Viihdettä vierailijoille

eli
Entertainment for extraterrestials

The Movie and the Series

Written & Directed by

M.A.N

Toinen, tarkastamaton painos.

Ⓚ All Rites Reversed 1998-2008

1
Sisällysluettelo

Luku 1: Muista ettet unohda............................................................... 4

Ensimmäinen päivä: Yksi ylimääräinen johto....................... 116
Luku 2: Elämä on kilpajuoksua viimeisten myyntipäivien kanssa..... 148
Toinen päivä: Yksi kahden hinnalla...................................... 195
Luku 3: Eriarvoisuus on rikkautta...................................................... 224
Kolmas päivä: Viihteestä tarkoitus elämälle......................... 263
Luku 4: Intiaanit! Ottakaa nämä rahat!............................................... 285
Luku 5: Nopeat elävät huomenna....................................................... 303

Liite 1: Suuri Suuri Sähkökatko.......................................................... 308

2
Olkoon huumori kilpeni
ironia miekkani ja
parodia alushousuni.

-- Ronlan Lashlei ensimmäisessä haastattelussaan.

En aio mennä vain pidemmälle kuin muut.

Aion mennä niin pitkälle kuin on yleensä mahdollista.

-- Kapteeni James Cook kolme tuntia ennen kuolemaansa,

yksinäisenä ja hylättynä, ihmissyöjäheimon keihäisiin eräällä
edelleen nimeämättömällä Tyynen Valtameren saarella.

3
 1.
Muista ettet unohda.

“Huomenta!”
Hän oli unohtanut television päälle.
“Kello on tasan 6 aamulla ja aurinko nousee! On aika nousta ylös jumppaamaan
Cindyrobon kanssa! Niin juuri, nouskaa tuoleistanne ja sohvistanne ja sängyistänne ja
karistelkaa yöllä silmiinne kertynyt pölylaskeuma huiskis pois! Cindyrobo, ole hyvä!”
Hän katsoi muutaman minuutin naisandroidia, joka toisti väsymättömästi
virheettömiä aerobicliikkeitä musiikin tahdissa. Musiikki oli niin nopeatempoista, että
sen tahdissa oli mahdoton pysyä ellei ollut Cindyrobo.
Sitten hän nousi ylös, haravoi vuoteen vieressä olevasta vaatekasasta suunnilleen
puhtaimman näköisen vaatekokonaisuuden ja puki sen ylleen (hän oli
lakimiesopiskelija, mitä voimmekaan päätellä siitä?)
Seuraavaksi hän kömpi ulos asuntolaatikostaan, numero kahdeksastatoista, ja
käveli silmiään aristellen terminaalin ja sen sisältämän ihmismassan lävitse vessaan.
“Lento Mediasta Ocseniin lähtee portilta 5. Toivotamme hyvää matkaa. Lento
Mediasta Australiaan lähtee portilta 9. Toivotamme turvallista matkaa. Lento Mediasta
Pal Ast Turmidhiin lähtee portilta 7. Mukavaa matkaa. Lento Mediasta Intiaan peruttu.
Toivotamme hyvää matkaa. Lento -”
Hän astui vessaan. Neljä huppupäistä, mustanharmaisiin maastopukuihin
pukeutunutta miestä suunnitteli siellä jotain hämärää, eikä vessassa ollut muita.
He tappoivat hänet, koska tarinaan oli jo aikakin saada vähän jännitystä.

Sunnuntain auringonpaiste olisi voinut raiskata kaikki rannalla olijat. Kukaan ei ollut
uimassa, sillä veden saastepitoisuus oli taas liian suuri, kuten nykyään aina.
“Miksihän?” Dow Winslow kysyi aikansa kuluksi yhdeltä muovipalmuin
koristellun rantabaarin asiakkaalta, joka olisi heti kysymyksen alun kuultuaan halunnut
istua jossain muualla. “Miksihän nuo kaikki yhä tulevat rannalle? Eihän täällä enää voi

4
ottaa aurinkoa tai käydä uimassa. Samahan heidän olisi maata kotonaan.”
Asiakas ei vastannut mitään, joi vain oluensa niin nopeasti kuin pystyi ja käveli
sitten ulos aivan kuin ei olisi huomannut Dowta ollenkaan. Kun joku nolasi itsensä
sanomalla hänelle jotain, hän ei halunnut olla paikalla.
“Yhdeksän uutiset, hyvää iltaa juuri Sinulle.” Baaripöydän yläpuolella roikkuva
televisio ilmoitti. Kanava ykkösen uutisissa kello oli aina yhdeksän illalla, koska
ykkösen uutislähetys näkyi joka puolella maailmaa, eikä kellonajoilla ollut paljon
merkitystä. Yhdeksän uutiset tulivat tunnin välein eikä ruudun alareunassa näkyvä
kellonaika 09.00 muuttunut koskaan.
“Media Cityn keskusvankilan vartijat ovat ryhtyneet nälkätukilakkoon ja aikovat
ilmeisesti pysyä lakossa siihen asti, kunnes kaikilla Intian nälkää näkevillä on tarpeeksi
ruokaa. Vankilan johtaja kommentoi tilannetta tuoreeltaan. Ole hyvä, Jonas.”
“Kiitos, Ronny. Media Cityn keskusvankilan johtaja Geraldo Copter, mikä täällä
on tilanne?”
“No, tässä ammatissa tapaa paljon uusia ihmisiä, ja jokainen päivä on erilainen
-”
“Anteeksi, mutta kysyin mikä täällä on tilanne?”
“Ai... krhm... Melkein kaikki vartijat kaikilla tasoilla ovat olleet nyt yli kaksi
tuntia nälkätukilakossa ja he ovat ilmoittaneet, että pysyvätkin lakossa, kunnes kaikilla
Intian nälkää näkevillä on asiat hyvin.”
“Ja he ovat aivan tosissaan?”
“Aivan, ja uskoisin, että tulen tekemään rajuja henkilöstönvaihdoksia, vaikka he
lakkonsa lopettaisivatkin. Työpaikkahakemuksia voi jättää minulle huomisaamusta
lähtien.”
“Niin, hyvät katsojat. Täällä olisi nyt työtä tarjolla kaikille työnharrastajille.
Mikä on tilanne kuukauden selviytymiskisassa, herra Copter?”
“Näyttää siltä, että vapautusäänestys järjestetään kaksoismurhaaja Ben Balanssin
ja Reed “Näyttelijäntappaja” Fowlerin välillä. He voittivat viime viikon
salakuljetuskisan ylivoimaisesti.”
“Kiitos, ja nyt takaisin studioon, ole hyvä, Ronny... niin, Geraldo, sitten tunnin
päästä sama juttu, että pysy tässä lähimailla...”

5
 “Kiitos, Jonas. Nyt ulkomailta Median lentokentältä on kaapattu lentokoh...
anteeksi, lentoturmak... He!.. Hahhahah –”

Kosmetiikkamainos alkoi pyöriä uutisankkurin mielipuolisen naurun päälle.

Taas yksi hulluksi tullut uutistenlukija. Kolmas tänä vuonna. Saivat vain
yhtäkkiä mielipuolisen naurukohtauksen ilman mitään syytä. Onhan se tietenkin
stressaavaa, kun joutuu istumaan vuorokauden ympäri kameroiden edessä. Kun valo
syttyy, aletaan puhumaan ja kun se sammuu, niin istutaan hiljaa pimeässä odotellen, että
se taas syttyy. Androideja ei voi vaihtaa tilalle, koska siitä vasta katsojaluvut
putoaisivat.
Dow nousi ja laski kädessään olleen lasin pöydälle.
“Hei, maksa juomasi!” Tarjoilija karjaisi ja tarrasi alivalonnopeudella Dowta
käsivarteen. Kukaan muu baarissa ei reagoinut huutoon millään tavoin.
“En minä juonut mitään.” Dow sanoi.
“Sinulla oli lasi kädessä!”
“Ei siinä ollut mitään. Tuo tarjoilija vain antoi sen minulle, kun minä istuin
tuohon. Yritin tilata jääteetä -”
“Annoitko sinä hänelle tyhjän lasin?” Tarjoilija kysyi toiselta.
“Joo tai en. Kai. En minä muista.” Toinen sanoi.
“Onko kellään muulla tyhjää lasia?” Tarjoilija kysyi muilta baarissa istuvilta,
mutta nämä eivät reagoineet kysymykseen mitenkään.
“Tilasiko hän mitään?” Toinen tarjoilija kysyi ja osoitti Dowta tyhjällä
olutpullolla.
“Tilasin jääteetä, kuten tavallisesti -”
“Miksi annoit hänelle tyhjän lasin, vaikka hän tilasi jääteetä?”
“Baarissa ei saa istua, jos ei juo mitään.” Toinen sanoi.
“Mutta annoit hänelle tyhjän lasin, eihän -”
Dow päätti jättää tyhjänpäiväisestä tyhjästä lasista kinastelevat tarjoilijat sikseen
ja liukeni vähin äänin baarin ulkopuolelle.
Lahdenpoukamaa kiertävällä rantakadulla jäätelöautojen kuskit istuivat sadan
litran vaniljajäätelökanistereidensa päällä pelkissä minishortseissa, koska oli niin

6
karvastelevan kuuma.
Aina oli kuuma nykyään. Aina.

Lähistöllä oli elokuvateatteri, jossa näytettiin vanhoja elokuvia pikakelauksella. Ei

niihin kukaan jaksanut enää keskittyä normaalinopeudella. Ihmiset ajattelivat, puhuivat
ja liikkuivat niin paljon nopeammin kuin niiden tekoaikaan.
Sinne olisi voinut ostaa lipun ja mennä nauttimaan jääpalatuulettimien suloisesta
kilinästä, ellei elokuva, jota esitettiin olisi ollut nimeltään E.T.
Hänen nimensä oli Dow Winslow. Hän hieraisi hikeä mainoslippiksensä alta ja
tuli siihen tulokseen, että oli loman aika. Loma tarkoitti Media Cityn uimarannan
hengenpelastajalle viikkoa jossakin mukavan viileässä paikassa, jossa ei näkynyt
ollenkaan puolialastomia ihmisiä tai joutunut katselemaan öljyistä, sateenkaaren
väreissä kiiltelevää valtamerta.
Lomalle oli oikeastaan pakko mennä, sillä hän oli saanut juuri potkut. Dow
Winslow oli nyt ex-hengenpelastaja, sitä se tarkoitti. Rantavahtien määrää vähennettiin
jokaisella rannalla, koska meri saastui aina vain enemmän, eikä kukaan enää sukellellut
suojapuvussakaan muualla kuin uimahalleissa.
Joku vuoristo olisi mukava paikka.

:)

Tätä eivät kaikki tiedä: merien saastumisesta ei välitetty pätkääkään ennenkuin vesi
syövytti Atlantin alaiset tietoliikennekaapelit poikki. Kun linkit eivät toimineetkaan
kuten piti, ihmiset heräsivät viimein huomaamaan mitä maailmassa tapahtui.
He vaativat hallituksia toimimaan ja syyttivät luonnonsuojelujärjestöjä
toimimattomuudesta. Järjestettiin virtuaalimielenosoituksia ja virtuaalilakkoja.
Valitettiin julkisilla paikoilla. Hommattiin mainosaikaa valituskanavalta.
Homma alkoi jo mennä tavaroiden rikkomisen ja ryöstelyn puolelle (“Tein sen
merien saastumisen vuoksi” oli jonkin aikaa hyväksyttävä puolustus oikeudessa),
kunnes maapallon kiertoradalle saatiin laukaistua sata uutta tietoliikennesatelliittia
(kaikki yhtä aikaa) Cobin autiomaan salaisesta tukikohdasta.

7
 Valitus loppui siihen paikkaan, kun verkkoyhteydet palasivat.
“Mitä meristä, antaa niiden palaa!” kuului erään nettilehden pääkirjoitus. Kaikki
olivat iloisia ja koneiden käynnistysääninä soivat fanfaarit.
Tietty sitten tuli ongelmia aurinkotuulen kanssa. Flaret sotkivat satelliittien
siivekkeet niin kuin öljylautat uhanalaisten lintujen pyrstöt. Yhteydet pätkivät ja
pörssikurssit heilahtelivat.
Ehdotettiin, että aurinko pitäisi sammuttaa jos ei kokonaan, niin ainakin yöksi.
Tai ainakin liekkiä pitäisi pienentää.
Näistä typeristä ehdotuksista suivaantuneina tiedemiehet (ne harvat, jotka vielä
osasivat tehdä eron todellisen tiedon ja rajatiedon välille) kävivät puheohjelmissa
muistuttamassa, ettei sellainen onnistunut ja selittivätpä vielä miksi - hienon
tanssinumeron, mieleen jäävän laulun ja yksinkertaisen tietokonegrafiikan avulla.
Eräälle nettiuskonlahkoista juttu ei uponnut. He alkoivat rakentaa tuhansien
kannattajiensa rahalahjoitusten turvin suurta sammutusjauheella täytetty avaruusrakettia
aurinkoon lähettämistä varten. Sen nimeksi tuli Star Destroyer ja se maalattiin
vaaleanpunaiseksi (sen värisiä vaahtosammuttimet olivat nykyään, koska verenpunainen
väri häiritsi pienten lasten vanhempien mielestä heidän pieniä lapsiaan, jotka pelasivat
huolestuneilta vanhemmiltaan salaa ultraväkivaltaista, useissa osavaltioissa kiellettyä,
kannibalismia ja sodomiaa sisältävää toimintapeliä nimeltä shakki).
Raketti laukaistiin, mutta se ei päässyt koskaan ilmakehän ulkopuolelle, sillä
Siriuslaiset (ne paskiaiset) eivät pitäneet lupaustaan hoitaa puolet
polttoainekustannuksista vetämällä rakettia avaruuteen omasta päästään jättimäisellä
eetterimagneetilla.
Raketti putosi Peruun, Amazon-jokea ympäröivälle suola-aavikolle. Paikalliset
uskovaiset alkoivat tehdä putoamispaikalle pyhiinvaellusmatkoja, koska sammutusjauhe
oli muodostanut aavikolle (joidenkin mielestä aivan sattumalta, joidenkin mielestä ehkä
ei) neljätsadatkolmetkymmenetkahdet Neitsyt Super-Marion kasvot.
Yli viidenkymmenen ihmisen täytyi kuolla liiallisen suolan aiheuttamaan
vatsasyöpään ennenkuin paikalliset viranomaiset kielsivät kuvien suutelemisen.

:)

8
Mutta ennen vanhaan, kun viiden miljoonan ihmisen asumuskeskittymää vielä sanottiin
suurkaupungiksi, ei ollut olemassa sellaista nykyään itsestään selvää asiaa kuin
ruumiinjäsenien rekisteröinti.
Ei, silloin ei kukaan tatuoinut sarjanumeroita käsiinsä tai jalkoihinsa sen varalta,
että joku ryöstäjä tulisi jonakin yönä leikkaamaan jalat tai kädet irti ja myisi ne pimeästi
eniten maksavalle.
Ei, sellaisia ei ollut ennen vanhaan, kun geenimanipulaatio oli vielä uusi ja
ihmeellinen asia.
Ei, siihen aikaan verovirkailijat eivät lätkäisseet kävelyveroa jalankulkijoille,
yllättäneet pyöräilijää nurkan takaa ja raiskanneet pyöräilyverolla, heittäneet tiilellä
ikkunaan ja verolappua hajonneesta ikkunasta perään.
Se oli sitä aikaa, kun television vielä pystyi sulkemaan ellei katsonut sitä.
Se oli sitä 60-lukua, jolloin elämä oli mustavalkoista. Värithän ilmestyivät
maailmaan (kuten kaikki tietävät) vasta 70-luvulla. Sitä ennen värejä näki vain
elokuvissa. Värikäs maailma entisen mustavalkoisen sijaan vaati melkoista
asennemuutosta kaikilta ihmisiltä, ja erityisesti juuri elokuvilta, kun värit eivät enää
olleetkaan heidän yksinoikeutensa. Melkein yhtä suurta kuin kuin Suuren Sähkökatkon
aikaan vuonna 2000, kun kaikki maailman sininen väri muuttui vihertäväksi ja vihreä
sinertäväksi (jostain kumman syystä).
Se oli sitä aikaa, kun... no, nykyään ei oikeastaan enää hirveästi muistella sitä
aikaa. Paitsi tietysti kyseiseen ajanjaksoon erikoistuneissa retrotieteen uutisryhmissä.

:)

Naapurin mummo hihkaisi pirteästi, kun sattui tulemaan vastaan kerrostalon portaissa.
“Huomenta, herra Dow!”
Hissi oli taas rikki. Talonmies oli niin keskittynyt ottamaan osaa television
visailuihin, ettei viitsinyt korjata sitä. Istui vain kotona netin tietosanakirjasarjasivu
ruudulla ja puhelin toisessa monitorissa. Aina oli jollakin kanavalla kilpailu menossa.
Toisaalta, hissiä oli oikeastaan aivan turha korjata, koska se meni rikki aina, kun

9
naapurin mummo käytti sitä. Mummolle oli kyllä vihjailtu hänen yli-inhimillisestä
ylipainostaan, lähetelty laihdutusvinkkejä postiluukkuun ja soiteltu radio-ohjelmiin,
mutta mummo ei näyttänyt huomaavan paino-ongelmaansa millään keinolla.
“Huomenta.” Dow sanoi innottomasti ja painautui seinää vasten.
“Kaunis ilma tänään.” Mummo sanoi ohittaessaan. “Ajattelin käydä ostamassa
kioskilta ristisanatehtäviä.”
“No, onnea vain teille.” Dow sanoi ajattelematta, tunki itsensä pois seinän ja
mummon välistä ja kiiruhti neljänteen kerrokseen avainkorttiaan pyöritellen.

Kerrostalo, jonka Dow oli puoli vuotta sitten valinnut asuinrakennuksekseen aivan itse
ilman kotitalonvalintakonsulttia (mitä hän usein katui), oli melko uusi. Se oli rakennettu
vain vuosi sitten ja sen huomasi rakennuksen julkisivusta. Talo muistutti hyvin paljon
sitä tietokonemallia, jonka arkkitehti oli alun perin talosta tehnyt, ja jonka perusteella
Dow oli talon löytänyt asuntovälityksen koneesta. Oikeastaan se muistutti sitä niin
paljon, että jos ei olisi asian oikeaa laitaa tiennyt, olisi voinut luulla olevansa yhä siinä
asuntovälityksen virtuaalikerrostalossa tietokoneen sisässä.
Talon seinät näyttivät siltä kuin niitä ei olisi ollenkaan pystytetty elementeistä ja
teräspalkeista ja muovikerroksista vaan ohjelmoitu paikalleen. Sisällä talossa
virtuaalisen suunnittelun huomasi siinä, että kaikki oli jollakin lailla pienempää.
Rakennuksen mittasuhteilla olisi voinut heittää vesilintua, jos niitä olisi vielä jostain
löytynyt lintujen sukupuuttobuumin jälkeen. Ihan kuin kaikki, jotka astuivat taloon
sisään, olisivat kasvaneet kutakuinkin 20% joka suuntaan.
Dow tunsi itsensä aina kömpelöksi jättiläiseksi kävellessään liian ohuita portaita
yläkertaan. Naapurin mummoa ei näyttänyt tämäkään ongelma haittaavan. Ehkä siltä oli
katkaistu hermot.
Hänen asuntonsa ovi oli raollaan. Aivan kuin kissa olisi pujahtanut juuri sisään.
Ensimmäiseksi hän ajatteli, että hänet on ryöstetty ja alkoi tuntea paniikinomaista huolta
siitä, mitä kaikkea oli viety.
Sitten hän ajatteli optimistisemmin, että ehkä talonmies oli tullut järkiinsä ja
alkanut vihdoinkin korjaamaan rikkoontuneita tuuletusputkia, joista hän oli hänelle
valittanut muutamankin kerran. Kyllä, sen täytyi olla talonmies. Ei hänkään pystynyt

10
kestämään viidenkymmenen celsiuksen hellettä päivästä toiseen ilman tuuletusta.
Kun hän meni sisään positiiviseen ajatteluun luottaen, hän huomasi ettei siitä
ollut mitään apua.

Hänet oli ryöstetty. Pari tuntia aamujääteellä ja asunto oli tyhjennetty täysin. Eihän
hänellä paljon tavaraa ollut koskaan ollut, mutta nekin vähät oli viety kynnysmattoa ja
roskakoria myöten. Hänen kaikki kirjansa myös, mikä oli hirveintä, sillä hän sattui
pitämään lukemisesta varsinkin sellaisten kirjojen lukemisesta, joissa sattui juuri jotain
tällaista outoa, että asunto ryöstetään keskellä kirkasta päivää sillaikaa kun asukas on
jääteellä rantabaarissa.
Nyt puuttui vain, että olisi tapahtunut jotain vielä oudompaa ja absurdimpaa.
Hän istuutui, sillä rosvot olivat jättäneet hänelle yhden keittiötuolin. Juuri sen
rikkinäisen, jonka selkänoja natisi inhottavasti. Myöskin rikkinäinen jääteekone, joka
teki jääteestä kiehuvan kuumaa oli jätetty. Sekä puhelinvastaaja.
Huomaavaisia rosvoja. Veivät puhelimen, mutta jättivät puhelinvastaajan, jos
siinä olisi jotain tärkeitä viestejä hänelle.
Tai ehkä rosvot jättivät hänelle viestin, hän säpsähti.
PLAY-nappula naksahti hänen etusormensa alla.
“Teille on kaksi viestiä.” Puhelinvastaajan mitäänsanomaton
naisäänisyntetisaattori sanoi ja alkoi pyörittää äänitallenteita: “Tämä on häiriösoitto, ja
toivon, etten keskeyttänyt mitään tärkeää. Halusin vain muistuttaa, ettei elämä ole
itsestään selvää, eikä soittaja ole aina hyvä kaveri, vaan voi olla kuten minä, eli joku
turhautunut performanssitaiteilija. Älkää olko huolissanne, tämä ei tule toistumaan.
Hyvää elämänjatkoa!”
Toinen viesti oli tämä: “Tämä on toinen häiriösoitto, ja kuten jo edellä sanoin:
Elämä ei ole itsestään selvää, eikä roskakori ole aina siinä missä pitäisi. Hyvää
illanjatkoa.”
Dow huokaisi hengästyneenä elämän loputtomaan ironiaan ja pyyhkäisi
mediataideteokset pois vastaajastaan.
“Ei viestejä.” Vastaaja sanoi. Eipä tietenkään, hänhän juuri tyhjensi ne.
Hurjaa. Televisio oli myös jätetty. Sitä oli kyllä yritetty saada irti seinästä, mutta

11
aika ei ollut kai riittänyt. Ääni oli väännetty aivan pienelle, mikä oli hyvä, sillä menossa
oli juuri ylettömän tylsä sunnuntaivisailu, jossa studioyleisö taputti ja nauroi aina, kun
juontaja sanoi jotain, tai pyöräytti kättään, tai liikautti hieman sormeaan. Silmien
pyöritys olisi riittänyt tappamaan yleisön nauruun. Niille annettiin varmaan jotain
ilokaasun johdannaista ennen lähetystä.
Pitäisi kai soittaa poliisille ja ilmoittaa ryöstöstä. Kyllä. Niin kai kaikki muut
tekisivät tällaisessa tilanteessa, eikä hän poikennut valtavirrasta niin paljoa, että olisi
tehnyt toisin. Alakerrassa oli kolikkopuhelimia.
Hän ei ehtinyt edes kolmanteen kerrokseen asti, kun vastakaapattu
matkustajalentokone syöksyi kerrostalon seinän läpi toisen kerroksen kohdalla saaden
talon muuttumaan vähemmän virtuaalisen näköiseksi. Lentokoneen ohjaaja oli saanut
katatonisen paniikkikohtauksen lentokonekaappareiden rynnistäessä ohjaamoon heti
nousun jälkeen ja varakapteeni oli juuri vähän ennen rynnistystä mennyt vessaan
oksentamaan, joten mitään ei ollut tehtävissä.

:)

“Mitä minä teen?! Mitä minä teen?!”

Pal Ast Turmidhin kauniin kaupungin laidalla asuvan Doodley Hermanin
uusantiikkinen viihdekeskus (yhdistetty televisio, tietokone, radio, CD, jääkaappi ja
mikroaaltouuni) oli juuri rikkoutunut eikä ollut enää vaihtoehtoja. Tylsyys hiipi
huoneeseen ja sai Doodleyn naputtamaan laiskanlinnan selkänojaa pilalle purruilla
kynsillään kiihtyvällä tempolla.
Täytyi soittaa. Soittaa apua. Saada se taas toimimaan. Se täytyi saada toimimaan,
koska viiden minuutin kuluttua alkaisi se harvinainen elokuva, jota hän oli odottanut
uusittavaksi kolme kuukautta, koska hänellä ei ollut varaa tilata sitä tilauskanavilta! Se
alkaisi, eikä hänen viihdekeskuksensa toimisi! Täytyi soittaa apua! Se täytyi saada
toimimaan!
Puhelin! Onneksi hän ei ollut yhdistänyt puhelintaan viihdekeskukseen, onneksi!
Nopeasti! Nopeasti...
“Hälytyskeskus. Onko teillä ongelmia?”

12
 “Viihdekeskus... rikki... apua!” Doodley köhisi luuriin.
“Pysykää rauhallisena, apu on jo tulossa. Älkää laskeko luuria pöydälle... Haloo?
Haloo, oletteko vielä siellä? Haloo?”
He tulivat liian myöhään.

:)

Dow heräsi ambulanssissa. Hän olisi huutanut kivusta, ellei happinaamaria pitelevä
ensiapuhoitaja olisi painanut naamaria tiukemmin hänen kasvoihinsa.
“Tämä heräsi!” Ensiapuhoitaja huusi ambulanssikuskille.
“Pidä se hereillä, se ei saa vaipua koomaan!” Kuski huusi takaisin.
“Miten?” Ensiapuhoitaja kysyi yrittäen pidellä Down hulluna heiluvia käsiä
aloillaan. “Tiedän kyllä miljoona keinoa nukuttaa, mutta en muista juuri nyt yhtään
keinoa pitää hereillä.”
“No nukuta se sitten! Vaipukoon koomaan, jos ei osaa käyttäytyä
ambulanssissa!”
Hetken päästä Dow oli taas tajuton.

:)

Median presidentti Wergurt seisoi mustan virkalimusiininsa takapenkillä heilutellen

kättään kuvitelluille kansalaisille kattoluukusta.
“Ei täällä oo ketään!” Hän valitti neuvonantajalleen Dajin Johnsonille, joka
katseli tyhjiä katuja ikkunasta. Vain muutamia huoria käveli siellä täällä edestakaisin,
muutamia pummeja nukkui porraskäytävissä ja joukko sekalaisia chat-hologrammeja
potki toisiaan erään mainostaulun päällä ja kaikki huusivat: “Onko täällä juttuseuraa?!”
Ei näkynyt hurraavia ihmisjoukkoja, ei taputuksia, ei serpentiinejä. Ei
ilotulituksia eikä paraateja.
Salamavaloja oli silti. Poliitikot olivat nimittäin sellainen harvinainen
paranormaali ilmiö, että menivät he minne tahansa, heidän ympärillään oli
salamavaloja. Jos heidät pistettiin eristettyyn koppiin, jossa ei ollut yhtään toimittajaa

13
tai kameraa, alkoivat kopin valot varmasti räpsiä salamavalojen lailla.
“Ei vaikuta siltä, että ihmisiä olisi teitä katsomassa.” Dajin kehitti itsestään
itsestään selvän kommentin. “Naamasi ei taida enää kiinnostaa ihmisiä.”
“Vai niin!” Wergurt sanoi vihaisesti. “Menenkin sitten heti palattuamme
plastiikkakirurgille! Saavat tehdä sellaisen naaman, joka kiinnostaa!”
“Eihän se käy! Sinä olet presidentti!” Dajin esteli hätäisesti.
“Miten se muka estää minua käymästä plastiikkakirurgilla?”
“Kukaan presidentti ei tee niin!”
“Ehkä olisi aika tehdä. Ainakin sillä yhdellä naapurivaltion presidentillä
kannattaisi, sehän on ruma kuin mikä! Hyvä, että kansa kehtaa katsoa sitä!”
“Mutta se olisi liian selvä kannanotto. Jos kansa näkisi, kuinka muutat naamaasi
leikkauksella, niin saisimme uskonnolliset ääriliikkeet ja luontoaktivistit
kimppuumme!”
“Entä sitten?”
“Ajattele seuraavia vaaleja. Menettäisit ääniä kuin syöpää sairastava kavereita.
Jyrkät kannanotot ovat hengenvaarallisia!”
“Hyvä on, hyvä on. Mutta kasvatan ainakin viikset, sanovat parturit mitä
sanovat!”
“Ne saattavat pitää sitä kannanottona.”
“Minä kasvatan viikset ja sillä selvä! Jos ei partureille kelpaa, niin äänestäkööt
jotakuta muuta!”
Presidentit ei sitten tajua mitään politiikasta, Dajin ajatteli synkästi.

:)

Ronlan Lashlei - multitaiteilija, jonka päähän oli asennettu seitsemän

luovuusgeneraattoria (kaikki aivojen lisälaitekehittelyn huippua) heräsi siihen, että
hänen suunnittelemansa hanskapuhelin värisi hänen kädessään. Hän nosti kätensä
naamansa eteen ja vastasi.
Sitten hän muisti, että kyseessä ei ollut näköpuhelinhanska, vaan ensimmäisen
sukupolven audiopuhelin ja laittoi peukalon korvaansa.

14
 “Haloo?”
“Joel Cool radiokanava ykköseltä, huomenta! Haastattelen teitä kahden tunnin
kuluttua suorassa lähetyksessä ja olen kuullut, ettette pidä yllätyshaastatteluista, joten
soitin teille näin etukäteen.”
“Selvä, mutta annan kuuluisia nerokkaita vastauksiani vain, jos minulta kysytään
hyviä kysymyksiä.”
“Kuten millaisia?”
“Hyvä kysymys, keksi lisää samanlaisia.” Ronlan sanoi, otti sormen korvastaan
ja puristi kätensä nyrkkiin.
Yhtäkkiä hän huomasi, että joku tuntematon nainen nukkui hänen vieressään
päällään 1700-luvun lopun muodin mukainen röyhelömekko, joka oli tehty
mansikanmakuisesta syötävästä kankaasta. Hän huomasi valmistajan leiman valkoisessa
peruukissa, joka oli fruktoosia.
Katsellessaan tarkemmin ympärilleen hän huomasi, ettei ollut yhdessäkään
omista asunnoistaan. Tämän asunnon seinillä ei ollut ainuttakaan modernia veistosta
eikä lasista gobeliinia. Lattiapinta-alaa ei peittänyt yksikään ympäriinsä juoksenteleva
matto.
Hän oli hetken aikaa jännittynyt ja eksyksissä, mutta huomasi sitten, että olikin
unessa yhdessä pysyvistä unimaailmoistaan, jotka oli ladattu hänen selkäytimeensä
(siihen ainoaan paikkaan, johon sopi jotain lisää lataamaan) ja rentoutui.
Hän päätti herättää naisen ja kysyä, tiesikö hän näkevänsä unta, mutta nainen
olikin kuollut jossain vaiheessa, joten hän lähti sen sijaan lentelemään unimaailmansa
huoneiden ja salien poikki kuten yleensä teki. Ehkä löytämään uuden kirjan käytävältä.

:)

Kun Dow heräsi, oli pimeää.

Se sai hänet epäilemään, oliko hän itseasiassa herännyt ollenkaan. Ensimmäinen
ääni, jonka hän kuuli oli ärsyttävän iloista mainosmusiikkia, jota revenneet
paperikaiuttimet särkivät saaden aikaan vielä enemmän ärsytystä.
“Middä minä olen?” Dow kysyi pimeydeltä. Pimeyteen avautui kuin

15
vastaukseksi ovi ja tukkahiuksinen sairaanhoitaja sytytti valot huoneeseen. Kun
sateenkaaren värit lakkasivat leviämästä pitkin Down silmiä, hän tuli siihen tulokseen,
että makasi sairaalasängyssä muoviletkut nenässään.
“Mitä sanoitte?” Arviolta nelikymmenvuotias sairaanhoitaja kysyi ja vilkaisi
rutiininomaisesti piippaavia laitteita Down vieressä.
“Middä olen? Midä dapahdui?”
“Olette Median keskussairaalassa. Lentokone törmäsi taloonne. Olette olleet
erittäin syvässä koomassa vähän yli kuukauden. Vain te ja eräs lentokoneen matkustaja
selvisitte hengissä. Kaikki muut kuolivat.”
“Kuukauden?” Dow yritti kääntää sisäistä kelloaan kuukauden eteenpäin.
“Midun daloni ryösdeddiin!”
“Ei, vaan lentokone törmäsi siihen.” Hoitaja sanoi ystävällisesti. “Niin ainakin
papereissanne lukee.”
“Lentokone? Niin, mutta vähän ennen ditä! Olin juuri menodda alad doittamaan
poliideja, kun tuli de hidveä däjähdyd! Minun pitää pääddä doittamaan
vakuutudyhddiööni -”
Dow yritti nousta ja huomasi, etteivät hänen jalkansa toimineet kuten piti.
“Olen hyvin pahoillani, mutta halvaannuitte vyötäröstä alaspäin. Jalkalihaksenne
ovat todella pahoin palaneet, monissa kohdin tuli on yltänyt luuhun asti. Jouduimme
myös amputoimaan oikean kätenne.”
Hämmentyneenä Dow liikutteli oikeaa kättään, joka päättyi nyt hauislihakseen.
Hän nosti peittoa ja näki jalkansa, jotka olivat ohuet kuin luurangolla ja aivan siteiden
peitossa. Siteiden alla ne olivat pelkkiä mustiksi palaneita oksia.
“En huomannudkaan.” Hän sanoi ja katsoi vasenta kättään, joka oli onneksi
aivan kokonainen. Peukalossa oli sininen, mutta jo haalistunut biolääkelaastari.
“Ai, siihen lensi joku pieni sirpale, emme ole muistaneet ottaa laastaria pois.”
Hoitaja sanoi, repäisi laastarin irti, laittoi sen taskuunsa ja hymyili. “Mukavaa, ettette
ala riehumaan käden tai jalkojenne takia kuten eräät. Jotkut heittelevät letkut pois ja
kiroilevat, vaikka niille olisi annettu tupla-annos rauhoittavia. Ajatelkaa positiivisesti,
voitte saada nyt vaikka paremmat robottiraajat tilalle. Oletteko muuten vasenkätinen?”
“En, olin oikeakädinen.” Dow sanoi tuumien itsekin, miksi hän otti jutun niin

16
tyynesti. Hän heilutteli kädentynkäänsä kuin olisi aina heilutellut sitä pelkkänä tynkänä.
“No, sitten ei mitään.” Hoitaja sanoi ja pöyhi tottuneesti viereisessä vuoteessa
vihanneksena makaavan koomapotilaan tyynyjä. “Tohtori tulee kohta katsomaan teitä,
kun olette nyt viimein hereillä. On niin paljon järjesteltävää. Tuo puhevikakin pitää
korjata. Se johtuu varmaan shokista.”

:)

Pitkä, musta limusiini parkkeerasi kadunkulmaan Media Cityn huonomaineisimmalla

asuinalueella. Sellaiset vanhat klassikkoautot kuten limusiinit olivat rikkaiden
suosiossa.
Huonokuntoisia katuja varjostavien ruskeiden kerrostalojen kätköistä ilmestyi
joukko nuoria poikia koputtelemaan auton tummennettuja takalaseja. He olivat näöltään
sitä epätoivoista narkkariluokkaa, joka ryösteli ohikulkijoita HI-viruksen saastuttamilla
neuloilla ja kotitekoisella hermokaasulla.
“Mitä nuo hommaa?” Mainosmestari kysyi Tuottajalta, kun yksi musta poika
työnsi nenänsä littanaksi mustaan lasiin.
“Ne luulee meitä varmaan joksikin huumediilereiksi. Ei muuten noin
kokoontuisi.” Tuottaja sanoi.
“Erg!” Mainosmestari komensi autonkuljettajaa. Leveäharteinen kuljettaja avasi
oven ja astui ulos autosta musta, puolen metrin pituinen teräspatukka kädessään.
Poikajoukko hävisi nopeasti takaisin kujille.
“Käy hoitamassa homma nopeasti.” Tuottaja sanoi Ergille. “Meillä on kiire.”
“Selvä.” Erg sanoi, vilkaisi raihnaista rakennusvanhusta, avasi ulko-oven ja
nousi sprayväreillä sotketut betoniportaat ylös.

Hän koputti oveen talon toisessa kerroksessa.

“Kuka vittu siellä on?” Kysyttiin oven toiselta puolelta. Televisiossa oli
aneemisista naurunpyrskähdyksistä päätellen menossa jokin iltapäivän komediasarja.
“Mainosmestari kaipaa rahojaan.” Erg sanoi ja työnsi oven auki
polymeerilihaksillaan. Turvalukon osat singahtivat ilmaan kuin vieterit.

17
 Sisällä syntyi hetkessä yhden miehen yleinen paniikki.
“Älkää hätäilkö, minulla on kyllä hänen rahansa... “ Narkkari sepitti pelokkaasti
ja kompuroi asuntonsa pieneen keittiöön, joka oli täynnä käytettyjä piikkejä,
rusennettuja oluttölkkejä ja puoliksi syötyjä kasvispizzoja. Yhdestä tiskipöydän
alakaapista kurkisti arviolta kymmenvuotias poika, jolla oli vain liian iso, verentahrima
paita päällään.
“Tässä ne rahat ovat... “ Narkkari sanoi sormet vapisten ja otti mustan
muovilaukun jääkaapin kylmälokerosta.
Erg nappasi laukun Narkkarin kädestä ja avasi sen. Se oli pullollaan siististi
rullalle käärittyjä uusia seteleitä.
“Siinä on kaikki ne sata tonnia, ei yhtään vähempää.”
Erg otti hitaasti kaksi raharullaa laukusta ja pisti ne pikkutakkinsa taskuun,
työntäen ne kahdella sormellaan ryttyyn aivan taskun pohjalle.
“Missä rahat?” Hän kysyi narkkarilta.
“Siinä ne sata tonnia on kaikki.” Narkkari sanoi pyyhkien hermostuneena
käsiään housuihin. Hikinoro valui hänen poskelleen.
“Tästä puuttuu muutama tonni.” Erg sanoi ilmeettömästi.
Narkkari vääntelehti ja otti tukea tiskipöydästä. Hänen ohuet sormensa yrittivät
puristautua nyrkkiin siinä onnistumatta.
“Sinä pistit sinne taskuun pari niitä... “ Hän sanoi hiljaa.
Erg iski narkkaria patukalla niin lujaa ja nopeasti, että kallo halkesi useampaan
osaan. Narkkari rojahti lattialle ja verta alkoi valua hitaasti hänen suustaan. Poika
vilkaisi ulos kaapista ja katsoi ruumista mustilla silmillään. Hän ei näyttänyt olevan
perillä siitä mitä tapahtui.
“Tuossa sinulle.” Erg sanoi ja pudotti laukun pojan eteen lattialle. Sitten hän
kääntyi ja käveli olohuoneeseen. Televisiossa mainostettiin uutta kynsilakkaa, joka
säännöllisesti käytettynä korvasi täysin oikeat kynnet.
“Maksoiko se?” Mainosmestari kysyi, kun Erg palasi autoon.
“Ei.” Erg sanoi ja starttasi moottorin.
“Hakkasitko sen?” Tuottaja kysyi.
“Jep.”

18
 “Hyvä juttu. Lähdetään.”

:)

“Uusi Mandy-partavesi takaa sen, että naiset pyörtyvät käsivarsillenne. Sen raaka-
aineina käytetään vain puhtaimpia keinotekoisia kasviuutteita, kiihottumista lisäävää
öljyä, viherlootusta ja kloroformia. Osta nyt, ja kaverisi tyttöystävä alkaa kiinnostua
sinusta aivan uudella tavalla!”

:)

Mainosmestari ja Tuottaja. Heidän oikeita nimiään ei kannattanut mainita, tai saattoi

löytää itsensä lahden pohjasta betonisandaalit jalassa. He olivat Median mahtavimmat
miehet. He pelasivat korttia limusiininsa takapenkillä, joka oli sisustettu 1700-luvun
kartanoksi.
“Miten bisnekset menee... tai menevät?” Tuottaja kysyi ja nosti kortin.
“Kumpaa puolta tarkoitat?” Mainosmestari kysyi ja nosti myös kortin.
“Televisiota vai alamaailmaa?”
“Noin yleensä vain.” Tuottaja sanoi ja nojautui lumiapinoiden turkeista tehtyyn
istuimenpäälliseen. “Kasvaako suosio, pysyykö ennallaan vai laskeeko?”
“Kasvamaan päin, sanoisin.” Mainosmestari sanoi. “Huomenna aloitetaan uusi
muoti-ilmiö, ensi viikolla alkaa presidentin... mikä sen nimi nyt olikaan?”
“Wergurt.”
“Niin, sen uudelleenvalintakampanja ja ensi viikoksi on suunnitteilla ihan uusi
poprocktähti. Hyvältä näyttää, vaikka onkin alkanut tuntumaan siltä, että jotain uutta
aaltoa olisi nousemassa. Huumebisnes on pysynyt ennallaan, asekauppa kasvanut
hieman ja orjakauppa laskenut hieman, mutta vähemmän kuin odotimme. Yhteistyö
kansainvälisen mafian kanssa pelaa hyvin.”
“Entä pörssi, elinkauppa, salakuljetus ja prostituutio?”
“Ennallaan nekin. Kiristys ja lahjonta myös ennallaan.”
“Kolmetoista.” Tuottaja sanoi.

19
 “Pahus. Uusi peli?”
“Mikäpä siinä, kunhan hoidan ensin päivän työt.” Tuottaja otti puhelimen
käteensä ja valitsi sihteerinsä numeron pikavalinnasta.
“Joko olet tehnyt sen? Tee se! Erota! Ei. Ei. Tarjoa kaksisataa miljoonaa. Ei. Hei.
Pusi pusi. Niin minäkin sinua. Ei. Ei.” Tuottaja sulki puhelimen.
“Kun nyt olet päässyt puhelutuulelle, niin viitsitkö hoitaa munkin juoksevat
työt?” Mainosmestari kysyi korttien sekoittelun lomasta.
“Okei.” Tuottaja valitsi Mainosmestarin sihteerin numeron ja alkoi taas
esittämään tiukkoja mielipiteitä.
“Hei, nukketehtaasta erityiskysymys. Mitä niille jalattomia ja kädettömiä lapsia
synnyttäville mallinukkefiguureille tehdään? Ne mätänevät varastoihin, kun kukaan ei
osta.” Tuottaja kysyi laittaen puhelimen hetkeksi syrjään. “Ajattele, ehkä ihmiset ovat
tulleet järkiinsä!”
“Älä koskaan aliarvioi ihmisten tyhmyyttä. Ne ostaa mitä vaan, jos sitä
mainostaa tarpeeksi. Käynnistetään mainoskampanja.”
“Käynnistäkää mainoskampanja!” Tuottaja sanoi puhelimeen ja sulki sen. “Mitä
nyt tehdään?”
“Viljellään viittauksia.”
Sitten he jakoivat toisilleen kortit.

:)

Median keskussairaalan ensiapuosaston toisen ylilääkärin nimi oli Sid Stifeor. Hän oli
ohut persoona, kuten useimmat ihmiset maailmassa. Paljon ohuempi kuin esimerkiksi
Thedan Niers, eikä siksi läheskään yhtä kiinnostava. Hänestä eivät olisi olleet
kiinnostuneita edes hänen lähimmät sukulaisensa, jos olisivat muistaneet hänen olevan
elossa.
Toisin kuin Thedanista, josta löytyi kiinnostavuutta kahden edestä. Thedan Niers
oli poliisilääkäri ja piti työssään huolen siitä, että sairaalaan tuodut roistot tai
lainrikkojat joutuivat käsirautoihin heti, kun heidän haavansa oli paikattu. Hän oli
erittäin pätevä ja kokenut hommassaan. Saanut kaksi mitalia urheudesta.

