esim.
ikkunalasilla. Sopiva kylvöaika on noin 5.–25.5., eli heti
kun maa on lämmennyt ja kuivahtanut riittävästi.

368
PUUTARHAKASVIT

ti tehdään yli 25 cm:n syvyyteen. Kylvömuokkaus teh-

dään riittävän hienoksi kosteutta säästäen, mutta ei jauho-
maiseksi. Mikäli kosteus riittää, syväkuohkeutus tehdään
keväällä noin 25 cm:n syvyyteen hanhenjalkakultivaatto-
rilla, siivettömällä auralla tai juureksien irrotusraudalla.
Maan tiivistymistä, mutta toisaalta myös liian kuohkeu-
tuksen aiheuttamaa liiallista kuivumista tulee välttää.

LANNOITUS
Porkkanan ravinnetarve on keskinkertainen. Typpilannoi-
tuksessa tulee olla varovainen, sillä liiallisena se nostaa
porkkanan nitraattipitoisuutta sekä heikentää tuleentumis-
ta ja säilyvyyttä. Porkkanan kaliumin tarve sitä vastoin on
suuri. Kaiken kaikkiaan porkkanakasvusto (sato 40 t/ha)
sisältää typpeä n. 100, fosforia n. 25 ja kaliumia n. 165 kg/
ha, josta noin 2/3 viedään sadon mukana pois pellolta.
Porkkanaa voidaan lannoittaa viherlannoituksella tai
erittäin hyvin maatuneella, tasalaatuisella lantakompostilla.
Kompostoitua lantaa käytetään 20–40 t/ha, jossa on tarvit-
taessa apatiittia 200–600 kg/ha tai luujauhoa 200–400 kg/
ha. Komposti levitetään mieluiten jo esikasville. Kalium-
täydennykseen käytetään biotiittia viljelykierron aikana.
Puun tuhkaa voidaan käyttää porkkanalle noin 0,3–1,0 t/ha.
Viherlannoituksen käyttö porkkanan lannoitukseen
vaatii suurta tarkkuutta ennen kaikkea typpitason mitoitta-
misen sopivaksi. Lisäksi viherlannoituksena usein käyte-
tyt palkokasvit ovat alttiita pahkahomeelle, joka on haital-
linen myös porkkanalle. Näitä haittoja on voitu vähentää
kaksiosaisilla viherlannoituskasvustoilla. Niissä loppu-
kesällä kylvetty vilja puhdistaa maata taudeista ja sitoo
alkukesän viherlannoituskasvustosta tai monivuotisesta
apilanurmesta vapautuvia helppoliukoisia ravinteita.

KYLVÖ
Porkkana kylvetään jyrättyyn maahan tarkkuuskylvönä.
Rivivälinä käytetään 30–45 cm:ä riviväliä hoitotavasta
riippuen. Sopiva kylvösyvyys on 1–2 cm ja taimiväli 2–
3 cm. Hyvissä taimettumisoloissa tähän päästään kylvä-
mällä rivimetrille noin 50–80 siementä. Siementarve on
1–2 kg/ha (netto) tarkkuuskylvössä. Suurempia porkka-
noita haluttaessa taimiväli on 4–5 cm. Liekityksen ajan-
kohdan määrittämisen helpottamiseksi pienen osan sie-
menistä voi esi-idättää tai rivinpätkän voi peittää esim.
ikkunalasilla. Sopiva kylvöaika on noin 5.–25.5., eli heti
kun maa on lämmennyt ja kuivahtanut riittävästi.

368
 PUUTARHAKASVIT

RIKKAKASVIEN HALLINTA
Rikkakasveja pyritään ennaltaehkäisemään ja torjumaan
jo edellisvuosina esim. kesannoinnin ja esikasvivalinto-
jen avulla. Kasvukaudella rikkakasveja torjutaan yhdis-
telemällä eri tekniikoita.
A. Porkkana kylvetään heti kylvömuokkauksen jäl-
keen, rivit liekitetään 7–12 päivän kuluttua kylvöstä. Pa-
ras liekitysaika on noin 1–2 päivää ennen porkkanan tai-
mettumista. Rivivälit harataan pääasiassa kesän kosteus-
olosuhteista riippuen 3–5 kertaa. Rivit kitketään 1–2 ker-
taa kesän aikana.
B. Pelto muokataan kylvökuntoon ja jyrätään. Lohko
kylvetään vasta noin 5–7 päivän kuluttua muokkaukses-
ta. Koko pelto liekitetään 1–2 päivää ennen porkkanan
taimettumista. Rivivälit harataan 3–5 kertaa ja rivit kit-
ketään 1–2 kertaa.
C. Porkkanaa viljellään harjussa. Vakoauralla tai vas-
taavilla koneilla tehdään harjut, jotka jyrätään kevyesti
ennen kylvöä. Rivit liekitetään 1–2 päivää ennen pork-
kanan taimettumista. Rivivälit harataan, mullataan ja
kuohkeutetaan tarpeen mukaan 2–4 kertaa kesän aikana.

TUHOLAISTEN HALLINTA
Porkkanakempin vioituksen tunnistaa taimien persilja-
maisesti käpristyneistä lehdistä. Kempin vioituksen estä-
miseksi lohko katetaan viimeistään porkkanan taimelle
tullessa hyönteisverkolla tai akryyliharsolla kesäkuun lo-
pulle asti. Vaihtoehtoisesti kemppiä voidaan torjua pyret-
riiniruiskutuksin. Myös houkutuskaistoista ja karkoitus-
vaikutteisista kasviperäisistä aineista on saatu myöntei-
siä kokemuksia. Niiden tutkimista jatketaan.
Porkkanakärpäsen vioitus ilmenee porkkanan juuren
pinnalle syntyvistä käytävistä. Porkkanakärpänen talvehtii
vanhassa porkkanalohkossa. Uusi porkkanalohko kannat-
taakin sijoittaa kauaksi edellisen vuoden lohkosta. Pitkä
viljelykierto, tuulinen lohko, kestävät lajikkeet, kasvuston
katteet (verkko, harso) ja mahdollisesti houkutuskaistat
ovat myös huomionarvoisia menetelmiä porkkanakärpäsen
torjunnassa. Lantakompostin tulee olla hyvin maatunutta.
Peltoluteen vioittamat kasvit ovat kitukasvuisia, ruu-
sukemaisia, ja kuihtuvat helposti kuoliaaksi. Luteen vioi-
tusten estämiseksi kasvusto katetaan hyönteisverkolla tai
harsolla jo ennen taimettumista. Viljelmää kastellaan is-
tutuksen jälkeen luteen liikkumisen vähentämiseksi.
Houkutuskasvien käytöstä esimerkiksi porkkanan rivin-

369
PUUTARHAKASVIT

välissä on saatu alustavia, myönteisiä tuloksia. Ludetta

voidaan torjua myös bakteerivalmisteilla ja pyretriinillä,
joskin se on melko tehotonta.

TAUTIEN HALLINTA
Mustamätä pilaa porkkanaa varastossa, jossa porkkanoihin
ilmestyy mustia, pilaantuvia laikkuja ja kuoppia. Vuorovil-
jely ehkäisee tautia; porkkanaa viljellään korkeintaan joka
kuudes vuosi samalla paikalla ja kiertoon valitaan musta-
mätää vähentäviä kasveja eli viljoja, perunaa tai heiniä.
Harmaahomeen ja pahkahomeen tunnistaa porkka-
noihin varastossa ilmestyvästä harmaasta homeesta ja
mustista pahkoista. Pahkahomeen saastuttamat porkka-
nat pehmenevät vetisiksi. Sen tuhot näkyvät varastossa
yleensä ennen harmaahomeen tuhoja. Kyseisiä homeita
voidaan torjua mm. vuoroviljelyllä, kohtuullisella typpi-
lannoituksella ja hellävaraisella sadon käsittelyllä.

MUITA HOITOTOIMIA
Loppukesällä (heinä-elokuulla) tehty multaus estää pork-
kanan kannan vihertymisen tai punertumisen. Rivivälien
syväkuohkeutus varmistaa maan säilymisen ilmavana
kasvukauden loppuun asti. Tarvittaessa kastelu hyödyt-
tää porkkanan kasvua voimakkaimman kasvun aikaan
loppukesällä. Liian suuria kosteusvaihteluja on syytä
välttää, sillä ne saavat porkkanat halkeilemaan.

SADONKORJUU
Varhaisporkkana nostetaan käsin ja myydään nippuina.
Nippujen myynnistä naatteineen ollaan luopumassa, kos-
ka naatit vievät tilaa, pilaantuvat herkästi ja niiden kaut-
ta haihtuu paljon vettä. Tarvittaessa nippuporkkanaa voi-
daan säilyttää 1–2 viikkoa kosteudella kyllästetyssä va-
rastossa, jonka lämpötila on 0 °C.
Varastoporkkanan sato korjataan myöhään syys-loka-
kuussa sään ja kellarin jäähdyttyä. Porkkanat irrotetaan pen-
kistä irrotusraudalla ajaen, minkä jälkeen sato nostetaan hel-
lävaraisesti käsin. Suuremmilla pinta-aloilla koneellinenkin
sadonkorjuu on mahdollista, joskaan ei yhtä hellävaraista
kuin korjuu käsin. Porkkanan tulee kuivua pinnalta ennen
varastointia tai heti varastoinnin alussa. Lämpötila varastos-
sa pidetään nollassa ja ilman suhteellinen kosteus korkeana,
noin 97–99 %:ssa. Sopivissa olosuhteissa varastoitu pork-
kanasato säilyy helmi-maaliskuulle. Luonnonmukaisesti
viljellyn porkkanan sato on noin 30–40 t/ha.

370
 PUUTARHAKASVIT

KAUPPAKUNNOSTUS
Käsinnostossa porkkana lajitellaan jo pellolla, konekor-
juussa sitä ei ehditä tehdä yhtä hyvin. Varastoitu sato
kauppakunnostetaan EU:n virallisten laatuvaatimusten
mukaisesti. Haluttaessa porkkanat pestään ja pakataan.
Pakkaukset merkitään asianmukaisesti.

7.3.2 SIPULIEN LUONNONMUKAINEN

VILJELY
Sipuli on yleisin vihannes luonnonmukaisessa viljelyssä;
vuonna 2001 sitä viljeltiin luonnonmukaisesti 82 ha. Vilje-
lyssä merkittävimpiä haasteita ovat taudit ja ravinnehuolto. SIPULI VILJELYKIERROSSA
Sipulikasvit muodostavat oman ryhmän, josta viljel- Viljat
lään mm. ruoka-, ryväs-, hillo-, viher-, valko- ja ruohosi- Peruna Viljat
Muut Peruna
pulia sekä purjoa. Sipuleille ominainen voimakas haju ja
maku johtuvat haihtuvista rikkiyhdisteistä. Eri sipuleista
vihannekset
Yksivuotinen
SIPULI Muut
vihannekset
viherlannoitus Viherlannoitus
niitä erittyy vaihtelevasti, mistä johtuvat erot aromien voi-
makkuuksissa.
Ruoka- eli kepasipuli on hyvin säilyvänä meillä ylei-
simmin viljelty sipulikasvi. Siitä voidaan erottaa kelta-,
puna-, valko- ja ruskeakuorinen muoto. Ruokasipuleita
viljellään yleensä meillä kaksivuotisina. Ensimmäisenä
kasvukautena kasvatetaan pikkuistukas, josta toisena
vuonna kasvaa kookkaampaa ruuaksi käytettävää satoa.
Seuraavassa käsitellään pääasiassa ruokasipulin viljelyä. SIPULILAJIKKEIDEN VARREN
PITUUKSIEN EROJA
KASVUPAIKKA
Sipuli menestyy matalajuurisena parhaiten hyvärakentei-
sella, runsasmultaisella ja hikevällä kivennäismaalla.
Turvemaita on syytä välttää. Lohkon tulisi olla aurinkoi-
nen, tuulinen ja viettävä ja sen kuivatuksen on oltava
kunnossa. Maan sopiva happamuus on pH 6–7. Sipulia
viljellään korkeintaan joka neljäs vuosi samalla paikalla.
Esikasveiksi sopivat viljat, peruna ja muut vihannekset
kuin sipulikasvit. Sen sijaan nurmen ja viherlannoituk-
sen jälkeen suositellaan välivuotta ennen sipulin viljelyä.
Vaihtoehtoisesti viherlannoituksen tulisi olla nuorta ja
hajota nopeasti, jotta sipuli saisi typen käyttöönsä jo al-
kukesästä. Vanha nurmi voidaan esimerkiksi rikkoa ke-
sällä ja kylvää lohkolle loppuvuodeksi viherlannoitus.

LAJIKE
Suomessa on pitkään ollut viljelyssä kaksi valtalajiketta:
Stuttgarter ja Sturon. Näistä edellinen on litteänpyöreä la-

371
PUUTARHAKASVIT

jike (Stuttgarter-tyyppi), joka on hyvin säilyvä ja satoisa.

Jälkimmäinen on pyöreä lajike (Rijnsburger-tyyppi), pi-
tempikaulaisena helpompi liekittää, ja pyöreänä soveltu-
vampi koneelliseen nostoon ja pakkaukseen kuin edellinen.

MUOKKAUS
Sipulille tuleva lohko kynnetään syksyllä tai muokataan
kultivaattorilla. Kylvömuokkaus tehdään normaalisti
toukokuussa, kun maa on riittävästi kuivahtanut ja läm-
mennyt.

LANNOITUS
Sipuli on ravinnetarpeeltaan melko vaativa tai vaatima-
ton. Se tarvitsee ravinteita kasvukauden alusta heinä-
kuun puoliväliin asti. Sipulisato (20 t/ha) sisältää ravin-
teita (N-P-K) noin 50-16-30 kg/ha. Sipulin juuristossa
elää mykoritsasieni, joka tehostaa fosforin ottoa silloin,
kun helppoliukoista fosforia on maassa vähän. Mykorit-
san kasvua edistävät muun muassa apila ja palkokasvit,
ja vähentävät avokesanto, juurikkaat ja kaali.
Sipulia voidaan lannoittaa lantakompostilla, virtsalla,
tuhkalla ja/tai helposti maatuvalla viherlannoituksella.
Kompostia on eduksi levittää myös edellisvuoden vilje-
lykasville, sillä matalajuuriselle sipulille vanha voima on
eduksi. Viljelyvuonna keväällä sipulille annetaan hyvin
maatunutta, tasalaatuista lantakompostia noin 30–50 t/
ha, jossa on tarvittaessa apatiittia 300–700 kg/ha tai luu-
jauhoa 200–500 kg/ha. Seisonutta ja laimennettua virt-
saa voidaan antaa starttilannoitteeksi. Puun tuhka sopii
hyvin sipulille keväällä ja/tai kesällä riveihin levitettynä.
Sitä annetaan 0,3–1 t/ha. Kun viherlannoitusta käytetään,
sen tulisi olla nuorta, sisältää runsaasti typpeä ja hajota
nopeasti alkukesästä. Vihersilppukatetta ei suositella
ruokasipulille päinvastoin kuin purjolle.

ISTUTUS
Pikkuistukkaat on lajiteltu kokoluokkiin 10–14, 14–21 ja
21–24 mm. Pikkuistukkaat varastoidaan aluksi 0–1 °C:ssa
ja viimeisten 6.–10. varastointiviikon ajan aina istutuk-
seen asti 25–30 °C:ssa kukinnan estämiseksi. Istutusaika
varhaissipulilla on noin 1.–15.5. ja varastosipulilla noin
10.–30.5. Rivivälinä käytetään 20–40 cm hoitotavasta
riippuen. Sopiva istutusväli ruokasipulilla on 5–10 cm
halutun koon mukaan. Hehtaarille kokoluokaltaan pie-
nimpiä istukkaita tarvitaan 500–800 kg, keskikokoisia

372
 PUUTARHAKASVIT

1 000–1 200 kg ja suurimpia 1 400–1 800 kg. Istutus-

syvyys on noin istukkaan syvyys eli 1–2 cm. Istukas oli-
si eduksi saada pystyasentoon, jotta naatit kasvavat suo-
raan ylöspäin ja liekitys helpottuu. Sipulin istutuksessa
istutuskoneen vaihtoehtona voidaan kokeilla esim. kaa-
linistutuskonetta. Istukastarve ruokasipulilla on noin
1 000–3 000 kg/ha ja ryvässipulilla noin 3 000–5 000 kg/
ha. Istukkaan esi-idätys nopeuttaa sipulin alkukehitystä.

RIKKAKASVIEN HALLINTA
Rikkakasvien torjumiseksi koko penkki liekitetään, kun
sipulin naatit ovat noin 5 cm:n pituisia. Uusi liekitys teh-
dään sivulta liekki rivin alaosaan suunnaten, kun naatit
ovat 20–25 cm:n pituisia ja tarvittaessa kolmas liekitys
sivulta päin rivin alaosaan, kun naatit ovat 25–35 cm:n
pituisia. Tarpeen vaatiessa rikkakasvit kitketään riveistä
ja rivivälit harataan sipulin pinnassa olevia juuria varo-
en. Myös syyskesällä sipulikasvuston ilmavuus eli rikka-
kasvien hallinta on tärkeää, jotta kasvusto kuivuisi nope-
asti kasteen ja sateen jälkeen sekä sato tuleentuisi hyvin.
Kuivia katteita, kuten mustaa muovia, sanomalehti-
silppua tai olkea voidaan käyttää sipulin rikkakasvien
torjunnassa. Sitä vastoin kosteutta pidättävät, maan läm-
pöä alentavat ja runsaasti typpeä sisältävät katteet hidas-
tavat sipulin tuleentumista, eivätkä ole suositeltavia.

TUHOLAISTEN HALLINTA LIEKITYS JA SIPULISATO

Sipulikärpäsen valkoiset toukat syövät sipulin juuria ja
alaosaa, mikä kellastuttaa ja kuihduttaa kasvia. Kärpänen
talvehtii kotelona edellisen vuoden sipulimaassa. Syvä,
huolellinen kyntö hautaa kotelot syvälle. Toukkaisten si-
pulien hävitys vähentää talvehtimaan jäävien koteloiden
määrää. Uusi sipulilohko kannattaa perustaa kauaksi
edellisen vuoden sipulilohkosta. Vuoroviljely ja tuuli-
nen, avoin kasvupaikka vähentävät kärpäsen esiintymis-
tä, samoin lannan huolellinen kompostointi. Sipulikärpä-
set voidaan houkutella munimaan astiaan, jossa on van-
hoja varastosipuleita. Astia tuhotaan muninnan jälkeen
huolellisesti polttamalla. Tuhkaa voidaan levittää rivei-
hin katteeksi ennen munintaa. Myös liekitys saattaa tu-
Vanhala 1993
hota sipulikärpäsen munia. Lisäksi niitä syö eräs maakii-
täjäislaji, joka säilyy pellolla, jos siellä on paljon orgaa-
nista ainesta.

373
PUUTARHAKASVIT

TAUTIEN HALLINTA
Sipulia vaivaavat pääasiassa homeet, mädät ja virustaudit.
Naattihome ilmenee kasvukaudella harmaana ho-
meena naateissa ja varastossa sipulien pehmenemisenä ja
versomisena. Tauti leviää istukkaiden välityksellä ja kos-
tealla ilmalla tautisesta kasvista toiseen. Ilmava, rikka-
kasviton, kuivahko kasvusto estää taudin leviämistä. Is-
tukkaan lämpökäsittely (1 tunti 40 °C vedessä tai 24 tun-
tia 40 °C ilmassa) vähentää istukkaan mukana tapahtu-
vaa taudin leviämistä.
Harmaahome pilaa sipuleita varastossa. Se leviää is-
tukkaan mukana. Terve istukas, hellävarainen sadon kä-
sittely ja huolellinen kuivatus naatteineen vähentävät
harmaahometta.
Sipulimätä tuhoaa kasvin juuret ja kellastuttaa naatit,
varastossa sipuli kuivuu. Sen leviämistä hidastaa tervei-
den istukkaiden käyttö ja 3-4 vuoden viljelykierto.
Sipulin pahkamätä pysäyttää sipulin kasvun. Sipuli
kellastuu ja juuriin kertyy rihmastopahkoja, jotka säily-
vät maassa jopa 10-15 vuotta. Tauti on vaarallinen, mut-
ta pysyy kurissa 4-5 vuoden viljelykierrolla.
Virustauteja esiintyy varsinkin ryvässipulilla. Ne il-
menevät keltajuovaisina, kihartuneina naatteina ja kitu-
kasvuisuutena. Terveen siemenen käyttö on keino eh-
käistä virustauteja.

MUITA HOITOTOIMIA
Sipulin kastelu voi olla tarpeen heti istutuksen jälkeen
juurtumisen varmistamiseksi, samoin myöhemmin kas-
vukaudella naattien kasvun aikaan. Sipulin veden tarve
itsessään on pieni, mutta koska se on matalajuurinen kas-
vi, kastelu parantaa sen ravinteiden saantia.
Ryvässipulin sairaat yksilöt kerätään pois kasvukau-
den aikana. Tällaisia ovat esim. virustautiset sipulit, jot-
ka tunnistaa naateissa ilmenevästä keltajuovaisuudesta ja
käpristymisestä sekä kitukasvuisuudesta.
Tarvittaessa maan pintaa kuohkeutetaan harauksin.
Juurten vioittumista varotaan.

SADONKORJUU
Nippusipulia voidaan korjata, kun sipulin läpimitta on
25-40 mm. Ne niputetaan 5 kpl:n nippuihin. Kun sipulin
läpimitta on yli 40 mm, ne niputetaan 3 kpl:n nippuihin.
Varastosipulin sopiva nostoaika on puolestaan silloin,

374
 PUUTARHAKASVIT

kun sipuli päättää kasvunsa elokuun lopulla ja naatit al-

kavat taittua tuleentumisen merkiksi.
Sipulit kuivataan ensin luo’olla sään sen salliessa ja
sen jälkeen kuivurissa, jossa esim. verkkopohjaisten laa-
tikoiden läpi johdetaan kuivaa, 20–25 °C ilmaa 1–4 vii-
kon ajan. Kuivausilman lämpötila ei saa nousta yli 30
°C:een, sipuli ei saa “paistua”. Kuivatus lopetetaan, kun
sipulin niska on aivan ohut ja kuiva sekä murenee kier-
rettäessä. Sipulit listitään mieluummin vasta kuivatuksen
jälkeen. Luomusipulin sato on noin 15–20 t/ha.

VARASTOINTI
Ruokasipulilla varaston sopiva lämpötila on -0,5–(+1)
°C ja ilman kosteus 70–80 %. Siemeneksi käytettävä is-
tukassipuli varastoidaan talvella 0–1 °C lämmössä ja ke-
väällä noin 3 kk ajan 25–30 °C lämmössä kukinta-alttiu-
den vähentämiseksi.

KAUPPAKUNNOSTUS
Sato lajitellaan ja kauppakunnostetaan huolella EU:n
laatuvaatimusten mukaisesti. Haluttaessa sipuli voidaan
pakata esim. puolen kilon verkkosäkkeihin, joissa on ol-
tava merkinnät tuotteen lajista, laatuluokasta, pakkaajas-
ta ja alkuperämaasta. Pilaantumisen alussa olevat sipulit
tulee kaikki poistaa, jotta markkinoitava tuote on kunnol-
lista vielä kuluttajallakin.

7.3.3 KAALIEN LUONNONMUKAINEN

VILJELY
Keräkaali on tärkeä hapankaalin raaka-aine. Vuonna 2001
kaalia viljeltiin luonnonmukaisesti 35 ha. Luonnonmukai-
sen kaalinviljelyn haasteita ovat kasvinsuojelu ja lannoitus.
Kaalikasvit kuuluvat ristikukkaisten kasvien heimoon.
Niitä on useita eri tyyppejä. Kukka- ja parsakaalista käyte-
tään kukinto, ruusukaalista sivuversokerät, kyssäkaalista
varsimukula ja keräkaalista pääversokerä. Keriviä kaaleja
eli keräkaaleja ovat valko-, puna-, suippo- ja kurttukaali.
Salaattikasvina viljellään lisäksi kiinankaalia. Seuraavassa
käsitellään lähinnä keräkaalin luonnonmukaista viljelyä.

KASVUPAIKKA
Kaalilohkojen maan tulee olla hyvärakenteista, hikevää
ja runsasmultaista kivennäismaata. Kaalit menestyvät

375
PUUTARHAKASVIT

MYCOSTOP -PEITTAUKSEN VAIKUTUS hyvin myös savimailla, kunhan maan rakenne on hyvä.
KUKKAKAALIN TAIMIPOLTTEESEEN Maan happamuus saisi olla 6,5–7,5. Viljelykierto on tär-
keä, ristikukkaisia kasveja viljellään korkeintaan joka
neljäs vuosi samalla paikalla. Esikasveiksi sopivat voi-
makkaat latauskasvit, kuten apilanurmi, palkokasvit tai
muu viherlannoitus. Tautiriskin vähentämiseksi viherlan-
noituskasvusto kannattaa muokata maahan kaalia edeltä-
vän vuoden heinäkuussa ja kylvää maata puhdistavaksi
kerääjäkasviksi viljaa, esim. ohraa. Kaalien jälkeen vil-
jellään muiden ryhmien vihanneksia tai viljaa.

LAJIKE
Kaalilajikkeet voidaan jakaa varhais-, kesä-, keskiaikai-
siin sekä syys- ja varastokaaleihin. Lajikkeita on tarjolla
runsaasti. Varhais- ja kesälajikkeina viljeltäväksi sopivat
esim. Golden Acre -hybridit, keskiaikaisina lajikkeina
Tahvonen ja Avikainen 1987
esim. Adema, Castello, Destiny ja Pellion sekä syys- ja
varastokaaleina esim. Almanac, Bartolo, Erdeno, Kraut-
man, Lennox, Rinda, Scandic ja Score.

TAIMIKASVATUS
Keräkaalin taimikasvatusaika on noin 30–35 vrk. Kasva-
tus tehdään paakuissa tai kennoissa, joiden koko on mie-
lellään vähintään 5 cm. Taimia voi olla tarpeen lisälan-
noittaa useampia kertoja taimikasvatusvaiheessa, koska
kaalin ravinteiden tarve on suuri. Taimia kasvatetaan
kunnes niissä on 3–5 auennutta kasvulehteä. Suhteellisen
suurikokoiset taimet varjostavat pellon nopeammin ja
vähentävät rikkakasvien torjunnan tarvetta tehokkaam-
min kuin pienemmät taimet. Ennen istutusta ravinneva-
rastot täytetään ja taimet karaistaan.

MUOKKAUS
Kaalilohko muokataan syksyllä kyntäen tai kultivaatto-
rilla vähintään 25 cm:n syvyyteen. Istutusmuokkaus teh-
dään kosteutta säästäen. Mikäli käytetään kaksivaiheista
viherlannoitusta, lohko muokataan ennen kerääjäkasvin
kylvöä ja seuraavan kerran ennen taimien istuttamista.
Harjuviljely sopii hyvin kaaleille.

LANNOITUS
Keräkaalin ravinnetarve on suuri. Kaalikasvusto (sato 50
t/ha) sisältää typpeä 150, fosforia 20 ja kaliumia 160 kg/
ha, josta sadon mukana poistuu pellolta noin 3/4. Varas-
tokeräkaali (sato 50 t/ha) tarvitsee liukoista typpeä 190–

376
 PUUTARHAKASVIT

240 kg/ha ja fosforia 50 kg/ha. Varhaiskeräkaali (sato 35

t/ha) tarvitsee typpeä noin 120 kg/ha. Lannoitukseen
käytetään hyvää, väkevää kompostia, jossa on tarvittaes-
sa apatiittia tai luujauhoa. Kompostin lannoitusvaikutus-
ta tehostaa, mikäli se sijoitetaan kaalirivien alle. Ilmas-
tettua virtsaa voidaan käyttää starttilannoitteeksi. Kali-
umtäydennykseen käytetään tarvittaessa biotiittia 5-10 t/
ha. Viherlannoitus sopii kaalille hyvin. Vihersilppua voi-
daan käyttää myös kaalipellon katteena ja lisälannoittee-
na kasvukauden aikana.

ISTUTUS
Kaalin taimet istutetaan käsin tai koneella päältä tasattui-
hin harjuihin noin 10.5.–5.6. Riviväliksi sopii tuoreena
myytävälle keräkaalille 40 cm, taimiväliksi noin 40 cm.
Isompikokoisemmiksi kasvatettaville varasto- ja teolli-
suuskaalille sopiva riviväli on 50 cm ja taimiväli 50–60
cm. Riviväliä voidaan myös leventää ja taimiväliä lyhen-
tää esim. 60 x 40 cm:iin, sillä leveä riviväli helpottaa rik-
kakasvien torjuntaa. Heti istuttamisen jälkeen taimien
päälle levitetään harso tuholaisten torjumiseksi. Sadetuk-
sella varmistetaan taimien nopea kasvuun lähtö.

RIKKAKASVIEN HALLINTA
Riviväleistä rikkakasvit poistetaan haraamalla sekä mul-
taamalla. Harjuviljelyssä on eduksi kuohkeuttaa vakojen
pohjat viimeisen multauksen yhteydessä. Riveistä rikka-
kasvit poistetaan sormiharalla tai pitkävarsikuokalla, tar-
vittaessa turvaudutaan kitkemiseen käsin. Tiheät rivit vä-
hentävät käsityön tarvetta, samoin vihersilpun käyttö kat-
teena. Vihersilppu, esim. apila, sopiikin kaalille hyvin. Sen
käytössä voidaan soveltaa kaistaviljelyä. Yhtä kaaliheh-
taaria kohden on varattava 1,5–2 ha apilaa. Vihersilppu le-
vitetään heinäkuun alussa.

TUHOLAISTEN HALLINTA
Keräkaalilla vioituksia aiheuttavat pääasiassa kirpat,
kaalikoit, kaalikärpäset ja peltoluteet. Niitä tarkkaillaan
lajista riippuen silmämääräisesti havainnoimalla, liima-
ja feromonipyydyksin sekä haavi- ja munanäytteiden
avulla.
Kirppojen vioitus näkyy reikinä ja koloina kaalin
lehdissä. Vioitusten estämiseksi taimet katetaan heti is-
tuttamisen jälkeen harsolla tai hyönteisverkolla ja kas-
vusto pidetään istutuksen jälkeen kosteana sadettamalla.

377
PUUTARHAKASVIT

Kirppoja voidaan torjua myös pyretriinillä, tuhka- ja ki-

vijauhepölytyksillä ja houkutella pois viljelmältä houku-
tuskaistoille.
Kaalikoi syö ikkunakuvioita ja reikiä kaalin lehtiin.
Sitä torjutaan hyönteisverkolla, harsokatteella, bakteeri-
valmisteilla tai pyretriiniruiskutuksilla. Houkutuskasvei-
na voi käyttää esim. lehtikaalia, sareptansinappia tai
mustasinappia.
Kaalikärpästen toukat vioittavat lähinnä kaalikasvin
juuria, mikä näkyy kasvin nuutumisena ja vanhempien
lehtien punertumisena. Kaalikärpästen pääsyä kasveille
voidaan vaikeuttaa harso- tai verkkokatteella, vaahto-
muovi- tai tuhkakatteella taimien tyvellä tai kylvämällä
rivivälikasviksi esim. valkoapilaa. Rivivälikasvi hidastaa
isäntäkasvin löytämistä. Lisäksi kaalikärpäsiä voi torjua
sukkulamadoilla ja niiden luontaisia vihollisia suosia ke-
vennetyillä muokkauksilla ja pysyvillä vihreillä kasvus-
toilla. Kaalikärpästorjunnassa tutkitaan houkutuskasveja
ja sienivalmisteita.
Peltolude imee taimen kasvupistettä ja saa aikaan
ruusukemaista kasvua. Luteita torjutaan kasvuston kat-
teilla, sadettamalla ja houkutuskaistoilla. Myös jotkin
rikkakasvit riviväleissä voivat toimia houkutuskasveina.

TAUTIEN HALLINTA
Kaalin merkittävimpiä tauteja ovat taimipolte, möhöjuu-
ri sekä pahka- ja harmaahome.
Möhöjuuren tunnistaa kovista, myöhemmin lahoavis-
ta paisumista kasvin juurissa. Se on hankala kasvitauti,
jota esiintyy kaalikasvien lisäksi lantulla, nauriilla ja ryp-
sillä. Möhöjuuren ehkäisemiseksi kaalikasveja viljellään
samalla lohkolla korkeintaan 4 vuoden välein. Jos loh-
kolla on havaittu möhöjuurta, välivuosia pidetään vähin-
tään 6. Maa pidetään hyvärakenteisena ja ilmavana, pel-
lon kuivatuksesta ja kalkituksesta huolehditaan. Kun
maan pH on yli 7, möhöjuuren itiöt eivät pysty itämään.
Taimien tulee olla puhtaita ja viljelyhygieniasta huoleh-
ditaan kaikin puolin.
Taimipolte vioittaa taimen juurenniskaa, joka ohenee,
ruskettuu ja katkeaa. Täysikokoisilla kasveilla taimipolte
voi aiheuttaa kasvua heikentäviä tyvilaikkuja. Taimipolt-
teen torjumisessa tärkeää on taimimullan ja työvälineiden
puhtaus. Siementen peittaaminen Mycostop-sädesieni-
valmisteella vähentää tehokkaasti siemenlevinteistä tai-
mipoltetta. Ilmava ja kuivahko kasvusto vähentää tautia.

378
 PUUTARHAKASVIT

Vihannesten ja apilan osuus viljelykierroissa kannattaa KERÄKAALIN SATO ERI

pitää kohtuullisena, jotta taimipolte ei yleistyisi haittaa- LANNOITUKSILLA
vasti.
Pahka- ja harmaahome mädättävät kaalit kosteina
kesinä jo pellolla. Muutoin ne ilmenevät varastotauteina:
pahkahome vetisinä laikkuina kaalin uloimmissa lehdis-
sä, harmaahome harmaanruskeana pölynä kaalin pinnal-
la. Niiden torjunnassa auttavat viljat esikasveina, ilmava
kasvusto, hellävarainen sadonkorjuu ja sadon nopea
jäähdyttäminen korjuun jälkeen. Pahkahomeen lisäänty-
mistä estetään myös murskaamalla ja sekoittamalla kaa-
lin ja palkokasvien satojäte maahan.

MUITA HOITOTOIMIA
Kaaleja kastellaan tarpeen mukaan. Kaalille tasainen ja
riittävä vedensaanti on tärkeää erityisesti kerän paisu-
misvaiheessa. Epätasainen vedensaanti saa kaalin pääl-
limmäiset lehdet halkeilemaan. Se aiheuttaa myös sisä-
lehtiin lehdenreunapoltetta.

SADONKORJUU Väisänen ym. 1990

Sato korjataan kesäkaalilla heti kerien valmistuttua en-

nen kuin kerät alkavat halkeilla. Talvikaalilla sato korja-
taan mahdollisimman myöhään loka-marraskuussa. Kaa-
li kestää lyhyen aikaa jopa 5–7 ºC pakkasta. Sato korja-
taan hellävaraisesti. Luomuvarastokaalin sato on noin
40–50 t/ha.

VARASTOINTI
Varaston lämpötila pidetään nollassa ja ilman suhteelli-
nen kosteus 95–99 %:ssa. Keräkaali säilyy varastossa
noin 6 kk.

KAUPPAKUNNOSTUS
Sato kauppakunnostetaan EU:n laatuvaatimusten mu-
kaan. Kaalia jatkojalostetaan mm. hapankaaliksi.

379
PUUTARHAKASVIT

7.4 MARJOJEN
LUONNONMUKAINEN VILJELY
7.4.1 MANSIKAN LUONNONMUKAINEN
VILJELY
Mansikka on tärkein marja luonnonmukaisessa viljelyssä.
Vuonna 2001 sitä viljeltiin luonnonmukaisesti 265 ha.

KASVUPAIKKA
Mansikka menestyy parhaiten runsasmultaisilla, hikevil-
lä ja kevyillä kivennäismailla. Lohkon tulee olla aurin-
koinen, lämmin, ilmava, hallalta suojattu sekä hyvin oji-
tettu ja loivasti viettävä, jotta pintavesi kulkeutuu nope-
asti pois sekä kesällä että talvella. Maan sopiva happa-
muus on pH 6,0–6,5.
Esikasviksi varataan kaura, ruis, eri vihannekset tai
kesanto. Viljelykierrossa tulisi olla vähintään puolet mui-
ta kasveja kuin mansikkaa, ja siihen kannattaa sisällyttää
mykoritsan kasvua edistäviä kasveja, kuten sipulia, pork-
kanaa, heiniä, pellavaa, ja auringonkukkaa. Ennen uuden
mansikan istuttamista tulee viljellä vähintään kolme vuot-
ta muita kasveja. Lyhyessä viljelykierrossa (satovuosia 3
tai 4) mansikan lannoitus ja kasvinsuojelu on helpommin
hoidettavissa, ja marjan koko ja laatu on parempi.

MAAN ESIKUNNOSTUS
Tulevalta mansikkamaalta hävitetään kestorikkakasvit
huolellisella kesannoinnilla. Lohko ojitetaan ja kalkitaan
tarvittaessa. Kalkitusta suunniteltaessa on syytä ottaa huo-
mioon, että esim. biotiitti ja muut luonnonmukaisessa vil-
jelyssä käytettävät lannoitteet vaikuttavat kalkitsevasti.
Esikasveille annettu karjanlantakomposti lisää maan mul-
tavuutta ja ”vanhaa voimaa”. Viherlannoituskasveille ei
kuitenkaan anneta typpipitoista lannoitetta – ainoastaan
tarvittaessa biotiittia ja kalkkia. Vähämultaisten maiden
multavuutta lisätään käyttämällä suomutaa 300–500 m3/
ha. Maanparannusaineeksi voidaan myös levittää lannan
tai vihersilpun kanssa kompostoitua lehtipuuhaketta 150–
200 m3/ha, minkä jälkeen lohkolle kylvetään nurmi suoja-
viljaan. Lehtipuuhakkeen on huomattu nostavan maan
pH:ta ja vähentävän rikkakasveja ja tuholaisia.

PERUSLANNOITUS
Mansikan oikein mitoitettu peruslannoitus helpottaa sa-
tovuosien viljelyä ja yksinkertaistaa vuotuislannoitusta.

380
 PUUTARHAKASVIT

Luonnonmukainen mansikanviljely on yksinkertaisinta,

mikäli vuotuislannoitustarve voidaan tyydyttää perus-
lannoituksen avulla. Näin on varsinkin käytettäessä mus-
taa muovia katteena.
Mansikka on ravinnetarpeiltaan pieni. Pelkkä viher-
lannoitus ei kuitenkaan riitä monivuotisen marjakasvus-
ton lannoitukseen, vaan peruslannoitukseen käytetään
perustamisvaiheessa kompostoitua karjanlantaa 20–40 t/
ha. Kompostin tulee olla laihaa ja pitkävaikutteista. Lai-
haa kompostista saadaan käyttämällä runsaasti hitaasti
hajoavia kuivikeaineita, kuten olkia, lehtipuuhaketta tai
puunkuorta. Maille, joissa on vähän fosforia, annetaan
tarvittaessa apatiittia kompostin kautta noin 1–3 t/ha tai
luujauhoa noin 200–400 kg/ha. Myös karjanlanta sisäl-
tää runsaasti fosforia. Kaliumlannoitukseen käytetään
tarvittaessa perustamisvaiheessa biotiittia noin 2–10 t/ha.
Puun tuhkaa voidaan käyttää hivenlannoitteeksi noin
1 000 kg/ha. Tuhkan tulee olla niukalti kadmiumia sisäl-
tävää. Myös merilevä sopii hivenlannoitteeksi. Tarkka
lannoitustarve ja -määrä suunnitellaan viljavuustutki-
muksen ja kompostianalyysin tulosten perusteella.

LAJIKE
Luomumansikan lajikevalinnassa tärkeitä ominaisuuksia
ovat tautien, tuholaisten ja talven kestävyys, lannoitus-
tarve, kyky hyödyntää hitaasti liukenevia eloperäisiä lan-
noitteita, sopivuus paikallisiin oloihin sekä hyvä maku ja
sopivuus käyttötarkoitukseen.
Luonnonmukaiseen viljelyyn suositellaan varhaisla-
jikkeista Emilyä, aikaisista lajikkeista Jonsokia, Kentiä
ja Honeoyeta, keskiaikaisista Polkaa ja myöhäisistä la-
jikkeista Bountya ja Hikua. Näistä erityisesti Polkaa, Ho-
neoyeta, Kentiä ja Bountyä viljellään lisääntyvässä mää-
rin luomussa. Koronaakin viljellään luomussa, mutta se
on altis härmälle eikä siten kovin suositeltava. Valtalajik-
keista Zefyr ja Senga Sengana ovat jäämässä pois edelli-
sen härmänalttiuden ja jälkimmäisen taantumisen ja har-
maahomealttiuden vuoksi.
Jonsok on kiinteä, viljelyvarma, taudin- ja talvenkes-
tävä lajike, jonka satotaso on kuitenkin melko alhainen.
Kent kestää talvea ja härmää – ja harmaahomettakin mel-
ko hyvin. Honeoye on suuri ja miellyttävän makuinen,
hieman härmänaltis, mutta kestää harmaahometta. Marjat
on poimittava täysin kypsänä, jotta niiden kärjet eivät jäi-
si vaaleaksi ja maku olisi parhaimmillaan. Se kestää kul-

381
PUUTARHAKASVIT

jetusta ja sopii siten mm. tukkumarjaksi. Lajike on altis

talvituhoille, joten kasvusto kannattaa suojata talveksi.
Polka on mehukas, satoisa, lähinnä itsepoimintaan ja suo-
ramyyntiin sopiva lajike. Se kestää harmaahometta ja här-
mää melko hyvin. Bounty on aromikas ja melko taudin-
kestävä. Sen satoisuus vaihtelee eikä se säily kovin hyvin.
Hiku on aromikas, satoisa ja taudinkestävä, mutta sen
marjojen pinta pehmenee herkästi sateissa eikä se silloin
kestä kuljetusta.

TAIMET
Mansikantaimet kasvatetaan usein itse mm. perustamis-
kustannusten vähentämiseksi. Emotaimimaa perustetaan
vähintään 50 m:n päähän vanhoista mansikkaviljelyksis-
tä, erilliselle alueelle, jossa mansikkaa ei ole viljelty use-
aan vuoteen. Emotaimiksi hankitaan ehdottoman hyvä-
MANSIKAN OIKEA ISTUTUSSYVYYS laatuisia, puhtaita ja tarkastettuja taimia. Taimet istute-
Liian korkealla Sopiva Liian syvällä taan elokuussa avomaalle tai esim. puuhakkeella katetul-
le maalle, josta rönsyt on helppo irrottaa. Tuholaisten le-
viämistä alueelle pyritään estämään jättämällä alueen
ympärille kolme metriä leveä mulloskaista.
Taimia kastellaan alkukesällä ja niistä poistetaan ku-
kat. Emotaimimaata lannoitetaan typellä voimakkaammin

382
 PUUTARHAKASVIT

kuin marjatuotannossa olevaa kasvustoa. Rönsyt noste-

taan ja niiden juuria sekä lehtiä typistetään ennen istutta-
mista. Maalta voidaan kerätä myös juurtumattomia pistok-
kaita, jotka juurrutetaan istutuskelpoisiksi esim. sumumo-
nistushuoneessa 2–3 viikon ajan. Lisäksi rönsyjä että pis-
tokkaita voidaan kerätä lepotilan aikana ja säilyttää talven
yli muoviin käärittynä -1,5–(+2) ºC:n lämpötilassa.
Lisäysmateriaalia kerätään tauti- ja tuholaisriskin ta-
kia emotaimimaalta vain kahtena vuonna, minkä jälkeen
maan voi siirtää marjatuotantoon.

ISTUTUS
Mansikka istutetaan rivinhoitotavasta riippuen noin 1,3–
1,5 m:n rivivälein yksittäisriviin harjuun (10–12 cm) tai
avomaalle. Sopiva taimiväli on 30–50 cm lajikkeen rehe-
vyydestä riippuen. Hikulle sopii istutusväliksi 50 cm,
Jonsokille riittää noin 40 cm. Mansikka voidaan istuttaa
myös paririviin, mutta siinä voi piillä tautiriski heikom-
man tuulettumisen vuoksi.
Sopivin istutusaika on alkukesästä elokuun alkupuo-
lelle. Tällöin taimet ehtivät juurtua kunnolla ja kukka-ai-
heita muodostua, jotta seuraavana vuonna on jo saatavis-
sa satoakin. Mansikka voidaan istuttaa myös syksyllä,
mutta satoa ei tule vielä seuraavana kesänä ja rikkakas-
vien hallinta on joka tapauksessa hoidettava.
Taimet istutetaan oikeaan kasvusyvyyteen siten, että
kasvupiste jää näkyviin maan pinnan yläpuolelle. Ennen
istuttamista taimet on hyvä lämminvesikäsitellä punkki-
en ja ankeroisten tuhoamiseksi. Istutuksen jälkeen taimia
kastellaan riittävästi, jotta niiden juurtuminen onnistuu.