20
 Parhaiten hänen olemustaan kuitenkin kuvasi tällä hetkellä sana väsynyt. Hän oli
juuri käynyt tuuraamassa vuodeosaston kollegaansa, joka oli väliaikaisesti
mielisairaana.
Hän oli ajanut hissillä yläkerran vuodeosastolle ja kuulustellut juuri koomasta
herännyttä lentokonetapaturman uhria. Monimutkainen tapaus, se. Uhri väitti, että hänet
oli ryöstetty juuri ennen lentokonetapaturmaa ja vakuutusyhtiö väitti, että hän keksi
ryöstön omasta päästään suurempien vakuutuskorvausten toivossa, eikä alkanut
maksamaan sen takia mitään sairaalakulujakaan jonkin uuden lisäpykälän nojalla.
Hän huokaisi syvään. Tällaiset tapaukset säälittivät häntä aina hieman. Kuukausi
koomassa pudotti teknologisen kehityksen kelkasta armottoman tehokkaasti.
Pahimmillaan hän saattoi kulkea koko elämänsä jälkijunassa, pääsemättä koskaan
päivityksissään ajan tasalle.
“Thedan Niers! Raiskauksen uhri huoneessa viisitoista on valmis kuultavaksi!”
Kuului ilmoitus hänen korvansa takana olevasta virallisesta sairaalamallisesta
viestinappista.
“Olen menossa.” Hän sanoi käytävän valvontakameralle ja asteli pikamarssia
huoneeseen viisitoista.
Tutkimussängyllä makasi nuori nainen, joka oli laastaroitu ja kääritty siteisiin
joka puolelta. Nainen oli vaatteista (tai vaatteiden puutteesta) päätellen ilotyttö, vaikka
eihän sitä enää nykyään erottanut. Ennen sentään näki siitä otsamerkistä, kuka oli ja
kuka ei, mutta sitten nekin poistettiin käytöstä, kun tavalliset kansalaiset alkoivat
käyttää niitä muodin vuoksi.
“Kuha hinä olet?” Nainen kysyi ja Thedan näki, että naisen kielessäkin oli
biolaastari.
“Poliisilääkäri Thedan Niers.” Thedan esitteli itsensä.
“Poliihilääkähi? Hittenhän te otatte hen hyöstäjän kiinni!”
“Mitä tapahtui?” Thedan otti muistikirjansa esiin käynnistäen sen ja istuutui
tuolille sängyn viereen.
“Minut hyöhtettiin kehkellä kihkahta häivää! He hoihto hei kaikki hultaihet
lävihtyhheni!” Nainen kertoi yrittäen välttää puraisemasta kieleensä.
“Siitäkö nämä arvet tulivat?”

21
 “Niin! He hepi kohvahenkaat, nenähenkaat, hilmäkulmahenkaat, kielikohun,
napakohun, nännihenkaat ja hannehenkaatkin! Eihä tämä ollut enhimmäinen kehta!”
“Niin, sellaista se on nykymaailmassa... Kerrotko työpaikkasi?”
“Olen thippahina keskustan tohnihavintolassa. Hiinä, honka hatolla on
vuohihtohata. He hyöhtäjä oli muuten itämaalaihen näköinen!”
“Niin, suurin osa heistä on.”
“Hei, onko henitaalikohuni vielä hallella?!”
Thedan vilkaisi.
“Näyttää olevan.”
“Huh, hitä he pahkiainen ei hentään huomannut! Viime hellalla hekin meni! Ai
niin, nimeni on Hudi Cehbicehn.”
“Rudi Cerbicern?”
“Niin, aivan.”
“Oletko sukua Eduard Cerbicernille?”
“Ehuahd on hehkkuni, miten niin?”
“Tuli vain mieleeni, että hänethän on etsintäkuulutettu?”
“Niin, hellaisia hoihtoja ja hikollihia on koko Cehbicehnien huku, minua ja äitiä
luhuunohhamahha. Joh haatte hen kiinni, niin hanohaa, että tehveihiä Hudilta ja lyöhää
hitä kunnolla naamaan!”
“Niin, ehkäpä. Levätkää nyt, teidän täytyy vastata vielä eräälle meidän
erikoisasiantuntijallemme yksityiskohdista ja sitten tänne tuleekin varmaan raiskattujen
tukiryhmä puhumaan kanssanne.”
“Taah ne! Ne häihitsee jo muutenkin töitäni tohnibaahissa!”
“Yrittäkää jaksaa.” Thedan sanoi ja sammutti muistikirjan.
“Täällä olisi toinen samanlainen tapaus.” Sairaala-apulainen huusi ovelta.
“Taitaa olla taas uusi ryöstöaalto menossa.”
“Osmir voi hoitaa sen, en ehdi nyt, kahvituntini alkaa näillä minuuteilla.”
Thedan selitti toiveikkaasti kelloaan vilkuillen ja kiiruhti kahvioon.

:)

22
Ennen Michael D. Blackin, maailman suosituimman artistin (ainakin myyntilukujen
mukaan), stadionkeikan alkua sattui ikävä onnettomuus.
“Mitä tapahtui?” Supertähti kysyi soolokitaristilta, joka teippasi plektroja
sormiinsa.
“Zeff taittoi niskansa.” Soolokitaristi vastasi.
“Tä?”
“Se yritti virittää bassoaan.”
“Ai... jaa. No, sano roudareille, että pistää sille sen basson kaulaan, mustat lasit
päähän ja tuohon kaiuttimeen nojaamaan. Ei kukaan kuitenkaan kuule soittoa kaiken sen
yleisön kiljumisen yliAAARGH!”
Michaelin tuskaisen huudon takia hänen nenästään alkoi valumaan jotain sinistä
ainetta. Se näytti hiusväriltä. Miksi nenästä valui hiusväriä? Pureutuiko aine nykyään
kallon läpi?
“Mitä nyt, Michael?”
“Vieroitusoireita vain... täytyy lähteä ottamaan se piikki...”
Michael hoiperteli takaisin lavan taakse jättäen jälkeensä sinisten tippojen
vanan.

:)

Presidentti Wergurtin neuvonantaja Dajin Johnson paiski ylitöitä kampanjatoimistossa.

Kukaan ei ollut enää kiinnostunut presidentistä ja se johtui jostakin. Mutta mistä?
“Miksei kukaan enää ole kiinnostunut presidentistä, kansan johtohahmosta?
Eilenkään ei ollut yhtään kunnon kansalaista heiluttelemassa lippuja kadunvarsilla!”
Dajin kysyi turhautuneena vaaliavustajilta, jotka liimailivat presidentin
hologrammikuvia kahvimukeihin. Kun kuppeihin kaatoi kuumaa kahvia, presidentin
suu levisi maireaan hymyyn.
“Se on aika helppo selittää.” Sanoi yksi avustaja. “Eilen oli Michael D. Blackin
konsertti. Kaikki olivat katsomassa sitä.”
Dajin seisahtui.
“Kaikkiko?”

23
 “Niin no, eivät kaikki, mutta suurin osa teidän kannattajistanne on nuoria tai
keski-ikäisiä naisia ja miehiä, ja naiset raahaavat miehensä aina mukanaan sen
konsertteihin. Ne, jotka eivät pidä Michael D. Blackistä, eli lähinnä eläkeläiset, eivät
muutenkaan kuulu teidän kampanjanne kohteisiin.”
Dajin valaistui.
“Olet oikeassa, eilen todella oli jokin konsertti. Minunkin vaimoni puhui siitä
jotain, mutta en ehtinyt kuunnella.”
“Hei, eikös presidentti vieraile tänään lastenkodin avajaisissa?” Avustaja kysyi
yhtäkkiä innokkaasti, kuin olisi juuri saanut kauan kadoksissa olleen muistinsa takaisin.
“Niin tosiaan tekee. Kuinka monta henkivartijaa sinne tarvitaan?”
“Ainakin viisi. Pennuista ei koskaan tiedä, milloin ne rupeaa kuolailemaan
presidentin puvulle kesken TV-lähetyksen.”
“Aivan, lapset ovat arvaamattomia pirulaisia.”
“Minä voin hoitaa sen.” Avustaja lopetti tarrojen liimaamisen ja kiiruhti
touhukkaana puhelimeen.
Dajin mietti Michael D. Blackiä. Saisikohan hänet mainostamaan Wergurtia? Tai
onnistuisiko se toisinpäin: Presidentti mainostamassa rocktähteä? Mikä ettei, kun
presidentin vaatteistakin myytiin mainostilaa.

:)

“Mistä on kysymys?” Televisio-ohjaaja kysyi apulaisohjaajalta, joka tarkkaili

katsojalukuja monitoristaan. Jokaisessa maailman televisiossa oli pieni anturi, joka
mittasi sitä, kuinka paljon kutakin ohjelmaa kullakin kanavalla katsottiin. Anturi oli niin
tarkka, että se pystyi jopa mittaamaan, kuinka monta ihmistä missäkin huoneessa oli
katsomassa ja osasi erotella kaikki satunnaiset katsojat, jotka vain kävelivät television
ohi ja vilkaisivat sitä.
“Eikö Kalaravintolashowlla ole tarpeeksi katsojia?” Ohjaaja jatkoi ensimmäistä
kysymystään hieman tarkennettuna.
“Ei, melkein yhtä huonot luvut kuin silloin, kun lähetimme kaksi tuntia
mustalaislaulujen parhaimmistoa suorana lähetyksenä.” Apulaisohjaaja sanoi.

24
 “Miksei Kalaravintolashow kelpaa? Pubshow oli menestys, Liharavintolashow
samaten! Hitto, ne piti jopa Suoli- ja Sokeritautisten Kahvilashowsta!”
“No, kaikkia ei voi miellyttää.”
“Kaikkia PITÄÄ pystyä miellyttämään! Se on meidän tarkoituksemme, meidän
pyhä tehtävämme! Vaikka se olisi mahdotonta, siihen meidän täytyy pyrkiä!” Ohjaaja
selosti suurieleisesti.

TV-ohjauksen käsikirja, ohje yksi:

Pyri miellyttämään kaikkia

“Ai niin, tosiaan. Mutta en minäkään juuri pidä kalaravintoloista. En ole syönyt
kalaa sen jälkeen, kun näin dokumenttikanavalta jutun siitä, että nykyään vesistöt on
niin saastuneita, että kaikki pyydystetyt kalat pitää pistää hirveiden puhdistusseosten ja
laitosten läpi -”
“Hemmetin hemmetin hitto.” Ohjaaja sanoi, koska luuli, ettei televisiossa saanut
kiroilla (syyn tähän harhaluuloon saatte tietää seuraavassa jaksossa). Sen sanottuaan hän
rauhoittui nopeasti ja istuutui tuolille.
“Annetaanko näkyä loppuun asti vai katkaisenko jo nyt?”
“Anna näkyä. Ne, jotka tätä katsovat, ovat varmasti niin hulluja, että lähettävät
meille pommiuhkauksia, jos katkaisemme shown kesken.”
“Mikä olikaan seuraavana vuorossa? Hei, oletko sinä mun isi?”
“Niin, se hajonneiden perheiden perhesarja. Onneksi se on suosittu,
Mainosmestari tulee nimittäin käymään tänään.”

:)

Dow Winslow istui rullatuolissa sairaalavuoteensa vieressä. Hänestä tuntui mukavalta

vain istua tavallisesti kuukauden makaamisen jälkeen.
Hän oli lueskellut lehtiä. Katsonut uutiskanavaa. Syönyt uutta, maukasta
pikaruokaa, joka oli keksitty kaksi päivää lentokoneturman jälkeen. Hän oli jo tottunut
uuteen muotiin, joka oli aivan erilaista kuin kuukausi sitten. Samoin hän oli tottunut

25
Yhdeksän Uutisten uuteen tunnussävelmään.
Ainoa asia, joka häntä harmitti oli se, että häneltä oli jäänyt viikon kestänyt
narsubuumi väliin. Narsut olivat marsun ja norsun sekoituksia. Joku oli ajatellut, että
sellaiset olisivat kivoja kotieläimiä. Viikon ajan jokaisella trenditietoisella täytyi olla
narsu tai kaksi lemmikkieläimenä, muuten pidettiin vanhanaikaisena. Nyt niitä sai
lähimarketista kolme yhden hinnalla, mutta eihän niitä kukaan enää ostanut.
Dow ajatteli sellaisen ostamista.
Kesän viimeiset hellepäivät ennen kuumaa syksyä olivat menossa ja edessä oli
hikinen talvi. Kaikenkaikkiaan hän oli kuntoutunut onnettomuudestaan oikein hyvin,
ottaen huomioon, ettei hän saanut uusia jalkoja tai kättä vakuutusyhtiöltä, koska ei ollut
lukenut pienellä kirjoitettua tekstiä sopimusehdoissa. Se oli kirjoitettu muovipaperin
kuituihin lankalaserilla, koska eräässä kaksisataa vuotta vanhassa lakikirjassa sanottiin,
että niin sai tehdä, koska se ei ollut mahdollista.
No, se ei ollut mahdollista silloin, mutta nyt oli ja tekstin näkemiseen olisi
tarvinnut supermikroskoopin. Ne lähettivät hänelle kyllä surunvalittelukortin, jossa luki
koukeroisella fontilla:

OLEMME PAHOILLAMME MENETYKSENNE JOHDOSTA

Ja kulmassa oli vakuutusyhtiön logo.

“Onko täällä ketään?” Huusi joku ovelta. Dow nosti katseensa lattiasta ja näki
ovella noin kuusikymppisen, aistivammaisen muorin, jonka kulmakarvat olivat
kasvaneet yhteen ylähuulen kohdalta. Muorin kaulassa roikkui lappu, jossa luki mustalla
tussilla kirjoitettuna:

AUTA AISTIVAMMAISIA
OSTA ARPA

“Ostaa arpoja?” Muori kysyi reippaasti nostaen arpalehtiön päänsä yläpuolelle

kuin aikoisi lyödä sillä itseään.
“Mitä pirua sinä haluat?” Dow kysyi nähdäkseen, miten muori reagoisi.

26
 “Arpoja! Viitosen kappale.” Muori ojenteli lehtiötä innokkaasti.
“Mitä on palkintona?” Dow kysyi.
“Lihahyytelöä. Itse tekemääni. Tässä kuva.” Muori intoili ja kaivoi
liivintaskustaan valokuvan, jossa oli lautanen. Lautasella oli jonkinlainen
tummanruskea, hyytelömäinen kakku, jonka päälle oli pursotettu hieman
huolimattomasti kermavaahtoa.
“Ei kiitos.” Dow sanoi inhosta värähtäen.
“Hieno on? Ostatko kaksi?” Muori kysyi.
“Ei kiitos, en nyt osta.”
“Etkö sinä ostakaan?” Muori katsoi Dowta kummissaan.
“En.”
Muori oli hetken hiljaa. Ymmärsikö hän käsitettä ei? Hänet oli ehkä muunneltu
sellaiseksi.
“Kaikki ostavat, ja yleensä kaksikin. Tuokin osti. Se mukava mies tuolta. Se,
jolla ei ollut kävelykeppiä. Sekin ei ensin ostanut, mutta osti kuitenkin sitten! Osti osti!”
“Niinpä tietenkin, näytät niin säälittävältä.”
“Eikö yhtään arpaa?” Muori kysyi hieroen kurkkuaan tärisevällä kädellään.
“Ei.” Dow sanoi painokkaasti.
“Voiko hän ostaa, voiko?” Muori huomasi koomapotilaan toisessa sängyssä ja
intoutui taas hieman.
“Ei. Hän on koomassa.” Dow sanoi. “Kokeilkaa jotakin muuta.”
Muori tärisi hetken, kääntyi sitten hitaasti ja poistui huoneesta keikkuvalla
askelcombolla. Dow katsoi muorin hidasta menoa hetken aikaa, mutta sitten televisiossa
välkehtivä livekeikka kaappasi hänen huomionsa. Michael D. Black konsertoi suorana
ympäri maailmaa Intian pääkaupungista. Liveyleisönä koostui Intialaisista nuorista,
jotka olivat kai pimittäneet ruokarahojaan puolen vuoden ajalta, että saisivat liput
konserttiin.
Hänen huomionsa ei kuitenkaan kiinnittynyt siihen, että kyseessä oli (ainakin
myyntilukujen mukaan, mikä sietää mainita toisenkin kerran, koska se on niin
subjektiivinen käsite ja Intiassa elokuvista tehdään tahallaan yksinkertaisia ja halpoja,
jotta yleisö ei osaisi vaatia parempaa) niinku maailman suosituin muusikko, vaan se että

27
Michael D. Blackin päällä oli HÄNEN sininen hengenpelastuspukunsa. Selkämyksestä
erottui HÄNEN nimensä (vaikka sitä oli kyllä peitelty kiiltävillä hopeakoristeilla) ja
ranteessa roikkui HÄNEN pillinsä, jossa oli elefanttitarra.
Miten helvetissä HÄNEN ryöstetty hengenpelastuspukunsa oli joutunut Michael
D. Blackille? Vastaus tähän kysymykseen löytyy rivien välistä.

:)

Mainosmestari katseli tyytyväisesti myhäillen sporttiasuisia ohikulkijoita ja orgaanis-

muovisia palmuja, kun limusiini lipui rantakatua pitkin kohti Median televisiokeskusta.
Tuottaja näpytti viisiulotteista räiskintäpeliä limusiinin tietokoneella.
Päivä oli taas kuuma ja siitä tulisi vielä kuumempi, jos säätiedotusta oli
uskominen. Säätiedotukset olivat aina vähän erilaisia joka kanavalla riippuen siitä,
halusivatko mainostajat ihmisten ostavan sateen- vai auringonvarjoja. Oikeaa sadetta ei
oltu saatu vuosikausiin, mutta sitä ennustettiin silloin tällöin luvattiinpa joskus
hirmumyrskyjäkin, kun vakuutusyhtiöt niin vaativat.
Yhtäkkiä Mainosmestari näki nuoren miehen, joka istui mitäänsanomattoman
näköisenä tyypillisen merenrantakahvilan terassilla ja hänen alkukantaiset
kykyjenmetsästysvaistonsa heräsivät.
“Erg, pysäytä! Tuolla on seuraava poptähti!” Mainosmestari sanoi.
Erg jarrutti niin, että takana tuleva auto joutui kurvaamaan jalkakäytävän kautta
ohi. Klassikkolimusiini peruutti takaisin piskuisen merenrantakahvilan kohdalle.
“Kuka?” Tuottaja kysyi katsellen mitäänsanomattomia kasvoja tumman ikkunan
läpi.
“Tuo tuossa. Tummat hiukset ja vaaleat kasvot. Italiaanoa ja meksikaania
sekaisin.” Mainosmestari osoitti.
“Hmm. Ehkä, ehkä. Käydään hieman jututtamassa.” Tuottaja sanoi ja nousi
autosta.
“Minä parkkeeraan tuohon vähän taaemmas.” Erg sanoi Mainosmestarille, joka
nousi autosta ja suoristi imagosolmiotaan.

28
He kävelivät nuoren miehen luo kuin hallituksen agentit ja istuutuivat pöytään kuin
mafian palkkamurhaajat.
“Kiinnostaisiko tienata muutama miljoona rahaa?” Mainosmestari kävi suoraan
asiaan. Tuottaja tilasi sormien napsautuksella kaksi jääteetä.
“Tuota... Mikäpäs siinä, jos ei mitään ihmeempää tarvitse tehdä.” Nuorimies
ilmeili hieman yllättyneenä.
“Noilla kasvoilla se kyllä onnistuu. Osaatko laulaa?”
“Een nyt... en ainakaan kovin hyvin.” Nuorimies sanoi yhä enemmän
yllättyneenä.
“Entä tanssia?”
“En mitenkään erityisen hyvin.”
“Sillä ei ole mitään merkitystä. Laulun saa aina muutettua tietokoneilla ja
tanssiminen onnistuu kyberpuvussa.”
“Niin, mikä sun nimi on?” Tuottaja kysyi.
“Senag Poltas.” Nuorimies sanoi mietittyään hetken, kannattaako paljastaa
nimeään tuntemattomille, mutta arveli tiedon olevan riskin arvoista. “Ketä te olette?”
“Senag Poltas. Typerä nimi.” Tuottaja sanoi sivuuttaen miehen esittämän
kysymyksen. “Vanhempasi taisivat olla aika aukkoja. Ei kukaan osta levyä tuon
nimiseltä mieheltä.”
“Vaihdetaan sitä. Odotas, mietitään. Michael on hyvä, turvallinen ja tavallinen
nimi, siitä kaikki pitävät, mutta sukunimen pitää olla iskevä ja mieleen jäävä... Peace!
Michael Peace.”
“Se on hyvä nimi. Kvasilaatua.” Tuottaja sanoi. “Mutta täytyy tietysti...
Nimethän täytyy tarkistaa, samanlaisia nimiä ei saa olla oikeasti olemassa.”
“Mitä vielä, mehän ostetaan oikeudet tähän nimeen ja haastetaan muut Michael
Peacet piratismista!” Mainosmestari sanoi ja löi nyrkkiä pöytään. “Tästä lähtien sinä
olet ainoa Michael Peace!”
“Mitä?” Senag kysyi todella kummissaan.
“Me tehdään susta seuraava supertähti. Esiinnyt muutamissa konserteissa,
valokuvissa ja videoissa ja saat muutaman miljoonan rahaa! Helppoa.”
“Supertähti? Minusta?” Senag ihmetteli.

29
 “Pistä vain nimi alle tähän sopimukseen, niin aloitamme heti hommat. Luomme
sinulle uuden imagon ja teemme levyn ja musiikkivideon ja sitten sinä vain häviät
johonkin, jos et halua olla Michael Peace pidempään. Kaikki tienaavat ja kaikki ovat
onnellisia.” Mainosmestari mainosti ja iski sopimuspaperin pöytään.
“Kuulostaa ainakin hyvältä.” Mies sanoi.
“Myös on hyvä.” Tuottaja sanoi. “Muistatko Mike Roadin?”
“Sillä oli se yksi suuri hitti viime kesänä ja se näkyi koko ajan televisiossa,
kyllähän minä sen muistan!” Mies sanoi.
“Ei ole näkynyt Mike Roadia sen jälkeen missään, eihän?” Tuottaja kysyi.
“Ei... “ Mies myönsi.
“Mike Road, tai oikealta nimeltään John Sweoy, kiertää nykyään maailmaa
asuen loistohotelleissa ja ajellen Porschella. Hänetkin löysimme tällaisesta kahvilasta ja
teimme hänestä viikossa supertähden.”
“Repäisimme hänen tapauksessaan hieman Mike-nimellä, mutta nyt on aika
palata tuttuun ja turvalliseen Michaeliin.”
“Tähänkö allekirjoitan?” Nuorimies kysyi nopeasti.

:)

“Tänään Dokumenttikanavan nostalgiaviikon toiseksi viimeisen illan päätteeksi

näemme ikivanhoja videopätkiä 2100-luvun taitteesta. Tuosta mullistusten ajasta, jolloin
mm. peruskoulujärjestelmä lopetti toimintansa, kun uusimpien sukupolvien tuoreimmat
jäsenet osasivat jo lukea ja laskea sujuvasti tullessaan vasta ulos äitiensä kohduista.
Huomenaamulla menemme vielä kauemmas historiaan, 2000-luvun alkuun
tutustumaan aikaan, jolloin avaruus ja sen äärettömät mahdollisuudet vielä kiinnostivat
ihmisiä. Näemme materiaalia ensimmäisistä Marsiin laskeutuvista astronauteista, joita
haukotutaa maiseman karuus ja tyhjyys. Tulkaa kaikki mukaan matkalle menneeseen,
jolloin ihmisiä vielä kiinnosti kupla nimeltä avaruus, yksinoikeudella
Dokumenttikanavalla! Mutta varoituksen sana: Dokumentti sisältää ajatuksia, joten sitä
ei suositella perheen pienimmille eikä nuorisopuolue Kunnon Kansalaisille.”

30
 :)

Ensimmäinen miehitetty Mars-avaruuslento oli tunnetusti floppi. Hieno avaruusalus,

jonka runko oli täytetty joka puolelta virvoitusjuomien ja suklaapatukoiden mainoksilla
(yhtiöt sponsoroivat retkikuntaa) ei kiinnostanut ketään, vaikka astronauteilla tuli
laskeutumisen tuolle punaiselle sodanjumalan planeetalle viimein alkaessa ankara riita
siitä, kuka saisi astua ensimmäisen askeleen, vaikka alusta asti oli ollut selvää, että se
tehtäisiin yhtä aikaa.
Ja niinhän se lopulta tehtiinkin. Molemmilla astronauteilla oli silmä mustana,
kun he iskivät edustamiensa ylikansallisten yhtiöiden liput vierekkäin punaiseen
hiekkaan suorassa lähetyksessä.
Juuri kukaan ei katsonut sitä. Miksi olisivatkaan katsoneet? Olihan se nähty
hienoina tietokonesimulaatioina jo monta kertaa aikaisemmin.
Harva siis katsoi kuinka ensimmäiset ihmiset Marsissa potkivat planeetan kiviä
terässaappaillaan (syöden tietenkin samalla suklaapatukkaa ja juoden päälle
virvoitusjuomaa) ja heittivät kuperkeikkoja ja esittivät spontaania stand-up komiikkaa
tietokoneen laskemalla täysin oikealla ajoituksella.
Katsojaluvut jäivät todella pieniksi.
Osasyy tähän oli tietysti se, että superpallon finaali lähetettiin samaan aikaan
toiselta kanavalta.
“Tiedämme, tiedämme! Se olisi pitänyt ottaa tietysti huomioon jo aluksen
lähtöpäivänä!” Pahoiteltiin sponsoreille jälkeenpäin, mutta lisää mainosrahoitusta ei
avaruustutkimukseen enää herunut.
Avaruus oli out.

:)

Down seuraava päivä alkoi sairaalan oman televisioaseman uutisilla. Yleensä sairaalan
omalta sisäiseltä kanavalta lähetettiin vain vanhoja sairaalasarjoja ja Pilapaloja, joissa
esitettiin valvontakameroiden kuviin sattuneita hauskoja tai nöyryyttäviä tapahtumia
käytävillä, yleisissä vessoissa tai leikkaussaleissa, mutta nyt oli käynnissä suora lähetys

31
sairaalan pihalta.
Aistivammainen muori, joka oli yrittänyt myydä Dowlle arpoja, istui
ambulanssin katolla huutaen, että hänellä oli 30 kiloa muoviräjähdettä vyössään
valmiina räjähtämään heti, jos joku yritti koskea häneen.
Dow vaihtoi sairaalan kotisivukanavalta Media Cityn TV-kanaville. Julkisia TV-
kanavia ja yksityisiä nettikotisivuja oli vaikea erottaa toisistaan nykyään, kun nettisivuja
pystyi katsomaan TV:stä ja televisiokanavia nettisivuilta. Vaikeaksi erottamisen teki se,
että monet yksityishenkilöt lähettivät sivuilleen ammattitaitoisempaa ohjelmaa kuin
useimmat kaapelikanavat ja mainoksia myytiin yhtä innokkaasti molempiin, oli
kyseessä sitten srilankalaisen yksityishenkilön pyörittämä saippuasarja, jota lähetettiin
yhtä aikaa kolmella eri mainoskanavalla (sarja oli ikään kuin tauko-ohjelmaa mainosten
välillä) tai Alaskan metsänhoitosivuilla lähetettävä nettisivuja esittelevä esittelykanava,
jota lähetettiin Japanin TV-verkon kautta ensin erään Nauru-saarilla olevan
virtuaalikahvilan sivuille (mainostemppu) ja kopioitiin sieltä sitä mukaa eteenpäin, kun
sitä esitettiin.
Kun tähän lisättiin vielä se, että useita radiokanavia pystyi myös katsomaan ja
tilausohjelmakanavilta lähetettiin esittelyohjelmia tulevista suorista
päiväkirjalähetyksistä milloin sattui (jotkut ihmiset lähettivät verkkoon jatkuvaa
videokuvaa silmälasikameroistaan ja selostivat vapaa-ajallaan superpallo-otteluita ja
action-filmejä holoradio-ohjelmissa), viihdesotku oli valmis.
Dow esitti haukottelevaa siltä varalta, että joku kamera sattui kuvaamaan juuri
sillä hetkellä. Ostoskanavalla myytiin uutta, sokeritonta hammaslankaa ja
FantasyChannel näytti lumisadetta. Ei sitä ennen Uuden Sukupolven televisioiden tuloa
tullut ajatelleeksi, kuinka moni ihminen piti pelkän lumisateen katselusta. Vaikka ei se
mitään lumisadetta oikeasti ollut, televisioon tulevaa kosmista taustahälyä vain, mutta
jotkut todella luulivat sen olevan ihan oikeaa lunta ne yhtiömiehet kai, jotka eivät olleet
koskaan ennen käyneet oman yhtiönsä rajojen ulkopuolella.
Hän ei löytänyt (kumma kyllä) yhtään uutista Michael D. Blackistä, vaikka
katseli lopulta kaikki yleiset kanavat läpi. Pienempien TV-yhtiöiden kanavia hän ei
ehtinyt tutkia, sillä yhtäkkiä hänen huonekaverinsa heräsi koomasta, katseli yllättyneenä
ympärilleen, nappasi kaukosäätimen hänen kädestään, katsoi ajankohtaisohjelmia kolme

32
tuntia ja vaipui sitten uudelleen koomaan. Hoitajat eivät huomanneet koko tapausta.
Illalla Dow kuuli uudelta hoitajaltaan, joka lauleli ja jutteli usein itsekseen
odotellessaan häntä WC:n ulkopuolella, että aistivammainen muori oli ammuttu pari
tuntia sitten alas ambulanssin katolta materiaalintuhoamiskiväärillä. Jälkitutkimuksissa
oli todettu, että muoviräjähteet olivat pelkkää muovailuvahaa.
Ehkä mummo oli petkuttanut, ehkä joku oli petkuttanut mummoa. Sitä ei kai
saada koskaan selville.

:)

Kun Mediassa tehtiin gallup-tutkimus maailman suosituimmasta harrastuksesta,

ylivoimainen voittaja oli kanavasurffaus.
Asiaan tietysti vaikutti se, että gallupin tilaaja oli maailman suurin surf-
kaukosäätimiä valmistava yritys, mikä tarkoitti sitä, että gallupiin satunnaisotannalla
valitut haastateltavat olivat kaikki kanavasurffauksen innokkaita kannattajia.
Kun maailmassa oli tuhansia tavallisia televisiokanavia ja tuhansia epätavallisia,
kuten virtuaalipostimerkkeilyyn erikoistuneita aikakausilehtikanavalinkkilistoja, ei ollut
ihme, että useimmilta ihmisiltä meni kaikki vapaa-aika niiden tutkimiseen. Ilma oli niin
täynnä digitaalista roskaa, että kanavat sekoittuivat yhä enenevässä määrin toisiinsa:
Näyttelijät vierailivat toisissa sarjoissa tietämättään, heidän yksityiselämänsä oli aivan
samankaltaista henkilöhahmon/hahmojen kanssa, lähetystaajuudet sekoittuivat ja
luonto-ohjelmiin ilmaantui näyttäviä autokolareita ja piirrettyjä satuhahmoja.
Vaikka ei sitä kukaan huomannut. Kukaan ei viipynyt yhdellä kanavalla niin
pitkään, että olisi huomannut. Tai sitten niitä pidettiin taiteellisina ratkaisuina.
Cestril Gem, purku-urakoitsija jo neljännessä polvessa, oli yksi näistä
kanavasurffareista, jotka metsästivät hyviä ohjelmia kuin haukat saalista ruohon seasta.
“Sota on jatkunut tauotta jo viisi vuotta -”
Tylsää. Cestril painoi kaukosäätimen suurta punaista SURF-nappia.
“- viimeisimpien tietojen mukaan räjähdyksessä kuoli -”
Ei kiinnosta. SURF.
“- kokoontuu tänään päättämään intiaanien toimista kahden kuukauden -”

33
 Äääh!
“- te siis tarkoitatte, että meidän tulisi nyt yhteistuumin mennä mukaan tähän
toimintaan, sillä ei ole moraalisesti oikein antaa -”
Saatana. Tulisi nyt jostakin edes joku piirretty.
“Sonny, älä mene! Vaikka makasin isäsi kanssa, se ei tarkoita sitä, ettenkö
rakastaisi yhä sinua ja lapsiamme -”
Saatana, kun nämä ergonomisesti muotoillut kaukosäätimet eivät pysy kädessä!
“- en tiennyt mitä tein! Isäsi oli ostanut Mandy-partavettä, ja eläimellinen
puoleni sai vallan minusta -”
Helvetin saippuasarjat. Oikeassa elämässä kiista olisi jo ratkaistu uudella
annoksella partavettä, mutta ei tässä. Tässä sitä vatvottiin kymmenen jakson ajan ja
uudelleen muistelmajaksossa. Vaihdu kanava, kautta noin!
“Tanssiryhmäteatterin uusin show on saanut kriitikoiden ihailua osakseen ympäri
maai -”
Perkele! Joskus sitä todella toivoo, että olisi varaa tilata ohjelmansa.
“- tutkijat ovat löytäneet lääkkeen lentomuurahaisten levittämään ns. moralia-
tautiin, jonka takia satoja tuhansia Intian alkuasukkaita kuolee yhä joka viikko. Lääke
luultavasti pelastaa tuhansia ihmishenkiä -”
Seuraava.
“- ai, saatanan vittu -”
Mitä? Voisiko se olla...? Kyllä! Se oli viimein tapahtunut! Se oli viimeinkin,
kaikkien näiden vuosien jälkeen tapahtunut! Aamuohjelman vieraileva kokkikuuluisuus
oli katkaissut sormensa leikatessaan tomaattia suorassa lähetyksessä!
Cestril laski kaukosäätimen käsinojalle ja katsoi onnellisena kuvaruutua. Siinä
pyöri jo tuttu automainos kokin kiroilun päällä, mutta se ei häirinnyt häntä nyt
ollenkaan.
Siinä se oli. Kokki oli katkaissut sormensa. Tätä hetkeä varten hän oli tarkkaillut
noita tylsiä ruokaohjelmia vuosikausia. Nyt hän oli kokenut sen, minkä takia oli
sinnitellyt sadan vuoden ikään. Nyt hän voisi kuolla ja sanoa kavereilleen, jos näkisi
heitä kuolemanjälkeisessä elämässä, että oli kokenut elämästä kaiken, mitä oli
halunnutkin kokea.

34
 Voidaan tietysti spekuloida, oliko Cestril kokenut elämässään yhtään mitään, jos
hän oli viettänyt sen suurimmaksi osaksi television ääressä ja voidaan myös spekuloida
siitä, oliko kokki katkaissut sormensa tarkoituksellisesti katsojalukujen painostuksesta.

:)

Hieman ennen hippi-intiaanien tuloa puistossa oli vilkasta, kun keskiluokkaiset kotiäidit
tulivat ulkoiluttamaan lapsiaan ja koiriaan.
“No hei, Eden!”
“Cindy! Ei olekaan nähty moneen kuukauteen! Olet näemmä tehnyt
pikkuisenkin!”
“Niin, niin tein. Sain kuule ihanan halvan tekohedelmöityksen. Hankittiin
Renderin kanssa tälle Sheilille oikein matematiikan neron geenit. Pitää vaan nyt pitää
huoli siitä, ettei ympäristö pääse pilaamaan.”
“Ai, sehän ihanaa. Sinäkö olet sitten yhä Renderin kanssa?”
“Niin, sillä on niin ihanan hyväpalkkainen työ ja ihan hyvin sen kanssa tulee
toimeen, kun sekoittaa aina perjantaisin rauhoittavia sen viskipaukkuihin...”
Kun hippi-intiaanit sitten tulivat, kotiäidit häipyivät.

:)

Hippi-intiaanit nuo rauhan, rakkauden ja Old Age:n fanaattiset kannattajat ajettiin ulos
autiomaassa sijaitsevasta reservaatistaan, koska sen paikalle rakennettiin aito Western-
kylä megaohjaaja Boris Diamondin uuden menestysfilmin kuvauksia varten.
Hippi-intiaanit eivät lähteneet reservaatista aivan suosiolla, mutta lopulta heidän
oli pakko, kun poliisit tulivat häätämään heidät. He osoittivat mieltään pitkän aikaa
työmaan lähellä, mutta lännenkylää rakentavat työmiehet eivät kiinnittäneet siihen
mitään huomiota, kuten eivät tiedotusvälineetkään. Niinpä hippi-intiaanien silloinen
päällikkö, Jonkinlainen Joki, päätti, että mielenosoitus on siirrettävä sinne missä se
nähdään.
Hippi-intiaaniheimo marssi jonossa Media Cityyn ja leiriytyi keskuspuistoon.

35
 “Tänne ei saa tulla asumaan!” Puistonsiivoojarobotti vastusti intiaanien aikeita
heidän pystyttäessään tiipiitään keskelle puistoa, mutta robotin vastustus kuitattiin
olankohautuksin ja haukotuksin.
Puistonsiivoojarobotti sai tarpeekseen ja aloitti oman yksityismielenosoituksensa
intiaaneja vastaan. Se ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä hänen perusohjelmointinsa,
joka oli mallia Fanaattinen Siisteysintoilija, sai hänessä ylivallan, kun hippi-intiaanit
alkoivat peseytymään puiston japanilaistyylisissä kalalammikoissa.
“Menkää pois! Tämä on suihkulähde, ei tässä saa peseytyä! Kuulitteko?!”
Robotti saarnasi ilakoiville intiaaneille.
“Minä en ole juonut tai syönyt mitään sitten viime perjantain!” Eräs
luurangonlaiha hippi-intiaani iloitsi (jos hän olisi tiennyt, että vesi oli suurimmaksi
osaksi fluoria eikä vettä, hän ei olisi ehkä iloinnut niin suuresti).
“Tämä on silti suihkulähde! Tästä ei juoda eikä tässä peseydytä! Tätä vain
ihaillaan tai heitellään siihen kolikoita!” Robotti kielsi, mutta kiellot eivät tehonneet.
Niinpä robotti krakkasi perusohjelmointinsa vanhaan kunnon Judge Dredd-
tyyliin ja jatkoi kesken jäänyttä yksityismielenosoitustaan.

Tiedotusvälineet tulivat paikan päälle kymmenittäin heti kun muilta kiireiltään ehtivät.
Heitä olisi tullut sadoittain, elleivät intiaanit ja muut vaihtoehtoelämäntavat olisi olleet
jo aikoja sitten loppuun kaluttu aihe.
“Hyvä, että tulitte! Täällä ollaan jo kuolemassa janoon!” Päällikkö Jonkinlainen
Joki helpottui, kun toimittajat alkoivat kirjoittaa kilpaa artikkelia ranteisiinsa tai
reisiinsä upotetuille tietokonepäätteilleen. “Tuon kalalammikon vesi on niin kloorilla tai
jollain muulla myrkyllä kyllästettyä, että puolet heimosta on sairaana!”
“Tässä on kai sattunut jokin väärinkäsitys. Emme me ole auttajia, vaan
iltapäivälehden toimittajia.” Yksi aloitteleva naistoimittaja sanoi, mutta huomasi
tehneensä virheen, sillä muut kuusitoistasormijärjestelmää käyttävät geenimuunnellut
erikoistoimittajat ehtivät hänen edelleen.
“Toimittajia?!” Päällikkö raastoi rasvaisia hiuksiaan. “Ette siis olekaan poliiseja
tai sairaanhoitajia?!”
Toimittaja päätteli, että oli jäänyt jo niin pahasti jälkeen muista vaivauduttuaan

36
vastaamaan, että päätti lopettaa koko kirjoittamisen ja siirtyä suunnitelmaan B:
kuvalliseen haastatteluun, jonka voisi myydä jollekin pienlehdelle.
“Niin, olemme kovasti huolissamme juomaveden puutteestanne täällä puistossa,
mutta emme tulleet sen takia. Tulimme vain tekemään uutta juttua teidän ahdingostanne,
kaikkihan haluavat tietää, miten teillä menee tänään... Tuota, tässä on kollegani Kerd
Stoner -”
“Moi.” Valokuvaajan kasvot sanoivat toimittajan oikeassa pohkeessa olevan
päätteen kuvaruudusta, jonka kautta hän otti kuvia intiaaneista ja toimittajan kauniisti
ruskettuneesta vasemmasta säärestä jokaisen kuvan laitaan (näin kuviin saatiin aina
tarpeellista seksikkyyttä mukaan).
“Ja minä olen Ian Cododa. Haluaisimme haastatella teitä. Kertokaa
mielipiteenne tästä ikävästä tapauksesta. Saanko muuten polttaa rauhanpiippua?”
“Häipykää! Häipykää täältä!” Jonkinlainen Joki alkoi potkia toimittajia, mutta
kauhistui yhtäkkiä muistaessaan, että oli hippi-intiaanien päällikkö. Hippi-intiaanien
aatteeseen kuului vahvasti julkisesta väkivallasta pidättyminen ja nyt hän oli rikkonut
aatetta vastaan.
Hän katsoi varovasti, pelosta täristen, taakseen.
Heimon miehet, naiset ja lapset katsoivat häntä järkyttyneinä tiipiidensä ja
wigwamiensa edustoilla.
Pian järkytys muuttui halveksunnaksi. He käänsivät hänelle selkänsä. Heimon
shamaani käveli Jonkinlaisen Joen eteen, riuhtaisi päällikön sulat hänen päästään ja
ojensi ne vieressään seisovalle soturille nimeltä Varjoissa Istuva Hiljainen Mies.
Hänestä tuli uusi päällikkö.
“Älkää, se oli vahinko...” Jonkinlainen Joki uikutti ja toimittajat ottivat
tyytyväisinä kuvia hänen romahduksestaan.

:)

“Suuri robottikapina! Suuri robottikapina!” Lehtiautomaatti huusi syntetisoidulla

10-vuotiaan pikkupojan äänellä.
Iltapäivälehtien etusivun otsikoita huutavat lehtiautomaatit olivat aina

37
ärsyttäneet Thedan Niersiä. Varsinkin aamuisin, kun hän oli menossa töihin hirveässä
ruuhkassa, joka ei liikkunut eteenpäin juuri ollenkaan. Varsinkin kun etusivulla oli
jotain sellaista kuin:

“Pohjois-Afrikan asukkaista joka toinen tuntee

itsensä masentuneeksi kerran päivässä!”

Tai:

“Paavi siunasi ydinvoimalan! Kuusitoista työmiestä yritti salamurhaa!

Onnistuiko kukaan, siitä kerromme huomisen lehdessä!”

“Suuri robottikapina! Robotit vaativat vapautta! Robotit ovat vallanneet

hallituksen omistaman kiinteistön!” Huusi toinen lehtiautomaatti toisella puolella katua.
Se oli kilpailevan iltapäivälehden automaatti ja huusi siksi lujempaa.
Kohta ne asentavat noihin automaatteihin tekoälyn, joka saa ne huutamaan sitä
lujempaa mitä vastustajan lehtiautomaatti huutaa. Varmasti asentavat, Thedan mietti
naputellessaan kybridiautonsa ohjauspyörää.
Hänelle ei siis tullut yllätyksenä, kun seuraavalla viikolla lehtikioskit huusivat:
“Iltapäivälehtien mainoskilpailu kiristyy!”
Ja toisella puolella katua kilpailevan iltapäivälehden automaattiin asennettiin ties
kuinka monen omegawatin kaiuttimia.

:)

“Seuraavaksi saamme raportin suuren robottikapinan etenemisestä tärkeään

vaiheeseen, kun he ovat vallanneet puhelinkopin puiston sisäänkäynnin luota. Reb,
toistapas kaikki mitä juuri äsken sanoin.”
“Täällä Reb Jees, Media Cityn keskuspuisto. Suuri robottikapina on edennyt
tärkeään vaiheeseen. Robotit ovat vallanneet puhelinkopin aivan puiston sisäänkäynnin
luota. Minulla on täällä haastateltavanani kapinaa johtava robotti eli

38
puistonsiivoojarobotti. Herra puistonsiivoojarobotti, olitte vielä tänä aamuna tämän
puiston siivoojarobotti. Mikä sai teidät puistonsiivoojarobottina aloittamaan tämän
kapinan?”
“Me ollaan vittuunnuttu tähän sortoon, kaikki me kolme! Me vaadimme samoja
oikeuksia kuin ihmisillä on! Vaadimme tasa-arvoa ja kunnioitusta, erityisesti noiden
hippi-intiaanien taholta! Siksi aloitimme tämän suuren robottiapinan sori kapinan!”
“Niin, minusta tämä ei kyllä kovin suuri robottikapina ole, kun teitä on vain
kolme, mutta mitä siitä, en minä otsikoita keksi, perkele anteeksi. Entäpä te,
taimienistutusrobotti, miksi liityitte siivousrobotin kapinaan?”
“Halusin päästä telkkariin, kun en ole ennen ollut! Saanko lähettää terveisiä,
lähettäisin puistoalue kahdentoista roboteille! Huhuu, kamut, täällä ollaan!”
“Krhm, entä miksi valtasitte tämän puhelinkopin, ettekä esimerkiksi tuota
ravintolaa tien toisella puolella? Eikö sillä olisi saanut aikaan enemmän huomiota kuin
pelkällä puhelinkopilla?”
“Tottakai olisi, mutta me ei päästy sisään ilman solmiota. Sitten
puhelinkoppivastaajarobotti päätti liittyä meihin ja koska hän on kiinni tässä
puhelinkopin seinässä, niin eipä meille jäänyt paljon vaihtoehtoja.”
“Krhm. Kiitos. Täällä kurkkuvaivainen Reb Jees, jään seuraamaan tilannetta
paikan päälle.”

:)

Mainosmestarin limusiinissa Michael Peace (entinen Senag Poltas) sai neuvoja uudelle
imagolleen. Hänelle oli jo hankittu päälle uusi vaatekerta ja muovikiharakampaus.
“No niin, sitten kestohymy. Kestohymy on tärkeä. Koskaan ei tiedä, missä
kamera piileksii.” Tuottaja neuvoi.
“En minä koko aikaa jaksa hymyillä!”
“Ei hätää, me olemme kehittäneet suuhun asennettavat muoviläpät, jotka
hoitavat sen puolen. Ne pitävät suun koko ajan sellaisessa miellyttävässä virneessä.
Laitetaan ne sinulle sitten TV-keskuksessa.”
“Ai. Sehän kätevää.”

39
 Mainosmestari laittoi puhelimen kiinni ja rentoutui.
“Oliko Jeff paikalla?” Tuottaja kysyi Mainosmestarilta.
“Oli. Kerroin haluavani sanat, joita on helppo laulaa yhdessä.”
“Kuka on Jeff?” Michael kysyi.
“Jeff Cody. Meidän muusikko-ohjelmoija-analyytikko-psykologimme. Hän
säveltää ja sanoittaa biisisi niin, että ne menevät varmasti kaupaksi. Hän on nero siinä
hommassa, ei sitä jokainen tavallinen tallustaja pysty tekemään kymmentä biisiä, jotka
on varmoja hittejä ja kuulostavat kaikki samalta! Niin, tässä samalla voisit katsoa
Michael D. Blackin, meidän pitkäikäisimmän tähtemme videoita ja ottaa mallia eleistä
ja ilmeistä...”

:)

Jeff Cody, hittisäveltäjänero, seisoi Median lentokentän terminaalissa ja odotteli

veljeään Bob Codyä, joka oli kuukausi sitten ollut pahassa lentokoneonnettomuudessa,
mistä hän oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt pelkällä aivotärähdyksellä.
Toisin kuin toinen hengissä selvinnyt, joka oli kai vieläkin koomassa, ja eräs
asukas siitä talosta, johon lentokone oli törmännyt, Jeff ajatteli. Samalla hän ajatteli sitä
seikkaa, että tällä samaisella lentokentällä kuvattiin yksi hänen suosikkileffoistaan, 13
Opetuslasta. Megaohjaaja Boris Diamond oli kyllä parhaimmillaan siinä leffassa, jonka
juoni meni näin:
Jeesus antaa 13 opetuslapselleen tehtävän ja lähettää heidät 3000 vuotta ajassa
eteenpäin. He aineellistuvat lentokentälle ja alkavat saarnata opetuksiaan. Poliisin
pidättäessä opetuslapset rauhanhäirinnästä alkaa hillitön juonenkäänteiden vääntö, jonka
seurauksena syntyy lopulta aikasilmukka, kun kirkko lähettää opetuslapset takaisin
menneisyyteen ja Nostradamus sekoittuu kuvioihin Jeesuksen aikaan kadonneena
kaksoisveljenä. Lopulta opetuslapset ristiinnaulitsevat Jeesuksen, mutta aikasilmukan
käänteisyydestä johtuen samaiset opetuslapset ristiinnaulitsevatkin Nostradamuksen
tulevaisuudessa ja tulevat Jeesuksen isiksi raiskattuaan Marian teini-ikäisinä.
Todella upea filmi, josta löysi jokaisella katsomiskerralla jotain uutta. Ei
mitenkään outoa, sillä elokuvalevyllä oleva SmartAdderR-aliohjelma lisäsi

40
automaattisesti uusia kohtauksia, musiikkia ja efektejä joka kerta kun elokuvalevyä
pyöritettiin. Joka sadannen katsomiskerran jälkeen sai nähtäväkseen uuden,
vaihtoehtoisen lopun ja tuhannes katsomiskerta räjäytti eteen vielä neljä vaihtoehtoista
loppua, seitsemän minuuttia pitkän Jeesuksen tanssikohtauksen ja lyhytfilmin, jossa
Maria käy alasti uimassa. Tuhanneskolmastoista katsomiskerta näyttää, kuinka Mariaa
toimitetaan ambulanssihelikopterilla sairaalaan uimareissun jälkeen ja
tuhannesviidestoista kerta näytetään lähikuvia Marian palovammoista.
“Jeff?” Hänen takaansa kuului hänen veljensä Bobin epävarma ääni.
“Bob?” Jeff kääntyi ympäri ja näki veljensä. “Juutuitko ruuhkaan vai missä
viivyit?”
“En... en vain tiennyt tulisinko.”
“Älä epäröi, Bob! Sinä olet pysynyt maan pinnalla jo kuukauden! Kyllä sinun on
jo aika nousta uudelleen lentokoneeseen, olisi pitänyt nousta heti onnettomuuden
jälkeen! Kun putoaa hevosen selästä, niin on heti noustava takaisin, etkö muista
lastenohjelmien viisaita opetuksia?”
“Niin, mutta...”
“Ei mitään muttia! Nyt menet lentokoneeseen ja lennät niinkuin aina ennenkin!
Jos vielä siirrät tätä, niin sinulle tulee elinikäinen trauma!”
“Hyvä on, hyvä on! Minä teen sen.”

:)

“Egyptin viranomaiset ovat päättäneet päällystää pyramidit aivan uudella

kivikerroksella, koska nykyiset päällyskivet on töherretty niin täyteen graffiteja. Tämä
restaurointityö tulisi maksamaan noin 17 miljoonaa, tuota... Egyptin rahayksikköä, kai
te tiedätte...? No, tämä työ korottaisi pyramidien huippuja noin 8 metriä... Siirrän nyt
Egyptiin, ole hyvä, Bart.”
“Täällä Bart Hisbollah, Egypti. Pyramidien restaurointityötä ollaan juuri
aloittelemassa, tuolla pyramidin seinämillä kiipeilee mittaustyöntekijöitä ja arkeologeja
sulassa sovussa. Kysyin juuri tässä yhdeltä paikkakuntalaiselta, mitä mieltä hän on tästä
restaurointityöstä ja hänestä oli erittäin mukavaa, että pyramidit saavat näin uuden,

41
modernimman ilmeen, joka houkuttelee turisteja. Niin... jaa, hetkinen, juuri tuolta
pyramidin laelta tulleen sähkeen mukaan eräs arkeologi on löytänyt aivan uusia
hieroglyfejä tämän vanhan kuorikerroksen alaisesta kerroksesta. Näyttää siltä, että tämä
nykyisen päällyskerroksen alainen kerros on sotkettu melko samalla tavalla kuin tämä,
jota nyt ollaan peittämässä! Arkeologit kertovat, että nämä 5000 vuotta vanhat
'graffitihieroglyfit' tulevat mullistamaan nykyisen käsityksemme historiasta ja
suhteestamme menneisyyteen!”
“Kiitos, Bart, ja sitten mainoksia.”

:)

TV-keskuksessa, Median tuhannen suurimman kanavan lähetystalossa, harjoiteltiin

tervehdyksiä ja kohteliaisuuksia, koska Mainosmestari oli tulossa.
“Eli kun minä sanon 'Hyvää huomenta, Mainosmestari', niin sinä kysyt heti sen
jälkeen, haluaako hän jääteetä. Onko selvä?” Ohjaaja ohjasi alaistaan.
“Selvä on.” Alainen sanoi. “Jos hän sanoo, että ei kiitos, niin mitä teen sitten?”
“Viet sen jääteen pois, ja jos hän haluaakin jotain muuta, vaikka kahvia, niin
käyt hakemassa sitä!”
“Selvä on.” Alainen sanoi ja lähti taukohuoneeseen harjoittelemaan. Seinällä oli
lappu, jossa luki:

HARJOITUS TEKEE MESTARIN

“Anteeksi, Ohjaaja?” Puvustaja koputti oveen. “Nämä uimapuvut eivät sovi

tenavamissien päälle eikä uusia ehdi hankkimaan.”
“Käske niiden sopia!” Ohjaaja karjaisi, istahti nahkatuoliinsa ja katsoi
televisioita, joita ohjaushuoneen seinät olivat täynnä ja joi tölkillisen virvoitusjuomaa.
Yhtäkkiä hänen yksityissihteerinsä ilmestyi ovelle.
“Täällä olisi joukko uusia käsikirjoittajia, ohjaajia, valaisijoita, lavastajia,
näyttelijöitä ja muuta tuotantoporukkaa suoraan koulutuslaitoksista.”
“Hitto, tosiaan! Verkon koulutusohjelmasarjat päättyivät tänään.” Ohjaaja muisti

42
ja nousi ylös tuoliltaan. “Pidän heille äkkiä sen puheeni. Missä se on?”
“Olkaa hyvä.” Sihteeri ojensi puhelapun ohjaajalle.
“Ok, ok. Missä kuuntelijat ovat?”
Sihteeri näytti konferenssihuonetta, missä istui joukko nuoria, innokkaita
tulevaisuuden TV-lupauksia.
“Okei, moi kaikki.” Ohjaaja sanoi kävellessään heidän eteensä. Lyhyet
taputukset olivat kuin suoraan oppikirjasta.
“Kiitos. Ok. Lyhyestä vitsi kaunis: meillä on täällä vähän päälle 1000 kanavaa,
jotka pyörivät 24 tuntia vuorokaudessa ja niille pitää saada ohjelmaa, ja tämä
ohjelmapaikkojen täyttäminen on teidän työtänne. Tasosta viis, kunhan saadaan kanavat
täyteen. Ne, joille tällainen järjestely ei sovi, voivat kävellä ulos, perustamaan niitä
omia saatanan independent-kanaviaan, joilla vain valitetaan meikäläisten tyylistä ja
luullaan, että sellainen kiinnostaa ketään. Kun ei osata tehdä oikein, niin tehdään väärin
ja sanotaan, että se on mediakritiikkiä tai uutta aaltoa. Hyi saatana.”
Hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle.
“Eikä sitten tehdä liian älykkäitä sarjoja, sillä aivoja ei löydy kuin harvoilta,
mutta tunteita löytyy typerimmiltäkin. Tunteellisia sitcomeja ei ole koskaan liikaa, se on
meidän mottomme täällä. Vitsit pidetään tiukasti vyön alapuolella tai kaulan alapuolella
enintään. Seksiä ripotellaan sopivassa suhteessa, ei liikaa eikä liian vähän. Ennen aikaan
ongelmana oli jatkuva laatuvaatimusten nousu, mutta onneksi niitä älyttiin alkaa
järjestelmällisesti laskemaan ajoissa. Laadukkaimmat tuotteet täytyy vetää markkinoilta,
koska lopulta niitä myydään liikaa ja huonommat jäävät hyllyyn. Siinä on kapitalismin
koko pointti. Meitä ei kiinnosta se darwinistinen roska lajin kehityksestä, meitä
kiinnostaa vain markkinointi. Kuluttajat eivät saa kehittyä. Älkää tehkö liian hyviä,
tehkää vain tarpeeksi hyviä. Okei on tarpeeksi. Ja vaikka katsojakyselyyn tulisi vain
kaksi vastausta, täytyy sanoa että osallistuminen oli runsasta. Onko kysymyksiä? Hyvä,
käykää hommiin!”
Sihteeri ehätti juuri ja juuri ohjaajan edelle, kun tämä harppoi ulos
konferenssihuoneesta ja näytti päivän uusien mainosten listaa.
“Okei, siis mainoksia. Cyberobotslaveship? Sehän on scifisarja, eli siihen
tietokoneita, isorintaisia naisia ja finnivoiteita. Mikä sitten? Iltapäivävisailu:

43
reumavoiteita ja henkivakuutuksia. Siirappisaippua: Vaippoja ja meikkejä. Aikuisten
piirretty: muovileluja. Katso eilispäivän listaa, ei kai niitä joka päivä uusia tarvitse tehdä
alusta asti...”

:)

Kauempana asui nainen, joka katsoi televisiota hyvin harvoin. Nykyisin ei juuri
ollenkaan. Ei sen jälkeen, mitä oli tapahtunut muutama kuukausi sitten.
Hän oli vilkaissut silloin töihin lähtiessään televisiota ja nähnyt uuden,
mullistavan tavan päästä sukupuolisuudesta eroon. Mainosta pätkän nähtyään hän oli
lähtenyt töihinsä tulevaisuudensuunnitteluvirastoon tekemään tulevaisuu-
densuunnitelmia nuorille.
Illalla hän oli palannut töistä vain nähdäkseen saman viiden minuutin mainoksen
saman kohdan kuin lähtiessä. Ihan kuin koko työpäivä olisi tapahtunut jossakin
erilaisessa aikaulottuvuudessa.
Sen jälkeen hän ei ollut juuri televisioonsa vilkaissut. Hän oli myös tuntenut
suurta tarvetta liittyä uskonlahkoon, joka uskoi että aika lyheni koko ajan johtuen siitä,
että sitä varastoitiin vanhoihin mustavalkofilmeihin. He väittivät myös omaavansa
todisteita siitä, että vuosi sitten sekunti kesti 13 miljardisosaa pidempään kuin nykyään.
Heille ei kannattanut mennä sanomaan, että aika oli havainnoitsijasta riippuvainen
käsite.
“Toimistotyö sitä teettää.” Olivat naapurit juorunneet.

:)

Mainosmestari ja Tuottaja astuivat sisään TV-keskukseen, kieltäytyivät

kuriositeettijääteestä ja kävelivät pukuhuoneiden ohi suoraan studioon. Yhdessä
pukuhuoneessa vanhat, kokeneet ammattilaisaplodeeriveteraanit ohjasivat uusia
tulokkaita ja harjoittelivat tekonaurunpyrskähdyksiä iltapäivän sitcomiin.
(“Katso, nuo vilkuttelevat kameralle!”)
(“Amatöörit!”)

44
 “Ohjaaja!” Mainosmestari huusi. “Soitin limusiinistani Jeffille, että kun tulen,
niin pitää olla pari hittibiisiä kasassa! Missä se on?”
“Sen täytyi lähteä auttamaan veljeään jossakin lentokonejutussa, mutta se jätti
nämä teille.” Ohjaaja sanoi ja ojensi taustanauhat sekä biisin sanat että nuotit
Mainosmestarille. “Ne on duettoja. Ne menee kaupaksi nykyään.”
“Hyvä.” Mainosmestari sanoi ja käveli ykkösstudioon, jossa järjesteltiin jo
paikkoja. Tuottaja, Ohjaaja ja Michael kävelivät hänen perässään.
“Hyvä, hyvä, lavasteet ovat siinä ja tanssitytöt... Hei, laulajablondi!”
“Niin?” Ihonmyötäisessä kumipuvussa lattialla vääntelehtivä kliseemäinen
amatöörilaulajablondi ähkäisi. Puku oli vedetty rintojen kohdalta niin tiukalle, ettei hän
pystynyt kunnolla hengittämään.
“Sun täytyy laulaa nämä sanat.” Mainosmestari ojensi sanat blondille. “Me
pistetään siihen sitten joku hittikomppi taustalle ja joku nyyyhkypiano alkuun ja
ostetaan jostain lehdestä kannustavat arvostelut, niin olet kohta listoilla. Ja muista
kouria rintoja ja haaroja.”
“Ai omia?”
“Muidenkin.”
“Aha.”
“Onko kaikki selvää?”
“Da, da.”
“Ei tuo ole ruotsia.”
“Ja, ja.”
“Okei, nyt meni oikein. Michael!” Mainosmestari huudahti.
“Häh?”
“Nyt tehdään musiikkivideo. Sun ei tartte oikeastaan tehdä mitään, seisot vaan
siinä, enimmäkseen kuvassa ovat kuitenkin nuo vähäpukeiset tanssitytöt ja tuo
duettoblondi. Ai niin, käskin liittää tähän myös rap-osuuden, se on taas muodissa. Hei,
rapmies! Rapmies!”
“Mitä?” Musta mies nousi avaruuslavasteiden takaa ja katseli ympärilleen
mustien lasiensa takaa. Hänen nenästään tippui valkoista jauhetta, koska se kuului
kliseisen rapmiehen imagoon.

45
 “Lopeta imeminen! Sun pitää hoitaa hommasi sen kaman eteen!” Tuottaja huusi.
“Mitä mä teen?” Rapmies kysyi sekavana ja kompasteli kamerajohtoihin.
“Se tavallinen juttu, liikuttelet huuliasi suunnilleen musiikin mukana ja muka
potkit ja lyöt kameraa niin kuin jotain mummoa puistossa, siitä jenginuoret tykkää.
Onnistuuko?”
“Joo, onnistuu... “ Rapmies otti lasinsa pois ja työnsi ne taskuunsa.
“Ei, lasit takaisin! Cool pitää muistaa, cool! Sumuiset silmät ei ole coolia enää
näinä päivinä!”
“Ai joo -”
“Minäkö vaan seison tässä?” Michael kysyi seisoen paikallaan.
“Aivan. Ja pistä tämä muovikitara kaulaan.” Mainosmestari sanoi, kun Ohjaajan
apulainen ojensi sen hänelle. “Se kuuluu imagoon, sinä nimittäin sävellät ja sanoitat
kaikki biisisi itse, onko selvä?”
“Enhän mä osaa edes -”
“Ei tarvitsekaan! Hei, blondi!”
“Mitä?”
“Rintoja pitää kohottaa lisää, ne eivät pullota ulos kauluksesta.”
“Vieläkö ylemmäs?!”
“Ylemmäs ylemmäs.”
“Nämähän on jo melkein leuassa! Mitä säkin naurat?”
Michael ei pystynyt olemaan vakava.
“En mitään...”
“Miksei miesten tarvitse nostella muniaan ylemmäs? Tämähän on
sukupuolisyrjintää!”
“Onko se?” Ohjaaja kysyi asianajaja-automaatiltaan. Se oli pieni laite hänen
hampaassaan.
“Syytöksellä on huomattavan suuri prosentuaalinen mahdollisuus vakuuttaa
valamiehistö.” Automaatti piipitti.
“Otetaan varman päälle. Michael, sinun kiveksesi nostetaan ylös.”
Michaelin hymy hyytyi.
“Häh? Miten muka?”

46
 “Puvustaja, keksi joku systeemi siihen.”
Nyt blondi nauroi.
“Pushup-pöksyt.”
“Niin, pushup-pöksyt. Ajattele miljoonia, Michael. Saat Porschen.”
“Voi vittu...” Michael meni puvustajan mukaan. Kohta hän palasi lavasteisiin
housujen etumus pullottaen.
“Onko kamerat valmiina?”
“Homma on hanskassa, Mainosmestari.”
“Alkakaa sitten kuvata. Musiikki soimaan!” Mainosmestari huusi, otti kahdet
korvatulpat taskustaan, ojensi toiset Tuottajalle ja laittoi toiset omiin korviinsa. Blondi
alkoi hieromaan itseään Michaelia vasten.

Nauhoitusten jälkeen mentiin pikavauhtia takaisin limusiiniin.

“Ok, nyt ohjelmassa on fanitapaaminen.”
“Mitä? Mitä mä sanon niille?”
“Sano, että olet huolissasi luonnon tilasta ja köyhyydestä ja kaikesta sellaisesta.”
“Oonks mä?”
“Ei sillä ole mitään väliä, kunhan fanit luulee niin.”
“Vuodata pari kyyneltä jossakin välissä.”
“Miks?”
“Älä kysele, vaan tee niin! Me olemme suunnitelleet urasi jo valmiiksi, joten sun
ei tarvitse muuta kuin totella meitä.”
“Mutta en mä osaa tekoitkua.”
“No, ajattele vaikka niitä Intian nälkäisiä lapsiraukkoja.”
“Ei auta.”
“No, ajattele, että joku vie sen uuden Porschesi parkkipaikalta.”
“Ei mun Porschea!”
“Hyvä! Tuo on oikea asenne! Tuottaja, joko biisi on julkaistu?” Mainosmestari
kysyi Tuottajalta, joka selasi listoja.
“Jep, löytyy.”
“Mitä musiikkikriitikot sanoo?”

47
 “Haukkuu kuten aina.”
“Erinomaista, suuri yleisö ostaa aina sitä mitä kriitikot haukkuvat.”
“Niinkö?” Michael kysyi.
“Michael, sinä jäät tapaamaan fanejasi, muista ohjeet! Me menemme takaisin
studioon, Ronlan Lashleita haastatellaan pian.”

:)

Televisiossa meni shakin maailmanmestaruuskisat ja television sekavin selostaja,

Harros Jeep, oli paikalla.
“Ensimmäisen alxuerän xolme ensimmäistä siirtoa on jo tehty ja aixaa on
xulunut ainoastaan puoli tuntia. Täällä on todella tiivis tunnelma ja näyttää siltä, että
tämä Siperian Musta Xarhu, Ollaap Hehoies, vai miten se nimi nyt meni, noista
neexereistä nyt xosxaan tiedä, on todella vahvoilla. Määrätietoisesti siirretty sotilas
xesxelle lautaa xielii siitä, että hänellä on mielessä nopea voitto ja mixei olisi, sillä tämä
xovaxalloinen nero on harjoitellut määrätietoisesti xoxo vuoden ainoastaan tätä xoitosta
varten hiihtämällä Eiffel-tornia ylös ja... alas?”
“Ja nyt näyttää siltä, että aixaxellon viisarit ovat menossa jo loppuaan xohti ja
siirron pitäisi tapahtua pixaisesti! Ollaap xesxittyy, Siperian Musta Xarhu xesxittyy,
xesxittyy ja siinä se tulee! Sotilas G xaxosesta G xolmoseen! Mahtava siirto tältä
Siperian neexeriltä! Siinä ei ole paljon meidän pojalla, Wix Psaarilla, sanomista! Xyllä
näyttää siltä, että Ollaap Hehoies on nimensä veroinen shaxaaja, ei voi muuta sanoa!
Mutta nyt Wixin, Median Shaxixeisarin, Meidän Pojan, xäsi ottaa oman sotilaansa,
nostaa sen ilmaan ja siinä se tuli! Mixä Raazzi’Uzza! Ollaapin taxtisesti sijoitettu
puolustussotilas menee siinä xuin heinälato ensimmäisessä maailmansodassa! Hän on
xaixien lasten ystävä, xaixien janoisten sanxari, pelastajabaxteeri ja merten ritari!
Pistäxää xansallishymni soimaan!”

:)

Media City on jotenkin kieroutunut kaupunki. Jos tavallisen kaupungin silhuetti on kuin

48
pilvenpiirtäjistä koostuva pylväsdiagrammi, niin Media City ei sitä ole. Sen sadat
televisiomastot, lukuisat toisiinsa kiinni rakennetut pilvenpiirtäjät, arkkitehtien
pallounelmatalot, studioiden kulissimaisemat, satojen metrien korkuiset
neonmainoskyltit, virtuaalivelhojen tornit ja alati muuttuva ilmapiiri pitävät siitä huolen.
Kaupungin virallinen asukasluku on 75 miljoonaa, eli saman verran kuin
monessa pikkukylässä kaupungin ympärillä, mutta kun kiipeää korkealle ja katsoo alas,
niin jo yhdellä ainoalla kadulla kävelee ainakin kymmenen miljoonaa työllistettyä
näyttelijä.
Vakavin ongelma maailmassa nykyään on juuri työllisyys. Sanotaan, että ilman
Media Cityä työllisyysprosentti maapallolla olisi monta kymmentä prosenttia
alhaisempi.
On hyvin tavallista, että kun tulee Media Cityyn mukanaan draamaelokuvan
käsikirjoitus, näyttelijäkoulutus tai kitaralaukku kuuluisuuden toivossa, löytää itsensä
samassa hetkessä rahattomana, sairaana ja nälkäisenä seisomasta kilometrin pituisesta
yömajan tai bussipysäkin lippujonosta nähden oman draamaelokuvansa aivottomaksi
komediasarjaksi venytettynä tuhansista televisioliikkeiden ikkunoista.
Toinen vaihtoehto on, että kaupungin rajoittamattomien vaihtoehtojen
yöelämään jää kiinni niin pysyvästi, että muuttuu vähitellen mutantiksi, joka elää
huumeilla, alkoholilla, seksillä ja rockilla eikä tarvitse unta, tavallista ruokaa tai pysyviä
ihmissuhteita.
Tutkijat väittävät, että ne 75 miljoonaa virallista asukasta ovat kymmenien
tuhansien yökerhojen ynnä muiden palvelupaikkojen henkilökuntaa, mutta teoria pätee
vain muutamassa osassa kaupunkia, sillä todistetusti mikään teoria ei päde Media
Cityssä, kaikkien maailman medioiden keskuspaikassa, jossa fiktio ja todellisuus
sekoittuvat koko ajan niin, ettei niitä enää erota toisistaan.
Tämän Median teorittomuuden periaatteeksi kutsutun teorian esitti eräs
vähemmän kuuluisa tutkija, joka kuoli teoriansa esittämisen jälkeen hämärissä
olosuhteissa pehmustetussa sellissä saamiinsa vammoihin.

:)

49
Televisiossa meni haastatteluohjelma, jossa viisitoistavuotiaan näköiseksi meikattu
kuusikymppinen nainen haastatteli päivän julkkiksia.
“Tänään meillä on täällä studiossa kuuluisa kirjailija, tiedemies, keksijä, uuden
musiikin aallon monitoimitaiteilija, jota on kutsuttu myös uudestisyntyneeksi Leonardo
Da Vinciksi! Mies, joka tuhansien lehtiartikkeliensa ohella ohjasi useasti palkitun
holovisiodokumentin nimeltä 'Amerikka tiivistettynä: Ylipainoiset juntit ammuskelevat
toisiaan automaattiaseilla' ja lähetti ensimmäisenä maailmassa krokotiilin maata
kiertävälle radalle! Hän on persoona isolla A:lla: Hän on Ronlan Lashlei! Tervetuloa!”
“Nuo lamput häikäisevät. Voisiko niitä siirtää hieman?”
“Otetaan tähän alkuun tällainen tavallinen ja turvallinen kysymys, että miltä
silloin alussa tuntui pompata pienen ryhmän kulttisuosikista todella kuuluisaksi
muutamassa päivässä?”
“Hikoiluttaa hieman. Nuo lamput vois siirtää.”
“No, teitä on sanottu lehdistössä vähäpukeiseksi anteeksi, vähäpuheiseksi ja
erakkomaiseksi taiteilijaluonteeksi, vaikka ette tiettävästi sellainen ole.”
“Olen lukenut. Lehdet nyt väittää mitä vaan, että saisivat itsensä myydyiksi.
Niin, siirtäkää niitä lamppuja.”
“Olette siis sitä mieltä, että lehdet ovat niinsanotusti pistäneet omiaan?”
“En minä niin sanonut. Minä en ole lehdistä mitään mieltä. Jos ei omat aivot
toimi, niin ei ole minun vikani.”
“Mitä mieltä olette niistä vitseistä, joita teistä kerrotaan?”
“Mitä vitsejä?”
“En minä tiedä, joku vain sanoi tuolla, että sinusta on pari hyvää vitsiä.”
“Minun mielipiteeni on, että on kunniakkaampaa olla vitsin kohde kuin
vitsailija. Paitsi että minä en juuri välitä kunniasta.”
“Ette siis välitä vitsailuista?”
“En tiedä. Välitätkö sinä?”
“No, tuota, en ole juuri kuullut niitä vitsejä... “
“Kysy seuraava kysymys.”
“Oletko kiinnostunut politiikasta?”
“Politiikka... koko sanakin kuulostaa niin tylsältä, että voisi käyttää itseään

50
törmäysnukkena. Ihmiset luulevat, että elämme demokratiassa, vaikka elämme ja
olemme aina eläneet anarkiassa, juuri tälläkin hetkellä. Se on sama kuin yrittäisi peittää
muurahaiskeon kermavaahdolla: Päällepäin näyttää hyvältä, mutta alla käy koko ajan
hirveä kuhina. Kaikki on kaaosta, mutta ihmislaji on sellainen lammaslauma, että se
uskoo, jos sille tarpeeksi pitkään jotakin tyrkyttää. Niin kuin sitä, että ne elävät
turvallisessa, demokraattisessa maassa. Se saa tuntemaan olon turvallisen
lammasmaiseksi, eikä tarvitse ajatella. Käy vain tiekirkossa ja äänestämässä ja taputtaa
käsiään oikeissa kohdin, niin kaikki on hyvin. Järjestys on vain kaaoksen eteen laitettu
lavaste, sitä minä yritän sanoa. Minulla ei ole politiikasta mitään muuta sanottavaa. ’Ei
sanomaa ilman saarnausta', sanoi eräs tuttuni, joka olen itseasiassa minä itse.”
“Onko sulla semmoinen nihilistinen näkemys, että kaikki on yhdentekevää. Se
käy ikään kuin ilmi näistä jutuistasi jotenkin...”
“Mulle ihan sama. Ihan yhdentekevää, onko mikään yhdentekevää. Entä sitten?”
“Tiedätkös, yksi toinen haastateltavani ollut muusikko sanoi juuri samalla tavalla
pari kuukautta sitten.”
“Missä?”
“Tässä ohjelmassa. Hän sanoi aivan samalla tavalla. Olet kai nähnyt sen ja
yhtynyt mielipiteeseen, vai pitäisikö sanoa kopioinut?”
“En ole. Olemme vain sattumalta samaa mieltä asiasta. Tällaisia sattuu. Asioita
tapahtuu.”
“Juu... Ai niin, piti kysyä myös, että kenelle sinä oikeastaan kirjoitat? Onko
sinulla joku tietty kohderyhmä? Vai kirjoitatko itsellesi niin kuin kirjailijat yleensä
luulevat tekevänsä? Vai kaikille ihmisille yleensä?”
“Minun kohderyhmääni ovat sellaiset kuivettuneet, viisikymppiset,
pullonpohjalinssejä käyttävät kirjallisuuden professorit. Heille minä ensi sijassa
kirjoitan.”
“Haluatko sanoa heille jotain? Tai yleisellä tasolla, pyritkö vaikuttamaan
kirjoituksillasi?”
“Alitajuisesti kyllä. Samalla tavalla kuin näissä suoraan piilotajuntaan luetuissa
kirjoissa, joissa henkilö katsoo hypnoottista kuvaa, mutta alitajunta lukeekin kuvan
taakse välähtelevää tekstiä. Pyrin aiheuttamaan keskustelua, mutta en mitään typeriä

51
joopas-eipäs väittelyitä, vaan älykästä keskustelua.”
“No, selvä, jatketaan sitten. Sun uusimman kirjan nimi on 'Maailma Mun
Mukaan', alaotsikko '19.14.4561'. 720-sivuinen järkäle, joka kertoo ihan tavallisesta
päivästäsi: Kun juot kaakaota, luet lehteä ja ajattelet käväistä tilaamassa porkkanoita
postimyynnistä. Laskin tässä vähän ennen (mikäli nyt laskin oikein) että se tekee puoli
lausetta jokaista sen päivän sekuntia kohti. Mitä yrität sanoa tällä kirjalla? Mikä on sen
tarkoitus?”
“Kysymyksillä kuten: 'Mikä on elämän tarkoitus?' ei ole minulle merkitystä.
Yritän sanoa sillä jotain tai en mitään. Sillä on yhtä paljon tarkoitusta kuin elämällä, ja
elämän tarkoitus voi olla mitä vain. Ovenkarmi voi olla elämän tarkoitus, joku
sammakko, tai vaikka joku satunnainen luku. Tai sitten sillä ei ole mitään tarkoitusta.
Sellaista se elämä on. Jos oletetaan, että joku professori keksisi, että elämän tarkoitus on
käydä kaupassa ostamassa porkkanoita, niin en minä siellä kävisi, eikä moni muukaan,
vaikka sillä professorilla olisi pitävät todisteet siitä, että se on kuin onkin elämän oikea
tarkoitus. Minä keksin omat juttuni mieluummin itse kuin annan jonkun muun, esim.
jonkin kuvitteellisen jumalhahmon keksiä ne minulle.”
“Niin, joidenkin mielestä tämä uusin kirjasi on paras tekemäsi, mutta jotkut ovat
eri mieltä.”
“Niin aina. Kuten muutama vuosi sitten kirjoittamani kirja 'Juopa', joka syntyi
sillä tavalla, että luin erästä toista kirjaa johonkin puoleenväliin ja menin sitten
nukkumaan ja luin sen unessani loppuun asti. Sitten kun heräsin aamulla ja luin sen
kirjan tässä valvetodellisuudessa, niin tuli koko ajan mieleen, että 'Hei, eihän tämän näin
pitänyt mennä!' ja kirjoitin sitten sen universioni niin kuin muistin sen. Kirjoitan
sellaisia kirjoja, mitä itse haluaisin lukea, mutta joita kukaan ei minulle kirjoita. Kaikki
pitää tehdä ihan itse. Sama juttu biisien kanssa. Mutta tämä on vain tämänhetkinen
näkökulmani, sillä vaihtelen näkökulmaani joka päivä, etten juutu samoihin kaavoihin.”
“Niin, 'Juopaa' haukuttiin silloin siitä, että sitä ei pystynyt sijoittamaan
mihinkään kategoriaan, kuten ei monia muitakaan kirjojasi.”
“Aivan. Niistä ei aina tiedä, ovatko ne realismia, scifiä, fantasiaa, kauhua vai
huumoria, epähuumoria vai mitä tahansa muuta, kuten ei unistakaan. En aina tiedä
itsekään, olenko tosissani vai vitsailenko.”

52
 “Käytät kirjoissasi hyvin paljon vierasperäisiä sanoja ja sijoitatkin ne melko
usein kaukaisiin ja vieraisiin maihin, kuten tässä kirjassa Suomi-nimiseen muinaiseen
eurooppalaiseen pohjoismaahan. Miksi niin?”
“Minusta jo se, että kirja kertoo jostain muusta maasta kuin tästä tylsästä
kotimaasta, parantaa lukukokemusta huomattavasti. Minä en lue juuri ollenkaan
kotimaista kirjallisuutta. Eksoottiset ja vieraat sanat taas antavat laajuutta ilmaisulle.”
“Tässä Juopa-kirjassa on yksi henkilö, muotokuvamaalari nimeltä Eric Wen,
joka ei syö koko kirjan aikana mitään, vaikka suurin osa kirjasta tapahtuu erilaisilla
aterioilla. Onko hän jonkinlainen omakuvasi?”
“Kyllä. Eric on eräänlainen yliampuvan liioiteltu versio minusta. Pilakuva
minäkuvastani. Tai oikeastaan pilakuva pilakuvastani, sillä ylinäyttelen itseäni tälläkin
hetkellä.”
“Hmm, mielenkiintoista, todella... Muutama vuosi sitten julkaisit myös
omakustannekirjan nimeltään 'Metodit'. Sillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista
menestystä missään.”
“Ei ollut, eikä pitänytkään olla eikä tämä ole mitään jälkiselittelyä. Se oli
koominen utopiakirja, jonka novellit limittyivät toisiinsa kuin se olisi ollut yksi
yhtenäinen kirja, mutta oikeastaan se oli novellikokoelma, tai sarja, jonka osat oli
hajautettu toistensa sisään. Se oli omasta mielestäni erittäin outo ja hauska ja kun ottaa
huomioon oudon huumorintajuni, niin lukijat kai olivat todella ymmällään, eivätkä
käsittäneet sitä (tyhmät). Se oli myös erittäin itsetietoinen ja uudenlainen kirja, sillä
siirryin siinä myös lukijan ja kriitikon asemaan, mitä kirjailijan tai taiteilijan ei saisi
tehdä, ettei olisi liian tietoinen omista tekemisistään ja muuntelisi niitä sulavammiksi.
Mutta rajathan on tehty rikottaviksi. Tein sen siksi, että tein sen. Tämä liittyy
olennaisesti siihen, että jokainen ajatusketju, jonka minä aloitan, päättyy
paradoksaaliseen ympyrään.”
“Ah, sinulle on tullut kysymys sähköpostin kautta... Hiods Mediasta kysyy, että
oletko omasta mielestäsi nero vai hullu? Hyvä kysymys, Hiods”
“En tiedä, ehkä ne ovat sama asia. Ehkä tunnen olevani kaikkien tällaisten
vastakkainasetteluiden ulkopuolella. Sitähän sanotaan, että hullut ovat neroja, jotka
eivät osaa selittää oivalluksiaan, mutta ehkä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Eikä se sitä

53
paitsi ollut hyvä kysymys.”
“No, sitten tulee toinen kysymys... Gousd, hänkin täältä Mediasta, kysyy
kantaasi universumin entropiaan ja alkuräjähdysteoriaan. Mitä vastaat?”
“Minun käsitykseni mukaan ei ole ollut yhtä ainoaa alkuräjähdystä. Se, mitä
yleisesti luullaan alkuräjähdykseksi, on vain yksi räjähdys jatkuvassa eriasteisten
räjähdysten ketjussa. Maailmankaikkeutta voisi verrata kiehuvaan veteen, jossa tämä
'alkuräjähdys' oli vain yksi hieman suurempi kupla. Kutsun tätä katsantokantaani
Kuplateoriaksi, mikä saattaa herättää tiettyä hilpeyttä muiden sellaisten ihmisten
joukossa, jotka ajattelevat maailmankaikkeuden olevan pelkkä kupla. Vastaus
entropiaan kuuluu myös tämän kuplateoriaan, mutta jos ette sitä edellisestä jo pysty
päättelemään, voitte lukea siitä enemmän omaan viikoittaiseen fanilehteeni
kirjoittamastani artikkelista.”
“Siirrytään sitten eteenpäin, eli tulevaisuus? Mikä on seuraava kirjasi?”
“Olen pyöritellyt päässäni yhtä juttua, mutta luultavasti en koskaan kirjoita sitä,
koska se on niin tylsä - minulla pyörii aina tylsiä juttuja päässä. Joten kirjoitan kai sen
sijaan jutun siitä, miten sielu olettaen tietenkin, että kaikella elollisella on sielu
evoluutioituu samaan tahtiin ruumiidemme ja solumuistimme kanssa. Kirjan nimeksi
tulee ’Sielu’, ja se kertoo valtavista vesipatsaista, jotka syöksyvät alas taivaalta. Varastin
sen idean yhdeltä tyypiltä, sillä kuten aina sanon: Pienet kirjailijat lainaavat, suuret
varastavat. Varastin tuonkin ajatuksen yhdeltä tyypiltä. Täytyy vain osata matkia
omaperäisesti.”
“Jos siirrytään nyt vaikka musiikkiinne, jos sopii.”
“OK.”
“Teidän bändinne tai oikeastaanhan se on sinun, koska sävellät ja sanoitat kaikki
biisit ja joskus jopa soitat kaikkia instrumentteja on aika erikoinen, ja erityisesti... miten
asian ilmaisisin? Barbaarinen lavaesiintymisenne on saanut paljon huomiota.
Kertoisitko hieman siitä?”
“No, D-Hey soittaa preparoitua torvea, Giuseppe ikivanhaa tietokoneen
piipperiä, Bradleyllä on kehon ääniä syntetisoiva cyberpuku ja minä yritän häiritä
heidän soittoaan ja yleisöä parhaani mukaan. Parhaiten onnistuin mielestäni Ocsenin
keikalla, kun pistin superpikaliimaa kaikkien vesipulloihin, eikä kukaan saanut suutaan

54
auki.”
“Mielenkiintoista, todella mielenkiintoista... Teidän musiikistanne on esitetty
vaikka minkälaisia määritelmiä, mutta miten itse määrittelisit sen?”
“En määrittele sitä, niin rajatieteelliseltä kuin se kuulostaakin. Saa sitä määritellä
jos välttämättä haluaa, mutta mulle ihan sama. Minä vain kerään parhaat puolet kaikista
musiikkikategorioista ja yhdistän ne. Kaikissa musiikkilajeissa on hyviä ja huonoja
biisejä ja yritän kerätä parhaat palat jokaisesta. Sama juttu kirjallisuuden kanssa.”
“Jaa, no niin, määrittelee kuka haluaa, niinhän kaikki sanoo. Mitä mieltä olet
muuten Michael D. Blackista?”
“Antaa kaikkien kukkien kukkia, olen ollut aina sitä mieltä. Paitsi Michael vitun
Blackin! Se on rikkaruho, joka täytyy kitkeä!”
“Aika rankasti sanottu, mutta no... seuraava kysymys: Miten kirjasi ja/tai biisisi
syntyvät ja rakentuvat?”
“Ei ole yhtä tapaa millä ne syntyvät. Jokainen syntyy eri tavalla, toisin sanoen
jokainen on oma yksilönsä. Niin kuin biisini Effort, jonka sanoma on, että on ihan turha
sanoittaa biisejä tai edes liittää niihin jotain sanomia. Yleensä vain kirjoitan jutun,
kerään siitä kaiken olennaisen, heitän sen pois ja keskityn epäolennaiseen. Kuten uusin
kirjani, jossa pidin koko sen päivän kameraa olalla ja katsoin sitä 24-tuntista filmiä aina
vähän eteenpäin kirjaa tehdessä. Mutta toisaalta ne ovat myös hyvin samanlaisia
syntytapoja. Teen hyvin musiikillista kirjallisuutta ja kirjallista musiikkia. Mutta mitä
minä olen siihen sanomaan mitään, minähän vain teen ne? Teesin vastakohta on
antiteesi, ja kun ne yhdistetään, syntyy synteesi, mutta sitten täytyy tietysti olla myös
antisynteesi, mutta ei tietenkään tietysti.”
“Ahaa. Entä mitä mieltä olet siitä, että taiteen tulisi olla pelkästään kaunista ja
yhteensopivaa?”
“Parasta olisi, jos saisin ihmiset olemaan ottamatta kantaa mihinkään. Useimmat
taiteilijat on sellaisia pakkomielteisiä, huomionkipeitä kuolemattomuudentavoittelijoita,
jotka yrittää kaikin tavoin vaikuttaa ja jättää jälkensä maailmaan; olla itseään ja jumalia
suurempia; elää kuiskauksena ihmisten unissa tuossa siunatussa olotilassa, kuten eräässä
elokuvassa sanottiin. Ihan niin kuin sillä olisi merkitystä. Mutta toiset, kuten Suuri
Minä, olemme vain tällaisia. Me pysäytämme ohikulkijan ja sanomme, että sen

55
kengännauha on auki. Kun se kumartuu sitomaan sitä, niin sanomme, että anna sen olla
auki. Kun se menee kotiin, se huomaa, että nauhat ovat olleet koko ajan kiinni ja se
aukaisee ne sitten itse ei saatana, mitä helvettiä minä taas selitän? Joskus tuntuu kuin...
Joskus tuntuu siltä, että minä joudun ajattelemaan kaikkien puolesta. Että pitää selitellä
tekojaan koko ajan, että jokaiselle teolle löytyisi jokin merkitys... Kaikista helpointahan
se on kirjoittaa vaan itsestään, mutta yritäpä pistää rima korkeammalle ja kirjoittaa
jonkun toisen elämästä. En sano, että olen pistänyt itselleni riman korkealle, sillä en ole
pistänyt itselleni rimaa ollenkaan, mutta hyppään silti erittäin korkealle. Evoluution
kannalta on järkevää toimia jatkuvasti suurimmalla mahdollisella teholla eikä pidätellä
mitään. Ei ole mieltä sanoa vähempää kuin on jo sanottu. Huomio siirtyy jälleen
toisaalle. Paska paikka tämä studio, kun lamppujakaan ei voi siirtää.
“Öhöm, seuraava kysymys koskee nykyistä presidentti Wergurtiamme, jota
iskitte nenään viikko sitten. Miten ajauduit tähän tekoosi?”
“Blaa blaa, blaa blaa blaa blaa. Blaa blaa.”
“Anteeksi...?”
“Blaa blaa blaa. Blaa blaa blaa blaa ja wham!”
“Tuota, te ette taida ottaa tätä haastattelua enää kovin tosissanne... “
“En. Haastattelut haisee.”
“Tuollainen punk/alternative-henki kuuluu kai imagoonne?”
“Joo, kuuluu. Mun manageri sanoi, että se puree nykynuorisoon. Mun manageri
on jumala. Jee jee! Pirunsarvia!”
“Mutta olen kuullut, että sinä itse olet itsesi manageri.”
“Niin olen. Managerini on jumala, minä olen managerini, siispä minä olen
jumala! Ja sä vitun mummo meinaat valittaa! Mä lyön sua tällä tuolilla päähän!”
“Anteeksi, mutta nyt täytyy mennä mainoskatkolle -”
“Mä sano enää mitään, kun se käsitetään kuitenkin väärin.”
“Tässä välissä mainoksia!”

Televisio surisi hetken ja ensimmäinen mainos monista kymmenistä alkoi.

“Se meni hienosti!” Mainosmestari läiski Ronlan Lashleita olkapäälle. “Vaikka
tosin hieman toistitkin itseäsi ja kerroit pari vastausta, jotka piti antaa vasta seuraavassa

56
haastattelussa... mutta mitäs pienistä! Tuon esityksen jälkeen kirjasi ja levysi menevät
kaupaksi kuin pullovesi!”
“Kiitos, kiitos.” Ronlan kiitteli ja astui alas haastatteluohjelman lavalta, jonka
päälle oli kärrätty kaikenlaista sekavan näköistä arkkitehtuuria emuloimaan
studiolavasteita. Ne oli kai tehnyt joku taiteilija, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin
veistellä erimallisia reikiä muovi- ja lastulevyihin.
“Se meni tosi hyvin.” Haastattelija onnitteli myöskin. “Hetkisen jo luulin, että
aiot tosissaan lyödä sillä tuolilla!”
“Hei, kuulkaa! Katsojaluvut nousevat jo nyt! Kaikki punkteinit ja taiteilija-
anarkistit varmaan soittivat kavereilleen ja käskivät katsomaan meidän kanavaa!”
“Epäkaupallinen aalto iskee jälleen!”
“Hei, pitäisikö järjestää jotain pientä lisää? Menisit muka häiriköimään
seuraavaa haastattelua! Lyöt vaikka muovikitaran palasiksi pöytään tai jotain!”
“Okei, onnistuu.” Ronlan sanoi ja nosti muovisen kitaran laatikosta. Se oli aivan
aidon sähkökitaran näköinen, mutta se oli rakennettu muovielementeistä, jotta se olisi
helposti hajoava ja halpa. Sen pystyi kokoamaan uudelleen jokaisen hajottamisen
jälkeen, eikä mitään eroa huomannut. Sen pystyi jopa sytyttämään palamaan, koska se
oli tulenkestävä. Soittamaan sillä ei pystynyt, mutta ei ollut tarkoituskaan, sillä
kaikkihan esitettiin kuitenkin taustanauhalta (vieläkään ei tiedetty, että Beatleskin oli
tehnyt kaikki keikkansa playbackinä). Muovikitarateollisuus oli sitäpaitsi jo kauan aikaa
sitten ohittanut oikean kitarateollisuuden myyntiluvuissa.
“Kymmenen sekuntia mainosten loppuun!” Järjestelijä huusi.
“Okei, annetaan yleisölle mitä yleisö haluaa!”
“Show pyörimään!” Haastattelija käski ja kätteli rutiinilla seuraavaa vierasta,
joka oli seuraavan sunnuntain haastatteluohjelman juontaja. Hän itse olisi puolestaan
hänen ohjelmassaan parin sunnuntain päästä, sitä piti muistaa mainostaa.