MAAN PINNAN KATTEET JA HOITO

Mansikkaa voidaan viljellä muovikateviljelynä, jolloin
maa rivin kohdalla on katettu muovilla ja riviväli on mul-
loksella, leikattavana nurmena tai eri tavoin katettuna.
Muovin sijaan maa voidaan myös kattaa kokonaisuudes-
saan muilla kateaineilla. Keväällä karikkeet harjataan
muovin päältä pois ja kerätään kompostiin. Myös muutoin
kuin muovilla katetulta mansikkamaalta karikkeet voi-
daan kerätä pois tai liekittää tautiriskin vähentämiseksi.
Rivissä katteena käytetään Suomessa yleisimmin
mustaa muovia. Muovin alla maa lämpenee nopeammin
ja sato aikaistuu noin viikolla. Sato voi olla myös run-
saampi. Musta muovi katteena vähentää oleellisesti rivin
hoitotarvetta, rikkakasveja tarvitsee kitkeä ainoastaan

383
PUUTARHAKASVIT

mansikkapensaan tyveltä. Muovi suojaa myös marjoja li-

Mustan muovikatteen etuja
• maa lämpimämpi
kaantumiselta ja parantaa ravinteiden hyväksikäyttöä.
• sato aikaistuu Muoviin istutus on työläämpää kuin avomaalle istu-
• rikkakasvien hallinta helpottuu tus, koska sitä on vaikea koneellistaa. Muovikatetta käy-
marjat säilyvät puhtaampina tettäessä vuotuislannoitus vaikeutuu. Peruslannoituksen
tuleekin olla oikein mitoitettu. Rönsyjen poisto hankaloi-
Mustan muovikatteen haittoja
tuu, ja korvakärsäkkäät, punkit ja etanat lisääntyvät.
• istutus työläämpi
• lannoitus vaikeutuu Muovin levitys vaatii suurta huolellisuutta ja sopivat olo-
• rönsyjen poisto vaikeutuu suhteet. Kasvuston raivaaminen on työlästä ja hankalaa.
• korvakärsäkkäät, punkit ja etanat lisään- Lisäksi muovin valmistus kuluttaa energiaa ja viljelyn
tyvät jälkeen syntyy runsaasti muovijätettä.
• marjojen laatu heikkenee märällä sekä
Katemuovin sopiva paksuus on 0,05 mm ja leveys
kuumalla muovilla
• muovin valmistus kuluttaa energiaa
1–1,3 m viljelytavasta riippuen, paririviviljelyssä le-
• kasvuston raivaus on työlästä veämpi muovi kuin yksiriviviljelyssä. Muovin tulee
• muovijätettä jää runsaasti olla täysin mustaa ja kestävyydeltään hyvää. Muovin
tarve on noin 400 kg/ha (1 kg metrin levyistä muovia
riittää noin 20 m2:lle).
Riviväleissä voidaan käyttää esim. timotei-puna-api-
la-nurmikkoa, joka niitetään ruohonleikkurilla toistuvas-
ti lyhyeksi. Valkoapilapitoinen nurmi leviää rönsyineen
helposti muovin päälle. Valkoapilan ja myös mansikan
rönsyt voidaan poistaa esim. siimaleikkurilla tai ruohon-
leikkuriin voidaan yhdistää vastakarvaan pyörivä harja,
joka pyyhkii rönsyt muovin päältä leikkurin eteen.
Ilman muovikatetta viljeltäessä katteena käytetään
esim. kuorihumusta, haketta tai olkia. Rivit kitketään. Ri-
vivälit harataan ja mahdollisesti liekitetään ja lisäkatetta
levitetään tarpeen mukaan. Rönsyt leikataan tai liekitetään.

VUOTUISLANNOITUS
Peruslannoitus suunnitellaan siten, että vuotuislannoitus-
ta ei alkuvuosina tarvita eikä mansikka kasva ensimmäi-
sinä vuosina liian rehevästi. Lisälannoitustarvetta voi-
daan myöhemmin arvioida mm. lehtianalyysien ja man-
sikkakasvuston värin ja koon perusteella. Lehtien nor-
maali vihreys ja koko kertovat, että mansikka on saanut
riittävästi ravinteita, ennen kaikkea typpeä.
Avoviljelyssä riveihin lisätään tarvittaessa kompos-
tia, sarvilastua tai toissijaisesti kaupallisia luomuvilje-
lyyn hyväksyttyjä lannoitteita. Muovikateviljelyssä
komposti olisi työläydestään huolimatta hyödyllisintä
jakaa käsin muovin alle. Muovikateviljelyssä kastelu- tai
lehtilannoitteeksi riveihin voidaan myös antaa viherkäy-
tettä tai kompostiuutetta useampia kertoja keväällä ja ke-
vätkesällä. Kastelua ja lannoitusta voidaan hoitaa myös

384
 PUUTARHAKASVIT

tihkukasteluna ja luomuun sopivilla liuoslannoitteilla.

Tuhkapölytystä voidaan käyttää keväisin.
Mansikka ottaa ravinteita koko kasvukauden ajan,
eniten kuitenkin satokaudella.

TUHOLAISTEN HALLINTA
Mansikan tuholaisten hallinnassa on tärkeää käyttää ter-
veitä taimia, perustaa uusi mansikkalohko vähintään 50
metrin päähän vanhasta lohkosta ja tehdä hoitotyöt aina
ensin nuoremmilla lohkoilla. Tuholaisia tarkkaillaan sil-
mävaraisesti havainnoimalla, ottamalla vatinäytteitä ja
mansikkapunkkitarkkailussa tarvittaessa lähettämällä näy-
te tutkittavaksi Maatalouden tutkimuskeskuksen kasvin-
suojelupalveluun.
Mansikkapunkki on mansikan hankalimpia tuholaisia.
Sen vioituksen tunnistaa kitukasvuisista pensaista ja rus-
kehtavan nahkamaisista ja käpristyvistä lehdistä. Sen le-
viämisen ehkäisemiseksi uusi mansikkalohko perustetaan
selvästi erilleen vanhasta, saastuneesta mansikkalohkosta
käyttäen terveitä taimia. Taimet kannattaa lämminvesikä-
sitellä ennen istuttamista. Mansikkapunkkia voidaan tor-
jua petopunkeilla, ja sen leviämistä poutajaksolla hidastaa
(sumutus)kastelulla, mikä tosin lisää samalla homevaaraa.
Vihannespunkki ei ole yhtä merkittävä tuholainen
mansikalla kuin mansikkapunkki. Sen vioitus näkyy
kupruilevina, kellastuvina lehtinä ja seittinä lehtien pin-
nalla. Vihannespunkkeja voidaan torjua petopunkeilla tai
ruiskuttaa mäntysuopaliuoksella muutaman päivän vä-
lein satokauden ulkopuolella. Myös lämminvesikäsittely
tehoaa vihannespunkkiin.
Mansikka-ankeroinen imee kasvin nesteitä aiheuttaen
epämuotoista ja kääpiöitynyttä kasvua. Se leviää helposti
veden mukana saastuneilta lohkoilta terveille lohkoille.
Mansikka-ankeroisen torjunnassa terveiden taimien käyt-
tö on ensiarvoisen tärkeää. Sitä voidaan ehkäistä myös
taimien lämminvesikäsittelyllä ja avokesannoinnilla.
Hilla- ja mansikkanälvikäs syövät mansikan lehtiä
sekä toukkana että aikuisena. Vattukärsäkäs puree kuk-

385
PUUTARHAKASVIT

kavarren osin poikki, niin että nuput kääntyvät roikku-

maan alaspäin. Kärsäkäs munii roikkuviin kukkanuppui-
hin. Näitä tuholaisia voidaan torjua imuroimalla ”ötök-
käimurilla” ja nälvikkäitä myös pyretriiniruiskutuksilla.
Pelto-, marja- ja mansikkaluteet saavat aikaan epä-
muotoisia, nappipäisiä marjoja. Luteita voi yrittää torjua
houkutuskaistoilla, imuroimalla ja pyretriiniruiskutuksilla.

TAUTIEN HALLINTA
Mansikan merkittävimpiä tauteja ovat harmaahome, juu-
rilaho ja mansikkahärmä.
Harmaahome tarttuu mansikkaan kukinnan aikaan ja
näkyy pääasiassa ruskettuneina, pehmeänhomeisina,
myöhemmin muumioituneina marjoina ja raakileina. Har-
maahome talvehtii vanhoissa kasvinjätteissä, joten niiden
siivoaminen keväällä vähentää homeen leviämistä. Sitä
vähentävät myös aurinkoinen ja tuulinen kasvupaikka
sekä harvahko, ei liian rehevä ja ilmava kasvusto. Homei-
set marjat kannattaa kerätä pois. Harmaahomeen hallintaa
voi tehdä sieni- ja bakteerivalmisteilla, piipitoisilla ruis-
kutteilla (peltokortekeite, vesilasi eli natriumsilikaatti) ja
kompostiuuteruiskutuksilla. Lajikkeista harmaahomeelle
alttein on Senga Sengana, jossain määrin myös Hiku ja
Korona. Bounty, Honeoye ja Kent ovat kestävämpiä.
Juurilaho lahottaa vanhentuvan kasvin juurakkoa,
aluksi alhaalta, myöhemmin myös ylempää. Juuristo har-
venee ja muuttuu sisältä ruskeaksi ja pehmeäksi. Kasvin
talvehtiminen ja sato heikkenevät. Juurilahoa ehkäistään
perustamalla mansikkalohko kasvuoloiltaan mahdolli-
simman suotuisalle paikalle sekä käyttämällä terveitä
taimia ja alueelle sopivia lajikkeita. Välivuosia mansi-
kanviljelyssä pidetään vähintään kolme, jotta vanhat juu-
rakkojätteet ehtivät hävitä maasta. Viljelykierrossa välte-
tään pitkäikäisiä nurmia ja suositaan kauraa ja ruista.
Maan rakenteesta ja kasvukunnosta huolehditaan.
Mansikkahärmä punerruttaa mansikan lehtiä, kukka-
periä ja raakileita. Niihin, samoin kuin kypsiin marjoi-
hin, voi ilmestyä hentoa, jauhomaista härmää. Raakilei-
den kehitys vaikeutuu. Sadetus vähentää härmää, sillä
härmäsieni ei viihdy kosteassa. Härmän leviämisen estä-
miseksi härmän saastuttamat lehdet kerätään pois sadon-
korjuun jälkeen. Mansikan solukkoja voidaan vahvistaa
piivalmisteilla sekä natriumbikarbonaattirypsiöljyseok-
sella, jossa edellistä on 0,5–1 % ja jälkimmäistä 1 %.
Polka, Hiku ja Jonsok kestävät härmää melko hyvin.

386
 PUUTARHAKASVIT

SADONKORJUU
Mansikkasato kypsyy heinäkuun alusta elokuulle. Poimi-
joiden tarve on noin 1,5 henkilöä/10 a. Kypsät marjat poi-
mitaan yleensä joka toinen päivä. Itsepoiminta sopii hyvin
mansikalle. Ohjattujen itsepoimintakertojen lisäksi välil-
lä kannattaa aika ajoin myös itse poimia pensaat huolella
puhtaiksi. Marjat poimitaan kuivina ja suoraan kuljetusas-
tioihin. Nopea jäähdytys parantaa mansikan kuljetuskes-
tävyyttä. Luonnonmukaisesti viljellyn mansikan normaa-
li sato on vaihdellut noin 2 000–6 000 kg/ha välillä.

KAUPPAKUNNOSTUS
Marjat lajitellaan poimittaessa virallisten laatuvaatimus-
ten mukaisesti. Marjojen laatuvaatimuksiin ja lajitteluoh-
jeisiin on syytä perehtyä huolella. Maukkaita, hyvälaatui-
sia mansikoita markkinoiva viljelijä saa tyytyväisiä asiak-
kaita, jotka jättävät tilauksensa seuraavanakin vuonna.

7.4.2 MUSTA- JA PUNAHERUKAN

LUONNONMUKAINEN VILJELY
Kiinnostus herukoiden viljelyyn luonnonmukaisesti on
kasvanut viime vuosina. Vuonna 2001 mustaherukkaa vil-
jeltiin luonnonmukaisesti 273 ha ja punaherukkaa 14,5 ha.

KASVUPAIKKA
Mustaherukka menestyy parhaiten runsasmultaisilla, hi-
kevillä ja kevyehköillä kivennäismailla. Lohkon tulee
olla aurinkoinen ja lämmin sekä hallalta suojattu. Loh-
kon tulisi olla hyvin ojitettu ja hieman viettävä, jotta pin-
tavesi kulkeutuu nopeasti pois sekä kesällä että talvella.
Maan sopiva happamuus on pH 6,0–6,5. Esikasveiksi
varataan varjostavia ja syväjuurisia kasveja, esim. apilaa,
apilatimoteinurmea, nurmikasveja, perunaa, rehuhernet-
tä, ruista tai öljykasveja tai tarvittaessa kesanto, jotta
maa puhdistuisi kestorikkakasveista.
Ennen uuden herukan istuttamista tulee viljellä vä-
hintään viisi vuotta muita kasveja. Mansikanviljelyn jäl-
keen on myös hyvä odottaa 4–5 vuotta ennen herukan is-
tuttamista samaan paikkaan. Lyhyessä viljelyssä (sato-
vuosia 10–15) herukoiden lannoitus ja kasvinsuojelu on
helpommin hoidettavissa ja marjan laatu on parempi.
Uusi kasvusto perustetaan riittävän kauas (50–200 m)
vanhoista kasvustoista, jotta niiltä ei leviäisi tauteja tai
tuholaisia uusiin pensaisiin.

387
PUUTARHAKASVIT

MAAN ESIKUNNOSTUS
Kestorikkakasvit hävitetään tulevalta herukkalohkolta
huolellisella kesannoinnilla. Esikasveina viljellään syvä-
juurisia kasveja. Niille annettu karjanlantakomposti lisää
maahan multavuutta ja ”vanhaa voimaa”. Vähämultaisil-
le maille voidaan lisäksi käyttää suomutaa 300-500 m3/
ha. Lohko kalkitaan tarvittaessa. Tällöin on syytä muis-
taa, että esim. biotiitti ja muut luonnonmukaisessa vilje-
lyssä käytettävät lannoitteet vaikuttavat kalkitsevasti.
Maanparannusaineeksi voidaan myös levittää lannan tai
vihersilpun kanssa kompostoitua lehtipuuhaketta 150-
200 m3/ha, minkä jälkeen lohkolle kylvetään nurmi suo-
javiljaan. Lehtipuuhakkeen on huomattu nostavan maan
pH:ta ja vähentävän rikkakasveja ja tuholaisia.

PERUSLANNOITUS
Mustaherukan oikein mitoitettu peruslannoitus helpottaa
satovuosien viljelyä ja yksinkertaistaa vuotuislannoitus-
ta. Luonnonmukainen herukanviljely on yksinkertaisin-
ta, mikäli alkuvuosien vuotuislannoitustarve voidaan
tyydyttää pääosin peruslannoituksen avulla. Näin varsin-
kin käytettäessä mustaa muovia katteena riveissä.
Peruslannoitukseen käytetään perustamisvaiheessa
kompostoitua karjanlantaa 20–40 t/ha. Kompostin tulee
olla laihaa ja pitkävaikutteista. Kompostista saadaan lai-
haa käyttämällä runsaasti kuivikeaineita. Maille, joissa
on vähän fosforia, annetaan tarvittaessa apatiittia kom-
postin kautta noin 1–3 tn/ha tai luujauhoa noin 200–400
kg/ha. Myös karjanlanta sisältää runsaasti fosforia. Kali-
umlannoitukseen käytetään tarvittaessa perustamisvai-
heessa biotiittia noin 2–10 t/ha. Hivenlannoitteeksi voi-
daan käyttää puun tuhkaa noin 1 000 kg/ha tai merilevää.
Tuhkan tulee olla niukalti kadmiumia sisältävää. Lannoi-
tustarve ja -määrä suunnitellaan viljavuustutkimuksen ja
kompostianalyysin tulosten perusteella.

LAJIKE JA TAIMET
Lajikevalinnassa kiinnitetään huomiota erityisesti tautien
ja tuholaisten kestävyyteen. Myös talvenkestävyys, sato-
taso, kasvutapa ja marjojen laatu ovat tärkeitä asioita la-
jiketta valittaessa.
Mustaherukkalajikkeista Ben Alder on satoisa, melko
pystykasvuinen ja taudinkestävä, mutta altis äkämäpun-
kille. Soveltuu hyvin mehuteollisuuteen ja konepoimin-
taan. Ben Tirran ja Ben Tron ovat pystykasvuisia ja sa-

388
 PUUTARHAKASVIT

toisia, kestävät härmää ja melko hyvin myös talvea. Nii-

den marjoissa on erityisen paljon C-vitamiinia. Näitä
kaikkia lajikkeita suositellaan luomuviljelyyn.
Öjeby on viihtyvä, viljelyvarma sekä härmän- ja tal-
venkestävä. Se kestää melko hyvin myös varistetautia.
Öjebyn marjat ovat suuria ja aromikkaita sopien sekä
tuore- että teollisuuskäyttöön. Kasvutavaltaan se on mel-
ko voimakaskasvuinen ja helposti lamoava. Istutusleik-
kaus onkin syytä tehdä varovasti eikä pensaita saa lan-
noittaa liikaa. Sopii ammatti- ja kotitarveviljelyyn koko
maahan Lappia lukuun ottamatta.
Titania on kasvutavaltaan hyvin pysty, korkeutta
jopa 2 m. Se kestää talvea ja härmää sekä melko hyvin
varistetautia ja äkämäpunkkia. Se sopii Etelä-Suomen
jäykille savimaille Öjebytä paremmin. Lajike sopii sekä
tuore- että teollisuuskäyttöön. Sitä suositellaan luomu-
viljelyyn.
Triton on edellisentyyppinen lajike, mutta hieman
matalakasvuisempi ja aikaisempi. Se ei kestä talvea yhtä
hyvin. Sopii pitkien terttujensa ansiosta erityisesti käsin
poimintaan.
Melalahti on kasvutavaltaan pysty ja satoisuudeltaan
edellisiä pienempi. Se on härmän- ja erittäin talvenkes-
tävä. Marjat ovat suuria ja aromikkaita, mutta ohutkuo-
risia eikä siten sovellu konekorjuuseen. Sitä suositellaan
viljeltäväksi Pohjois- ja Keski-Suomessa.
Sunniva on pystykasvuinen, härmän- ja talvenkestä-
vä. Marjat ovat keskisuuria ja miellyttävän makuisia.
Suositellaan viljeltäväksi Itä- ja Pohjois-Suomessa.
Punaherukkalajikkeista luomuviljelyyn soveltuvat par-
haiten Punainen Hollantilainen ja sen kanta Rotes Wunder.
Ne ovat suurikokoisia, pysty- ja jäykkäoksaisia ja pieneh-
kömarjaisia. Viime aikoina ne ovat herkistyneet varistetau-
dille. Sopivat hyvin mehujen ja viinien raaka-aineeksi.
Taimien tulee olla terveitä ja puhtaita tuholaisista.
Suositeltavinta on käyttää tarkastettuja käyttötaimia. Mi-
käli halutaan lisätä herukoita itse, perustetaan emotaimi-
maa elinvoimaisista, puhtaista ja terveistä taimista, jois-
ta leikataan pistokkaita korkeintaan kahden vuoden ajan.
Mustaherukkaa lisätään yleisimmin puutuneista, punahe-
rukkaa ruohomaisista pistokkaista. Puutuneet pistokkaat
leikataan pensaan ollessa lepotilassa myöhään syksyllä
tai aikaisin keväällä ja säilytetään kellarissa 0–3 ºC:ssa,
kunnes ne pistetään mustalla muovilla katettuihin tai kat-
tamattomiin penkkeihin toukokuussa. Puutuneet pistok-

389
PUUTARHAKASVIT

kaat voidaan pistää huhtikuussa myös ruukkuihin kasvi-

huoneessa, josta ne koulitaan, typistetään, karaistaan ja
lopulta istutetaan kolmen kuukauden ikäisinä avomaalle.
Ruohomaiset pistokkaat leikataan kesä-heinäkuussa
tai sadonkorjuun jälkeen. Ne pistetään turve-hiekkaseok-
seen ja annetaan juurtua noin kolme viikkoa sumumonis-
tushuoneessa tai maitomuovilla peitetyssä lavassa. Tä-
män jälkeen ne koulitaan ruukkuihin ja siirretään ulos.
Taimet latvotaan seuraavan vuoden keväällä ja istutetaan
syksyllä tai seuraavana keväänä.
Hyvässä, istutuskuntoisessa taimessa on 3–5 vahvaa
oksaa ja hyvin kehittynyt juuristo. Luonnonmukaisessa
viljelyssä on suositeltavampaa käyttää kookkaampia, 2-
vuotiaita taimia, jotta rikkakasvien hallinta helpottuisi
ensimmäisinä viljelyvuosina.

ISTUTUS
Herukoiden taimet istutetaan, kun silmut ovat lepotilas-
sa eli syyskuun puolivälin jälkeen tai aikaisin keväällä
ennen silmujen avautumista. Syysistutus on suositelta-
vin. Rivivälinä voidaan käyttää noin 3,5–4 m rivivälin
hoitotavasta riippuen. Taimivälinä käytetään konepoi-
minnassa mustaherukalla 0,4–0,6 m, punaherukalla 0,5–
0,7 m. Patukka- ja itsepoiminnassa taimiväliksi sopii
noin 1,0–1,5 m. Itsepoiminnassa pensaat voi myös istut-
taa yksittäin 2,5 metrin välein. Rivien päihin jätetään 5–
8 metrin ja lohkojen reunoille 3 metrin alueet työkonei-
den liikkumista varten. Taimet istutetaan entistä istutus-
syvyyttä selvästi syvemmälle. Ne voidaan istuttaa tasa-
maalle tai harjuun. Istuttamista vanhaan nurmeen, johon
rivinkohdat on jyrsitty tai kynnetty auki, ei suositella.
Uudet taimet eivät lähde silloin kunnolla kasvuun, kos-
ka nurmi kilpailee liiaksi niiden kanssa.

MAAN PINNAN HOITO JA KATTEET

Katteiden käyttö on tärkeä viljelytoimi herukanviljelyssä.
Herukan taimet istutetaan mustaan muoviin tai rivinkohta
katetaan heti istutuksen jälkeen eloperäisellä katteella.
Musta muovi edistää nuorten pensaiden kasvuun lähtöä ja
auttaa niitä taistelussa rikkaruohoja vastaan. Myöhemmin
muovi kuitenkin hankaloittaa vuotuislannoitusta, ja pitki-
nä poutajaksoina maa helposti kuivuu muovin alla.
Eloperäiseksi katteeksi herukalle sopii esim. karkea
lehtipuuhake, olki, vihersilppu-olkiseos tai paperisilppu.
Katetta levitetään vähintään 10 cm. Vihersilppua ei kan-

390
 PUUTARHAKASVIT

nata levittää katteeksi keskikesän jälkeen, koska silloin

katteen typpi vapautuu pensaiden kasvun ja sadonmuo-
dostumisen kannalta liian myöhään, jolloin ravinteet
saattavat huuhtoutua, tuleentuminen viivästyä ja pensail-
le aiheutua talvivaurioita.
Rivivälit voidaan pitää puhtaina rikkakasveista haraa-
malla. Loppukesällä tai mieluummin vasta seuraavana
vuonna kylvetään riviväleihin katteeksi esim. valkoapila-
timotei-nurmikko. Myös yksivuotisia viherlannoituskasve-
ja voidaan käyttää. Liian pian istutuksen jälkeen kylvetty
rivivälikasvi voi heikentää herukantaimien kasvuun lähtöä,
koska se kilpailee niiden kanssa vedestä ja ravinteista. Nur-
mi pidetään lyhyenä niittämällä. Niittotiheydellä säädel-
lään nurmen ja herukkapensaiden veden ja ravinteiden
saantia. Alkukesällä ja poutakaudella nurmi pidetään lyhy-
enä. Loppukesällä ja sateisena aikana nurmen annetaan
kasvaa pitemmäksi. Rivivälikasvusto ei saisi kasvaa pen-
saiden alle. Nurmen leikkaamiseen tarvitaan sopiva niitto-
laite, jolla nurmi saadaan leikattua myös oksien alta.

Rivivälikasvuston etuja
– vilkastuttaa pieneliötoimintaa (mm. lierot)
– lisää monimuotoisuutta – hyötyeliöt viihtyvät
paremmin
– maan rakenne ja kasvukunto säilyvät parempina
– vältetään eroosio
– maa kantaa koneita paremmin
– miellyttävämpi liikkua (itsepoiminta)
– leveissä riviväleissä voidaan viljellä viherlannoitusta,
joka siirretään katteeksi riveihin

LEIKKAUS MARJAPENSAAN
Leikkausta tarvitaan pensaiden pitämiseen nuorina ja hy- ISTUTUSLEIKKAUS
vin satoa tuottavina sekä pensaiden muotoiluun. Vanha-
kin pensas saadaan pysymään nuorena leikkauksin. Hy-
välaatuisten marjojen kasvattamiseksi pensaan tulee olla
riittävän harva ja valoisa. Pystyistä pensaista on marjo-
jen poiminta helpompaa sekä koneella että käsin.
Mustaherukkaa leikataan pensaan ollessa lepotilassa
eli varhain keväällä ennen silmujen pullistumista tai
myöhään syksyllä lehtien pudottua. Myös punaherukkaa
voidaan leikata varhain keväällä tai sitten välittömästi
sadonkorjuun jälkeen. Leikattaessa poistetaan vanhat,
vaurioituneet ja lamoavat oksat. Pensaaseen jätetään 20-
25 eri-ikäistä versoa. Pensaat voidaan myös ajoittain lei-
kata kokonaan alas esim. kasvinsuojelullisista syistä.
391
PUUTARHAKASVIT

VUOTUISLANNOITUS
Peruslannoitus suunnitellaan siten, että vuotuislannoitus-
ta ei alkuvuosina juurikaan tarvita. Peruslannoitus ei kui-
tenkaan saa olla niin runsasta, että pensaat kasvavat liian
rehevästi ja oksat lamoavat. Kolmantena tai neljäntenä sa-
tovuonna herukoita aletaan lannoittaa vuosittain esim.
kompostilla, tuhkalla, viherkatteella ja mahdollisesti myös
viherkäytteillä tai kompostiuutteilla. Vihersilppu-olkikate
sekä lannoittaa että torjuu rikkakasveja. Tarvittaessa fosfo-
rilannoitteeksi sekoitetaan kompostiin apatiittia tai luujau-
hoa. Lannoitus tehdään rivien kohdalle 50–80 cm:n leve-
ydelle.
Lisälannoitustarvetta arvioidaan maa- ja lehtianalyy-
sien avulla sekä seuraamalla marjakasvuston väriä ja ko-
koa. Lehtien normaali vihreys ja koko kertovat, että he-
rukka on saanut riittävästi ravinteita, ennen kaikkea typ-
peä. Vaalea väri ja pienikasvuisuus paljastavat liian niu-
kan ravinteiden saannin. Typentarve on suurempi puna-
kuin mustaherukalla. Myös savi- ja hiesumailla tarvitaan
typpeä yleensä enemmän kuin muilla maalajeilla.

TUHOLAISTEN HALLINTA
Uusi lohko perustetaan selvästi erilleen vanhasta lohkos-
ta. Etäisyyttä on syytä jättää vähintään 50 m, mieluummin
3-4 kertaa enemmän. Viljelytoimin suositaan hyödyllisiä
eliöitä. Hyötyeliöitä on mustaherukalla runsaasti, esim.
harsokorennot, kirvasääsket, kukkakärpäsen toukat, lep-
päpirkot, loispistiäiset, petoluteet, petopunkit sekä pikku-
linnut. Varhaiskevätruiskutus parafiiniöljyllä on yksi mar-
javiljelmällä käytetty kasvinsuojelutoimenpide, koska se

LEIKKAAMATON LEIKATTU

392
 PUUTARHAKASVIT

tehoaa useisiin tuholaisiin vioittamatta juurikaan hyöty-

hyönteisiä. Hyvä viljelyhygienia on tärkeä osa ennaltaeh-
käisevää kasvinsuojelua. Kasvustoa tulee myös tarkkailla
säännöllisesti liima- ja feromonipyydysten sekä verso-
näytteiden avulla ja silmävaraisesti havainnoimalla.
Herukanäkämäpunkki on herukan hankalimpia tuho-
laisia. Sitä esiintyy mustaherukalla ja toisinaan myös pu-
naherukalla. Se on 0,25 mm:n pituinen, vaalea punkki,
jota ei paljaalla silmällä erota. Vioituksen tunnistaa ke-
väällä pallomaisiksi turvonneista silmuista. Sen leviämi-
sen ehkäisemiseksi käytetään terveitä taimia. Pieniltä
aloilta äkämäsilmuja voidaan varhain keväällä kerätä
käsin pois. Sairaat oksat leikataan irti ja poltetaan. Jos
pensaassa on paljon äkämäsilmuja, se leikataan maan ta-
salle tai poistetaan viljelmältä kokonaan.
Herukkakoin ja herukan silmukoin toukat syövät sil-
muja ontoiksi varhain keväällä. Edellinen vioittaa kaikkia
herukoita, jälkimmäinen erityisesti mustaherukkaa. He-
rukkakoin toukka talvehtii pensaan tyvellä karikkeissa tai
kuoren rakosissa, joista se punertavana nousee silmuihin
ja syö ne maljamaisiksi. Aikuinen naaras munii raakilei-
siin, jonka siemeniä munasta kuoriutuva vaalea toukka
syö. Raakileet punertuvat ja varisevat. Toukka etsiytyy tal-
vehtimaan jo heinäkuussa. Silmukoin toukka on täysikas-
vuisena kirkkaanvihreä ja 1,5 cm pitkä. Se talvehtii sil-
mussa, jota se alkaa syödä jo syksyllä ja jatkaa keväällä.
Silmun pohja jää tasaiseksi erotukseksi herukkakoista.
Koit ovat merkittäviä tuholaisia, mutta onneksi niiden
vioitus jää usein melko kohtuulliseksi. Viileinä keväinä
tuhot ovat yleensä suurempia kuin lämpiminä keväinä.
Koikannan tarkkailu esim. kevättalvella otettujen verso-
näytteiden avulla on hyödyllistä. Koin tuhoja voi torjua
puhtaalla lisäysmateriaalilla, perustamalla houkutuskais-
toja esim. sarjakukkaiskasveista tarhan ympärille tai leik-
kaamalla koko tarha alas keväällä. Feromonihäirinnällä on
myös saavutettu lupaavia tuloksia koitorjunnassa.
Herukan varsisääsken toukka syö herukoiden oksien
solukkoa kuoren alta, mikä saa oksat kuihtumaan. Tuho-
lainen pysyy melko hyvin kurissa luontaisten vihollisten
ja terveiden taimien avulla. Vioittuneet versot kerätään ja
poltetaan heti, kun niitä havaitaan.
Karviaispistiäisen toukat syövät herukkapensaiden
lehtiä ja voivat runsaana esiintyessään kaluta pensaat no-
peasti kaljuiksi. Vioitus alkaa pensaiden sisäosista. Toukat
ovat vihertäviä, mustapilkkuisia ja aikuisina n. 2 cm:n pi-

393
PUUTARHAKASVIT

tuisia. Ne talvehtivat maassa ja kuoriutuvat kukinnan al-

kaessa. Sukupolvia on kaksi tai jopa kolme. Pyretriiniruis-
kutus tehoaa sekä toukkiin että aikuisiin karviaispistiäi-
siin.

TAUTIEN HALLINTA
Herukan merkittävimpiä sienitauteja ovat herukanvaris-
te, harmaalaikkutauti, härmä ja harmaahome sekä virus-
tauteja herukan suonenkatotauti. Tauteja ennaltaehkäis-
tään perustamalla herukkaviljelmä suotuisaan, hyvin
tuulettuvaan paikkaan, mielellään loivaan rinteeseen.
Viljelmälle valitaan taudinkestäviä lajikkeita ja terveitä
puhtaita taimia. Liikaa typpilannoitusta varotaan, sillä se
aiheuttaa rehevää kasvua, joka puolestaan vaikeuttaa
pensaiden kuivumista ja suosii kosteudessa viihtyviä tau-
teja. Pensaat pidetään ilmavina myös leikkausten avulla
ja kasvuston vioittamista vältetään.
Herukanvariste saa punaherukan lehdet laikkuuntu-
maan, kellastumaan ja varisemaan. Myös raakileet ja
marjat voivat karista, pensaiden kasvu heiketä ja sato las-
kea. Taudinaiheuttajaitiöt talvehtivat sairastuneissa, karis-
seissa lehdissä, joista ne keväällä vapautuvat ja lentävät
tuulen mukana terveille lehdille. Taudin leviämisen py-
säyttämiseksi karisseet lehdet peitetään syksyllä katteel-
la, hienonnetaan esim. ruohonleikkurilla, kerätään koko-
naan pois tai niille levitetään nokkoskäytettä, komposti-
uutetta tai virtsaa lehdille hajoamisen jouduttamiseksi.
Harmaalaikkutauti saastuttaa sekä musta- että puna-
herukkaa. Niiden lehtiin syntyy aluksi ruskehtavia, myö-
hemmin harmahtavia, kulmikkaita laikkuja, joista erot-
tuu mustia pisteitä. Tauti säilyy ja leviää ja sitä torjutaan
samaan tapaan kuin herukanvaristetta.
Härmä peittää saastuneiden herukoiden lehtien ja
versojen pintaa valko-harmaana, jauhomaisena rihmas-
tona. Versojen kasvu pysähtyy ja lehdet saattavat kurtis-
tua. Härmäsieni viihtyy niin lämpimän kuivassa kuin
kosteassakin ja leviää erityisesti kuivalla säällä tuulen
mukana. Sieni talvehtii rihmastona versojen pinnalla tai
pudonneissa lehdissä. Rihmasto ei kestä kovaa pakkasta.
Lehtien solukoita härmää vastaan voidaan vahvistaa
ruiskuttamalla pensaita piitä sisältävillä valmisteilla tai
natriumbikarbonaatti-rypsiöljyseoksella, jossa edellistä
on 0,5–1% ja jälkimmäistä 1%. Myös härmäntorjunnas-
sa kannattaa pudonneet lehdet hajottaa tai kerätä pois.
Useimmat herukkalajikkeet kestävät härmää.

394
 PUUTARHAKASVIT

Herukan suonenkatotauti hävittää erityisesti musta-,

mutta myös punaherukan lehtisuonia, jolloin lehdet ka-
penevat. Voimakas tartunta saa myös kukat epämuodos-
tumaan. Herukanäkämäpunkki levittää tautia. Sitä pide-
tään kurissa tuhoamalla äkämäsilmut pensaista ja käyt-
tämällä terveitä taimia.
Harmaahome vioittaa lähinnä punaherukan versoja.
Sieni tunkeutuu kasviin vioittuneiden kasvinosien kaut-
ta. Punaherukka tulee leikata silloin kun se on taudinkes-
tävimmillään eli juuri sadonkorjuun jälkeen.

SADONKORJUU
Herukkasato kypsyy elokuussa. Sadonkorjuu on viljelyn
suurimpia kustannuseriä. Marjat voidaan poimia käsin, POIMINTA-ALUSTA PATUKOINNISSA
patukoimalla tai koneella. Käsin- ja myös patukka-
poiminta sopii tuoremarjojen myyntiin. Konepoimitut
marjat menevät yleensä teollisuuteen. Patukointiin tarvit-
tavat välineet ovat poiminta-alusta ja kumipatukka. Toi-
mintatulos nousee noin 25 kg/h, kun se käsin poimittaes-
sa on noin 5–6 kg/h ja 50 pensasta/hlö/kausi. Patukoin-
nin jälkeen marjat puhdistetaan esim. ilmavirran avulla.
Konepoiminta on selvästi halvin herukan sadonkorjuu-
tapa. Se edellyttää mm. riittävän isoa viljelyalaa, tiheää is-
tutusta ja riittävän rikkakasvitonta kasvustoa. Marjat on
poimittava sopivassa kypsyysvaiheessa. Kuivina poimitut
marjat säilyvät hieman paremmin kuin kosteina poimitut.
Marjojen jäähdytys parantaa kuljetuskestävyyttä. Luo-
muherukan sato voi korjuutavasta riippuen vaihdella
jopa 1 500–4 000 kg/ha. Käsin poimittaessa sato on suu-
rempi.
Maukkailla, hyvälaatuisilla herukoilla on markkinoi-
ta erityisesti suoramyynnissä. Marjoja voidaan myös ja-
lostaa mehuiksi ja hilloiksi.

395
PUUTARHAKASVIT

KIRJALLISUUTTA

Aaltonen, M. 2000. Porkkanalajikkeista pähkinänkuoressa: – viljelykokemuksia sadekesältä. Puutarha & Kauppa 4/2000:47B
(liite). ss. 2-3.
Anon. 1991. Avomaavihannesten tuotantokustannukset. MKL:n julkaisuja no 823. Suunnitteluosaston sarja A17.
Helsinki. 98 s + liitteet.
Anon. 1988. Keräkaalin tuotanto. Tieto tuottamaan 47. Maatalouskeskusten Liitto. Helsinki. 96 s.
Anon. 1997. Kasvisten laatuvaatimukset. Kotimaiset kasvikset ry:n julkaisu nro 27. Helsinki. 89 s.
Anon. 1987. Porkkanan tuotanto. Tieto tuottamaan 46. Maatalouskeskusten Liitto. Helsinki. 104 s.
Anon. 1987. Vihannesopas. I: tuotetietous. Puutarhaliiton opaskirjoja n:o 34. Julkaisu n:o 247. Puutarhaliitto. Helsinki. 128 s.
Anon. 1997. Viljavuustutkimuksen tulkinta avomaan puutarhaviljelyssä. Viljavuuspalvelu Oy. Mikkeli. 20 s.
Aro, H., Kyttä, H. ja Rajala, J. (toim.) 2000. Luonnonmukaisen vihannesviljelyn tietokortit. Helsingin yliopiston Maaseudun
tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. Mikkeli.
Bremer, K. 1991. Hedelmä- ja marjakasvien taudit. Kasvinsuojeluseuran julkaisu n:o 84. Jyväskylä. 82 s.
Dalman, P. 1989. Mansikan viljelytekninen kasvinsuojelu. Kasvinsuojelupäivät 1989: 74-76.
Dalman, P. 1991. Mansikan lajikevalinta on vaikeaa. Omavarainen maatalous 1/1991.
Eisenkolb, G. 1990. Beetkultur und Erntehilfen. In: Heilmann, H. ja Zimmer, U. Ökologischer Feldgemüsebau. SÖL. Verlag
C.F. Müller. Karlsruhe. ss. 106-116.
Galambosi, B. 1993. Luonnonmukainen yrttiviljely. Helsinki, Painatuskeskus Oy. 176 s.
Galambosi, B., Mattila, A. ja Biro, I. 1992. Väinönputki kateviljelyssä. Omavarainen maatalous 4/1992. ss. 24-25.
Havukkala, I. 1986. Kaalikasvien juuristotuholaisten torjunta. Koetoiminta ja käytäntö 27.5.1986.
Hoffmann, M. ja Geier, B. (toim.). 1987. Beikrautregulierung statt Unkrautbekämpfung. Alternative Konzepte 58. Verlag
C.F. Müller GmbH. Karlsruhe. 192 s.
Hokkanen, H. 1994. Biologinen torjunta avomaanviljelyssä. Omavarainen maatalous 2/1994. ss. 15-16.
Hoppula, K., Tahvonen, R. ja Salo, T. 2001. Mansikka ottaa ravinteita koko kasvukauden. Puutarha & Kauppa 15/2001. s. 6.
Hälvä, S. 1986. Mausteita omasta maasta. Kirjayhtymä. Helsinki. 117 s.
Jaakkola, S. ja Salo, T. 1997. Viherkatteet hyödyttävät keräkaalin viljelyssä. Koetoiminta ja käytäntö. 25.3.1997.
Jaakkola, S. 1994. Luonnon katteet. Puutarha 11. ss. 600-601.
Jaakkola, S. 1995. Orgaaninen kate rikkakasvien torjuntamenetelmänä ja typen lähteenä luonnonmukaisilla
kaaliviljelyksillä. Koetoiminta ja käytäntö 25.4.1995.
Jaakkola, S. 1996. Eloperäiset maanpintakatteet viljelyksillä ja viheralueilla. Työtehoseuran maataloustiedote 12. 4 s.
Kaila, E. 1998. Rikkakasvien liekitys vihannesviljelmillä. Työtehoseuran maataloustiedote 4/1998 (494).
Kaila, E. 1993. Kemikaaliton rikkakasvitorjunta on työlästä. Teho 5/1993. ss. 31-34.
Kinnunen, K. ja Teräväinen, H. 2000. Luomusiemen ja –taimiopas. Maaseutukeskusten liiton julkaisuja nro 956. Tieto
tuottamaan 88. Jyväskylä. 87 s.
Kivijärvi, P. 2000. Katteet ovat tehokkaita luomuherukan viljelyssä. Koetoiminta ja käytäntö. 18.4.2000.
Kivijärvi, P. 2000. Harkitsetko herukanviljelyä? Kuntokartoitus ensimmäinen tehtävä. Luomulehti 2/2000. ss. 44-45.
Kivijärvi, P. 2000. Luomuherukan katteella on väliä. Puutarha & Kauppa 3/2000. ss. 8-9.
Kivijärvi, P. 1998. Luomuherukkahankkeen tuloksia Etelä-Savosta. Koetoiminta ja käytäntö. 15.12.1998.
Kivijärvi, P., Tillanen, A., Parikka, P. ja Lindqvist, I. 2001. Luomuherukka-asiaa tutkimuksen valossa. Karilan marjapäivä
18.10.2001. MTT. ss. 24-27.
Kivijärvi, P., Tillanen, A., Aflatuni, A., Prokkola, S., Parikka, P. ja Tuovinen, T. 2001. Luomumansikkahanke etenee –
ensimmäisen satovuoden tuloksia ja kokemuksia. Karilan marjapäivä 18.10.2001. MTT. s. 12-16.
Kivijärvi, P. ja Tillanen, A. 2000. Luomuherukkahanke päättyi – mitä opimme? Karilan marjapäivä 18.10.2000. MTT. ss. 7-8.
Kivijärvi, P. ja Dalman, P. 1998. Luonnonmukainen marjantuotanto. Julkaisussa: Salo, R. (toim.). Luonnonmukaisen
tuotannon tutkimusseminaari: esitelmät. Jokioinen 25.-26.2.1997. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja
A33. ss. 36-41.
Kivijärvi, P., Heiskanen, L. ja Dalman, P. 1999. Luomuherukan viljelytekniikka. Kirjallisuuskatsaus. Maatalouden
tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 49. Vammala. 43 s.
Kivijärvi, P., ja Laitinen, P. 1998. Luomuherukkahankkeen tuloksia Etelä-Savosta. Koetoiminta ja käytäntö. 15.12.1998.
Klemola, E. 1996. Luomutuotannon työmenekkiin vaikuttavat tekijät. Työtehoseuran maataloustiedote 1/1996 (467).
Koistinen, R. 2002. Millä mansikkamaa katetaan? Luomulehti 1/2002. ss. 12-14.
Koskimies, H. 1994. Hilla- ja mansikkanälvikäs. Omavarainen maatalous 3. s. 15
Kuokkanen, I. 1991. Siirtyminen luonnonmukaiseen puutarhaviljelyyn. Luomuviljely-extra. Puutarhaliitto. Forssa. 35 s.
Kuokkanen, I. 1989. Luonnonmukainen kotipuutarha. Eripainos Kotipuutarha-lehdistä 1987-1988. Puutarhaliitto. Forssa. 51 s.
Kyttä, H. ym. 2000. Luonnonmukaisen vihannesviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus Mikkeli.

396
 PUUTARHAKASVIT

Laine, A. ja Kaila, E. 1994. Kemikaalittoman rikkakasvitorjunnan menetelmät ja kustannukset. Työtehoseuran

maataloustiedote 2/1994 (429).
Lappalainen, A., Vainio, H. ja Alanko, A., toim. 1987. Luonnonmukainen marjanviljely. Hyötykasviyhdistys. Helsinki. 97
s.
Mauri, J. 1988. Hiekassakin kasvaa. Kateviljely hiekassa, haastateltavana puutarhuri Nils Åkerstedt. Kotipuutarha 6-7/
1988, ss. 290-291.
Matala, V. 1993. Herukan viljely. Puutarhaliiton julkaisuja nro 269. Helsinki. 263 s.
Matala, V. 1994. Mansikan viljely. Toinen uudistettu painos. Puutarhaliiton julkaisu nro 276. Helsinki. 263 s.
Myllynen, E. 1993. Omatekoisia erikoiskoneita mansikanviljelyyn. Koneviesti nro 13/1993. ss. 16-17.
Nissinen, A. ja Holopainen, J. 1999. Ekologiset vuorovaikutukset – porkkanapelto kempin näkökulmasta. Puutarha &
Kauppa 47/1999 plus. ss. 18-19.
Nissinen, A., Holopainen, J., Kainulainen, P., Piirainen, A. ja Tiilikkala, K. 1999. Onko hajusta porkkanakempille haitaksi
vai houkuttimeksi? Puutarha & Kauppa 47/1999 plus. ss.19-20.
Nissinen, O. & Heinonen, A. 1996. Ryvässipulin viljely ja varastointi. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A
13. Jokioinen. 21 s.
Pessala, R., Aaltonen, M., Aflatuni, A. ja Heinonen, A. 1994. Aikaiset keräkaalilajikkeet. Koetoiminta ja käytäntö 29.3.1994.
Pessala, R., Aaltonen, M., Aflatuni, A., Dalman, P., Heinonen, A., Kemppainen, R., Simojoki, P. ja Talvitie, H. 1994.
Porkkanalajikkeiden laatu. Koetoiminta ja käytäntö 29.3.1994.
Peterson, R. 1985. Visst har nässelvattnet effekt. Odlaren 4/1985. ss. 18-21.
Peterson, R., Jensen, P. 1985. Effects of nettle water on growth and mineral-nutrition of plants. 1. Composition and
properties of nettle water Biological Agriculture & Horticulture, 1985, 2(4), ss. 303-314.
Peterson, R., Jensen, P. 1986. Effects of nettle water on growth and mineral-nutrition of plants. 2. Pot-culture and water-
culture experiments Biological Agriculture & Horticulture, 1986, 4(1), ss. 7-18.
Piirainen, A. 1999. Porkkanakemppiä voi säädellä myös ekologisin keinoin. Puutarha & Kauppa 46/1999. ss. 4-5.
Pulkkinen, M. 1994. Mustaherukkaa luonnonmukaisesti. Omavarainen maatalous 3/1994. ss. 4-5.
Rahkonen, J., Vanhala P. ja Kaila, E. 1998. Rikkakasvien torjunta liekittämällä. Maatalousteknologian julkaisuja 22.
Helsingin yliopisto, Maa- ja kotitalousteknologian laitos. 70 s.
Rajala, J. 1994. Mansikkaa luonnonmukaisesti. Omavarainen maatalous 3/1994. ss. 12-13, 26.
Rajalahti, R. 1998. Katekasvien mahdollisuudet vihannestuotannossa. Kasvinsuojelulehti 2/1998. ss. 58-60.
Riepponen, O. 1993. Mehiläisten hyödyntäminen marjanviljelyssä. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja nro 28 ja 18.
Rölin, Å. 1987. Marktäckning med organiskt material i fältmässig köksväxtodling. Konsulentavdelningens rapporter.
Examensarbete. Trädgård 323. SLU. Alnarp. 95 s.
Salo, T. 1992. Typpi- ja kloridilannoituksen vaikutus punajuurikkaan nitraattipitoisuuteen ja satoon. Maatalouden
tutkimuskeskus. Tiedote 16/92. Jokioinen. 37 s. + liitteet.
Schepel, I. 2000. Luomun koneet ja laitteet. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkelin
julkaisuja 67. Saarijärvi. 252 s.
Seuri, P. 2000. Luonnonmukaisen marjanviljelyn tietokortit. Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus
Mikkeli.
Suojala, T. ja Teräväinen, H. (toim.) 2000. Luomuvihannesten kasvinsuojelu. Maaseutukeskusten liiton julkaisuja nro 961.
Tieto tuottamaan 91. Jyväskylä. 95 s.
Stout, R. ja Olausson, I. 1984. Vaivatonta puutarhanhoitoa. Keuruu. 140 s.
Suojala, T. 1998. Viljelykierrolla on merkitystä. Puutarha & Kauppa 9/98. s. 9.
Tahvonen, R. 1984. Harmaahome keräkaalin varastotautina. Koetoiminta ja käytäntö 30.10.1984.
Tahvonen, R. 1984. Mustamätä varastoidun porkkanan uhka. Koetoiminta ja käytäntö 30.10.1984.
Tahvonen, R. 1989. Porkkanan taudit ongelmana. Koetoiminta ja käytäntö 28.2.1989.
Tahvonen, R. ja Avikainen, H. 1987. The biological control of seed-borne Alternaria brassicicola of cruciferous plants with a
powdery preparation of Streptomyces sp. J. Agric Science in Finland 59. ss. 199-208.
Talvitie, H. ja Aflatuni, A. 1994. Porkkanan kylvö. Puutarha 5. ss. 295-297.
Tiilikkala, K. (toim). 2002. Biotorjunta osana ekologista kasvinsuojelua. MTT. Kasvintuotanto. Maa- ja elintarviketalous
10. 78 s.
Tuovinen, T. ja Heikinheimo, O. 1988. Hedelmä- ja marjakasvien tuhoeläimet. Kasvinsuojeluseuran julkaisu n:o 78.
Vammala. 72 s.
Tuovinen, T., Laitinen, A., Miettinen, E., Tolonen, T. ja Hård, E. 2001. Imuroimalla ötökät pois mansikkapellolta? Puutarha
& Kauppa 15/2001. s. 20.
Vainio, H., toim. 1991. Luonnonmukainen vihannesviljely. Hyötykasviyhdistys ry. Jyväskylä. 115 s.
Vanhala, P. 1993. Sipulin ja porkkanan rikkakasvien liekitys. Koetoiminta ja käytäntö 25.5.1993.
Voipio, I. 2001. Vihannekset – lajit, viljely ja sato. Puutarhaliiton julkaisuja nro 316. Opas nro 46. Forssa. 351 s.