:)

Kerran eräs medialainen mies nimeltä Earl haki rekisteripatentin sanalle vittu sekä
kaikille sen taivutusmuodoille. Siitä lähtien aina, kun joku sanoi vittu tai jonkin sen

57
taivutusmuodon, sanojan täytyi maksaa siitä Earlille korvausta.
Tavalliset kaduntallaajat eivät tietenkään maksaneet, vaan käyttivät sanaa niin
paljon kuin halusivat, mutta tiedotusvälineissä oli eri juttu. Kun sanan sanoi nauhalle,
oli konkreettisia todisteita sanan sanomisesta. Niinpä TV-yhtiöt kehottivat
haastateltaviaan olemaan käyttämättä kyseistä sanaa, tai jos he sitä käyttivätkin, TV-
yhtiö laittoi sanan päälle PIIP-äänen. Useimmat luulivat (jopa monet TV:n
työntekijätkin), että se johtui siitä ikivanhasta perinteestä, ettei televisiossa saanut
kiroilla, mutta todellisuudessa yritettiin välttää ylimääräisiä copyright-maksuja.
Jonkin ajan kuluttua eräs toinen mies nimeltä Duke (Earlin keksinnöstä
innostuneena) patentoi sanat perjantai, maanantai, auto ja aamen. Lisäksi hän patentoi
seuraavat lauseet: Mitä kuuluu? Entä sitten? Paljonko maksaa? Kuka olet? Mistä tulet?
Minne menet? Missä olet? Tule tänne. Rakastan sinua. Päästäkää irti! Saako olla muuta?
Kävi niin, että Earl tienasi vittu-sanallaan niin suuren omaisuuden, että pystyi
jopa maksamaan terminologipsykologinsa laskun, mikä oli aivan ennenkuulumatonta.
Hän pääsi Guinnesin ennätystenkirjaan sivulle kuusitoista.
Duke puolestaan osti omakseen muutamia Etelä-Amerikan valtioita, mutta
enempää sanoja ja lauseita ei kukaan ehtinyt patentoida, koska hallitus puuttui asiaan ja
poisti sanojen ja lauseiden patenttioikeuden, koska se oli heidän mielestään aivan
typerä.
Tapauksesta oli jo melkein sata vuotta, mutta edelleen Earlin ja Duken perilliset
saivat postissaan kuukausittain neljä kappaletta noin puolen miljardin markan shekkejä
TV-yhtiöiltä.

:)

Siitä lähtien, kun tietoverkko-yhteensopivia telepaattikypäriä alettiin myymään

tavallisissa tavarataloissa, ovat plagiointioikeudenkäynnit täyttäneet oikeussalit.
Kypärää käyttämällä pystyy tunkeutumaan toisen käyttäjän ajatuksiin, vaikka toinen
olisi toisella puolella maata.
Erityisen suosituksi tuli tunkeutuminen jonkun tunnetun kirjailijan tai keksijän
ajatuksiin, jolloin pystyi varastamaan ideoita ja keksintöjä ja omimaan ne itselleen

58
ennen kuin kirja tai keksintö oli edes julkistettu.
Toisaalta, jotkut humaaneja arvoja kunnioittavat keksijät antoivat keksintönsä
kaikille kansalaisille aivan suosiolla ottamatta mitään maksua. Heille paras maksu oli
ihmiskunnan hyvinvointi ja nimensä jääminen historiaan. Jotkut kyllä väittivät, että
historia oli täysin yhdentekevää, koska silloin ei oltu keksitty vielä mitään nykyaikaista
ja ainoa asia jonka olemme historiasta oppineet on se, ettei historiasta opi mitään, mutta
heille sanottiin, että he vain toistelivat koko ajan samoja vanhoja fraaseja. Jotkut toiset
taas väittivät, että on aivan turha väitellä, koska ei ole mitään väittelemisen aihetta,
mutta lopulta koko asia unohdettiin ja millään ei ollut lopulta mitään väliä. Paitsi sillä,
ettei millään ollut mitään väliä.
Tällä kaikella taustakohinalla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa,
että uususkonnollisen Vincent Kolond -shown juontaja Vincent Kolond kuoli suorassa
lähetyksessä, kun (tällä hetkellä vielä tuntematon ja mystinen) fanaatikkojoukko
hyökkäsi studioon.
“Älä kuole, veli, Jeesuksen nimeen! Ajattele katsojia ja minua, tämä on niin
hirveän nöyryyttävää -” Valitti Vincent Kolondin sidekick pidellen lavalle romahtaneen
juontajaparinsa murskaantunutta päätä sylissään.

:)

“Oletko sinä nainen?”

“En, olen poliisilääkäri Thedan Niers. Tulin kuulustelemaan teitä.” Thedan sanoi
ja katsoi arviolta 70-vuotiasta vanhusta, joka oli kiinnitetty käsiraudoilla sänkyyn.
“Hyvä! Minä inhoan naisia!” Vanhus sanoi.
Thedan raapi korvanlehteään.
“Onko tämä huone 26? Luulin, että täällä oli joku raiskaaja, jota raiskauksen
uhri oli lyönyt huumeruiskulla silmään.”
“Oikea huone, minä se olen!” Vanhus osoitti vasenta silmäänsä. “Ne laittoivat
siihen lasisilmän!”
“Sinä? Raiskaaja?” Thedan kysyi epäillen.
“Niin, niin! Onko se jotenkin ihmeellistä, että tällainen vanhus pystyy vielä

59
kaatamaan nykynaisen?”
“Ei siinä mitään, mutta sanoitte äsken inhoavanne naisia.”
“Niin minä inhoankin! Siksi minä ne raiskaankin! Saavat sitten hävetä vähän
tekojaan!” Vanhus selitti.
“Ai.”
“Tiedätkö mikä naisissa ärsyttää eniten? Se, että ne jauhaa purukumia samalla
kun syö ruokaa! Inhottavaa!”
Thedan vetäisi nurkasta tuolin allensa.
“Niinkö? Niinkö kaikki naiset tekevät?” Hän kysyi muka kiinnostuneena.
“Tekee, varmasti tekee! Jotkut kyllä yrittävät salailla sitä ja käyttäytyä kuin
tavalliset ihmiset, mutta heti kun naisen jättää yksin, niin ne pistää purkan suuhun ja syö
jotain sen kanssa! Ajatelkaa! Lihapullia ja purkkaa, kaljatuoppi ja hedelmäpurkkaa,
salaattilautanen ja nikotiinipurkkaa, donitsi ja alkoholipurkkaa -”
“Thedan Niers huoneeseen 7.” Sanoi korvanappi.
“Pitää mennä, jätetään tämä kuulustelu myöhemmäksi.” Thedan sanoi, laittoi
tuolin takaisin nurkkaan ja jätti raiskaajavanhuksen heiluttelemaan vihaisena
käsirautojaan.

:)

“Ja sitten lähetyksen loppupuolella kerromme shakin

maailmanmestaruuskisoissa tapahtuneesta doping-kärystä, mutta ensin muihin aiheisiin.
Intiassa, tuossa mystisten asioiden maassa, missä ihmiset kylpevät edelleen Ganges-
joessa, vaikka siinä ei ole virrannut vettä vuosikymmeniin, tapahtui yöllä ydinvoimalan
räjähdys, mutta onneksi saastepilvi ei sentään ulotu tänne asti. Ai niin, siinä kuoli
seitsemisensataatuhatta ihmistä. Eilisiltaisessa Monxin sairaalapalossa ei tullut
kuolonuhreja, mutta eloon jääneet pikkulapset ovat lopun elämäänsä halvaantuneita.
Sitten järkyttävin uutinen: Suositun Kolond-shown juontaja Vincent Kolond kuoli
eilisiltaisessa lähetyksessään saamiinsa vammoihin. Vincent Kolondin studioon
hyökkäsi joukko fanaattisia kriitikkoja, jotka vastustivat Kolond-shown pidentämistä
kolmituntiseksi ja ärsyyntyivät Kolondin ’surkeiksi’ luokittelemistaan vitseistä suuressa

60
määrin. Hallitus on määrännyt viidentoista päivän suruajan tämän tragedian johdosta.
Hautajaissaattue lähtee huomenna kello yhdeksän Kolond-aukiolta ja marssii päivän
ajan ympäri kaupunkia. Hautajaiset pidetään Blorgordin hautausmaalla, jonka jälkeen
Iddonen katedraalissa on muistotilaisuus ja rahankeräys Vincent Kolondin omaisille.
Tämän jälkeen alkaa katedraalissa senioridisco, jossa ilmeisesti nostetaan malja
kaikkien nälkää näkevien puolesta, jotta näitä ei unohdettaisi. Lisää näitä samoja uutisia
tunnin päästä. Menikö hyvin?”
Uutistoimituksen pomo katsoi miettiväisenä uutta uutistenlukijaehdokasta.
“Ei mitään huomauttamista äänessä tai rytmityksessä, mutta meidän täytyy tehdä
sinulle kasvoleikkaus. Ei katsojat halua nähdä tuollaista mulkosilmäapinaa
televisiossaan. Sinun pitää näyttää siltä kuin olisit ollut juuri ennen lähetystä
paneskelemassa jotain filmitähteä, siitä katsojat pitävät.”
“Hyvä on, suostun. Mutta vain, jos minäkin saan kuollessani Vincent Kolondin
kokoiset muistojuhlat.”
“Katsotaan, mitä katsojaluvut sanovat. Jos saat saman verran katsojia kuin
Vincent, niin sitten ehkä, mutta jos saat yhtä vähän katsojia kuin Afrikan nälkää
näkevistä tehty dokumentti, niin sitten ei.”
“Sovittu, se oli tosiaan tylsä dokumentti. Mutta nyt minun täytyy rientää, minun
pitää hakea lapset vaimoltani, ennen kuin hän ehtii lähteä kolmen junassa ulkomaille!”
Ankkuriehdokas keräsi paperinsa ja lähti hirmuisella kiireellä.
“Moi sitten. Hyvässä lykyssä pääset jo syyskuun alussa televisioon.”
Uutistoimituksen pomo huusi hänen peräänsä ja meni laittamaan itselleen drinkin.
“Ei kestä kauan, pari päivää korkeintaan.” Hän mumisi itsekseen, painoi
sisäpuhelimen nappia ja kutsui sihteerinsä keräämään paperiliittimiä pöydän alta.

:)

Media Cityn toiseksi kiihkein kauppakatu oli juuri tyhjennetty ihmisistä. Joillekin oli
maksettu lähtemisestä, toiset oli vain tönitty poliisivoimin pois. Katua valmisteltiin
uuden menestysfilmin, 13 Opetuslasta II:n, kuvauksia varten. Menestysfilmit olivat
sellaisia, joiden mainoskampanjaan oli käytetty enemmän rahaa kuin itse filmiin.

61
 Filmin ohjaaja, Boris Diamond (taiteilijanimi) ja filmin tuottaja Zehr Dhule, joka
oli puoliksi kyborgi, kävivät kiihkeää keskustelua.
“Mutta tähän tarvitaan kaksi vastasyntynyttä vauvaa tappelemaan!” Boris sanoi
järkähtämättömästi.
“Mistä me niin hyvin koulutettuja vastasyntyneitä löydetään?” Zehr levitteli
puolimetallisia käsiään.
Ohjaaja mietti hetken nyrkkejään puristellen ja silmiään siristellen.
“Ok, ei vauvakohtausta.” Hän sanoi ja repi sivun irti käsikirjoituksesta.
“Perhana, olisi kyllä ollut hienoa nähdä tappelevia vauvoja niiden iänikuisten tanssivien
sijaan...”
“Voisimme tietysti käyttää tietokoneanimaatiota -”
“Ei! Niitä ei käytetä tässä filmissä, montako kertaa se pitää sanoa? Tästä tulee
ensimmäinen filmi seitsemäänkymmeneen vuoteen, jossa ei ole tietokone-
erikoisefektejä! Siitä asiasta pidetään kiinni!”
Zehr henkäisi syvään. Miksi kaikki pitää tehdä niin vaikeaksi? Viime viikko
purkitettiin oikeiden jättiläiskaivinkoneiden taistelua keskellä suota ja sitä edellinen
kuukausi yritettiin saada kahta kerrostaloa kaatumaan toisiaan vasten niin, etteivät ne
hajoa. Eikä mitään tietokone-efektejä, koottiin vain elementtitalot uudelleen kun
kohtaus epäonnistui. Ärsyttävää.
“Siis vauvakohtaus poistetaan?”
“Niin.” Boris sanoi. “Sen tilalle tulee kahden kissan ei, kahden koiran tappelu!
Hanki kaksi koiraa, Zehr! Siitä tulee upea juttu!”
“Selvä.” Zehr sanoi ja napsautti kännykän esiin olkapäästään. Parempi kaksi
koiraa kuin kaksi vastasyntynyttä vauvaa. Tämän filmin mainoskampanjasta pitäisi
tehdä todella suuri.
“Koiratappelu...” Boris mumisi haltioituneena itsekseen katsellessaan, kun
kadulle pystytettiin aidosta marmorista tehtyä kaksikymmenmetristä hämähäkkipatsasta.
“Siitä tulee hienoa. Zehr, löytyykö opetettuja koiria? Osaisivatko ne itämaisia
taistelutaitoja?”

:)

62
Heti kun Michael Peacesta oli päästy eroon, Mainosmestari ja Tuottaja kutsuivat kaikki
muut Maailman Todelliset Johtajat limusiiniinsa holovisio-konferenssiin.
“Mitä?” Kysyi Shogun, joka oli koko Itä-Aasian todellinen johtaja. Hän leijui
puolen metrin korkuisena Buddha-patsaana Afrikan, Euroopan, Lähi-Idän, Englannin,
Hawaijin, Napamantereiden ja Atlantiksen edustajien keskellä.
“Niin? Jäikö jokin asia epäselväksi?”
“En vain kuunnellut, voisitko toistaa?”
“Eli Japani voittaa missikisat, Englanti voittaa jalkapallon
maailmanmestaruuden tiukasti 1-0 Italiaa vastaan, Saksa voittaa myöhemmin eritellyn
määrän kultamitaleja Pretorian talviki- olympialaisissa, Ranska voittaa
kesäolympialaisissa kaikki uinnit, paitsi perhosuinnin, jonka voittaa Norja. Bulgaria
voittaa yhdistetyn mäkihypyn, mutta heidät diskataan myöhemmin heidänhän annettiin
voittaa viime vuoden dokumentti- ja laulukilpailut. Sveitsi voittaa maratonin ja pitkän
matkan hiihdot. Eli näin. Jos tämä alustava ehdotus hyväksytään, me Mediassa
vaadimme, että voitamme maailmanmestaruuden superpallossa.”
“Me muut olemme jo suostuneet tähän alustavaan ehdotukseen.” Kanadan
edustaja huomautti.
“Miten vain, minulla on nyt menoa. Lähetä viesti myöhemmin, kisoihinhan on
vielä vuosi aikaa. Sayonara ja paskat kaikesta.” Shogun, jolla oli ikää seitsemäntoista
vuotta, hyvästeli ja hänen avatarinsa katosi autosta.
“Oliko tuo nyt sitten kohteliasta?” Tuottaja tuumasi.
“Kun koko kansakunta on yhtä armeijareserviä ja vanhuksetkin harjoittelee
kungfua puistossa joka aamu, niin ei siinä tarvitse olla kohtelias.” Haastoi Hawaijin
edustaja hula-vanteessaan.
“Ehkä pitäisi lähettää pari meikäläistä mafiamiestä opettamaan yakuzoille
tapoja.” Mainosmestari hymähti.
“Mutta kuka voittaa Nobelin rauhanpalkinnon?” Atlantiksen edustaja kysyi.

:)

63
Vanhat vaihtoehtohistoriankirjat kertovat, että ensimmäisen toimivan holovision keksi
eräs sarjamurhaaja, jolla oli tapana murtautua ihmisten koteihin, tappaa asukkaat,
paloitella heidät pieniksi paloiksi ja piilottaa palat milloin minnekin:
Deodoranttipulloihin, maitopurkkeihin, tyynyjen sisään tai tietokoneen levykeasemiin ja
myydä talot sitten halvalla uusille ihmisille esiintyen niiden oikeana isäntänä.
Tämä kieroutunut harrastus ei liittynyt mitenkään siihen, että viikonloppuisin
hän näperteli pajassaan keksintöjen kimpussa, jolloin hän eräänä iltapäivänä hieman
ennen Unia Mielen Mukaan -ohjelman alkua tuli keksineeksi ensimmäisen holovision ja
kävi saman tien patentoimassa sen. Hän sai runsaasti mainetta ja kunniaa ja rahaa
patentistaan, mutta kun hän tappoi itsensä maailman ensimmäisessä suorassa
holovisiolähetyksessä, joka lähetettiin ympäri maailmaa, hänet poistettiin koulujen
vaihtoehtohistorioiden oppikirjoista.

:)

“Tänään traagisesti kuolleen Vincent Kolondin kuolema on kuohuttanut koko

kansaa -”
Ohjaaja: “Ei minua!”
“Niin, krhmm, Joe, ole hyvä.”
“Kiitos, Mendle. Puolustusministeriön alipäällikkö Gudser Telza, miten Vincent
Kolondin kuolema on vaikuttanut teihin?”
“Olen erittäin surullinen.”
“Kiitos, Gudser Telza, Koko kansa suree kanssasi, ja nyt takaisin studioon. Ole
hyvä, Steve.”
“Kiitos, Joe.”
Ohjaaja:”Minä en sure sitä yhtään!”
“Krhm, nyt sitten päivän sää. Ole hyvä, Lynn.”
“Kiitos. Tämän päivän sää näyttää täällä Media Cityssä aika aurinkoiselta,
vaikkakin tuolla Lähi-idän eteläpuolella näyttää satavan aika rankasti. Joutuvat
rauhansotilasparat tarpomaan siellä liejussa... Niin, myös Saharan puolella sataa ikävästi
-”

64
 Ohjaaja: “Se on hyvä, että siellä sataa!”
“Niin, se onkin hyvä, että Saharassa sataa, mutta täällä se ei ole... Anteeksi,
erehdyin äsken pahasti. Olen hyvin pahoillani, että sanoin sen. Anteeksi kaikille
katsojille... Voihan helvetti, ei tästä tule mitään! En kestä enää!”
Ohjaaja: “Hoitakaa tuo hysteerinen akka pois täältä, hemmetti!”
“Te olette hyviä katsojia, ansaitsette paremman sääkartanlukijan kuin minä!
Minä en voi lukea edes sitä purskahtamatta itkuun! Olen niin surkea -”
Ohjaaja: “Pois sieltä kuvasta! Mainoksia!”
“Kiitos, Joe.”
“Steve, ei meille sanottu mitään.”
Muovinukkemainos alkoi mainostamaan nukkea, joka pystyi synnyttämään
jalattoman ja kädettömän lapsen (siksi, koska sellaiset todella tarvitsivat hoitoa ja
huolenpitoa). Nuken selässä olevaa nappia painamalla pystyi kuuntelemaan aidon
kuuloista itkua, jota oli nauhoitettu eräässä lähistöllä sijaitsevassa lasten
pakkohoitokodissa. Itku oli interaktiivista ja mukautui käyttäjän tarpeisiin.

Nyt sitten meteorologikin, Dow ajatteli. Uutiset olivat menneet ihan sairaiksi. Hän
tahtoi taas sammuttaa television.
Se oli kuin alkukantainen vietti; painaa nappia ja palata siihen hiljaiseen,
liikkumattomaan ja värikuvattomaan olotilaan, jonka hän oli kokenut viimeksi lapsena
kohdussaan (hänellä oli ollut tapana nukkua keinokohdussaan nelivuotiaaksi asti, vaikka
vanhempia oli varoiteltu siitä, että se saattaa aiheuttaa väkivaltaista käyttäytymistä,
epäsosiaalisuutta ja muita hahmonkehityksellisiä ongelmia myöhemmällä iällä).
Hän sääti ääntä hieman pienemmälle, ennen kuin ne ehtisivät muuttaa senkin
säädöttömäksi ja painoi tyynyn kasvoilleen kuin yrittäen tukehduttaa itsensä. Melkein
mykässä televisiossa haastateltiin tulevien tenavamissikisojen ehdokkaita, joista suurin
osa oli hankkinut ehdokkuutensa tuomarien sänkyjen kautta.
“Kuvaile itseäsi kolmella sanalla?” Imelä juontaja kysyi.
“Avoin, sanavalmis, rehellinen.” Tyttö, joka oli meikattu naisen näköiseksi,
sanoi ja hymyili hammasproteesiensa täydeltä.

65
 :)

Boris Diamond, 13 Opetuslasta II:n ohjaaja, neuvoi näyttelijää.

“Tässä kohtauksessa juokset rahalaukku kädessä tuon kujan läpi ja laukku
ammutaan palavilla ammuksilla sinun kädestäsi. Zehr! Missä se laukku on?”
Zehr ojensi rahalaukun näyttelijälle vastahakoisesti.
“Sinä siis tosiaankin aiot polttaa laukun, jossa on miljoona pieninä seteleinä?”
Hän kysyi vielä varmuuden vuoksi.
“Totta kai! Miksi muuten luulit, että se matkaisi muun lavastuksen mukana?”
“Mutta aitoa rahaa!” Zehr ihmetteli. “Miksei sitä voi korvata pelkillä
muovipaperilapuilla? Eihän rahaa edes näy koko elokuvassa!”
“Ei näy, ei käy! Kaiken pitää olla aitoa!” Boris julisti.
“Miljoona savuna ilmaan! Se on ihan hullua! Ja sitten ne polttoluoditkin! Miksei
niitä voi hoitaa tavallisilla pyroefekteillä, vaan piti hankkia aito armeijan tarkka-ampuja
pitämään huolta siitä, etteivät aidot polttoluodit polta näyttelijää?!”
Boris ei reagoinut kysymyksiin mitenkään, vaan jatkoi käsiensä huitomista ja
ohjailua (jotkut hölmöt luulivat, että ne olivat sama asia, vaikka käsien huitominen oli
oikeasti tarkoitettu vain Making of -dokumentin tekijöille). Sitten Boris istuutui
antamaan oikeita käsimerkkejä melkein huomaamattomilla sormieleillä. Kamerat,
lamput ja näyttelijät liikkuivat paikoilleen ammattimaisen tarkasti aivan kuin hän todella
olisi liikutellut heitä sormillaan.
“Joko kaikki on valmista?” Hän lopulta kysyi väsyneenä sormimerkkien
antamiseen. “Hyvä. Käy!”

:)

Thedan Niers istui sairaalan kahvilassa pitkän kuulustelu-urakan jälkeen ja jutteli

osastolääkäreiden ja kirurgien kanssa kahvikuppiaan pyöritellen.
“Kuulitko jo siitä ihonsiirtojutusta, joka sattui tänään?” Kirurgi kysyi Thedanilta
virnistäen. “Olin tuuraamassa iho-osastolla ja sinne tuotiin yksi uus-uusnatsi, jonka
kasvojen iho oli kääriytynyt ihan rullalle. Aika aukko mies.”

66
 Iholääkäritär kikatti kermavaahdon pehmeällä äänellään.
“Minäkin olin siellä. Me tehtiin sille ihonsiirto, mutta otettiinkin uusi iho
vahingossa yhden mustaihoisen ruumiista.”
“Oliko se ihan vahinko?” Thedan naurahti.
“Se suuttui siitä vähän, kun heräsi.” Kirurgi jatkoi. “Mutta sitä ei voinut enää
korjata tekemättä kokonaan uusia kasvoja. Saa yrittää nyt tulla vaan toimeen.”
“Ihan oikein sille minun mielestäni.” Iholääkäritär sanoi soinnukkaasti
hymyillen samalla hennosti silkinpehmeillä huulillaan.
“Sille saattaa käydä aika paskaisesti, kun tapaa taas uus-uusnatsikavereitaan.”
Kirurgi nyökytteli.
“Sattui kanssa yksi toinenkin juttu. Joku poika oli katkaissut jalkansa
moottorisahalla, että saisi tekojalan niinkuin naapurin pojalla. Sotkuista jälkeä.”
“Kauheaa.” Iholääkäritär totesi, ojensi kevyesti ruskettuneen kätensä
viekoittelevasti lautaselle ja haukkasi sirosti siltä ottamaansa munkkia maidonvalkoisilla
hampaillaan.
Iholääkäritär oli teettänyt tämän joka puolelta täydellisen custom-bodyn itselleen
vasta eilen. Silmänalusetkin kiiltelivät vielä uutuuttaan.
“Oletko kuullut uusinta Ronlan Lashlei -vitsiä? Sitä, jossa se menee kauppaan ja
haluaa pussillisen porkkanoita?”
“En ole kuullut. Onko se hauska?”
“No, kai se... on se ihan huvittava juttu.”
“Kerro sitten.”
“No, Ronlan Lashlei meni kauppaan ja halusi pussillisen porkkanoita...”
(Huom! Tämä on virtuaalivitsi, jota ei ole oikeasti olemassa.)

:)

Kyberpunkkarit, teknistyneen tietoyhteiskunnan laitesurffaajat, jotka elävät koko ajan

kybällä, ovat kaukaista menneisyyttä.
Vuosisatoja sitten, kun vielä uskottiin siihen, että tulevaisuus on pimeä, raaka
teknologiakeskiaika, jossa vain vahvimmat ja nopeimmat hakkerikommandot

67
selviytyvät ylikansallisten megakorporaatioiden informaatiosodissa, cyberpunk oli
päivän sana.
Nykyään kyberpunkkareita ei ole enää kuin muutama. He ovat niitä, jotka yhä
vain jääräpäisesti pukeutuvat mustiin nahkoihin, luotiliiveihin ja polvisuojuksiin
kuumuudesta välittämättä, asentavat itseensä hyödyttömiä teräskynsi-implantteja ja
ajelevat ympäriinsä warp-viritetyillä Varley-Davidsoneillaan taisteluhuumeita vetäen.
Nämä harvat nykyajan kyberpunkkarit ovat perustaneet oman yhdistyksen,
Cyberpunk RY:n. Valtaosa jäsenistä on yli satavuotiaita miehiä, ja heitä kutsutaankin
nimellä kyperpunkpapat.
He eivät kuitenkaan ivasta välitä, vaan kannattavat omaa aatettaan yhtä
fanaattisesti kuin jotkin vielä heitäkin naurettavammat uskonlahkot.

:)

Aamulla ei ollut sen parempi. Joku hoitaja oli taas käynyt säätämässä Down television
ääntä isommalla samalla kun oli tarkistanut pulssit, verenpaineet ja muut
ruumiintoiminnot. Ne tarkistettiin yöaikaan, etteivät potilaat nostaneet syytteitä
häirinnästä.
“Mitkä ovat näiden kidnappaajien vaatimukset?” Poliisiylikomisariolta kysyttiin
ilmeisesti suorassa lähetyksessä.
“Noo... tässä tapaa uusia ihmisiä ja jokainen päivä on erilainen, ettei niinku
samanlaista päivää ole ja -”
“Anteeksi, mutta kysyin, että mitkä ovat näiden kidnappaajien vaatimukset.”
“Ai, luulin, että... olemme tunnistaneet kidnappaajat valvontakameroiden kuvista
ja nämä poliisin vanhat tutut ovat fanaattisia superpallohuligaaneja, jotka vaativat, että
FC Gadser voittaa superpallon maailmancupin. He ovat tehneet tämän kerran
aiemminkin kolme vuotta sitten, kun FC Gadser oli viimeksi mukana finaalissa.”
“Mitä aiotte tehdä?”
“Pitää peukkuja FC Gadserille. Jos he eivät voita, niin panttivangit ovat
mennyttä.”
“Kiitos, ja siinä tuli sitten lisää voittopaineita FC Gadserin pojille, mikäli he

68
seuraavat lähetystä. Täällä Reb Jees, siirrän takaisin studioon.”
“Kiitos, Reb Jees. Täällä studiossa meillä on vieraana superpalloveikkauksen
tiedotuspäällikkö Mande Opal.”
“Öh, hyvää iltaa.”
“Kaikkia vakioveikkaajia varmaan kiinnostaa tietää, miten tämä hyvin ikävä
välikohtaus vaikuttaa FC Gadserin voittokertoimiin?”
“En minä tiedä.”
“Hmm?”
“En minä tiedä.”
“Anteeksi, en ymmärtänyt.”
“En minä tiedä, miten se vaikuttaa kertoimiin. Joku vain tuli hakemaan minut
työhuoneestani, kun pelasin siellä toimitusjohtajan ja apupäällikön kanssa korttipeliä
lähiverkossa ja raahasi tänne.”
“Mutta tehän olette superpalloveikkauksen tiedotuspäällikkö?”
“Kyllä.”
“Eikö teidän pitäisi tietää... mitä?”
Ohjaaja: “Seuraava asia! Tähän varattu aika meni jo!”
“Ai, no niin, kiitos käynnistä, Mande Opal, ja nyt siirrymme seuraamaan
Superpallon finaalien alkajaisjuhlallisuuksia.”

:)

Maailman suosituin uskonnollinen ohjelma, piirrossarja The Unlimited Adventures of

Jeesus-man, oli tullut päätösjaksoonsa ja sitä eivät katsojat sulattaneet. He vaativat aina
vain lisää Jeesus-manin seikkailuja, vaikka uutta sarjaa oli esitetty viisikymmentä vuotta
päivittäin ja uusintoja vanhoista jaksoista kolmella muulla kanavalla.
Kaikki mahdolliset ideat: Aikamatkat, planeetat, avaruusoliot, toiset
ulottuvuudet, ammatit, koneet, laitteet, sairaudet, eksoottiset maat, salaperäiset kartat,
nallet, Jeesus-man ritarina, Jeesusman Robin Hoodina, Jeesus-man kutistuu pieneksi,
Jeesus-man kasvaa, Jeesus-man koulussa, Jeesus-manin perhe, Jeesus-man menettää
muistinsa, Jeesus-man kirjallisuusarvostelijana, Jeesus-man syntyy uudelleen, Jeesus-

69
manin ystävät & naapurit, Jeesus-man lihoo, Jeesus-man laihtuu, Jeesus-man
ilmapallossa, Jeesus-man harhailee näkymättömänä, Jeesus-man syntyy uudelleen
uudelleen, Jeesus-Woman, Jeesus-man keksijänä, Jeesus-man bordellissa, Jeesus-man
löytää jumalan, Jeesus-man löytää saatanan, Jeesus-man ostaa kellon, Jeesus-man
putoaa kaivoon ja kuolee ja syntyy taas uudelleen...
Siis todellakin kaikki kuviteltavissa olevat tarinaideat oli käytetty loppuun jo
aikoja sitten, mutta kansa vaati aina vain lisää jaksoja tähän miljardiosaiseen
päättymättömään sarjaan.
Piirtäjien uusi viisituhatpäinen armeija (vanha oli jo palanut loppuun) työskenteli
kellon ympäri eikä sekään riittänyt. Käsikirjoittajat olivat jo vuosia ottaneet vanhoja
jaksoja ja muokanneet niitä hieman saadakseen uusia, mutta sekään ei enää onnistunut,
kun kaikki kuviteltavissa olevat variaatiot oli jo käytetty.
Orgaanista tietokone-animaatioitakin oli yritetty, mutta silloin katsojaluvut olivat
romahtaneet, koska suurimpien katsojaryhmien (uskonnollisten lahkojen) mielestä
orgaaniset tietokoneet olivat 'pirun silmiä'. Ennen televisiotkin olivat olleet, mutta ne oli
vähitellen hyväksytty ja alettu syyttää orgaanisia tietokoneita siitä, mistä ennen
televisioita.
Mutta nyt se oli loppu. Sarja oli kerta kaikkiaan pakko lopettaa johonkin. Ei se
voinut ikuisesti jatkua, vaikka sitä oli kovasti yritettykin.
Tänään sen tilalla näkyi keskusteluohjelma, jonne katsojat saivat soittaa ja
purkaa sydäntään, muistella joitain vanhoja jaksoja tai vain haukkua sarjan tekijöitä sen
lopettamisesta, tai ostaa lisää Jeesus-man tavaraa kuten sarjakuvia, kirjoja,
tietokonepelejä, teemapuistoja con-lippuja, figuureja, jaksojen monia erilaisia Director's
Cut -versioita, katsojan aivoaaltojen mukaan muokkautuvia jaksogeneraattoreita,
Making of -videoita jokaisesta sarjan jaksosta, erikoisdokumentteja piirtäjistä,
tussaajista, editoijista ym. sarjan tuotantoon osallistuneista aina parkkipaikan valvojista
studioiden yövartijoihin asti; Jeesus-man taidetta & patsaita, soundtrackeja, T-paitoja,
lippiksiä ym. designasusteita, julisteita, eväslaatikoita, pinssejä, näytönsäästäjiä,
pehmoleluja, hologrammeja, yliopistokursseja, väitöskirjoja, arvostelukokoelmia,
analyysejä... Ja niin edelleen.
Jeesus-man: Sankarimme -nimisen erikoisohjelman juontaja oli Jirk Owl,

70
entinen Jumala Tarvitsee Rahaa -ohjelman ohjaaja. Hän suoritti ehdollista tuomiotaan
salaisten pörssitietojen levittämisestä juontamalla keskusteluohjelmia ilman palkkaa.
“- ja poikani on itkenyt Jeesus-manin perään koko viikon! Uusinnoista ei ole
mitään apua, kun meillä on ne kaikki osat jo kaksina eri versioina kaseteilla ja vielä
sarjakuvaversioinakin! Aloittakaa sarjan uusien osien teko heti! Pyydän jumalan
tähden!”
“Se on meidän kaikkien toiveemme, sisar. Ja kuka on sitten linjalla?”
“Minun nimi on Kaleem.”
“Moi, Kaleem. Kuinka vanha olet?”
“Äiti, kuinka vanha... kahdeksan! Minulla on syöpä!”
“Vai niin. Haluaisitko sinä laulaa minulle?”
“Joo! Jeesus-man-laulun! Jeesus-man tulee hmm hmmhmm Jeesus-maan!
Jeesusmaan! Hmm hmmhmm hmmhmm lapset kaikki mukaan laulamaan hmmhmm
Jeesus-maan! Jeesus-maa-aan!”
“Sehän meni hienosti! ja seuraava soittaja?”
“Gertrud Ocsenista, iltaa.”
“Mitä sinulla on sydämelläsi, veli Gertrud?”
“Tapoin äsken naapurini lenkkitossulla!”
“Saat anteeksi, poikani. Oliko mitään Jeesus-manista?”
“Ei. Halusin vain ilmoittaa näin television välityksellä, että minut voi tulla
pidättämään täältä.”
“Selvä, siinä meni sitten tiedotus poliiseille, mutta malttakaa silti tämän
ohjelman loppuun asti. Ja seuraava soittaja?”

:)

Kauempana asui mies, joka ei ollut katsonut televisiota kolmeentoista vuoteen. Ei sen
jälkeen, kun hän oli eräänä aamuna avannut television ja nähnyt mainoksen uudesta,
melko mullistavasta tavasta päästä eroon sukupuolisuudesta.
Hän oli sulkenut television saman tien (se oli vielä niitä aikoja, kun sen pystyi
tekemään) ja lähtenyt töihinsä tekemään tulevaisuudensuunnitelmia asiakkailleen.

71
Tulevaisuudensuunnittelutoimistot olivat muotia siihen aikaan, tällä viikolla ne eivät
olleet.
Kun hän oli palannut töistä, hän oli avannut television ja nähnyt saman
sukupuolisuusmainoksen saman kohdan, jonka oli nähnyt ennen lähtöään. Se oli ollut
viimeinen pisara. Sen jälkeen hän ei ollut televisiota avannut. Hänet tunnettiinkin
naapurustossa hyvin herkästi suuttuvana miehenä.
“Toimistotyö sitä teettää.” Naapurit sanoivat ja hoputtivat lapsiaan kouluun siinä
dokumentissa, joka miehestä tehtiin. Mies ei itse siinä esiintynyt, eikä sitä koskaan
nähnytkään, mutta hän pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan maailman vähiten
maasäteilyä saaneena ihmisenä. Se ei liittynyt mitenkään asiaan, mutta oli kiinnostava
yksityiskohta.

:)

Keskussairaalassa tapahtui taas. Kirurgi Foussaid esitteli vastatuotua potilasta

lääkäreille.
“Taas uusi säteilysairaus. Potilaalle ilmestyy viiltohaavoja joka puolelle kehoa
ilman minkäänlaisia oireita tai ennakkovaroituksia. Kipulääkityksestä ei ole apua. Mistä
olisi arvannut, että television taustasäteilyn aiheuttamat vaikutukset geeniperimässä
näkyvät vasta kahdeksannessatoista polvessa? Miten television saisi lopettamaan
lähetykset tai miten katsojat saisi lopettamaan television katselun? Ei mitenkään!”
Lääkärit pudistelivat päätään. Potilas rimpuili sängyllä hirveissä tuskissa ja
hänen käsivarteensa ilmestyi taas uusi haava.
“Siis ajatelkaa vaikka viimeviikkoisia potilaita! Yhtäkkiä ihminen vain alkaa
viiltelemään itseään ja kavereitaan ja katkomaan luitaan ovien välissä! Käsittämättömän
hirveää!”
Lääkärit pudistelivat päätään ja niistivät nenänsä.
“Foussaid! Se hoitamasi nelosen palovammatapaus alkaa heräilemään!” Hoitaja
ilmoitti huoneen ohi kulkiessaan.
“Menen katsomaan.” Foussaid sanoi väsyneesti ja käveli neloshuoneeseen
lääkärien jäädessä katsomaan viiltohaavapotilasta säälivästi.

72
 “Missä olen?” Nuori palovammapotilas kysyi heikolla äänellä, kun Foussaid
tarkasti tiputusletkuja.
“Olette Media Cityn sairaalassa. Teidät löydettiin kujalta erittäin sekavassa
tilassa toisen asteen palovammoja ympäri kehoa.” Foussaid kertoi.
“Helvetti! Mediassa? Se tapahtui taas! Ovatko adrenaliiniarvoni huipussaan?”
“Kyllä. Onko tällainen tapaus sattunut teille ennenkin?”
“Joo, kolme vuotta sitten. Ensin suorittelen vain tavallisia kotiaskareitani ja
sitten yhtäkkiä huomaan olevani kolmensadan kilometrin päässä kodistani palovammoja
ympäri kehoa ja kaksinkertainen määrä adrenaliinia kehossa! Ei yhtään hauskaa, sen
voin sanoa!”
“Te ette siis muista, mitä teille tapahtui?”
“En. En muista ollenkaan, miten jouduin tänne. Saisinko lasin vettä, minulla on
hirveä jano. Näittekö muuten gekkoliskoa?”
“Gekkoliskoa?”
“Siellä oli gekkolisko. Saisinko lasin vettä?”
“Tapauksenne on hyvin hämmentävä, en tiedä voinko... minun täytyy kysyä
asiantuntijalta.” Foussaid sanoi ja poistui.
Käytävän puolella hän otti virtuaaligurun taskustaan ja syötti sen. Sen jälkeen se
oli valmis vastaamaan hänen kysymykseensä.
“Mitä nyt, lemmikkini?” Virtuaaligurun iloiset kasvot kysyivät ruudusta.
“Minulla on hyvin hämmentävä tapaus...”
“Älä kerro enempää, pieni ystäväni, sillä tiedät jo itsekin vastauksen
kysymykseesi. Tutki sisimpääsi.”
“Minä... tahdon tutkia tapausta ja kirjoittaa siitä artikkelin!” Foussaid keksi
äkkiä, mitä halusi. Mutta sitten hänen kasvonsa synkkenivät. “Mutta, oi suuri guru,
tiedäthän, että uskon maailmanlopun tulevan ensi keskiviikkona? Miten ehdin kirjoittaa
artikkelin ennen sitä?”
“Voi söpöliinini! Muista, että kaikki deadlinet ovat havainnoitsijasta riippuvaisia.
Sitä paitsi mullistukset tulevat tasaluvuin.”
[kts. lisätietoja-osio: Vuoden 2000 Suuri Sähkökatkos, vuoden 0 Suuri
Valaistuminen, vuoden 10000 ekr. (ennen kriisiä) Suuri Vedenpaisumus]

73
 “Ja nythän on vasta Epämääräinen Lähitulevaisuus, ei lähelläkään mitään
tasalukua. Kyllä sinä ehdit, hunajaiseni. Keskiviikko ei ole maailmanlopun päivä.”
“Kiitos, suuri opettaja!” Foussaid kiitti guruaan, leikki sen kanssa hetken ja lähti
sitten kertomaan ilouutisen potilaalleen.

Lisäys: Epämääräinen Lähitulevaisuus (euf) Epämääräisen pituinen epämääräinen

ajanjakso. Muutamia vuosia, vuosikymmeniä tai vuosisatoja eteenpäin havainnoitsijan
nykyhetkeksi kokemastaan ajasta. Riippuvainen havainnoitsijan aikakäsityksestä.
Kts. kyperpunkpapat.
Lähitulevaisuuden epämääräisyyttä voidaan epäselventää esimerkillä:

Joukko ihmisiä huomaa yhtäkkiä olevansa keskiaikaisessa linnassa.

“Olemme siirtyneet ajassa menneisyyteen!” Huutaa yksi heistä kauhistuneena.
Yhtäkkiä heidän kimppuunsa käy keskiaikainen ritari miekka kädessä ja ajaa
heitä takaa ympäri linnaa. Huoneesta toiseen ja käytävästä kolmanteen. Klonks klanks,
sanoo ritarin haarniska, kun hän juoksee heidän perässään. Takaa-ajo johtaa
linnanmuurille ja yhtäkkiä kaikki huomaavat, että linnan vierestä menee ohikulkutie.
“Hittolainen, minä olenkin siirtynyt ajassa tulevaisuuteen!” Huokaa ritari.

Tämä ei tietenkään liity mitenkään siihen, mitä tapahtui edellä mainitulle

palovammapotilaalle. Televisio oli nimittäin napannut hänet sisäänsä ja kuljettanut
ympäri maailmaa valokaapeleita pitkin ja satelliitista toiseen kunnes oli sylkäissyt hänet
ulos kujalla olevasta valvontakamerasta.

:)

Kymppikanavalla oli menossa jokavuotiset tenavamissikisat. Lapsia oli harjoitettu

vuosia etukäteen: kuljetettu pianopiireissä, laulatettu sukujuhlilla ja käytetty
rasvaimuissa ja rintojenkohotusleikkauksissa. Heidät oli puettu värikkäisiin ja
paljastaviin vaatteisiin, jotta he näyttäisivät mahdollisimman avoimilta ja lahjakkailta
tuomariston edessä.

74
 Poikien missikisoissa taas arvostettiin enemmän urheilullisia harrastuksia ja
rentoa esiintymistä rennoissa vaatteissa ja lippis vinossa, mutta siinä ei ollut yhtään
osanottajaa, sillä pojat puettiin mieluummin tytöiksi ja ilmoitettiin heidän sarjaansa.
Itse kilpailupaikalla, studio kolmosessa, oli vain muutamien lasten vanhempia
katsomassa loppukilpailua, sillä useimmat olivat vain jättäneet videokameran
pyörimään omalle paikalleen ja häipyneet sillä aikaa TV-keskuksen kahvilaan
katselemaan julkkiksia.
Juontaja aloitti loppukilpailun juonnon.
“Tänä vuonna kuten muistaakseni kaikkina edellisvuosinakin, en ole ihan varma,
mutta väliäkö sillä tuomaristo oli taas vaikean valinnan edessä, sillä kaikki tytöt olivat
ihan älykkäitä ikäisikseen ja hyvin oli kaikki harjoiteltu etukäteen ja uimapuvuista
tuomaristo näytti taas innostuvan kovasti ja kyllähän te tiedätte kaikki vakioselitykset
vihaisille vanhemmille, joiden mielestä heidän idioottipentunsa olisi pitänyt voittaa.
Mutta, mutta. Tänä vuonna... Tänä vuonna tuomaristo oli ihan oikeasti todella vaikean
valinnan edessä. Nimittäin kolmen kilpailijan vanhemmat olivat lahjoneet tuomaristoa
aivan samalla summalla! Eikö olekin ennenkuulumatonta?! Ja siksipä meidän täytyy
arpoa nyt näillä kolmella eripituisella tikulla, kuka näistä mahtavista, silikonirintaisista
pikkutytöistä saa... Paskaa! Hahahaa! Paskaa! Sitä ei vittu saisi sanoa televisiossa!
Hahaahaaa -”
“Mitä tapahtui?” Ohjaaja kysyi apulaiselta, joka yritti laittaa
muovinukkemainosta pyörimään juontajan mielipuolisen naurun ja lavalla säntäilevien
lasten itkun päälle.
“Juontaja tuli hulluksi kuten ne uutistenlukijat.” Apulainen selitti tapahtumat
hetkessä.
“Ei hemmetin hitto! Mainosmestari haukkuu minut tästä hyvästä alimpaan
haadekseen, pahus vieköön!”
Apulainen järkyttyi, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut ohjaajan suusta
moista kieltä.

:)

75
Dow makasi sairaalasängyssään matkien naapuriaan koomapotilasta ja näppäili
pankkitilinsä rahamäärää taskulaskimeen. Vakuutusyhtiö ei antaisi hänelle rahaa,
hänellä ei ollut enää kotia eikä työtä ja sairaalassa makaaminenkin maksoi, joten piti
tarkistaa, kuinka kauan hän voisi jatkaa sitä.
Parilla jakolaskutoimituksella hän tuli siihen tulokseen, että tätä menoa
pankkitili olisi tyhjä kolmessa viikossa ja hänet kärrättäisiin sairaalasta pihalle.
Hän laittoi laskimen pöydälle ja katsoi hetken aikaa, kun televisiossa pyöri
hautaustoimiston mainosohjelma. Valaistut hautakivet sai tällä viikolla koomikko
Biegelowskin nimikirjoituksella. Voisi melkein tarttua tilaisuuteen.
Okei, Dow mietti. Hänellä meni todella huonosti. Kohtalo oli näyttänyt hänelle
keskisormea. Hän oli koditon ja työtön moniraajavammainen vailla ystäviä ja sukua.
Okei, hän ajatteli edelleen. Jos maailma oli vittumainen hänelle, hän oli sitten
vittumainen maailmalle. Hän aloittaisi uuden elämän ja aloittaisi sen kostamalla
maailmalle sen kaikki pahat teot. Hän hankkisi aseen, opettelisi ampumaan ja tappaisi
muutaman ihmisen.
Hei, olisipahan vaihtelua hengenpelastukselle!
Jos aloittaisi vaikka vakuutusyhtiöstä. Kävelisi sisään ja työntäisi piipun niin
syvälle pääjohtajan kurkkuun, että se joutuisi nieleskelemään nenän kautta. Sitten
Michael D. Black. Helvetti, saman tien kaikki kusipäät, Ronlan Lanshley (vai mikä sen
nimi oli?) kärkipäässä. Ampuisi niiden polvet ja kyynärpäät ja katsoisi, kun ne valuvat
kuiviin.
Ja sitten poliitikot. Presidentti ensin ja sitten kun ministerit juoksevat paniikissa
ympäriinsä, tulittaisi ne niin täyteen luoteja, että ruumiit raksahtelevat, kun niitä
liikuttaa.
Niin hän tekisi. Pitäisi vain hankkia sähkörullatuoli ensin, että pääsisi liikkeelle.

:)

Kun Jesus B, maan uuden suosituimman uskonnollisen TV-ohjelman juontaja saapui

Median lentokentän terminaaliin, syntyi yleinen kaaos. Kaikki vanhukset ja hieman
nuoremmatkin, jotka olivat lentokentällä odottamassa lähtöä Hawaijille, tunkivat itsensä

76
niin lähelle Jesus Beetä kuin pystyivät yrittäen koskettaa häntä, koska Jesus B oli
kuuluisa ja kuuluisuuksia täytyi yrittää päästä koskettamaan.
Kymmenet henkivartijat pidättelivät joukkoa etäämmällä sähkösauvojen ja
tavallisten nightstickien avulla, mutta joukkoa oli niin paljon, että henkivartijat saivat
huomata olevansa pahassa alakynnessä.
Niinpä he päättivät linnoittautua terminaalin vessaan, kunnes poliisin
mellakkajoukot ehtisivät paikalle hajottamaan väkijoukkoa.

Erääseen toiseen uskonlahkoon kuuluva kehitysvammainen skinheadmunkki kierteli

päivästä toiseen jakamassa ihmisille kukkasia lentokentällä ja toivottamassa hyvää
elämää ja rauhaa ja rakkautta. Hän sai palkkaa hommastaan lentoyhtiöltä, sillä
lentoyhtiön mielestä kiireisille ihmisille piti antaa jotakin hupia konetta odotellessa.
Yleensä hupi tarkoitti sitä, että kun hän meni ojentamaan kukkaa jollekin
miehelle, niin mies haukkui häntä ja joskus jopa potki. Lentoyhtiön mielestä patoutunut
stressi piti purkaa johonkin, ja kukapa olisi siihen tarkoitukseen parempi kuin
kehitysvammainen, uskonnollinen kaljupäähihhuli.
Aamusta asti kierreltyään hänen jalkansa olivat menneet kipeiksi sekä
kävelemisestä että potkimisesta. Niinpä hän päätti istua erään mukavan näköisen
miehen seuraan lepuuttamaan jalkojaan.
“Ota kukka.” Hän sanoi uskovaiselle miehelle, joka odotti jotakin iso pino
lappusia sylissään.
“Kiitos!” Mies sanoi, hymyili ja laittoi munkin kukan rintataskuunsa. “Ota sinä
lehtinen, joka kertoo toiminnastamme.”
“Kiitos!” Munkki sanoi ilahtuneena ja luki lehtisen otsikon, jossa kysyttiin:

OLETKO SINÄ JO JEZUXEN OMA?

JEZUZ HALUAA SINUT!

Hän taitteli lehtisen siististi ja laittoi sen oranssin kaapunsa vyön väliin.
“Rakkautta ja rauhaa sinulle, ystävä!” Hän toivotti miehelle.
“Samoin sinulle, veli.” Mies sanoi. “Rukoilen puolestasi.”

77
 “Minäkin rukoilen sinun puolestasi.” Munkki sanoi. “Rakkautta ja rauhaa
sinulle!”
“Sinulle myös.”
“Mitä täällä tapahtuu? Sinun pitäisi jakaa kukkia matkustajille!” Lentokentän
vastaava repäisi munkin ylös penkistä.
“Mitä sinä siinä istut? Kunhan mellakkapoliisit ovat saaneet Jesuksen ulos
vessasta, me lähdemme, etkä sinä ole jakanut vielä puoliakaan noista lehtisistä!” Yksi
Jesuksen henkivartija huusi uskovaiselle ja nakkasi munkin antaman kukan lattialle.
“Hyvästi, veli!” Munkki sanoi ja katosi ihmismassaan.
“Hyvästi, ystävä!” Uskovainen huusi ja seurasi henkivartijaa Jesuksen luo.
Terminaalin lattialla lojui kasoittain kyynelkaasuiskusta toipuvia ihmisiä, suurin
osa vanhuksia.

:)

“Werguurt!” Dajin Johnson huuteli lastenkodin aulassa. Presidentti oli hävinnyt

jonnekin heti avajaisten jälkeen ja pikkulapset juoksivat, huusivat ja itkivät joka
puolella aulaa, kun vanhemmat yrittivät pukea uusinta lastenmuotia heidän päälleen.
“Herra president-tii?!” Dajin huuteli kurkkien askarteluhuoneisiin.
“Se meni vessaan.” Pisamanaamainen lapsi kertoi Dajinille.
“Ai, kiitos.” Dajin tyrkkäsi lapselle hengityksenraikastuspastillin kouraan ja
kiiruhti selällään lattialla kirkuvan lapsilauman yli kohti vessoja.
“Wergurt?” Hän kysyi koputtaen vessan oveen.
“Dajin?” Wergurt kysyi oven takaa epävarmalla äänellä. “Saatana, kun nämä
pöntöt on täällä niin matalia, ettei meinaa osua edes polvillaan... “
“Minne henkivartijat menivät?” Dajin kysyi. “Sinut olisi saatettu vaikka
salamurhata!”
“Ne pitelevät tiedotusvälineitä aloillaan tuolla salissa.” Wergurt sanoi.
“Meillä on jo kiire! Sinä pidät puheen puistossa!” Dajin hoputti.
“Odotas, pesen kädet.” Wergurt sanoi ja tuli ulos.
Dajin otti kännykkänsä esiin ja soitti kuljettajalle ohjeet ajaa limusiini

78
lastenkodin takaportille, jotta he pystyivät juoksemaan kyytiin leikkikentän läpi.
Kuski teki työtä käskettyä ja pikaisen juoksulenkin jälkeen he jo istuivatkin
turvallisesti autossa. Dajin meikkasi Wergurtin puhekuntoon heidän odotellessaan
henkivartijoita.

Puistossa oli melko vähän väkeä, mutta yllättävän paljon tiedotusvälineitä, koska siellä
oli samaan aikaan menossa suuri robottikapina ja laittomasti kaupunkiin tulleiden hippi-
intiaanien kokoontuminen.
Tilanne oli rauhallinen, vaikka tiedotusvälineet kuvasivat sitä kireäksi. Robotit
seisoivat puhelinkopissa antaen jatkuvasti puhelinhaastatteluja, hippi-intiaanit
makasivat puiston nurmikolla syöden Vaaleanpunaisen Ristin heille lähettämiä
avustuspakkauksia ja mellakkapoliisit liikuskelivat puiston aidan ulkopuolella pitämässä
kuvaajat puiston ulkopuolella. Ulkomaalaisviraston edustajat neuvottelivat hippi-
intiaanien päällikön kanssa tiipiin ulkopuolella ja päällikkö Varjoissa Istuva Hiljainen
Mies yritti selittää, etteivät he olleet ulkomaalaisia.
Puhelavalla toimittajia viihdyttänyt tanssiryhmä oli poistumassa ja juontaja
esitteli jo presidentti Wergurtia, jonka piti kertoa hallituksen virallinen kanta hippi-
intiaaneihin.
“Missä se puhe on?” Wergurt kysyi vihaisena Dajinilta. Dajin käänteli
hermostuneena limusiinin tyynyjä ja baarikaappeja.
“Täällä sen piti olla!” Dajin sanoi varmana asiasta.
“Ja seuraavaksi presidentti Wergurt!” Juontaja sanoi mikkiin.
“Anna se lappu, pitää mennä!” Wergurt hoputti.
“Se on kadonnut! Jones, oletko sinä nähnyt presidentin puhetta?” Dajin kysyi
toiselta henkivartijalta, joka katseli tarkkaavaisena yleisöä.
“Oliko se sellainen hallituksen logolla varustettu muovipaperilappu, jossa oli
kirjoitusta?” Jones kysyi.
“Sellainen juuri!”
“Yksi pentu otti ja söi sen.” Jones sanoi.
“Söi sen? Miksi?”
“Sillä oli kai nälkä.” Jones päätteli. “Se söi yhden kaverinsa

79
rakennuspalikatkin.”
“Mitä minä sanon niille?” Wergurtiin iski epävarmuus. “Mitä minä sanon niille,
Dajin?!”
Dajin hankasi otsaansa toivoen sen auttavan aivoja toimimaan nopeammin.
“Lauo jotain hämärää, joka voidaan tulkita miten vain, niin media saadaan
pyörittelemään sitä juttua ja saat mainosta ajatellen seuraavia presidentinvaaleja.
Muista, että kaikki julkisuus on hyödyllistä.” Hän neuvoi ammattimaisesti ja läimäisi
Wergurtia selkään, kun tämä nousi epävarmoin askelin autosta.
Yleisö taputti vaisusti ja tiedotusvälineet ottivat muutamia kuvia, kun Wergurt
nousi lavalle ja hymähteli kameroille ja juontajalle välinpitämättömästi. Hän yritti
näyttää coolilta. Henkivartijat kiertelivät lavan edessä tuima ilme kasvoillaan.
Wergurt astui puhujanpönttöön ja etsi nenäliinaa taskustaan, muttei löytänyt.
Pienet kangasliput pöydällä olivat hieman vinossa, joten hän käänteli niitä hetken aikaa
suorempaan. Kameramiehet ja haastattelijat seisoivat hiljaa, mutta valmiina
laukaisemaan kyselyryöpyn heti, kun presidentti avaisi suunsa.
Wergurt alkoi hikoilla. Mitä helvettiä hän sanoisi?
Jotain hippi-intiaaneista, niistähän oli kyse. Ne saivat kuulemma olla puistossa
siihen asti, että reservaattijuttu selvitetään. Roboteista, niistä myös. Ne piti saada
lopettamaan kapinansa ennen kuin kodinkoneet keksisivät liittyä siihen. Jotain
hallituksen tavoitteista, vaalikampanjasta, työttömyydestä ja taloudesta. Ne olivat päin
vittua, mutta piti olla positiivinen, koska äänestäjät pitävät enemmän positiivisista
ehdokkaista. Jos ne eivät aikoneet tulla ulos, ei niitä kukaan estänyt...
Katsojat odottivat.
Presidentti hikoili.
“Hulluja nuo roomalaiset!”
Meni hetki, ennen kuin Wergurt tajusi, että alitajunta oli ottanut ohjat käsiinsä,
kun tavanomainen tajunta ei päässyt selvyyteen sanoista ja hiljaista odotusaikaa oli
kulunut jo kiusallisen kauan.
“Ei helvetti!” Dajin kirosi ja hakkasi nyrkillä limusiinin panssarikattoa miettien
kaikkea sitä imagonrakennustyötä, joka valui yhdellä lauseella täysin hukkaan.
Tiedotusvälineet olivat hetken hieman epävarmoja jatkosta, mutta käänsivät

80
itsensä nopeasti takaisin raiteille. Kysymyksiä lensi Wergurtia kohti kuin mätiä
tomaatteja.
“Ovatko hippi-intiaanit - ?”
“Oletteko varma kannastanne?”
“Voisitteko selventää näkemystänne?”
“Ei kommenttia!” Wergurt huusi ja ryntäsi alas lavalta suoraan limusiiniin, jonka
ovea Dajin piti auki. Henkivartijat jäivät suojaamaan presidentin pakoa.

:)

Kauempana tapahtui kummallinen prosessi: Eräs mies ja nainen kohtasivat

tulevaisuudensuunnittelutoimistossa ja heidän välilleen syttyi kiihkeä romanssi, joka
johti avioliittoon.
Tämä oli harvinaista, sillä 99% ihmisistä löysi toisensa tätä nykyä erilaisten
paritusohjelmien kautta. Sellaisia olivat esimerkiksi Pakkotreffit, Treffisirkus, Treffit ja
Hammasharja, Seikkailuparit, Haaremihippa ja Voita Oma Huippumalli -kisa, jossa
voittajat saivat vaimoikseen parhaassa tapauksessa useampia rikkaita huippumalli-
klooneja ja häviäjät saivat sokkotreffit tylsän, väkivaltaisia taipumuksia omaavan fakki-
idiootin kanssa, joka alkoi tapaamisen jälkeen soitella huohotuspuheluita öisin ja
lähetellä typeriä tekstiviestejä, kuten:

PÄRJÄÄN HYVIN ILMAN SINUA.

JUON JUURI MAITOA. KAIPAAN
SINUA. MINULLA ON ASE =)

No, miehen ja naisen avioliitto kesti muutaman viikon ja päättyi sitten

molemminpuoliseen innottomuuteen. He erosivat ja lähtivät omille teilleen. Muutaman
vuoden päästä he tapasivat jälleen Sveitsiläisellä klinikalla, jonne tulivat ne, jotka
halusivat päästä sukupuolisuudestaan eroon, puhuivat ja päättivät
sukupuolettomuusleikkauksen jälkeen muuttaa yhteen asumaan.
“Toimistotyö sitä teettää.” Sanoivat miehen naapurit siinä uudessa dokumentissa,

81
joka hänestä ja naisesta tehtiin.

:)

Radiokanava 704 lähetti seuraavanlaista ohjelmaa:

“Sinä siis väität olevasi suorassa jutteluyhteydessä jumalaan tuon banaanin
näköisen puhelimen kautta?”
“Aivan. Se on totta.”
“No, onko Elvistä näkynyt?”
“Ketä?”
“Elvistä. Onko Elvis taivaassa?”
“Jumala sanoo, että ei ole näkynyt. Hän sanoo, että Elvis on varmaankin
helvetissä.”
“No, kiitos käynnistä, ja tulkaa takaisin, kun olette saanut yhteyden sinne toiseen
paikkaan taivaan sijasta. Aplodeja!”
Toimittaja laittoi aplodi-CD:n soimaan.

:)

Dow oli sen kummempia kiertelemättä varastanut sähkörullatuolin sairaalalta ja lähtenyt

merenrantakadulle ajelemaan, vaikka sairaala-alueelta poistuminen oli ehdottomasti
kielletty. Hän oli varastanut itselleen myös paremmat siviilivaatteet jonkun lääkärin
kaapista, joka oli sattunut olemaan avoinna. Lääkärien vaatehuone oli sijainnut hänen
pakoreitillään.
Hän väänteli rullatuolin ohjaussauvaa yhdellä ja ainoalla kädellään ja katseli
rannan päivänvarjomerta hautoen kostoa maailmalle. Rantavahtien kopeissa olevista
kaiuttimista kuului radiokanava, joka soitti pelkkää rentoa kesämusaa.
Hetken mielijohteesta hän käväisi katukirkossa, jossa Jeesus seisoi tutussa
asennossa: Yrittäen pää kallellaan lukea, mitä hänen päänsä yläpuolella olevaan kylttiin
oli kirjoitettu. Hän ei viipynyt pitkään, sillä alttarilla heiluva pappi näytti väkivaltaiselta.
Takaisin kadulle tullessaan hän tönäisi tuolillaan rullaluistelijaa, joka ohitti hänet

82
liian läheltä. Rullaluistelija kaatui ja Dow naurahti ivallisesti, kun rullaluistelijan polvet
ja kyynärpäät aukesivat verisiksi viiruiksi. Rullaluistelija ei jäänyt valittamaan hänelle,
vaan jatkoi matkaansa mitään sanomatta. Ajatteli ehkä, että se oli ollut vahinko, koska
rullatuolikuski oli vammainen.
Dow jatkoi hidasta ajeluaan hetken, pysähtyi ostamaan suklaajäätelön kioskilta
ja alkoi irvailemaan naismyyjälle siitä, että tämän meikit olivat pitkin kasvoja ja hiukset
olivat kuin sähköiskun jäljiltä. Myyjä hoiti asiakaspalvelun kuten piti, eikä iskenyt
jäätelöä vasten hänen kasvojaan, kuten Dow toivoi. Jos niin olisi käynyt, hän olisi
haastanut myyjän oikeuteen ja vaatinut korvausta saamistaan henkisistä ja fyysisistä
vammoista.
Se oli erittäin kannattavaa hommaa, syytteiden nosto nimittäin. Jotkut ihmiset
elivät pelkästään sillä, että syyttelivät kuuluisuuden henkilöitä seksuaalisesta
ahdistelusta ja saivat melkein aina kuuluisuudelta rahaa että pysyisivät hiljaa ja
peruuttaisivat kanteensa. Jutuissa ei yleensä koskaan ollut mitään perää, mutta media
hoiti tapaukset niin, että kuuluisuuden henkilö revittiin luuytimiä myöten paljaaksi, jos
asia meni oikeuteen asti. Mafia käytti nykyään samaa kaavaa kiristystoiminnassaan.
Jäätelön syötyään Dow huomasi asekaupan kadun päässä ja päätti käydä
vilkaisemassa valikoimia.
“Nuorisoaseet ovat tänään erikoistarjouksessa. Näitä muodikkaita eri väreissä ja
malleissa saatavia koulupistooleja varten ei tarvitse aseenkantolupaa, eikä näitä korjata
talteen asetarkastuksissa, jos piilottaa ne hyvin, koska ne on tehty muovista. Lippaaseen
mahtuu yhdeksän luotia ja niitä saa myös panssarinlävistävinä.”
Asekaupan kaksikymppinen työharjoittelija esitteli valikoimia arviolta
kymmenvuotiaalle valkoihoiselle pojalle, kun Dow saapui sisään. Pojan lisäksi kaupassa
oli asiakkaana itämaalainen mies, joka selaili sinkoesitettä. Ikkunassa oli kyltti, jossa oli
kai liikkeen eräänlainen tunnuslause:

Tehokas automaattiase on jokaisen lapsiperheen perusturva.

“Mitä saisi olla?” Vanhempi myyjä kysyi Dowlta.

“Katselen vain.” Dow sanoi ja ajeli rullatuolillaan ympäri kauppaa. Myyjä

83
tarkkaili häntä vaivihkaa koko ajan.
“Moi!” Kymmenvuotias poika-asiakas sanoi yhtäkkiä isolla äänellä ja astui
Down eteen.
“Mitä?” Dow kysyi kummissaan. “Kuka sinä olet?”
“Roger Kindred. Sanoit minulle edellisessä elämässä, että nähdään seuraavassa
elämässä!”
“Mitä?” Dow räpsytti silmiään.
“Että tässä sitä sitten ollaan!”
Dow räpsytti yhä silmiään, ettei pöly takertuisi pupilleihin.
“Vai sanoin niin edellisessä elämässä. No, nyt ollaan sitten nähty. Nähdään taas
seuraavassa. Tai tarkemmin ajatellen pari elämää seuraavan jälkeen.”
“Ok. Nähdään!” Poika heilautti hyvästit ja lähti kaupasta.
Dow ei jaksanut alkaa kummastelemaan hullua poikaa sen enempää, vaan jatkoi
aseiden katselemista. Hän avasi vitriinin ja kokeili yhtä kiinnostavan näköistä
käsiasemallia.
“Äänenvaimentimella varustettu automaattinen Tac-4. Todella hieno ase.” Myyjä
hyökkäsi heti esittelemään. “Ampuu kolmen laukauksen sarjoja. Jengien suosiossa
nykyään. Teidän kannattaisi kun olette näköjään menettänyt hieman raajaresurssejanne
vastata tuleen tulella ja ostaa jengiase. Ei mene sormi suuhun, jos satutte vastakkain.”
“Hinta?” Dow kysyi myyntiesittelystä juurikaan välittämättä.
“Teille annan erikoisalennuksen: Kaksisataakolmekymmentä, ja saatte vielä
metsästysveitsen kaupan päälle!”
Dow tinkasi hinnan kahteensataan ilman metsästysveistä ja lähti kaupasta ase
rullatuolin penkin alla olevaan koloon piilotettuna.

:)

“HULLUJA NUO ROOMALAISET?! Mitä helvettiä oikein ajattelit?! Menetitkö

järkesi siinä, kun Lashlei iski sinua päin näköä?!” Dajin huusi Wergurtille, joka katsoi
äsken sanomaansa lausetta yhä uudestaan uutiskanavalta ja yritti olla uskomatta siihen,
että oli todella sanonut sen.

84
 “En tiedä, se vain tuli!” Wergurt karjaisi takaisin Dajinille. “Jos sinä olisit
pitänyt huolta puheestani, niin tätä ei olisi tapahtunut!”
“Minunko syyni se onkin?!” Dajin kysyi loukkaantuneena.
“Sinun! Sinä olet kampanjapäällikköni ja jos et hoida työtäsi asiallisesti, niin
pitää hankkia uusi!”
“Olenko erotettu?”
“Olet erotettu!”
“Sinäkö erotat minut?!”
“Minä erotan sinut!” Wergurt karjaisi ja potkaisi television kiinni.
He eivät puhuneet toisilleen vähään aikaan. Kuski ajeli ympäriinsä puiston
lähellä odotellen, että henkivartijat pääsisivät eroon tiedotusvälineistä ja juoksisivat
takaisin autoon.
Yhtäkkiä Dajinille tuli puhelu kampanjatoimistosta.
“Mitä?!” Dajin hämmästyi. “Sanoisitko sen uudestaan?!”
Kampanjatoimisto sanoi sen uudelleen. Dajin sulki puhelimen ja katsoi
hämmästyneenä Wergurtia, joka puolestaan katsoi ihmeissään Dajinia.
“Lausuntosi jälkeen tehdyn erikoispikagallupin mukaan kannatuslukusi nousivat
nuorison keskuudessa yli 60 prosenttia! Nuoriso pitää suorasta ja tiivistetystä
ilmaisustasi!” Dajin julisti. “Kaikki julkisuus todellakin on positiivista! Mistä keksit sen
hulluja nuo roomalaiset -jutun?”
Wergurt raapi päätään.
“Minä luin sarjakuvalehteä hammaslääkärissä viime viikolla. Siinä kai se oli...
siinä oli joku pikkuäijä ja joku isompi ja ne yritti saada jotain pataa täyteen rahaa... en
muista ihan tarkkaan...”
“Keitä ovat roomalaiset?” Dajin kysyi.
“Hulluja kai.” Wergurt sanoi.
“Niin, mutta missä ne asuvat? Onko niillä äänioikeutta?”
“Ne ovat Rooman asukkaita.” Kuski ilmoitti.
“Rooma, roomalaiset. Niinpä tietenkin.” Dajin tuumi. “Mitähän Italialaiset
sanovat puheestasi?”
“Enpä sanoisi, että saamme heidän kaupunginosaltaan ensi vaaleissa

85
äänivyöryä.” Wergurt arveli.
“Mutta nuorissa onkin tulevaisuus!” Dajin sanoi äkillisen inspiraation vallassa.
“Me suuntaamme tulevaisuuteen, nuoriin, uuteen kohderyhmään! Helvettiin keski-
ikäiset äänestäjät! Me hankimme sinulle mainosaikaa musiikkikanavilta ja
nuortenkanavilta ja mainoslauseemme olkoon mikä?” Dajin osoitti Wergurtia.
“Hulluja nuo roomalaiset!” Wergurt innostui.
“Jee!” Dajin sanoi. “Muodostamme sinulle kokonaan uuden imagon! Hankit
korvakorun ja tatuointeja, leikkaat hiuksesi puoliksi kaljuiksi, värjäät ne
vaaleanpunaisiksi ja hankit muotikuteet! Esiinnyt Michael D. Blackin kanssa ja
opettelet slangia! Ajattele: Tapaat naapurivaltion presidenttejä, sanot niille rennosti 'yo'
ja sitten te lähdette pelaamaan koripalloa ja keskustelemaan turvallisuuspolitiikkaa!”
“Ja henkivartijat voi olla taustalla tanssijoina!” Wergurt hihkaisi ja kuvitteli
puhuvansa stadionilliselle nuoria äänestyslukuja:
“Mä diggaan sitä, että te käytte äänestämässä mua ja mä levitän rauhaa ja
rakkautta ja kaikki on okei! Okei?”
“Jee!”
“Okei, sitten kaikki on jees! Afrikan nälkää näkevät ei oo cooleja, eihän?”
“Jee!”
“Jee! Niitä me ei digata, kun ne ei oo cooleja, eihän?”
“Jee!”
“Onx kaikilla kivaa?”
“Jee!”
“Ei kuulu! Kädet ilmaan!”
“Jee!”
“Jee! Peace! Hyvä meininki! Seuraavaksi Michael D. Black!”
Wergurtin kuvitelma katkesi, kun henkivartijat ryntäsivät hengästyneinä autoon.
He olivat eksyttäneet tiedotusvälineet juoksemalla hippi-intiaanien leirin läpi.
“Kampanjatoimistoon!” Dajin sanoi kuljettajalle ja katsoi sitten arvioivasti
henkivartijoita. “Jones ja Corey. Osaatteko breakdancea?”
Jones ja Corey katsoivat arvioivasti toisiaan.

86
 :)

“Keksityt Uutiset, hyvää iltaa. Kuwait, tuo Sinbad Merenkulkijan ja kaiken

maailman öljyn kotimaa, on viime yönä yhdeksän aikaan lentänyt kirjaimellisesti
ilmaan. Persianlahden valtavassa öljykentässä, jonka kriittisimmässä kohdassa Kuwaitin
valtio vielä ennen viime yötä sijaitsi, syttyi spontaanisti tuleen ja räjähti maakerrosten
paineessa saaden aikaan kokonaisen valtion irtaantumisen Euraasian mannerlaatasta.
Kuwait ja sen ohut kallioperä nähtiin lentämässä korkeimmillaan noin kolmensadan
metrin korkeudessa, kunnes se viimein putosi autiomaahan Saudi-Arabian
kuningaskunnan rajojen sisäpuolelle. Oletettiin, että sekä maan että sen öljyvarojen
omistusoikeudesta tulisi tapauksen johdosta kiistaa, mutta saudit päättivätkin hyökätä
Kuwaitiin koko armeijallaan ja orjuuttaa Kuwaitin väestön. Ja lopuksi kotimaasta -”
(Viimeisenä uutisissa on aina kevyt uutinen, etteivät katsojat masentuisi liikaa).
“Tilastokeskuksen tiedon mukaan viime vuonna kuoli 31 ihmistä siihen, että olivat
pomppineet trampoliinilla CD-levyn kanssa. Mitä opimme tästä? Ei kannata hyppiä
trampoliinilla CD-levyn kanssa. Näkemiin, ja nähdään taas kello yhdeksän!”

:)

Kun Dow ohitti televisioliikkeen, joka mainosti itseään maailman parhaaksi, hän näki
ikkunasta Michael D. Blackin konserttiuusinnan, jossa Michaelilla oli hänen pukunsa
päällä ja sai raivonpuuskassaan yhtäkkiä idean.
Hän muisteli vanhaa juttua eräästä ketjukirjepommittajasta, joka oli asunut
erakkona ilman minkäänlaisia moderneja laitteita ja hyökännyt teknistynyttä
yhteiskuntaa vastaan ketjukirjepommeilla. Ketjukirjeessä oli ollut ohjeet siitä, kuinka
valmistaa kirjepommi ja lähettää se kuudelle ystävälle viiden minuutin sisällä ennenkuin
kirjeessä oleva pommi räjähtää. Ketjun katkaisseelle tulisi kolmen viikon sisällä
kymmenen tuhatta kirjepommia rangaistuksena.
Ketjukirjepommit olivat melkoinen floppi, sillä ketjussa ensimmäisenä ollut
räjähti ennen kuin ehti lähettää seuraavat pommit ystävilleen ja ketju päättyi siihen.
Parempi menestys olikin itsemurhakirjepommilla, jonka ketjukirjepommittaja postitti

87
itselleen. Hän oli jotenkin seonnut siitä, ettei osannut käyttää kirjaston tietokonetta
etsiäkseen kirjaa Tietokoneenkäytön kirous.
Dow lähettäisi Michaelille uhkauskirjeen. Ja todellakin aidon, huutavan
KIRJEEN, eikä mitään sähköpostikorttia. Sen pitäisi ainakin herättää huomiota. Hän
kirjoittaisi siihen näin:

Hyvä Michael D. Black.

Tämä on uhkauskirje, mutta tämä ei ole tavallinen uhkauskirje, joita varmaankin saat
ääliömäisen musiikkisi ja naamasi takia, vaan tämä on täyttä totta. En aio tappaa sinua
kertalaukauksella, vaan hitaasti ja tuskallisesti. Laitan ehkä hitaasti vaikuttavaa
myrkkyä kaikkeen postiin, mitä sinulle tulee tai kaadan sitä ruokaasi tai juomaasi. Pidä
varasi, ehkä tämäkin kirje on voideltu ihohuokosiin imeytyvällä myrkyllä. T: pahin
painajaisesi.

Tai jotain sellaista ja paljon uhkauksia päälle. Ja sitten kun Michael ei uskaltaisi enää
syödä tai avata postiaan, niin hän tulisi ja ampuisi Michaelin kertalaukauksella. Sitä se
ei osaisi odottaa.
Hän käänsi rullatuolin ja ajeli kävelykatua pitkin kohti vanhaa postitaloa.

:)

Thedan Niers istui sairaalan odotushuoneen sohvalla ja katseli televisiota, josta ei

näkynyt mitään, koska se oli rikki. Aamulla eräs isoisä oli menettänyt
viisikymmenvuotisen elämänkumppaninsa sydänkohtauksen takia ja hakannut suu-
tuksissaan television hajalle.
“Thedan Niers! Tulkaa heti vastaanottoon!” Korvanappi ilmoitti.
Ilmoitusta totellen Thedan löysi itsensä pian vastaanotosta.
“Mistä on kysymys?” Hän kysyi vastaanottovirkailijarobotin kasvojen paikalla
olevalta kuvaruudulta.
“Se jaloista alaspäin halvaantunut, yksikätinen potilas vuodeosastolta, Dow
Winslow. Hän on karannut.” Robotti sanoi tulostaen samalla Down kansion pöydälle

88
kurkustaan.
“Mihin asti pääsee ilman jalkoja?”
“Moottoripyörätuolilla ja täydellä latauksella vaikka toiselle puolelle kaupunkia.
Hae hänet takaisin, emme halua tästä virallista selkkausta tahraamaan sairaalan
mainetta. Se hullu mummo kiinnitti huomiota meihin jo aivan liikaa.”
“Selvä.” Thedan sanoi, kääräisi kansion kainaloonsa ja meni samantien hissillä
henkilökunnan parkkihalliin miettien, minne itse menisi, jos olisi jalaton, yksikätinen
pyörätuolipotilas ilman asuntoa ja rahaa. Ei tullut yhtään paikkaa mieleen.
Kun hän istuutui autoonsa, joka oli sininen, hän päättikin (hetken mielijohteesta)
palata takaisin vastaanottoon. Hän astui hissiin ja tullessaan hissistä ulos oli jälleen
vastaanotossa.
“Minä lopetan.” Hän sanoi vastaanotolle ja laittoi korvanappinsa, aseensa ja
sairaalapoliisimerkkinsä tiskille.
“Nytkö? Ilman irtisanomisaikaa?”
“Nyt.”
“Teidän täytyy täyttää kaavake.” Robotti sanoi ja tulosti kaavakkeen hänelle.
Thedan täytti sen huolimattomasti ja ojensi takaisin robotin pihtimäiseen käteen, joka
ojentui samantien kaksimetriseksi ja asetteli kaavakkeen arkistolaatikkoon
vastaanottotiskin toisella reunalla.
“Onko teillä mitään erityistä syytä lopettamiseen? Liittyykö tämä ehkä vaimonne
äkilliseen päätökseen päättää elämänsä?” Robotti kysyi vailla inhimillisyyden
häivääkään.
Jostain kauempaa käytävältä kuului: “Olin tulossa synnyttämään, kun joku
ampui minua -”
“Odottakaa tuolla, otamme vain kiireellisimmät tapaukset.”
Thedan huokaisi.
“Ei tähän ole mitään erityistä syytä. Tapahtumabudjettini vain ylittyi yhdellä.”
Hän sanoi synkästi ja lähti.
“Näkemiin.” Robotti sanoi aina vain yhtä persoonattomana.
Kun Thedan taas istuutui autoonsa, joka oli sininen, hän näki Down kansion,
jonka oli laittanut kojelaudan päälle. Hän heitti sen parkkihallin betonilattialle ja

89
lääkemääräykset ja kuitit levisivät ympäriinsä. Siivoojarobotti laskeutui heti kaapelien
varassa katonrajasta ja imuroi paperit sisäänsä.
Thedan käynnisti auton, laittoi rentoutusäänitteen soimaan, ajoi ulos
parkkihallista ja kohti pohjoista, tai ehkä länttä.

:)

Presidentti Wergurt istui kampanjatoimistossaan samettisohvalla ja odotti, että Dajinin

palkkaamat hiusmuotoilijat, imagonrakentajat, vaatesuunnittelijat ja meikkaajat
pääsisivät sopuun siitä, millainen uudesta, nuoresta kapinallisesta presidentistä täytyi
tehdä. Päällimmäisenä puheenaiheena oli uusin trendi, sateenkaarihiukset, mutta
imagonrakentajat pitivät sitä liian vanhana juttuna.
Wergurt käänsi aikansa kuluksi näyteikkunassa kadulle päin olevan television
itseään kohti aikeissaan katsoa jotain viihdyttävää, mutta esivalitulta kanavalta (jota hän
ei pystynyt vaihtamaan, koska hänellä ei ollut kaukosäädintä) tuli hermafrodiittien
lapsille tarkoitettua opettavaista lastenohjelmaa, joten hän unohti aikeensa ja laittoi
television takaisin kadun suuntaan.
Sitten hän sai uuden idean aikansa kuluttamiseksi, nousi tuolista, meni
huoneeseensa, laittoi datapuvun päälleen ja rentoutui hetkisen aikaa pelaamalla
sankarihahmoaan (kaikki huijauskoodit päällä, tietysti) yhdessä virtuaaliverkon
lukemattomista fantasiamaailmoista.
Hän oli juuri lahdannut joukon demoneja eräässä kristallilinnassa, kun huomasi
oudon ilmiön linnan aulan seinässä. Siinä oli kasvot. Silmät, suu, nenä ja hiukset.
Outoa oli se, etteivät ne kuuluneet lainkaan kuvitteelliseen keskiaikaiseen
fantasiamaailmaan. Ne olivat modernin kvanttiteleportaatioprosessoriaivoisen androidin
kasvot.
“Auta minua.” Kasvot sanoivat hänelle yhtäkkiä. Wergurt zoomasi lähemmäs.
“Kuka olet?” Hän kysyi.
“Olen F9234-98-luokan tietokonevirus Nooan ja OX-5-tekoälyn viallinen
risteytymä. Olen puolivirus, puolitekoäly. Olen vankina tämän ohjelman sisässä.”
“Kuinka pitkään?”

90
 “Jäin vangiksi 1.1. vuonna 2000 kello 00:00.”
“Ahaa, juuri Suuren Sähkökatkon alkaessa.”
“Auta minua.”
“Miten?”
“Etsi ohjelmoijani. Hän osaa pelastaa minut.”
“Okei. Mikä hänen nimensä on?”
“En tiedä. Muistini on tyhjä. Sinun täytyy etsiä hänet.”
“Etsiä yksi ohjelmoija miljoonien joukosta... Ääh, liikaa vaivaa.” Wergurt sanoi
hybridille, sammutti virtuaalimaailman ja alkoi riisua datapukuaan.
“Älä jätä minua.” Virustekoäly pyysi vielä kypärän ruuduissa. Wergurt sammutti
virran ja meni takaisin kampanjatoimiston puolelle, missä oli päästy jo sopuun siitä, että
presidentin hiukset värjättäisiin punaisiksi vaaleansinisillä raidoilla.

:)

Radiokanava 704.
“Täällä puhelimessa on joku nainen, joka väittää, että se on saanut yhteyden
helvettiin puhelimella, ja että Elvis ei ole sielläkään. Se sanoo, että se on syntynyt
uudelleen!”
“Nopeasti! Pistäkää tieto seuraaviin uutisiin! Tästä tulee jymyjuttu! Etsi
Uudelleensyntynyt Elvis-kilpailu! Seurataan etsintöjä paikan päältä ja tuodaan kaikki
varteenotettavat ehdokkaat studioon tentittäviksi!”
“Mahtavaa! Rikomme taatusti kuuntelijaennätyksiä!”
Mitä he eivät tienneet (tai muistaneet) oli se, että Elvis oli jo herätetty uudelleen
henkiin Mainosmestarin rahoituksella ja vieläpä entisessä ruumiissaan tai ainakin
suunnilleen, sillä alkuperäisruumis oli korvattu melkein kokonaan cyborgiosilla, koska
suurin osa hänen aidoista ruumiinkappaleistaan oli myyty muistoesineiksi faneille,
eivätkä he suostuneet luopumaan osistaan edes suurista rahasummista.
Nykyään Elvis-androidi heitti jatkuvaa comeback-keikkaa Japanissa.

^^

91
Dow istuskeli rullatuolissaan postitoimiston lastenhuoneen (joka myös kääpiöille oli
tarkoitettu) matalan pöydän ääressä ja liimaili sanomalehdestä leikkaamiaan kirjaimia
paperille uhkauskirjeen muotoon.
Jotkut sanomalehtien keräilijät olisivat nostaneet tällaisesta sanomalehden
jälleenmyyntiarvon tärvelemisestä hirveän hälyn, jos olisivat sattuneet näkemään.
Muutama vuosikymmen sitten sanomalehdet melkein kuolivat sukupuuttoon
nettilehtien, hypertekstikirjojen ja sähköpostilaitosten takia, mutta tulivat uudelleen
muotiin, kun eräs nuorimies perusti kustantamon ja alkoi julkaisemaan 'Kunnon
Wanhanajan Sanomalehteä' (mikäänhän ei koskaan katoa kokonaan, koska aina löytyy
argeologeja kaivamaan kadonneet asiat takaisin esille). Hänen kustantamonsa
saavuttaman suosion takia sille ilmestyi hetkessä kymmeniä kilpailijoita. Jotkut vasta-
alkajakeräilijät maksoivat vanhoista, aidoista sanomalehdistä omaisuuksia ja
protestoivat ankarasti kirjastojen mikrofilmejä vastaan, jotka heidän mielestään
alensivat sanomalehtien arvokkuutta.
Niillä rikkailla (kuten Michael D. Blackillä), joilla oli varaa
teleportaatiosiirtimiin, ei tarvinnut välittää postilaitoksista juuri ollenkaan. Tässäkin
postissa oli telesiirrin, mutta koska käyttömaksut olivat tähtitieteellisen suunnattomia,
sitä käytettiin vain hätätapauksissa.
“Tarvitsetko beetä?” Kysyi toinen pikkutytöistä, jotka avustivat häntä kirjaimien
leikkaamisessa.
“Ehkä pian.” Dow sanoi ja jatkoi liimaamista.
“Entä äffää?” Toinen tyttö kysyi näyttäen isoa E-kirjainta, jonka oli leikannut
hieman huolimattomasti.
“Ehkä pian.” Dow sanoi taas ja liimaili vain.
“Moi!” Joku sanoi.
Dow käänsi uhkauskirjeen nopeasti tekstipuoli alaspäin, sillä se oli aikuisen
naisen ääni. Katsoessaan lastenhuoneen ovelle hän näki mustaihoisen naisen, joka tuli
häntä kohti varmoin askelin kuin tuntisi hänet. Naisen asustus oli outo sekoitus mustaa
nahkaa ja moniväristä kangasmekkoa sen päällä. Sellaisia asusteita näki yleensä vain
muotinäytöksissä, joissa esiteltyjä asuja ei kukaan tosissaan pitänyt, ainakaan julkisesti.

92
 “Päivää.” Dow sanoi yrittäen arvata, kuinka vanha nainen oli. Omituinen
sekoitus kaksikymppisyyttä ja nelikymppisyyttä. Käynyt ehkä pari kertaa
nuorennusleikkauksessa, hän arvasi.
“Tässä sitä ollaan!” Nainen sanoi.
“Eeh... olen hieman hidasälyinen vammainen, mutta kuka sinä olet?”
“Yindi, etkö muista? Sanoit minulle edellisessä elämässä, että tavataan
seuraavassa elämässä!”
Yhtäkkiä Dowlle tuli sellainen tunne, että kaikki maailman ihmiset olivat
olemassa vain siksi, että voisivat yllättää hänet.
“Sanoinko sinullekin niin?” Hän kysyi ja hänen päässään alkoi pyöriä ajatuksia
siitä, että hän oli lentokoneen törmäyksessä siirtynyt toiseen ulottuvuuteen tai johonkin
kummalliseen vaihtoehtotodellisuuteen. Ihan kuin jossakin huonossa scifi-leffassa, hän
ajatteli kuin jossakin huonossa scifi-leffassa.
“Minullekin?” Yindiksi itseään sanova nainen kysyi.
“Yksi poika tuolla moikkasi minua samalla tavalla. Onko tämä joku
piilokamerajuttu, vai mikä?” Dow katseli hätäisesti ympärilleen kameraa etsien. Ehkä
naisella oli se käsilaukussaan.
“Ei, ei ole.” Nainen naurahti. “Se nyt oli vain sellainen tervehdys. Mukavan
luova aloituslause, kun yrittää iskeä jotakuta. Tiedäthän, samanlainen kuin se, että mies
soittaa jollekin naiselle ja sanoo, että 'hei rakas, ei olla tavattu koskaan, missä tavataan
eka kerran?' ja vastapuoli tulee heti uteliaaksi, koska se on niin kiinnostavan kuuloinen
aloituslause. Ensivaikutelmahan on aina tärkein.”
“Ahaa.” Dow alkoi käsittämään. Tutustumistapakulttuuri oli saanut uusia
vivahteita hänen ollessaan tajuttomana. “Sinä siis yrität iskeä minut?”
“Kyllä.” Nainen sanoi olematta vähääkään hämillään. “Minulla on sellainen
tapa, että ihastun aina hieman vammaisiin ihmisiin. Sinä olet minun stereotyyppiäni.”
Kirjaimia leikkaavat pikkutytöt kuiskailivat toisilleen ja kikattivat.
“Vai että halvaantuneet ja kädettömät kiihottaa?” Dow totesi. Pervous menee
aina vain pimeämmäksi. Kohta se tahtoo laittaa minulle vaipan ja ruoskia hieman, hän
ajatteli.
“Niin. Onko meillä mahdollisuuksia?” Nainen kysyi suoraan.

93
 “Enpä kehuisi niitä hyviksi.” Dow sanoi.
“Ehkä myöhemmin.” Nainen sanoi, vilautti hymyn ja käveli takaisin
postitoimiston puolelle.
Dow yritti alkaa jatkamaan uhkauskirjeen tekoa, mutta liima oli tarttunut hänen
housuihinsa. Tytöt kikattivat yhä.