397
PUUTARHAKASVIT

Väisänen, J. 1993. Porkkanan rikkakasvitorjunta onnistuu. Omavarainen maatalous 2/1993. ss. 12-13.
Väisänen, J., Leinonen, P. ja Kivelä, J. 1990. Sianlannan kompostointi ja lannoitusvaikutus. Koetoiminta ja käytäntö
3.7.1990.
Åkerstedt, N. 1986. Den biologiska trädgården. Båstad. 176 s.
Åkerstedt, N. 1988. Trädgårds praktika: Odla grönsaker biologiskt. Stockholm. 174 s.
Åkerstedt, N. 1990. Ruohosilppu kasviravinteena. Kotitalous 5-6/1990, s. 33.

398
 KOTIELÄIMET

8. LUONNONMUKAINEN
KOTIELÄINTUOTANTO
8.1 LUONNONMUKAISEN
KOTIELÄINTUOTANNON
PERUSTEITA
Eläimet ovat ekosysteemin kuluttajia. Siksi kotieläimillä on
merkittävä rooli tasapainoisessa maatalousekosysteemissä. Kotieläinten merkitys
• ekosysteemin kuluttajia
Kotieläimet jalostavat ihmisen ravinnoksi suoraan käy-
• nurmirehun jalostajia
mättömät viljelykasvit (apilanurmen, naatit ja oljet sekä vil-
• maan viljavuus: viljelykierto + lanta
jan ja juuresten lajittelutähteet) maidoksi, lihaksi ja munik-
• ravinnekierto suljetummaksi
si. Näin ne toimivat ihmisen valkuaisravinnon tuottajina. • lanta monipuolista lannoitetta
Maan viljavuuden hoidossa kotieläimillä on tärkeä • monimuotoisuuden ylläpito
tehtävä. Viljelykierto saadaan monipuoliseksi, koska • maisemanhoito
esim. ihmisravinnoksi soveltumattomat, maata paranta- • viljelijän toimeentulon parantajia
vat apilapitoiset nurmet voidaan sisällyttää viljelykier-
toon ja nurmi voidaan käyttää eläinten rehuksi. Koti-
eläinten avulla tilan ravinnekierto saadaan suljetummak-
si. Eläinten lanta puolestaan elävöittää maata tarjoamal-
la maaperän pieneliöille sopivaa eloperäistä ainesta ra-
vinnoksi. Pieneliöstö monipuolistuu ja runsastuu, mikä
puolestaan lisää muun eliöstön elinmahdollisuuksia.
Lannan ravinteet toimivat monipuolisena yleislan-
noitteena sekä eri kasvien lannoituksessa tarpeen mu-
kaan kohdistettavana pääravinteiden (typen, fosforin ja
kaliumin) lähteenä.

RAVINTEIDEN KIERTO

399
KOTIELÄIMET

ENERGIAN VIRTA Tilan ulkopuolelta hankittujen kivennäisrehujen, ostore-

hujen sekä osin myös kivijauheiden ravinteet hyödynne-
Hyöty-
tään tilan ravinnekierrossa karjanlannan mukana. Lan-
suhde
% nalla on pitkäaikainen maan viljavuutta parantava vaiku-
tus.
IHMINEN Palkokasvien biologisen typensidonnan avulla hyö-
KOTIELÄIMET 5–25 dynnetään ilmakehän typpeä.
Kotieläintuotanto vaikuttaa myös luontoon ja maa-
KASVIT 1–2 seudun maisemaan. Esimerkiksi niittyjen ja metsälaidun-
MAA ten kasvi- ja eläinlajiston säilyminen on yhteydessä kar-
jan olemassaoloon. Kotieläimillä on näin merkittävä teh-
tävä luonnon monimuotoisuuden säilyttämisessä.
Lisäksi kotieläimillä on tärkeä merkitys taloudelli-
sesti toimivan tilakokonaisuuden luomisessa. Kotieläin-
tuotteet ovat arvostettuja myyntituotteita ja siten viljeli-
jäperheen toimeentulon kannalta ratkaisevia varsinkin
meidän pohjoisissa oloissamme. Kotieläimet jalostavat
ja säilövät lyhyen kesän satoa ja siirtävät auringon ener-
giaa talveen ihmisten käyttövoimaksi – maatilaa ajatel-
len rahalliseksi käyttövoimaksi, kuluttajia ajatellen ra-
vinnoksi ja energiaksi.

LUONNONMUKAISEN 8.1.1 TAVOITTEET

KOTIELÄINHOIDON TAVOITE Luonnonmukaisessa kotieläinten hoidossa pyritään yh-
distämään hyvälaatuisen ravinnon tuottaminen, lajinmu-
kainen ja eläinten oikeuksia kunnioittava sekä ympäris-
töystävällinen, ekologisesti kestävä tuotantotapa.
LUONNONHOIDON
TARPEET Luonnonmukaisessa kotieläintuotannossa etsitään ta-
sapainoa, toiminta-aluetta, jossa ihmisen tarpeet, eläin-
ten tarpeet ja luonnontalous ovat tasapainossa.
IHMISEN ELÄINTEN
Luonnonmukainen kotieläintuotanto pyrkii olemaan
TARPEET TARPEET kestävän kehityksen periaatteiden mukainen tuotanto-
muoto. Meidän sukupolvemme on vastuussa tuleville su-
kupolville siitä, että myös maatalousekosysteemit voivat
toimia ja tuottaa hyvälaatuista ravintoa ja olla miellyttävä
elinympäristö ihmisille ja eläimille tulevaisuudessakin.
Kotieläimet ovat ihmisistä riippuvaisia. Kotieläinten
menestyminen, myös lajien ja rotujen säilyminen, on ih-
misen toiminnasta riippuvaista. Ihmisellä on kotieläimiin
nähden valtaa, joka tuo mukanaan vastuuta. Toimiessaan
ristiriidassa luonnontalouden toimintaperiaatteiden kans-
sa ihminen toimii samalla itseään vastaan. Eläinten hy-
vinvointi ja erilaiset tuotantostrategiat heijastuvat yhteis-
kuntaan.

400
 KOTIELÄIMET

8.1.2 LUONNONTALOUDEN RAJAT

KOTIELÄINTUOTANNOLLE Ekologinen tasapaino
LUONNON ITSESÄÄTELY kotieläintaloudessa =
rehuomavaraisuus
Luonnon ekosysteemeissä ravinnon riittävyys säätelee
systeemin eläinmäärää. Kun ravintoa on runsaasti, synty-
vyys kasvaa ja heikotkin yksilöt saavat riittävästi ravin-
toa. Ravinnon vähetessä syntyvyys vastaavasti laskee ja
kuolleisuus kasvaa. Ihmisen ylläpitämässä nykyaikaises-
sa kotieläintaloudessa tämä itsesäätely ohitetaan. Karjal-
le voidaan ostaa rehua muualta, jopa toisesta maanosas-
ta, eikä karjankasvattajan hallinnassa olevien rehuntuo-
tantoalueiden sato enää määrää mahdollista eläinmäärää.
Rehun sisältämistä kasvien pääravinteista (N, P, K) osa
sitoutuu eläimiin ja kotieläintuotteisiin, suurin osa kul-
keutuu sontaan ja virtsaan.
Kun rehua tuodaan runsaasti tilan ulkopuolelta käy
niin, että lannan ravinteita kertyy tilalle ylimäärin. Jos sitä
ei voida tai osata käyttää hyväksi peltoviljelyssä, päätyy se
rasittamaan vesistöjä ja ilmaa. Alhaiseen rehuomavarai-
suuteen ja ostorehuruokintaan perustuva karjatalous ei
näin ole sopusoinnussa paikallisten olojen kanssa.
Pohjoisen karjatalousmaat ostavat tuontirehunsa ete-
lästä, Afrikan ja Aasian kehitysmaiden suurmaatiloilta.
Ihmisravinnoksi kelpaavat maissi ja soija myydään va-
luuttatulojen saamiseksi ja oma kansa elää ravinnon
niukkuudessa. Suurtilojen viljelykset ovat yleensä yksi-
puolisia, runsain väkilannoittein ja torjunta-ainein viljel-
tyjä monokulttuuriviljelyksiä. Tällöin maaperä köyhtyy,
eroosio ja aavikoituminen pääsevät etenemään ja uutta
viljelysmaata on raivattava mm. sademetsästä. Rehuja
vievälle maalle aiheutuu näin myös ympäristöongelmia,
mahdollisesti vielä aliravitsemusongelmia. Rehujen tuo-
tanto vientiä varten syrjäyttää oman maan elintarviketuo-
tantoa, jolloin elintarvikkeiden saatavuus heikkenee.

ENERGIANKULUTUS
Kotieläintuotantoa arvostellaan usein huonosta energian
hyötysuhteesta ihmisravinnon tuottamisessa. Arvostelu
kannattaa ottaa vakavasti, kuten seuraavan sivun kaavio
osoittaa. Toisaalta valkuaisen laatu tulee myös ottaa huo-
mioon. Eläinvalkuainen sisältää kasvivalkuaista enem-
män välttämättömiä aminohappoja, joita eläimen oma
elimistö ei pysty valmistamaan vaan ne täytyy saada ra-
vinnon mukana. Välttämättömät aminohapot ovat tärkei-
tä etenkin ihmisen, sian ja siipikarjan ravitsemuksessa.

401
KOTIELÄIMET

JOIDENKIN MAATALOUSTUOTTEIDEN ENERGIANKULUTUS TUOTETTUA VALKUAISKILOA KOHTI

Van Erk 1990

Vasikanlihan valkuaiskilon tuottamiseen kuluu 17 kertaa

enemmän energiaa kuin vehnän valkuaiskilon. Energian
kulutuksen suhteen edullisimmat kotieläintuotteet ovat
maito ja kananmunat. Kanan kohdalla on muistettava li-
säksi, että kanat syövät pääosin ihmisravinnoksi käyttö-
kelpoista rehua. Märehtijät (naudat, lampaat, vuohet) kil-
pailevat vähiten ravinnosta ihmisen kanssa. Nurmirehua
on myös edullisinta tuottaa ja säilöä sisäruokintakaudek-
si. Nurmet kuuluvat oleellisena osana maaperän kestävää
Eläimen viisi vapautta viljavuutta ylläpitävään viljelykiertoon.
1. Eläimellä ei ole jano, nälkä eikä se kärsi Sikaloiden ja kanaloiden lämmittämisessä kuluu meil-
aliravitsemuksesta. Rehua ja vettä on
lä pohjoisen kylmissä oloissa runsaasti energiaa. Ratkaise-
helposti saatavilla, jotta eläin pysyy
terveenä ja elinvoimaisena. vaa kotieläintuotannon ekologisuuden kannalta käytetys-
2. Eläin ei kärsi epämukavista oloista. sä energiassa on sen laatu; kulutetaanko uusiutumatonta
Lämpötilaltaan soveltuva ja fyysisesti vai uusiutuvaa energiaa. Sillä, onko lämmönlähteenä säh-
sopiva tuotantoympäristö, johon kuuluu kö, öljy, puuhake, maalämpö tai aurinkoenergia on tietys-
säänsuoja ja mukava lepoalue.
ti merkitystä, mutta on silti perusteltua kysyä, onko eläin-
3. Eläin ei kärsi kivuista, vammoista ja
sairauksista.
suojien lämmittäminen välttämätöntä? Fossiilisten poltto-
Ennaltaehkäisy. aineiden säästeliäs käyttö on vakavasti otettava haaste.
Nopea taudinmääritys ja hoito. Hiili, öljy ja maakaasuvarat ovat rajallisia. Hiilidioksidi-
4. Eläin voi käyttäytyä lajinmukaisesti. päästöjen vähentäminen on myös välttämätöntä kasvihuo-
Riittävästi tilaa.
neilmiön hillitsemiseksi.
Sopivat navetta-/sikala-/kanala-/
lampolakalusteet. Kotieläintilojen rakennusratkaisuilla ja hoitomenetel-
Omien lajitovereiden seura. millä on paljon annettavaa energiansäästöön. Luomuko-
5. Eläin ei kärsi pelosta ja ahdingosta. tieläin-rakennusta suunnitellessa tulee kiinnittää huomio-
Olosuhteet ja kohtelu, joilla vältetään ta esim. seuraaviin ekologisiin kriteereihin: rakennuksen
henkistä kärsimystä.
toiminnallisiin ratkaisuihin, rakennuksen energiankäytön
Farm Animal Welfare Council 1997 minimointiin (sekä rakentamisvaiheessa että koko raken-
nuksen elinkaaren aikana) ja rakennusmateriaaleihin.

402
 KOTIELÄIMET

8.1.3 KOTIELÄINTEN LAJINMUKAINEN

HOITO
Eläin voi hyvin, kun sen fyysiset, psyykkiset ja sosiaali-
set tarpeet on tyydytetty. Fyysisiin tarpeisiin kuuluu ra-
vinnontarpeiden tyydyttyminen, jotta eläin pysyisi ter-
veenä ja elinvoimaisena sekä sopiva tuotantoympäristö,
joka ei aiheuta eläimelle vammoja eikä vaaratilanteita.
Psyykkiset tarpeet tyydyttyvät esimerkiksi silloin, kun
eläin saa elää ilman jatkuvaa pelkoa ja ahdinkoa joko hoi-
tajan, koneiden tai toisten eläinten taholta. Sosiaalisiin
tarpeisiin kuuluu mm. se, että eläin saa olla yhteydessä la-
jitovereihinsa ja pystyy käyttäytymään lajinmukaisesti.
Seuraavaan luetteloon on koottu eläimille kuuluvia
tarpeita ja oikeuksia, joihin niillä tulee olla mahdollisuus.

ELÄINTEN OIKEUDET

1§
Riittävästi hyvälaatuista, kyseiselle eläinlajille sopivaa rehua ja
juomavettä, tarjoiltuna lajille sopivassa muodossa ja syöntirytmissä.

2§
Riittävästi tilaa syödä, levätä, mennä makuulle, nousta ylös ja
liikkua lajinsa ja ikänsä edellyttämällä tavalla. Kaikkien eläinten
on mahduttava makuulle yhtä aikaa.

3§
Eläinlajille sopiva ilmastointi, lämpötila, kosteus ja ilman liike
kotieläinrakennuksessa.

4§
Mahdollisuus valita oleskelupaikkansa joko ryhmässä tai vetäytyä
yksikseen, esim. sairastaessa mahdollisuus eristäytyä.

5§
Yhteys saman lajin eri-ikäisiin ja eri sukupuolta oleviin yksilöihin
(ei jatkuvaa näkö-, kuulo- tai hajueristystä).

6§
Mahdollisuus sukia, nuolla tai rapsutella itseä ja lajitovereita
(myös hoitajaa) ja näin vahvistaa yhteenkuuluvuutta ja
keskinäistä kunnioitusta.

7§
Mahdollisuus vastata ympäristön aiheuttamiin ärsykkeisiin
(melu, lämpö, kylmyys, sade, tuuli, auringonpaiste),
hakeutua suojaan tai nauttia olostaan.

8§
Hyvä kohtelu hoitajan taholta. Kunnioittava ja lempeä mutta
määrätietoinen suhtautuminen. Eläimen sairastaessa tai muuten
voidessa huonosti nopea apu.

Saloniemi, muokannut Suokas 1993

403
KOTIELÄIMET

ELÄINTEN HOITAJAN TYÖ

Hoitaja on vuorovaikutuksessa eläintensä kanssa päivit-
täin. Hän ruokkii, hoitaa ja tarkkailee eläimiä sekä kom-
munikoi eläintensä kanssa. Hoitajan ammattitaito, koulu-
tus, perinteet, opitut mallit ja tottumukset sekä hoitajan
jaksaminen vaikuttavat hoidon toteutukseen. Yksittäisen
eläimen hyvinvoinnin kannalta suurin vaikutus on juuri
eläimen lähipiirillä, jonka muodostavat hoitaja, tuotanto-
ympäristö sekä toiset eläimet.
Eläinten sopeutuminen ympäristön vaatimuksiin ja
mahdollisuuksiin on luonnollista ja välttämätöntä. Mutta
jos kotieläinten hoitotoimet, ruokinta ja kasvatusympäris-
tö on koostettu pääasiassa ihmisten vaatimusten mukaan,
eläinten sopeutumiskyvyn raja saattaa ylittyä.
Eläinten normaalista poikkeava käyttäytyminen on si-
jaistoimintaa, joka on merkki erilaisten stressitekijöiden
olemassaolosta. Lihasikojen hännänpurenta, emakoiden
putkien ja karsinarakenteiden pureminen, kanojen kanni-
balismi ja hevosen puunpurenta ovat tunnetuimpia epätyy-
dyttävistä oloista johtuvia käytöshäiriöitä. Jo ennen hel-
posti havaittavaa poikkeavaa käytöstä eläin voi olla tur-
hautunut ja stressaantunut. Pitkään jatkuva krooninen
stressitila aiheuttaa yleiskunnon heikkenemistä ja ruoka-
HYVÄ HOITAJA – ELÄIN -SUHDE
= Lehmien ymmärtäminen ja sopiva hoito haluttomuutta. Taudinvastustuskyky alenee ja siten ter-
veydentila heikkenee. Seurauksena on kasvun hidastumi-
– lauman tasapainoinen sosiaalinen rakenne nen ja tuotostason lasku.
– rauhallinen, johdonmukainen eläinten käsittely Eläinten hoitajan tulee tutustua hoitamiinsa kotieläi-
– luottavaiset, helposti käsiteltävät lehmät miin yhä paremmin tietääkseen mikä on eläinlajille tyy-
– suuri ennustettavuus ja kontrolloitavuus pillistä käyttäytymistä, mikä poikkeavaa ja milloin eläin
– pieni onnettomuuksien ja vammojen riski voi hyvin, milloin huonosti.
Palkaksi hoitaja saa entistä terveemmät ja tuottavam-
– tietämys ja lauman käyttäytymisen
ymmärtäminen mat eläimet sekä miellyttävän, toimivan vuorovaikutuk-
– empatia ja lehmäyksilön arvostus sen vastuullaan olevien eläinten kanssa. Näin myös hoi-
Weiblinger ym. 2000
tajan stressi helpottuu ja työn mielekkyys paranee.

8.1.4 ERI IHMISRYHMIEN TARPEITA JA

ODOTUKSIA
Eri ihmisryhmillä on erilaisia toiveita ja odotuksia koti-
eläintuotannolta. Kotieläintuotantoa harjoittavan maata-
louden menestymisen elinkeinona ratkaisee tuottajien ja
kuluttajien välinen suhde.
Tuottaja tarvitsee kohtuullisen toimeentulon perheel-
le kohtuullisella työpanoksella. Työn tulisi olla miele-
kästä sekä fyysisesti että henkisesti. Tuottaja kaipaa

404
 KOTIELÄIMET

myös arvostusta tekemälleen työlle. Hänelle maatalous-

elinkeino on sekä elinkeino että elämäntapa.
Kulutuskysyntä määrää puolestaan tuotannon kehit-
tämistä. Kulutusta ohjaavat monet ihmisen alkuperäiset Eettinen laatu
osa kokonaislaatua
ja opitut makutottumukset sekä päivittäinen ravinnon
tarve. Nälkäiselle on tärkeintä, että on ruokaa. Nälkäisel-
le kulinaristille on tärkeää, että on hyvänmakuista ruo-
kaa. Terveystietoiselle, nälkäiselle kulinaristille on tär-
keätä syödä terveellistä, hyvänmakuista ruokaa.
Elintaso ohjaa kulutusta. Köyhälle on tärkeätä, että
saa halpaa ruokaa, josta saa tarvitsemansa energian ja ra-
vintoaineet. Rikkaalla on varaa herkutella.
Elämänarvot ovat myös kulutusta ohjaava tekijä. Us-
konto ja elämänkatsomus määräävät ruuan laatua; hindu
ei syö nautaa, juutalainen ei syö sianlihaa. Vihreät arvot
ja ekologinen ajattelutapa ohjaavat kulutusta ympäris-
töystävällisellä tuotantotavalla tuotettuun ruokaan. Mo-
nissa maissa kasvissyönti on lisääntynyt boikottina teol-
lisuusmaiselle kotieläintuotannolle.
Ns. vihreä kuluttaja on yleisimmin luonnonmukaises-
ti tuotettuja kotieläintuotteita etsivä kuluttaja. Hän voi
myös olla rikas ja terveystietoinen kulinaristi, tai sitten
ruuan suhteen tavallinen tankkaaja. Odotuksien kirjo on
monipuolinen.
Kuluttajan odotuksista seuraa laatuvaatimuksia luon-
nonmukaisesti tuotetuille kotieläintuotteille. Hyvä hygiee- Etologia Ekologia
Luonnon-
ninen laatu on itsestäänselvyys, hyvä maku ja tuoreus sa- mukainen =
moin. Vähärasvaisuus – paljon lihaa, vähän luita – ja ka- kotieläinhoito
Etiikka
nanmunan ruskuaisen voimakas keltainen väri ovat yleisiä
laatuvaatimuksia. Kotieläintuotteissa ei saa myöskään olla
eläinten lääkinnästä, rehuista tai hormonikäsittelystä pe-
räisin olevia vierasainejäämiä. Yhä enemmän kuluttajia
kiinnostaa myös kotieläintuotteen eettinen laatu eli millai-
sissa oloissa liha, munat ja maito on tuotettu eläinten kan-
nalta katsoen.

8.1.5 VILJELIJÄN TAVOITTEITA

Peltoviljelymenetelmien tulee parantaa ja säilyttää maan
viljavuutta. Karjanlannan varastointi ja käsittely on jär-
jestettävä niin, ettei pohja- ja pintavesien laatu kärsi. En-
simmäisenä pilaantuneesta vedestä kärsii karjatila itse.
Myös tilan rakennuksien, eläinaitauksien, teiden yms.
tulee sopia maisemaan ja luonnon toimintaan. Viihtyi-
sässä ympäristössä on hyvä tehdä työtä.

405
KOTIELÄIMET

Luonnonmukaista kotieläintaloutta
Luonnonmukaisen kotieläintuotannon tulee olla taloudel-
harjoittavan viljelijän tavoitteita: lisesti kestävää. Työmäärä ei saa paljoakaan kasvaa, sen
sijaan työn laatu ja panostukset voivat muuttua. Runsaasti
• Eläinten hyvinvointi. Terveet eläimet
ovat tuottavia ja miellyttäviä hoitaa.
pääomaa vaativiin investointeihin ja muutoksiin ei ole
Eläinten hyvä kohtelu myös sen jälkeen, yleensä mahdollisuutta, muutosten tulee olla vähittäisiä ja
kun eläin lähtee jatkokasvatukseen perusteltuja.
toiselle tilalle tai teurastettavaksi.
Siirtyminen samanaikaisesti sekä luonnonmukaiseen
• Hyvälaatuiset kotieläintuotteet, joilla on peltoviljelyyn että kotieläintalouteen aiheuttaa uutta
hyvä kysyntä ja joista maksetaan hyvin. päänvaivaa ja opiskelua sekä mahdollisesti investointeja.
• Peltoviljelyn hyvä tuottavuus. Muutoksen kipinä syntyy yksilöllisesti, toteutuksessa
Rehun riittävyys ja hyvä laatu varmista- kannattaa edetä resurssien mukaan.
vat sekä eläinten hyvinvointia että
tuotannon taloudellisuutta.

• Sopeutuminen ympäröivän luonnon

olosuhteisiin niin, että tuotanto on
ekologisesti kestävää ja siten jatkuvaa
myös tuleville tilanhoitajille.

LUONNONMUKAISEN KOTIELÄINHOIDON OSA-ALUEET

406
 KOTIELÄIMET

8.2 LUONNONMUKAISEN
KOTIELÄINHOIDON
KÄYTÄNNÖN OSA-ALUEET
Luonnonmukaisesta kotieläinten hoidosta on julkaistu LUOMUVILJELYKIERRON
vähimmäisvaatimukset, joita karjatilalla tulee noudattaa, REHUNTUOTANNON JA ELÄINTEN
jotta kotieläintuotteita voidaan myydä luonnonmukai- REHUVALION SUHDE
seen tuotantoon viittaavin merkinnöin. Vähimmäisvaati-
mukset löytyvät mm. Kasvintuotannon tarkastuskeskuk-
Lypsykarja
sen Internet-sivuilta, http://www.kttk.fi. Luomuliiton vil-
jely- ja kotieläinohjeet löytyvät Internet-sivuilta, http://
www.luomuliitto.fi.
Luonnonmukaista kotieläinhoitoa aloittavalla tilalla
on yleensä olemassa valmiiksi karja, eläinaines. Valitta-
essa rotuja tai linjoja luonnonmukaiseen tuotantoon on
otettava huomioon eläinten kyky sopeutua paikallisiin
olosuhteisiin, eläinten elinvoimaisuus ja taudinvastustus-
kyky. Luomutuotannossa suositellaan myös alkuperäis-
rotujen ja -linjojen käyttöä.
Karjanhoitajan tulee tuntea ja tietää rodun erityispiir-
teet ja toimia sen mukaan.
Eläinaines, yksilöiden ominaisuudet ja myös hoitajan
ominaisuudet, taidot, tiedot ja asenne, vaikuttavat sopi-
vimpaan eläinten hoitomenetelmään, samoin tilan maan-
tieteellinen sijainti ja luonnonolot. Tilan ja sitä ympäröi- Lihakarja
vän luonnon vuorovaikutus sekä kauempana näkymättö-
missä tapahtuvat ympäristövaikutukset tulee ottaa huo-
mioon tilan ratkaisuja tehtäessä. Kaikille tiloille soveltu-
vaa ”oikeaa” mallia on mahdoton esittää. Tässä luvussa
käsitellään asioita, joihin tulee kiinnittää erityistä huo-
miota kotieläinten luonnonmukaisessa hoidossa.

8.2.1 PALKOKASVIEN KÄYTTÖ

RUOKINNASSA
Luonnonmukaisessa kotieläinten ruokinnassa ovat nur-
mipalkokasvien ja karkearehun sekä palkoviljojen käyt-
tö keskeisessä asemassa. Monivuotisia Suomessa viljel-
täviä nurmipalkokasveja ovat puna-apila, valkoapila, al-
sikeapila, keltamaite, sirppimailanen, sinimailanen ja
vuohenherne. Yksivuotisista palkokasveista viljellään
ruis- ja rehuvirnaa sekä persianapilaa.

APILAT
Meillä yleisimmin käytetty nurmipalkokasvi on puna-

407
KOTIELÄIMET

Puhaltumista ehkäiseviä toimenpiteitä

– Eläintä ei lasketa laitumelle nälkäisenä
– Eläimille syötetään kuivaa heinää ennen
laitumelle laskua
– Elokuun puolivälistä alkaen olisi hyvä olla käytössä
apilattomia tai vain niukasti apilaa sisältäviä laitumia
Vahvojen apilan odelmikkojen laiduntamista vältetään
varsinkin syyskuun alun jälkeen
– Monipuolinen laidunkasvusto, mukana myös esim. kuminaa
– Ruokaöljyn antaminen esim. vesiastian päällä tai ruiskutettu-
na ohuena kalvona kasvuston päälle
– Huolehditaan eläinten natriumin saannista (suolakivi tai
ruokasuolaa laitumelle)
– Eläimiä tarkkaillaan ja annetaan ruokaöljyä tarvittaessa

APILAN KIVENNÄISKOOSTUMUS apila säilörehu- ja heinänurmiseoksissa sekä myös laitu-

POIKKEAA HEINÄKASVEISTA missa, mutta esim. Pohjois-Ruotsissa ja Skotlannissa
Pitoisuus g/kuiva-ainekilo valkoapilan käyttö on yleisempää, varsinkin kun valko-
Puna-apila Timotei Suhdeluku apila on laidun- ja niittorehukasvina puna-apilaa parem-
(nuppuaste) (säilörehuaste) pi. Alsikeapilaa käytetään eloperäisillä ja kosteilla mail-
Ca 15 3,5 yli 400 la sekä usein monipuolistamaan nurmiseoksen apila-
P 2,5 3,5 n. 70 koostumusta. Lypsykarjan ruokintakokeiden perusteella
Mg 3,5 1,3 n. 270 voidaan apilarehujen vaikutuksista todeta mm. seuraavia
K 25 30 n. 80 edullisia vaikutuksia nurmiheinäkasveihin verrattuna:
Tuori ym. 2001
– Maittavuus ja syönti parempi kuin heinäkasveilla
– Maitotuotos suurempi
– Maidon rasvapitoisuus pienempi
– Valkuaistuotos suurempi
– Maitorasva pehmeämpää
– Valkuaisen pötsihajoavuus hitaampaa

Apilan rehukäytössä on myös rajoituksia ja riskejä. Pu-

haltumisia esiintyy syyspuolella kesää ja varsinkin syys-
kuun alussa laidunnettaessa aamukylmää ruohoa. Jos se-
oksessa on apilaa yli 30 %, puhaltumisriski kasvaa, sen
sijaan säilörehuruokinnassa puhaltuminen on harvinais-
ta. Noin 15 % keltamaitetta (siementä 1–2 kg/ha) laidun-
seoksissa alentaa puhaltumisriskiä. Keltamaite sisältää
kondensoituneita tanniineja, jotka myös vähentävät re-
hun valkuaisen hajoamista pötsissä.
Nurmipalkokasveista erityisesti apiloissa esiintyy
kasviestrogeenejä, jotka aiheuttavat suurina pitoisuuksi-
na tiinehtymisongelmia ja muutoksia maitorauhasessa ja
kohdussa. Runsaasti puna-apilaa sisältävässä odelma-
rehussa ovat pitoisuudet suurimmat. Apilan vanhetessa

408
 KOTIELÄIMET

estrogeenipitoisuus laskee. Haittoja voidaan ehkäistä

korjaamalla apila säilörehuksi vanhempana, selvästi nu-
pulle tulon jälkeen, ja syysrehu hyvällä korjuuilmalla
sekä rajoittamalla nuoren apilan syöttöä. Myös esikuiva-
tus vähentää estrogeenivaikutusta. Heinäksi kuivattaessa
estrogeenit hajoavat suurimmaksi osaksi.
Kasvin kiihkeä kasvuvaihe ja stressitila (kuivuus, kyl-
myys, taudit) nostavat estrogeenipitoisuutta. Myös apila-
lajikkeilla on eroja estrogeenipitoisuudessa. Maatiaislajik-
keissa pitoisuudet ovat yleensä alhaisimpia (esim. Bjurse-
le). Alsikeapilan ja valkoapilan estrogeenipitoisuudet ovat
myös puna-apilaa alhaisempia.
Apilarehun kivennäiskoostumus poikkeaa paljon puh-
taista heinäkasveista. Kalsiumin ja magnesiumin määrät
ovat huomattavasti korkeammat ja fosforipitoisuus hiu-
kan alhaisempi kuin heinillä. Kivennäisrehujen määrään
ja laatuun onkin kiinnitettävä huomiota sitä enemmän
mitä enemmän karkearehussa on apilaa. Rehuista on hyö-
dyllistä teettää kivennäisanalyysit (rehuanalyysien lisäk-
si) ruokintasuunnitelman laatimista varten.

NIITTOREHUKASVIT
Herne ja härkäpapu sekä virnat ovat hyviä niittorehukas-
veja. Varsinkin loppukesällä laidunten tuoton heiketessä
palkoviljoista saa arvokasta valkuaispitoista niittorehua.
Keväällä kylvetyt lehtevät virna- ja rehuhernevaltaiset
seokset ovat parhaita heinäkuun lopun ja elokuun alun
syöttöön. Myöhään kylvetty härkäpapu on vielä syys-
kuun lopulla (kylvöajasta riippuen) ennen papujen ko-
vettumista hyvää rehua.

HERNE JA HÄRKÄPAPU VÄKIREHUSEOKSISSA

Väkirehuna herne ja härkäpapu ovat energia-arvoltaan oh-
raa vastaavia. Palkokasvien siemenissä on runsaasti valku-
aista. Herneen valkuaispitoisuus on 20–24 % ja härkäpavun
noin 30 %. Herne vastaa ruokinnassa valkuaispitoisuudel-
taan lähinnä täysrehu 17:ta ja härkäpapu puolitiivistettä.
Palkokasvien siemenet sisältävät pieninä pitoisuuk-
sina haitallisia aineita kuten tanniineja, trypsiini-inhibiit-
toreita ja lektiineja, jotka voivat aiheuttaa haittoja yksi-
mahaisten (sikojen ja siipikarjan) ruokinnassa. Herneen
ja härkäpavun lysiinipitoisuus sopii hyvin sikojen ruo-
kinnan tarpeisiin, mutta rikkipitoisia aminohappoja, me-
tioniinia ja kystiiniä, on niukasti. Porsaiden ja emakoi-
den rehuissa hernettä voidaan käyttää enintään 10–15 %

409
KOTIELÄIMET

ja härkäpapua 10 %. Lihasikojen rehuissa hernettä voi-

daan käyttää 25–35 % ja härkäpapua alkukasvatusrehus-
sa korkeintaan 20 %, loppukasvatusrehussa enemmän-
kin. Märehtijöiden väkirehusta hernettä voi olla 30 % ja
härkäpapua enintään 3 kg/pv. Siipikarjan rehuseoksessa
hernettä voi olla maksimissaan 15–20 % (munivilla ka-
noilla maksimi 30 %) ja härkäpapua vain 10 %.
Herneen ja varsinkin härkäpavun magnesium-, fosfo-
ri- ja kaliumpitoisuudet ovat huomattavasti rehuviljoja
korkeammat.
Lisäksi tärkeitä valkuaisväkirehuja voivat olla rypsin
ja muiden öljykasvien siementen puristeet.

8.2.2 TERVEYDENHUOLTO
Luonnonmukaisen kotieläinhoidon tavoitteena on saira-
uksien ennaltaehkäisy. Sairastumisia ja tapaturmia kui-
tenkin sattuu, silloin eläintä hoidetaan parhaalla mahdol-
lisella tavalla.
Ennaltaehkäisevässä terveydenhoidossa hoitajan tark-
kaavaisuuden merkitys on suuri. Hänen tulee tuntea hoita-
miensa eläinten normaalit käyttäytymismallit ja luonteet,
jotta sairastumisen ensimmäiset merkit voisi havaita mah-
dollisimman aikaisin. Poikkeava käytös, sairaudet ja hoito
merkitään muistiin yksilölliseen terveyskorttiin tai vihkoon.

TERVEYDENHUOLLON MERKITYS

Ympäristö
ja maisema Tuottajan
hyvinvointi

Kuluttaja Työturval-
lisuus

Eläinten
Markkinat hyvinvointi

Tuotteiden
laatu Eläintauti-
tilanne

Tuotantoeläimet ovat riippuvaisia ihmisen tarjoamasta

ravinnosta, suojasta ja rakennetusta ympäristöstä. Eläin-
tenhoitajan asenne työhönsä ja kiinnostus eläinten tar-
peita kohtaan ovat ratkaisevan tärkeitä eläinten hyvin-
voinnin kannalta.

410
 KOTIELÄIMET

Eläinten kanssa tulee työskennellä rauhallisesti ja määrä-

tietoisesti. Hoitaja voi osoittaa kunnioituksensa ja ystä-
välliset aikeensa eläimille seurustelemalla, rapsuttelemal-
la ja taputtelemalla. Molemminpuolisen luottamuksen
saavuttaminen helpottaa varsinkin isojen eläinten käsitte-
lyä ja arkojen eläinten hoitoa.

SUUNNITELMALLINEN TERVEYDENHUOLTO
Suunnitelmallinen terveydenhuolto on pitkäjänteistä työ-
tä eläinten terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja
parantamiseksi, sekä tuottajan työssä jaksamisen, työtur-
vallisuuden että tilan talouden parantamiseksi. Terveitä
ja pitkäikäisiä, tuottavia eläimiä on mukava hoitaa. Kun
panostetaan suunnitelmalliseen terveydenhuoltoon, ei
epämiellyttäviä yllätyksiä tapahdu läheskään niin usein,
kuin jos keskitytään ainoastaan äkillisten sairastapausten
hoitoon. Silloin kun karjassa esiintyy oireilevia eli kliini-
sesti sairaita eläimiä, on karjassa todennäköisesti suurem-
pi joukko piilevästi eli oireettomasti sairastuneita tai po-
tentiaalisessa riskiryhmässä olevia yksilöitä.

ELÄINTEN TERVEYTEEN VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ

Rajala 1993

411
KOTIELÄIMET

Terveydenhuollon tasot Terveydenhuollon avulla pyritään pureutumaan saira-

– Elinryhmä uksien ja tuotantotappioiden syihin eli kartoittamaan ja
– Yksilö poistamaan niille altistavat tekijät, sekä havaitsemaan
– Karja tuotannon riskikohdat. Näin voidaan vähentää sairauk-
– Kansallinen sien esiintymistä pitkällä tähtäimellä. Terveydenhuolto
ei siis ole ainoastaan suunnitelmia ja toimenpiteitä karjan
sairastumisen varalle. Luomueläinten hoitoa säätelevät
eläinlääkintölainsäädäntö sekä EU-asetus luonnonmu-
kaisesta kotieläintuotannosta. Nämä määrittelevät ne mi-
nimivaatimukset, joita luonnonmukaisessa kotieläintuo-
tannossa on noudatettava.
Terveydenhuoltoa voidaan tarkastella usealla eri ta-
solla. Suppeimmillaan se on jonkin elinryhmän, esimer-
kiksi utareen ja utareterveyteen vaikuttavien tekijöiden
huomiointia. Kun näkökulmaa hiukan laajennetaan, pu-
hutaan yksilön terveydenhuollosta. Tilatasolle mentäes-
sä halutaan vaikuttaa koko karjaan ja tilan toimivuuteen
kokonaisuudessaan, karjanomistajaa ja hänen perhettään
unohtamatta. Kansallisen tason terveydenhuollosta pu-
huttaessa tarkoitetaan edellä mainittujen tasojen lisäksi
koko maan eläintautitilanteen hyvän tason ylläpitoa ja
parantamista, sekä kotimaisten eläintuotteiden laadun
varmistamista. Pyritään varmistamaan myös kuluttajan
turvallisuutta ja muun muassa antibiooteille vastustusky-
kyisten bakteerikantojen lisääntymisen ehkäisyä.

TERVEYDENHUOLLON TASOT

Tilatason terveydenhuollossa tarkastellaan karjan hoitoa

kokonaisuudessaan. Kansallisen tason terveydenhuol-
toon osallistuville tiloille tehdään vähintään yksi tervey-
denhuoltokäynti vuosittain. Käynnin yhteydessä tarkas-
tellaan lypsykarjatilan kyseessä ollessa muun muassa

412
 KOTIELÄIMET

navettaympäristöä, eläinten ruokintaa, tarttuvilta taudeil-

ta suojautumista, eläinten jalka- ja utareterveyden hallin-
taa, loisten hallintaa, tilan lääkityskäytäntöjä ja lääkejää-
mien hallintaa. Käynnillä pyritään myös huomioimaan
tuotannon ”pullonkaulat” ja sovitaan yhdessä tärkeim-
mät toimenpiteet, joiden avulla eläinten terveyttä ja tilan
tuottavuutta voidaan edistää.
Terveydenhuoltotyö on hedelmällisintä silloin kun
karjan omistaja ja kaikki tilan neuvontaan osallistuvat
tahot ovat työhön motivoituneita ja tekevät saumatonta
yhteistyötä. Jos esimerkiksi navettaa aiotaan korjata tai
laajentaa, kannattaa suunnitteluun ottaa mukaan useam-
pia, asiaa hiukan eri näkökulmilta tarkastelevia alan asi-
antuntijoita, ainakin rakennussuunnittelija, tuotantoneu-
voja ja eläinlääkäri.
Eläimellä on niin fyysisiä, psyykkisiä kuin sosiaali-
siakin tarpeita. Mikäli kaikki sen tarpeet tyydytetään,
säilyy se varmimmin terveenä ja hyvinvoivana. Jalostuk-
sella tuotantoeläinten perimää on muutettu tuotanto-omi-
naisuuksien parantamiseksi. Tämän tuotantopotentiaalin
kasvun seurauksena eläimet ovat muuttuneet vaativim-
miksi ruokinnan, hoidon ja ympäristöolosuhteiden suh-
teen. Jalostuksesta huolimatta niiden lajityypilliset käyt-
täytymismallit ovat suurelta osin säilyneet.
Luomueläinten terveyttä ja hyvinvointia pyritään edis-
tämään valitsemalla tuotantoon sopivia rotuja ja linjoja
sekä hoitamalla niitä lajille ominaisten tarpeiden mukaan.
Pyritään käyttämään mahdollisimman korkealuokkaisia
rehuja ja välttämään liiallista eläintiheyttä. Sellaiseen ti-
lanteeseen, ettei sairastumisia lainkaan tapahtuisi, on kui-
tenkin mahdotonta päästä. Silloin kun eläin sairastuu, on
se hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla.
Suurin osa tuotantoeläinten sairauksista on niin sa-
nottuja monisyysairauksia – siihen, sairastuuko eläin,
vaikuttaa useampi eri tekijä. Kyseessä on tavallaan tasa-
painottelu terveyttä ylläpitävien eli vastustuskykyä pa-
rantavien tekijöiden, ja stressitekijöiden eli sairaudelle
altistavien tekijöiden välillä. Esimerkiksi vasikan keuh-
kotulehdus voi saada alkunsa siten, että eläin ei ole saa-
nut tarpeeksi nopeasti syntymän jälkeen ternimaitoa,
eikä siten ternimaidon mukana riittävästi immunoglobu-
liineja, vasta-aineita. Silloin sen vastustuskyky, immuni-
teetti, on heikko. Jos vasikka asustaa kosteassa ja vetoi-
sessa karsinassa ja saa vielä niukahkosti ravintoa, toimi-
vat nämä sairaudelle altistavina tekijöinä. Silloin taudin-

413
KOTIELÄIMET

aiheuttajat, joita on terveiden aikuisten nautojen limakal-

voilla ja jotka normaalioloissa eivät pystyisi sairautta ai-
heuttamaan, voivat sen puutteellisen vastustuskyvyn
omaavassa yksilössä tehdä. Vasikan hengitystietulehduk-
sessa sairauden aiheuttaa useimmiten aluksi virus. Viruk-
set lisääntyvät potilaan hengitysteissä ja heikentävät
edelleen niiden puolustuskykyä, jolloin bakteerit voivat
iskeä. Hoitamattomana sairaus voi edetä ja johtaa pitkit-
tyessään kudosvaurioihin sekä potilaan kuolemaan. Sai-
raan eläimen lääkitseminen, mikä kyseisessä tapaukses-
sa on välttämätöntä, hoitaa ainoastaan yksilön sen het-
kisen vaivan. Se ei useimmiten vaikuta yleiseen sairasta-
Jalostustavoitteita vuuteen karjassa eikä poista altistavia tekijöitä.
• pitkätuottoisuus, kestävyys Hoitaja on eläimen tärkein ”ympäristötekijä”. Karjan
• hyvä terveys ja luonne hoitaja on ratkaisevin henkilö eläinten hyvinvoinnille ja
• hedelmällisyys ja emo-ominaisuudet terveydelle. Hän päättää siitä, millainen on eläinten elin-
• kotoisten rehujen hyväksikäyttökyky ympäristö, kuinka eläimiä ruokitaan ja hoidetaan sekä
• tuotteiden laatu kuinka niitä käsitellään. Motivoitunut ja työhönsä paneu-
tunut, ystävällisesti ja rauhallisesti eläimiä käsittelevä
hoitaja on karjansa silmissä todellinen kultakimpale.
Hyvä hoitaja on huolellinen ja tarkkaavainen, hän tuntee
eläimensä ja huomaa muutokset niiden käyttäytymises-
sä ja terveydentilassa.
Hyvä hoitaja suunnittelee alan asiantuntijoiden avul-
la eläinten hoitoon liittyvät toimet, esimerkiksi rehunte-
on ja ruokinnan, laidunnuksen tai vaikkapa karjan hedel-
mällisyyden hallinnan tarkasti. Hyvä hoitaja ottaa myös
oman hyvinvointinsa ja työturvallisuutensa huomioon
sekä tekee varasuunnitelmia myös yllättävien tapahtumi-
en, kuten esimerkiksi sähkökatkoksen ja lantakoneen
rikkoutumisen varalle.

KLIININEN SAIRAUS ON VAIN JÄÄVUOREN HUIPPU

Piilevät sairaudet
• heikentynyt vastustuskyky,
lisääntynyt sairaustumisalttius
• tuotantotappiot

Esimerkkejä:
• piilevä vs. kliininen ketoosi
• piilevä vs. kliininen C a-puutos
• piilevä vs. kliininen S e-puutos
• loissairaudet
• jne

414
 KOTIELÄIMET

8.2.3 KARJANJALOSTUS
Luonnonmukaisen kotieläintuotannon tavoitteet painot-
tuvat osin eri tavalla kuin tavanomaisen. Kotieläinten
korkean määrällisen tuottavuuden rinnalle nousee omi-
naisuuksia, joita tarvitaan erityisesti luonnonmukaisissa
hoitomenetelmissä.
Emo-ominaisuuksiin tulee kiinnittää enemmän huo-
miota, koska emien annetaan hoitaa jälkeläisiään itse.
Ryhmään soveltuvuus ja luonneominaisuudet ovat myös
erittäin tärkeitä. Eläinrodun ja jalostuslinjan valinta tilan
olosuhteita ja tavoitteita ajatellen on tärkeää. Kanojen
kohdalla esimerkiksi häkkikanalaan jalostetut kanalinjat
eivät välttämättä sovellu vaikeuksitta lattiakanalan olo-
suhteisiin (laumakäyttäytyminen, munintakäyttäytymi-
nen, kestävyys).
Vaikka tuotannon määrä on tärkeää myös luonnonmu-
kaisessa tuotannossa, pyritään eläimen pitkään, kestävään
ja tasaiseen tuotokseen. Kohtuullinen tuotos on eläimen
terveyden kannalta parempi kuin huipputuotos ja siten
myös hoitajalle vähemmän stressaavaa. Vuosituotoksen
asemasta kiinnitetään huomiota elinikäistuotokseen. Näin
eläimen hyvä terveys saa sille kuuluvan arvon. Pitkätuot-
toinen eläin hyödyntää myös kotoisia rehuja paremmin.
Tuotteiden laatu on luonnollisesti tärkeä jalostustavoite
Geenitekniikalla saavutetun kiihtyvän jalostusvauh-
din kaikkia seurauksia eläimille ja luonnolle ei tunneta ja
siksi siihen suhtaudutaan kielteisesti luonnonmukaisessa
kotieläintaloudessa. Onko ihmisellä oikeus puuttua eläin-
ten perimään geenitasolla, on myös eettinen kysymys.

8.2.4 ERI ELÄINLAJIEN

LUONNONMUKAINEN HOITO
NAUTAKARJA
Nautakarjatilan peltoviljelyn ja eläinmäärän suhde on
käytännön tiloilla yleensä sopiva ja pelloilla on noudatet-
tu viljan ja nurmen vuorottelua viljelykierrossa. Navetan
peruskorjauksessa tai uuden pihaton ja jaloittelutarhojen
rakentamisessa sekä karjanlannan varastoinnissa ja käy-
tössä tulevat todennäköisesti eteen suurimmat muutokset
tilan siirtyessä luonnonmukaiseen viljelyyn. Todennä-
köisestä satotason laskusta johtuva rehuntuotantopinta-
alan lisätarve tulee ottaa huomioon suunniteltaessa kar-
jan siirtämistä luonnonmukaiseen tuotantoon.
Luonnonmukaisesti tuotettu -hyväksynnän saavutta-

415
KOTIELÄIMET

minen maidolle ja naudanlihalle kestää näin useamman

vuoden ja edellyttää pitkäjänteistä työtä ja suunnittelua.
Riittävä määrä luonnonmukaisesti tuotettua rehua saa-
daan tavallisella tilalla luomukotieläintuotannon käyn-
nistämiseen aikaisintaan kolmantena vuonna siirtymisen
aloittamisesta. Ensimmäiset teuraseläimet tulevat myytä-
viksi vasta runsaan vuoden kuluttua tästä. Mikäli luon-
nonmukaiseen tuotantoon siirtyminen aloitetaan peltojen
ja eläinten osalta samanaikaisesti, voidaan siirtymävai-
heen kokonaispituutta koko yksikön osalta lyhentää kah-
teen vuoteen. Poikkeuksen hyödyntäminen edellyttää
vähintään 50 % rehuomavaraisuutta.
Siirtymäkaudella 24.8.2000-24.8.2005 voi tavan-
omaisen rehun osuus märehtijöiden päivittäisestä re-
huannoksesta olla enintään 25 % ja vuotuisesta rehunku-
lutuksesta enintään 10 % maataloudesta peräisin olevas-
ta kuiva-aineesta laskettuna. Tämän jälkeen kaikkien re-
hujen (kivennäisaineita lukuun ottamatta) tulee olla
luonnonmukaisesti tuotettuja.
Kun riittävä luonnonmukaisesti tuotetun rehun osuus
on saavutettu, luomumaitoa saadaan markkinoille kuuden
kuukauden siirtymävaiheen jälkeen. Siirtymävaiheen ai-
kana ja siitä eteenpäin karjaa on hoidettava luomuohjei-
den mukaisesti.
Karjan rehuvalioon ei ole yleensä tarpeen tehdä peri-
aatteellisia muutoksia, mikäli tilalla on noudatettu kar-
kearehuvaltaista ruokintaa. Palkokasvien osuus karke-
arehusta tulee todennäköisesti kasvamaan. Sen sijaan
eläinten hoito-oloissa ja karjarakennuksissa muutokset
ovat monesti tarpeen. Lihakarjan ympärivuotinen parsi-
kasvatus tai täysrakolattiapohjaiset karsinat eivät ole sal-
littuja, jolloin siirtyminen luomutuotantoon voi olla suu-
rikin tekninen ja taloudellinen kysymys. Lypsykarjati-
loilla lehmien ja nuorkarjan pitäminen parsissa on sallit-
tua ainoastaan poikkeusluvalla ja edellyttää, että eläimet
pääsevät ulos myös talvella, vähintään kaksi kertaa vii-
kossa. Pihatoissa tulee olla eläinten käytettävissä olevas-
ta alasta kiinteää lattia-alaa vähintään 50 %.

RUOKINTAMALLEJA MAIDONTUOTANNOSSA
Lypsylehmien ruokinta voidaan järjestää useammalla eri
tavalla. Eri ruokintamallien pääpiirteitä esitellään seu-
raavassa.
1. Normiruokinta – tuotoksen mukainen karkea- ja
väkirehuruokinta (karkea- ja väkirehun annostelu

416
 KOTIELÄIMET

päivätuotoksen mukaan). Ruokinnan tarkistus

tehdään yleensä kerran kuussa mittalypsyn jälkeen.
2. Seosrehuruokinta – väkirehu ja kivennäiset
sekoitetaan karkearehun sekaan. Väkirehun osuus se-
oksessa määräytyy lähinnä karjan vuosituotoksen
mukaan. Useimmiten käytössä on kaksi seosta;
toinen maidossa oleville lehmille ja toinen ummessa
oleville ja hiehoille. Kolmas seos voitaisiin tehdä
vähässä maidossa oleville lehmille.
3. Tasaväkirehuruokinta -väkirehumäärä vuosituotok-
sen mukaan – pidetään korkeamman tuotoksen
kauden (100–200 vrk) vakiona, määrä riippuu lehmän
vuosituotostasosta esim. 6 000 kg/v – 6-7 kg/pv, 7 000
kg/v – 7-8 kg/pv, 8 000 kg/v – 8-10 kg/pv, tarkennuk-
set karkearehun laadun, esim. D-arvon ja syönti-in-
deksin perusteella.
4. Lehmien jako ruokintaryhmiin karkearehun laadun
ja syöttömäärän mukaan.
Korkean tuotoksen vaiheessa olevat lehmät saavat
paraslaatuisia karkearehuja vapaasti ja väkirehua
kohtuullisesti (tasaväkirehuruokintana). Ehtyvät leh-
mät saavat laadultaan hyvää tai keskinkertaista
karkearehua lähes vapaasti tai rajoitetusti, mutta
väkirehua rajoitetusti.
Ummessa olevat lehmät ja hiehot saavat laadultaan
keskinkertaista karkearehua rajoitetusti ja
herumisryhmän lehmien syömättä jättämää
karkearehua, mutta ei väkirehua.

Mallin toteutus edellyttää, että eri laatuisia karkearehuja

voidaan syöttää yhtä aikaa - esimerkiksi säilörehun paa-
lausta tai kapeita laakasiiloja.
Eri ruokintamallien vahvuuksia ja heikkouksia esitel-
lään seuraavassa suuntaa-antavasti.

1.NORMIRUOKINTA
– tuotoksen mukainen ruokinta (karkea- ja väkirehun
annostelu päivätuotoksen mukaan kuukausittain
tarkistettuna)

Vahvuuksia
– lehmän energian tarve voidaan parhaiten turvata
korkeimman tuotoksen vaiheessa
– heruvat lehmät heruvat korkeisiin päivätuotoksiin
– säilörehun laadun merkitys tärkeä, mutta ei niin tärkeä
kuin muissa ruokintamalleissa
417
KOTIELÄIMET

Heikkouksia
– korkeatuottoisilla lehmillä väkirehuannokset tulevat
hyvin suuriksi
– pötsin pH laskee haitallisen alas – vaihtelee – alentaa
mikrobien kuidun sulatusta
– työllistävä – väkirehu annosteltava useita kertoja
päivässä tai oltava kalliit väkirehukioskit
– eläin ei itse pysty korjaamaan suunnittelijan/ruokkijan
tekemiä virheitä
– väkirehun kokonaiskulutus voi olla suuri
– suosii teollisia rehuja – ruokinta-automaatit eivät toimi
kunnolla kotoisilla rehuilla
– kivennäisten oltava maittavia – tarvitaan ”makurehuja”
– suurten väkirehuannosten aiheuttamat ruuansulatusriskit
– sorkkakuumeen, juoksutusmahan kiertymän ym. riskit
lisääntyvät

Mallia voidaan soveltaa myös siten, että karkearehua an-

netaan vapaasti.

2. SEOSREHURUOKINTA
Väkirehut sekoitettu karkearehujen sekaan.

Vahvuuksia
– pötsin pH pysyy tasaisena
– tasoittaa maitotuotosta lypsykauden aikana
– suosii pitkämaitoisia lehmiä
– voidaan hyödyntää monipuolisesti erilaisia rehuja
– voidaan hyödyntää hyvin kotoisia rehuja
– rehun jakaminen on helppoa ja nopeaa
– väkirehun kokonaiskulutus karjassa voidaan saada
normiruokintaa pienemmäksi (kolmea eri seosta
käytettäessä)

Heikkouksia
– tuotoksen mukainen ruokinta vaikeaa/mahdotonta
– kaikille lehmille sama seos
– käytännössä yleensä vain hiehot ja ummessa olevat
saavat joko ei lainkaan tai vain niukasti väkirehua
sisältävää seosta
– ei sovellu pienille tiloille – suuret tilakohtaiset
investoinnit – tarvitaan leveä ruokintapöytä tai
ketjuruokkija, erikoiskoneet ja varastot
– suuret vaatimukset säilörehun laadulle

418
 KOTIELÄIMET

NAUTOJEN LUONNONMUKAINEN HOITO JA RUOKINTA

1)
Tavanomaisesti kasvatettujen nautojen hankkiminen on rajoitettua ja siihen tarvitaan TE -keskuksen lupa
Tavanomaisesta tuotannosta hankittaessa siirtymävaihe
- lihantuotannossa 12 kk ja ¾ elämästä
- maidontuotannossa 6 kk
2)
Sallittujen tavanomaisten rehujen lista: EU:n Luomuasetus 2092/91 liite II C
24.8.2005 saakka sallittu tavanomaista rehua max 10 % vuotuisesta ja 25 % päivittäisestä rehusta kuiva-aineena laskettuna

419
KOTIELÄIMET

3. TASAVÄKIREHURUOKINTA
Karkearehua vapaasti. Väkirehun määrä määräytyy leh-
män vuosituotoksen tai karjan vuosituotoksen mukaan.
Poikimisen jälkeen sama väkirehumäärä kaikille usean
kerran poikineille, ensikoille alempi.

Vahvuuksia
– ruokinta yksinkertainen suunnitella ja toteuttaa
– väkirehun suurimmat käyttömäärät leikattu pois
– parempi pötsin pH:lle kuin normiruokinta
– hyödynnetään paremmin nurmirehuja ja sen valkuaista
– valkuaisväkirehun tarve pienempi, koska valkuaispi-
toisen säilörehun syöntimäärä vaihtelee tuotoksen
mukaan enemmän kuin muissa ruokintamalleissa
– väkirehun kokonaiskulutus voi olla pienin
– suosii pitkämaitoisia lehmiä
– ei ylletä huipputuotoksiin
– toteutettavissa pienin investoinnein

Heikkouksia
– suuret vaatimukset säilörehun laadulle
– ei ylletä huipputuotoksiin
– karkearehun sulavuuden ollessa huono,
väkirehuannosta on suurennettava

TUOTANTOYMPÄRISTÖ
Rakentamisessa tulee ottaa huomioon naudan lajinmu-
kaiset tarpeet. Lajinmukaisessa kotieläinhoidossa eläin-
ten tulee saada toteuttaa erityisesti liikunnan ja toimin-
nan haluaan sekä sosiaalisia käyttäytymismalleja. Eläi-
mille järjestetään vähimmäisvaatimuksena ympärivuoti-
nen ulkoilumahdollisuus.
Kaikilla luonnonmukaisesti hoidetuilla naudoilla on
pääsääntöisesti oltava mahdollisuus päästä kesällä laitu-
melle ja lisäksi talvella ulkojaloittelualueelle tai ulkotar-
haan. Aina eläinten ulkoiluttamista ei vaadita. Eräs täl-
lainen poikkeus on säätila. Eläimiä ei tarvitse laskea ulos
erittäin kovalla tuulella, kovalla sateella, erittäin kovalla
pakkasella tai hellepäivinä. Eläinten ulkoilupäivät mer-
kitään muistiin.

LAMPAAT
Lammastilan siirtyminen luonnonmukaiseen viljelyyn
onnistuu laidunmaiden viljelyn huolellisella suunnitte-
lulla ja toteutuksella. Laitumella leviävien loisten aiheut-

420
 KOTIELÄIMET

LAMPAIDEN LUONNONMUKAINEN HOITO JA RUOKINTA

Lähde: KTTK 2000

1)
Tavanomaisesti kasvatettujen lampaiden hankkiminen rajoitettua ja siihen tarvitaan TE -keskuksen lupa
Tavanomaisesta tuotannosta hankittaessa siirtymävaihe on 6 kk

2)
Sallittujen tavanomaisten rehujen lista: EU:n luomuasetus 2092/91 liite II C
24.8.2005 saakka sallittu tavanomaista rehua max 10 % vuotuisesta ja 25 % päivittäisestä rehusta kuiva-aineena laskettuna

421
KOTIELÄIMET

LUOMUVILJELYKIERRON, REHUNTUOTANNON JA ELÄINTEN REHUVALION SUHDE/LAMPAAT

tamien vahinkojen estämiseksi on suunniteltava erityi-

nen laidunkierto. Lammastilan viljelykierrossa moni-
vuotisten nurmien lisäksi yksivuotisten nurmien mu-
kaanotto helpottaa loistilanteen hallintaa.
Lammastiloilla ei ole käytettävissä virtsaa laidunten
kesälannoitukseen kuten nautatiloilla ja laidunten ehtymi-
sen vaara on olemassa. Monivuotisten, kovaa kulutusta
kestävien laidunten perustaminen ja hoito on tärkeä ope-
tella. Laiduntamiselle vaihtoehtona on karitsoiden niitto-
rehuruokinta. Niittorehuruokinnan etuna on myös loistar-
tuntojen välttäminen laitumen kautta. Aikuisia eläimiä
varten on hyvä olla luonnonlaitumia tai metsälaitumia.
Lammastilojen viljelykiertoon voidaan mahdollisesti
sisällyttää myös leipäviljaa, sillä lampaat tarvitsevat rehu-
viljaa nautoja vähemmän, jolloin viljelykierrosta voi tul-

422
 KOTIELÄIMET

la liian nurmivaltainen. Väkirehua tarvitaan runsaimmin

uuhille imetysvaiheessa sekä teuraskaritsojen nopeaan
kasvuun. Nurmirehun hyödyntämistä parantaa, mikäli
karitsan syntyvät jo maaliskuussa, jolloin ne ovat noin 8
viikon ikäisiä laitumelle laskettaessa. Luomulampaanli-
haa saadaan markkinoille aiemmin kuin naudanlihaa,
koska karitsa kasvaa yhdessä kesässä teuraskypsäksi.
Suomessa lampaiden hoidossa ja hoitoympäristössä ei ole
yleensä juurikaan muutettavaa siirryttäessä tavanomai-
sesta tuotannosta luonnonmukaiseen tuotantoon.

SIAT LUOMUVILJELYKIERRON
Sikatiloilla siirtyminen tavanomaisesta tuotannosta luon- REHUNTUOTANNON JA ELÄINTEN
nonmukaiseen kotieläintuotantoon vaatii muutoksia niin REHUVALION SUHDE/SIAT
eläinten ruokinnassa, hoidossa kuin tuotantoympäristös-
säkin.
Sikojen rehuvalio koostuu pääosin viljasta, jota täy-
dennetään valkuaisrehuilla, esim. rypsillä, herneellä,
härkäpavulla ja/tai maitotuotteilla. Luomusian rehuvali-
on tulee olla monipuolinen ja sisältää myös ruohoa, hei-
nää tai säilörehua. Jos sianlihantuotanto on perustunut
ostorehuihin, tilalla on luomukotieläintalouteen siirryttä-
essä ratkaistava myös kotoisen luomurehun varastointi-,
jauhatus- ja rehunjakokysymykset.
Luonnollisen käyttäytymismallinsa mukaisesti sian tuli-
si saada etsiä osa ravinnostaan tonkimalla. Nykyaikai-
sessa sikataloudessa tämä on harvoin mahdollista, mutta
luomusikalassa tonkimiskäyttäytymiselle voi luoda mah-
dollisuuksia runsaalla kuivituksella ja vaikkapa tuomal-
la karsinoihin ruohoturpeita. Niistä, juurista ja maasta
siat saavat myös rautaa luonnollisesta lähteestä.
Sikatilan viljelykierto on yleensä hyvin viljapainottei- Sian luonnollinen käyttäytyminen
nen. Luomutuotannossa maan kasvukuntoa parantavassa • liikunta
viljelykierrossa tulee olla aina tavanomaiseen viljelyyn • tonkiminen
• monipuolinen rehuvalio
verrattuna runsaasti nurmea. Näin viljapinta-ala pienenee
• lauma/pahnue
entisestä. Vaihtoehtona on silloin vähentää eläinmäärä re- • emakoilla pesänteko
huntuotantoa vastaavaksi tai ostaa puuttuva rehu. Rehu-
seoksia voi mahdollisuuksien mukaan täydentää luon-
nonmukaisesti tuotettujen perunan, juuresten ja leipävil-
jan lajittelutähteillä sekä meijeriteollisuuden sivutuotteil-
la. Nurmirehun osuutta sikojen ruokinnassa voidaan
myös pyrkiä kasvattamaan. Jotta varsinkin lihasiat pys-
tyisivät hyödyntämään nurmirehua kohtuudella, sen tulee
olla nuorta ja hyvälaatuista. Naapurimaissa kuten Ruot-
sissa luomulihasikojakin monesti myös laidunnetaan.

423
KOTIELÄIMET

SIKOJEN LUONNONMUKAINEN HOITO JA RUOKINTA

1)
Tavanomaisesti kasvatettujen sikojen hankkiminen rajoitettua ja siihen tarvitaan TE -keskuksen lupa.
Tavanomaisesta tuotannosta hankittaessa siirtymävaihe on 6 kk.

2)
Sallittujen tavanomaisten rehujen lista: EU:n luomuasetus 2092/91 liite II C
24.8.2005 saakka sallittu tavanomaista rehua max 20 % vuotuisesta ja 25 % päivittäisestä rehusta kuiva-aineena laskettuna
424
 KOTIELÄIMET

Luomutuotannossa varataan tilaa sikaa kohti tavanomai-

sessa tuotannossa sovellettavaa mitoitusta enemmän. Si-
kojen tulee myös päästä ulkotarhaan tai ulkojaloittelualu-
eelle vähintään toukokuusta lokakuuhun. Karsinoiden lat-
tia-alasta täytyy vähintään puolet olla kiinteää, jossa ei ole
rakoja tai ritilöitä ja eläinten makuualueen tulee olla kui-
vitettu. Nämä em. tekijät saattavat osaltaan vaikeuttaa luo-
mutuotantoon siirtymistä. Lihasikaloissa voi tietenkin vä-
hentää eläinten määrää karsinoissa, jolloin jäljelle jäänei-
den tila eläintä kohti kasvaa. Tästä kuitenkin seuraa, että
teuraaksi menevien eläinten määrä vähenee.
Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa on lihasikojen
kasvatus sekä porsastuotanto hyvin kevyissä rakennuk-
sissa ja ulkona laiduntaen saanut jalansijaa tuottajien ja
kuluttajien keskuudessa. Isot viljatilat – sekä luonnon-
mukaisesti että tavanomaisesti viljelevät – joilla on re-
huksi meneviä leipäviljaeriä ja lajittelutähteitä sekä pa-
kollisia viherkesantoalueita, ovat ottaneet sikoja hyödyn-
tämään olemassa olevia rehuja. Ruotsissa on myös alet-
tu käyttää hyväksi sikojen tonkimishalua uudistettavien
metsäalojen muokkauksessa ja vaikeasti torjuttavien juu-
ririkkakasvien hävittämisessä.

KANAT
Luonnonmukaisen kananhoidon ja kanalaympäristön tu-
lisi sallia mahdollisimman monien kanojen luontaiseen
käyttäytymiseen kuuluvien toimien suorittaminen. Näitä
ovat mm. rehun etsiminen ruopsuttamalla, muninta pe-
sään, nukkuminen orrella ja hiekkakylvyt sekä parven si-
säisen arvojärjestyksen eli nokkimisjärjestyksen noudatta-
minen. Häkkikanalat on luomutuotannossa kielletty.
Kanojen rehuvalio on hyvin viljapainotteinen, joten
siipikarjatalous sopisi hyvin esimerkiksi lihakarja- tai

425
KOTIELÄIMET

KANOJEN LUONNONMUKAINEN HOITO JA RUOKINTA

1)
Tavanomaisesti kasvatettujen lintujen hankkiminen on rajoitettua ja siihen tarvitaan TE -keskuksen maaseutuosaston lupa
Tavanomaisesta tuotannosta hankittujen lintujen siirtymävaihe on munantuotantoon 6 vk ja lihantuotantoon 10 viikkoa (alle 3 vrk
ikäisestä luomutuotantoon).

2)
Sallittujen tavanomaisten rehujen lista: EU:n luomuasetus 2092/91 liite II C
24.8.2005 saakka sallittua tavanomaista rehua max 20 % vuotuisesta ja max 25 % päivittäisestä rehusta kuiva-aineena laskettuna

426
 KOTIELÄIMET

Luonnonmukaisessa eläintuotannossa
• on noudatettava eläinsuojelusäädöksiä
• geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) ja GMO-
johdannaisten käyttö on kielletty
• samaa eläinlajia ei saa kasvattaa vuoroin luomuna ja vuoroin
tavanomaisena
• eläintuotantoa ei voida harjoittaa ilman yhteyttä
luomuviljeltyyn peltoalaan
• eläinyksilöiden on kyettävä lisääntymään luonnollisella
tavalla
KTTK 2000

Ruokinta
• ruokinnassa pyritään huomioimaan eläinten ravinnontarpeet
ja hyvinvointi
• tavoitteena korkealaatuiset tuotteet ja pitkäkestoinen
tuotanto
• rehuina luomuna tuotetut kasviperäiset rehuaineet
• eläinperäisistä rehuaineista ovat sallittuja 1) maito ja maito-
tuotteet, 2) kalat, muut merieläimet, niistä saatavat tuotteet
ja sivutuotteet, 3) Munat ja munatuotteet siipikarjan
ravinnoksi.
• ruokinnassa ei ole sallittua käyttää antibiootteja, kokkidios-
taatteja, lääkkeenkaltaisia aineita, kasvunedistäjiä tai muita
kasvun- ja tuotannon edistämiseen tarkoitettuja aineita
• eläinten pakkosyöttö on kielletty
• ruokinnassa siirtymäkaudella (24.8.2005 saakka) sallitut
tavanomaiset rehut on lueteltu EU:n luomuasetuksessa
(2092/91, liite II C)
KTTK 2000

lammastilalle, jolla on ylimääräistä rehuviljaa. Myös vil-

ja-vihannestilalla kanoille voisi löytyä hyviä lajittelujät-
teitä rehuksi.
Kanojen ruokinnan toteuttaminen suurissa yksiköis-
sä luomuohjeiden mukaisesti vaatii hyvää suunnittelua ja
ruokintatekniikan kehittämistä. Erityistä huomiota on
kiinnitettävä siihen, että rehuseos sisältää riittävästi ka-
noille (ja muullekin siipikarjalle) tärkeitä välttämättömiä
aminohappoja, etenkin metioniiniä ja lysiiniä. Ruokin-
nan puutteet heijastuvat eläinten hyvinvointiin huonom-
pana munintana, kasvuna ja rehuhyötysuhteena sekä al-
tistavat eläimet kannibalismille. Myös kanalan ja ulko-
tarhojen toimivuuteen tulee kiinnittää huomiota. Tällai-
sia kohteita ovat mm. orsien, ruokintalaitteiden, munin-
tapesien ja ikkunoiden sijoittelu, lannanpoisto sekä rot-
tien ja pikkulintujen kanalaan pääsyn estäminen.
Suomessa vuonna 2002 oli luomukanoja 52 tilalla,
joissa oli noin 52 000 kanaa. 427
KOTIELÄIMET

KIRJALLISUUTTA

Anon. 2001. Luomun markkinatutkimus ja luomubarometri 10/2001. Saatavilla Internetissä: www.finfood.fi/luomu

[30.1.2002]
Anon. 2002. Lehmien ruokinta, terveys ja hyvinvointi pihatossa. Maito ja me 3/2002. Ruokintastrategiat ja
syöntikäyttäytyminen pihatossa. Väkirehuruokinnan toteuttamisvaihtoehdot pihatossa. Lehmien tuotantot ja
hyvinvointi. Utareterveyden seuranta uudella tekniikalla. Ss 21-36.
Boehncke, E. 1991. Alternatives in animal husbandry. Proceedings of the international conference on alternatives in
animal husbandry. Kasselin korkeakoulu, Witzenhausen. 365 s.
Andresen, N., Ciszuk P. and Ohlander, L.. 2001. Pigs on Grassland. Animal Growth Rate, Tillage Work and Effects in
the Following Winter Wheat Crop. Biol Agric & Hortic, 18(4), 327-343.
Baumann, W. 2001. Ökologische Hühnerhaltung. Praxis des ökolandbaus. Stiftung Öklologie & Landbau (SÖL). Mainz. 154 s.
Boehncke, E. & Krutzinna, C. 1996. Animal health. Fundamentals of Organic Agriculture. 11th IFOAM International
Scientific Conference August 11 – 15, 1996, Copenhagen. Proceedings Vol. 1. ss. 113-124.
Castrén, H. 1997. Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja 52. 170 s.
Ciszuk, P., Charpentier, L. & Hult, E. 1998. Fritt foderval för ekologiska hönor. Fakta Jordbruk Nr 7/1998. 4 p.
Deerberg, F. 1991. Basic principles of ecological laying hen nutrition regarding to their natural behavioral needs.
Proceeding of the international conference on alternatives in animal husbandry. Kasselin korkeakoulu,
Witzenhausen. ss. 105-110.
Dredge, K. 2002. Millainen on ihanteellinen poikimakarsina? Maito ja Me, nro 2. ss. 30-31.
Ebbesvik, M. ja Løes, A-K. 1994. Organic dairy production in Norway. Feeding, health, fodder production, nutrient
balance and economy. Results from the “30 farm-project”, 1989-1992. In: Proceedings of NJF-seminar no. 237,
Rapport 93. ss. 35-42.
Ebbesvik, Martha. 1997. Nøkkeltall fra 13 garder med økologisk drift. Resultat og kommentarer Norsk senter for
økologisk landbruk. Norsøk. Tingvoll. 192 s. van Erk, L. 1990. De Kleine Aarde (The Small Earth). Sustainable
organic agriculture and energy use. Hollanti.
Fölsch, D.W., Huber, H.U. ja Hauser, R. 1991. Aviaries for laying hens in Switzerland - 10 years of experience on farms.
Proceeding of the internat. conference on alternatives in alternative husbandry. Kasselin korkeakoulu,
Witzenhausen. ss. 111-120.
Hermansen, J.E., Lund, V.& Thuen. E. (eds.) 2000. Ecological animal husbandry in the Nordic Countries. Proceedings
from NJF-seminar No. 303. DARCOF Report No. 2/2000. Horsens, Denmark 16-17 September 1999.
Hovi, M. & García Trujillo, R.. (eds.) 2000. Diversity of livestock systems and definition of animal welfare. Proceedings
of the Second NAHWOA Workshop. Córdoba, 8 - 11 January 2000. University of Reading
Hovi, M. & Baars, T. (eds.) 2001. Breeding and feeding for animal health and welfare in organic livestock systems.
Proceedings of the Fourth NAHWOA Workshop. Wageningen, 24 - 27 March 2001. University of Reading.
Hovi, M. & Bouilhol, M. (eds.) 2001. Human-animal relationship: stockmanship and housing in organic livestock systems.
Proceedings of the Third NAHWOA Workshop. Clermont-Ferrand, 21 - 24 October 2000. University of Reading
Huhtanen, P. 1989. Tasaväkirehuruokinta lypsylehmillä. Nautakarja. Vol 19, 5. Ss. 38-40.
Huuskonen, A., Joki-Tokola, E., Valkama, S., Kiljala, J. & Huttu, S. 2002. Vasikoiden maitojuotto luonnonmukaisessa
tuotannossa, Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2002. Kotieläintiede. MKL:n julkaisuja nro 977. s. 160 - 163.
Toim. Marketta Rinne.
Hörning, B. Raskopf, S. Somantke, C., Boehncke, E., Walter, J. & Schneider, M. 1997. Sikojen lajinmukainen hoito.
Käännös teoksesta: Artgemässe Schweinehaltung. Grundlagen und Beispiele aus der Praxis. Helsingin yliopisto,
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. 173 s.
Jonsson, S. 2001. Två gårdssystem i Öjebyn – plan och utfall efter 11 år. Ekologiskt lantbruk. Sammanfattningar av
föredrag och postrar, Ultuna. CUL. SLU. Ss. 137-140. www.njv.slu.se/eng/section/animal/Organic.htm.
26.6.2002.
Jonsson. S. 2001. Results from the Öjebyn-projekt. Eleven years of organic production. In: Breeding and feeding for
animal health and welfare in organic livestock systems. Proceedings of the Fourth NAHWOA Workshop
Wageningen, 24-27.3.2001. Pp. 123-133.
Kauppinen, R., Pölkki, J., Niskanen, H. & Leskinen, U.-M. 2001. Luonnonmukaisen apilasäilörehun kivennäispitoisuus.
Nurmitutkimusten satoa – tuloksia lannoituksesta, palkokasveista, luomunurmista, laitumista, ruokonadasta.
Suomen Nurmiyhdistyksen julkaisu nro 14: 53 – 60.
Khalili, H. 1999. Kotovaraisen ruokinnan optimointi luonnonmukaisessa maidontuotannossa. Loppuraportti. MTT. Jokioinen.
Khalili, H.; Saarisalo, E.; Suvitie, M.; Kuusela, E. 1999. Valkuaislisät ruokinnassa antavat potkua luomumaidon
tuotantoon. Koet & Käyt 56, 6. s. 7.
Khalili, H.; Kuusela, E.; Saarisalo, E.; Suvitie, M. 1999. Use of rapeseed and pea grain protein supplements for organic
milk production. Agricultural and Food Science in Finland vol. 8 nro 3, ss. 239-252.
Kiljala, J., Huuskonen, A., Joki-Tokola, E. & Huttu, S. 2002. Vaihtoehtoiset karkearehut luomunaudanlihantuotannossa.
Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2002. Kotieläintiede. MKL:n julkaisuja nro 977. s. 200 – 203. Toim.
Marketta Rinne.
428
 KOTIELÄIMET

Kivinen, T. 2002. Ekologinen luomusikala. Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2002 [verkkojulkaisu]. Suomen
Maaataloustieteellisen Seuran julkaisuja no 18. Toim. Anneli Hopponen. Viitattu [10.1.2002]. Julkaistu
1.1.2002. Saatavilla Internetissä: www.agronet.fi/maataloustieteellinenseura/mtpjul02.htm.
Kotro, J. 1996. Luomukotieläintuotannon etiikka näkyy käytännössä. Omavarainen maatalous nro 8. ss. 10-11.
Krötzl, H. 1995. Parresta pihattoon. Naudan lajinmukainen käyttäytyminen rakentamisen perustana. Helsingin yliopisto,
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja 39. 64 s + 12 liites..
Krötzl, H. 1997. Lajinmukaiset karsinat. Sian lajinmukainen käyttäytyminen rakentamisen perustana. Helsingin yliopisto,
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja 57. 38 s.
Krötzl, H.1999. Makuukoppi on sikaystävällinen karsina. Lihatalous no 7, ss 12-13.
Krötzl, H.2000. Nautojen makuupeti kuorikkeesta ja olkisilpusta. Lihatalous no 1, ss 12-13.
KTTK 2000. Luonnonmukaisen tuotannon ohjeet – eläintuotanto. KTTK:n julkaisuja B2 Luomutuotanto. 4/2000. 52 s.
Kuusela, E., Sormunen-Cristian, R., Nykänen-Kurki, P. 2001.Yksivuotisten palkokasvien laiduntaminen. In: toim. Oiva
Niemeläinen, Mari Topi-Hulmi, Eeva Saarisalo. Nurmitutkimusten satoa: tuloksia lannoituksesta,
palkokasveista, luomunurmista, laitumista, ruokonadasta. Suomen Nurmiyhdistyksen julkaisu 14: 53-60.
Kuusela, E. 2002. Nurmirehut luomumaidon tuotannossa. Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2002. Kotieläintiede.
MKL:n julkaisuja nro 977. s. 98 – 101. Toim. Marketta Rinne.
Laurinen, P. 2002. Karkearehua sioille. Sika 2. Ss 24-25.
Laurinen, P., Partanen, K., Siljander-Rasi, H., Alaviuhkola, T., Valaja, J. & Jalava, T. 2002. Palkokasvit luomuporsaiden
ja –lihasikojen ruokinnassa. Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2002. Kotieläintiede. MKL:n julkaisuja nro
977. s. 94 – 97. Toim. Marketta Rinne.
Lockeretz, W. and Boehncke, E. 2000. Agricultural systems research. In: Diversity of livestock systems and definition of
animal welfare. Proceedings of the Second NAHWOA Workshop Cordoba 8.-11.1.2000. Pp. 5-12.
Manninen, E. 1996. Kotieläinten hyvinvoinnin määrittely ja arviointiperusteet. Kirjallisuustutkimus. Kotieläinhygienian
laitoksen julkaisuja 1. Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta, Kliinisen eläinlääketieteen laitos ja
Suomen eläinsuojeluyhdistys ry. Helsinki. 71 s.
Manninen Merja (toim.) 2001. Hyvinvoivat naudat puhtaassa ympäristössä - loppuraportti. MTT. Maa- ja
metsätalousministeriö, Maatilatalouden kehittämisrahasto.118 s.
Myllys, A. 1999. Naudan hyvä elämä. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. 88 s.
Myllys, A. 2000. Hyvinvointi-indeksin testaaminen. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus
Mikkeli. Julkaisuja 71. Mikkeli. 82 s.
Mälkiä, P., Ahlfors, K. & Teräväinen, H. (toim.) 2000. Tuotantoeläinten hyvinvointi. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja
no 954. 116 s.
Nousiainen, J. 2002. Väkirehun määrän ja sen valkuaispitoisuuden jaksottamisen vaikutus lypsylehmien maitotuotokseen.
Maataloustieteen päivät. Kotieläintiede. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 977: 35.
Partanen, K. 2000a. Luomusikoja ilman puhtaita aminohappoja. Lihatalous 58. 3, ss. 14-15.
Partanen, K. 2000b. Oman pellon valkuaisrehut. Maatalouden tutkimus- ja tuotantopäivät, 26.-27.7.2000. ss. 61 – 67.
Partanen, K., Siljander-Rasi, H., Alaviuhkola, T. & Suomi, K. 2000a. Luonnonmukaisesti tuotettu sinilupiini lihasikojen
rehuna. Tutkimusraportti 13.10.2000. MTT, Sikatalous. 8 s.
Partanen, K., Siljander-Rasi, H., Alaviuhkola, T. & Suomi, K. 2000b. Luonnonmukaisesti tuotettu härkäpapu lihasikojen
rehuna. Tutkimusraportti 4.4..2000. MTT, Sikatalous. 9 s,
Partanen, K., Siljander-Rasi, H., Suomi, K. & Alaviuhkola, T. 2001. Herne ja härkäpapu porsaiden ruokinnassa.
Tutkimusraportti 9.10.2001. MTT, Sikatalous. 4 s.
Peltomäki, A. & Teräväinen, H. (toim.) 2001. Luomunaudan ja –sian ruokinta ja hoito. Tieto tuottamaan 94.
Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja no 972.
Partanen, K., Valaja, J. & Siljander-Rasi, H. 2001. Composition, ileal amino acid digestibility and nutritive value of
organically grown legume seeds and conventional rapeseed cakes for pigs. Agricultural and Food Science in
Finland. Vol 10 (2001): pp 309-322.
Pitkäranta, J. 2002. Maitotilaa voi kehittää myös tuotantoa laajentamalla. Maito ja Me nro 2. ss. 32-33.
Rajala, P. 1990. Nautakarjan terveydelle merkittävät tuotantoympäristötekijät ja niiden mittaaminen navetassa.
Eläinlääketieteellinen korkeakoulu. Julkaisuja 7. Helsinki. 114 s. + 8 liites.
Roiha, U. 2000. Hyvinvointi-indeksi. Tuotanto-olosuhteiden lajinmukaisuutta kuvaava hyvinvointi-indeksi ANI 35L/
2000 – naudat. Perustuu professori H. Bartussekin indeksiin. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus, Mikkeli. 40 s.
Roiha, U. 2000. Luomulehmien hyvinvointi Etelä-Savossa. Luomukotieläintalouden kehittäminen Etelä-Savossa 1996 –
1999 –hankkeen tutkimusraportti. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. Julkaisuja 74. 72 s.
Roiha, U. ja Nieminen, T. 1999. Luomunautojen terveys ja hyvinvointi. Kotieläinten luonnonmukainen terveydenhoito ja
hyvinvoinnin arviointi –tutkimushankkeen loppuraportti. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja
koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja 66. 145 s.
Saloniemi, H. & Rajala, P. 1996. Kotieläinten terveys ja tuotantoympäristö. [verkkojulkaisu] Saatavilla Internetissä:
www.agronet.fi/mkl/20/terveys.htm (29.1.2002)

429
KOTIELÄIMET

Savolainen, U, & Teräväinen, H. 2000. Lampaan ruokinta ja hoito. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja 959. Tieto
tuottamaan 90.
Seuri, P. 2000. Nautakarjan avulla enemmän irti luomusta. Nauta 30, 1. 46-47.
Sihvonen, T. 1993. Kotieläintuotteiden ja -tuotannon eettisyys taloudellisena tekijänä. Helsingin yliopisto, Taloustieteen
laitos. Pro gradu -työ. 95 s.
Simonen, T. & Saloniemi, H. (toim.) 2000. Kotieläinten tuotantoympäristötutkimus 1996 – 2000. Seminaariraportti
19.4.2000. Kotieläinhygienian julkaisuja 24. Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta, Kliinisen
eläinlääketieteen laitos. 139 s.
Syrjälä-Qvist, L., Tuori, M., Saastamoinen, I. & Saloniemi, H. 2001. Puna-apila sisältää runsaasti kasviestrogeeneja.
Koetoiminta ja käytäntö 4:11.
Syrjälä-Qvist, L. 2001. Nurmipalkokasveista säilörehua kotieläintuotantoon. LEGSIL tutkimusprojektin tulokset. 20 s.
Tengvall, H. 1996. Kanojen hoito. Opas vapaiden kanojen kasvattajille. Maaseutukeskusten liiton julkaisuja no 897. 138 s.
Tengvall, H. 1999. Lattiakanalaopas. Farma Maaseutukeskus. 83 s.
Tuovinen, T. & Kantanen, J. 2002. Suomalaisen maatiaiskanan säilytysohjelma. Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät
2002 [verkkojulkaisu]. Suomen Maaataloustieteellisen Seuran julkaisuja no 18. Toim. Anneli Hopponen. Viitattu
[10.1.2002]. Julkaistu 1.1.2002. Saatavilla Internetissä: www.agronet.fi/maataloustieteellinenseura/
mtpjul02.htm. ISBN 951-9041-46-X.
Tuori, M., Kaustell, K., Valaja , J., Aimonen, E., Saarisalo, E., Huhtanen,, P. 2001. Rehutaulukot ja ruokintasuositukset 2001
[verkkodokumentti]. . (URN:NBN:fi-fe20011096). (elektroninen julkaisu ; HTML). http://www.agronet.fi/
rehutaulukot/ 2.4.2001
Tuori, M., Topi-Hulmi, M. & Saarisalo, E. (toim.) 2001. Nurmipalkokasvien tuotanto ja käyttömahdollisuudet. Professori
Liisa Syrjälä-Qvistin juhlaseminaari 1.11.2001. Suomen Nurmiyhdistyksen julkaisu nro 16. 48 s.
Tuori, M., Syrjälä-Qvist, L. & Jansson, S. 2002. Puna-apila- ja nurminatasäilörehu eri suhteissa lypsylehmien
ruokinnassa. Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2002. Kotieläintiede. MKL:n julkaisuja nro 977. s. 143 - 145.
Toim. Marketta Rinne.
Venäläinen, E., Laurinen, P., Valaja, J., Perttilä, S., Partanen, K., Jalava, T. & Tupasela, T. 2002. Luomulihasiipikarjan
haasteellinen valkuaisruokinta. Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2002. Kotieläintiede. MKL:n julkaisuja nro
977. s. 90 - 93. Toim. Marketta Rinne.
Vihtonen, T. 1997. Eettiset tekijät ja arvostukset tuotantoeläinten kasvatuksessa ja kotieläintuotteiden kysynnässä.
Maatalouden Taloudellinen Tutkimuslaitos. Tutkimuksia 218. 62 s.
Weiblinger, S., Baars, T. & Menke, C. 2000. Understanding the cow – the central role of human-animal relationship in
keeping horned cows in loose housing. In: Human-animal relationship: stockmanship and housing in organic
livestock systems. Proceedings of the Third NAHWOA Workshop, Clermont-Ferrand, 21-24 October 2000. Eds.
M. Hovi and M. Bouilhol.
Wülbers-Mindermann M, Algers B & Berg C, 2000. Beteendeanpassad svinhållning - för minskad stress och sjuklighet.
SLU Fakta Jordbruk, nr 17. 4 p.
Yrjänen, S. 2001. Seosrehu sopii pihattolehmien ruokintaan. Koetoiminta ja käytäntö 58, No 4, 2001.
Yrjänen, S., Kaustell, K., Sariola, J., Kangasniemi, R. & Khalili, H. 2002. Väkirehuruokinnan toteutusvaihtoehdot
pihatossa. In: toim. Marketta Rinne. Maataloustieteen päivät 2002: kotieläintiede. Maaseutukeskusten Liiton
julkaisuja 977, ss. 31-34.
Yrjänen, S., Kaustell, K., Sariola, J., Kangasniemi, R. & Khalili, H. 2002. Effects of concentrate feeding strategy on
milk production and feed intake of dairy cows housed in a free stall barn. Livestock Production Science.

430
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

9. LUOMUTUOTTEIDEN JATKOJALOSTUS
JA MARKKINOINTI
9.1 JATKOJALOSTUS

LUOMUELINTARVIKKEIDEN JATKOJALOSTUS
Luomutuotteiden jatkojalostus
Elintarvikkeiden jatkojalostuksen tavoitteena on saada
• Raaka-aineet luomua
elintarvikeraaka-aineet eri valmistusmenetelmien avulla
• Kevyitä valmistusmenetelmiä suosivaa
paremmin säilyviksi sekä monipuolistaa kaupassa olevaa
tuotevalikoimaa. Luomutuotteiden jatkojalostuksessa käy- • Vähemmän ja turvallisempia lisäaineita

tetään samoja valmistusmenetelmiä kuin tavanomaisten • Ei keinotekoisia väriaineita

elintarvikkeiden valmistuksessa, sillä ns. luomuvalmistus- • Ei geenimuuntelua eikä säteilytystä

menetelmiä ei ole erikseen määritelty. Luomutuotteiden • Ympäristöystävällinen teknologia ja
pakkaaminen
jatkojalostuksen suuntaviivat määräytyvät luomun yleista-
• Tuotteiden terveellisyys ja maku
voitteiden pohjalta.
• Läpinäkyvä ketju
Luomuelintarvikkeiden valmistajan kannattaa kui-
tenkin kiinnittää huomiota siihen, että valitut valmistus-
menetelmät ovat mahdollisimman ympäristöystävällisiä,
hyödynnetään luonnon omia käymisprosesseja (mm.
maitohappobakteerit) ja käytetään lisäaineita mahdolli-
simman vähän sekä hyödynnetään esim. matalalämpö-
kypsennystä sekä ns. kevyitä valmistusmenetelmiä (ns.
minimal processing).
Luomutuotteet tulee pakata kuten muutkin tuotteet.
Luomun tavoitteiden mukaisesti kannattaa pyrkiä pak-
kaamisessa ottamaan huomioon paitsi itse tuotteen säily-
vyys ym. tekijät, niin myös pakkaamisen ympäristöystä-
vällisyys.