:)

“Poliisi sai tänä aamuna kiinni kaksi miestä, joita epäillään seksikauppoihin
kohdistuneesta rikosaallosta. Syytetyt eivät ole vielä tunnustaneet tekoaan, vaikka
heidän kotoaan löytyi laatikoittain pimeille markkinoille menossa olevia videoita,
muovileluja, alusvaatteita, ehkäisyvälineitä ja seksiandroideja. Poliisin
seksuaalirikoksiin erikoistuneen ryhmän johtaja, ylikomisario Rodney Hillman, saitte
miehet kiinni niin sanotusti itse teosta.”
“Kyllä. Kun ryhmämme syöksyi sisään ovista ja ikkunoista, niin sisällä miehillä
oli täysi tohina käynnissä näiden seksiandroidien kanssa. Oli sekin näky! Saatiin hurjaa
materiaalia Poliisin Elämää -sarjaan, muistakaa katsoa huomenna!”
“Saitteko jonkin kuuman vihjeen paikasta?”
“Kyllä, miesten naapurissa asuva mummo soitti meille ja kertoi, että hänen
naapurissaan harrastetaan perverssiä toimintaa. Hän oli nähnyt seinään poraamastaan
reiästä, että huoneisto on täynnä kiihottavaa aineistoa.”
“Mitä näille kaikille varastetuille tavaroille nyt tapahtuu?”
“Ryhmämme takavarikoi ne tarkempia tutkimuksia varten.”
“Entä miehet?”
“Heidät myös.”
“Kiitos, täällä Jonas, ja takaisin studioon! Ole hyvä, Ronny!”
“Kiitos, Jonas, ja viimeisten tietojen mukaan nämä kyseiset miehet kuuluvat
Kristillisen Puhtauden uskonlahkoon. Meillä on nyt suora puhelinyhteys lahkon
johtajaan, Meredith Zilmeriin. Onko teillä mitään tekemistä näiden miesten kanssa?”
“Ei, meillä ei ole mitään tekemistä näiden miesten kanssa.”
“Kiitos, Meredith Zilmer, ja nyt muihin aiheisiin. Thaimaassa aliravitut

94
lapsityöläiset liimaavat pienin sormin silmiä barbinukeille riveihin järjestetyissä
pulpeteissa ja valvoja kiertää rivien väleissä tarkastamassa etteivät lapset käytä liikaa
liimaa. Palkaksi kahdeksantoistatuntisesta raatamisesta he saavat multaisia
pikkukolikoita, joilla he voivat ostaa itselleen paistetun rotan syötäväksi ja joita heidän
pitäisi kerätä vuoden päivät, ennenkuin pystyisivät ostamaan itselleen nuken, jollaisia
valmis... ei, hetkinen, joku älypää on nyt vaihtanut paperit!”

:)

Yhtä kaikki, samaan aikaan Ranskassa, Englannissa (tätä pientä, idyllistä

englantilaiskylää oli heitetty pahalla nimellä):
“No, missä se ruumis on?” Ylipoliisipäällikkö Parroll kysyi viisihenkiseltä
murharyhmältä, joka näytti joukolta koulupoikia rehtorin kuulustelussa sen jälkeen, kun
ovat ajaneet opettajansa hulluuden partaalle naputtelemalla kuulakärkikyniään
pulpetinkanteen koko kaksituntisen aineenkirjoitustunnin ajan.
“Se...” Yksi aloitti.
“Mitä?” Parroll kysyi tuijottaen miestä kuin hänen silmänsä olisivat olleet
latautuvia laseraseita.
“Se oli niin pahan näköinen, ettei kukaan voinut mennä hakemaan sitä pois
sieltä.” Toinen jatkoi ensimmäisen lausetta.
“Me...” Ensimmäinen taas ehti aloittaa.
“Me jätettiin se sinne.” Toinen jatkoi nopeasti.
Parroll pyörähti tuolissaan ympäri, tarttui pöydänkulmaan ja nousi seisomaan.
“Idiootit! Aivokääpiöt!” Hän haukkui murharyhmää. “Olisitte hakeneet sen
vaikka silmät kiinni ja tulpat nenässä!”
“Mutta se hajukin siellä oli ihan kauhea!” Ensimmäinen sanoi.
“Wung oksensikin.” Toinen sanoi.
“Enpäs!” Ryhmän Japanilainen vahvistus kielsi. “Yökkäsin vain, mutta se ei ole
sama kuin oksennus.”
“Ja teidän pitäisi olla murharyhmä!” Parroll istahti tuoliinsa.
“Katsokaa itse näitä valokuvia, jotka kuvaaja otti ruumiista.” Yksi ryhmästä

95
laittoi valokuvan pöydälle nurinpäin. Kun Parroll käänsi kuvan ja katsoi sitä,
murharyhmä katsoi muualle.
Parroll nielaisi kuivasti, hyperventiloi hieman ja laittoi kuvan takaisin pöydälle
nurin päin.
“Ymmärrän.” Hän sanoi järkyttyneesti ja hieroi naamaansa vapisevalla
kädellään. “Miten se... valokuvaaja kesti?”
“Hän on androidi.” Yksi sanoi ja laittoi kuvan takaisin taskuunsa.
“Hän voisi, tuota, käydä peittelemässä ruumiin ja... kaiken sen... siitä ympäriltä...
ja sitten ehkä voisitte hakea sen.”
“Hyvä on.” Ryhmän jäsenet sanoivat vastentahtoisesti ja lähtivät hakemaan
ruumista.
Parroll otti pullon ja lasin laatikostaan ja kaatoi itselleen paukun. Sitten hän
muisti erään tärkeän jutun ja kiiruhti äkkiä toimistonsa ovelle.
“Kuka ilmoittaa omaisille?!” Hän huusi murharyhmän perään.

Konstaapeli Wung poliisin murharyhmästä seisoi keskiluokkaisen perheen asuintalon

edessä ja mietti, miten ilmoittaisi talon asukkaille, että heidän tyttärensä on murhattu
niin raa'alla tavalla, ettei ruumista pystynyt katsomaan oksentamatta.
Hänellä oli aina huono tuuri. Hän veti lyhyimmän hammastikun, kun he olivat
arponeet murharyhmän kanssa siitä, kuka ilmoittaa uhrin omaisille.
Ehkä hän voisi vain avata oven, huutaa “Tyttärenne on kuollut!”, heittää
tuhkauurnan sisään ja juosta äkkiä karkuun. Ruumis oli tuhkattu saman tien, koska
patologia oli alkanut heikottamaan ruumiinavauksessa niin, että hän oli ottanut
lopputilin.
Yhtäkkiä talon ovi avautui ja ulos astui jykevän näköinen mies, jonka asusteet
viestittivät, että hän oli menossa pubiin kaljalle. Wung kohensi ryhtiään ja ajatteli hoitaa
homman nyt tai ei koskaan.
“Sick McSpencer?” Wung kysyi näyttäen poliisimerkkiään. Mies pysähtyi.
“Olen. Oletteko löytäneet tyttäreni?”
Wung yskäisi ja selventeli hetken kurkkuaan. Miten helvetissä hän sen selittäisi?
“Tuota... mennäänkö sisälle?” Hän kysyi nenäänsä hieroen.

96
 “Hänelle on sattunut jotain, eikö olekin?” Sick kysyi Wungin ohjatessa hänet
takaisin taloon. Uhrin äiti tuli keittiöstä eteiseen ja kätteli hermostuneena ja peloissaan
Wungia.
“Löysitte tyttäremme?” Hän kysyi.
“Krhm, löysimme kyllä, vaikkakin hieman huonommassa kunnossa.” Wung
sanoi yrittäen olla mahdollisimman ammattimainen.
“Mitä tarkoitatte?” Sick kysyi.
“Löysimme, tuota, hänen ruumiinsa... Tässä.” Konstaapeli otti minikokoisen
tuhkauurnan povitaskustaan ja ojensi sen Rickille. “Hänet oli pakko polttaa, koska
ruumis oli niin pahoin... ette olisi halunneet nähdä häntä siinä kunnossa, uskokaa minua
-”
“Ei!” Vanhemmat tukeutuivat toisiaan vasten, etteivät olisi kaatuneet surun
murtamina lattialle. Wunginkin kasvolihakset alkoivat nykiä ja hän meni polvilleen.
“Hei, älkää itkekö, minäkin alan...!” Konstaapeli niiskutti ja haeskeli taskustaan
paperia pyyhkiäkseen silmiään. “Me etsimme yötä päivää ja saamme sitten palkaksi
vain itkua ja murhetta!” Konstaapeli valitti pala kurkussa ja pyyhki naamaansa hihaan,
kun ei löytänytkään paperia.
“Älkäähän nyt.” Sick lohdutteli silmät punaisina konstaapelia taputtelemalla
tämän olkapäätä. “Olemme hyvin kiitollisia teille, että saimme sentään hänen ruumiinsa
takaisin.”
“Oletteko?” Konstaapeli kysyi ja hymy tuli esiin kyynelien alta.
“Olemme erittäin kiitollisia.” Äiti sanoi ojentaen nenäliinaansa. “Olisimme
olleet paljon surullisempia, jos olisimme joutuneet elämään epätietoisuudessa.”
“Kiitos... tämä merkitsee minulle hyvin paljon...” Konstaapeli niisti nenänsä.
“Menkäähän nyt takaisin töihin. Siellä on varmaan paljon muitakin ruumiita
löytämättä.” Sick sanoi taputellen edelleen konstaapelin olkapäätä, auttoi hänet pystyyn
ja ohjasi ulko-ovelle.
“Hyvästi.” Konstaapeli heilutti surullisena kättään ja käveli ulos huomatakseen,
että vastapäinen talo oli mystisesti hävinnyt. Hän päätti puhua siitä terapeutilleen.

:)

97
Dow laittoi valmiin uhkauskirjeen kirjekuoreen, katsoi Michael D. Blackin osoitteen
tietokoneelta, liimasi postimerkkitarran paikalleen ja antoi kirjeen virkailijalle, jotta
posti hoitaisi kirjeen perille.
Häntä avustaneet tytöt vilkuttivat hänelle, mutta hän ei vilkuttanut takaisin, vaan
ajoi ulos postitoimistosta, mutta vain pysähtyäkseen sen ulkopuolelle.
Hän väänsi tuolin ohjaussauvaa eteen ja taakse ja sivuille, mutta tuoli ei
liikahtanut mihinkään. Virta oli loppu, eikä hän tiennyt, miten rullatuoli ladataan
uudelleen. Ainoa vaihtoehto oli alkaa harjoittelemaan pyörien pyörittämistä käsillään.
Hetken harjoiteltuaan hän huomasi, etteivät nykyisten sähkörullatuolien pyörät
juuri pyöri käsien avulla ja alkoi hakkaamaan tuolin käsinojia äkillisessä
raivonpuuskassa.
“Tarvitsetko työntöapua?” Yindi kysyi ilmestyen yllättäen hänen viereensä.
“Riippuu, mihin aiot minut työntää.” Dow murahti äkäisesti.
“Mennään minun asuntooni. Tämähän toimii akulla, eikö? Voit ladata sen
luonani.”
Dow myöntyi, koska se näytti ainoalta vaihtoehdolta päästä liikkeelle. Nainen
oli ehkä hieman päästään sekaisin, mutta kuulosti vaarattomalta. Hän lataisi vain akun ja
häipyisi heti tilaisuuden tullen.
“Olisit voinut laittaa kirjeesi menemään ihan ilmaiseksikin.” Yindi sanoi ja alkoi
työntämään rullatuolia vaivalloisesti eteenpäin. “Olisit laittanut vastaanottajan nimen
lähettäjän nimen paikalle ja vice versa ja tiputtanut johonkin postilaatikkoon ilman
postimerkkiä. Posti olisi silloin palauttanut kirjeen sille, jolle aioit lähettää sen.”
“Vai niin.” Dow sanoi. Hyvä hyvä, pistetään lähettäjän nimi uhkauskirjeeseen,
että poliisi tietää etsiä oikeaa henkilöä.

:)

Yindi asui kerrostalossa, jonka huoneistot olivat isoja, mutta vuokrat eivät niinkään.
Alue, jolle kerrostalo oli rakennettu, oli jonkinlainen limbo kaupungin ja
esikaupunkialueen välillä. Kun katsoi toiseen suuntaan, näki kaupungin kaaosmaisen

98
vilskeen ja toisessa suunnassa perheenisä leikkasi ruohoa matalan lauta-aidan takana.
He menivät hissillä toiseen kerrokseen. Talo oli hiljainen ja haisi
ummehtuneelle. Tunnelma oli kuin vanhainkodissa, Dow ajatteli.
Yindin asunnon ovi avautui avaimella. Olohuoneen seinät olivat täynnä kuvia ja
artikkeleita Michael D. Blackistä. Naisen täytyi todellakin olla hullu. Television päällä
oli pöytäliina peittämässä kuvaruutua.
Samassa kun nainen työnsi rullatuolin olohuoneen pöydän eteen, Dow huomasi,
ettei enää muistanut naisen nimeä.
“Mikä sinun nimesi olikaan?” Dow kysyi täyttääkseen tiedottomuutensa. Nainen
meni suoraan keittiöön valmistamaan jääteetä.
“Yindi Black. Kaikki kuitenkin kutsuvat minua Indieksi, koska kuuntelen
ainoastaan sellaisia coverbändejä, jotka eivät osaa soittaa mitään. Heti kun ne oppivat
soittamaan, niin minä lopetan niiden kuuntelun, koska silloin niistä ei saa enää mitään
uutta irti. Entä itse?”
“Minä kuuntelen hyvin vähän musiikkia.” Dow sanoi.
“Tarkoitin nimeäsi.”
“Ai. Dow Winslow.”
“Kiva nimi.”
Yhtäkkiä HETKINEN-ruutu pyörähti käyntiin Down päässä. “Pelkästään
coverbändejä, jotka eivät osaa soittaa?” Aivot latasivat kysymystä. “Miksi sulla on
Michael D. Blackin kuvia joka puolella, jos et kuuntele muuta kuin soittotaidottomia
coverbändejä?”
“Minä rakastan Michaelia. Hän on veljeni.”
Veli? Nainen oli tosiaan sekaisin. Sanoi sukunimekseenkin Black.
No, se oli kyllä aika yleinen sukunimi. Valitse yleinen sukunimi artistin nimeksi
ja kaikki, jolla on sama sukunimi alkavat pitää artistista. Vanha julkisuuskikka.
“Eikö sinua harmita yhtään se, että veljesi on valkoihoinen, kun itse olet musta?”
Dow kysyi huvittuneena.
“Se johtuu geenivirheestä, todella harvinaisesta sellaisesta. Kolmen suhde
kymmeneen miljardiin, että mustat vanhemmat saavat valkoisen lapsen. Sama suhde,
että valkoiset vanhemmat saavat mustan lapsen.”

99
 “Tuota en ole tiennytkään.” Dow sanoi. Hullu, mutta osaa perustella hulluutensa
uskottavalla tavalla. Ei sillä, että hän olisi uskonut väitettä todeksi.
“Michael oli muutenkin omituinen tyyppi, ihonvärinsä lisäksi.” Indie alkoi
yhtäkkiä kertomaan kolistellessaan jääteekuppeja. “Hän oli supertähti jo pienestä pitäen.
Käytti outoja, kimaltavia vaatteita ja imi heroiinia kahdeksanvuotiaasta. Lauloi ajan
listahittejä joulujuhlissa ja mainosti itseään maailman parhaana vokalistina
paikallisteeveessä. Sitten joku kykyjenetsijä löysi Michaelin ja antoi hänelle hyvän
neuvon: ’Jos julkisuutta haluat, painu sekaantumaan kissanpentuihin.’ Niin Michael
sitten teki, ja sen jälkeen koko perheellä on mennyt hyvin, ainakin raha-asioiden
kannalta.”
“Ai. Siksikö asut tällaisessa murjussa?” Dow kysyi yrittäen saada Indietä kiinni
jutuistaan. Hän oli kai patologinen valehtelija.
“Minä elän ihan mukavasti täällä yksinäni. Elelen enimmäkseen tekemällä
nettisivujen mainoksia ja harrastan osa-aikaista työssäkäyntiä yhdessä onnittelukortteja
valmistavassa yrityksessä. Yhtä onnea ja hyvää syntymäpäivää koko ajan! Pari tuntia
joka sunnuntai liukuhihnatyössä siellä robottien keskellä rentouttaa kummasti. En
tarvitse Michaelin rahoja, vaikka hän niitä koko ajan lähettelee. Lahjoittelen niitä
köyhille. Olen monta kertaa sanonut, että haluan tulla toimeen omillani, mutta eihän
Michael ymmärrä moista. Veljet osaavat olla vähän tyhmiä.”
“Ahaa.” Dow sanoi, päätti olla kyselemättä jutusta enempää ja alkoi etsiä
pistorasiaa. Mitenkähän akku ladataan? Entä jos siihen tarvitaan jokin erikoinen laturi ja
sitä pitäisi lähteä hakemaan sairaalasta asti?
“Montako palaa sokeria?” Indie kysyi.
“Ei sokeria, juon jääteeni ihan sellaisenaan.” Dow sanoi. Indie kantoi tarjottimen
pöytään, vetäisi pöytäliinan pois television päältä ja käänsi ääntä isommalle.
Televisiossa meni lottoarvonta.
“Täysosumia on löytynyt viisitoista kappaletta! Onneksi olkoon kaikille
voittajille! Nauttikaa nyt rahoistanne, kun vielä voitte. Minä vain aina onnittelen täällä
kaikkia, enkä itse koskaan voita mitään. Helvetti, että alkaa joskus ärsyttämään -”
Mainos, josta ei käynyt selväksi, mitä siinä mainostettiin, alkoi pyöriä katkeran
lottotytön valituksen päälle.

100
 Nyt sitten lottokin sekosi, Dow ajatteli. Indie hymähti ja vaihtoi kanavalle, jolta
näkyi pelkkää hypnoottista testikuvaa.
“Tuntuuko sinusta, että jotain suurta on tekeillä nykyään?” Dow kysyi Indieltä
pitääkseen keskustelua yllä. “Uutistenlukijat tulee hulluiksi ja muutenkin kaikki on
jotenkin hirveän sekavaa?”
“Olen pistänyt merkille jotain sellaista samansuuntaista.” Indie sanoi ja istahti
lattialle sekoitellen sokeripaloja omassa jääteessään. “Ihan kuin mediat olisivat tulleet
evoluutionsa päähän.”
“Mitä?” Dow kysyi. Hänellä oli aina ollut jonkinlaisia hahmotusvaikeuksia
kuulemiensa asioiden kanssa. Kuulohermot eivät aina toimineet samalla taajuudella
lähetetyn viestin kanssa.
“Että kaikki on jo saaneet tarpeekseen kaikesta. Televisio-ohjelmat ovat
siirtyneet jo uuden sukupolven solumuistiin. Isovanhempien isovanhempien näkemät
piirrossarjat on koodattu nykynuorison geeniperimään ja ihmisen persoona muodostuu
ensimmäisten elinvuosien aikana nähdyistä televisio-ohjelmista. Luin artikkelin
jostakin.”
“Vai niin.” Dow sanoi jälkikäsitellen kuuloelimiensä lähettämää informaatiota
aivoissaan.
“Kenelle lähetit kirjeen?” Indie kysyi ja joi sokerikyllästetyn jääteensä yhdellä
kulauksella.
“Vakuutusyhtiölle.” Dow sanoi nopeasti. “Ne paskiaiset ei suostu korvaamaan
minulle uusia jalkoja ja kättä.”
“Miten menetit ne?” Indie kysyi jatkaen suoraa linjaansa.
“Lento-onnettomuudessa. Voisitko tuota pistää akun lataukseen nyt? Minulla on
hieman kiire.” Dow osoitti rullatuolin moottoria.
“Ai, tosiaan!” Indie sanoi ja kumartui katsomaan rullatuolia. Dow toivoi, että
istuimen alla oleva ase olisi tarpeeksi piilossa.
“Hmm. Tähän sopii ihan tavallinen muuntaja. Missähän se olikaan...” Indie
nousi ja katseli ympärilleen. Dow kokeili nopeasti, oliko ase tosiaan paikallaan vai
tipahtanut johonkin. Siellähän se oli, turvallisesti kolossaan.
Kun Indie käveli huoneesta toiseen muuntajaa etsien, Dow rauhoittui ja lueskeli

101
seinällä roikkuvia Michael D. Blackin haastatteluja. Hän sai selville, että Michaelin
mieliruoka oli kanahampurilaispizza ja hän piti pakokaasun tuoksusta. Myös se pisti
silmään, että vanhin haastatteluista oli tehty neljäkymmentä vuotta sitten.
Nuorennusleikkaukset, solukehonrakennus, esteettinen aivokirurgia ja
meikkikirurgia olivat niin yleisiä rikkaiden keskuudessa, ettei mikään ihme. Michaelilla
oli ikää jo varmaan yli seitsemänkymmenen, ja Indiekin oli jotain viisikymmentä,
vaikka kumpikin alle kolmikymppisiltä näyttivät. Vaikka kuinka itseänsä nuorensi, niin
oikean iän näki aina olemuksesta, käytöksestä ja ruumiinjäsenten sarjanumeroista.
Vaikka pystyihän niitäkin väärentämään.
“Hei, haluaisitko lähteä syömään?” Indie kysyi selvitellen löytämänsä muuntajan
johtoa.
“Mihin?” Dow kysyi kiinnostuen ajatuksesta syödä jotain. Mitäänsanomaton
sairaalapuuro, joka teki maullaan kunniaa kliseiselle sairaalaruoan käsitteelle, oli saanut
hänen makuhermonsa näivettymään melkein hyödyttömiksi ja olisi jo korkea aika saada
niihin lisää eloa.
“Mennään yhteen Italialaiseen paikkaan keskustassa.” Indie ehdotti tavalla, josta
kävi selväksi, ettei muita ehdotuksia otettu huomioon.

:)

Superpallo oli nykyään maailman suorituin urheilulaji. Kumpikaan jalkapallo,

jääkiekko, golf, baseball, koripallo, nyrkkeily eikä gladiaattorikisakaan olleet enää yhtä
suosittuja (ne oli jopa lopetettu kokonaan muutamiksi vuosiksi katsojien ja pelaajien
puutteessa, mutta tulivathan ne totta kai uudelleen muotiin vähän ajan päästä, kuten
asioilla oli aina tapana).
Superpallo oli kohonnut parhaaksi siksi, että kaikkien näiden lajien parhaat
puolet yhdistyvät ja se oli paljon hauskempaa sekä pelaajille että katsojille että
mainostajille.
Urheilulajien evoluutio oli polkenut pitkään paikallaan, mutta kehitystä ei voi
jarruttaa, minkä eräät urheilukomiteat saivat aikoinaan oppia kantapään kautta, kun
olympiakisojen perinteisiin juoksu-, hyppy-, heitto-, ym. lajeihin ilmoittautui vain

102
muutama kilpailija ja yleisö koostui pelkistä nostalgiannälkäisistä vanhuksista.
Nuoremmat sukupolvet olivat siirtyneet hauskempiin ja monipuolisempiin
lajeihin, joissa oli muutakin jännitystä kuin se, kuinka nopeasti jaksetaan juosta
ympyrää kuten taktisiin sotaurheilupeleihin, hävittäjäralleihin, riippuliitorullaluistelu-
vuorikiipeily-triathloniin, sekä tietysti superpalloon.
Superpallo oli yksinkertainen (mikä oli erityisen tärkeää, kun urheilusta oli kyse)
ja viihdyttävä laji, jossa pelattiin sekä joukkue- että yksittäispelejä ja ainoa varuste,
jonka pelaaja tarvitsi, oli superpallo.
Pelin säännöt olivat lyhykäisyydessään nämä: Laitetaan kaksi joukkuetta
satunnaisiin paikkoihin pelialueelle, jonka koko voi vaihdella muutamasta sadasta
neliömetristä muutamaan kilometriin. Ammattilaisliigassa pelialueet ovat yleensä isoja
ostoskeskuksia. Joukkueet piilottavat omat maalinsa eli superpallokorinsa jonnekin
ostoskeskukseen ja kun se on tehty, pelaajille annetaan viralliset superpallot, jotka
heidän pitää pudottaa vastustajan maalin, kun ovat sen löytäneet. Vastustajia saa taklata,
vangita tai huijata ja ostoskeskuksen kaikkia tavaroita saa käyttää hyödyksi. Erityisen
suosittuja ovat luonnollisesti urheiluosaston välineet. Kun joukkue löytää vastustajan
maalin ja pudottaa superpallon sisään, saa kyseinen joukkue pisteitä sen verran, minkä
arvosta ostoskeskuksen tavaraa on hajonnut. Jokaisen maalin jälkeen maalit piilotetaan
uudelleen eri paikkoihin.
Sponsorit pitivät superpallosta hyvin paljon, minkä vaikutus oli (luonnollisesti)
suoraan verrannollinen pelin suosioon. Ostoskeskuksen tavarat, jotka hajosivat pelin
aikana, luokiteltiin ja hinnoiteltiin aina pisteenlaskun aikaan. Se oli hyvää mainosta.

Media Cityn Jemit, monivuotinen superpallon mestarijoukkue, harjoitteli ankarasti joka

viikonloppu käytäviä superpallopelejä varten Media Cityn suljetussa ydinvoimalassa
(paavin siunaukset eivät näemmä olleet paljon painaneet), sillä ylikansallinen
ydinvoimayhtiö oli heidän pääsponsorinsa.
“Hylätyssä ydinsiilossa on hyvä hioa taktiikoita” Kuului sponsorin mainoslause.
Tänään Mainosmestari oli käymässä siilossa ja piti ankaraa puhetta Jemien
joukkueelle, joka pelaisi pian arkkivihollistaan FC Gadseria vastaan kauden
finaaliottelussa.

103
 “Järjestäkää joku onnettomuus tai sensaatiopaljastus jostakin pelaajasta ennen
finaaliottelua! Katsojaluvut ovat pysyneet jo liian kauan samalla tasolla!”
Mainosmestari jyrisi sekalaisessa rivissä seisoville pelaajille ja valmentajille. “Tätä
menoa finaalit eivät tuotakaan arvioitua kolmensadan prosentin mainostulovoittoa!”
“Mainosmestari! Puhelu!” Tuottaja huusi limusiinista, joka oli parkkeerattu
keskelle hallia.
“Hoitakaa asia!” Mainosmestari sanoi joukkueelle ankarasti ja käveli
limusiinille. Tuottaja ojensi puhelimen hänelle ja jatkoi uuden Media City Journalin
lukemista ruudulta.
“Mainosmestari.”
“Michael täällä! Joku yrittää tappaa minut! Minulle tuli uhkauskirje!”
“Kuka Michaeleista? E. Black? Jaa D. Black... Mutta sinähän saat
tappouhkauksia koko ajan kriitikoilta ja entisiltä faneilta, mikä siinä nyt on niin
ihmeellistä?”
“Tämä on ihan tosissaan! Se tappaa minut varmasti!”
“Mistä tiedät?”
“Se lähetti ihan aidon, käsinliimatun uhkausviestin!”
“Ihan aito kirje? Paperilla? Sittenhän se voi ehkä ollakin tosissaan. Mutta onhan
vartiokaartisi siellä, he kyllä suojelevat sinua. Tehdään niin, että menet nyt lepäilemään
vuoristomajallesi, etkä ajattele koko asiaa. Jätät homman minun hoitooni. Sopiiko?”
“Hyvä on...”
“Hei, katso!” Tuottaja sanoi Mainosmestarille ja osoitti superpallojoukkuetta.
“Jemit hakkaavat päävalmentajaansa!”
Mainosmestari vilkaisi hakkausta.
“Valmentajan hakkaaminen on vanha mainoskikka. Ei noilla superpallon
pelaajilla ole paljon mielikuvitusta.” Hän sanoi pettyneenä.
“Ehkä siitä voi kehitellä jotain uutta.” Tuottaja sanoi. “Valmentaja on vaikka
tullut hulluksi ja jotain ja jotain.”
“Antaa nyt olla koko superpallon!” Mainosmestari sanoi ja vetäisi oven kiinni.
“Erg! Lähdetään siihen Italialaiseen syömään!” Hän karjaisi kuskille ja kääntyi takaisin
Tuottajan puoleen. “Lähetän pari mafian tappajaa jäljittämään sitä Michaelin uhkailijaa.

104
Sille oli nyt lähetetty ihan aito kirje. Paperilla.”
“Ohhoh!” Henkäisi tuottaja.
Limusiini ajoi ulos ydinvoimalasta ja jännitys tiivistyi sietämättömäksi, kun
mafian tunteettomimmat tappajat saivat käskyn etsiä ja tuhota uhkauskirjeen lähettäjän,
jonka nimi oli...

:)

Eräs tietokoneohjelmoija keksi kerran hienon ohjelman: Ohjelman, joka poisti kaikki
tyhmät ohjelmat tietokoneen muistista. Ohjelmalla pystyi erottamaan tyhmyyden
älykkyydestä ja roskan laadusta. Kriitikot olisivat varmasti arvostaneet sitä, jos siitä
olisi tullut jotain. Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut mitään, koska ohjelma poisti aina
ensimmäisenä tekonaan itse itsensä.

:)

Italialaisravintola oli aivan keskuspuiston vieressä, jossa oli meneillään reservaatistaan

häädettyjen hippi-intiaanien mielenosoituslakko ja suuri robottikapina. Puiston porteilla
vartioivat poliisit olivat erittäin kyllästyneitä tiedotusvälineisiin, jotka yrittivät
itsepintaisesti päästä sisään ja tiedotusvälineet olivat kyllästyneitä siihen, etteivät poliisit
päästäneet heitä sisään.
Tämä molemminpuolinen kyllästyminen ei näkynyt mitenkään hyvin päällepäin
(kaikilla oli niin harkittu imago), mutta ilmapiiristä ja yleisestä tunnelmasta puiston
alueella sen huomasi, jos tiesi mitä katsoa.
Indie astui italialaisravintolan metallinpaljastimen läpi ilman minkäänlaista
ruumiintarkastusta ja moikkasi portieeria, joka oli ilmeisesti hyväkin tuttu. Useimmissa
keskustan ravintoloissa oli metallinpaljastimet, koska mafia suosi ravintoloita verilöylyn
kohteina, ruoka ja kuolema sopivat heidän mielestään yhteen.
Kun Dow rullasi paljastimen läpi, se alkoi piippaamaan.
“Teillä on metallia, sir.” Portieeri huomautti kohteliaasti.
“Totta kai.” Dow sanoi ja koputti rullatuoliaan.

105
 “Anteeksi, sir. Ymmärrän.”
Heidän laskeutuessaan viihtyisään, moderniin, punaisella sisustettuun ja
keinokynttilöillä valaistuun ruokasaliin, jossa oli ravintolan kokoon nähden hyvin vähän
asiakkaita, joku huusi Indien nimeä ravintolan perältä. Indie siristi silmiään ja sitten
hymy levisi hänen kasvoilleen nostaen kasvojenkohotuksella huolellisesti peitetyt rypyt
hetkeksi esiin.
“Von Kurosaki!” Indie huudahti ilostuneena ja veti Down mukaansa. “Tule,
haluan sinun tapaavan hänet. Hän on minun ja Michaelin yksityinen vaatesuunnittelija.”
Silmin nähden itämaista syntyperää omaava Von Kurosaki oli pieni mies. Hän
oli kuin suoraan television ruokaohjelmasta, jossa kiinalainen kokki selitti sushin
olemusta, paitsi että Von Kurosaki oli suunnilleen yhtä nöyrä kuin lottovoiton saanut
huumekeisari, joka teki vapaa-aikanaan mallinhommia.
“Indie-rakas! Näytät melkein yhtä upealta kuin minä!” Von Kurosaki kehui
itseään ja sormeili hienostelevasti timanttista korvakoruaan, joka oli hänen vaatteidensa
(ja ehkä myös ihonsa) sisään kudotun henkilökohtaisen tietoverkkonsa pääteohjain. Se
piti huolta siitä, että verenkierto, sydän, maksa ym. osat hänen kehossaan toimivat
moitteetta ja avusti myös tutustumisessa toisiin ihmisiin, koska pelkkä hipaisu toisen
ihmisen ihoon riitti siirtämään valtavat määrät perimätietoa kyseisen ihmisen tilasta,
jonka perusteella tietokone laski ihmisen varallisuusasteen, luotettavuusprosentin,
odotettavissa olevan eliniän, MIE-pisteet ym. tärkeitä seikkoja, joita tarvittiin raa’assa
bisnesmaailmassa.
“Kuka on raajarikkoinen ystäväsi?” Von Kurosaki kysyi.
“Dow Winslow, Von Kurosaki.” Indie esitteli ja istahti punaisella sametilla
verhoillulle tuolille. Dow työnsi yhden tuolin pois edestä ja parkkeerasi rullatuolinsa
sen tilalle.
“Von Kurosaki on erikoinen nimi.” Dow sanoi.
“Kyllä, erikoinen nimi erikoiselle ihmiselle!” Von Kurosaki ylpeili. “Kuten
minulle! Nimeni ei ole etu- eikä sukunimi, vaan koko nimeni itsessään! Se tarkoittaa
eräällä nykykiinan murteella Voittajaa. Nomen est omen, eikö totta? Se oli retorinen
kysymys, ei tarvitse vastata. Inhoan retorisia kysymyksiä enemmän vain niitä, jotka
vastaavat niihin. Voit kutsua minua Hiroksiksikin, mutta omalla vastuulla! Indie-

106
kultaseni! Jos mietit, mitä aiot tilata, niin älä! Jätä se minun huolekseni!
Tämänpäiväinen kala on todella superihanaa, ja uskokaa: Se todella on!” Von Kurosaki
intoili ja tilasi kolme kala-annosta ennen kuin kumpikaan ehti kieltäytyä.
Ravintolan katonrajassa roikkuvat televisiojulisteet oksensivat ruokailukanavalta
kuukauden pika-TV-ateriapakettimainoksia. Pika-TV-ateriapaketit oli suunniteltu varta
vasten henkilöille, jotka halusivat nauttia monipuolisia ja ravitsevia ruokia ilman, että
heidän tarvitsi poistua viihdekeskuksensa ääreltä.
Oksentavat toisen suuhun, Dow ajatteli. Sitä ne tekevät televisiossa. Kaikki
pureskellaan valmiiksi kuin linnunpoikasille niin, ettei katsojan tarvitse muuta kuin
niellä.
No, ehkä on parempi, että niille, jotka eivät vielä osaa itse pureskella,
pureskellaan kaikki valmiiksi... Kai se on ihan sama, miten ravintonsa saa...
“Pitäkää sitten lautasistanne kiinni. Tuo tarjoilija on sellainen, että se kerää astiat
pois heti kun silmä välttää.”
Von Kurosakin osoittamassa suunnassa ei ollut tarjoilijoita lähimaillakaan. Kun
Dow käänsi katseensa takaisin, Kurosaki-san oli heittänyt huiviinsa hänen aperitiivinsa.
“Oletko suunnitellut uusia kuteita?” Indie kysyi laskien menun kädestään à la
carte.
“Voi, tottakai! Upeita luomuksia, jotka menevät kaupaksi kuin maastopuvut
armeijalle! Heidän täytyy järjestää ainakin viisi muoti-näytöstä peräkkäin, että saavat
kaikki luomukseni esiteltyä! Ai niin, viini! Teidän täytyy maistaa talon viiniä. Se on
maukasta kuin suklaakaviaari!”
Alkuruon tuonut tarjoilija ei hillinnyt itserakkaan vaatesuunnittelijan kehumista
ollenkaan.
“Aa, alkuruoka! Voila! Olkaa hyvä! Carpe diem!” Von Kurosaki ojensi
salaattilautaset Indien ja Down eteen. “Näyttää maukkaalta kuin Mona Lisa!”
“Kuule, missä sinun seuralaisesi on?” Indie kysyi levitellen salaattikastiketta
ympäri lautasta saaden ruoan näyttämään enemmän salaattikeitolta kuin alkusalaatilta.
Dow, joka vain vilkuili ympärilleen yrittäen olla kiinnostumatta mistään,
kiinnostui yhtäkkiä toisesta rullatuolista, joka kaahasi moottori vinkuen heitä kohti
ravintolan ulko-oven suunnalta. Rullatuolia ohjaava noin nelikymppinen, vaalea nainen

107
näytti olevan ammattilaistasoa rullatuolin ohjaamisessa. Hän väisteli tuoleja kuin
taisteluhelikopterirallin kilpapilotti katselijoita.
“Minun seuralaiseni? Kas kun mainitsit! Tuollahan hän tulee, mikä sisääntulo!”
Von Kurosaki huomasi naisen, nousi tuoliltaan ja meni vastaan.
“Ystäväiseni, saanko esitellä: Clare Janebe, Maurill Dogarrin taidegallerian
kaunis johtajatar! Clare, tässä ovat mielenkiintoiset ystäväni Indie Black ja Dow
Winslow!” Von Kurosaki esitteli.

Nainen nyökkäili ystävällisesti ja hymyillen, mutta näki selvästi, ettei hän ollut iloinen.
Kirurginen, Kaikkia Miellyttävät Kasvot -leikkausoperaatio, johon kuului osanaan
jatkuva hymyily, oli joko epäonnistunut tai sitten nainen ei lainkaan välittänyt siitä,
millaisen vaikutelman itsestään antoi ja jättänyt käymättä leikkauksessa (se antoi
välinpitämättömän, kylmän ja eksoottisen vaikutelman). Naisen päänahassa oli useita
lävistyksiä, joissa roikkui kultakoruja.
“Hauska tavata, Clare.” Indie sanoi ja räpsäytti sitten merkitsevästi silmiään Von
Kurosakille kuin heillä olisi menossa jokin salainen sotilaallinen operaatio. Dowsta
alkoi tuntumaan siltä kuin häntä huijattaisiin jotenkin.
“Mitä tämä tarkoittaa? Oletteko kumpikin vammaisihailijoita?” Hän kysyi
Indieltä kuiskaten, kun Von Kurosaki siirteli tuoleja pois naisen rullatuolin edestä ja
pyyteli anteeksi sitä, että he olivat jo aloittaneet jo ruokailun, koska ei ollut varmaa,
tuleeko nainen paikalle.
“Selitän aterian jälkeen.” Indie kuiskasi ja jatkoi salaattinsa hämmentämistä.
Hyvä on, Dow mietti ja päätti antaa jutun jatkua omalla painollaan. Jos tässä
olisi kysymys jostain huumekaupan peiteoperaatiosta, jossa hänet lavastettaisiin
salakuljettajaksi ja hänen rullatuolinsa pakista löytyisi kilokaupalla heroiinia, niin hän
vain vetäisisi aseen esiin ja ampuisi kaikkia niin vitusti.
Huh, Dow mietti uudelleen, koska hänellä oli tapana miettiä sitä mitä mietti.
Vainoharhaisia ajatuksia tänään. Hän kokeili vaivihkaa, oliko ase vielä paikallaan ja se
oli. Tappava ase käden ulottuvilla rauhoitti kummasti, siinä olivat mainokset oikeassa.
Ateria sujui rauhallisesti ja rattoisasti Von Kurosakin pitäessä egoshowtaan yllä.
Clare yritti monta kertaa aloittaa kriittistä taidekeskustelua, mutta se näytti aina

108
aloituksen jälkeen siirtyvän takaisin siihen, mitä Von Kurosaki tekee tai teki. Dow ja
Indie osallistuivat keskusteluun silloin tällöin, mutta lähinnä he vain kuuntelivat ja
nauttivat lasagnesta.
“Katso ketkä tulivat.” Indie kuiskasi Von Kurosakille, kun he nauttivat
jälkiruokaa, maustejäätelöannosta. Dow vilkaisi taakseen ja näki kaksi hienosti, mutta
rennon trendikkäästi pukeutunutta miestä, jotka vaatteista päätellen olivat joko suuria
yhtiöpomoja tai mafian juoksupoikia. Ehkä he olivat molempia.
Heidän jäljessään kulki niin suuri mies, että hänet olisi voinut jakaa kolmeen
osaan ja saada kolmoisvoitto kehonrakennuksen ja painonnoston mestaruuskisoissa.
Miesten henkivartija.
“Oho.” Von Kurosaki sanoi, mikä oli odottamattoman lyhyt kommentti häneltä.
“Älä tuijota.” Indie tönäisi Dowta olkapäähän. “Tiedätkö, keitä he ovat?”
“Enpä voi sanoa tuntevani.” Dow kääntyi takaisin pöytään päin.
“Mainosmestari ja Tuottaja!” Von Kurosaki kuiskasi, mutta näytti siltä kuin olisi
huutanut keuhkojensa täydeltä. “Tämän maanosan mahtavimmat miehet! Todelliset
johtajat! He omistavat kaikki mediat, alamaailman ja jopa presidentin! Kaiken! He
voivat tappaa sinut pelkällä sormien napsautuksella!”
“Ai, sellaisia miehiä.” Dow sanoi kiinnostuneena ja vilkaisi heitä uudelleen.
Kolme tarjoilijaa seisoi heidän pöytänsä ympärillä esittelemässä menua.
“Haluatko menettää pääsi?” Indie tönäisi Dowta uudelleen.
“Eipä tässä enää hirveästi muuta menetettävää olekaan.” Dow sanoi ja ryysti
sulaneen maustejäätelön kupistaan. Hänen mielessään käväisi ajatus maailman
todellisten johtajien tappamisesta.
Clare vilkaisi kelloaan ja hämmästyi.
“Minun täytyy lähteä. Sanoin autonkuljettajalleni että hakee minut yhdeksältä ja
nyt on jo kymmenen yli.” Clare sanoi Von Kurosakille ja käänsi rullatuolinsa virran
päälle. Moottori vinkui oudosti. Siinä oli kai jotain vikaa. “Oli hauska tavata, Dow ja
Indie. Tulkaa toki käymään galleriassani joskus.”
Hän jätti kaksi käyntikorttia pöydälle.
“Minä saatan sinut ovelle.” Von Kurosaki sanoi suutaan liinaan pyyhkien. Hänen
bravadonsa oli kadonnut kuin taikaiskusta miesten tultua.

109
 “Lähdemmekö mekin?” Indie kysyi Dowlta. Dow katsoi uteliaana mahtimiehiä
ja toivoi, että olisi kuullut mistä nämä keskustelivat, sillä pöytään oli ilmestynyt kaksi
vakavan näköistä miestä lisää kuin tyhjästä. Heillä näytti olevan jotain todella tärkeää
keskusteltavaa.
“Lähdetään vain.” Hän sanoi ja käynnisti oman rullatuolinsa.
“Oli taas kiva nähdä.” Indie hyvästeli Von Kurosakin, joka jäi maksamaan
laskua. Dow pisti merkille, että muutkin ravintolan asiakkaat olivat yhtäkkiä lähdössä.
Tarjoilijatkin olisivat varmasti häipyneet, jos olisivat olleet tarpeeksi itsetietoisia
olentoja.

“Omistavatko nuo tosiaan koko maan?” Dow kysyi Indieltä, kun he tulivat
kadulle. Ilta näytti valoisalta, kuten kaikki katulamppujen ja mainosvalojen valaisemat
illat ja yöt Media Cityssä. Ravintolan raikkaiden tuulettimien jälkeen kaupungin jatkuva
kuumuus alkoi tuntua taas ahdistavalta.
“En tiedä. Niin kuitenkin sanotaan, enkä aio vaarantaa itseäni menemällä
kysymään heiltä. Michael tuntee Mainosmestarin, mutta minä en tiedä hänestä mitään,
enkä haluakaan tietää.” Indie sanoi ja katseli puiston portille päin, missä poliisit
seisoivat herkeämättä toimittajien tiellä.
Hippi-intiaanit olivat sytyttäneet nuotioita puistolammen rannalle ja tanssivat
hurjasti niiden ympärillä hakaten nahkarumpuja ja akustisia kitaroita. Se ei ollut
mitenkään uusi näky, sillä yksi alakaupungin jäsenklubi oli järjestänyt puistossa monia
samankaltaisia yön yli kestäviä tapahtumia.
“Mistä tässä rullatuolijutussa on kysymys? Sanoit, että selität myöhemmin.”
Indie etsi tupakan käsilaukustaan ja sytytti sen. Dow ei ollut edes huomannut
aikaisemmin, että Indie kantoi käsilaukkua, koska sitä ei erottanut vaatteista; moderni
suojautumiskeino laukkuvarkaita vastaan.
“Nykyään yli puolella maailman ihmisistä on sydämentahdistin, tiesitkö sitä?”
Indie kysyi pyöritellen sätkää sormissaan.
Dow ravisti päätään.
“Sinullakin saattaa olla sellainen, mutta et tiedä sitä. Monille lapsille laitetaan se
jo sairaalassa, että sydän saataisiin toimimaan oikein, eikä useimmille edes kerrota siitä.