Luomujalostuksen ja markkinoinnin yleistavoitteita

– Tuottaa täysarvoisia, korkealaatuisia elintarvikkeita.
– Toimia yhteistyössä luonnon kiertokulkujen ja elävien
systeemien kanssa.
– Sisällyttää laajemmat sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset
luonnonmukaisiin tuotanto- ja jalostusjärjestelmiin.
– Ylläpitää, edistää ja lisätä maatalouden monimuotoisuutta
käyttämällä kestäviä tuotantojärjestelmiä sekä suojella niiden
ekologisia yhteyksiä.
– Edistää veden ja vesivarojen vastuullista käyttöä ja
säilyttämistä.
– Käyttää niin pitkälle kuin mahdollista, uusiutuvia luonnon-
varoja tuotanto- ja jalostusjärjestelmissä.
– Edistää paikallisia ja alueellisia tuotanto- ja jakeluketjuja.
– Minimoida kaikenlaista ympäristön saastumista.

431
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

– Käyttää biohajoavia ja kierrätettäviä pakkausmateriaaleja.

– Sallia ja järjestää jokaiselle mukanaolevalle laadukas elämä,
joka tyydyttää perustarpeet, ja takaa riittävät tulot sekä
Luomun periaatteita
turvallisen, varman ja terveellisen työympäristön.
– kierrätys
– varovaisuus – Tukea koko tuotanto-, jalostus- ja jakeluketjun järjestämistä
– läheisyys/paikallisuus siten, että se on sekä sosiaalisesti oikeudenmukainen että
ekologisesti vastuullinen.
IFOAM 2002

MIKSI TUOTTEITA KANNATTAA JATKOJALOSTAA?

Kuluttajatutkimusten mukaan luomutuotteita käyttävät
kuluttajat haluavat ostaa myös esikäsiteltyjä tuotteita ja
valmisruokia. Luomutuotteita käytetään myös ammatti-
keittiöissä, jotka mielellään ostavat tuotteet esikäsiteltyi-
nä, puolivalmisteina tai valmiina tuotteina. Näin ollen
markkinoilla on selvä kysyntä eri tavoin käsitellyille ja
valmistetuille luomutuotteille.
Luomuelintarvikkeita on saatavilla lähes kaikissa
tuoteryhmissä. Ensimmäisenä kaupan hyllyille vihannes-
ten ja juuresten jälkeen ilmestyivät viljatuotteet (jauhot,
hiutaleet, ryynit, myslit), sen jälkeen maitotaloustuotteet,
ruokaleivät, pakasteet ja makaroni- ja pastatuotteet. Luo-
mulihan ja -valmisteiden saatavuudessa on eniten kehit-
tämistarpeita raaka-aineen vähyyden ja epätasaisen saa-
tavuuden vuoksi.
Luomuraakapakasteiden tultua markkinoille monissa
Luomutuotteiden jatkojalostus – miksi?
suurkeittiöissä ja kaupan paistopisteissä paistetaan luomu-
• Kuluttajat haluavat prosessoituja
leipää. Monilla paikallisilla leipomoilla on oma luomutuo-
tuotteita
tevalikoima. Suurimmat kotimaiset elintarvikeyritykset
• Ammattikeittiöt haluavat
”puolivalmisteita” ovat myös tuoneet omat luomutuotteensa markkinoille vii-
me vuosina. Luomuelintarvikkeiden valmistajista suurin
• Monipuolistetaan tuotevalikoimaa
osa on maatilasidonnaisia elintarvikealan mikroyrityksiä.
• Tuotteille enemmän myyntiaikaa
Valmistamalla luomuraaka-aineista erilaisia elintar-
• Raaka-aineiden hyödyntäminen
vikkeita, saadaan tuoretuotteille usein pidempi myyntiai-
ka, parannetaan tuotteiden menekkiä ja saadaan jalostus-
arvon tuoma lisähinta oman yrityksen käyttöön. Luo-
muelintarvikkeiden myynnin kasvu on edelleen nopeam-
paa kuin tavanomaisten tuotteiden, joten tässä kehityk-
sessä kannattaa olla mukana.

RAAKA-AINEEN LAATU
ELINTARVIKETEOLLISUUDEN NÄKÖKULMASTA
Elintarviketeollisuus asettaa luomuraaka-aineille yleensä
samat laatuvaatimukset kuin tavanomaiselle raaka-aineel-
le. Jokaisella yrityksellä on omat laatuvaatimuksensa,
mutta esim. kasvisten osalta kiinnitetään huomiota mm.

432
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

lajikevalintaan, kokoon ja muotoon, terveyteen (tauditto-

Esimerkkejä jatkojalostuksesta eri
muus, ei tuhoeläinten vioituksia), turvallisuuteen (mikro-
tuoteryhmissä
biologinen laatu) sekä kemiallisiin ominaisuuksiin kuten Vilja
nitraattipitoisuuteen ja liukoiseen kuiva-ainepitoisuuteen. Jauhot, ryynit, hiutaleet
Luomutuotannossa käytetään usein erilaisia esim. tauteja Myslit, talkkunajauho
paremmin kestäviä lajikkeita kuin tavanomaisessa tuotan- Leivät
Idätysvilja
nossa. Tällöin esim. porkkanalajike voi olla muodoltaan
Puhdistetut jyvät
sellainen, ettei se sovellu olemassa oleviin esikäsittelylin- Vihannekset, juurekset ja peruna
jastoihin, jolloin hävikki on erittäin suuri. Kuoritut juurekset ja peruna sekä
Sopimusviljelyssä laatuvaatimukset kuitenkin sovi- raasteet
taan yksityiskohtaisesti etukäteen. Luomuviljasta suuri Maitohapposäilykkeet
osa tuotetaan sopimustuotantona. Luomuviljalle on laa- Hapankaali
Mehut
dittu yhteisesti omat laatuvaatimukset. Eri jalostajilla on
Kuivatut juurekset ja vihannekset
myös omia erityisvaatimuksia raaka-aineen laadun suh- Kuivatut mausteyrtit ja valmiit
teen. Muiden tuotteiden osalta noudatetaan kunkin yri- sekoitukset
tyksen omia laatuvaatimuksia ja sopimusehtoja. Tutki- Yrttisuola
mustoiminnan avulla pyritään saamaan lisätietoa luomu- Marjat
Pakastus kokonaisina marjoina tai
tuotantoon soveltuvista lajikkeista ja tuoteturvallisuudes-
soseena
ta sekä luomuraaka-aineiden muista ominaisuuksista. Marjamehut
Nektarit ja hillot
LUOMUELINTARVIKE – SÄÄDELTYÄ Marjaviinit
ERIKOISTUOTANTOA Liha
Luomuelintarvikkeiden tuotantoa säätelevät sekä yleinen Makkara
elintarvikelainsäädäntö että erityiset luomuelintarvikkei- Lihasäilykkeet
Säilykeruuat
ta koskevat säädökset. Tärkeimmät säädökset ovat ”luo-
Maito
muasetus” (Neuvoston asetus (ETY) N:o 2092/91), eläi- Tinkimaito
mistä saatavia luomutuotteita koskeva lisäaineasetus Pakattu maito
(KTM:n asetus 773/2000) ja valvonta-asetus (MMM:n Hapanmaitotuotteet
asetus 346/2000). Luomusäädöksissä tapahtuu muutok- Voi
sia vuosittain. Uusimmat säädökset ja ohjeet koskien Juustot, rahka

luomuelintarvikkeiden valmistusta löytyvät Elintarvike-

viraston www-sivuilta (www.elintarvikevirasto.fi, otsi-
kon Yrittäjälle alta).
Luomuelintarvike on tuote, jonka maatalousperäisis- Laatuvaatimuksia yleisesti
tä raaka-aineista vähintään 95 % on luonnonmukaisesti • Soveltuvuus kuhunkin jalostusprosessiin
tuotettuja. Vain 5 % raaka-aineista voi olla niitä tavan- • Tasalaatuisuus
omaisesti tuotettuja maatalousperäisiä raaka-aineita, jot- • Toivottavien aineiden pitoisuus (esim.
vehnän valkuaispitoisuus/leipoutuvuus)
ka on erikseen määritelty EU:n luomuasetuksessa 2092/
• Haitta-aineiden vähäisyys
91. Tavanomaisina maatalousperäisinä raaka-aineina (esim. nitraatti, mikrobiriskit)
(enintään 5 % yhteensä) voidaan käyttää mm. karviais- • Tuoteturvallisuus
marjoja, passionhedelmiä, kuivattua punaherukkaa ja • Säilyvyys
kuivattua vadelmaa. Vettä, suolaa, lisäaineita, apuainei- • Väri
ta, aromeja, mineraaleja, mikro-organismipohjaisia val- • Koko
• Maku
misteita, mikro-organismivalmisteita ja entsyymejä ei
• Sokeripitoisuus
lasketa mukaan em. prosenttiosuuksiin. Luomutuotteis-

433
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

sa myös keruutuotteiden on oltava luomulaatua. Luomu-

laatuiset keruutuotteet poimitaan luomuhyväksytyiltä
alueilta ja poimijat ovat sitoutuneet luomuehtojen nou-
dattamiseen.
Luomujalosteissa ei saa käyttää raaka-aineita, jotka
on tuotettu luonnonmukaiseen tuotantoon siirtymävai-
heessa olevalla tilalla. Siirtymävaiheen raaka-aineet voi-
daan myydä jalostamattomina, jolloin niissä on oltava
merkintä, että tuote on siirtymävaiheen tuotantoa.

VESI JA SUOLA
Luomuelintarvikkeissa käytettävän veden tulee olla elin-
tarvikelainsäädännön määrittelemää talousvettä. Suolana
voidaan käyttää meri- ja vuorisuolaa. Vähänatriumisten
ruokasuolavalmisteiden (kuten PAN-suolan) käyttö on
sallittu. Luomutuotteisiin ei saa lisätä mineraaleja, hi-
venaineita ja vitamiineja ellei elintarvikelainsäädäntö
sitä nimenomaan vaadi (esim. lastenruuat).

AROMIT
Luomujalosteissa saa käyttää tavanomaisesti tuotettuja
luontaisia eli luonnosta suoraan erilaisin fysikaalisin,
entsymaattisin ja mikrobiologisin menetelmin saatuja
aromiaineita ja -valmisteita. Kiellettyjä ovat luontaisen
kaltaiset aromivalmisteet sekä keinotekoiset aromit.

MAUSTEET
Mausteiden on oltava luomulaatuisia. Tavanomaisena
saadaan kuitenkin toistaiseksi käyttää mm. rosépippuria,
piparjuuren siemeniä, galangajuurta, saflorin kukkia ja
vesikrassia. Ko. mausteista on oltava eräkohtainen todis-
tus siitä, ettei tuotetta ole säteilytetty.

SOKERI JA MAKEUTUSAINEET
Luomujalosteissa käytettävän ruokosokerin ja juurikas-
sokerin on oltava aina luomulaatuista. Tuotteessa voi olla
maksimissaan 5 % tavanomaista hedelmäsokeria. Luo-
mujalosteita ei saa makeuttaa keinotekoisilla makeutus-
aineilla kuten sakariinilla tai aspartaamilla.

SALLITUT LISÄAINEET
Luomujalosteissa käytetään mahdollisimman vähän lisä-
aineita. Sallitut lisäaineet löytyvät Elintarvikeviraston
www-sivuilta. Lisäaineiden käyttömäärissä ja käytön ra-
joituksissa noudatetaan elintarvikelainsäädännön lisäai-

434
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

neasetuksen määräyksiä. Perustavoitteena on käyttää

elintarvikkeiden luontaisesti sisältämiä aineita, kuten sit-
ruunahappoa, pektiiniä jne. Tiettyjen lisäaineiden käyttö
on kuitenkin perusteltua tuotteen rakenteen tai säilyvyy-
den varmistamiseksi.
Koska sallittuja lisäaineita on huomattavasti vähem-
män kuin tavanomaisissa tuotteissa, aiheutuu tästä tietty-
jä haasteita tuotekehitykseen ja säilyvyyteen:
– Säilöntäaineiden käyttö on kielletty, joten luomume-
huihin, salaatinkastikkeisiin, tuorejuustoihin jne. ei
saa lisätä esim. kaliumsorbaattia tai natriumbentso-
aattia. Säilöntäaineettomuus lyhentää tuotteen säily-
vyysaikaa varsinkin pakkauksen avaamisen jälkeen.
– Koska luomuelintarvikkeiden valmistuksessa ei saa
käyttää keinotekoisia väriaineita, saattaa makeisten ja
leivonnaisten valmistus olla joissakin tapauksissa on-
gelmallista, koska luontaisia luomuvärejä on saatavil-
la vain vähän. Lisäksi luontaisten värien teknologiset
ominaisuudet ovat usein heikommat kuin vastaavien
keinotekoisten.
– Keinotekoisten makeutusaineiden käyttö ei ole sallit-
tua. Näin ollen vähäenergisiä makeisia ja virvoitus-
juomia ei voi valmistaa luomulaatuisena.
– Fosfaatin käyttö luomulihavalmisteissa on kielletty,
joten makkaran rakenne on saatava halutunlaiseksi
muulla tavoin. Korvaavana aineena voidaan käyttää sit-
raattia (Na-, K-, ja Ca- mono-, di- tai trisitraattia esi-
merkiksi 0,1 %), joka on makkaroissa hyvä vedensito-
ja suolan kanssa.
– Säilyvyyttä parantavan nitriitin käyttö on sallittu,
mutta sen käyttömäärä on pienempi kuin tavanomai-
sissa lihajalosteissa; 80 mg/kg.
– Arominvahventeita ei saa käyttää. Maku on saatava
raaka-aineista, mausteista ja luontaisista aromeista.
– Leipomotuotteiden nostatusaineena leivinjauheen si-
jasta käytetään soodaa (natriumkarbonaatti) ja hir-
vensarvisuolaa (ammoniumkarbonaatti).

VALMISTUKSEN APUAINEET
Valmistuksen apuaineina saa luomuelintarvikkeissa käyt-
tää mikro-organismipohjaisia ja entsymaattisia valmistei-
ta, mikäli ne eivät ole geeniteknisesti muunneltuja. Kasvi-
peräisissä tuotteissa sallitaan lisäksi mm. kalsiumkloridi,
jota käytetään luontaisen pektiinin vaikutusta tehostavana
hyydyttämisaineena. Sallittuja ovat myös munanvalkuai-

435
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

nen ja gelatiini, joita molempia käytetään halutun raken-

teen aikaansaamiseksi.
Epäpuhtauksia saostavista ja suodattavista aineista
sallittuja ovat talkki, bentoniitti, kaoliini, piimaa ja per-
liitti. Joidenkin aineiden käyttö on rajoitettu vain tiettyi-
hin prosesseihin. Sallitut valmistuksen apuaineet löyty-
vät Elintarvikeviraston www-sivuilta.

GMO JA SÄTEILYTTÄMINEN
Geeniteknisesti muunneltujen organismien (GMO) tai sel-
laisista johdettujen aineiden käyttö on kielletty. Tiettyjen
raaka-aineiden ja lisäaineiden kohdalla täytyy olla eräkoh-
tainen todistus, ettei ko. aine sisällä GMO:ta tai sen johdan-
naisia. Luomuelintarvikkeita ei saa myöskään säteilyttää.

LUOMUTUOTANNON JOKAINEN VAIHE ON

VALVOTTUA
Tilalla tapahtuvaa maataloustuotantoa ja luonnonmu-
kaisten keräilytuotteiden keräämistä valvoo Kasvintuo-
tannon tarkastuskeskus (KTTK), joka on siirtänyt käy-
tännön valvonnan alueellisten Työvoima- ja elinkeino-
keskusten maaseutuosastoille. Varsinaisen tuotannon li-
säksi TE-keskusten maaseutuosastojen valvontaan kuu-
luvat tilalla tapahtuva maataloustuotteiden kauppakun-
nostus, pesu, kuivaaminen ym. vähäinen käsittely.
Luonnonmukaisesti tuotettujen elintarvikkeiden val-
mistuksen valvontaa johtaa Elintarvikevirasto. Käytän-
nön valvonnan suorittavat Elintarvikeviraston valtuutta-
mat tarkastajat. Luomualkoholijuomien valmistusta val-
voo Sosiaali- ja terveydenhuollon tuotevalvontakeskus.
Luomuelintarvikkeiden osalta valvontamenettelyyn
kuuluvat ilmoitusvelvollisuus, alkutarkastus ja vuosittai-
set tarkastukset. Ennen kuin aloittaa luomuelintarvikkei-
den valmistuksen on oltava yhteydessä Elintarvikeviras-
toon, josta saa ilmoituslomakkeen koskien luomuelintar-
vikkeiden valmistuksen aloittamista. Ilmoituslomake pa-
lautetaan Elintarvikevirastoon, jonka jälkeen tarkastaja
tulee tekemään alkutarkastuksen. Markkinoinnin voi
aloittaa vasta, kun Elintarvikevirastolta on tullut hyväk-
syntä, että alkutarkastukseen liittyvät asiakirjat ovat kun-
nossa ja tuote, pakkaus sekä valmistustilat täyttävät luo-
musäädöksissä asetetut vaatimukset. Valvontaan liitty-
minen kestää n. 2-3 kk.

436
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

PAKKAAMINEN JA PAKKAUSMERKINNÄT
Pakkauksen tehtävänä on
Sekä jalosteet että kauppakunnostetut tuotteet pakataan
asianmukaisiin pakkauksiin. Pakkaus on osa tuotetta. Se • parantaa säilyvyyttä ja säilyttää
tuotteiden laatu hyvänä
on kokonaisuus, joka muodostuu itse tuotteesta, pakka-
usmateriaalista, sisällön kaasuseoksesta, pakkausmer- • suojata tuotetta vaurioilta
kinnöistä sekä pakkauksen ulkonäöstä. Pakkaamisessa
• estää ympäristöstä tulevien
pyritään käyttämään biohajoavia ja muita ympäristöystä- epäpuhtauksien pääsy tuotteeseen
vällisiä pakkauksia.
Luomutuotteiden pakkauksissa on oltava elintarvike- • viestiä merkinnöillä kuluttajalle
tuotteesta
lainsäädännön pakkausmerkintäasetuksen mukaiset tie-
dot. Sen lisäksi luomuelintarvikkeissa on oltava valvo- • toimia osana luomutuotteiden valvonta-
van viranomaisen valmistajalle antama tunnusnumero, järjestelmää estäen sekaantumisen
tavanomaisten tuotteiden kanssa.
joka manner-Suomessa on luomuelintarvikkeella FI-B,
luomualkoholijuomilla FI-C ja Ahvenanmaalla FI-D.

437
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

9.2 LUOMUTUOTTEIDEN
MARKKINOINTI

9.2.1 LUOMUMARKKINAT JA
VÄHITTÄISKAUPPA
Markkinointi on osa yrityksen kaikkea toimintaa ja siinä
pätevät samat markkinoinnin periaatteet kuin kaikessa
markkinoinnissa, mutta luomutuotteiden kohdalla on joi-
takin asioita, joihin tulee tarkemmin kiinnittää huomiota.
Niitä valotetaan tässä kappaleessa. Käyttämällä erilaisia
asiantuntijoita ja tekemällä yhteistyötä toisten toimijoiden
kanssa (verkostoitumalla) voi tuottaja ja valmistaja keskit-
tyä siihen, mitä parhaiten osaa ja kehittää sitä edelleen.
Markkinointi toimintana läpäisee kaiken, mitä yrittä-
jä tekee yrityksessään ja sen ulkopuolella. Luonnonmu-
kaisuus on kokonaisvaltainen ajatus, joka luo kestävyyt-
tä ja linjakkuutta sekä tuotantoon että markkinointiin.
Luonnonmukaisuuden tulisi olla luomuyrityksessä kes-
keinen osa koko toimintaa. Särö yrityksen luomumieli-
Luonnonmukainen markkinointi = kuvassa voi herättää epäluulon, joka merkittävästi vä-
kokonaisvaltaisuutta
hentää luottamusta ko. yritystä kohtaan.
Kuten kaikkien yrittäjien, myös luomutuotteiden
markkinointia harjoittavien tuottajien, on tunnettava jon-
kin verran markkinoinnin perusperiaatteita. Teorian hal-
linta tekee työstä johdonmukaisempaa ja tavoitteellisem-
paa ja sen myötä kannattavampaa. Koska tämä kappale
ei pyrikään vastaamaan kaikkiin markkinointiin liittyviin
kysymyksiin, on toimijan syytä perehtyä markkinointiin
alan kirjallisuuden ja kurssien avulla. Sekä aktiivisesti
tekemällä havaintoja siitä, miten toimivat yritykset luo-
mutuotteita markkinoivat.

MARKKINAT KASVANEET
Luomutuotteiden markkinat ovat kasvaneet, sillä yhä
useampi suomalainen kuluttaja ostaa luomuelintarvik-
keita. Runsaat 60 % kuluttajista on vähintään kokeillut
luomutuotteita. Säännöllisesti luomutuotteita käyttää
noin 20 %, eli miljoona suomalaista.
Luomutuotteiden osuus koko elintarvikemarkkinoista
on vielä pieni. Luomun osuudeksi arvioidaan noin 1 %
koko elintarvikekaupasta. Luomutuotteita ei Suomessa ole
tarjolla jokaisessa tuoteryhmässä, joten luomun markkina-
osuutta on mielekkäämpää tarkastella tuoteryhmittäin.

438
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

Suurimman osuuden, noin 7 % myynnin arvosta, luomu LUOMUTUOTTEIDEN MARKKINA-

on vallannut hiutaleissa Luomuhiutaleita on ollut kaup- OSUUKSIA VUONNA 2003
pojen valikoimissa jo useita vuosia, joten kärkisija ei ole
Luomun Luomun
yllätys. markkinaosuus markkinaosuus
Luomun markkinaosuudet kasvoivat Suomessa ri- % tuoteryhmän % tuoteryhmän
peästi vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Viimeisen myynnin myynnin
arvosta määrästä
vuoden aikana markkinoiden kasvu on kuitenkin tasaan-
tunut. Joidenkin tuoteryhmien, kuten leivän, pastojen ja Hiutaleet 6,5 5,3
vihannesten, myynti on hieman laskenut. Luomumarkki- Jauhot 4,3 2,1
nan kasvun tasaantuminen oli todennäköistä nopean kas- Leivät 1,5 1,5
vuvaiheen jälkeen. Samalla se kuitenkin heijastelee sekä Makaroni ja pasta 3,2 1,7
luomun kysyntä- ja tarjontaketjun ongelmia että kansain- Maito 2,6 1,9
välisen kilpailun kiristymistä elintarvikemarkkinoilla. Jogurtti 1,0 0,8
Kananmunat 4,6 1,9
Luomu on osa kansainvälistä elintarviketaloutta. Eri
Vihannekset 3,9* 3,0
puolilla maailmaa kuluttajien lisääntyvä kiinnostus luomua
kohtaan on kasvattanut luomumarkkinoita. Euroopassa ACNielsen 8/2003
luomuelintarvikkeiden markkinaosuudet vaihtelivat mait- * Vihannesten markkinaosuus on ostojen arvosta ja
tain 0,2–7,0 prosenttiin elintarvikkeiden myynnin arvosta määrästä.
vuonna 2000 (Hamm ym 2002). Euroopan johtavia luomu-
maita ovat Tanska ja Itävalta. Vuonna 2003 maailman luo-
mumarkkinoiden arvioidaan kasvavan 23–25 miljardiin
euroon (http://intracen.org/mds/sectors/organic overview).

TEOLLISTEN LUOMUTUOTTEIDEN MYYNNIN KEHITYS SUOMESSA

euroa

Luomubarometri 8/2003

439
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

LUOMU TULLUT OSAKSI

PÄIVITTÄISTAVARAKAUPPAA
Kuluttajat haluavat ostaa myös luomutuotteensa päivit-
täistavarakaupasta. Luomutuotteita ostetaan jonkin ver-
ran myös toreilta, suoramyyntipisteistä tai suoraan luo-
mutilalta. Suoramyynnin merkitys on suuri erityisesti
kasvisten ja marjojen myynnissä.
Päivittäistavarakauppojen luomuvalikoimat ovat laa-
jentuneet viime vuosien aikana moninkertaisiksi. Edelleen
ne vaihtelevat suuresti kaupan koon, sijainnin ja kaupan
valitseman strategian mukaan. Hyvin varustetuissa kau-
poissa luomutuotteita on 300–400. Luomu on osa hyvän
elintarvikemyymälän palvelukonseptia ja monille kaupoil-
le tärkeä kilpailukeino ja tapa profiloitua alueellaan. Luo-
mutuotteiden myynnin osuus koko elintarvikemyynnistä
vaihtelee noin 0,5–4,0 %. Luomutuotteiden myyntiä voi-
taneen kasvattaa vielä huomattavasti. Parhaissa elintarvi-
kemyymälöissä luomutuotteiden myynnin osuus voi olla
jo nyt hedelmissä, tuoreessa leivässä ja maitovalmisteissa
10–15 %.

AMMATTIKEITTIÖTKIN KIINNOSTUNEITA
LUOMUSTA
Luomu ottaa ensiaskeleitaan myös koulujen, päiväko-
tien, henkilöstöravintoloiden ja ravintoloiden tarjonnas-
sa. Toistaiseksi luomuraaka-aineiden käyttö ammattikeit-
tiöissä on melko vähäistä ja satunnaista. Ammattikeitti-
öissä luomutuotteiden käyttöä rajoittaa eniten niiden
heikko saatavuus ja alhainen jalostusaste sekä korkeaksi
koettu hinta.
Kokeiluprojektit ovat tuottaneet hyviä esimerkkejä
luomun käytöstä ammattikeittiöissä. Aterioiden huolelli-
sella suunnittelulla, esimerkiksi valmiiksi kuorittujen
perunoiden vaihtamisella kuoriperunoiksi, ja toimivilla
sopimuksilla tavarantoimittajien kanssa, on eteen tullei-
ta ongelmia pystytty ratkaisemaan. Julkisen sektorin
keittiöissä luomu liitetään usein lähiruokaan, jolloin luo-
mutarjontaa toivotaan erityisesti lähialueilta.

LUOMUKULUTTAJAA EI EROTA ULKONÄÖSTÄ

Luomutuotteita käyttävät ihan tavalliset ihmiset. Koska
yli 60 %:lla kuluttajista on kokemusta luomusta, mahtuu
siihen joukkoon edustajia hyvin erilaisista kuluttajaryh-
mistä. Tutkimukset antavat kuitenkin tiettyjä tunnus-
merkkejä, jotka ovat tyypillisiä luomua ostaville. Naiset

440
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

ovat yleensä kiinnostuneempia ruuasta kuin miehet, jo-

Luomukuluttajan tuntomerkkejä
ten naisia myös luomu kiinnostaa miehiä enemmän.
• Nainen
Luomutuotteet ovat usein tavanomaisia kalliimpia,
• Tuloja vähintään kohtuullisesti
joten tulojen sekä koulutuksen lisääntyminen kasvattaa • Lapsiperheet
halukkuutta ostaa luomutuotteita. Lasten syntyminen • Nuoria kiinnostaa, mutta rahaa niukalti
perheeseen saa vanhemmat kiinnostumaan myös luo- • Keski-ikäinen tai iäkkäämpi
musta. Monet nuoret suosivat luomua. Heillä on kuiten- • Kaupunkilainen
kin usein vähän rahaa käytettävissä, joten kalliimpien
luomutuotteiden ostamista on harkittava tarkasti. Luo-
mutuotteita ostavatkin useimmin keski-ikäiset tai vähän
iäkkäämmät ihmiset. Myös asuinpaikka vaikuttaa luo-
mutuotteiden kulutukseen. Suurimmissa kaupungeissa
myös luomusta kiinnostuneita on enemmän ja tarjolla
olevat luomuvalikoima on usein paljon monipuolisempi
kuin maaseudun kaupoissa.
Suurin osa luomutuotteita ostavasta kuluttajaryhmäs-
tä ei osta pelkästään luomutuotteita, vaan heidän ostos-
koriinsa täyttyy pääosin tavanomaisista tuotteista. Noin
60 % jatkuvasti luomua käyttävistä kuluttajista arvioi, Luomutuotteiden osuus on vielä
vähäinen. Sitä on varaa kasvattaa!
että luomun osuus on alle 20 % heidän ostoskoristaan.
(Luomubarometri 8/2003).

SYITÄ VALITA LUOMU

Ruuan laadusta ja riskeistä käyty keskustelu on saanut
kuluttajat entistä enemmän kiinnostumaan ruuan alkupe-
rästä ja siitä miten se on tuotettu. Luomu, määritelty ja
valvottu tuotantotapa, herättää luottamusta ja turvalli-
suutta. Kuluttajat pitävät luomua turvallisena, terveelli-
senä, ympäristöystävällisenä ja eettisenä vaihtoehtona.
Kuluttajien mielikuvat ovat myönteiset, vaikka kaikkia
näitä mielikuvia ei nykyään voida tieteellisin tutkimuk-
sin vahvistaa. Kuluttajien mielikuvat perustuvat siihen,
että he tietävät millaisia tuotanto- ja valmistusmenetel-
miä luomussa käytetään. Terveellisyydellä kuluttajat ei-
vät luomutuotteissa tarkoita samaa kuin funktionaalisten
tuotteiden kohdalla, vaan jäämättömyyttä ja vähäistä li-
säaineiden määrää.
Koska luomukuluttajia on monenlaisia, on heillä
myös erilaisia syitä valita luomu. Osa kuluttajista koros-
taa ympäristöystävällisyyttä ja eläinten hyvää kohtelua.
Näitä kuluttajia löytyy enemmän nuorten joukosta. Osa
kuluttajista painottaa luomun luonnollisuutta, jäämättö-
myyttä ja vähäisiä lisäaineiden määriä. Nämä asiat ovat
erityisen tärkeitä muun muassa erilaisista allergioista
kärsiville kuluttajille. Osalle kuluttajista maku on se tär-

441
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

kein asia. He ovat löytäneet luomutuotteissa aitoja, usein

Luomutuotteiden ostoperusteita lapsuuden makuja, jotka olivat jo melkein unohtuneet.
• Alkuperä ja tuotantotapa kiinnostaa Kaikki ei luomussa ole kuluttajien mielestä vielä
• Turvallisuus
kohdallaan. Kuluttajat eivät vieläkään pidä luomutuottei-
• Terveellisyys; jäämättömyys ja
ta oikein houkuttelevina. Myös hinta-laatusuhde on ku-
vähän lisäaineita
luttajien mielestä huono ja luomutuotteiden säilyvyydes-
• Hyvä maku
• Ympäristöystävällisyys
sä on puutteita. Kuluttajat eivät myöskään ole vakuuttu-
• Eläinten hyvä kohtelu neita siitä, että luomuvalvonta on luotettavaa, vaan epäi-
levät, että luomuna voidaan markkinoida myös muita
tuotteita.

RUUAN OSTOTOTTUMUKSET KOSKEVAT

MYÖS LUOMUA
Kuluttajien ruokavalintoihin vaikuttavat monet tekijät,
jotka näkyvät myös suhtautumisessa luomutuotteisiin.
Vaikka luomua pidetään hyvänä asiana, täytyy luomu-
tuotteen sopia myös muilta ominaisuuksiltaan kuluttaji-
en tarpeisiin. Kuluttajien kriittisyys kasvaa koko ajan ja
luomutuotteilta vaaditaan yhä parempaa laatua. Se kos-
kettaa tuotteen makua, koostumusta, pakkausta, markki-
nointiviestintää ja hintaa. Kuluttajien mielestä huono
tuote ei mene kaupaksi, vaikka se olisikin luomutuote.
Kuluttajat pirstoutuvat yhä pienenpiin ryhmiin, joi-
den kulutus- ja ruokailutottumukset poikkeavat toisis-
taan. Talouden koko vaikuttaa paljon siihen, minkä ko-
koisia pakkauksia kuluttaja ostaa. Lasten harrastukset ja
aikuisten työ rytmittävät perheen arkea niin, että aikaa
yhteisiin aterioihin tai ruuanlaittoon on vähän. Tällöin
valmisruuat, pakasteet tai puolivalmisteet auttavat kii-
reistä ja harjaantumatontakin ruuanlaittajaa aterioiden
valmistamisessa. Viikonloppuisin sama perhe sen sijaan
saattaa herkutella sekä ruuan valmistuksella että sen
nauttimisella. Terveellisyys ja keveys ovat myös tärkeitä
tekijöitä ruuanvalinnassa.
Iso osa kuluttajista mieltää luomun vielä raaka-aineik-
si, joista tehdään kotona itse ruokaa. Vihannekset ovat se
tuoteryhmä, joka kuluttajille ensimmäisenä tulee luomus-
ta mieleen. Mitä teollisempi tuote, sitä vähemmän kysei-
sestä tuoteryhmästä osataan hakea luomuvaihtoehtoja.
Luomuvalikoima kuitenkin laajenee koko ajan ja samalla
käsitys siitä, mikä voi olla luomua. Luomua enemmän
käyttävät kuluttajat toivovat pidemmälle jalostettuja tuot-
teita ja esimerkiksi vähärasvaisempia vaihtoehtoja.

442
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

MARKKINOINNIN TUKIPILAREITA
Luomun sovittava muihin tarpeisiin
• Sopiva pakkauskoko
TUNNE ASIAKKAASI
• Käyttömukavuus
Hyvä markkinointi lähtee aina asiakkaasta. Tuotteet
• Keveys
täyttävät asiakkaan jonkin tarpeen tai ratkaisevat hänen
ongelmansa. Jakelukanava tai tuote vaikuttaa siihen, ku-
ka on luomuviljelijän tai -jalostajan asiakas. Raaka-ai- Luomuviljelijän asiakas
netta voidaan myydä teollisuudelle (esim. leipävilja), • Teollisuus
tukkukauppaan (esim. myyntipakkauksiin pakatut vi- • Tukkukauppa
hannekset), vähittäiskauppaan (esim. marjat tai hiuta- • Vähittäiskauppa
leet), ammattikeittiöille (esim. peruna) tai suoraan kulut- • Ravintola
tajalle (esim. mansikka tai vihannekset). • Muu ammattikeittiö
• Kuluttaja
Kuluttajat ostavat luomutuotteita pääosin tavallisesta
päivittästavarakaupasta. Muista ostopaikoista suosituim-
pia ovat torit ja kauppahallit. Runsaat 10 % luomutuot-
teita käyttäneistä kuluttajista ostaa tuotteita myös suo-
raan luomutilalta. Ruokapiirien ja nettikaupan merkitys
on vähäinen. (Finfood Luomubarometri).
Mikäli viljelijä myy tuotteensa teollisuuteen tai kaup-
paan, hänen täytyy kuluttajien lisäksi tuntea jakeluketjun
toimintatavat. Teollisuuden ja kaupan tarpeet selviävät
yleensä parhaiten ottamalla yhteyttä kyseisten tahojen
edustajiin. Keskustelujen avulla viljelijä saa selville, val-
mistaako yritys luomutuotteita, mistä ja millaisesta raa-
ka-aineesta on tarvetta, minkä suuruisia erien pitäisi olla
ja milloin niitä tarvittaisiin. Samoin kaupan osalta selvin-
nee, millaisella tuotteella olisi tilaa kaupan hyllyssä,
mitä kilpailevia tuotteita on jo markkinoilla, minkä suu-
ruisia määriä tulisi olla tarjolla ja kuka lopulta päättää,
otetaanko tuote valikoimiin.
Sekä kaupan ja teollisuuden edustajat että luomuvil-
jelijät valittavat yhteistyön vähäisyyttä, joten aktiivisia
yhteydenottoja toivotaan myös viljelijöiden taholta. Kes-
kustelut kannattaa aloittaa hyvissä ajoin, mieluummin jo
siinä vaiheessa, että asiakkaiden toiveet näkyvät jo kyl-
vösuunnitelmissa tai pakkaussuunnittelussa.

TUOTA LISÄARVOA
Yrittäjä ei toimi markkinoilla yksin, vaan hänen tuot-
teensa kilpailee lukuisten muiden tuotteiden kanssa. Jot-
ta tuote menestyisi markkinoilla, sen tulisi tarjota jotakin
enemmän kuin kilpailevat tuotteet. Eri asiakkaille ja eri
tuotteissa lisäarvo on erilaista. Joku arvostaa makua,
joku pakkauskokoa, joku terveellisyyttä, joku säilyvyyt-

443
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

tä, joku muita alhaisempaa hintaa, joku tuttua tuottajaa.

Kuluttajan maksaman lisähinnan
suuruus Luomu sinänsä on monelle kuluttajalle lisäarvo.
• kuluttajien arvostukset Lisäarvo liittyy tuotteesta maksettavaan hintaan.
• käytettävissä olevat tulot ratkaisevia
Mitä kalliimpi tuote kilpailijoihin verrattuna, sitä enem-
män lisäarvoa asiakkaat siltä odottavat. Luomun lisäarvo
liittyy sekä itse tuotteeseen että luomun vaikutuksiin
omaan, ympäristön ja luonnon hyvinvointiin. Kuluttaji-
en omat arvostukset ja käytettävissä olevat tulot vaikut-
tavat siihen, miten paljon he ovat luomun tuottamasta li-
säarvosta valmiita maksamaan. On kuitenkin hyvä muis-
taa, että luomu on LISÄarvo vain silloin kun tuote muil-
ta ominaisuuksiltaan on vähintään yhtä hyvä kuin vastaa-
va tavanomainen tuote.
Tuotteiden hinnoittelu on osa markkinointia. Hinnoit-
telu on tasapainottelua yrittäjän ja asiakkaan odotusten
välillä. Hinnan täytyy kattaa kustannukset sekä antaa kor-
vaus yrittäjän työlle ja pääomalle. Suuri osa kuluttajista
pitää luomutuotteiden hinta-laatusuhdetta huonona, eli
luomutuotteen hinta on korkeampi kuin sen tarjoama lisä-
arvo. Luomuviljelijöille, -valmistajille ja kaupalle luomu-
Lisäarvosta tietoa asiakkaalle tuotteiden myynti on kuitenkin liiketoimintaa, jonka täy-
tyy olla kannattavaa jokaiselle ketjun toimijalle. Yhteistyö-
tä ja luottamusta ketjun toimijoiden kesken tarvittaisiin
nykyistä enemmän, jotta löydettäisiin hyviä keinoja karsia
kustannuksia ja voitaisiin yhdessä lisätä kaikille kannatta-
vaa luomumyyntiä. Osaamisen ja tuotantomäärien kasva-
minen toivottavasti parantaa yhteistyötä ja kannattavan
luomuliiketoiminnan edellytyksiä.
Tuotteeseen ja sen hintaan sisältyvä lisäarvo täytyy
myös osata kertoa asiakkaalle. Sen voi tehdä tuotteen
pakkauksessa, esitteissä ja varsinaisissa myyntitilanteis-
sa. Luomun myönteisistä vaikutuksista on vaikea kertoa
sen vuoksi, että luotettavaa tutkimustietoa, joka kelpaisi
markkinointiväittäminen tueksi, on liian vähän käytettä-
vissä. Luomun osalta voidaan toistaiseksi kertoa pääosin
siitä, miten luomua tuotetaan ja valvotaan. Tämäkin tie-
to auttaa jo ymmärtämään luomun tuottamaa lisäarvoa.
Luomutuotteiden markkinoinnissa on kuitenkin syy-
tä pitää mielessä, että kyseessä on ruoka. Viestinnässä on
siis hyvä korostaa myös itse elintarvikkeen hyviä omi-
naisuuksia, makua ja ruuasta nauttimista. Luomu ei ole
vain hyviä tekoja ympäristön hyväksi vaan myös herkul-
lista ruokaa.

444
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

VERKOSTOIDU
Yksittäisen viljelijän tuotantomäärät riittävät harvoin
täyttämään teollisuuden tai kaupankaan tarpeita. Määrän Luomuruoka on niin
hyvää ja herkullista.
lisäksi asiakkaat arvostavat valikoimaa. Asiakkaan kan-
nalta on paljon vaivattomampaa, jos hän saa samalta ta-
varantoimittajalta useita erilaisia, toisiaan täydentäviä
tuotteita. Tämän vuoksi viljelijöiden tulisi verkostoitua
keskenään ja tarjota yhdessä parempaa kokonaisuutta
asiakkailleen. Näin päästään usein laajempaan, tehok-
kaampaan ja joustavampaan tarjontaan.
Esimerkkejä viljelijöiden muodostamista yhteenliit-
tymistä on myös luomualalla. Osa toimii erittäin hyvin,
mutta osa innokkaasti käynnistyneistä hankkeista on vä-
hitellen hiipunut pois. Toimiviin esimerkkeihin tutustu-
minen opettaa paljon.

VAHVISTA LUOTTAMUSTA LUOMUUN

Luomu on määritelty tuotantotapa, jota valvotaan tuotan- Valikoimaa verkostoitumalla
nosta kauppaan asti. Luomu antaa kuluttajille lupauksen
luomun tuotantotapojen noudattamisesta. Jokaisen toi-
mijan täytyy kuluttajien luottamuksen vahvistamiseksi ja
säilyttämiseksi pitää tämä lupaus.
Luomuna saa markkinoida vain tuotteita, jotka täyt- Luomu =
tävät EU:n luomuasetuksen vaatimukset. Tuotteen raaka- lupaus kuluttajalle tuotantotavasta
aineista vähintään 95 % on oltava luomua, jos tuotetta
kutsutaan luomutuotteeksi. Säädökset sanelevat siis tar-
kasti sen, mikä on luomua ja mikä ei. Ns. ”melkein luo-
mua” ei ole olemassa. Luomuna ei saa myydä luomuvil-
jasta leivottua leipää, mikäli leipomotoiminta ei ole
luomuvalvonnassa. Luomuna ei myöskään saa myydä
luomutilan eläintuotteita, elleivät myös eläimet ole luon-
nonmukaisessa tuotannossa ja valvonnassa. Tämän
vuoksi esimerkiksi myyntiväite ”Luomutilan lammasta”
johtaa kuluttajaa harhaan, jos vain tilan pellot ovat luo-
mussa. Luomulampaasta voi puhua vain silloin, kun lam-
paat on kasvatettu luomusäädösten mukaisesti.
Vaikka ero saattaa viljelijästä vaikuttaa pieneltä ja
kuluttajan kannalta merkityksettömältä, on luotettava
toiminta joka portaassa luomun kantava pilari. Pienetkin
Luomumerkki
väärinkäytökset tulevat helposti julki ja saattavat huhu-
• Helpottaa luomutuotteen tunnistamista
puheina nakertaa luomun luotettavuutta pitkään.
• Lisää luomutuotteen luotettavuutta

KERRO LUOMUSTA YHTENÄISESTI • Vahvistaa käsitystä luomutuotteen

hyvästä laadusta ja ympäristö-
Tunnettu ja luotettu luomu helpottaa yksittäisen luomuvil- ystävällisyydestä
jelijän ja -valmistajan markkinointia. Luomu kannattaa

445
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

tuoda selkeästi esille myyntipakkauksissa, samoin pakol-

liset tarkastusmerkinnät ja vapaaehtoiset merkinnät.
Luomumerkkejä on useita. Suomessa on käytössä
neljää erilaista luomumerkkiä ja lisäksi kauppojen luo-
muvalikoimasta löytyy useita ulkomaisia merkkejä. Ku-
luttajien kannalta olisi selkeintä, että he voisivat tunnis-
taa luomun yhdestä merkistä. Koska luomutuotteet oste-
MMM:n aurinkomerkki taan yhä useammin päivittäistavarakaupasta, jossa kulut-
tajat tekevät valintansa nopeasti ja lukuisten kilpailevien
tuotteiden joukosta, on selkeä ja helposti tunnistettava
luomuviesti välttämätön.
Suomessa yleisin ja tunnetuin luomumerkki on Au-
rinkomerkki. Se on viranomaisen valvontamerkki, jonka
käyttöoikeuden saaminen edellyttää EU:n luomuasetuk-
sen noudattamista ja suomalaisen viranomaisen luomu-
valvontaan kuulumista. Aurinkomerkin tuntee noin 80 %
kuluttajista. Merkin käyttöoikeuden myöntää KTTK.
Merkin käyttö on maksutonta.
Luomuliiton leppäkerttumerkki
Muita Suomessa käytettäviä luomumerkkejä ovat
Leppäkerttu, joka on Luomuliiton tuotantoehtojen mu-
kaan tuotettujen tuotteiden merkki, Demeter-merkki,
joka on biodynaamisen yhdistyksen tuotantoehtojen
mukaisesti tuotetun tuotteen merkki sekä uusimpana tu-
lokkaana EU:n luomumerkki, jota voi käyttää kaikissa
EU:n luomuasetuksen mukaisesti tuotetuissa luomu-
tuotteissa.
Demeter -merkki
LUOMU-MERKKI
Valvotun luomutuotannon valtakunnallinen symboli ja
tae on KTTK:n Valvottua tuotantoa –merkki eli Aurinko-
merkki. Sen käyttöoikeus myönnetään vain rekiste-
röidyille, valvotuille luomutuottajille. Leppäkerttumer-
kinnällä varustetussa myyntipakkauksessa tulee olla sekä
tuottajan että tarkkailusta vastaavan yhdistyksen yhteys-
tiedot, joiden avulla voidaan aina selvittää tuotteen alku-
perä ja tuotantotapa.
Leppäkerttumerkki kertoo kuluttajalle, että tilan ky-
seiset tuotteet täyttävät Luonnonmukaisen Viljelyn Lii-
ton vahvistamat viljely- ja kotieläinohjeet ja että tuotteet
EU:n tähkämerkki
ovat LUOMU-tuotteita.

KERRO MYÖS ALKUPERÄSTÄ

Kuluttajat ovat kiinnostuneita tuotteen alkuperästä ja eri-
tyisesti luomutuotteen alkuperästä. Leppäkerttu kertoo
luomun lisäksi myös sen, että se on Suomessa tuotettu. Toi-

446
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

nen vaihtoehto luomutuotteen alkuperän ilmoittamiseen on

Eri luomumerkkejä
käyttää samoja, kuluttajien hyvin tuntemia alkuperämerk-
• Aurinkomerkki = Kotimaisen luomu-
kejä, joita käytetään tavanomaisissakin tuotteissa. tuotteen tai kotimaassa pakatun
Joutsenlippu tuotteen kyljessä kertoo, että tuote on tuontiluomutuotteen tunnus
Suomessa valmistettu suomalaisista raaka-aineista. Mai- • Aurinkomerkki + Hyvää Suomesta
to, liha, kananmuna ja kala täytyy olla 100 % suomalai- Joutsen = Kotimaisen luomutuotteen
tunnus (raaka-aineesta vähintään 75 %
sia, muiden raaka-aineiden vähintään 75 %:sti suomalai- kotimaista)
sia. Kasvisten osalta kotimaisuuden kertoo Puhtaasti ko- • Aurinkomerkki + Puhtaasti kotimainen
timainen -sirkkalehti-lippu. Se on kasvisten laatumerkki, = Kotimaisten luomuvihannesten tunnus
jota voi käyttää Suomessa kasvatetuissa 1-luokan kas- • Leppäkerttumerkki = Luomuliiton
viksissa. kotimaisten luomutuotteiden tunnus
Suomalaisuuden lisäksi kuluttajia kiinnostaa myös • Demeter = Kotimaisen tai tuodun
biodynaamisen tuotteen tunnus
valmistaja tuotteen takana. Etenkin viljelijät ja pienet
• EU:n tähkämerkki = EU:n luomuval-
valmistajat, joilla ei ole voimavaroja mainoskampanjoi-
vontajärjestelmän valvoman luomutuot-
hin, voisivat käyttää omaa nimeään, kuvaansa ja tilaansa teen tunnus (tuote tuotettu EU-maissa
tuotteidensa markkinoinnissa. Kuluttajat ostavat mielel- tai ns. kolmansissa maissa)
lään ”Viitasaaren Matin luomuperunoita” kuin vain luo- • Eri maiden kansallisia tai järjestöjen
merkkejä
muperunoita. Oman nimen ja kuvan lisäksi tuotteiden
yhteydessä voi olla esite, josta selviää vielä tarkemmin,
millaisesta tilasta on kyse. Oman persoonan käyttäminen
markkinoinnissa tuo viljelijän lähemmäs kuluttajaa. Sa-
malla se on tietysti myös laatutakuu, sillä eihän kukaan Kerro
halua tahrata omaa nimeään. • Tuotteen alkuperästä
Nimen ja kuvien ohella viljelijä on myös omien • Luomusta
tuotteidensa paras myyntimies. Monet kaupatkin toivo- • Kotimaisuudesta
vat, että viljelijät silloin tällöin ennättäisivät käydä kau- • Valmistajasta

passa kertomassa kuluttajille omasta tuotannostaan ja

Järjestä
omasta tilastaan. Samalla voidaan tietysti tarjota mais-
• Tuote-esittelyjä
tiaisia, sillä se on usein luomuruuan paras markkinoin-
• Maistiaisia
tikeino.

9.2.2 LUOMUTUOTTEIDEN SUORAMYYNTI

Vaikka suoramyynnin suhteellinen osuus kokonaismark-
kinoista tulevaisuudessa todennäköisesti pieneneekin,
odotetaan suoramyynnin sinänsä vielä lisääntyvän. Pie-
nemmät tuote-erät myydään edelleenkin suoraan kulutta-
jille, kun taas suuremmat erät markkinoidaan tukku- ja
vähittäiskauppojen kautta. Lähiruuan suosion nousu li-
sännee osaltaan suoramyynnin suosiota. Suoramyynti
tarjoaa monelle tilalle oivallisen tavan yrittää.
Suoramyynnistä puhutaan silloin kun myyntitapahtu-
massa tuottaja ja kuluttaja kohtaavat. Suoramyynnistä
on perinteisesti vastannut tuottaja itse tai hänen perheen-
jäsenensä. Maatilatorien toiminnasta vastaa joko yksi-

447
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

LUOMUTUOTTEIDEN TIE KULUTTAJALLE

tyinen viljelijä/yrittäjä tai viljelijärengas. Suoramyynti-

Suoramyyntitavat
pisteiden asiakkaat ovat pääosin toistuvasti käyviä kan-
• Tienvarsimyynti
• Torimyynti
ta-asiakkaita, mutta asiakaskunta on viime aikoina mo-
• Tilamyynti nipuolistunut.
• Maatilatorit Vaikka suoramyynti on edelleen pääasiassa omien
• Suoramyyntihallit tuotteiden myyntiä, ovat monet suoramyyntitilat laajen-
taneet valikoimiaan myös muiden tuottajien tai yritysten
tuotteilla. Tilojen omia tuotteita on kehitetty sekä itse
että erilaisten tuotekehityshankkeiden avulla. Tilojen
omat jalosteet ja herkkutuotteet ovat osa nykypäivän
suoramyyntitilan valikoimaa. Luomutuotteiden myyn-
nissä suoramyynnin osuus on noin 10 %.
Nykyisin suora-/tilamyynti on entistä enemmän vaa-
tivaa yritystoimintaa, joka on selkeä osa kehittyvää luo-
muelintarvikeketjua. Tilojen johtaminen perustuu laatu-
ja ympäristöjärjestelmiin ja toiminta suunnitellaan ja ke-
hitetään asiakkaiden tarpeiden mukaan.

SUORAAN OSTAVA KULUTTAJA

Markkinointia hoitavan viljelijän tai yrittäjän tulee tun-
tea asiakkaan tarpeet. Eri asiakkailla on erilaisia tarpei-
ta. Hänen tulee ottaa ne huomioon toiminnassaan.
Luomua suoraan ostava kuluttaja katsoo hyötyvänsä
tavastaan ostaa elintarvikkeita suoraan. Hän on tietoinen

448
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

tuotantotavasta ja haluaa monesti asiasta lisätietoja. Ar-

Jakelukanavien osuudet luomutuote-
vot ja elämänkatsomus ohjaavat kuluttajien ostokäyttäy- myynnistä v 2000
tymistä. Suoramyynnin asiakkaiden keskeisimpiä arvoja
• Päivittäistavarakauppa 78 %
ovat terveellinen ja turvallinen ravinto, luonnon ja ym- • Luontaistuotekauppa 10
päristön suojelu sekä ennen kaikkea halu aktiivisesti itse • Suoramyynti 10
vaikuttaa näihin asioihin. Lapsiperheille ostotapahtuman • Ammattikeittiöt ja ravintolat 2
elämyksellinen puoli on myös tärkeä. Tutustuminen tilan Hamm ym 2002
mahdollisiin eläimiin ja tuotantotoiminnan seuraaminen
voivat tuoda ostettaville tuotteille huomattavaa lisäar-
voa. Myös isäntäväen valitsema rooli ja toimintatapa
voivat vetää asiakkaita puoleensa.
Suoraan ostava kuluttaja haluaa varmistaa tuotteiden
aitouden ja tuoreuden, siksi pakkauksissa tulee olla riit-
tävä tuoteseloste, viimeinen myyntipäivä -merkinnät ja
valvontamerkinnät. Irtomyynnissä olevista kasviksista ja
marjoista tuoreudun voi kuluttaja itse todeta.
Monissa kaupungeissa suoraan tiloilta ostavat kulut-
tajat ovat rationalisoineet toimintaansa yhteistyöllä ja
perustaneet ruokaosuuskuntia. Osuuskunta hankkii kes-
kitetysti tuotteet suoraan tiloilta ja jakaa ne osuuskunnan
jäsenille. Näin on mahdollista ostaa myös suurempia eriä
kerrallaan edellyttäen, että kotona on varastotilaa.
Tiedon suoramyyntipisteistä saa nykyään helposti.
Monet suoramyyntitilat ovat vakiinnuttaneet asemansa
omilla alueillaan ja heidät tiedetään ja tunnetaan. Alueit-
tain ja kansallisesti on tehty runsaasti erilaisia suora-
myyntiesitteitä, joiden avulla löytyy vielä tuntematon
suoramyyntipiste tai tila. Internetiä käyttävä löytää netin
kautta jo useita suoramyyntitiloja ja esim. Finnfoodin si-
vuilta vuosittaiset suoramyyntikampanjatilat.

SUORAMYYJÄT
Luomuviljelijä perheineen on suoramyynnin tärkein lenk-
ki. Jos perheellä on halu toimia asiakkaan parhaaksi, ovat
menestykselliset suoramyynnin edellytykset olemassa.
Päätoiminen suoramyynti edellyttää koko perheeltä sitou-
tumista ko. myyntitapaan, toisaalta hyvää työnjakoa ja toi-
saalta joustavuutta monenlaiseen työhön. Todellinen pal-
velualttius syntyy sydämellisyydestä. Kielteiset tunteet on
syytä purkaa muualla kuin asiakaspalvelutilanteessa.
Onnistuminen myyjä–asiakas -suhteen hoidossa var-
mistaa asiakkaan paluun uusille ostoksille. Kanta-asia-
kas on yrityksen halvin asiakas. Mikäli suoramyyntitilan
liikeidea rakennetaan ohikulkevia asiakkaita varten, on
markkinoinnin oltava herätteellistä. Tällöin myyntityötä

449
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

tukevat ns. lisäpalvelut, esim. kotieläinpihan järjestämi-

nen, nähtävyys jne.
Hyvällä palvelulla asiakkaista Vastatakseen kuluttajan antamaan tiedolliseen ja ar-
saadaan kanta-asiakkaita
vopohjaiseen haasteeseen suoramyyntiyrittäjän on huo-
lehdittava omasta osaamisestaan tuotantotekniikan kuin
muidenkin luonnonmukaisen tuotannon perusteiden
osalta. Tieto, johon sisältyy myös aimo annos tunnetta,
on parasta oheisinformaatiota luomutuotannosta myynti-
tilanteessa.
Suomessa suoramyyjiä on varsin vähän ja yksittäisil-
lä luomutuotteiden suoramyyjillä on toimintaa aloittaes-
sa niukat resurssit. Yhteistoiminnan lisääminen muiden
suoramyyntiyrittäjien tai alueen muiden yrittäjien kans-
sa on mitä suositeltavinta. Se mahdollistaa tuotannon jär-
keistämisen. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Kustannuksia
pystyy minimoimaan varsinkin markkinoinnin osalta
Suoramyynnin kultaisia sääntöjä
jne. Suoramyyntitilojen yhteistoiminnalla parannetaan
asiakaspalvelua.
• On pidettävä huoli omasta
tuotantoteknisestä osaamisesta, sillä
hyvästä tuotteesta alkaa menestyksekäs SUORAMYYNTIPAIKKA
myynti. Suoramyyntitilan tulisi sijaita suhteellisen lähellä asu-
• Suoramyynti on yrittäjyyttä, johon tuskeskuksia. Matka tilalle ei saisi kestää yli puolta tun-
kuuluu toiminnan suunnittelu, lähtöti- tia eikä etäisyys olla yli 25 km:ä, muussa tapauksessa ti-
lanteen arviointi, markkinoinnin
suunnittelu sekä maksuvalmiuden lalla on oltava tarjolla jotakin erityisen puoleensavetä-
selvittäminen. vää. Vetovoimatekijöitä voisivat olla hyvien, laadukkait-
• Suoramyyntiin voi ensin perehtyä ten erikoistuotteiden lisäksi miellyttävä ympäristö, viih-
tutustumalla muihin vastaaviin tyisät tilat, muut lisäpalvelut, runsas ja riittävä tuotevali-
yrityksiin. koima tai vaikkapa yrittäjäpariskunta, joka tekee tilalla
• Kaikki yritystoiminta perustuu käymisen aina kiinnostavaksi.
kysyntään; on oltava selvillä kuluttajien
tarpeista ja kulutustottumuksista ja
Jos suoramyyntipaikkana on tori tai maatilatori, on sen
niissä tapahtuvista muutoksista. oltava paljon paremmin tavoitettavissa kuin tavallisen
suoramyyntitilan. Toisaalta ne eivät ole samalla tavalla
paikkaan sidottuja kuin maatila, vaan niiden sijainti voi-
daan määritellä, kuten minkä tahansa liikeyrityksen.
Asiakkaat pitävät selkeydestä, vaikka yrittäjäparis-
kunnalla riittäisi joustavuutta. Asiakas haluaa tietää, mil-
loin myymälä on auki ja miten tilalle pääsee. Opasteet ja
aukioloajat ovat osa hyvää palvelua; asiakas välttyy epä-
varmuuden tunteilta ja tietää olevansa tervetullut.
Maalaistalojen pihoilla on yleensä tilaa asiakkaiden
autoille. Riittävän kokoinen, joka sään kestävä, useam-
malle autolle varattu pysäköintipaikka on oman tuotanto-
toiminnan häiriöttömyyden ja asiakasystävällisyyden
kannalta tärkeää.

450
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

MYYTÄVÄT TUOTTEET
Menestyvä suoramyynti on asiakaskeskeistä. Tällöin
tuotetarjonnan on oltava jatkuvaa ja tuotevalikoiman
kohtuullisen laajan. Jos asiakas saa samasta paikasta use-
Pitkäaikaisesta hyvin hoidetusta
amman tuotteen, asiakaskäynnit ja heräteostosmahdolli- asiakassuhteesta muodostuu side,
suus lisääntyvät. Suoramyyntiyrittäjien yhteistyö on täs- jota kilpailijoiden on vaikea pelkällä
sä asiassa keskeinen; kaikkea ei tarvitse tehdä itse. hintakilpailulla murtaa.

Tuotepuolella vetovoimaa lisää jokin paikallinen tai

oma jalostettu erikoistuote. Tuotekehitys tulee ottaa huo-
mioon jo toimintaa suunniteltaessa ja se on osa asiak-
kaan palvelua.

ASIAKASSUHTEIDEN HOITO
Asiakassuhteiden hoito kestävästi on tärkeää yhteistyön
jatkumisen kannalta. Jokaisella asiakasryhmällä on omia
erityispiirteitä, jotka tulee ottaa huomioon. Tärkeitä nä-
kökohtia voivat olla esim. tuotteen laatu, toimitusmäärä,
toimitusvarmuus, sovitun toimitusajan ja -paikan täsmäl-
lisyys, valmiudet nopeisiin toimituksiin, pakkaaminen,
pakkausmerkintöjen tekeminen, takuu, viestintä jne.
Luomutuotteiden markkinoinnin monipuolinen asia-
kaspalvelun väline on viestintä. Hyvä ja onnistunut mark-
kinointiviestintä edellyttää hyvää suunnittelua. Suunnitte-
lussa on otettava huomioon, että viestinnän tulisi olla pit-
käjänteistä, johdonmukaista, samanlinjaista, erottuvaa ja Luomumarkkinoijan menestystekijöitä
kiteytynyttä. Luomuyrityksen markkinointiviestintä voi • Kyky hyödyntää sisäisiä resurssejaan
olla minimitasossaan sitä, että hyödynnetään Finfood Luo- • Hyvä sisäinen oppimiskyky
mun ja Luomuliiton markkinointimateriaalia, mutta se voi • Yrityksenä innovatiivinen
tarkoittaa myös syvempien luonnonmukaisen tuotannon • Kykenevä sopeutumaan ulkoisten
periaatteiden ja arvoperustan hyödyntämistä. Sanoma tu- markkinavoimien vaateisiin

lee olla linjassa yrityksen toiminnan kanssa. Yrittäjän oma • Kyky motivoida kaikki osapuolet
toimimaan yhteisten tavoitteiden mukaan
näkemys yrityksen toiminnan sisällöstä, toimintatavoista
• Toimii ammattimaisesti markkinoilla
ja strategiasta antaa markkinointiviestintään sen sisällön.
• Hyödyntää luomun arvoperustan
Suoramyynnissä suorat kontaktit asiakkaisiin tekevät tuottamaa lisäarvoa
mahdolliseksi lujittaa kuluttajien ostouskollisuutta luo-
• Valmis kehittymään, menestyneiden
mutuotteita kohtaan. Samalla voidaan viestiä laajemmin esimerkeistä oppia ottaen ja omaan
toiminnan arvotaustoista. toimintakenttään soveltaen

451
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

LUOMUN JÄRJESTÖT
9.3 LUOMUJÄRJESTÖT
Luonnonmukaisen maatalouden kehittämisessä tärkeä osa
LUOMUVILJELIJÄ LUOMUKULUTTAJA on alan järjestöillä. Aluetasolla toimii alueellisia luomuyh-
distyksiä, jotka ovat liittyneet valtakunnalliseen Luomu-
liittoon. Kansainvälinen luomualan järjestö on IFOAM.

ALUEELLISET LUOMUYHDISTYKSET
LUOMU-
Luomualan yhteistyöeliminä toimivat alueelliset luomu-
YHDISTYKSET
yhdistykset. Yhdistysten tarkoituksena on edistää luon-
nonmukaista maataloutta alueellaan. Tarkoituksensa to-
teuttamiseksi yhdistykset hoitavat jäsentiedotusta, teke-
vät luomualaa tunnetuksi yleisölle suunnatulla tiedotta-
LUONNONMUKAISEN
VILJELYN LIITTO RY
misella, järjestämällä mm. messuja ja muita tapahtumia,
edistämällä viljelijöiden keskinäistä sekä viljelijöiden ja
kuluttajien välistä yhteistyötä. Jäseninä on luomuviljeli-
jöitä, siitä kiinnostuneita viljelijöitä sekä kuluttajia ja
muita luomualan kehittämisestä kiinnostuneita henkilöi-
IFOAM tä. Yritykset ja yhteisöt voivat liittyä luomuyhdistyksiin
kannattajajäseniksi.

LUOMULIITTO
Luonnonmukaisen maatalouden yhteistyöjärjestöksi pe-
rustettiin vuonna 1985 Suomen Luonnonmukaisen Vilje-
lyn Yhdistysten Liitto ry, josta on monen nimenmuutok-
sen kautta tullut Luomuliitto ry. Vuonna 2003 siinä oli
jäseninä 25 järjestöä, joista 18 alueellista luomuyhdistys-
tä. Muut jäsenet ovat Biodynaaminen yhdistys, Suomen
4H-Liitto, Partala ry, Elävä maa ry, Maatiainen ry,
Eläinsuojeluliitto Animalia ja Ekometsätalouden liitto.
Luomuliiton tehtävänä on toimia jäsentensä yhteistyö-
elimenä. Kattojärjestönä se hoitaa mm. alan kehittämistä
yhdessä viranomaisten ja muiden tahojen kanssa. Se osal-
listuu esim. luomuneuvonnan, -opetuksen ja -tutkimuksen
sekä -markkinoinnin kehittämiseen sekä yleiseen tiedo-
tustoimintaan. Liitto julkaisee ja kustantaa luonnonmu-
kaisen maatalouden Luomulehti ammattilehteä.
Luomuliitto vastasi luomutuotannon valvonnan jär-
jestämisestä vuosina 1986–94, mutta nykyään Liiton yl-
läpitämä valvonta koskee ainoastaan EU-asetuksen
2092/91 ylittäviä vaatimuksia.

IFOAM – LUOMUALAN KANSAINVÄLINEN

KATTOJÄRJESTÖ
Luomualan kansainvälinen kattojärjestö on IFOAM (In-
ternational Federation of Organic Agricultural Move-

452
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

ments, ”Kansainvälinen luonnonmukaisen maatalouden

IFOAM:n toiminnan tarkoitus ja
järjestöjen liitto”). tärkeimpiä tehtäviä
Se on perustettu vuonna 1972 ja vuonna 2002 siihen • Edistää luonnonmukaisen tuotannon
kuului 750 jäsenyhteisöä sadasta maasta. Järjestön toimin- periaatteiden maailmanlaajuista
ta-ajatuksena on tukea jäsentensä pyrkimyksiä ja edistää leviämistä

luonnonmukaista maataloutta ekologisesti ja sosiaalisesti • Tiedottaa suurelle yleisölle luomualasta

konferenssein ja julkaisuin.
tarkoituksenmukaisena ja kestävänä elintarvikkeiden tuo-
• Edustaa luonnonmukaista liikettä
tantomenetelmänä, joka minimoi ympäristön saastumisen kansainvälisillä foorumeilla
ja uusiutumattomien luonnonvarojen kulutuksen. (esim. YK, FAO, UNCTAD ja ILO).
Joka kolmas vuosi IFOAM järjestää maailmanlaajui- • Laatia ja pitää ajan tasalla luomutuotan-
sen kongressin yleiskokouksensa yhteydessä. Lisäksi se non kansainvälisiä tuotantoehtoja, jotka
toimivat puitteina jäsenjärjestöjen
järjestää myös muulloin luomuaiheisia konferensseja ja omien tuotantoehtojen laadinnassa
seminaareja eri teemoista. IFOAM:in jäseninä on alku-
tuotannon ja jatkojalostuksen sekä kaupan järjestöjä luo-
mualalta. Jäseninä on lisäksi myös tutkimuslaitoksia ja
neuvonta- sekä tiedotusjärjestöjä.
IFOAM julkaisee neljännesvuosittain ilmestyvää Inter-
nal letter jäsentiedotetta. Internetsivustojen (www.ifoam.org)
lisäksi yleistä tiedotustoimintaa palvelee neljä kertaa vuo-
dessa ilmestyvä Ecology and Farming lehti.
Ylintä päätäntävaltaa IFOAM:ssa käyttää joka kol-
mas vuosi pidettävä yleiskokous. Käytännön asioita val-
mistelee ja hoitaa kansainvälinen hallitus ja sen työvalio-
kunta. IFOAM:in päämaja on Saksassa, Bonnissa.
IFOAM:lla on huomattava määrä erilaisia lautakun-
tia ja väliaikaisia työryhmiä. Sillä on myös maanosittain
järjestäytyneet alueelliset työryhmät, joilla on suuri mer-
kitys etujärjestöinä ja asiantuntijoina, kuten esimerkiksi
IFOAM:in EU-työryhmä.

IFOAM:IN LUOMUTUOTANNON
VARMISTUSJÄRJESTELMÄ
IOAS (International Organic Accreditation Service Inc.)
on IFOAM:in omistama, mutta riippumaton tytärjärjes-
tö, jonka tehtävänä on ylläpitää ja kehittää IFOAM:in
akkreditointiohjelmaa. Akkreditointiohjelman puitteissa
IOAS hyväksyy ja valvoo luonnonmukaisen tuotannon
tarkastuslaitosten toimintaa IFOAM:in ehtoihin perustu-
en. IFOAM:in luomutuotannon varmistusjärjestelmään
kuuluu vielä IFOAM:in tuotemerkki, jota voidaan käyt-
tää IFOAM:in akkreditointijärjestelmän hyväksymän
tarkastuslaitoksen hyväksymissä tuotteissa. Vuoden
2003 alussa akkreditoituja tai akkreditointia hakeneita
tarkastuslaitoksia oli 32, jotka yhdessä edustavat valta-
osaa maailman luomutuotannon valvonnasta.

453
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

9.4. LUONNONMUKAISEN
TUOTANNON VALVONTA
Kuluttajien luottamuksen varmistamiseksi ja reilun kil-
pailun edellytysten luomiseksi luomutuotantoketjua
valvotaan maatiloilta aina viimeisen pakkausvaihee-
seen saakka. Kaikki ketjun toimijat sitoutuvat noudat-
tamaan tuotantoehtoja ja rekisteröityvät valvontaan.
Ennen toiminnan aloittamista tehdään alkutarkastus.
Sen jälkeen maatiloja, luomuelintarvikkeita valmista-
via, pakkaavia ja maahantuovia sekä luomutuotteita
kerääviä yrityksiä valvotaan vuosittaisin tarkastuskäyn-
nein.

LAINSÄÄDÄNTÖ
Luomutuotannon vähimmäisvaatimukset ja valvontajär-
jestelmä perustuvat Euroopan yhteisöjen neuvoston ase-
tukseen (ETY) 2092/91. Asetus määrittelee luomutuo-
tannon vähimmäisvaatimusten lisäksi myös valvontame-
nettelyjen vaatimukset. EU-asetus muuttuu ja täydentyy
Vain valvontajärjestelmän piirissä jatkuvasti. EU-asetuksen edellyttämästä valvonnasta on
tuotettuja tuotteita saadaan
säädetty maa- ja metsätalousministeriön asetuksella
markkinoida luomutuotteina.
(346/2000, muutettu asetuksella 127/2001).
Kansallisella lainsäädännöllä on eräissä tapauksissa
mahdollisuus antaa EU-asetusta tiukempia säännöksiä.
Nämä ovat asetuksen soveltamisalalla kuitenkin sallittu-
ja ainoastaan koskien valvontamenettelyjä ja eläimiä
koskevia tuotantoehtoja.
Säädöksiin pohjautuvat tuotantoehdot ja valvontame-
nettelyt on koottu kasvin- ja kotieläintuotannon osalta
Kasvintuotannon tarkastuskeskuksen julkaisusarjaan
”Luonnonmukaisen tuotannon ohjeet” ja elintarvikkei-
den valmistuksen ja maahantuonnin osalta Elintarvikevi-
raston julkaisuun ”Luonnonmukaisen tuotannon ohjeet –
elintarvikkeiden valmistus ja maahantuonti”.
EU-asetus velvoittaa jäsenvaltioita luomaan viran-
omaisvalvontaan ja/tai yksityisiin tarkastuslaitoksiin pe-
rustuvan luonnonmukaisen tuotannon valvontajärjestel-
män. Aiemmin Suomessa oli Luomuliiton ohjaama yksi-
tyisiin tarkastuslautakuntiin perustuva järjestelmä, mut-
ta kun EU-asetusta alettiin soveltaa 1.7.1994 lähtien, val-
vonta muutettiin viranomaistoiminnaksi. Viranomaisval-
vontajärjestelmä on poikkeustapaus Euroopassa: Suo-
Luomutuotannon lainsäädäntö men lisäksi niitä on vain Tanskassa ja Espanjassa. Taval-
http://www.mmm.fi/el/laki/kara/luomu.html lisesti luomuvalvontaa hoitavat yksityiset tarkastuslai-

454
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

tokset, joiden toimintaa jäsenvaltioiden viranomaiset

valvovat.

NEUVOSTON ASETUKSEN LAAJUUS

Eläimistä saataviksi tuotteiksi luetaan liha, syötävät eli-
met, eläinten (muiden kuin kalojen) suolet, rakot ja vat-
sat, meijerituotteet, linnunmunat ja hunaja. Sen sijaan
vuotia, villaa tai eläinten tuottamaa lantaa ei katsota
eläintuotteiksi. Myöskään luonnonvaraiset eläimet kuten
esimerkiksi riista tai luonnonkala eivät kuulu asetuksen
piiriin.
Neuvoston asetus sisältää yksityiskohtaiset tuotanto-
ehdot koskien seuraavia eläinlajeja: Naudat, hevoset,
siat, lampaat, vuohet, siipikarja (kanat, helmikanat, an-
kat, myskisorsat, myskisorsa-ankat, kalkkunat, hanhet)
ja mehiläiset. Eläinlajit, joille ei ole neuvoston asetuk-
sessa vahvistettu yksityiskohtaisia tuotantosääntöjä on
mahdollista markkinoida luonnonmukaisesti tuotettuina
ainoastaan siinä tapauksessa, että Kasvintuotannon tar-
kastuskeskus (KTTK) on hyväksynyt tuotantoehdot ky-
seiselle lajille.

VALVONTAJÄRJESTELMÄ
Luomuvalvontajärjestelmän perusrakenteita ovat tuotan-
toehdot, tarkastusjärjestelmä ja tuotemerkki eli logo ja
sen tunnetuksi tekeminen. Viranomaisvalvontajärjestel-
mästä johtuen tehtävät on eriytetty monelle taholle: Tuo-
tantoehtoja laaditaan osana Euroopan unionin päätöksen-
tekojärjestelmää, valvonnasta vastaavat viranomaiset ja
Maa- ja metsätalousministeriön omistamaa ”Luomu –
Valvottua tuotantoa” -merkkiä tekee tunnetuksi Finfood
Luomu. Näiden tahojen rinnalla toimii ennen EU-val-
vontajärjestelmää syntynyt Luomuliiton valvontajärjes-
telmä, joka edelleen sisältää omat tuotantoehdot, valvon-
nan ja merkin.
Yksityisiin tuotantoehtoihin liittyy useimmiten rekis-
teröity tuotemerkki. Suomalaisia yksityisiä tuotantoehto-
ja ovat Luomuliitto ry:n tuotantoehdot ja niihin liittyvä
tarkastusmerkki (”luomuleppäkerttu”-logo) sekä Biody-
naamisen yhdistyksen ”Demeter” - tuotantoehdot ja nii-
hin liittyvä logo.

VALVONTAVIRANOMAISET SUOMESSA
Viljelijän ja tilan hyväksymisestä valvontajärjestelmään Luomutuotannon ohjeet
päättää työvoima- ja elinkeinokeskuksen (TE-keskuk- http://www.kttk.fi >Luomu

455
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

sen) maaseutuosasto. Luomumaataloustuotannon val-

vontaa ohjeistaa ja rekisteriä viljelijöistä pitää Kasvin-
tuotannon tarkastuskeskus (KTTK). Luonnonmukaisesti
tuotettujen elintarvikkeiden valmistusta ja maahantuon-
tia valvoo Elintarvikevirasto (EVI). Alkoholijuomien
osalta valvonnasta vastaa Sosiaali- ja terveydenhuollon
tuotevalvontakeskus (STTV).

LUOMUVALVONTA MAATILOILLA
Kasvintuotannon tarkastuskeskus (KTTK) suunnittelee,
ohjaa ja valvoo luonnonmukaisten maataloustuotteiden
tuotannon valvontaa. Käytännön valvonnasta vastaavat
TE-keskukset, jotka käyttävät apunaan valtuuttamiaan
tarkastajia, joista useimmat ovat maaseutukeskusten
Peltokasvien tuotantoon liittyvä
luomusuunnitelma sisältää mm. neuvojia.
• kuvauksen tuotanto- ja varastointitiloista
• viljelykiertosuunnitelman VALVONTAAN LIITTYMINEN
• lannoitussuunnitelman Hakemus valvontaan liittymiseksi toimitetaan TE-kes-
• kasvinsuojelusuunnitelman kukseen. Hakemus voidaan jättää mihin vuodenaikaan
• viljelyskartan
tahansa. Hakemus on kuitenkin jätettävä ennen kylvöä,
Vastaavanlainen suunnitelma tulee laatia jotta kuluvan vuoden satoa voidaan pitää 1. vuoden siir-
myös muista tuotantosuunnista kuten tymävaihetuotteena. Valvontaan hakeuduttaessa tehdään
eläintuotannosta ja kasvihuoneviljelystä. luomusuunnitelma. Sen tarkoituksena on kuvata viljel-
mää ja viljelyyn liittyvät edellytykset.
Eläintenhoitosuunnitelmaan
Toimija voi itse tehdä luomusuunnitelmaan muutok-
kuuluvat osiot eläinten:
• alkuperästä
sia, kunhan muutokset noudattavat luonnonmukaisen
• ruokinnasta tuotannon ohjeita.
• terveydenhoidosta
• hoitokäytännöistä ALKUTARKASTUS
• eläinsuojista TE-keskus toimeksiantaa alkutarkastuksen, joka tehdään
• ulkoilusta
kunkin tuotantosuunnan osalta vain kerran. Tavallisesti
• eläinsuojien puhdistuksesta
siihen on yhdistetty myös ensimmäinen tuotantotarkas-
Tarkemmat laatimisohjeet löytyvät tus. Jos toimija haluaa liittää valvontajärjestelmään uu-
KTTK:n luonnonmukaisen tuotannon den tuotantosuunnan, on siitä tehtävä erillinen hakemus.
ohjeista. Uuden tuotantosuunnan osalta tehdään alkutarkastus en-
nen tuotannon hyväksymistä luomutuotannoksi.
Alkutarkastuksessa selvitetään viljelijän ja tilan edel-
lytykset noudattaa tuotanto-ohjeita, luomusuunnitelman
sisältö ja sen vastaavuus tarkastuksessa todettujen olo-
suhteiden kanssa sekä peltojen aiempi käyttö. Pellon vil-
jelyshistorian tai ulkopuolisen saastelähteen perusteella
TE-keskus voi edellyttää torjunta-aine- tai raskasmetal-
lijäämäanalyysia.

456
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

Eläintuotantoa koskevassa alkutarkastuksessa erikseen

tarkastettavia asioita ovat:
• eläinten kasvatuksessa käytettävät rakennukset sekä
tuotantopanosten ja tuotteiden varastointiin käytettävät tilat
ja mahdolliset muutossuunnitelmat
• laidunalueet, ulkotarhat ja -jaloittelualueet sekä muut alueet,
jotka eivät kuulu kasvintuotannon valvontaan (esimerkiksi
luonnonlaitumet)
• lannan, virtsan ja karjatalouden jätevesien varastointi ja
levityssuunnitelma
• eläintenhoitosuunnitelma
• muistiinpanovelvoitteen täyttämiseen vaadittava materiaali

PÄÄTÖS HYVÄKSYMISESTÄ
VALVONTAJÄRJESTELMÄÄN
TE-keskus päättää toimijan ja tilan hyväksymisestä val-
vontajärjestelmään alkutarkastuskertomuksen perusteel-
la. TE-keskus voi myös edellyttää toimijalta lisäselvityk-
siä. Valvontajärjestelmään hyväksytty tila merkitään
KTTK:n ylläpitämään luonnonmukaisen tuotannon re-
kisteriin. Tämän jälkeen toimijalle tehdään tuotantotar-
kastus vähintään kerran vuodessa.
Toimija on oikeutettu käyttämään viittausta luonnon-
mukaiseen tuotantotapaan siitä päivästä, jona valvonta-
viranomainen on tehnyt päätöksen toimijan hyväksymi-
sestä valvontajärjestelmään. Vastuu luomusäädösten
noudattamisesta on kuitenkin aina toimijalla. Vaikka vil-
jelijä on hyväksytty valvontajärjestelmään, oikeus myy-
dä tuotteita luomutuotteina alkaa vasta siirtymävaiheen
jälkeen. Toisaalta oikeus myydä luomutuotteita jatkuu
siihen päivään asti, jolloin valvontaviranomainen on teh-
nyt päätöksen toimijan poistamisesta valvontajärjestel-
mästä, paitsi jos toimijalle on annettu kielto tai määräys
määräajaksi.

TUOTANTOTARKASTUS
Alkutarkastuksen jälkeen luomuviljeltyjä tai luomuun
siirtymässä olevia viljelmiä valvotaan vähintään kerran
vuodessa tehtävin tarkastuskäynnein. Jokaisen luomu-
tuotantoa harjoittavan tilan on annettava vuosittain il-
moitus (tuotantosuunnitelma) siitä, mitä aikoo kuluvana
vuonna tuottaa. Maatalouden tukijärjestelmiin kuuluva
viljelijä voi antaa ilmoituksen pinta-alatuen kasvulohko-
lomakkeella (lomake 102B).
Valvonta on pääosin tuotanto-olosuhteiden valvontaa
eli tuotantoyksiköiden ja asiakirjojen tarkastamista. Kas-
vulohkokohtaiset viljelytoimenpiteet tarkastetaan toimi-

457
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

jan omasta kasvulohkokohtaisesta kirjanpidosta ja muis-

tiinpanoista. Viljelijällä on velvollisuus pitää yksityis-
kohtaisia muistiinpanoja kaikista tilalle hankituista tuo-
tantopanoksista ja myydyistä tuotemääristä sekä ostajis-
ta. Tarvittaessa tarkastajat ottavat myös tuotenäytteitä
analysoitavaksi, mutta niiden merkitys tuotantoehtojen
rikkomustapauksissa on vähäinen.
Tarkastaja laatii tarkastuskäynnistä tuotantotarkas-
tuskertomuksen esitäytettyyn lomakkeeseen, jonka tiedot
viljelijä allekirjoituksellaan vahvistaa. TE-keskuksen
maaseutuosasto tekee päätöksen tuotantotarkastuksen
hyväksymisestä 60 vrk:n kuluessa. Kasvintuotannon tar-
kastusta koskevassa päätöksestä ilmenevät tuotantovuo-
den viljelykasvit, niiden viljelyalat ja vastaavasti eläin-
tuotantoa koskevasta päätöksestä eläinlajit, lukumäärät
sekä tuotteiden käyttötarkoitus (esimerkiksi maito, liha
tai porsastuotanto).
Luomuvalvontaan liittyvät suoritteet ovat maksulli-
sia. Tuotantotarkastukset laskutetaan kulloinkin voimas-
sa olevan hinnaston mukaisesti. Tuotantotarkastuksen
Luonnonmukaisen eläintuotannon
tuotantotarkastuksessa käydään läpi:
ennakkomaksu laskutetaan ennen tarkastusta ja tuotanto-
tarkastus tehdään vain ennakkomaksun maksaneiden toi-
• muistiinpanot tilalle hankituista aineista
ja tilalta luovutetuista tuotteista mijoiden tiloille.
• muistiinpanot eläimiä koskevista
tiedoista ELINTARVIKKEIDEN VALMISTUSTOIMINNAN
• muistiinpanot ruokinnasta VALVONTA
• lääkekirjanpito Valmistoiminnan valvonnan periaatteet ja kulku ovat pit-
• eläinmäärät kälti samat kuin maataloustuotannon valvonnassa. Luon-
• eläinten olosuhteet nonmukaisesti tuotettujen elintarvikkeiden valmistusta ja
• alkutarkastuksen jälkeen tapahtuneet maahantuontia valvoo Elintarvikevirasto (EVI). Poikke-
muutokset tilan olosuhteissa, esimerkiksi uksena tästä on maatilalla tapahtuva tilan omien luomu-
rakennuksissa tai ulkotiloissa. tuotettujen maataloustuotteiden kauppakunnostus, pesu,
kuivaaminen ym. vähäinen käsittely ja ns. alhaisen jalos-
tusasteen valmistustoiminta, jotka kuuluvat TE -keskuk-
sen valvontaan.
Suurkeittiöitä varten ei ole olemassa erityisiä valvon-
tamenettelyjä, vaan niihin sovelletaan samaa lainsäädän-
töä ja valvontamenettelyjä kuin luomuelintarvikkeiden
valmistajiin.
Valvontaan liitytään Elintarvikevirastossa. Hake-
mukseen on liitettävä omavalvontasuunnitelma, joka si-
sältää kuvauksen yrityksen toiminnasta ja ne toimenpi-
teet, joilla yritys varmistaa, että luomusäännöksiä nouda-
tetaan. Kuvattavia asioita ovat mm. luomuvalvonnan pii-
riin haettavan valmistuksen vaiheet, sijainti, tuotteiden

458
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

raaka-aineet ja valmistukseen käytetyt koneet ja laitteet.

Kasvintuotannon tuotantotarkastuksen
Luomutuotteita valmistavassa yrityksessä valmistetaan kulku maatilalla
useimmiten myös tavanomaisia elintarvikkeita, joten yk- • Viljelijä ilmoittaa tuotantosuunnitel-
sityiskohtainen kuvaus tuotteiden ja tuotannon erillään mansa vuosittain etukäteen TE-
pidosta on tärkeä. keskukselle.

Elintarvikevirasto tekee toimijan tiloissa alkutarkas- • Viljelijä tekee tarvittavat muistiinpanot

tuotantopanosten hankinnoista,tuotanto-
tuksen, jonka yhteydessä varmistetaan, että hakemukses- toimenpiteistä ja tuotteiden myynnistä.
sa ja sen liitteissä toimitetut kuvaukset vastaavat toimin- • Tarkastaja tekee tilalle tuotantotarkas-
taa ja että omavalvontaan sisältyvät toimenpiteet ovat tuksen vähintään kerran vuodessa.
riittäviä. • Tarkastuksesta laaditaan tuotantotarkas-
Vuosittaisten tuotantotarkastuksen yhteydessä valvo- tuskertomus, jonka viljelijä allekirjoi-
tuksellaan vahvistaa.
taan mm. omavalvontasuunnitelman laatimista ja nou-
• TE-keskus tekee päätöksen tuotantotar-
dattamista, kirjanpitoa, tuotteiden erillään pitoa, koostu- kastuksen hyväksymisestä ja lähettää
musta ja pakkausmerkintöjä sekä kuljetuksia. Tarkastuk- sen viljelijälle.
sen yhteydessä kiinnitetään huomiota myös toiminnassa • Päätökseen voi hakea oikaisua TE-
mahdollisesti tapahtuneisiin muutoksiin ja niiden luomu- keskukselta. Päätöksestä voi myös
valittaa maaseutuelinkeinojen valitus-
tuotteiden säännöstenmukaisuuteen, joiden valmistus on lautakunnalle.
aloitettu edellisen tarkastuskäynnin jälkeen.

MAATALOUSTUOTANNON JA ELINTARVIKKEIDEN
VALMISTUKSEN VALVONTA MAATILOILLA Valmistuksella tarkoitetaan maatalous-
TE-keskus valvoo maataloustuotantoa eli tilalla tapahtu- tuotteiden:
via toimintoja, joiden tarkoituksena on omalla tilalla tuo- • säilömistä, jalostusta (myös teurastus ja
tettujen, jalostamattomien maataloustuotteiden tuottami- eläintuotteiden paloittelu)
nen, pakkaaminen ja niiden merkitseminen luonnonmu- • käsittelyä (esim. lajittelu), pakkaamista
ja luonnonmukaiseen tuotantotapaan
kaisesti tuotetuiksi. Myös maatilalla tapahtuva tilan omi-
viittaavien merkintöjen tekemistä
en luomutuotettujen maataloustuotteiden kauppakunnos-
• luomuvalvontaan kuuluvilta alueilta
tus, pesu, kuivaaminen ym. vähäinen käsittely kuuluvat kerättyjen luonnontuotteiden
TE-keskuksen valvontaan. (nk. keruutuotteet) ostotoimintaa
TE-keskusten valvontaan kuuluu myös maatiloilla • luomutuotteiden (esim. salaatit ja leivät)
tapahtuva tilan omien maataloustuotteiden ns. alhaisen valmistusta omassa eineskeittiössä tai
palvelupisteessä
jalostusasteen valmistustoiminta. Jos kysymys on muun
• luomulihan, -kasvisten ja -juuston
kuin edellä mainitun valmistustoiminnan harjoittamista, jauhamista, paloittelua ja/tai pakkaamista
maatilan on hakeuduttava myös valmistustoiminnan val- esimerkiksi myymälässä, jos asiakas ei
vontajärjestelmään lähettämällä tätä koskeva hakemus voi seurata näitä toimintoja

Elintarvikevirastolle.

459
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

LUOMUVALVONNAN KULKU ALKUTARKASTUKSESSA

460
 JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

KIRJALLISUUTTA JATKOJALOSTUKSESTA
Kauppa- ja teollisuusministeriön asetus (773/2000) lisäaineiden ja muiden vastaavien aineiden käytöstä
luonnonmukaisesti tuotettuina markkinoitavista eläimistä saatavissa elintarvikkeissa.
Korhonen, A-R. 1999. Luomutuotteiden tuotekehityksen ongelmat. Ympäristötekniikan instituutin julkaisuja 5/1999.
Mikkeli. 26 s.
Leskinen, M., Väisänen, H.-M. & Pöytäniemi, E. 1999. Luomuelintarvikkeiden jatkojalostus. Helsingin yliopisto.
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli.
Luomuelintarviketalouden kehittämisohjelma. 2001. Elintarvikealan osaamiskeskus ELO/Luomuryhmä. 10.4.2001.
www.ekoneum.com.
Luonnonmukaisen tuotannon ohjeet - elintarvikkeiden valmistus ja maahantuonti. Elintarvikevirasto.
www.elintarvikevirasto.fi
Finfood Luomu. 2001. Luomukuluttajatutkimus. Sedecon Consulting. www.finfood.fi/luomu/tutkimukset
Maa- ja metsätalousministeriön asetus (346/2000 muutoksineen) luonnonmukaisesti tuotettujen elintarvikkeiden ja
alkoholijuomien valvonnan järjestämisestä.
Neuvoston asetus (ETY) N:o 2092/91 maataloustuotteiden luonnonmukaisesta tuotantotavasta ja siihen viittaavista
merkinnöistä maataloustuotteissa ja elintarvikkeissa.
Tuikkanen, R, ja Kärkkäinen, I.. 2000. Luomuruoka suurkeittiössä. Haastattelututkimus Itä- ja Etelä-Suomen
suurkeittiöiden esimiehille. Tutkimuksia 1/2000. Luomukeittiökeskus. Suonenjoki.
Väisänen, H-M & Leskinen, M. 2003. Elintarviketeollisuuden laatuvaatimukset luonnonmukaisesti tuotetuille kasviksille
ja marjoille. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli.