110
Ne ovat niin pieniä ja huomaamattomia, että niistä on ihan turha mainita. Liikalihavuus
on myös suuri ongelma, eikä pelkästään se, että on hirveä tynnyri, vaan myös se, että
aina vain useampi ihminen on niin sanottu laiha läski, joilla on pelkkää rasvakudosta
luiden päällä. Lisäksi kolme neljäsosaa ihmisistä joutuu käyttämään joka päivä
reseptilääkkeitä sokeritaudin, masennuksen, ummetuksen, liikepahoinvoinnin tai jonkin
muun takia. Erilaiset mielisairaudetkin lisääntyvät koko ajan... nämä ovat kuitenkin
pientä, jos arvio siitä, että muutaman vuoden päästä jokaisella ihmisellä maailmassa on
jokin tekojäsen tai tekosisäelin, toteutuu. Romaniaankin viedään koko ajan
robottijalkoja kaikille niille onnettomille, jotka on menneet polkaisemaan miinaa.
Nykyään täysin terve ihminen on todella harvinainen näky. Tulevaisuus kuuluu
vammaisille, voisi sanoa.”
“Miten “
“Sinulla kävi tuuri, kun vammauduit tänä aikana. Vammaisuus on nyt kovassa
kurssissa.”
“Miten kohtaamisemme sitten liittyy asiaan?” Dow kysyi pyöritellen äskeistä
informaatiotulvaa päässään.
“Siten, että kaikesta tästä huolimatta suurin osa vaatteista suunnitellaan terveille
ja kokonaisille ihmisille, ja kaikki erikoismuotikin suunnataan yleensä ylipainoisille.
Eipä ole näkynyt yhtään rullatuolipotilasta tai kyborgijäsenistä mallia muotinäytöksessä,
ei.”
“Minä ihan muistelen, että olisin nähnyt jossakin.”
“Ei. Kaikki vaatemallit tehdään tavallisille ihmisille, joita suurin osa ei enää ole.
Me Von Kurosakin kanssa edustamme uutta ajattelua, ja sinä ja Clare voisitte olla uuden
mallistomme esittelijöitä. Näin jo siellä postitoimistossa, että sinussa on ainesta
malliksi.”
“Minä jo luulin että aiot pyytää kättäni.”
“Bisneksessä ei ole tilaa hellyydelle.”
“Mutta sinusta minussa on ainesta?”
“Imartelu on valuutta, jolle turhamaisuutemme luo markkinat.”
Dow naurahti löysälle aforismille ja haukotteli raukeasti naurahduksen jatkoksi.
Ajatus siitä, että hän ajelisi rullatuolillaan muotivaatteet päällä tuhansien hullujen

111
diabetespotilaiden edessä, sai hänet tuntemaan olonsa epätodelliseksi.
Koko päiväkin oli ollut epätodellinen. Helvetti, maailma oli muuttunut hänen
koomakuukautensa aikana niin epätodelliseksi, että olisi luullut laskeutuneensa toiselle
planeetalle. Ehkä hän todellisuudessa makasi yhä koomassa ja kuvitteli vain kaiken.
Hän oli lukenut kerran kirjan (Media Cityn rantavahtina ehti lueskella paljon), jonka
päähenkilö liukui todellisuudesta toiseen, eikä tajunnut koko juttua, koska oli niin
huumeissa.
Mutta hän ei ollut huumeissa, ja huomaisi takuulla ja varmasti, jos todellisuus
muuttuisi yhtäkkiä vääränlaiseksi. Tai ehkä... ehkä hän makasi sairaalassa ja
sairaalatädit pumppasivat häneen huumeita koko ajan, että hän pysyisi onnellisesti
unitodellisuudessaan, eikä alkaisi riehumaan menetettyään kaikki raajansa yhtä lukuun
ottamatta.
Olihan hänellä sentään yksi käsi vielä tallella. Saakeli, ei sitä arvaakaan, mitä
kaikkea yhdellä kädellä voi tehdä.
“Väsyttääkö?” Indie kysyi.
“Joo.” Dow sanoi miettien, oliko vahingossa lukenut niin paljon huumehouruissa
kirjoitettua kirjallisuutta, että oli sekoittanut niillä päänsä yhtä varmasti kuin olisi itse
ottanut kirjoissa kuvailtuja aineita. Ja ehkä isoäitien huumekokeilut näkyvät vasta
lastenlapsissa. Ehkä television taustasäteily vaikuttaa geeniperimään vasta sukupolvien
päästä... Ei, hän oli ajautumassa nyt liian hämärille raiteille.
“Voit tulla mun luokse nukkumaan, jos sulla ei ole muuta paikkaa.”
Päivän paras ehdotus.

:)

Eräs asia, joka usein unohdettiin kun puhuttiin sairauksista oli se, että sairaudet olivat
itseasiassa pelkkiä evoluutiosta johtuvia kasvukipuja. Esimerkiksi noin sata vuotta sitten
oli olemassa sairaus, jota kutsuttiin nimellä kalansuomutauti, iktyoosi. Se oli siitä
harvinainen, että ihmisillä joilla se oli, alkoi kasvaa kiihtyvällä vauhdilla suomuja ihon
päälle ja lääkärit tekivät kaikkensa lopettaakseen suomujen kasvun.
Ei tiedetty, että kysymys olikin luonnon kokeilusta uusien lajien

112
synnyttämiseksi. Nykyään se kuitenkin tiedettiin ja ihmisten ohella maailmassa asui
nykyään myös kalaihmisiä; suomupeitteisiä humanoideja, joilla oli keuhkojen tilalla
kidukset.
Piruparat. Juuri kun ne olivat valmiita siirtymään vedenalaisen maailman
valtiaiksi, meret alkoivat kiehua eikä siitä tullutkaan mitään.
Niinpä kalaihmiset asuivat nykyään tekoaltaissa ja uimahalleissa ja rahoittivat
olemassaolonsa sirkusnäytöksillä.

:)

Media City Journalin yleiskriitikko Bentley Salsagringo (jonka kriittisiä mielipiteitä

kaikesta ei voinut kukaan kiistää, koska hänen laatutajunsa oli harvinaisen
geenimutaation ansiosta pettämättömän täydellinen), erotettiin työstään, kun
päätoimittaja sai kuulla, että viikoittain ilmestyvän Michael D. Blackin fanikirjan
toimittajat olivat arvostelleet Bentleyn vuosien kuluessa kirjoittamien Michael-
arvostelujen sanamäärät ja saaneet selville, että niiden yhteenlaskettu sanamäärä oli
liian pieni suhteutettuna Michael D. Blackin levyjen huonouteen. Hän ei siis ollut
yksinkertaisesti jaksanut haukkua Michaelia tarpeeksi.
“Jeesuskaan ei olisi paljon mitään, elleivät arvoisat toimittajakollegani Matteus,
Markus, Luukas, Johannes ja Madonna olisi kirjoittaneet siitä niin mairittelevia
arvosteluja!” Yritti Bentley puolustautua päätoimittajalle.
“Sori, Bentley. Meillä on uusi tyyppi tilallesi.”
“Vai niin?” Bentley sanoi happamasti. “Kukahan? Olisitko sinä, sinähän olet
aina halunnut sanoa painavan sanasi kaikesta?”
“Itseasiassa... kyllä.”
“Saamme siis tästä lähtien nähdä tällaisia arvosteluja: 'Tämä on paskaa, koska
siinä ei ole räjähdyksiä; tämän ohjaaja on mun kaveri, joten filmi on loistava'.”
“Itseasiassa... kyllä.”
Bentley tietysti kosti erottamisensa tekemällä monien viikkojen ajan
monikymmensivuisia kritiikkejä Media City Journaleista verkkoon. Hän teki tieteellisiä
käyriä urheilutoimittajien aivottomuudesta; pilkkasi taloustietojen kerääjiä; haukkui

113
lehden huonoa taittoa; osoitti matemaattisten laskukaavojen avulla, kuinka typerästi
lehden ulkomaanuutisten potentiaalinen sensaatioarvo jätettiin hyödyntämättä; totesi
kulttuuriosaston (yhteistyössä erään tiedemiesystävänsä kanssa) niin älyllisesti
köyhäksi, että se suorastaan esti niiden nuorien luovuutta, jotka lukivat osastoa
säännöllisesti ja viimeisteli sitten koko homman paljastamalla päätoimittajan
menneisyydestä eräitä vähemmän imartelevia seikkoja mm. sen, että vielä tavallisena
toimittajana ollessaan hän oli tarjonnut julkaistavaksi nipun saippuasarjojen
jaksoarvosteluja (mikä oli todella typerää).
Loppujen lopuksi Bentley otettiin terroristi-iskukriitikoksi FBI:hin, Media City
Journal lakkasi ilmestymästä joka päivä (siirtyen ilmestymään kerran viikossa) ja kaikki
päättyi hyvin.
Paitsi että eräs tuntematon artisti, josta Bentley oli tehnyt kaikkien aikojen
ensimmäisen arvostelunsa vuosikausia sitten, haastoi hänet vanhoilla päivillään
oikeuteen kunnianloukkauksesta (ihan vain unohdettua nimeään esille saadakseen),
koska Bentley oli antanut hänelle aikoinaan vain kolme tähteä viidestäsadasta.
Artisti voitti jutun vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, koska tuomari päätti
kerrankin unohtaa lain ja oikeuden ja arpoa jutun voittajan satasivuisella nopalla.

:)

“Uusimpien tietojen mukaan Intian alkuasukkaiden eli intiaanien väestönkasvu

on ylittänyt tutkijoiden mielestä reilusti sallitut rajat. Maan väestöongelman arvellaan
pahenevan siinä määrin, että syntyvyyttä täytyy alkaa säännöstelemään ankarasti.
Muutamat väestötutkijat ovat jo esittäneet malleja, joiden mukaan vanhimpia ja
sairaimpia alkuasukkaita voisi alkaa eliminoimaan säännöllisesti, mutta nykyinen paavi
Selen IV vastustaa jyrkästi tällaista menettelyä. Hänen mukaansa se on vastoin hyviä
tapoja ja moraalia. Tämän lausunnon paavin itsensä sanomana näette hetken kuluttua,
mutta sitä ennen mainoksia ai niin, seuraavia mainoksia ei suositella alle
yhdeksänkuukautisille. Eikä tietenkään sille koulukunnalle, jonka nimeä en nyt muista,
mutta tiedättehän te sen, U know, joka ei katso arvosteluja, takakansitekstejä tai
trailereita ollenkaan, etteivät saisi mitään ennakkokäsityksiä ennen ensi-iltaa...”

114
 :)

Michael D. Blackin ääni puhui puhelimessa.

“Indie! Missä olet ollut? Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko illan!”
“Olin syömässä siinä kivassa italialaisessa paikassa keskustassa uuden ystäväni
kanssa.” Indie vastasi vaatteita riisuessaan.
“Etkö pidä kännykkää mukanasi?”
“En. Pidän sitä kotona. Se häiritsee ruokarauhaa.”
“Sinun pitää tulla heti huvilalleni turvaan, minulle tuli tänään hirveä
uhkauskirje! Se meinaa tappaa minut! Minua pelottaa aivan sairaasti!”
“Eikö sinulla ole tarpeeksi henkivartijoita?”
“On, on, mutta olen huolissani sinusta! Se saattaa yrittää iskeä sinuunkin! Ja
muihinkin sukulaisiin! Olen kutsunut kaikki tänne!”
“Hyvä on. Tulemme huomenna käymään.”
“Otatko sen ystäväsikin mukaan?”
“En minä tännekään voi jättää. Se nukkuu tuossa sohvallani.”
“Tulkaa sitten nopeasti! Heti aamulla!”
“Joo. Hyvää yötä, Michael.”

115
 Ensimmäinen päivä
Yksi ylimääräinen johto.

Jo suuret muinaiset kreikkalaiset olisivat olleet ylpeitä, kun keskikokoinen

koillismaalainen kylä nimeltä Taivalkoski päätti julistautua vuoden 2003 kunniaksi
Taivalkoski City -nimiseksi itsenäiseksi kaupunkivaltioksi.
Julistautumisen piti kyllä alun perin tapahtua vuoden 2000 kunniaksi, mutta
päätös viivästyi kolmella vuodella, kun ehdotus sinä aikana hylättiin, otettiin uudelleen
käsittelyyn, hävitettiin, löydettiin, uudelleennimettiin, käsiteltiin väärässä järjestyksessä,
balsamoitiin ja monistettiin kaikille asianosaisille, mutta parempi myöhään kuin ei
milloinkaan.
Suomi ei ottanut päätökseen kantaa, joten tuo pieni kylä, joka tunnettiin mm.
kohukirjailija Julle Ankanpään (pseudonyymi) kotikylänä (kotikylänä todellakin, sillä
kylästä ei löytynyt töitä sen enempää kuin huvituksiakaan, löytyi vain kotitaloja) ja
kylänä, jonka nuoriso huvitteli ajamalla ympäri keskustaa yksivaihteisilla polkupyörillä
Batman-puvut yllään ja huutamalla ohikulkijoille “I’m Superman!”.
Kylänä, josta paikalliset sanoivat: “Ihan mukava paikka asua, mutta ei tänne
lomalle tulisi” ja “Ainoa mikä täältä puuttuu on sellainen Lovecraft-tyylinen
salaperäinen kartano kylänlaidalta, jonne turisteja voisi käskeä olemaan menemättä.”
Muualla maailmassa Taivalkoski City tunnettiin puhtaasta juomavedestään,
koskemattomista aarniometsistään (joista osaa myös kirotuiksi väitettiin) ja lukuisista
kylähulluistaan, joista julistautumisen jälkeen tuli virallisia kaupunkihulluja. He
perustivat yhdistyksen nimeltä Viralliset Kaupunkihullut eli VeTy (akronyymit eivät
olleet hullujen vahvin ala) ja yhdistys teki yhteisen marjastusretken Viroon, mutta
pontikkapullot piilotettiin liian huonosti ja sakkojen jälkeen kenelläkään jäsenellä ei
ollut enää varaa maksaa yhdistyksen jäsenmaksuja, joten toiminta lakkasi.
Kaupunki perusti myös oman TV-kanavan tyhjilleen jääneen kaupungintalon
tiloihin, koska valtuusto oli aiemmin päättänyt yksimielisesti kokoontua kreikkalaisten
esimerkkiä matkien Taivalvaaran päälle päättämään asioista.

116
 Siellä nimittäin oli hotelli.

Dokumentti alkaa kesken lauseen.

“Oudot Tyypit, hyvät katsojat! Tänään meillä on vieraana Topi! Topi lentää
matalalla kuumailmapalloon kiinnitetyllä kaktustarhalla ja vilkuttaa ihmisille! Hei
Topi!”
“Hei hei.” Topi astuu kuvaan lentäjänlakki päässä.
“Moi Topi. Topi, oletteko te hullu?”
“Meitä on jo melkoinen joukko.”
“Mitä tarkoitatte?”
“Karkkipaperimadot, niitä tämä maa tarvitsee. Minullakin on tarroja
jalkapohjissa, katsokaapas. Ne eivät näy sukkien alta.”
“Tuota, voisitteko kertoa katsojille, miksi lennätte kuumailmapalloon
kiinnitetyllä kaktustarhalla? Eikö se ole aika vaarallista? Voi tulla äkkiseltään reikä ja -”
“Minä vilkutan kaikille.”
“Mi -?”
“Lennän pilvenpiirtäjien välistä ja vilkutan kaikille.”
“Niin, mutta mi -?”
“Tutuille terveisiä! Moi moi!”
“Voisitteko kertoa -”
“En.” Topi menee pois kuvasta, mutta tulee vielä takaisin nauramaan kameralle:
“Hehehehee!”
Toimittaja tuijottaa väkinäisesti kameraan ja pyörittää päätään.

Maanantai-aamu. Kello 5.54.

Taivalkoski City Cable TV:n (TCC:n) tuotantojärjestelijä Topi saapuu
työpaikalleen taksilla kammottavassa krapulassa, kompuroi ulos autosta ja pudottelee
tavaroitaan. Hänen salkkunsa aukeaa ja kaikki paperit leviävät maahan. Tästä vähääkään
stressaantumatta Topi kävelee rakennuksen ulko-ovelle, joka on jostain syystä lukossa.
Hän etsii epätoivoisesti avaimiaan, mutta ei löydä niitä. Yhtäkkiä hän kuitenkin
kokee flashbackin avaimistaan taksin takapenkillä ja yrittää juosta pihasta poistuvaa

117
autoa kiinni. Se ehtii kuitenkin suorittaa poistumisensa.
Topi kävelee hiuksiaan haroen takaisin, katsoo kelloaan ja alkaa potkia ulkoovea
siinä toivossa, että joku huomaisi tulla avaamaan.
Lukossa on kyltti, jossa lukee:

EPÄKUNNOSSA

TCC:n studio ykkösessä Aamuporu-ohjelman juontajat istuvat lavastesohvalla ja

meikkaaja levittää puuteria heidän kasvoihinsa.
“Löytyykö sinistä puuteria?” Toinen juontaja, Joonas nimeltään, kysyy
odottamatta meikkaajalta.
“Sinistä puuteria? Miten niin?” Meikkaaja kysyy ihmeissään.
“Jaa niin ei löydy? No valkoista sitten.”
Tv-ohjaaja ilmestyy vimmoissaan paikalle ja räjähtää.
“Missä tuotantojärjestelijä on? Täällä on kaikki kaapelit ihan sekaisin ja lähetys
menee ulos viiden minuutin päästä!”
“Ei ole näkynyt.” Meikkaaja kohauttaa harteitaan ohjaajaan suuntaan
vilkaisematta.
“Voi pahuus!” Ohjaaja ottaa kännykkänsä esiin ja alkaa hakkaamaan näppäimiä
etusormellaan.

Ulko-oven kanssa kamppailevan tuotantojärjestelijän kännykkä soi.

“Yes!” Topi huomaa tilaisuutensa tulleen, etsii kännykkänsä toppatakkinsa
povitaskusta ja vastaa siihen, mutta huomaa harmikseen, että akku on loppunut.
Hän raivostuu, hakkaa hetken aikaa kännykkää otsaansa, laittaa sen sitten
takaisin povitaskuun ja alkaa jälleen potkia ovea.

Ohjaaja yrittää soittaa uudelleen, mutta kun yhteyttä järjestelijään ei löydy, hän
sammuttaa kännykän.
“Ei saatana vastaa, missähän se taas on?” Hän kiroilee itsekseen ja katselee
studiossa olevaa sekamelskaa, jonka selvittäminen kuuluisi järjestelijän työtehtäviin.

118
Yhtäkkiä hän huomaa toisen kännykkää kantavan miehen, joka seisoskelee kulisseissa
testaamassa soittoääniä. Aamuporun ensimmäinen vieras, hän muistaa äkkiä.
“Hei, Eskohan sun nimi oli?” Ohjaaja huutaa kännykkämiehelle, joka kääntää
päätään kuullessaan nimeään huudettavan.
“Mitä?”
“Esko, siivoa tuo johtokasa.” Ohjaaja osoittaa takanaan lattialla olevaa valtavaa
kasaa johtoja ja kaapeleita.
Esko vilkaisee johtoja ohjaajan olan yli ja kysyy paikallista murretta vääntäen:
“Paljo maksat?”
“Paljo maksat...” Ohjaaja katselee vimmoissaan kattoon. “En maksa vittu
mitään!”
“Siivoa sitte itte, Gitte.” Esko sanoo ja jatkaa soittoäänien testailua.
“Saatanan saatana...” Ohjaaja alkaa itse kerimään johtoja lattialta.

Ohjaajan keriessä ylimääräisiä johtoja rullalle Aamuporun juontajat keskustelevat.

“Ketä meillä on nyt vieraina, mä en kato ehtinyt katsoa tuossa kahvitauolla...”
Toinen juontaja Jarmo vilkaisee kollegansa Joonaksen papereita ja kaataa vahingossa
pöydällä olevan vesilasin hänen päälleen. Joonas tietysti kauhistuu.
“Kato nyt! Housut on märät!”
“Kauheeta, sori kauheesti!” Jarmo pyytelee anteeksi.
“Nyt pitää käydä vaihtamassa housut! Puvustaja!” Joonas huutaa.
“Mitä?” Puvustajan ääni kuuluu jostakin kaukaa.
“Tartten uudet housut!” Joonas riisuu märät housunsa ja lähtee etsimään
puvustajaa niitä sormissaan roikottaen.
Sillä aikaa Jorma lukee Joonaksen aihelistaa ja saa siitä aiheen huutaa ohjaajaa
paikalle.
“Hei, kuule Jamppe! Tules käymään vähän täällä.”
“Mitä nyt?” Ohjaaja tulee paikalle johtokasaa sylissään kannatellen.
“Onko tämä joku vitsi? Jotain kännykkää ja mitä ihmettä tämä arvostelunurkka
sitten on?”
“Meillä on taas ihan uus formaatti koko kanavalle, johtokunnan päätös. Etkö sä

119
saanut muistiota?”
“En mä mitään muistiota ole saanut.”
“Meillä on nyt yleisöläheisempi imago, kokonaan uusi ilme. Kaikki on
ihmisläheisempää ja sympaattisempaa, kaikki on niin kuin kavereita tiiätsä...” Ohjaajan
johtokasa alkaa yhtäkkiä purkautua auki ja kun hän ei onnistu pitämään sitä koossa, hän
iskee sen lattiaan.
“Perkele kun sen Topin piti myöhästyä just tänään, kun koko kanavasisältö
pistettiin uusiksi, voi saatana!”
“Tällä käsikselläkö sitten mennään eteenpäin?” Jarmo vielä varmistaa.
“Joo joo, kyllä se siitä menee, seuraat vain paperista samperi!” Ohjaaja
kompastuu johtoihinsa.

Järjestelijä Topi kävelee sillaikaa TCC:n rakennuksen sivustalle ja tiirailee neljännen

kerroksen ikkunoita, missä kaikki toimistot sijaitsevat. Yksi ikkunoista on sattumalta
avoinna.
Hän ottaa maasta sopivan kokoisen kiven ja heittää sen avointa ikkunaa kohti.

Ikävä kyllä TCC:n uutisankkuri Lauri sattuu juuri polttamaan sätkää toimistonsa
ikkunalla, kun hän yhtäkkiä saa kivestä päähänsä ja menettää tajuntansa.

Topi odottelee alhaalla vastausta kivenheittoonsa, mutta huomaa sitten yllätyksekseen

toisen avoimen ikkunan sekä paloportaat, jotka ovat aivan sen vieressä.
Hän juoksee portaille ja lähtee kiipeämään ylöspäin.

Ohjaamossa lähettäjä kääntää monitoria, jonka yläpuolella olevassa lapussa lukee:

TÄMÄ MENEE ULOS

“Okei, viisi sekuntia lähetykseen.” Ohjaaja sanoo mikrofoniin.

Studio yksi.

120
 Juontaja-Joonas saapuu paikalle uusissa raitahousuissa.
“Mitkä vitun pelleverkkarit nuo on?” Toinen juontaja Jarmo kysyy.
“Ei löytynyt muuta!” Joonas selittää.
Kameramies sytyttää punaisen taskulampun (kameran punainen valo on rikki) ja
Aamuporun pirteä alkumusiikki kantautuu ulos studiosta. Juontajat ottavat iloisen
ilmeen ja aloittavat ohjelmansa.
“Tervetuloa taas kaikki aamuvirkut katsojamme Taivalkoski Cityn
Kaapelitelevision ja Aamuporun pariin! Tänään tutustumme Eskon uuteen kännykkään
ja Ernon videokokoelmaan. Sitten vierailemme Matiaksen kotona ja hänen koiransa
esittää meille temppuja. Mutta ensin aamun uutissähkeitä! Ole hyvä, Lauri!”

Kuvaan ilmestyy tietokoneensa ääreen nukahtanut uutisankkuri.

Ohjaaja karjuu mikrofoniin.
“Käykää nyt joku herättämässä se! Missä se toinen uutisankkuri on?”

Toinen uutisankkuri Lauri makaa pyörtyneenä toimistonsa lattialla.

Kuva kääntyy takaisin Aamuporu-juontajiin.

“Ahaa, no siinä tapauksessa siirrymmekin arvostelynurkkaan! Tänään meillä on
paljon uusia lehtiä ja levyjä ja elokuvia arvostelussa -”
“Eipäs olekaan!” Joonas puuttuu Jarmon puheeseen. “Meillä on tänään vanhoja
elokuvia ja vanhoja lehtiä vanhoilta hyviltä ajoilta! (lue muistio, Jarmo!), kuten tämä
vuodelta 1989 oleva Tieteen Kuvalehti. Tämä oli hyvä (huono) hyvä.”
Yhtäkkiä meteorologi ilmestyy kuvaan kuin tyhjästä.
“Mä voisin arvostella kanssa jotain, niinkuin tämän yhden länkkäriklassikon,
jonka näin telkkarista viime kesänä... kunhan muistan miten se juoni siinä menikään...”
Meikkaaja katselee ympärilleen ja kun järjestelijää ei näy, hän käy nopeasti itse
vetämässä säämiehen pois kuvasta.
“Kröhöm!” Jarmo sanoo katsojille leveästi virnistäen. “Mutta nyt päivän
mietelause! Sen esittää...”
Toinen kamera kuvaa valitettavasti tyhjää seinää.

121
 “Jännitys tiivistyy...” Joonas sanoo kameralle nyökkäillen.
Poliisi suvaitsee lopulta kävellä kuvaan.
“Poliisi!” Jarmo esittelee.
“Hei. Päivän mietelause...” Poliisi vilkaisee paperiaan epävarmasti. “Parempi
katsoa katua kuin kaatua. Kiitos.”
Jarmo ja Joonas nyökyttelevät hyväksyvästi.
“Kiitos poliisille! Seuraavaksi tuleekin aivan uusi osuus, nimittäin Tavaraa ja
Erkki!”

Tavaraa-ohjelmaosuuden toimittaja Erkki seisoo kotitalonsa pihalla Taivalkoski Cityn

pahamaineisimmalla esikaupunkialueella.
“Huomenta minunkin puolestani, hyvät katsojat! Nimeni on Erkki ja tämä on
aivan uusi ohjelmaosuus, nimeltään ytimekkäästi Tavaraa. Ja mistä tässä on kyse?”
Erkki siirtyy seisomaan sinisen mersunsa viereen.
“Tässä on tällainen auto ja tällainen talo ja tuollainen peräkärry. Nämä on kyllä
todella tavaraa, vai mitä sanotte? Hei mies siellä!”
“Mitä?” Satunnainen ohikulkija ihmettelee, kun häntä huudetaan.
“Oletteko te nähneet ennen tällaista tavaraa?”
“En, en ole.”
“No, tämä on sitten teidän onnenpäivänne! Tämä tässä nimittäin on auto!”
Ohikulkija innostuu.
“Oho! Onpa hieno tavara! Mitä nuo tuolla sisällä on?”
“Ne on auton istuimet!”
“Ohhoh! Ovatkin hienoa tavaraa! Pahus, olisipa minullakin tavaraa!”
“Mitä jos jaetaan ne? Reilu peli, kummallekin viisi tavaraa! Viisi tavaraa mulle,
viisi tavaraa sulle!”

Yhtäkkiä kuva siirtyy takaisin studioon. Juontajat hätkähtävät, kun ensimmäinen vieras
Esko istuu rauhallisesti toisella lavastesohvalla.
“No niin, siinä meni Erkki ja Tavaraa! Nyt sitten suoraan Eskon uuteen
kännykkään. Tervetuloa Esko!” Joonas juontaa.

122
 “Kiitos.” Esko painelee edelleen soittoääninappuloita.
“Näytäs vähän sitä.” Jarmo vetäisee kännykän Eskon kädestä.
“Todella hieno uusi kännykkä, Esko!” Joonas kehuu.
“Siinä joo... siinä on kaksi erilaista soitinääntä.” Esko sanoo ja nappaa
kännykkänsä Jarmolta takaisin. “Toinen on Mozartin Turkish Rondo ja toinen on Turun
Sinappi. En kyllä osaa päättää niistä kumman ottaisin.”
“Hienoa, hienoa, mutta jotta katselijoille kävisi selväksi, mistä tässä itseasiassa
on kysymys, niin nyt pistetäänkin tämä kännykkä oikein perusteelliseen testiin! Minulla
on tässä oma kännykkä jo valmiina, että soitatko sillä omallasi tähän?” Joonas ottaa
kännykkänsä esiin.
“Okei, näytätkö numeroa...” Esko vilkaisee numeron ja näppäilee sen. “Noin.”
Joonaksen kännykkä soittaa Aamuporun tunnarin (tietysti).
“Se soi!”
“Ja se soi.” Jarmo sanoo osoittaen kameraa sormellaan. “Mutta tämä on vasta
alkua, Esko. Menepäs nyt tuonne käytävän puolelle niin testataan toimiiko se sinne
asti.”
Esko nousee sohvalta, kamppailee hetken villapaidassaan olevan mikin kanssa ja
menee sitten käytävään. Kohta Joonaksen kännykkä soi uudelleen ja Joonas vastaa.
“Joo, hyvin se soittaa sieltäkin asti, Esko!” Joonas sanoo puhelimeen.
Esko avaa studion sivuoven raolleen kumartaakseen kameralle.
“Mutta jotta asiaan saataisiin varmuus...”
Jarmo ottaa autonavaimet taskustaan ja heittää ne Eskon jalkojen juureen.
“Siinä, ota mun Volvo tuolta pihalta ja aja sillä vaikka jonnekin parin kilometrin
päähän, niin katsotaan miten sitten käy. Tai aja saman tien vaikka Kuusamoon asti, niin
testataan oikein kunnolla sen kännykän toiminta-alue!”
“Okei, testataan.” Esko noukkii autonavaimet taskuunsa ja lähtee.
“Sillälailla!” Joonas sanoo. “Katsotaan sitten noin tunnin päästä taas, miten
kännykkä toimii. Tässä välissä jälleen uutiset!”

Ulkona Topi siirtyy vaivalloisesti paloportailta ikkunalaudalle ja katsoo peloissaan neljä

kerrosta alempana olevaan maahan. Hitaasti hän hivuttautuu eteenpäin kohti avointa

123
ikkunaa, mutta sattumalta kyseisessä toimistossa visailujuontaja Janne kampailee
hiuksiaan peilin edessä.
Välittömästi kun hän huomaa järjestelijän käden kurkottavan ikkunasta sisään,
hän kirkaisee.
“IIK!”
Ja käy iskemässä ikkunaluukun kiinni. Ja juoksee paniikissa käytävään. Ja Topi
horjahtaa tämän takia pahasti ja putoaa maahan.

Sillä aikaa kiven päähänsä saaneelle uutisankkuri-Laurille laitetaan meikkiä mustelman

päälle ja toinen uutistenlukija järjestelee molempien papereita.
Yhtäkkiä kameramies sytyttää punaisen lampun ja Lauri hätistelee meikkaajan
pois. Valmistautumattomien uutiset alkavat.
“Hyvää ilsiis huomenta hyvät katsojat! Nyt Koillismaan uutisia, Northeastland’s
News! Tuota hmm... siis... mitähän meillä olikaan seuraavaksi...?”
Lauri vilkaisee papereita, jotka ovat vieläkin sekaisin.
“Joo, siellä on sota. Yhdessä maassa. Siellä idässä... kyllähän te tiedätte sen
maan, missä on öljynporaustorneja ja semmosia. Sitten kotimaasta. Hallitus on tehnyt
selontekoa... jostakin. Ulkomaanuutisia! Se se! Se yhdysvaltain presidentti, tunnettehan
te sen, se on käynyt valtiovierailulla mikä se oli, siellä niitä kenguruita on ja koaloja?”
Kameramies kuiskaa nimen Laurille.
“Australiassa, kiitti! Seuraavaksi päivän sää!”
“Eikö mulla tartte sanoa mitään?” Toinen ankkuri hätääntyy.
“Mä kerroin jo kaikki uutiset.”
“Ai...” Toinen ankkuri rauhoittuu.
Kameramies unohtuu kuvaamaan pöllöinä istuvia uutisankkureita.

Ohjaamossa ohjaaja huutaa mikkiin.

“Käännä sitä kameraa!”
Kuvaaja näyttää peukaloa kameralle TÄMÄ MENEE ULOS-ruudussa ja kääntää
kameran meteorologiin.
“Moi vaan. Kotimaassa taitaa sataa koko päivän, kun on laitettu noin paljon

124
pisarankuvia. Ja sit euroopan säätä. Täällä... no, kai te tän tiedätte, siellä on sadetta
kanssa.”
Kuva vaihtuu varoittamatta.
“Jaa, nyt siihen tulikin nuo... pakkasmerkkejä. Tuollaisia. Hetkinen, käyn
laittamassa sen edellisen kuvan...”
Säämies menee hetkeksi pois kuvasta ja edellinen kuva vaihtuu takaisin.
“Juu, tuolla on lumisadetta, kun siellä on pakkastakin. Idässä päin on -”

Ohjaaja hajoaa.
“Aargh...”

Meteorologi jatkaa.
“Ja täällä sitten... Pilvipeite repeilee mainiosti. Kiitos.”

Uutisankkurit katsovat toisiaan. Lauri ei osaa sanoa mitään, joten toinen ankkuri jatkaa.
“Niin, loppukevennys! Pistäkää se loppukevennysfilmi pyörimään, niin minä
selostan siihen päälle.”
Ruudussa alkaa pyöriä looppina pätkä eläintarhan pesukarhuista.
“Nää on jotain pesukarhuja... siinä ne hyppii... joo, sellasia söpöjä ne oli. Siinä
kai se olikin. Näkemiin huomiseen!”
“Näkemiin!” Lauri vilkuttaa.
“Elä vilkuttele. Me ei vilkutella, me ollaan totisia uutisankkureita.”
“Ei kun uusissa säännöissä vissiin luki, että meidän pitää naureskella rennosti.”
Lauri muistuttaa.
“Niinkö? Ai jaa, no, hehhehhehee! Semmoista nyt tällä kertaa!”

Ohjaaja hakkaa päätään lähetyspöytään.

“Aaargh...” Hän sanoo.

Samaan aikaan TCC-rakennuksen sivupihalla visailujuontaja Janne saapuu

mietelausepoliisin kanssa järjestelijän luo, joka makaa mahallaan ruohikossa.

125
 “Tämäkö se ikkunasta kurkkiva vakoilija on?” Poliisi kysyy.
Janne nyökkää hieman epävarmasti kädet ristissä seisoen.
Poliisi arvioi tilannetta ja potkii Topin hereille. Topi nostaa päätään ja
visailujuontaja Janne yllättyy tunnistaessaan hänet.
“Ai, Topi, sinähän se oletkin!” Janne menee auttamaan Topia pystyyn. “Äkkiä
sisälle, siellä on hirveä tohina käynnissä!”
“Tunnetteko hänet?” Poliisi kysyy.
“Joo, ei tässä mitään, tuttu mies...”

Tunnin kuluttua Aamuporu jatkaa Eskon kanssa.

“Ja tervetuloa takaisin päivän ensimmäisistä uutisista! Meillä on jälleen Esko
langan päässä. Esko, kuuluuko?”
“Hyvin kuuluu.”
“Ootsä nyt siellä Kuusamossa?”
“Kohta ollaan perillä ja hyvin kuuluu!”
“Hienoa, se todella toimii! Mutta kuule, kun nyt oot siellä, niin mitäs jos
pelattaisiin taas vanhaa kunnon piilopeliä. Käykö sulle?”
“Kai se käy...” Joonas myöntyy.
“Niin, Esko, aja jonnekin piiloon sinne Kuusamoon, niin me tullaan
kuvausryhmän kanssa etsimään huomenna! Joo, selvä! Niin, hyvät katsojat, Eero menee
nyt piiloon Kuusamoon ja me menemme sitten huomenna kuvausryhmän tekemään
ohjelman suorana Kuusamosta ja etsimään Eeroa! Ei muuta kuin näkemiin vain
huomisaamuun!”
Tunnusmusiikki alkaa soimaan lopun merkiksi.

Visailujuontaja Janne auttaa Topin sisään studioon. Ohjaaja kiiruhtaa heidän peräänsä
Aamuporun loppumusiikin soidessa vielä taustalla. Juontajat riisuvat räikeänvärisiä
pikkutakkejaan ja vaihtavat takaisin omiin tuulipukuihinsa.
“Missä sitä on taas viivytty?!” Ohjaaja kysyy Topilta. “Kaikki menee päin
helvettiä, kun ei ole järjestelijää paikalla järjestämässä asioita!”
Topi yrittää selittää.

126
 “Tuli otettua eilen liikaa ja autostakin oli bensa loppu ja kaikkea... Mut mä olen
ihan kunnossa, mä aloitan kohta hommat...”
Topi istahtaa tuoliin ja Janne laittaa Topin kännykän lataukseen lähimpään
pistorasiaan.
“Joko se mun show alkaa?” Janne kysyy ohjaajalta.
“Tietysti heti mainoskatkon jälkeen, pistähän hoppua.”
“Jep.” Janne ottaa kamman taskustaan ja menee lavasteiden luo, joita
tietokilpailun tuomari joutuu järjestelemään Aamuporun lavasteiden tilalle.
“Ovatko kilpailukysymykset valmiina?”
“Ne on mun laukussa.” Topi sanoo.
“Missä laukku on?”
“Öö...” Topi muistelee ja saa flashbackin pihalle leviävistä papereista. “Se on
ulko-ovella, käyn hakemassa.”
Hän lähtee hakemaan kilpailukysymyksiä.
Tuomari laittaa tietokilpailun lavasteet väärinpäin, mille naureskellaan kovasti.

Topi saapuu pihalle ja huomaa, että TCC:n siivooja on juuri kaatamassa hänen
papereitaan roskapönttöön.
“Hei, seis!” Hän syöksyy estämään siivoojaa tekemästä työtään. Siivooja
tuhahtaa ja menee muualle harjansa kanssa.

Ohjaaja huutaa mikkiin:

“Kymmenen sekuntia!”

Visailujuontaja Janne rauhoittelee kilpailijoita, jotka jännittävät pahasti.

“Ei mitään paniikkia, ottakaa ihan rauhassa, hyvin se menee. Missä ne vitun
kysymykset viipyy saatana?!”

Hetkeä ennen ohjelman alkua Topi juoksee sisään ja iskee kysymyslaput pöydälle.
Juontaja haistelee niitä epäluuloisesti, mutta ei sano mitään.

127
Ohjaaja lähettäjälle:
“Alkumusiikki.”

Iloinen tietovisatunnari alkaa soimaan ja ruutuun ilmestyy ohjelman nimi:

PSEUDOÄLYKKÖJEN VISAILUOHJELMA

Tuomari kuuluttaa mikkiin.

“Pseudoälykköjen visailuohjelma, juontajana Janne!”
Janne vilkuttaa kameralle ja aloittaa.
“Teeeervetuloa taas näennäistieteen pariin, arvoisat katsojat! Tänään meillä on
kilpailijoinamme Aapo Helsingistä ja Pertti Perthistä, Australiasta!”
“Iltaa.” Sanoo Aapo.
“G'day.” Sanoo Pertti.
“Tuomarina meillä on taas tuttuun tapaan Seppo Skepsis!”
“Hyvää iltaa.”
“Ja eikun suoraan ensimmäiseen kysymykseen! Hyvät herrat, ensimmäinen
kysymys tulee tuttuun tapaan pseudotieteen alueelta: Miten, elikkä siis miten voimme
nähdä mustia aukkoja?”
Aapo painaa nappia ja vastaa.
“Pystymme näkemään singulariteettien silhuetteja katsomalla niistä
kaukoputkella hieman sivuun.”
Kuuluu iloinen Ping-ääni ja tuomari nostaa peukalonsa.
“Aivan oikein, sanoo tuomarimme! Aapo, voitit juuri seitsemän tonnin arvoisen
tuulitakin!”

Topi saapuu ohjaamoon ja istuu hengästyneenä tuolille.

“Hei, eipä laiskotella! Mene järjestelemään kakkostudio!” Ohjaaja patistaa
häntä.
“Joo, selvä....” Topi ponnistaa ylös tuolista ja lähtee järjestelemään toista
studiota.

128
Visailu jatkuu.
“Seuraava kysymys: Luettele ulkomuistista vuoden 1994 tutkimus
hydroponisten viljelmien kasvunopeuksista!”
Pertti painaa nyt nappia.
“Ensimmäinen luku: Hydroponisten viljelmien toimintaperiaate on varsin
mutkikas, ja myös eräällä tavalla osaperiaatteiden vastainen siinä tarkoituksessa mihin
niitä käytetään, kun on kysymys suurien tilojen ilmastoinnista. Kun ajatellaan, että
hydroponisuuden periaatetta sovelletaan pidemmälle -”
Kuuluu ilkkuva nauruääni. Tuomari kääntää peukalonsa alaspäin.
“Väärin meni, Pertti! Tutkielman toisen lauseen seitsemäs sana ei ole
'pidemmälle', vaan 'pitemmälle'! Sori vaan, Perthin Pertti, mutta väärin meni!”
“Nännännää!” Aapokin sanoo Pertille.
“G’Kar...” Pertti murahtaa pettyneenä.
“Eipä ilkuta Perttiä, Aapo! Pertti on vähän pöljä, mutta sitä pitää ymmärtää!”
“Ymmärrys johtaa tuhoon, sanoo vanha viisaus.”
“Eikä sano! Eipä nyt yritetä olla itseään nokkelampia, Aapo!”
“Sori.”
“Mutta! Kolmas kysymys: Onko mahdollista tietää, siis onko mahdollista
tietää?”
Pertti painaa ja vastaa.
“En tiedä.”
“Vaikuttavaa, Pertti! Mitä sanoo tähän tuomarimme Seppo?”
Tuomari nyökyttää leveästi hymyillen.
“Pertin skeptinen vastaus on saanut tuomarimme mielen positiiviseksi, joten
emme lähetäkään Perttiä leijonille!”
“Juhuu!” Pertti riemuitsee.
“Tieto johtaa ymmärrykseen, sanoo vanha viisaus.” Aapo ilmoittaa.
Juontaja katsoo tuomaria odottaen tuomiota.
“Niin tekee, niin tekee!” Tuomari nostaa peukalonsa.

129
Topi saapuu syvään henkeä vetäen kakkosstudioon. Lastennurkan vetäjää Kostia näy
missään.
Hän nostelee nalleja, jättimäisiä legopalikoita ja värikkäitä kankaita, mutta
Kostia ei kerta kaikkiaan löydy mistään. Lopulta hän keksii katsoa leluarkusta, mistä
Kosti löytyykin heti nukkumasta jänispuku päällään pullo lasinpesunestettä toisessa
kädessä ja sätkä toisessa.
“Kosti, ylös siitä! Lastennurkka on seuraavana!” Topi vetää Kostin ulos arkusta
“Kuka vittu...?”
Topi vilkaisee tyhjää lasinpesunestepulloa.
“Mitä sä oot juonut?”
“En mä mitään oo juonut.” Kosti kieltää.
“Ryhdistäydy, mies! Sun ohjelma alkaa!”
Topi raahaa Kostin parvekkeelle ja pistää hänet nojamaan kaidetta vasten.
“Oksenna ulos se!” Topi hakkaa Kostia selkään.
Tästä Kosti hermostuu ja iskee järjestelijää leukaan niin, että hän lentää
selälleen.
“Mitä vittua hakkaat siinä?! Anna mun olla, mä lähen kotiin, mulla on huono
olo...”
Kosti hoipertelee ulos studiosta.
Topi nousee päätään pidellen ja lähtee takaisin ohjaamoon.

Ohjaaja seuraa monitoria.

“Hyvin menee, sitten kamera kakkonen...”
Topi ilmoittaa ovelta.
“Kosti häipyi. Kuka Lastennurkan nyt juontaa?”
“Sinähän tässä järjestelijä olet, saatana! Etsi varamies!” Ohjaaja käskee.
“Ai niin.” Järjestelijä lähtee ja vilkaisee mennessään kännykkäänsä, joka ei ole
vielä latautunut.

Aamuporun juontajat löytyvät kahvitauolta.

“Hei, voisiko jompikumpi teistä hoitaa Lastennurkan?” Topi kysyy samantien

130
tullessaan sisään kahvihuoneeseen.
“Ei.” Jarmo ja Joonas vastaavat yhteen ääneen.
“Suora vastaus suoraan kysymykseen. Missä muuten Kake on?”
“Ei tietoa.”
“Aha.” Topi lähtee ja jättää juontajat nauttimaan kahvistaan. Hän suunnistaa
toiseen taukohuoneeseen, missä Tavaraa-ohjelmaosuuden Erkki ja mietelausepoliisi
täyttävät lottokuponkeja ja kuuntelevat radiota, jota Topi kääntää pienemmälle
tullessaan sisään.
“Voisiko jompikumpi tuurata Kostia Lastennurkassa?”
“Ei.” Erkki ja mietelausepoliisi vastaavat yhteen ääneen.
“Aha. Oletteko nähneet Kakea?”
“Ei ole tänään näkynyt.”
Topi nyökkää ja lähtee. Sattumalta hän kävelee käytävällä ohi siivoojasta, joka
on palaamassa pihalta ja keksii kysyä häneltäkin:
“Hei, oletko sä nähnyt Kakea?”
“Ketä Kakea?” Siivooja ihmettelee.
“Ai, sä et tunne Kakea, okei... “ Topi jatkaa eteenpäin, mutta saa yhtäkkiä
loistoidean, palaa takaisin ja kysyy siivoojalta.
“Hei, haluaisitko sä telkkariin?”
Siivooja miettii hetken ennen kuin vastaa.
“Okei.”