KIRJALLISUUTTA MARKKINOINNISTA
Anon. 2002. Ehdotus luonnonmukaisen elintarviketalouden tutkimuksen painoaloiksi. Luonnonmukaisen tuotannon
tutkimustarpeita arvioivan työryhmän muistio. MMM 2002:5. Helsinki. Elintarvikelainsäädäntö. Edita.
Anon. 2001. Ehdotus luonnonmukaisen elintarviketuotannon kehittämisestä. Työryhmämuistio MMM 2001:10. Helsinki.
50 s.
Anon. 2001. Luomuelintarviketalouden kehittämisohjelma. Elintarvikealan osaamiskeskus ELO. 24 s.
Anon. 1998. Luomuruokaa - kaikkien yhteiseksi hyväksi. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus,
Mikkeli. 23 s.
Anon. 1999. Organic Agriculture – Sustainability, Quality and Health. Nordic Research on Organic Agriculture. Report from
a NKJ working group on organic agriculture. Nordic Joint Committee for Agricultural Research (NKJ). 52 s.
Anon. 2000. The Organic Internationalization Strategy for the Finnish Food Industry. Finnpro. 57 s.
Anon. 2001. Vollwert-Ernährung und Öko-Landbau. Eine Einführung in die ökologische Agrar- und Esskultur.
Ökologische Konzepte 89. Verband für unabhängige Gesundheitsberatung e.V. (UGB)/ Stiftung Ökologie &
Landbau (SÖL) (Hrsg.). 188 s.
Hamm, U., Gronefeld, F., Halpin, D. 2002. Analysis of the European market for organic food. OMIaRD. Vol 1. School of
Management & Business, Aberystwyth. 157 p.Hannula, A.-M. 2001. Täysiarvoinen ruokavalio. Bolus No 3. ss.9-11.
Hansen, M.W. 2000. Kvalitet og værdier i forskning inden for økologisk jordbrug. En interviewundersogelse.
Forskningscenter for Økologisk Jordbrug. 49 s.
Heilmann, H. 2002. Futterwahlversuche bestätigen Elektrochemie. Ökologie & Landbau 122,2. s. 43.
Jensen, K. ym. 2001. Økologiske fødevarer og menneskets sundhed. Rapport fra vidensyntese udført i regi af
Forskningsinstitut for Human Ernæring, KVL. Forskningscenter for Økologisk Jordbrug. 136 s.
Koistinen, R. (toim.).1999. Mikä luomussa on luomua? Maatalouden tutkimuskeskus/Ekologinen tuotanto.18 s.
Kujala, J. 2000. Luomutuotteen oikea hinta - onko sitä? Luomulehti 19, 6, Ss 30-32.
Kujala, J. 2001. Kuluttaja ostaa terveyttä : hallinto tarjoaa ympäristövaikutuksia: Luomulehti 20, artikkelisarja Nro:issa 3-7.
Kujala, J. 2002. Luomumarkkinat ja kulutus: Ruoka-Suomi nro 1, s. 7.
Kujala, J. 2003. OMIaRD-tutkimushankkeen tuloksia. http://www.irs.aber.ac.uk/omiard/publications/index.html
Leskinen, M., Pöytäniemi, E. ja Väisänen, H-M. 1999. Luomuelintarvikkeiden jatkojalostus. Helsingin yliopisto.
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. 72 s.
Meier-Ploeger, A. and Vogtmann, H. 1996. Product and Environment: Quality and Public Health. Fundamentals of
Organic Agriculture. 11th IFOAM International Scientific Conference August 11 – 15, 1996, Copenhagen.
Proceedings Vol. 1. Pp. 176-189.
Michelsen, J. ym. 1999. The European Market for Organic Products: Growth and Development. Organic Farming in
Europe: Economics and Policy Vol 7. 199 s.
Pohjalainen, L. 2000. Kiinnostus luomuun ja kehittämismahdollisuudet Etelä-Savossa. Suurkeittiöt ja
päivittäistavarakaupat. Etelä-Savon elintarviketalouden osaamiskeskus EKONEUM. 19 s.
Rajala, J. 2001. Ekologiset periaatteet ja ruuan valinta. Bolus No 3. Ss. 6-8.
Reku, J. 2002. Eettinen kuluttaminen – muotioikkuko? Kuluttaja No 1. ss. 40-41.
Roinila, P. 1990. Luomukuluttaja säästää ruokamenoissa. Omavarainen maatalous nro 6. Ss. 4-6.
Susiluoma, H. 1996. Kuluttaja ja hyvän asian yhteinen harha. Omavarainen Maatalous No 8. s. 12.

461
JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI

Virkkala, M. 2002. Portaat luomuun. Valmennusohjelma ammattikeittiöille. Finfood LUOMU. Ss. 8-9.
Väisänen, J. 1996. Kuluttajatutkimus kertoo: Ensitapaaminen luomutuotteen kanssa koettu. Omavarainen maatalous 15,
1. Ss. 34-35.
Väisänen, J. ja Pohjalainen, L. 1995. Kiinnostus luomutuotteisiin ja niihin liittyvä maksuhalukkuus. 35 s.
Luomutuotteiden markkinatutkimus.

1) Tulokset perustuvat Finfood LUOMUn teettämään luomubarometriin, jonka viimeisin haastattelukierros on tehty
elokuussa 2003. Tutkimus on jatkoa vuonna 1998 käynnistyneelle tutkimussarjalle, jossa on haastateltu yhteensä
6692 kuluttajaa ja 2412 ketjun toimijaa. Tutkimuksen toteutti Fennia Consulting.
Teollisten luomutuotteiden markkinaosuudet perustuvat AC Nielsenin ScanTrack-mittaukseen ajanjaksolla 26.8.2002-
24.8.2003. Otospisteiden lukumäärä on 290 myymälää. Vihannesten ja juuresten markkinaosuudet pohjautuvat
AC Nielsenin Talouspaneeliin ajanjaksolla 11.8.2002-09.08.2003. Tutkimukseen osallistui 2288 kotitaloutta.
KTTK: Alkutuotteiden ja vähäisen jalostuksen valvonta sekä Aurinkomerkin käyttöoikeuden myöntäminen www.kttk.fi
luomu
Elintarvikevirasto: Luomuvalmistajien ja ammattikeittiöiden valvonta www.elintarvikevirasto.fi
Finfood LUOMU: Luomubarometrit.
Portaat luomuun-valmennusohjelma ammattikeittiöille. Luomukeittiökeskus. Suonenjoki. www.luomukeittiokeskus.net
Finfood LUOMU: Luomutuotteiden markkinointi ja Aurinkomerkki www.finfood.fi
Finfood; Hyvää Suomesta: Joutsenlippu www.finfood.fi
Kotimaiset Kasvikset: Sirkkalehtilippu www.finfood.fi
Luomutuotannon lainsäädäntö http://www.mmm.fi/el/laki/kara/luomu.html
Luomuliitto: Leppäkerttu www.luomuliitto.fi
Biodynaaminen yhdistys: Demeter-merkki www.biodyn.fi

KIRJALLISUUTTA JA LISÄTIETOJA LUOMUVALVONNASTA

Anon 2002. Ehdotus luonnonmukaisen tuotannon valvonnan kehittämisestä. Maa- ja metsätalousministeriö.
Työryhmämuistio 2002:8. Helsinki.
Maa- ja metsätalousministeriö. 2000. Asetus luonnonmukaisesti tuotettujen elintarvikkeiden ja alkoholijuomien
valvonnan järjestämisestä (346/2000 muutoksineen).
Neuvoston asetus (ETY) N:o 2092/91 maataloustuotteiden luonnonmukaisesta tuotantotavasta ja siihen viittaavista
merkinnöistä maataloustuotteissa ja elintarvikkeissa.
Kasvintuotannon tarkastuskeskus: www.kttk.fi
Elintarvikevirasto: www.elintarvikevirasto.fi
EU-asetus: www.europa.eu.int/eur-lex/fi/consleg/main/1991/fi_1991R2092_index.html

462
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

10. LUOMUTUOTANTOON
SIIRTYMINEN JA TALOUS

10.1 SIIRTYMISEN VALMISTELU

Tavanomaisesti viljellyn tilan siirtäminen luonnonmu-
kaiseen viljelyyn alkaa viljelijän ja hänen perheenjäsen-
Siirtyminen luomuun =
tensä ajatuksista, joista vähitellen siirrytään tekoihin. oppimistapahtuma
Uusia asioita ei opita pelkästään kuulemalla ja lukemal-
la, vaan myös käytännössä kokeilemalla ja tekemällä
sekä seuraamalla eri toimenpiteiden vaikutuksia pellolla,
puutarhassa ja karjasuojassa.

SUUNNITTELUSTA PÄÄTÖKSENTEKOON
Siirtymävaiheessa tulee tehtäväksi monenlaisia päätök-
siä. Viljelijän on ratkaistava näkeekö hän luomuviljelyn
oman tilansa kannalta mielenkiintoisena mahdollisuute-
na ja haluaako hän ylipäätään perusteellisemmin painis-
kella tämän kysymyksen kanssa. Päätös on aina tehtävä
henkilökohtaisista lähtökohdista käsin. Toiselle viljeli-
jälle on tärkeää säilyttää tilansa toimintaedellytykset ja
turvata tilanpidon jatkuminen. Silloin luonnonmukai-
seen viljelyyn siirrytään vain, mikäli samalla voidaan
varmistua tilan toiminnan jatkuvuudesta. Joku toinen vil-
jelijä taas tekee valintansa luomuviljelyn tai tilanpidon
lopettamisen välillä.
Jos päätös siirtymisestä luonnonmukaiseen tuotan-
Siirtymisen ratkaisut
toon on tehty, on ryhdyttävä keräämään tietoa siirtymi-
• Luomu mahdollisuutena
sen edellytyksistä omalla tilalla. Ensimmäiseksi on rat- • Tilan jatkuvuuden turvaaminen
kaistava, millä tavoin ja missä aikataulussa siirtyminen • Miten siirtyä ja kuinka nopeasti
tehdään.

LUOMUNEUVONTA TUKENA
Ratkaisutilanteessa viljelijä voi saada apua luomuneuvo-
jilta. Päätöstä siirtymisestä tulisikin valmistella yhdessä
pätevien luomuneuvojien kanssa keskustellen ja suunni-
tellen. Lopullinen päätöksenteko on kuitenkin aina yksin
viljelijän ja hänen perheensä, sillä heidän on myös kan-
nettava vastuu ratkaisuistaan.

463
SIIRTYMINEN JA TALOUS

MUIHIN LUOMUVILJELIJÖIHIN TUTUSTUMINEN

Tärkeitä ja erittäin hyödyllisiä esimerkkejä siirtymistä
valmistelevalle ovat menestyvät luomutilat. Kokeneiden
viljelijöiden kanssa käytävät keskustelut antavat usein
arvokkaita viitteitä siirtymiseen liittyvissä kysymyksis-
sä. Luomuviljelijöiden tapaamisissa asioita pohditaan
usein perusteellisesti. Erilaisiin tapaamisiin luomuvilje-
lystä kiinnostuneet uudet viljelijät ovat tervetulleita. Sen
sijaan muilta ulkopuolisilta – usein kuluttajilta – tuleviin
ehdotuksiin on syytä suhtautua varovaisuudella, sillä he
eivät välttämättä tunne maataloutta riittävän syvällisesti.
Toisinaan saattavat myös merkilliset teoriat ja epäre-
alistiset toiveet vetää siirtyviä viljelijöitä puoleensa. Siir-
tymisessä tarvitaan kuitenkin tervettä suomalaista talon-
Harkittu siirtyminen on hätiköityä
parempi – siirtymisessä tarvitaan poikaisjärkeä! Kaikki toimenpiteet, joita on tehty tavan-
tervettä talonpoikaisjärkeä! omaisessa viljelyssä, eivät suinkaan ole luonnonmukai-
sessa viljelyssä väärin – päinvastoin. Menestyvä viljeli-
jä tunnetaan pelloistaan ja karjastaan sekä tuotteittensa
markkinoinnista – ei suinkaan puheistaan.

KURSSIT, RETKET, AMMATTIKIRJALLISUUS

Luonnonmukaisen maatalouden peruskurssit, retket, esi-
telmätilaisuudet ja alan kirjallisuus sekä ammattilehdet
(Luomu-lehti) ja internet-sivustot (www.luomu.fi) ovat
kaikki tärkeitä tietolähteitä siirtyvälle. Myös tässä pätee
jo aikaisemmin mainittu: ”kaikki ei ole kultaa, mikä kiil-
tää”. Tulee oppia erottamaan, mikä tieto on omalle tilal-
le tarpeellista, hyödyllistä ja käyttökelpoista.
Mikäli on tarkoitus käynnistää uusia tuotantosuuntia,
voidaan oppia hakea myös tavanomaisen tuotannon kurs-
seilta ja neuvonnasta sekä tavanomaisilta tiloilta. Niillä on
useinkin kehitetty käytännöllisiä ja kustannuksia säästäviä
ratkaisuja, jotka sopivat hyvin otettaviksi käyttöön myös
luomutiloilla.

KOKEILUT
Vielä tavanomaista viljelyä harjoitettaessa voidaan ryh-
tyä kokeilemaan ja opettelemaan luonnonmukaisen vil-
jelyn tuotantotekniikkaa. Voidaan esim. aloittaa apila-
valtaisten nurmien tai herneen viljely, kehittää lannan
hoitoa ja aloittaa kompostointi tai lietelannan ilmastus.
Kaliumlannoituksessa voidaan ottaa käyttöön biotiitti ja
rikkakasvien torjunnassa siirtyä ei-kemiallisten menetel-
mien käyttöön esim. viljoilla ja perunalla. Vihannesvil-
jelyssä on erityisen hyödyllistä paneutua maan luontai-

464
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

sen kasvukunnon hoitoon, viljelytekniseen ja mekaani-

seen rikkakasvien hallintaan sekä opetella hallitsemaan
eri menetelmät silloin, kun virheet voidaan vielä helpos-
ti paikata tavanomaisen viljelyn keinoin.

10.2 SIIRTYMISSUUNNITELMA
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Huolella suunnitel-
len onnistutaan paljon paremmin ja säästetään kalliita
oppirahoja. Onnistuneen siirtymisen edellytyksenä on
siirtymissuunnitelman laadinta. Tämä on myös luomu-
valvonnan edellytys.
Siirtymissuunnitelmassa tulee ilmetä siirtymisen vil-
jelytekninen toteutus kuten viljelykierto, lannoitus ja
peltojen perusparannukset sekä kasvinsuojelu. Niiden li-
säksi on tarpeen suunnitella tilan tuotanto, kotieläinten
hoito ja tilan talous tarvittavine investointeineen sekä
siirtymisen aikataulu ja siirtymiskasvit. Viljelyn toteu-
tukselle on tärkeää myös markkinoinnin suunnittelu.
Suunnitelman tekoa varten tarvitaan ajan tasalla oleva
viljelyskartta. Lannoitussuunnittelua varten tarvitaan vil-
javuustutkimus. Seuraavassa esimerkissä on tiivistetysti
pääpiirteitä siirtymissuunnitelmasta.

Esimerkki siirtymissuunnitelmasta
Ensin siirretään pää ja kädet
Mäkitalon luomutila sijaitsee Keski-Suomessa noin 30 km kaupungis-
ja vasta sitten pellot
ta. Tilalla on peltoa 36 ha ja metsää 60 ha, karjaa 17 lehmää sekä nuori
– eikä päinvastoin!
karja. Maidontuotantomahdollisuus on 130 000 kg/v.
Talon isäntä ja emäntä ovat alle 40-vuotiaita. Molemmat puolisot työs-
kentelevät tilalla. Tila on siirtynyt nykyisille omistajille sukupolven
vaihdoksessa 10 vuotta sitten.
Isäntäväki on harkinnut luonnonmukaiseen viljelyyn siirtymistä useam-
pia vuosia. Tuttavan siirtyminen viisi vuotta sitten on onnistunut hyvin.
Lapsilla esiintyy allergisuutta. Maatilan hoidossa viljelijäperhe on alka-
nut arvostaa yhä enemmän luonnontaloudellista kestävyyttä ja hyvälaa-
tuisten tuotteiden tuottamista; päätös siirtymisestä tehtiin luomuviljely-
kurssin jälkeen.
Pellot ovat pääosin lämpimiä, kevyitä, mutta hikeviä kivennäismaita.
Multamaata on 4 ha. Pellot ovat hyväkuntoisia ja ne on salaojitettu.
Viljavuustutkimuksen mukaan peltojen happamuus on tyydyttävä/hyvä,
fosfori tyydyttävä ja kalium välttävä.
Karjan keskituotos on 7 000 kg/v. Navetta on parsinavetta, rakennettu
v. 1978. Lanta käsitellään kuivalantana, virtsa ohjataan virtsasäiliöön.
Siirtymisen aikana karjan määrää vähennetään kolmella lehmällä, jotta
kotoiset rehut riittävät luonnonmukaisessa viljelyssä leipäviljan ja ruo-
kaperunan viljelyn lisäksi. Vaihtoehtoisesti peltoa hankitaan lisää esim.
vuokraamalla.

465
SIIRTYMINEN JA TALOUS

Rehuntarve
karkearehua ry1) rehuviljaa
lehmät 17 kpl x 3300 ry = 56 100 ry x 1 700 ry = 28 900 ry
hiehot/vasikat 16 ey x 1500 ry = 24 000 ry x 200 ry = 3 200 ry
Yhteensä 80 100 ry 32 100 ry
rehun tarve yhteensä 112 200 ry

Rehuntarve
karkearehua ryrehuviljaa
lehmät 20 kpl x 3 300 ry = 66 000 ry x 1 700 ry = 34 000 ry
hiehot/vasikat 19 ey x 1 500 ry = 28 500 ry x 200 ry = 3 800 ry
Yhteensä 94 500 ry 37 800 ry
rehun tarve yhteensä 132 300 ry
1)
ry=rehuyksikköä

Kasvinvuorotus
Kasvinvuorottelussa käytetään 6-vuotista kiertoa:
Ohra + ns (nurmensiemen)
N1 (Apilavaltainen nurmi)
N2
N3
Ruis/vehnä
Peruna/hernekaura

Siirtymävaihetukisopimuksen mukaan pellot on siirrettävä kolmen vuo-

den aikana luomuviljelyyn. Käytettäessä 6-vuotista kiertoa siirtyminen
tehdään kahdella lohkolla vuosittain.
Siirtyminen tapahtuu pääasiassa perustamalla apilavaltaisia nurmia siir-
tymävaiheen ensimmäisenä tai toisena vuotena. Suojaviljana toimiva ohra
lannoitetaan kompostoidulla lannalla ja kivijauheilla. Yksi lohko on jo viime
vuonna perustettu apilavaltaiseksi nurmeksi. Lohko sai silloin myös biotiit-
tia. Hernekaura sekä peruna otetaan myös tarvittaessa siirtymävaiheen
ensimmäisenä vuotena mukaan siirtymäkasviksi. Lisäksi siirtymäkasvina
käytetään osin myös 3. vuoden nurmea, joka voidaan lannoittaa virtsalla.

Lannoitus

Lannan bruttomäärä tilalla vuodessa:

Lanta Virtsa
lehmä 17 kpl x 11 t/v = 187 t/v x 9 = 153 t/v
hieho 5 x 3 = 15 x 4 = 20
vasikka 6 x 1,5 = 9 x 2 = 12
Yhteensä 211 t/v 185 t/v

Sisäruokintakaudella (270 vrk) varastoitavaa lantaa kertyy vuodessa:

lanta 211 t x 270 vrk/365 vrk = 156 t/v

virtsa 185 t x 270 = 137 t/v

Kuivikkeina käytetään olkia

21,3 ey x 5 kg/ey1)/vrk x 270 vrk = 29 t/v

1)
ey=eläinyksikkö

466
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

VILJELYKIERTOSUUNNITELMA

Oljista 80 % käytetään navetassa ja 20 % lisätään lannan sekaan kompostia teh-

dessä.

Tilan oma olkisato

ruis 3 ha x 3 t/ha = 9 t/v
vehnä 3 x 2 = 6
hernekaura 5 x 2 = 10
ohra 6 x 1,5 = 9
Yhteensä 34 t/v

Navetassa käytetään lannan sekaan sisäruokintakaudella apatiittia ja

osin luujauhoa 3 400 kg/v.

Apatiitti levitetään lantakouruun päivittäin

= 13 kg/vrk = 375 kg/kk = 3 400 kg/v
= 16 kg/t = 12 kg/m3

Komposti valmistetaan kuormaamalla lanta lantalasta takakuormaimel-

la yleisperävaunuun, josta kuorma puretaan kompostiaumaksi. Myö-
häis-syksyllä komposti tehdään perunalle, vuoden vaihteessa vehnälle
ja maaliskuun lopulla ohralle sekä laidunkauden alettua rukiille. Talvi-
kompostointi edellyttää runsasta oljen käyttöä, lämmintä lantaa ja huo-
lellisuutta kompostoitaessa. Komposti peitetään oljilla ja hengittävällä
kevytpeitteellä. Kompostipeite ostetaan; 3 kpl á 400 euroa, hinta yh-
teensä 1 200 euroa.

Lantalan kunnostus
Virtsasäiliö laajennetaan 60 m3:stä rakentamalla nykyisen säiliön vie-
reen toinen säiliö, jota voidaan käyttää erikseen.

467
SIIRTYMINEN JA TALOUS

Tilan tarve 8 m3/ey x 21,3 ey = 170 m3

Lisärakentamistarve 170 m3 – 60 m3 = 110 m3
Kustannusarvio 110 m3 á 70 euroa/m3 = 7 700 euroa

Virtsa seisotetaan 2–3 kk ennen levitystä ja levitetään vedellä laimen-

nettuna (suhteessa 1:5) nurmille keväällä sekä kesällä ensimmäisen nii-
ton jälkeen.
Lannoitussuunnitelma
Komposti (156 t/v) käytetään perunalle, vehnälle ja ohralle.
Virtsa (137 t/v) käytetään seisotettuna lähinnä kolmannen vuoden nur-
melle keväällä (2/3) ja kesällä (1/3).
Fosforitäydennykseen käytetään apatiittia ja osin luujauhoa 3 400 kg/v
kompostin kautta.
Biotiittia käytetään 30 t/v. Se levitetään hernekauralle joko edellisenä
syksynä tai talvella lumelle. Perunalohkolle biotiitti levitetään vasta
perunannoston jälkeen.
Mäkitalon tilalla ravinteiden kauppataselaskelman mukaan typpeä os-
tetaan tilalle rehuissa ja siemenissä 7 kg/ha, fosforia apatiitissa ja rehuis-
sa 17 kg/ha ja kaliumia biotiitissa 29 kg/ha. Tuotteiden mukana tilalta
myydään typpeä 28, fosforia 5 ja kaliumia 9 kg/ha. Biologisen typensi-
donnan ansiosta typpeä myydään 21 kg/ha enemmän kuin ostetaan, fos-
foria ostetaan vuosittain 12 ja kaliumia 20 kg/ha enemmän kuin tuotteis-
sa myydään.
N P K
Ravinneostot tilalle kg/ha 7 17 29
Ravinnemyynnit kg/ha 28 5 9
Ravinnetase kg/ha –21 12 20

Maan kasvukunnon ja rakenteen hoito

Pellon kuivatusta parannetaan lohkolla no 7 kunnostamalla piiriojat ja
tehostamalla salaojituksen toimintaa lisäämällä sorasilmäkkeitä sekä 4
kpl imuojia entisten väliin.
Säilörehun korjuussa siirrytään 3-niittojärjestelmästä 2-niittojärjestel-
mään.
Traktoriin hankitaan pikakiinnitteiset levikepyörät. Renkaita uusittaes-
sa hankitaan isommat vyörenkaat sekä taakse että eteen.
Yleisperävaunuun hankitaan levein renkain varustettu (400 x 16") teli-
akselisto.
Kylvö-, muokkaus- ja sadonkorjuutyöt pyritään ajoittamaan mahdolli-
simman kuivaan aikaan.
Navetan muutoksia
Navetassa suoritetaan muutostöitä ja eläimille järjestetään ulkoilumah-
dollisuus myös talvella. Parsinavetassa kytkytlaitteet uusitaan eläinten
helpomman uloslaskun takia ja siksi että eläimet pääsevät liikkumaan
parsissa luonnollisemmin. Poikiville lehmille järjestetään poikimakar-
sina. Pikkuvasikat aletaan juottaa tuttiämpäristä vierihoidon jälkeen.
Isommille vasikoille järjestetään kuivikepohjainen ryhmäkarsina. Ruo-
kinnassa käytetään säilörehuvaltaista ruokintaa ja valkuaistiiviste vaih-
detaan kotoiseen herneeseen.
Markkinointi
Maito myydään LUOMU-maitona sitä keräävään ja jalostavaan meije-
riin. Peruna ja leipäviljat kauppakunnostetaan ja myydään suoraan vä-
hittäisliikkeisiin ja leipomoille.
Katelaskelmat
Seuraavassa on laskettu keskisuomalaiselle Mäkitalon esimerkkitilalle
viljelykierron eri kasvien katetuotot vuoden 2002 hinnoilla. Mukana on
myös yhteenvetona viljelykierron keskimääräinen katetuotto, johon ko-
tieläintuotteet on sisällytetty. Katetuotto on laskettu yhdellä hinnalla.
468
SIIRTYMINEN JA TALOUS

469
SIIRTYMINEN JA TALOUS

470
SIIRTYMINEN JA TALOUS

471
SIIRTYMINEN JA TALOUS

10.3 LUOMUMAATALOUDEN
KANNATTAVUUS
Luonnonmukaisen maatalouden kannattavuus on EU:n
Kannattavan tuotannon
peruslähtökohta = maatalouspolitiikan mukanaan tuoman toimintaympäristön
kustannukset pidetään pitemmällä aikana ollut kannattavuuskertoimella mitattuna keskimää-
tähtäimellä tuloja pienempinä.
rin lähes tavanomaisen maatalouden tasoa. Tilojen välinen
kannattavuuden vaihtelu on ollut tavanomaista suurempaa
samoin kuin vuosittainen vaihtelu. Viljelijän henkilökohtai-
nen panos on luomutuotannon talouden hoidossa keskeinen
kannattavuuteen vaikuttava tekijä. Satotasot laskevat keski-
määrin noin 15–40 %, työntarve muuttuu tuotantosuunnas-
ta riippuen 0 +/– 15 %, muuttuvat kustannukset pienenevät
hieman kasvinviljelyssä ja tuottajahinnat ovat keskimäärin
n. 10–35 % korkeampia.
Tuotannon kannattavuuteen vaikuttavat saavutetut kus-
tannussäästöt, tuotteista saatu lisähinta, satotaso ja -vaihte-
lu. Tulokseen vaikuttaa esim. perunan ja vihannesten vilje-
lyssä myös lisätyön sekä investointien tarve. Pelkästään
saavutettuun satotasoon ja tuloihin ei pidä tuijottaa. Kannat-
tavan tuotannon peruslähtökohta on, että kustannukset pi-
detään pitemmällä tähtäimellä tuloja pienempinä.
Luomutuotannossa taloudellinen onnistuminen on mer-
kittävästi riippuvainen siitä, mitä tuotteita tilalla tuotetaan.
Lisähintaa tarvitaan tuotantosuunnasta riippuen korvauk-
seksi pienemmistä sadoista, lisätyöstä ja suuremmista vilje-
lyn riskeistä sekä mahdollisesti tarvittavista investoinneista.
Myös siirtymisen suunnittelu ja opiskelu maksaa samoin
kuin tuotannon valvonta. Onnistuneeseen tulokseen pääse-

TUOTTOJEN JA KUSTANNUSTEN VÄLISEN SUHTEEN

VAIKUTUS TOIMINNAN TALOUDELLISUUTEEN

472
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

miseksi tarvitaan kiinnostusta ja hyvää suunnittelua sekä

ammattitaitoa.
Suomessa on seurattu luomutilojen kannattavuutta kir-
janpitotiloilla vuodesta 1994 lähtien. Oheiseen taulukkoon
on koottu keskeisimpiä taloudellista tulosta osoittavia tun-
nuslukuja luomu- ja tavanomaisilta kirjanpitotiloilta vuosil-
ta 1998–2001. Aikaisempien vuosien tulokset on julkaistu
MTTL:n tiedonantoja sarjassa 208/1996 ja tutkimuksia sar-
jassa 220/1997 ja 240/2000.
Kannattavuuskirjanpitotila-aineistossa luomutilojen
määrä edustaa melko hyvin niiden suhteellista osuutta koko
tilamäärästä. Luomutuotantoa harjoittaneet tilat ovat saa-
neet keskimääräistä enemmän tukia ja päässeet suurempaan
kokonaistuottoon, mutta myös kustannukset ovat olleet
suurempia. Yrittäjän voittoa eli absoluuttista euroissa mitat-
tua tulosta ei ole syntynyt kummassakaan tuotantotavassa
eli molemmat tuotantotavat ovat tuottaneet keskimäärin
tappiota. Kustannusten tulisi olla näiden tappioiden verran
pienempiä, jotta yrityksen kokonaistuotto olisi riittänyt
kattamaan tuotantokustannukset. Kannattavuuskerroin
eli suhteellinen kannattavuus on luomutiloilla ollut aavis-
tuksen parempi. Kummassakaan tuotantotavassa ei kui-
tenkaan ole päästy asetettuihin palkka (n. 8 euroa/tunti) ja
oman pääoman korkovaatimuksiin (5 %). Kannattavuus-
kerroin kuvaa tuotannon kannattavuuden lisäksi myös

LUOMU- JA TAVANOMAISTEN KIRJANPITOTILOJEN TULOKSIA 1998-2001.

1998 1999 2000 2001

Luomu Tav.om. Luomu Tav.om. Luomu Tav.om. Luomu Tav.om.

Kirjanpitotilojen määrä 51 945 73 885 70 869 70 822

Kokonaistuotto 75 323 78 517 91 394 79 770 95 608 88 611 91 520 92 614
– josta tuet 35 588 28 954 40 476 29 527 47 252 34 352 47 464 36 445
Kustannukset 61 272 60 669 73 368 62 473 73 012 65 045 69 268 69 183
Yrittäjätulo 14 052 17 848 18 026 17 297 22 596 23 566 22 252 23 431
Yrittäjäperheen
palkkavaatimus 20 936 23 660 21 849 23 572 22 952 24 699 22 150 25 259
Oman pääoman
korkovaatimus 6 999 8 310 8 297 8 568 8 660 8 594 8 396 8 833
Yrittäjän voitto -13 884 -14 122 - 12 120 - 14 843 - 9 017 - 9 727 - 8 295 - 10 661
Kannattavuuskerroin 0,50 0,56 0,60 0,54 0,71 0,71 0,73 0,69
Vastattavaa 204 963 215 857 243 721 225 331 266 131 229 081 245 396 235 886
– josta oma pääoma 139 654 168 114 169 671 174 438 178 015 175 648 174 206 179 882
Omavaraisuusaste 68,1 % 77,9 % 69,6 % 77,4 % 66,9 % 76,7 % 71,0 % 76,3 %

MTT/ Taloustutkimus
473
SIIRTYMINEN JA TALOUS

SATOTULOKSIA VUOSILTA 1999-2002

1999 2000 2001 2002

Luomu % tav.om. Luomu % tav.om. Luomu % tav.om. Luomu % tav.om.

Ohra 1 930 71 2 010 57 2 020 61 2 420 73

Kaura 1 600 65 2 190 62 2 010 65 1 940 58
Kevätvehnä 1 410 67 1 880 53 1 970 57 1 900 60
Syysvehnä 1 790 69 1 610 44 1 690 51 1 970 52
Ruis 1 510 79 1 500 62 1 440 65 1 520 63
Vilja+Palkovilja 1 660 77 2 430 80 2 260 83 2 070 82
Herne 1 190 79 1 540 56 1 770 84 1 770 84
Peruna 17 540 72 10 310 36 13 250 54 12 930 53
Kuivaheinä 2 830 83 3 100 83 2 930 81 3 130 85
Säilörehu 10 170 52 16 680 87 13 370 76 13 370 76
Luonnonmukainen maatalous. Tilastoja 1999, 2000, 2001 ja 2002, KTTK

kannattavuuskehitystä, sillä laskennassa otetaan huomi-

oon työn ja pääoman käyttömäärissä tapahtuneet muutok-
Ammattitaito on tärkein
kannattavuuteen vaikuttava
set. Luomutiloilla tuotantoon on sitoutunut jonkin verran
tekijä enemmän pääomia ja luomutilojen omavaraisuusaste on
ollut tavanomaisia tiloja pienempi. Ero ei kuitenkaan ole
kovin suuri.
Satotaso voi luomuviljelyssä nousta huomattavan kor-
keaksi, kuten oheiset Öjebyn tutkimusaseman tulokset
Pohjois-Ruotsista osoittavat. Tutkimuksessa koeasema
jaettiin kahteen noin 50 ha viljelykiertoon ja vastaavaan
määrään lypsykarjaa. Tulokset ovat tilamittakaavan sato-
tuloksia ja havainnollistavat ammattitaitoisen luomuvilje-
lyn mahdollisuuksia.

NURMEN, OHRAN JA PERUNAN SATO T/HA ÖJEBY 1990–2000

474 Jonsson 2001 © Hy/Mli Rajala 2003

 SIIRTYMINEN JA TALOUS

LUOMUTILAN TALOUTEEN VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ

+ –

Luomutilan talouteen edullisesti Luomutilan talouteen epäedullisesti

vaikuttavia tekijöitä vaikuttavia tekijöitä
– tasapainoinen tilakokonaisuus – peltojen kasvukunto heikko
– tasapainoinen viljelykierto – multavuus alhainen ja rakenne huono
– nurmisadon hyväksikäyttö- – runsaasti turvemaita
mahdollisuus – peltojen perusparannustarve suuri
– peltojen kasvukunto hyvä – nurmen hyödyntäminen heikkoa
– pellot hyväkuntoisia kivennäismaita – yksipuolinen tuotantorakenne
– kuivatus hyvä, peruskalkitus tehty – yksipuolinen viljelykierto
– maiden multavuus korkeahko – satotason lasku
– apilanurmet ja muut typensitojakasvit – tuotostason lasku
menestyvät hyvin – lisätyön tarve
– pienet muuttuvat kustannukset – heikko siirtymisen suunnittelu
– siirtyminen mahdollista pienin – siirtymiseen tarvittavien investointien
investoinnein tarve suuri
– kiinteät kustannukset kohtuullisia – kiinteät kustannukset suuria
– pienet väkirehu- ja – heikosti toimiva markkinointi ja suuret
eläinlääkintäkustannukset markkinointikustannukset
– hyvä ammattitaito ja yhteistyö – luomuvalvontakustannus
– hyvin toimiva markkinointi
– lisähinnat
– tuotantotuet
– matalahintajärjestelmään siirtyminen

475
SIIRTYMINEN JA TALOUS

10.4 TALOUDEN SUUNNITTELU

SIIRTYMÄVAIHEESSA
Siirryttäessä luonnonmukaiseen viljelyyn on syytä sel-
vittää, miten tilan taloudelliset toimintaedellytykset
muuttuvat. Sekä tuloihin että kustannuksiin vaikuttavis-
sa tekijöissä on odotettavissa muutoksia. Muutokset ovat
huomattavassa määrin tilakohtaisia.

VILJELYKIERTO JA SATOTASO
Luomutuotannossa tilan taloudelliselle tulokselle toimi-
va viljelykierto on ratkaisevan tärkeää. Apilanurmea,
hernettä ja mahdollisesti muita palkokasveja tarvitaan
turvaamaan tilalla tarvittavan typen saanti sekä pitämään
yllä maan kasvukuntoa. Mikäli nurmea tai viherlannoi-
tuskasvustoa ei voida käyttää tilalla, ne voivat tuottaa
negatiivisen katetuoton.
Viljakasvit eivät pysty omavaraiseen typensidontaan,
joten ne tarvitsevat hyväkuntoisen maan ja hyvän typen-
sitojaesikasvin tuottaakseen kohtuullisen sadon. Kannat-
tavuuden selvittämisessä ei siksi voida verrata suoraan
yksittäisten kasvien kannattavuuksia, vaan vertailu on
tehtävä erilaisten viljelykiertojen välillä.
Koko viljelykierron suunnittelu ja esikasvivaikutus-
ten hyväksikäyttö vaikuttavat merkittävästi saavutetta-
vaan satotasoon. Erityisesti siirtymävaiheessa viljely-
kierrolla ja esikasveilla on suuri vaikutus satotasoon ja
edelleen taloudelliseen tulokseen. Palkokasveilla voi-
daan saavuttaa lähes tavanomainen satotaso. Viljojen sa-
totaso on palkokasvien (edulliset esikasvivaikutukset)
jälkeen (noin 80–90 %) huomattavasti suurempi kuin
viljojen jälkeen (noin 50–70 %). Edelleen maan yleinen
kasvukunto ja lannan käyttömahdollisuudet vaikuttavat
merkittävästi saavutettavaan satotasoon.

TILAN EDELLYTYKSET
Eri tilojen soveltuvuus luomutuotantoon vaihtelee suu-
resti. Jotta voitaisiin arvioida jo siirtymisen suunnittelu-
vaiheessa tilan taloutta siirtymisen jälkeen, tulee ensin
laatia viljelykiertosuunnitelma. Sen jälkeen arvioidaan
eri kasvien satotasot ottaen huomioon esikasviarvo, käy-
tettävissä olevan (kotoisen) lannan määrä sekä maan
kasvukunto. Sitten lasketaan katetuottomenetelmällä ta-
loudellinen tulos koko kierrolle kotieläintuotanto mu-
kaan lukien, jotta saadaan kuva tilan luomutuotannon
mahdollisuuksista taloudelliselta kannalta.
476
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

Katetuoton lisäksi huomioon tulee ottaa myös mahdolli-

set siirtymisen edellyttämät investoinnit sekä tilan mak-
suvalmius siirtymisen aikana. Tilakohtaiset vaihtelut
voivat olla suuria mm. tarvittavien investointien osalta.

MUUTTUVAT KUSTANNUKSET
Muuttuvissa kustannuksissa on luomutuotannossa saavu-
TYÖHUIPUT ERI
tettavissa säästöjä. Säästöjä syntyy mm. lannoituksessa
TUOTANTOSUUNNISSA JA
ja kasvinsuojeluaineissa sekä esim. eläinlääkinnässä. VILJELYKIERROISSA
Kasvinviljelyn muuttuvat kustannukset saattavat olla
huomattavasti pienemmät kuin tavanomaisessa viljelys-
sä. Kotieläintuotannossa kustannusten alennus on pie-
nempää. Säästöt ostopanoksissa kompensoivat osittain
pienempiä satoja.

TYÖN TARVE
Ihmistyön tarve luonnonmukaisessa perusmaataloudessa
on lähes sama kuin tavanomaisessakin maataloudessa.
Työn tarve vaihtelee tuotantosuunnittain kuitenkin mel-
ko paljon. Nautakarjatiloilla lisätyötä ei välttämättä juu-
rikaan tarvita, kun taas vihannesviljelyssä lisätyön tarve
on suurin. Työvaiheittain luonnonmukainen ja tavan-
omainen viljely poikkeavat jonkin verran työtarpeeltaan.
Rikkakasvien hallinta, lannan huolellisempi käsittely ja
maan muokkaus ovat tärkeimmät lisätyötä aiheuttavat
kohteet luomutuotannossa. Konetyötä tarvitaan myös
jonkin verran enemmän, lähinnä maan muokkaukseen,
mekaaniseen rikkakasvien torjuntaan ja kompostointiin.
Lötjönen ja Muuttomaa 2003
Työn menekin vaihteluihin kasvukauden eri aikoina
vaikuttaa oleellisesti se, mikä on tuotantosuunta ja min-
kälainen viljelykierto valitaan. Työhuippujen muutokset
tulee kartoittaa ja niihin tulee varautua ennakolta.

KIINTEÄT KUSTANNUKSET
Konekustannukset saattavat luomutiloilla nousta helpos-
ti tavanomaista suuremmiksi. Monipuolisemmasta tuo-
tannosta johtuen luomutiloilla saatetaan tarvita useampia
koneketjuja. Kasvinsuojeluruiskua ja kylvölannoitinta ei
yleensä tarvita, mutta niiden asemesta saatetaan tarvita
rikkakasviäes ja yleisperävaunu tai ilmastin. Tästä huo-
limatta konekustannusten ei tarvitse olla luomutiloilla
tavanomaista suurempia. Huoltamalla koneet hyvin,
käyttämällä niitä pitkään ja tekemällä koneyhteistyötä
lähiseudun viljelijöiden kanssa voidaan konekustannuk-
sia laskea.

477
SIIRTYMINEN JA TALOUS

Rakennuskustannuksissa ei tarvitse olla viljelymenetel-

mästä johtuvia eroja. Lantavarastojen tulee olla kunnossa
sekä luomu- että tavanomaisilla tiloilla. Vilja- ja säilörehu
varastoidaan samoin kuin tavanomaisessa tuotannossa.
Apilaheinän kuivaukseen tarvitaan yleensä varastokuivu-
ri. Edullisia rakennusratkaisuja etsien, huolella suunnitel-
len ja toteuttaen, rakennuskustannuksissa voidaan säästää
Tilakohtaisia työnkäytön tavoitteita merkittävästi. Luonnonmukaiseen kotieläintuotantoon
- Työllistää itsensä ja perheen jäsenet? siirryttäessä tarvitaan useinkin merkittäviä peruskorjauk-
- Riittävä vuosiansio vai korkea
sia. Eläintä kohti tarvitaan pinta-alaa enemmän, mutta ra-
tuntipalkka (vähän työtunteja) ?
- Täystyöllisyys ympäri vuoden vai kentaminen voidaan toteuttaa edullisin ratkaisuin.
mahdollisimman vähän työtä? Vieraan pääoman määrä ja korkokustannus vaikutta-
vat merkittävästi tilan kannattavuuteen. Velkaisen tilan
siirtämisessä luomutuotantoon tulee edetä hyvin harki-
ten. Kannattavuuden lisäksi maksuvalmiuteen on tar-
peen kiinnittää eri vuosina erityistä huomiota. Tuotanto-
suunnan muutos on velkaisella tilalla harvoin taloudelli-
sesti perusteltua.
Maasta aiheutuva kustannus peltoa ostettaessa tai
vuokrattaessa sekä koko maatilan hinta esim. sukupol-
ven vaihdoksissa vaikuttaa merkittävästi tuotantokustan-
nuksiin.

LUOMUTUOTTEIDEN MARKKINOINTI
Useissa tapauksissa markkinointitaito on tärkeä edellytys
kannattavalle tuotannolle, koska usein omatoiminen
myynti suoraan kuluttajalle tai vähittäiskauppaan on li-
sähinnan saannin edellytys. Tuotteiden markkinointia
kehittämällä voidaan monesti vaikuttaa ratkaisevasti tuo-
tannon kannattavuuteen. Mikäli tuotteet saadaan myytyä
luomutuotteina lisähinnalla kohtuullisin markkinointi-
kustannuksin, on tällä merkittävä vaikutus tuotannon
kannattavuuteen. Luomutuotteista tuottajille maksettavat
hinnat ovat olleet noin 10–30 % tavanomaisten tuottei-
den hintoja korkeampia.

TUET
Luomutuotantoon siirtyviä tiloja on tuettu vuodesta 1990
lähtien erityisellä luomutuella. Nykyisin aloittaville luo-
mutiloille maksetaan noin 150 euron siirtymävaihetukea
ja vakiintuneille luomutiloille noin 100 euron tukea heh-
taaria kohti. Luomutilat saavat myös muille vastaaville
tiloille maksettavat CAP-, LFA-, ympäristö- ja kansalli-
set tuet. Maatalouspolitiikan uudistuksen yhteydessä on
esitetty luomutuotannolle maksettavaksi CAP-tuen osa-
na erillistä luomutukea.
478
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

SIIRTYMISESSÄ TARVITTAVIA INVESTOINTEJA

Luomuun siirtymisen investointeja
Siirtyminen luomutuotantoon voi edellyttää investointi-
en tekemistä, jotta tuotantoa saatetaan ylipäätään harjoit- 1. Peltojen kasvukunnon parantaminen
taa tai että sen harjoittamiselle saataisiin kohtuulliset • kuivatus, salaojituksen parantaminen,
menestymisen edellytykset. Investointeja voidaan tarvi- pinnanmuotoilu
ta peltojen peruskunnon parantamiseen, ravinteiden kier- • peruskalkitus
rätyksen tehostamiseen, sadonkorjuun kehittämiseen, • maata parantavien kasvien viljely
• tiivistymisen vähentäminen;
rikkakasvien hallinnan parantamiseen, lisäpellon han-
pintapaineen ja akselipainojen
kintaan ja tietotaidon hankintaan sekä kotieläintuotan- pienentäminen
nossa kotieläinrakennusten muutostöihin. • multavuuden lisäys
• siirrosmaan ajo

10.5 TUOTANTOSUUNTAKOHTAINEN 2. Ravinteiden kierrätyksen tehostaminen

KANNATTAVUUS • lannan varastoinnin parantaminen
• paremman lannankäsittely- ja
levityskaluston hankinta
NAUTAKARJATILAT
Maito- ja naudanlihatiloilla apilanurmi on keskeinen 3. Sadonkorjuun kehittäminen
kasvi. Nurmi on luomuviljelyssä kilpailukykyinen, kos- • heinänkorjuukalusto, latokuivuri
ka siitä on mahdollista saada lähes yhtä korkeita rehu- • säilörehun korjuu ja varastointi
• viherlannoituksen vaatima kalusto
satoja kuin tavanomaisessakin viljelyssä (keskimäärin
noin 80 %). Nurmen hyvä taloudellinen kilpailukyky ei 4. Rikkakasvien hallinnan parantaminen
johdu siitä, että tuotteista maksetaan lisähintaa, vaan että • parempi kalusto perusmuokkaukseen ja
sen viljelykustannukset ovat tavanomaista pienemmät. kesannon hoitoon
Monipuolinen viljelykierto on tarpeen mm., jotta rik- • viherkesantomurskain
kakasvit voidaan pitää hallinnassa. Viljelykierto on riip- • rikkakasviäes
• harauskalusto
puvainen eläinten määrästä suhteessa peltoalaan. Tilalla,
• liekitin
jolla viljellään rehua lähinnä omalle karjalle, voi kannat-
tavuus olla verrattavissa tavanomaiseen viljelyyn, jopa 5. Lisäpelto
ilman lisähintaa. Satotason pieneneminen kuitenkin vä- • karjatiloilla
hentää pidettävän karjan määrää tai rehua on tarpeen os- • korvaamaan pienempää rehusatoa/
tuotannon määrää
taa tilan ulkopuolelta. Lisärehun tarve voidaan tyydyttää
• voidaan monesti vuokrata
myös vuokraamalla tai ostamalla lisää peltoa.
Karjatilan myyntikasveiksi sopisivat hyvin esim. pe- 6. Viljelijä
runa tai leipävilja, joilla voidaan täydentää viljelykiertoa • tietotaidon lisäys
sellaisilla tiloilla, joilla peltoalaa on riittävästi. Tällöin • verkostoituminen
apilanurmi tuottaa typen ja lantaa on käytettävissä
7. Kotieläinrakennusten muuttaminen
myyntikasvien lannoitukseen. Tällöin kannattavuus voi
luomusäädöksiä vastaaviksi
tulla varsin kohtuulliseksi hyvän sadon ja siitä saatavan • peruskorjauksen yhteydessä
lisähinnan ansiosta. Maidosta ja lihasta mahdollisesti • laajennuksen yhteydessä
saatu lisähinta parantaa merkittävästi tuotannon kannat-
tavuutta. Valio maksoi vuonna 2003 noin 5 senttiä/litra
luomumaidolle lisähintaa.
Lisätyön tarve on luonnonmukaisella karjatilalla melko
vähäinen, sillä eniten lisätyötä aiheuttavat suunnittelu, lan-
nan käsittely, eläinten ulkoiluttaminen ja pellon perusparan-
nukset. Monipuolista tuotantoa harjoittavilla tiloilla lisätyön
479
SIIRTYMINEN JA TALOUS

TYÖMENEKKI LUOMUMAIDON tarve on keskimääräistä suurempi. Investointeja saatetaan

TUOTANNOSSA tarvita pellon perusparannuksiin (kuivatus ja kalkitus), lan-
nan varastointiin ja käsittelyyn (lantalan kattaminen, ilmas-
tin), apilan korjuun ja varastoinnin järjestämiseen, tiivisty-
misen ehkäisyyn apilan korjuussa ja lannan levityksessä
sekä mahdollisesti rikkaäkeen hankintaan.
Luonnonmukainen kotieläintuotanto edellyttää usein
muutoksia tuotantorakennuksissa. Mikäli tilan peltoala
ja rehujen ostot pysyvät ennallaan, vähenee kokonais-
työnmenekki karjamäärän pienenemisen takia. Mikäli
tuotosmäärä pidetään ennallaan hankkimalla lisää peltoa,
lisääntyy kokonaistyönmenekki hieman. Yhteistyö vä-
hentää kokonaistyönmenekkiä selvästi.
Viljelyn riskejä nautakarjatilalla ovat apilan heikko
talvehtiminen epäedullisina talvina ja heikko kasvu kyl-
minä kasvukausina.
Kirjanpitotoiminnassa mukana olleet nautakarjatilat
ovat kannattavuuskertoimella mitattuna pärjänneet hie-
man paremmin kuin tavanomaiset tilat kaikkina tarkas-
Lötjönen ja Muuttomaa 2003 © HY Mli Rajala 2003 teltuina vuosina. Kumpikaan tuotantotapa ei kuitenkaan
ole tuottanut yrittäjälle voittoa eli asetettu palkkavaati-
mus ja oman pääoman korkovaatimus ovat jääneet saa-
vuttamatta. Luomutilat ovat päässeet suurempaan koko-
naistuottoon ja saaneet enemmän tukia, mutta vastaavas-
ti myös kustannukset ovat olleet suurempia. Luomutilo-
jen omavaraisuusaste on myös ollut jonkin verran tavan-
omaisia tiloja heikompi.

MAITOTUOTOKSET TAVANOMAISESSA JA LUOMUTUOTANNOSSA KG/PV,

ÖJEBY1991-2000

Jonsson 2001

480
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

LUOMUNAUTAKARJATILOJEN KANNATTAVUUDEN TUNNUSLUKUJA VERRATTUNA

TAVANOMAISEEN NAUTAKARJATALOUTEEN 1998–2001
1998 1999 2000 2001
Luomu Tav.om. Luomu Tav.om. Luomu Tav.om. Luomu Tav.om.

Kirjanpitotilojen määrä 17 413 24 363 27 357 25 326

Kokonaistuotto 72 855 77 942 91 917 80 227 104 167 90 510 101 257 93 594
- josta tuet 32 890 26 966 42 731 27 060 48 646 33 075 47 685 34 859
Kustannukset 51 930 54 895 66 940 56 189 72 849 61 035 73 184 64 759
Yrittäjätulo 20 925 23 047 24 977 24 038 31 318 29 475 28 072 28 835
Yrittäjäperheen palkka-
vaatimus 28 597 32 665 30 407 32 584 29 613 34 792 30 989 35 067
Oman pääoman korko-
vaatimus 7 126 7 639 8 411 7 936 9 070 8 208 8 985 8 742
Yrittäjän voitto - 14 797 - 17 257 - 13 842 - 16 482 - 7 364 - 13 525 - 11 901 - 14 974
Kannattavuuskerroin 0,59 0,57 0,64 0,59 0,81 0,69 0,70 0,66
Vastattavaa 202 980 201 173 268 569 208 123 284 165 217 530 264 268 226 017
- josta oma pääoma 144 979 156 527 177 427 163 250 190 740 170 219 184 849 179 655
Omavaraisuusaste 71,4 % 77,8 % 66,1 % 78,4 % 67,1 % 78,3 % 69,9 % 79,5 %
MTT/Taloustutkimus

SIKATILAT NURMEN JA OHRAN SEKÄ PERUNAN

Luomuporsaan- ja sianlihan tuotanto on Suomessa vielä TUOTANTOKUSTANNUKSET TAVAN-
vähäistä. Luomusikatilan suurin haaste viljelyssä on saa- OMAISESSA JA LUOMUTUOTANNOSSA,
da viljelykierto toimimaan rikkakasvien hallinnan näkö- ÖJEBY 1990–2000
kulmasta, koska luomusikatilat ovat usein aikaisemmin
suuntautuneet yksinomaan rehuviljan tuotantoon. Ravin-
teiden kierrätykseen on näillä tiloilla hyvät mahdollisuu-
det. Näin voidaan selvitä pienemmällä viherlannoitus-
nurmialalla kuin puhtailla viljanviljelytiloilla.
Sianlihan hinta määrää hyvin pitkälle luomusianlihan
tuotannon kannattavuuden. Vaikuttavia tekijöitä hinnan
lisäksi ovat lihantuotannon järjestäminen (rakennuskus-
tannus, rehun saanti ja rehun hinta, rehunkulutus lihakiloa
kohti), markkinointi, lihan/porsaiden lisähinta sekä nur-
men hyödyntäminen. Nurmirehu sopii nuorena sikojen
rehuksi pienessä määrin käytettynä. Karkearehun varas-
tointi ja syöttö tulisi järjestää kannattavasti vaikkapa naa-
purissa olevan nautakarjatilan kanssa yhteistyötä tehden.
Lisätyötä aiheuttaa viljelykierron monipuolistaminen,
lannan tarkempi käsittely ja kompostointi, rikkakasvien
torjunta sekä apilanurmen hyödyntäminen. Kanatilat ovat
sikatiloihin verrattavia. Niillä apilanurmen hyödyntämi-
nen on vielä rajoitetumpaa kuin sikatiloilla. Nauta-, sika-
Jonsson 2001 © HY Mli Rajala

481
SIIRTYMINEN JA TALOUS

TYÖMENEKKI ja karjattoman viljanviljelytilan yhteistyönä toimivan vil-

LUOMUSIANLIHATUOTANNOSSA jelykierron aikaansaaminen voi onnistua edullisimmin.
Mikäli tilan peltoala ja rehujen ostot pysyvät ennallaan,
vähenee kokonaistyönmenekki eläinmäärän pienenemi-
sen takia. Mikäli tuotosmäärä pidetään ennallaan hank-
kimalla lisää peltoa, lisääntyy kokonaistyönmenekki.
Yhteistyö vähentää kokonaistyönmenekkiä selvästi.
Luomusikatiloja on kannattavuuskirjanpitotiloina lii-
an vähän, jotta niiden tuloksia voitaisiin julkaista.

KASVINVILJELYTILAT
Pelkästään viljanviljelyyn erikoistuneilla tiloilla luomu-
tuotanto on nautakarjatiloja vaikeampaa, mutta ei mah-
dotonta. Näillä tiloilla on vaikea suunnitella hyvä vilje-
lykierto ilman, että viherlannoitusnurmea otetaan mu-
kaan vähintään kahtena vuotena kuudesta. Mikäli nur-
Lötjönen ja Muuttomaa 2003 © Hy Mli Rajala 2003
mea ei voida myydä, vaaditaan kannattavaan tuotantoon
kierron muilta kasveilta hyvää tuottoa.
Kiertoon tulee sisällyttää myös palkoviljoja, jotta
typpihuolto toimisi. Näitä viljelyvarmuudeltaan epävar-
mempia typensitojakasveja sekä apilanurmea on tarpeen
viljellä vähintään puolella peltoalasta. Tällöin viljojen
satotaso on riittävän kilpailukykyinen.
Luomuleipäviljaa voidaan myydä tavanomaista kor-
keampaan hintaan (noin 30–35 %). Mutta myös rehuvil-
jaa voidaan myydä luomukotieläintiloille korkeampaan
hintaan (noin 10–25 %). Tämä lisää karjattomien tilojen
mahdollisuuksia viljellä luonnonmukaisesti. Viljan sadot
jäävät luomuviljelyssä pienemmiksi (noin 25–40 %). Sa-
TYÖMENEKKI donalennus tavanomaiseen tuotantoon verrattuna riippuu
LUOMUVILJANTUOTANNOSSA maan kasvukunnon ohella ennen kaikkea kasvin paikas-
ta viljelykierrossa ja lannan käytöstä.
Viherlannoituksen ja runsaan kompostin käytön jäl-
keen viljasato voi olla lähes tavanomaisen sadon suurui-
nen. Sitä vastoin huonon esikasvin jälkeen ja rikkakasvi-
ongelmien takia sato saattaa jäädä vain puoleen tavan-
omaisesta tai jopa pienemmäksi.
Lisätyötä aiheuttavat monipuolisempi viljelykierto,
huolellisuus muokkauksissa sekä mekaaninen rikkakas-
vien torjunta. Itse viherlannoitus voidaan hoitaa vähem-
mällä työllä kuin vastaava viljanviljely. Puitava vilja-ala
on myös pienempi. Näin kokonaistyömenekki voi laskea
hieman ja työhuiput tasoittua. Tarvittava kone- ja kuivu-
rikapasiteetti voi olla pienempi.
Mikäli tilan peltoala pysyy ennallaan, vähenee koko-
Lötjönen ja Muuttomaa 2003 © Hy Mli Rajala 2003

482
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

naistyönmenekki. Mikäli tuotosmäärä pidetään ennal-

laan hankkimalla lisää peltoa, lisääntyy kokonaistyön-
menekki jonkin verran. Yhteistyö vähentää kokonais-
työnmenekkiä selvästi.
Mahdollisesti tarvittavia investointeja ovat pellon perus-
parannukset (kuivatus ja kalkitus) sekä rikkakasviäes ja
viherlannoituskalusto sekä tiivistymisen ehkäisyyn tarvit- Siirtyminen on kannattavinta
tava rengasvarustus muokkaus- ja sadonkorjuutöissä. nautakarjatiloilla.
Viljatilan riskejä ovat mm. sadon määrä ja laatu, jotka
voivat vaihdella tavanomaista enemmän. Viljelyriskit (rik-
kakasvit, taudit, tuholaiset, lannoitus, maan kasvukunto) on
pyrittävä ehkäisemään ennakolta, koska niitä ei voida kor-
jata kasvukauden aikana lisätyppilannoituksella ja torjunta-
aineilla. Lisähinnalla voidaan saada kilpailukykyinen kan-
nattavuus. Viljatilojen kannattaa toimia yhteistyössä nauta-
karjatilojen kanssa, mikäli suinkin mahdollista, hyödyn-
tääkseen tuottavammin viherlannoituskasvustoja. Viherlan-
noituskasvustosta voidaan yleensä ottaa yksi rehusato vaa-
rantamatta pellon typpihuoltoa. Yleensä rehua luovuttava
luomuviljatila saa vastineeksi lantaa nautakarjatilalta.

LUOMUVILJATILOJEN KANNATTAVUUDEN TUNNUSLUKUJA VERRATTUNA TAVANOMAISIIN

TILOIHIN VUOSINA 1998–2001
1998 1999 2000 2001
Luomu Tav.om. Luomu Tav.om. Luomu Tav.om. Luomu Tav.om.

Kirjanpitotilojen määrä 18 123 28 123 26 129 28 125

Kokonaistuotto 58 433 49 216 50 729 50 336 57 063 56 088 50 873 52 480

– josta tuet 28 828 26 227 29 467 28 360 32 796 30 312 33 506 30 857

Kustannukset 50 328 40 430 45 875 44 596 50 485 42 375 39 441 41 142

Yrittäjätulo 8 105 8 786 4 854 5 740 6 578 13 713 11 432 11 339

Yrittäjäperheen palkka-
vaatimus 11 160 10 895 10 667 11 180 13 139 10 235 10 422 11 353

Oman pääoman korko-

vaatimus 5 629 8 926 6 935 9 334 6 448 8 704 6 017 8 903

Yrittäjän voitto - 8 684 - 11 035 - 12 748 - 14 774 -13 008 - 5 225 - 5 008 - 8 918

Kannattavuuskerroin 0,48 0,44 0,28 0,28 0,34 0,72 0,70 0,56

Vastattavaa 163 774 211 339 178 483 227 634 200 628 217 918 177 123 216 824
– josta oma pääoma 107 771 178 303 137 542 188 287 127 796 175 880 127 223 178 509

Omavaraisuusaste 65,8 % 84,4 % 77,1 % 82,7 % 63,7 % 80,7 % 71,8 % 82,3 %

MTT/Taloustutkimus

483
SIIRTYMINEN JA TALOUS

MAATALOUDEN Kannattavuuskirjanpitotoiminnassa mukana olevat

KOKONAISTALOUDELLINEN KATE luomuviljatilat ovat saavuttaneet kannattavuuskertoimel-
la mitattuna lähes samanlaisen tuloksen kuin tavanomai-
set viljatilat. Kummassakaan tuotantotavassa ei asetettua
palkkavaatimusta ja korkoa omalle pääomalle ole saavu-
tettu. Luomutilat ovat olleet jonkin verran velkaisempia
tiloja kuin tavanomaiset tilat. Kokonaistuotto molem-
missa tuotantotavoissa on likimain samansuuruinen.
Luomutilat ovat saaneet hieman enemmän tukia kuin ta-
vanomaiset tilat.

10.6 YHTEISKUNTATALOUDELLI-
NEN KANNATTAVUUS
Luomutuotannon kannattavuutta on hyvä tarkastella
sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Esimerkiksi maan
viljavuuden kehittymisellä on luonnonmukaisessa vilje-
lyssä pitkällä aikavälillä ratkaiseva merkitys satotasoon
ja edelleen viljelyn kannattavuuteen. Kokonaistaloudel-
liseen kannattavuuteen vaikuttavat myös erilaiset, vielä
toistaiseksi hinnoittelemattomat, luonnontaloudelliset
kustannukset.
Ympäristön pilaantuminen aiheuttaa kustannuksia,
joiden suuruus tulee konkreettiseksi esim. silloin, kun
saastuneen kaivon tilalle on tarpeen rakentaa uusi tai kun
rehevöityvää järveä joudutaan kunnostamaan sen virkis-
tyskäyttömahdollisuuksien turvaamiseksi. Vastaavasti
maaseutumaiseman kunto on tärkeää esim. matkailulle ja
ko. tilan tai alueen matkailutuloille sekä aluetaloudelle.
Luonnonvarojen, esim. lannoitteiden raaka-aineiden,
ehtyminen lähisukupolvien aikana merkitsee itse asiassa
maapallon tuotantopääoman vähenemistä. Tällaisia kus-
tannuseriä ei vielä yleisesti oteta huomioon eri tuotanto-
menetelmien taloudellisuusvertailuissa, vaikka ne voivat
pidemmällä tähtäimellä vaikuttaa merkittävästi tilanpi-
don taloudelliseen kestävyyteen ja lasten tai lastenlasten
mahdollisuuksiin viljellä sukutilaa kannattavasti. Aihe-
uttajaperiaatetta on alettu kuitenkin vähitellen soveltaa
myös maatalouteen.
Julkisen talouden kannalta kannattavuus määräytyy
esim. sen mukaan, paljonko tukea eri menetelmissä tar-
vitaan suhteessa tuottoon tai tarvitaanko tukitoimenpitei-
tä esim. ylijäämien maastavientiin.
Kun otetaan huomioon nämä ulkoisvaikutuksina il-

484
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

LUOMUMAATALOUDEN KOKONAISTUOTTOJA JA KUSTANNUKSIA

+ –
Tuottoja Kustannuksia
+ terveelliset elintarvikkeet – uusiutumattomien luonnonvarojen kulutus
+ maan kasvukunnon ylläpito (rakenne, (lannoitteiden raaka-aineet, fossiilinen energia)
multavuus) – ilman laadun heikkeneminen (esim. kasvihuone-
+ puhdas juomavesi kaasujen päästöt, torjunta-aineiden kulkeuma,
+ eroosion ehkäisy lannan levityksen hajuhaitat ja happosateet)
+ virkistysarvo – esim. puhtaat vesistöt – maan viljavuuden heikkeneminen (rakenne, humus)
+ maisemanhoito (matkailua varten) – juomaveden ja pintavesien saastuminen
+ monimuotoisuuden hoito – eroosio
+ maan eliötoiminnan edistäminen – virkistysarvon lasku – esim. sinilevät
+ hyvä huoltovarmuus – maiseman yksipuolistuminen
– lajien väheneminen
– maan eliötoiminnan heikkeneminen
– heikko huoltovarmuus

menevät kustannuserät sekä yhteiskunnan panostukset,

luomutuotanto on osoittautunut kokonaistaloudellisten
laskelmien perusteella tavanomaisen tuotannon veroi-
seksi tai edullisemmaksi tuotantotavaksi.
Inhimilliseltä kannalta kannattavuutta tarkasteltaessa
tuotantoa voidaan pitää kannattavana silloin, kun se
täyttää viljelijäperheen sille asettamat tavoitteet vaikka-
pa työn laadun suhteen.
Luomumaidontuotantoon siirtymisen yhteiskuntata-
loudellista kannattavuutta on tutkittu Ruotsissa. Tulos-
ten mukaan luomumaidontuotantoon siirtymisen ulkois-
vaikutukset ovat niin paljon pienemmät, että luomumai-
dontuotanto on kokonaistaloudellisesti 56,7 äyriä/kg
(noin 7 sent/kg) tavanomaista edullisempaa. Oheisessa
kuvassa esitetään yritystaloudelliset tuotot, ulkoisvaiku-
tusten nettokustannukset sekä yhteiskuntataloudellinen
voitto. Koska tuotot olivat samalla tasolla, ulkoisvaiku-

485
SIIRTYMINEN JA TALOUS

LUOMUMAIDON YHTEISKUNTATALOUDELLINEN VOITTO ÄYRIÄ/KG

tusten nettokustannusten selvä vähennys luomumaidon-

Tuloksia DOK-tutkimuksesta
tuotannossa merkitsee, että luomutuotanto on yhteiskun-
Sveitsi 21-vuotinen tutkimus
Luomu verrattuna tavanomaiseen nan kannalta selvästi edullisempi tuotantotapa. Mahdol-
lisia tuotteiden laadullisia eroja, terveysvaikutuksia, ris-
Panokset
kien muutoksia eikä huoltovarmuuden muutoksia ole si-
– Lannoitus n. 50 % pienempi/ha
– Lannoitus n. 35 % pienempi/tuoteyksikkö sällytetty mukaan laskelmaan.
– Ei synteettisiä torjunta-aineita
– Energiaa 30–50 % vähemmän /ha TULOKSIA SVEITSIN DOK-TUTKIMUKSESTA
– Energiaa n. 20 % vähemmän/tuoteyksikkö Sveitsissä tutkittiin luomun ja tavanomaisen viljelyn eri
Sadot vaihtoehtoja kahdella eri lannoitustasolla (0,7 ja 1,4 ey/
– N. 80 % tavanomaisesta ha). Noin 50 % tavanomaista pienemmällä lannoituksel-
Maan viljavuus
la luomusta saatiin noin 80 % satotaso verrattuna tavan-
– P- ja K-pitoisuus alempi omaiseen sekä parempi maan viljavuus ja suurempi mo-
– Pieneliöstöä enemmän nimuotoisuus. Lisäksi torjunta-aineiden päästöt vesiin ja
– Lieroja enemmän ilmaan jäivät pois, koska niitä ei käytetty. Parempi ravin-
– Biol. aktiivisuus suurempi netase pienensi osaltaan ravinteiden huuhtoutumisriskiä.
– Eloperäisen aineen hajoaminen
Vähäisempi uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö
nopeampaa
– Mm fosfataasientsyymin aktiivisuus merkitsi kestävämpää viljelyä ja suurempi omavaraisuus
suurempi parempaa huoltovarmuutta.
– Humuksen muodostus runsaampaa
– Maan rakenne parempi
– Maan pH korkeampi 10.7 KANNATTAVUUDEN
– Sienijuuria enemmän
PARANTAMINEN
Monimuotoisuus
– Kasvilajeja enemmän
– Maakiitäjäisiä enemmän YRITTÄJYYS
– Lieroja enemmän Maataloudessa on yleisesti havaittu, että yritteliäät ja
– Mikrobeja enemmän ja aktiivisempia ammattitaitoiset viljelijät saavuttavat keskimääräistä pie-
nemmillä menoilla keskimääräistä suuremmat tulot. Li-
Mäder ym 2002

486
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

säksi he pystyvät rajoittamaan menojen kasvua parhai-

Yrityksen johtaminen
ten. Menestyvät viljelijät ovat kiinnostuneita uudesta tie-
• Suunnittelu
dosta ja he käyttävät asiantuntijoita päätöksenteon apu-
• Päätöksenteko
na. Yritteliäät viljelijät ovat suunnitelmallisia, laskelmal-
lisia, yhteistyöhaluisia ja yhteistoimintaan aktiivisesti • Toteutus

osallistuvia eli monin tavoin edelläkävijöitä. • Seuranta

• Analysointi
TUOTTAVAT INVESTOINNIT • Toiminnan kehittäminen
Menestyvät viljelijät panostavat tietotaitoon ja tuottavaan
omaisuuteen, kuten pellon kasvukunnon, eläinaineksen
laadun sekä karkearehun laadun parantamiseen. Esim.
hyväkuntoisen traktorin vaihtaminen uuteen tuo vain har- Menestyvä investoi tuottavasti
voin merkittävää lisätuloa. Tällöin investointi on kohdis- • tietotaitoon
tunut tuottamattomaan omaisuuteen, vaikka tällaista in- • tuottavaan omaisuuteen
vestointia voitaisiinkin puolustella verotuksellisilla syillä.

TILAN KEHITTÄMISEN STRATEGISET VALINNAT

Luonnonmukaiseen maatalouteen siirtyminen ja uudel-
leenajattelu on hyvä tehdä tilan strategisen kehittämisen
kautta. Luonnonmukaiseen maatalouteen siirtymisen
strateginen tavoite on varmistaa tilan toiminnan jatku-
vuus kestävästi pitkällä tähtäimellä. Tämän tavoitteen
saavuttamiseksi on virhe pitää mielessä vain lyhyen täh-
täimen suurimmat tuotot. Kate on välttämätön edellytys
tilan toiminnan jatkuvuudelle, mutta pelkästään suurim-
man katteen mukaan toimiminen voi jopa vaarantaa tilan
toiminnan jatkuvuuden.
Tilan strateginen kehittäminen tarkoittaa järjestelmäl-
listä tilan vahvuuksien ja heikkouksien analysointia sekä
tulevien mahdollisuuksien ja uhkien tunnistamista että
huomioonottamista. Mahdollisuuksia tulee hoitaa ja kehit-
tää, sillä ne ovat tulevien tuottojen siemeniä. On syytä jat- Siirtymisen tavoite =
kuvasti kysyä itseltään, mitä nyt on tehtävä, jotta tulevai- varmistaa tilanpidon jatkuvuus
kestävästi pitkällä tähtäimellä.
suudessa voitaisiin saada hyötyä näistä tiedoista.
Toiminta-ajatus ilmaisee tilan olemassaolon tarkoi-
tuksen ja oikeutuksen, esim. mitä ja mille asiakasryhmil-
le tilalla halutaan tuottaa tai tehdä paremmin kuin muut.
Toiminta-ajatus on joustava kehys, joka suuntaa ja aut-
taa päivittäistä päätöksentekoa. Se pohjautuu tilalla tär-
keäksi koettuihin arvoihin.
Strategiat ovat toiminta-ajatuksesta käsin johdettuja
perussuuntia ja teitä, joiden avulla tilan toiminnan tavoit-
teet saavutetaan. Ne tarkoittavat sekä määrällisiä että laa-
dullisia toimintalinjoja tilan toiminnan eri osa-alueilla.

487
SIIRTYMINEN JA TALOUS

Tilan strategisen kehittämisen kolme

Tilan strategisia valintoja
perustekijää – Myynkö tukkuun/teollisuudelle vai kehitänkö
suoramyyntiä?
• tilan toiminta-ajatus
– Aloitanko uuden/uusia tuotantosuuntia vai
• siitä johdetut strategiat
keskitynkö yhteen/muutamaan, jolla pyrin
• strategioiden muuttaminen käytännön
huippuosaamiseen?
toimenpiteiksi – Valitsenko intensiivisen vai laajaperäisen
tuotantotavan?
– Pyrinkö säästämään rahamenoja vai vähentämään
työnmenekkiä?
– Valitsenko työvaltaisen vai pitkälle koneistetun
tuotannon?
– Teenkö kaikki itse vai pyrinkö yhteistyöhön toisten
viljelijöiden kanssa vai käytänkö urakoitsijoita?
– Olenko valmis ottamaan riskejä vai keskitynkö
tuttuun ja turvalliseen?

YRITTÄJYYS JA TASAPAINOINEN OSAAMINEN

Tuotannon kohtuullinen kannattavuus saadaan aikaan
kiinnittämällä huomiota viljelmän kaikkiin keskeisiin
osa-alueisiin. Yritteliäät ja menestyvät viljelijät järjestä-
vät tuotannon tasapainoisesti luonnon olot, tilan ominai-
suudet ja ulkoiset tekijät huomioonottaen. Näin tuotanto-
kustannukset saadaan pidettyä tuottoja pienempinä. Me-
nestymiseen liittyy hyvän tuotannon hallinnan ohella
yhä enemmän taitava ja toimelias liikkeenjohto sekä kus-
tannus-, laatu- ja ympäristötietoinen tuotantotapa.

TILAN VOIMAVAROJEN ANALYSOINTI 10.8 EU:N YHTEISEN

MAATALOUSPOLITIIKAN
UUDISTUS
Maatalouden toimintaympäristön muuttuminen Suomen
liityttyä Euroopan Unioniin vuoden 1995 alusta toi mu-
kanaan useita merkittäviä muutoksia luonnonmukaisen
maatalouden harjoittamisen edellytyksiin. EU-jäsenyy-
den myötä tavanomaisen tuotannon kannattavuus aleni
nopeasti eurooppalaiselle hintatasolle siirryttäessä. Tuo-
tantopanosten hinnoissa ei tapahtunut yhtä nopeaa hin-
nanalennusta, jolloin vähemmän ostopanoksia käyttä-
västä luonnonmukaisesta tuotannosta tuli houkutteleva
vaihtoehto monille tiloille. Maatalouden saaman tuen
maksuperusteet muuttuivat samanaikaisesti tuotanto-
määriin sidotusta hintatuesta enemmän viljelypinta-ala-
ja eläinyksikköperusteisiksi. Osa siirtymäkauden tuista
488
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

jäi vielä tuotantomäärien perusteella maksettaviksi. Tä-

män seurauksena luonnonmukaisesti viljelty peltoala
nousi noin 7 prosenttiin kokonaispeltoalasta eli noin 150 EU:ssa kilpailu kovenee -
000 hehtaariin. Luomutuotannolle maksetaan lisäksi EU- Suomessa on maksuvalmiuteen
erillistä luomutukea ympäristötuen erityistuista noin 150 kiinnitettävä erityistä huomiota.
tai 100 euroa hehtaaria kohti riippuen siitä onko tila
siirtymävaiheessa vai vakiintuneessa luomutuotannossa.
Erilaiset tuet muodostavat tilojen kokonaistuloista jo
30–50 % ja niiden maksu painottuu loppuvuoteen. Tuki-
perusteet muuttuvat viimeisen EU:n yhteisen maatalous-
politiikan uudistusehdotuksen myötä entistä enemmän
tuotantoalapohjaisiksi ja samalla tukimääriä pyritään as-
teittain pienentämään. Maaseutuyritysten maksuvalmiu-
den säilyttämiseen on tulevaisuudessa kiinnitettävä ny-
kyistä selvästi enemmän huomiota. Velkaisilla tiloilla on
eniten vaikeuksia sopeutua uuteen käytäntöön.
Yhteisen maatalouspolitiikan uudistusesityksen mu-
kaan luomutuotanto on vapautettu pakollisesta kesannoin-
nista ja vapaaehtoisesti kesannoiduilla aloilla voidaan kas-
vattaa rehupalkokasveja. Valkuaiskasvien viljelyä tuetaan
myös erillisellä hehtaarikohtaisella valkuaiskasvituella.
EU:n sisämarkkinoilla vapautunut tuonti ja vienti tar-
joavat uusia mahdollisuuksia, mutta tuovat samalla ko-
venevan kilpailun luomutuotteiden markkinointiin. Eri-
tyisesti luomujalosteille on tarjolla suuremmat markki-
nat. Luomuviljan ajoittaista kotimaista ylituotantoa on
pystytty viemään suhteelliseen hyvään hintaan EU:n si-
sämarkkinoille.
Tuotteista saatavien tulojen merkitys tilojen talou-
dessa on pienentynyt EU-jäsenyyden aikana, koska tuot-
teiden hinnat ovat alentuneet lähelle maailmanmarkkina-
hintoja ja viljelijöille tulonmenetykset on pyritty kom-
pensoimaan pinta-ala- ja eläinkohtaisen tukijärjestelmän
kautta. Harjoitettu maatalouspolitiikka on ohjannut tuo-
tantoa entistä laajaperäisemmän tuotannon suuntaan, jol-
loin esim. luomutuotanto on tullut suhteellisesti kilpailu-
kykyisemmäksi.
Tilanhoidossa yrittäjyyden ja tiedon merkitys koros-
tuu entisestään; tämä edellyttää mm. jatkuvaa kouluttau-
tumista ja oman alan kehityksen seuraamista. Luomuvil-
jelijöiden verkostoituminen ja yhteistoiminta yrityskoon
kasvaessa tulee olemaan tärkeä mahdollisuus. Yritysten
välisellä yhteistyöllä voidaan alentaa tuotantokustannuk-
sia ja tehostaa markkinointia.
Tilat, joilla on hyvä riskinkantokyky, tulevat menes-
tymään parhaiten. Maaseutuyritysten oman pääoman
489
SIIRTYMINEN JA TALOUS

merkitys korostuu ja suhteellisen omavaraiset tilat pär-

jäävät parhaiten.
Luomuviljelyyn siirryttäessä:
”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”.
10.9 ALOITTAVAN HAASTEITA JA
APUJA
Monet luomuviljelyyn siirtyvien viljelijöiden ongelmat
johtuvat huomattavalta osin siitä, että ei ole perehdytty
riittävästi luonnonmukaiseen maatalouteen ennen siirty-
mistä ja siirtymisen aikanakaan ei oteta asioista tarpeek-
si selvää.
Ongelmia esiintyy usein myös siinä, että ei hallita
riittävästi uutta työtekniikkaa. Aina ei hallita tavan-
omaistakaan työtekniikkaa tarpeeksi hyvin. Samoin
suunnittelu on useinkin riittämätöntä; pelkän viljelykier-
ron suunnittelun lisäksi tarvitaan koko tuotantotekniikan
ja varsinkin maaseutuyrityksen koko liiketoiminnan
suunnittelua.
Vastaan tulevat viljelytekniset ongelmat liittyvät
usein maan kasvukunnon hoitoon erilaisilla maalajeilla
(vaikeimpia ovat turvemaat ja vähämultaiset, raskaat ki-
vennäismaat), sopivien maanmuokkaustapojen valintaan
eri tilanteissa ja ennen kaikkea maanmuokkauksen so-
peuttamiseen sääolosuhteisiin sekä lannoitukseen ja rik-
kakasvien hallintaan. Lisäksi haasteena on usein myös
se, miten oikeat asiat osataan suorittaa oikealla tavalla ja
oikeaan aikaan.
Uudet investoinnit (esim. erikoiskoneet ja laitteet) ja
tarvikehankinnat, pienemmät sadot, taloudellinen epä-
varmuus sekä työläämpi tuotteiden markkinointi että
työvoimatilanne koetaan usein myös ongelmallisiksi.
Vaikeudet ovat suurimpia pitkälle erikoistuneilla tiloilla
(viljatilat, sikatilat). Ongelmana voi olla myös muiden
asennoituminen luomuviljelyä aloittavaan viljelijään (vi-
ranomaiset, neuvonta, naapurit).

LUOMUNEUVOJA VILJELIJÄN TUKENA

Luomuneuvonta käynnistyi maassamme Mikkelin eko-
läänissä vuonna 1983 Joroisten kunnan palkatessa luo-
muneuvojan. Sittemmin tehtävä siirtyi Maaseutukeskus
Mikkelin hoidettavaksi. Vuonna 1987 Maaseutukeskuk-
set, Suomen 4H-Liitto, Puutarhaliitto sekä Biodynaami-
nen yhdistys saivat valtionapua yhteensä kuuden luomu-
neuvojan palkkaukseen. Lisäksi jokaiseen Maaseutukes-
kukseen nimettiin luomuvastaava. Tämän jälkeen on li-

490
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

säksi saatu projektirahoitusta useiden luomuneuvojien

palkkaukseen. Nykyisin luomuneuvojia on työssä noin
30 kpl. Heistä päätoimisia luomuneuvojia on 17 kpl.
Neuvontaa on saatavilla pelto- ja puutarhaviljelyyn, ko-
tieläintuotantoon, jatkojalostukseen ja yritystoimintaan.

Asiantunteva luomuneuvoja voi auttaa viljelijää mm.

seuraavin tavoin:
– luomuviljelyyn siirtymisen tilakohtaisten
edellytysten selvittäminen
– tarvittavien siirtymissuunnitelmien laadinta
– kasvukauden aikainen käytännön
pellonpiennarneuvonta
– vuosittaisten viljelysuunnitelmien laadinnassa
avustaminen
– tarvittavien investointien suunnittelu
– tarvikehankintojen neuvonta
– markkinointineuvonta
– talousneuvonta
– jatkojalostusneuvonta
– luomuvalvontaan liittyvä neuvonta
– viljelijäyhteistyön kehittäminen
– opintokäyntien järjestäminen
– peruskurssien järjestäminen ja pitäminen
– jatkokurssien järjestäminen
– puhelinneuvonta
Siirtymisessä mahdollisuuksia
– tiedottaminen ajankohtaisista asioista kirjeissä ja vaihtoehtoja on paljon,
joten on syytä kysellä paljon.
– henkinen tuki ja kannustaminen ”Ei kysyvä tieltä eksy”

ITSENSÄ KEHITTÄMINEN
Menestyvän viljelijän tunnuspiirteisiin kuuluu, että hän
kehittää itseään jatkuvasti. Hän opiskelee käyden erilai-
silla kursseilla, kokeilee uusia asioita, etsii uusia mene-
telmiä, kysyy asiantuntijoiden mielipiteitä ja käyttää hei-
dän palveluitaan apunaan.

Luomuviljelijä voi kehittää itseään monin tavoin:

– osallistumalla luomuviljelyn peruskursseille (5 pv)
– käyttämällä luomuneuvojan palveluksia

491
SIIRTYMINEN JA TALOUS

– lukemalla ammattilehtiä (Luomulehti ja muut am-

mattilehdet) ja käyttämällä Internetiä (www.luo-
Menestyvä kehittää itseään!
mu.fi) sekä osallistumalla keskusteluihin Internet-
palvelujen keskusteluosastoilla (www.luomu.fi)

– lukemalla kirjallisuutta (luomukirjallisuus ja muu

ammattikirjallisuus)
– kokeilemalla uusia menetelmiä käytännössä omalla
tilallaan
– keskustelemalla toisten luomuviljelijöiden kanssa
ja ottamalla oppia heidän kokemuksistaan
– osallistumalla opintoretkille
– osallistumalla luomuviljelijöiden tapaamisiin
– osallistumalla jatkokursseille esim. 1–10 päivää
– käymällä luomujatkolinjan tai
luomuammattikurssin.

MENESTYKSEKÄS
Kehittäminen
SIIRTYMINEN
LUOMUUN
Analysointi

Seuranta

Toteutus

Päätös

Suunnittele

Tiedon ja taidon

492
 SIIRTYMINEN JA TALOUS

KIRJALLISUUTTA

Ajankohtaista maatalousekonomiaa. 1996. Kirjanpitotilojen tuotantosuunnittaisia tuloksia, Tilivuosi 1994. Maatalouden

taloudellisen tutkimuslaitoksen tiedonantoja 208/1996. Vammala 57 s. (Luomutilat s 46-49).
Alföldi, T., Schmidt, O., Gaillard, G., Dubois, D. 1999. Vergleichsversuch DOK: Erste Ökobilanz ueber eine ganze
Fruchtfolge. Ökologie & Landbau. 2.
Alföldi, T. Spiess, E. Niggli, U. Besson, J-M. 1997. Energiebilanzen fuer verschiedene Kulturen bei biologischer und
konventioneller Bewirtschaftung. Ökologie & Landbau. 1.
Anon. 1991. Avomaavihannesten tuotantokustannukset. Maatalouskeskusten Liitto. Suunnitteluosaston sarja A 17.
Helsinki. 98 s + liitteet.
Anon. 2002. Mallilaskelmat 2002. Mallilaskelmia kasvintuotannosta ja kotieläintaloudesta. Maaseutukeskusten Liitto.
Helsinki.
Brorsson, K-Å. & Karlsson, R. 1998. Ekologiskt landbruk ur ett hållbart och företagsekonomiskt perspektiv. Swedish
University of Agricultural Sciences (SLU). Report 122. Uppsala. 161 s.
Campbell, D. 2001. Conviction seeking efficacy: Sustainable agriculture and the politics of co-optation. Agriculture and
Human Values 18. Pp. 353-363.
Ebbesvik, M. 1997. Nøkkeltall fra 13 gårder med økologisk drift. Resultater og kommentarer. Norsk senter for økologisk
landbruk. NORSØK. 192 p.
Ekbladh, G., Ekelund-Axelson, L., Mattson, B. 1993. Ekologisk grönsaksodling – en företagsstudie. SLU. Avdelningen
för Ekologiskt Lantbruk. 85 P.
Feldhege, M. 1999. Chemischer Pflanzenschutz zu teuer – volkswirtschaftlicher Gewinn durch Ökolandbau. Ökologie &
Landbau. 1.
Granstedt, A. 1994. Siirtyminen luonnonmukaiseen viljelyyn. Omavarainen maatalous 3/1994. ss. 24-25.
Grönroos, J. ja Seuri, P. 2000. Ajatuksia maataloustuotannon rakenteen muuttamisesta. Maatalouden tuotantotavat ja
ympäristö nro 431. Ss. 128-132.
Jonsson, S. 2001. Öjebynprojektet - ekologiskt produktion av livsmedel.http://www.njv.slu.se/sections/animal
jebyns.cfm (Luettu 24.11.2003).
Kallio, V. 1998. Luomu EU-Suomessa. Luonnonmukainen tuotanto viljelijöiden selviytymiskeinona maatalouden
muutoksessa. Julkaisuja nr 60. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. 125 s.
Kannattavan luomutuotannon edellytykset. 1998. Kotieläintilan luomuopas s. 12-18. Tieto tuottamaan 78/1998.
Koikkalainen, K. 1992. Rautaista ammattitaitoa tarvitaan pyrittäessä runsaisiin satoihin. Omavarainen maatalous 3/92.
ss. 12-13.
Koikkalainen, K. 1994. Luonnonmukaisen viljelyn talousseuranta. MTT, Luonnonmukaisen tuotannon tutkimusasema
Partala. Tiedote.
Kirjanpitotilojen tuloksia, Tilivuosi 1995. Maatalouden taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 220/1997. 112 s.
(Luomutilat s. 84-87)
Kirjanpitotilojen tuloksia, Tilivuodet 1996 ja 1997. Maatalouden taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 240/2000.
Vammala 201 s. (Luomutilat s. 134-139).
Kivinen, T. 2003. Luomusikala Suomen olosuhteissa. Maa- ja elintarviketalous 21. MTT. 78 s. (verkkojulkaisu
www.mtt.fi/met/pdf/met21.pdf)
Koikkalainen, K. 1996. Luonnonmukaisen ja tavanomaisen viljelyn suhteellinen kannattavuus. Maatalouden taloudelli-
sen tutkimuslaitoksen tiedonantoja 210. Vammala 57 s.
Koikkalainen, K. ym. 1998. Luomutuotannon kehittämisvaihtoehdot – taustamuistio kansallisen luomustrategian
suunnittelun pohjaksi. Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos. Selvityksiä 6/1998. 44 s.
Kröger, L. 2001. Luomutuotanto Suomessa 2010 – Luomuviljelijöiden tulevaisuuden näkemyksiä. MTT Taloustutkimus
(MTTL). Selvityksiä 13/2001. Helsinki. 55 s.
Kuisma, J. 1993. Maaseudun EY-sopeutuksen vaihtoehdot. Sisäasiainministeriö, maa- ja metsätalousministeriö.
Maaseutupolitiikan neuvottelukunta. Painatuskeskus Oy. 122 s.
Kumm, K-I. 1999. Hållbar ekologisk köttproduktion. Swedish University of Agricultural Sciences (SLU). Report 129.
Uppsala 81 p.
Köpke, U. 2002. Umweltleistungen des Ökologischen Landbaus. Ökologie & Landbau 122,2. Pp. 6-18.
Laine, A. 1989. Luonnonmukaisen viljelyn työmenekit. Työtehoseura. Tiedote 371.
Lampkin, N., Foster, C., Padel, S. & Midmore, P. 1999. The Policy and Regulatory Environment for Organic Farming in
Europe. Organic Farming in Europe: Economics and Policy, Vol. 1, Stuttgart: Universität Hohenheim. p.166.
Lampkin, N., Padel, S. (toim.). 1994. The Economics of Organic Farming. An International Perspective. CAB Internatio-
nal. 468 p.
Lampkin, N., Foster. C. & Padel, S. 1999. The Policy and Regulatory Environment for Organic Farming in Europe: Country
Reports. Organic Farming in Europe: Economics and Policy, Vol 2, Stuttgart: Universität Hohenheim. p. 428.
Lundström, S. 1997. Bör vi dricka ekologisk mjölk? : en samhällsekonomisk jämförelse mellan konventionell ach
ekologisk mjölkproduktion. Swedish University of Agricultural Sciences (SLU). Uppsala.

493
SIIRTYMINEN JA TALOUS

Luomuviljan tuotannon kannattavuus. 2000. Luomuviljan tuotanto s. 12- 15. Tieto tuottamaan 86/2000.
Lyly, O. 1994. Luomutuotannosta miljardihyödyt yhteiskunnalle. Omavarainen maatalous 5/1994. ss. 8-9.
Miettinen, A., Koikkalainen, K., Vehkasalo, V. & Sumelius, J. 1997. Luomu-Suomi? Maatalouden tuotantovaihtoehtojen
ympäristötaloudelliset vaikutukset –projektin loppuraportti. Maatalouden taloudellisen tutkimuslaitoksen
julkaisuja 83. Vammala 124 s.
Muuttomaa, E. ja Lötjönen, T. 2002. Luomutuotannon työnmenekki ja tilayhteistyö. Työtehoseuran maataloustiedote 11/
2002 (551) 6 s.
Mäder, P., Fliessbach, A., Dubois, D., Gunst, L, Fried, P, Niggli, U. 2002. Soil Fertility and Biodiversity in Organic
Farming. Reports. Science, vol 296. Pp. 1694-1697. http://www.fibl.org/english/research/annual-crops/dok/
index.php
Offermann, F. & Nieberg, H. 2000. Economic Performance of Organic Farms in Europe. Organic Farming in Europe:
Economics and Policy. Volume 5. 198 p.
Pretty, J.N., Brett, C., Gee, D., Hine, R.E., Mason, C.F., Morison, J.I.L., Raven, M.D. Rayment, M.D., van der Bijl, G.
2001. Externe Kosten der englischen Landwirtschaft. Ökologie & Landbau. 2.
Pretty, J., Brett, C., Gee, D., Hine, R., Mason, C., Morison, J., Rayment, M., van der Bijl, G. Dobbs, T. 2001. Policy
Challenges and Priorities for Internalizing the Externalities of Modern Agriculture. Journal of Environmental
Planning & Management. Vol. 44. Issue 2. Pp. 263-284.
Pretty, J., Brett, C., Gee, D., Hine, R., Mason, C., Morison, J., Rayment, M., van der Bijl, G. Dobbs, T. 2002. Externe
Kosten der Landwirtschaft – Herausforderung für die Politik. Ökologie & Landbau 122,2. Pp. 19-24.
Pylkkänen, P. ja Kola, J. 1994. Elintarviketalouden huominen. Mikkelin läänin ja Etelä-Karjalan peruselintarviketalou-
den kehittämisstrategiat. Mikkelin läänin maakuntayhtymä. Elintarviketalous-projekti 2/94.
Raffaelle, Z., Gambelli, D. 1999. Output and Public Expenditure Implications of the Development of Organic Farming in
Europe. Organic Farming in Europe: Economics and Policy Volume 4. 66 p.
Rajala, J. 1991. Luomutilat taloudellisesti kestäviä Sveitsissä. Omavarainen Maatalous 4/91. ss. 19-20.
Schepel, I. 1994. Luonnonmukaisen tuotannon ympäristöarvot. Esitutkimus. Julkaisuja nr 32. Helsingin yliopisto.
Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. 39 s.
Schepel, I. 1995. Öjebyn koeasema: vaivaton siirtyminen luomutuotantoon. Omavarainen maatalous nro 6. Ss. 8-11.
Schepel, I. 1998. Pajariset eivät kadu luomutuotantoon siirtymistä. Luomulehti nro 1. Ss. 43-45.
Seuri, P. 1992. Tehokkuuden mittarit: Omavarainen maatalous nro 3. S. 19.
Seuri, P. 2000. Maatalouden tuotantorakenteen muutosten vaikutukset maataloustuotannon ympäristövaikutuksiin:
tarkasteltavat maataloustuotannon kokonaistuotantomallit. Maatalouden tuotantotavat ja ympäristö nro 431. Ss.
121-124.
Sinkkonen, M. 2001. Tuotantotavan ja –paikan vaikutukset Helsingissä kulutettavan rukiin energiataseeseen. Taloustut-
kimus (MTTL), selvityksiä. 15.
Stolze, M. ym. 2000. The Environmental Impacts of Organic Farming in Europe. Organic Farming in Europe: Econo-
mics and Policy Vol 6. 127 s.
Turkki, A. 1991. Yritteliäs viljelijä menestyy. Omavarainen Maatalous nro 4. ss. 16-17.
Wolfert, J. 2002. Sustainable Agriculture: How to make it work? A modelling approach to support management of a
mixed ecological farm. Wageningen University dissertation no 3215. 279 P.
Zanolli, R., Gambelli, D. & Vairo, D. 2000. Organic Farming in Europe by 2010: Scenarios for the Future. Organic
Farming in Europe: Economics and Policy, Vol . 8, Stuttgart: Universität Hohenheim. p. 87.

LINKKEJÄ
http://www.mtt.fi <http://www.mtt.fi/>
Öjebyn tutkimusaseman luomututkimuksen tuloksia viljelystä ja
maidontuotannosta Pohjois-Ruotsista
http://www.njv.slu.se/sections/animal/jebyns.cfm
FIBL, DOK-tutkimuksen tuloksia Sveitsistä
http://www.fibl.org/english/research/annual-crops/dok/index.php

494