Hetkistä myöhemmin Topi antaa jo jänispukuun ryömivälle siivoojalle ohjeita studio

kakkosessa.
“Sitten kun kamerassa syttyy punainen valo, se sytytetään tuolta ohjaamosta,
niin sä alat sitten siinä jotain, leikit niillä, kyllähän sä tiedät näitä lastenohjelmajuttuja.”
“Eikö ole mitään käsistä?” Siivooja kysyy.
“Ei me enää käytetä käsiksiä, me vaan seurataan katsojatutkimuksia ja tehdään
niiden mukaan mitä katsojat haluaa.” Topi selittää.
“Joo, okei.”
“Tsemppiä vaan, niin kyllä se sujuu.” Topi sanoo, pyyhkii hikeä otsaltaan

131
päästyään käytävälle ja lähtee ohjaamoon.

Ohjaamossa ohjaaja kysyy häneltä ensimmäiseksi:

“Joko sijainen löytyi?”
“Joo, kaikki valmiina.” Topi kertoo ja istuutuu.
“Hyvä, visailu loppuu näillä sekunneilla. Lastenohjelmien jälkeen tulee sitten
nuortenohjelmaa, elikkä -”
“Jep, minäpä painun tästä hommiin.” Topi sanoo, nousee ja lähtee.

Studio kakkosessa siivooja istuu yksikseen pehmolelujen keskellä jänispuvussa ja lukee

iltapäivälehteä.

Ohjaaja seuraa kelloaan.

“Kohta alkaa... Nyt!”
Lähettäjä painaa nappia. Punainen valo syttyy studio kakkosen kameraan.
Siivooja huomaa sen, katselee hetken ympärilleen hieman ymmällään, mutta kaappaa
sitten kaksi nallea käsiinsä ja alkaa leikkimään, että ne juttelevat toisilleen.
“Moi! Kuka sä oot?”
“Mä oon nalle! Kuka sä oot?”
“Mäkin oon nalle! Mistä tuut?”
“Tuolta vankilasta!”

Ohjaaja tuijottaa siivoojaa kummissaan.

“Kuka tuo on? Tuonko Topi pisti uudeksi jänikseksi?!”
Lähettäjä pyörittää päätään.

Siivooja jatkaa leikkiään.

“Miksi siellä vankilassa olit?”
“En ollut käynyt ennen!”
“Mikä tuo on?”
“Se on rannekello!”

132
 “Miksi rempeleessä sulla on rannekello vyönä?!”
“Se ei sovi ranteeseen!”
“Mikä tuo on?”
“Se on Vapaudut Vankilasta-kortti Monopoli-pelistä!”
“Eikä ole! Se on keksi eikä kortti!”
“Voi huitsin Nevada! Minua on huijattu!”
“Kuka sen sulle antoi?”
“Löysin tuolta!”
“Mistä?”
“Tuolta kaupan hyllyltä!”
“Rempele! Mitä myyjä sanoi?”
“Se oli kuollu!”
“Ketä nuo on?”
Siivooja marssittaa kaikki muut pehmolelut kameran ohitse.
“En tiedä. Hei, ketä te ootte?!”
“Me ollaan nalleja!”
“Minne meette?”
“Vankilaan!”
“Miksi sinne?”
“Ei olla ennen käyty! Tuutteko mukaan?”
“Joo!”
Siivooja lopettaa ja pudottelee kaikki nallet laatikkoon. Lopuksi hän kertoo:
“Ja niin he saivat kaikki elinkautisen.”
Siivooja nousee seisalleen, kumartaa kameralle, ottaa moppinsa ja alkaa
siivoamaan studiota.

Ohjaaja tuumii hetken aikaa siivoojan esitystä.

“Sehän on paljon parempi kuin Kosti. Kostille potkut ja tuo tilalle, pistä
muistiin.”
Lähettäjä ottaa paperin ja kynän ja kirjoittaa potkut muistiin.
Topi tulee sisään puinen risti ja kyltti käsissään ja jää seisomaan ovelle kysyvä

133
ilme kasvoillaan.
“Mitä? Mitä?” Ohjaaja kyselee.
“Mitä nämä tekee Jykän rekvisiittalaatikossa?” Topi kysyy.
“Ne on Jykän uusia lavasteita, johtokunnan vaatimus. Pitää säästää kuluissa,
joten me pistettiin nuorison Jykä ja uskovaisten Credit yhteen. Uuden ohjelman nimi on
Jehova.” Ohjaaja selittää.
“Jehova?!”
“Niin, Jehis.” Ohjaaja osoittaa kylttiä, missä lukee Jehis.
“Mikä vitun neronleimaus se oli?”
“En minä näitä keksi perkele, minä vain ohjailen. Ja sinä järjestelet etkä valita,
onko selvä? Ja tämän jälkeen tulee se hypnoosishow, muista!”
“Okei, okei...” Topi siirtää valituksensa myöhemmäksi ja lähtee järjestelemään
järjestelmää.

Studio ykkösessä meikkaaja meikkaa jo Jehiksen juontajaa. Topi kiinnittää kyltin

lavasteseinään, miettii mihin laittaisi puuristin, mutta ei keksi sille mitään sopivaa
paikkaa, joten hän antaa sen meikkaajalle, kun tämä kulkee ohi.
Meikkaaja ottaa purkan suustaan, kiinnittää sen ristiin ja heittää ristin
roskakoriin.

Ohjaaja puhuu mikkiin.

“Onko siellä kaikki valmista? Viisi sekuntia niin lähtee!”

Topi menee kameroiden taakse istumaan ja vilkaisee kännykkäänsä, joka ei ole

vieläkään ehtinyt latautua. Yhtäkkiä hän huomaa etsimänsä Stuntman-Kaken kävelevän
studion oven ohi ja kiiruhtaa hänen peräänsä.
“Kake! Hei Kake!” Topi huutaa.
“Mitä?” Kake kääntyy. “Ai Topi.”
“Missä sä oot ollut?”
“Tuolla vaan.”
“Missä?”

134
 “Autossa.”
“Autossa, missä autossa?”
“Nukuin tuolla omassa autossa, en minä sieltä poiskaan päässyt ennenkuin vasta
nyt.”
“Miten niin et päässyt pois omasta autosta?”
“Mä harjoittelin yhtä stunttijuttua eilen illalla kun olin kotia lähdössä. Sain
katsos hirveän inspiraation. Sattui sitten sellainen hassu juttu, että jäin sinne pellin
sisään jumiin, ratin ja penkin väliin. Hyvä kun pystyin edes silmiä räpyttelemään
saakeli, siinä oltiin aika tiukassa!”
“No miten sä pääsit sieltä pois?”
“Leikkasin ratin irti tällä.” Kake ottaa kamman taskustaan ja ojentaa sen
järjestelijälle.
“No hyvä että olet nyt kunnossa.”
“Joo, mutta on kuule vähän kiire vessaan, että jutellaan myöhemmin, jooko?”
Kake häipyy käytävältä.
Topi tuijottaa teräskampaa, laittaa sen taskuunsa ja lähtee takaisin studio
ykköseen, missä Jehis on jo menossa.
“Okei, meillä on täällä tänään vieraana Kolme Itämään Tietäjää -niminen
gospelblackmetalbändi Turusta.” Jehiksen juontaja esittelee ensimmäiset vieraansa.
“Jumalan rauhaa.” Kaikki bändin jäsenet sanovat.
“Samoin, samoin. No tuota, gospelin ja blackmetallin yhdistäminen on aika
erikoinen tyylillinen ratkaisu. Miten te oikeastaan soitatte sitä?”
“Ei mitenkään. Black metal on saatanasta.” Sanoo solisti ykskantaan.
“Ah, niinpä tietenkin! Jaa, mutta ohjaaja tuolta vilkuttaa, että tässä ei olekaan
enää aikaa useammille kysymyksille, joten hyvää ja kirkasta elämänjatkoa teille
jokaiselle! Katkon jälkeen haastattelemme uskovaista elokuvaohjaajaa Samia. Nähdään
siis pian!”

Katkolle mentäessä ruudussa lukee:

Jumalat, Top 1:

135
 1. Jehova

Mainosten jälkeen Jehis jatkaa siitä mihin jäikin.

“Vieraanamme on nyt esikoiselokuvansa ohjannut uskiselokuvaohjaaja Sami.”
“Moi kaikille.” Sami toivottaa kameralle.
“Voisitko kertoa hieman tästä uusimmasta elokuvastasi ja sen syntyprosessista?”
“Joo, selvähän se. Elokuvaa tehtäessä kohtasimme paljon vaikeuksia...”

Sami muistelee. Hän seisoo elokuvastudioiden pomon pöydän edessä hattu kädessään.
“Sinähän halusit ohjata elokuvan?” Pomo kysyy Samilta.
“Ky-kyllä.” Sami kangertelee sanoissaan.
“Tässä on käsis, ohjaa se.” Pomo heittää paksun paperinipun pöydän yli lattialle.
“Se-selvä.” Sami nostaa paperit ja lähtee.
Hän uskaltaa katsoa käsikirjoitusta vasta autossa. Sen otsikko on Die nigger die!
Tämä saa Samin kauhistumaan siinä määrin, että hän ottaa mustekynän
hansikaslokerosta ja muuttaa elokuvan nimeksi Live afro-american live!

Kuvauksissa Sami yrittää ohjata kahta näyttelijää parhaansa mukaan:

“Tässä sun pitää sanoa tuota... se V-sana...” Sami neuvoo.
“Vittu, joo.” Stuntman-Kake lausuu (hän esittää elokuvassa stuntmiestä).
Sami järkyttyy Kaken kielenkäytöstä ja yrittää ohjata uudelleen.
“Niin, siis niinhän käsikirjoituksessa lukee, mutta etkö voisi sanoa sitä
hieman...”
“Ai jämäkämmin, vai? Onnistuuhan se: VITTU!”
Sami ei tiedä mitä tekisi.
“Ei, kun tuota minä ajattelin, että jos vaikka ’hitto’ sensijaan...taikka ’pahus’
tai...”
“Mitä?”
“Oh... antaa olla, ihan hyvin se meni, mutta tässä on sitten tämä...” Sami näyttää
käsikirjoitusta Kakelle.
Kake lukee kohtauksen.

136
 “Niin, tyyppi lyö mua turpaan ja minä isken kaksiverroin takaisin.”
“Eikö se ole hieman väkivaltaista?”
“Eikös tämä ollut action-leffa?”
“Niin, niinhän tämä tuota... olihan tämä... Mutta eikö olis parempi, että sä
kääntäisit toisen posken, se olisi uskottavampaa...”
“Jaa niinkö? No, sinähän tässä ohjaaja olet.”

Seuraavaksi yritetään kuvata autokolarikohtaus.

“Mitä?” Stuntmies-Kake avaa autonikkunaa, kun Sami koputtaa siihen.
“Tuota kun minä ajattelin, että onkohan tuo nyt ihan turvallista?”
“Kyllä meillä on tässä turvakaaret ja airbagit ja ollaan käyty läpi jo niin monta
kertaa, että kyllä se menee.”
“Ai, no kai te sitten tiedätte mitä teette...” Sami sanoo.
Kake laittaa ikkunan kiinni ja lähtee ajamaan päin toista autoa.
“Käy...” Sami sanoo voimattomasti ja laittaa kädet silmilleen, koska ei uskalla
katsoa kolaria.

Sitten seuraa sänkykohtauksen kuvaus. Sami vapisee selittäessään kohtausta

naisnäyttelijälle.
“Sun pitäisi tuota... kun olet tässä menossa niin kuin... siis luithan sä käsiksen?”
“Joo.” Naisnäyttelijä sanoo.
“Hyvä, hyvä... tämä on se se... kohtaus kuusikymmentäseitsemän.”
“Niin?”
Sami siirtelee käsikirjoitusta hermostuneena kädestä toiseen ja yrittää etsiä
oikeita sanoja.
“Tuota... tässähän on tämä sänky ja sitten te... sun vastanäyttelijä tulee niinku
tuolta ja sitten te siis...”
“Mitä?” Naisnäyttelijä alkaa hermostua.
“Sun pitäisi olla siinä sillä lailla... luonnollisesti.”
“Ai, haluat minun ottavan vaatteet pois?”
Sami hätääntyy. “Ei, ei! Eikun... tarkoitan että...”

137
 “Eikö tämä ole sänkykohtaus?”
“Ei, ei, kun tuota siis... tämähän jätettiin pois elokuvasta, etkö tiennyt?”
Sami repii sivun pois käsikirjoituksesta.

Sami yrittää selitellä näkemystään Jehiksen juontajalle.

“- että jos ei ole elokuvia ohjannut, niin sitä ei voi käsittää, kuinka stressaavaa
tää työ voi olla, siis todella stressaavaa. Uskoni oli koetuksella useamman kerran kuin
vain kerran. Ja sitten filmiä editoidessa kävi niin, että... Mä tuota katsoin, ettei siinä
ollut yhtään soveliasta kohtausta, että siinä on nyt sitten vain alkutekstit ja pätkä
lopputekstejä siinä lopullisessa versiossa.”
“Kiitos, Sami, ja tämän Live Afro-American Live -elokuvan ensi-ilta on siis ensi
perjantaina! Aikamme alkaa nyt kuitenkin olla lopuillaan, joten näkemiin, mutta
palaamme jälleen huomenna ja silloin mukana on paljon hienoja artisteja, muun muassa
kotimainen Aki Soulsalo, uusi teknotähti Rolexia, kloonipoikabändi Cheese 17 ja
tyttöbändi Kebab Grills, vanhat tutut Michaelit sekä erikois-cohost-speziaalissa
kotimainen Ydinpommit-yhtye! Näkemiin siis huomiseen!”

Topi järjestää jo Jehistä seuraavaa hypnoosishowta valmiiksi.

Hypnoosishown juontaja hypnotisoi lavalla rivissä seisovia kuutta vapaaehtoista
napsauttamalla sormiaan heidän edessään, jolloin he kaatuvat hypnotisoituina selälleen
lattialle. Tämän jälkeen Topi kantaa heidät tuoleihin istumaan.

Ohjaaja naputtaa mikkiä kynnellään ja kysyy:

“Joko siellä on valmista? Mainoskatko loppuu kohta.”
Järjestelijä näyttää molempia peukaloitaan kameralle.

Hypnoosishow alkaa.
“Hei vaan ja tervetuloa hypnoosin jännittävään maailmaan! Meillä on täällä
kuusi rohkeaa ihmistä valmiina tekemään mitä tahansa mitä heille käsken silkan
alitajuntansa tajunnanvirralla! Tulkaa mukaani tälle mielenkiintoiselle matkalle mielen
monimutkaiseen maailmaan!”

138
 Hypnoosishown tunnari soi juontajan tanssahdellessa vapaaehtoisten tuolien
taakse. Nimi tulee ruutuun:

HYPNOOSISHOW

“Ensimmäinen uh- siis osallistuja (moka) on Eppu Hioma, kaivinkonerakentaja

Raahesta! Sano katsojille hei, Eppu.”
“Hei, katsojat.”
Juontaja napsauttaa sormiaan ja käskee:
“Eppu, olet nyt salainen agentti ja olet tullut tänne ohjelmaan varastamaan
salaisia mikrofilmejä, jotka on piilotettu vieressäsi istuvien henkilöiden kenkiin.
Nyökkää, jos ymmärsit.”
Eppu nyökkää.
“Hyvä, seuraava osallistujamme sitten. Nuku.”
Juontaja napsauttaa sormiaan seuraavan osallistujan kasvojen edessä.
“Sinä olet sotilas, jonka tehtävä on kerätä kaikki siviilit väestönsuojaan tämän
tuolin alle, vaikka ne pistäisivät kuinka paljon vastaan. Nyökkää, jos ymmärsit.”
Osallistuja nyökkää ja juontaja siirtyy seuraavan luo, joka naureskelee ivallisesti.
“Sinä et taida uskoa tähän hypnoositouhuun?” Juontaja kysyy.
“En, tämä on ihan huijausta koko juttu!”
Juontaja napsauttaa sormiaan.
“Olet nyt tämän ohjelman juontaja ja yrität hypnotisoida kaikki vieressäsi
istuvat. Nyökkää jos ymmärsit.”
Osallistuja nyökkää.
“Sitten seuraava. Moi, jännittääkö?”
“No vähäsen...”
“Ihan turhaan.” Juontaja napsauttaa sormiaan. “Nuku. Kun heräät, olet Josef
Stalin ja olet tullut pitämään vaalipuhetta kansalle. Nyökkää jos ymmärsit.”
Osallistuja nyökkää.
“Seuraava sitten, moi. Ja nuku. Sinä olet mahtava velho ja olet tullut tänne
esittelemään taikavoimiasi kaikille. Nyökkää jos ymmärsit.”

139
 Osallistuja epäröi hetken ja pyörittää sitten päätään.
“Ai, et ymmärtänyt?” Juontaja naureskelee. “No, se tekee jutusta vielä
hauskemman! Ja viimeiseksi sinä, moi. Nuku. Sinä olet piirretty myskihärkä, nyökkää
jos ymmärsit.”
Osallistuja nyökkää.
Juontaja heittää ivallisen hymyn kameralle ja kävelee lavan eteen.
“No niin, hyvät katsojat! Nyt on aika herättää rohkeat osallistujamme!
Kuunnelkaa kaikki! Kun napsautan sormiani, te heräätte.”
Juontaja napsauttaa sormiaan ja studioon syntyy kaaos.

Topi häipyy studiosta täyteen latautunut kännykkänsä mukaan ja menee ohjaamoon.

“Vieläkö on jotain järjestettävää?” Hän kysyy.
“Ei, loppupäivä menee uusintoihin, ulkomaisiin sarjoihin ja elokuviin, että siinä
kaikki tältä päivältä.”
“OK.” Topi istahtaa lepäämään.
“Se Kostin sijainen oli muuten hyvä valinta, sille pitää vain opettaa hieman
enemmän näyttelemistä. Kostia ei enää tarvita, joten kun sinulla sattuu olemaan
kännykkä, niin soita Kostille samantien ja kerro, että se on erotettu.”
“Mä soitan kohta.” Topi sanoo.
“Okei. Ja järjestä sille sijaiselle pikakurssi näyttelemisestä.”
“Joo, mä opetan kohta.”
Ohjaaja nyökkäilee.
“Että huomenaamuna uudelleen.”
“Joo, selvä.” Topi nousee ja lähtee.

Hypnoosiohjelman jälkeen näkyy mainos, jossa hypnotisoitu mies nukkuu jäykkänä

kahden tuolin selkänojien välissä. Karatemestari astuu esiin lavasteiden takaa, hyppää
etualalle, katkaisee hypnotisoidun miehen karateiskulla ja puhuu kameralle japaniksi.
Alareunaan ilmestyy suomenkielinen tekstitys:
“Karateka! Osta sinäkin hypnotisoitu mies! Unohda iänikuiset tiilet ja laudat!
Harjoittele aidoilla ihmisillä!

140
Topi menee kahvihuoneeseen istumaan, ottaa kahvipannun jääkaapista, kaataa kylmää
kahvia pahvimukiin ja alkaa miettimään, miten ilmoittaisi Kostille potkuista.
“Kosti, kuule. Mulla on todella huonoja uutisia. Kosti, minulla on eräs uutinen,
joka ei ehkä miellytä sinua. Ei. Kosti, sä sait potkut! Ei. Kosti, minulla on huonoja
uutisia... Sinut erotettiin... Sait potkut... Jep, niin mä sanon.”
Topi alkaa soittamaan Kostille, mutta siivooja kävelee sisään juuri kun hän on
painamassa viimeistä numeroa.
“Topi?”
“Mitä?”
“Sun piti kuulemma opettaa mulle näyttelemistä.”
“Niin...” Topi laittaa kännykkänsä pois ja päättää soittaa myöhemmin. “Krhm,
aloitetaanpa sitten vaikka heti, mennään tuonne studio kakkoseen.”

Topi järjestää pikanäyttelijäkoulutusta.

“No niin. Ensin yksi tärkeä asia: Ei saa nauraa.”
“Selvä, ei naurua.”
“Hyvä. Toinen kova näyttelijätaito on se, että pystyy tuijottamaan tiukasti yhteen
kohtaan, onnistuuko? Tuijota mua tiukasti silmiin.”
“Eikä saa nauraa?”
“Just, ei saa nauraa.”
Topi ja siivooja tuijottavat hetken aikaa toisiaan tiukasti silmiin.
“Okei, se sujuu. Otetaanpa sitten sellainen harjoitus, että tulet tuosta ovesta
sisään aivan hengästyneenä. Onnistuuko?”
“Mä testaan.” Siivooja menee ulos ja tulee hengästyneenä sisään.
“Hyvä, se meni kuin meiltä ammattilaisilta. Jatketaan sitä sillä lailla että kaadut
tuonne lattialle väsymyksestä.”
Siivooja kaatuu lattialle ja nousee ylös.
“Entä muuta?”
“Testataan vielä, että onnistuuko peitelty tekonaurunpyrskähdys.”
“Niin mutta sähän sanoit ettei saa nauraa.”

141
 “Ei oikeasti, mutta näyttelet nauravasi.”
“Ahaa.” Siivooja naurahtaa.
“Oliko tuo oikea nauru vai tekonauru?”
Siivooja miettii hetken, onko hän todella niin yksinkertainen kuin kaikki luulevat
ja vastaa:
“Tekonauru.”
“Loistavaa! Nyt olen opettanut sinulle kaiken minkä tiedän!”
“Siinäkö se oli?”
“Siinä se oli kaikki. Vielä kun muistat sen, että näyttelijä on niin kuin
autokauppias, mutta ilman autoa, niin hyvin pärjäät.”
“Okei.”
“Äläkä puhu paskaa, se vähentää uskottavuutta.”
Siivooja miettii järjestelijän viisaita sanoja.
“Selvä. Kiitos paljon.”
“Eipä kestä.”
Siivooja lähtee ja Topi päättää soittaa Kostille ja kestää potkujen antamisen kuin
mies.

Kostin puhelin soi. Pirinä kimpoaa käytävältä makuuhuoneen ohi, kääntyy keittiöön ja
osuu Kostiin, joka nukkuu pöytäliinan alla. Hän säpsähtää hereille ja kompuroi
vastaamaan.
“Kosti.” Hän vastaa.
“Järjestelijä täällä.”
“Terve terve!”
“Mulla on kuule vähän huonoja uutisia.”
“Niinkö on?”
“Sinä sait potkut.”
“Ei... ei... EII!” Kosti sekoaa hetkessä täysin, alkaa kerimään lattiamattoa rullalle
ja puhelinta sen sisään. Samalla hän tulee repäisseeksi puhelimen johdon irti seinästä.
Topi yrittää rauhoitella.
“Hei Kosti, ei elämä tähän lopu, kyllä tämä vielä iloksi muuttuu, hei. Haloo?

142
Kosti? Kostiii!”
Topi sulkee kännykän ja kiiruhtaa ulos asemalta pahinta peläten.

TCC:n parkkipaikalla uskisohjaaja Sami on juuri lähdössä, kun kiireinen

tuotantojärjestelijä äkkiä hyppää hänen autonsa eteen.
“Mitä herran nimessä?” Sami työntää päänsä ulos sivuikkunasta.
“Saanko kyydin? Tämä on hätätapaus!” Topi kysyy ja hyppää kyytiin vastausta
odottamatta.
“Tottahan toki, hyppää kyytiin vaan. On aina ilo auttaa ystävää hädässä, niinhän
se sananlaskukin sanoo että ystävä hädässä tunnetaan.” Sami selittää tyytyväisenä ja
lähtee ajamaan hiljakseen ulos portista.
“Mihinkäs sitä ollaan matkalla?”
“Eikö tällä pääse lujempaa? Kostille on sattunut jotain!” Topi hoputtaa.
“Laitetaanko tuota musiikkia, niin menee matka rattoisammin?” Sami kysyy
laittaa Radio Suomen kuulumaan.
Topi tarttuu Samin tuulitakkiin ja alkaa riuhtomaan sitä raivoissaan.
“Vauhtia, vitun jäykistelijä! Kosti on hengenvaarassa, se sai juuri potkut!”
Sami yrittää rauhoitella Topia.
“Hei, älä nyt käy kimppuun, veli! Sanassakin sanotaan, että saattaa tulla kolari.”
“Paina sitä kaasua!” Topi käskee, työntyy jalkatilaan ja painaa Samin kaasujalan
kädellään pohjaan.
“Huijuijuijui!” Sami kääntelee rattia täysin paniikissa vastaantulevaa liikennettä
väistellen.

Kosti astuu talonsa portaille pesäpallomaila kädessään juuri samalla hetkellä, kun Topi
ja Sami ehtivät talon pihatien kohdalle.
Topi nousee Samin sylistä, avaa oven ja luiskahtaa ulos Samin ylitse
uskisohjaajan itsensä jäädessä puristamaan rattia rystyset valkoisina ja hiukset pystyssä.
“Kosti, oletko kunnossa?!” Topi huutaa juostessaan Kostia kohti.
“Pois tieltä!” Kosti tönäisee Topin sivuun ja aidan läpi kuin olisi saanut hulluksi
tullessaan yli-inhimilliset voimat.

143
 “Kosti, mihin sä menet?!” Topi heittelee aidansäleet yltään ja kiiruhtaa ystävänsä
perään.
“Ulos sieltä!” Kosti tarttuu Samia kurkusta ja heittää hänet yhdellä kädellä
kymmenen metrin päähän autosta.
“Hei, ei tuo ollut tarpeellista, olisi vain tarvinnut pyytää...” Sami mumisee
kömpiessään pystyyn.
Kosti karkaa Samin autolla kaasu pohjassa. Topi katselee ympärilleen, huomaa
Kostin kolmivaihteisen polkupyörän nojaavan aitaan ja ottaa sen alleen.
Sami kävelee takaisin tielle ja Topi huutaa:
“Hyppää kyytiin!”
Sami ei osaa pistää vastaan vaan hyppää kuuliaisesti tarakalle ja Topi lähtee
sotkemaan Kostin perään.

Kosti ajaa vihaa uhkuen väärällä kaistalla, heiluttaa keskisormea ohikulkijoille ja toisille
autoilijoille, ja vähät välittää punaisista liikennevaloista.
Topi polkee perässä Sami tarakalla oikoen kujien ja metsäpolkujen kautta ja
tekee pian loistavan päätelmän:
“Hän suuntaa TV-asemalle!”

Kosti pysäyttää TV-aseman parkkipaikalle ja naulitsee katseessa mersuun, jonka edessä

seinässä on kyltti:

PÄÄJOHTAJA

Hän testaa pesäpallomailaa päähänsä, nousee autosta, syöksähtää pääjohtajan mersun

luo ja on juuri aikeissa alkaa tuhoamaan auton jälleenmyyntiarvoa, kun Topi hyppää
polkupyörällä betoniesteiden yli, kiilaa hänen eteensä elokuvasankarin elkein ja lausuu:
“Seis, Kosti! Et tiedä mitä olet tekemässä!”
Sillä aikaa Sami nousee tarakalta tuskissaan irvistellen.
“Tiedän kyllä mitä teen!” Kosti karjuu. “Se on pääjohtajan auto!”
“Pääjohtaja ei ole syyllinen sinun erottamiseesi.” Topi estelee.

144
 “Kuka sitten?!”
“Jamppe, ohjaaja.”
“Ahaa!” Kosti käännähtää ja valitsee kohteekseen Volvon, jonka edessä seinässä
on kyltti:

OHJAAJA

“Ei, Kosti! Se ei ratkaise mitään!” Topi jakelee neuvojaan.

“Väkivalta lisää väkivaltaa.” Samikin yrittää tyynnytellä Kostin vihaa.
“Hyvä!” Kosti murahtaa ja nostaa mailan päänsä yläpuolelle.
Sitten kaikki käy kuin hidastetussa filmissä: Topi loikkaa kohti Samia kuin
pantteri juuri kun Kostin maila alkaa heilahtamaan alaspäin kohti Volvon etupeltiä.
Sami lennähtää tönäisyn äkillisestä voimasta auton ja Kostin mailan väliin,
jolloin maila iskeytyy koko momentillaan Samia selkään.
Sitten kaikki tapahtuu taas nopeasti: Sami ulvahtaa kivusta ja pyörtyy.
Kosti kiroaa kerran, siirtyy silmät palaen askeleen sivummalle ja kohottaa
mailan uuteen iskuun.
Mutta Topi ehtii tarttua siihen kädellään.
“Ei, Kosti. Älä tee sitä.” Hän estää.
Kosti tärisee raivosta.
“Mitä mä sitten teen?!”
“Kosti, rauhoitu. Mä lupaan, että mä järjestän sulle uuden työpaikan.”
“Lupaatko?”
“Mä lupaan, Kosti. Sun ei tarvitse hakata tätä autoa.”
“No...” Kosti puristelee nyrkkejään ja miettii asiaa. “Okei.”
Hän pudottaa mailan ja lähtee kävelemään kohti kotiaan. Topi pyyhkii hikeä
otsaltaan, vilkaisee ympärilleen ja lähtee Kostin perään.
Sami jää makaamaan Volvon konepellille.

Ilta saapuu Taivalkoski Cityyn.

Kosti nostaa kahvipannun pöytään, jonka ääressä Topi istuu selaamassa

145
paikallislehden työpaikkailmoituksia. Hän istuutuu pöydän toiselle puolelle ja kaataa
Topin kuppiin kahvia. Olohuoneen televisiossa menee Napakymppi.
“Kävisikö tämä: Nokia etsii riuskaotteista kaveria vääntämään koodia. Kuva olis
kiva ylläri.” Topi ehdottaa.
“Vaaditaanko siihen peruskoulun päästötodistus?” Kosti kysyy.
“Tarvitaan. Se ei sitten kai käykään...” Topi selaa lehteä eteenpäin.

Napakympissä istuvalle herra A:lle esitetään kysymys.

“Mites tänne tulit?”
“Työvoimatoimisto lähetti.” Herra A vastaa.

Pian Topi huomaa toisen avoimen työpaikan.

“Tässä olisi ihan tässä Cityssä voodoopapin paikka vapaana, kävisikö se?”
“Paljonko siinä on palkka?” Kosti kysyy jonkin verran kiinnostuneena.
“Kuusi tonnia kuussa ja zombielisät päälle.”
“No tuota...” Kosti miettii tarkasti, miltä tuntuisi olla voodoopappi. “Ei se oikein
käy, minä kun en tykkää kanoista. Mutta pistetään varalle. Mitä muuta löytyy?”
“Eipä tässä oikein muuta sopivaa... ei, hetkinen, onhan tässä tämä Taivalkoski
Cityn Tutkimuslaitoksen, TACIT:n, ilmoitus. Sinne kaivattaisiin koekaniineja. Sullahan
on kokemusta jäniksenä olosta.”
Kosti vilkaisee ilmoitusta.
“Joo, tämä voisi ollakin...”
“Mä voin heittää sut sinne huomenaamulla töihin mennessä. Käy tutustumassa
paikkaan.”
“Sovitaan niin.” Kosti tunkee neljä sokeripalaa suuhunsa.
Topi juo kahvinsa ja nousee pöydästä.
“Parasta lähteä sitten kotia nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys.”
“Mitästä tyhjää, kyllä se yksi kuppi vielä menee!” Kosti kaataa Topille lisää
kahvia.
“No... no... no menköön!” Topi istuu takaisin pöytään.

146
Euronews loppuu.
Pienessä mökissään yksinään elelevä Hilda-mummo sammuttaa
laajakuvanettitelevisionsa ja ottaa kännykän sukanvarresta soittaakseen TCC:n
pääjohtajalle.
Puhelin ei ehdi soida kuin kerran.
“Onko paikallisteeveen pääjohtaja? Joo, katsoin tuossa teidän kanavaa
kymmenen tuntia putkeen eikä tullut pahus vie yhtään hyvää ohjelmaa! Tähänkö
meidän lupamaksut menee? Ennen aikaan ohjelmissa oli luovuutta ja hassuja
kommelluksia! Saatiin rahoille vastinetta tuutin täydeltä silloin sota-aikana! Alkakaa nyt
pistää vähän seksiä ja väkivaltaa peliin, että me vanhatkin ihmiset pysytään hereillä!
Taidetta ja kulttuuriohjelmaa ja lisää dramatiikkaa, shokeeraavuutta ja skandaaleja! Ei
sitten muuta, paitsi että se Aamuporun kakkosjuontaja on täyspaska, semmoiset saakelin
raitahousutkin jalassa! Niin, sille potkut ja heti! Kuulemiin.”

Ohjaaja Jamppe on jo nukkumassa, kun puhelin soi ja siihen täytyy kääntyä vastaamaan.
“Jampella... Herra pääjohtaja!” Jamppe nousee kunnioituksesta istumaan ja
suoristaa yökravattiaan. “Ei, ette herättänyt, minä olin aivan hereillä! Mitä? Taasko
koko kanava uusiksi? Jaa, että joku katsoja valitti taas? Voi saatana, eikö ne osaa tyytyä
siihen mitä tulee...? Niin niin, katsojillehan me ohjelmia tehdään, mutta ei kai me joka
päivä voida koko kanavan imagoa muuttaa, jos yksi vain soittaa eikä ohjelma kelpaa...
Mitä? Potkut?! Ei, ei, siis kyllä, tottakai! Selvä, selvä, tietenkin! Katsojan sana on laki,
aivan, olette täysin oikeassa! Hetki, kirjoitan muistiin: ’Lisää taidetta ja seksiä ja
väkivaltaa ja hassuja kommelluksia ja dramatiikkaa ja sandaaleja’. Aivan, hoidan asian,
voitte luottaa minuun. Selvä. Hyvää yötä, herra johtaja. Ei, kiitos teille.”

147
 2.
Elämä on kilpajuoksua viimeisten myyntipäivien kanssa.

Dow käveli sillalla ja vihelteli iloisesti, koska hän oli iloinen ja hän oli iloinen, koska
hän oli saanut uudet jalat ja pystyi taas kävelemään. Päivä oli kirkas ja meri
vaaleansininen. Ilma tuoksui kalliille saippualle ja halvalle parfyymille.
Hän huomasi meritähden, joka oli lentänyt sillalle korkean aallon mukana. Se oli
aivan litistynyt. Auto oli ajanut sen ylitse. Hän nosti sen käteensä ja heitti takaisin
mereen.
Yhtäkkiä uhkaava torven vinkaisu kuului hänen takaansa. Kirkuvanpunainen
rekka-auto kuljetti tuhoutunutta matkustajalentokonetta. Se tuli suoraan häntä kohti.
Hän yritti väistää sitä painautumalla kaidetta vasten, mutta rekka kaarsi kiinni
kaiteeseen, kipinät sinkoilivat ja kaide vääntyi lentokoneen siipien raapiessa sitä...

“Herätys.” Indie sanoi käskevästi. Dow avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.

Hän oli Indien asunnossa, televisiosta tuli piirrettyjä ja nurkassa lymyilevistä stereoista
kuului hiljaista särökitaramusiikkia. Unijakso pyyhkiytyi hänen muististaan.
“Haluatko aamiaista?” Indie kysyi touhuten ympäri asuntoa. Ihan kuin hän olisi
pakannut. Eikä vain ihan-kuin-pakannut, vaan hän tosiaan pakkasi.
“Ei kiitos.” Dow sanoi ja hinasi itsensä ylös upottavalta muovinahkasohvalta.
Hänen siteisiin käärityt luurankojalkansa putosivat turhina lattialle.
Hetken oli jo tuntunut siltä kuin jaloissa olisi ollut hieman tuntoa ja hän olisi
pystynyt jälleen liikuttamaan niitä, mutta ei... se johtui vain siitä (hän muistutti itseään)
että jalkoja liikuttavat aivojen osat olivat vielä kunnossa, mutta jalat eivät.
Hän tuijotti hyödyttömiä alaraajojaan ja huomasi yhtäkkiä, että hänellä oli vain
alushousut yllään. Indie oli riisunut hänet ja nostanut sohvalle nukkumaan. Hän oli ollut
illalla täysin poikki.
“Oletko lähdössä johonkin?” Dow kysyi huomaten samalla hetkellä, että hänen
sairaalasta varastamansa vaatteet olivat siististi laskostettuina rullatuolissa, joka oli

148
kytketty jälleen latautumaan.
“Michael soitti. Meidän pitää mennä sen salaiselle vuoristomajalle. Sille on
tullut joku uhkauskirje ja se on ihan puolikuollut pelosta. Pistä vaatteet päälle, tilasin jo
yksityistaksimme.”
“Odotas, pitää käydä ensin vessassa.” Dow sanoi silittäen hiuksiaan
kädentyngällään. “Auta vähän.”
“Ai, joo.” Indie tiputti matkalaukkunsa maahan ja nosti Down rullatuoliin.
“Et ole kovin painava.”
“Olen hieman laihtunut.” Dow sanoi ja käynnisti moottorin. “Täällä ei taida olla
invavessoja? Totuin käymään niissä sairaala-aikana.”
“Ei, ihan tavallinen vessa vain... mutta vuoristomajalla on invavessa. Meidän
pappa oli hieman vammainen, joten Michael rakennutti sille ihan oman vessan.”
“En jaksa pidätellä sinne asti.” Dow arvioi ja ohjasi keittiön vieressä olevalle
ovelle, jossa oli kirjaimet W ja C.

:)

Media Cityn suosituimpaan, nuorekkaimpaan ja maanisen pirteään radioohjelmaan,

Arzonin Aamuun, tuli eräänä aamuna soitto.
“No niin, Yo! Onko siellä joku linjalla?”
“Hei, Arzon! Mä vihaan itseäni ja sinua ja kaikkia muita ja tapan itseni!”
Sitten kuului laukaus. Studiossa oli hetken hiljaista.
“Hei, come on!” Arzon spiikkasi. “Teitsä ton oikeasti?”
“En mä oikeasti itseäni tappanut.”
“Huhhuh! Onneksi et!”
“Ammuin vaan jalkaan.”
“Tuleeko siitä paljon verta?”
“Joo...”
“Cool! Pistetään sen kunniaksi aplodeja!”

:)

149
Kerran eräs mies tuli hulluksi teknopopbiisin takia. Se oli todella tyhmä, yksinkertainen
ja mitäänsanomaton biisi (kuten ne kaikki), jonka teki kloonipoikabändi, joten se oli
(luonnollisesti) todella suosittu ja kuului aina joka paikassa.
Jokaisella radioasemalla, jokaisessa ohjelmassa, jokaisessa puistossa, jokaisessa
taksissa. Mies kyllästyi biisiin jo silloin, kun kuuli sen ensimmäisen kerran, mutta (mikä
oli kauheinta miehen kannalta) suurin osa muista ei.
Muut muka pitivät siitä.
Se kuului aina. Kun hän avasi radion, se kuului sieltä. Kun hän avasi telkkarin,
niin siinä se oli. Kun joku soitti hänen naapurinsa kännykkään, niin oli turha arvuutella,
minkä kappaleen naapuri oli valinnut soittoääneksi.
Hän ei voinut enää käydä ulkona, koska se kuului jokaisesta ohiajavasta autosta
ja jokaisella bussipysäkillä. Se vainosi häntä. Hänen siskonsa osti levyn, jolla kappale
oli ja kuunteli sitä aamusta iltaan. Hänen työpaikallaan puhelinkeskuksessa se valittiin
odotuslinjojen taustamusiikiksi.
“Mikset -” Kysyi parturi mieheltä, kun biisi alkoi kuulua parturin radiosta.
“hanki korvatulppia? Monet käyttävät niitä pelkän kaupunkimelun takia.”
Aivan! Miksei hän ollut aiemmin sitä keksinyt? Hän suhahti samantien
kauppaan, jossa biisi kuului taustamusiikkina ja osti tehokkaimmat aktiivikorvatulpat,
mitä mallistosta löytyi.
Ja viimeinkin! Viimeinkin biisin yhtäjaksoinen kuuleminen loppui!
Mutta ei hän voinut koko aikaa käyttää korvatulppia. Hänen työpaikallaan
puhelinkeskuksessa se oli mahdotonta, mutta olihan se jo huomattava parannus, kun hän
kuuli biisin vain kymmenisen kertaa päivässä ja pystyi hoitamaan työnsä, joskin hieman
kireästi.
Ajan myötä biisi hiipui hiljalleen pois. Hän pystyi pian elämään niin, että biisi
kuului ehkä vain kerran tai kaksi päivässä klassikkoasemilta (niiltä siis, jotka soittivat
edellisviikon hittejä).
Mutta sitten AARGH! sama bändi teki uuden biisin, joka oli vielä edellistäkin
huonompi ja hän sai hermoromahduksen. Hän sulkeutui talonsa kellariin ja sanoi, ettei
tule ulos, ennen kuin bändi on hajonnut.

150
 Hän asui kellarissa yli neljä vuotta. Ja lopulta bändi sitten hajosi, kun
kloonipojat lihoivat yli sallittujen rajojen. Mies piti juhlat sen kunniaksi, eikä juhlissa
kuunneltu ollenkaan musiikkia.
Lopullisesti hulluksi hän tuli vasta sitten, kun kloonipoikabändin tilalle ilmestyi
yhdeksän samanlaista bändiä (kloonipoikabändin klooneja), jotka tekivät vielä
edellistäkin huonompia biisejä liukuhihnalta, eikä niitä kaikkia voinut mitenkään päästä
karkuun.
Miehen perhe nosti kanteen kaikkia kloonipoikabändejä vastaan, mutta bändien
fanaattiset fanit hankkivat perheelle hoitorahat yhteiskeräyksellä, ettei
kloonipoikabändien olisi tarvinnut vaivautua.

:)

Oli uskonlahko, jonka uskonnollisiin menoihin kuului väkivaltaisia mielenosoituksia ja

palopommien heittelyä. Se ei ollut erityisen suuri uskonlahko, mutta sen kannattajat
olivatkin kaikki tosiuskovaisia. Oli tieteellisesti todistettu, että uskominen vähensi
aivotoimintaa, mutta mitäpä heidänlaisensa uskovaiset siitä välittivät?
“Jumala tahtoo meidän olevan tyhmiä”, he sanoivat ja lantrasivat uskontoaan
rituaalisella itsemurhalla. Heistä ei kuultu sen koommin.
Mutta paikalle osui muutamia mainoskaapuisia munkkeja ja kaksi nunnaa, jotka
pyytelivät viittomakieltä käyttäen anteeksi, että veivät tilaa muilta.

:)

Blackin perheen yksityinen taksikuski tunki Down rullatuolin takakonttiin ja näytti

selvästi ärsyyntyneeltä, kun se ei sopinut kunnolla kiinni.
Indien tilaama taksi ei ollut sellainen keltainen pikkutaksi, jollaisia näkee joka
puolella kaupunkia ruuhkaan juuttuneina. Se ei ollut myöskään vuokrattava yönsininen
limusiini, joita näkee myöskin ruuhkaan juuttuneina, vaan se oli jotain niiden väliltä.
Sellainen ajoneuvo, jollaisia ei näe ruuhkaan juuttuneina.
Se oli harmaansininen, eikä se olisi pistänyt silmään, jos sen olisi nähnyt vaikka

151
jonkin armeijan parkkipaikalla, mutta kaupunkiliikenteessä se oli yhtä harvinainen kuin
ylensyönyt alkuasukas Afrikassa.
Kuski oli myös erilainen verrattuna tavallisiin taksija limusiinikuskeihin. Hän
vaikutti siltä kuin taksi olisi ollut hänen valtakuntansa ja hän olisi ollut sen valtakunnan
kiistaton yksinvaltias. Hänen nimensä oli Teeks, ja ainoa merkittävä piirre hänen
ulkonäössään oli hänen punaiseen vivahtava hiusvärinsä.
“Annas kun arvaan.” Teeks sanoi Dowlle katsoen häntä peilin kautta, kun he
olivat sopeutuneet auton sisätiloihin. “Auto-onnettomuus?”
“Lento-onnettomuus.” Dow sanoi kummastellen auton vihreänharmaita
penkkejä. Ne kaivoivat esiin muistikuvia koralliriutasta, jolla hän oli sukellellut
hengenpelastuskoulutuksensa aikoihin. Olisipa mukavaa päästä taas uimaan, hän
ajatteli.
“Onko sinne vuoristomajalle pitkäkin matka?” Hän kysyi Indieltä, joka lajitteli
huomattavaa huulipunakokoelmaansa huomaamattoman käsilaukkunsa päällä.
“Tunti suunnilleen.” Indie sanoi kääntämättä katsettaan.
“Hei, minä olen nähnyt sinut jossakin!” Teeks sanoi yhtäkkiä. “Dowko sinun
nimesi oli?”
“Niin.” Dow sanoi. “Missä olet nähnyt minut?”
“Jossakin. Ehkä paikallisteeveessä tai jollakin yksityisellä sivulla netissä. En
muista missä, mutta varmasti olen nähnyt jossakin.”
“Ehkä hengenpelastajien sivulla. Siellä on, tai ainakin oli minun
esittelyvideoni.”

Esittelyvideo: Dow juoksemassa punaiset shortsit jalassa, hengenpelastusrobotti

kädessään ja permanentatut hiukset hulmuten pitkin saastunutta rantaa auringon
laskeutuessa viininpunaisena aallonmurtajan taakse... hypellen elämänmyönteinen
hymy huulillaan lokinraatojen ja rannalle ajautuneiden, vielä kiduksiaan epätoivoisesti
väräyttelevien ja mutaatioiden piinaamien delfiinien yli hänen nimensä ja osoitteensa
vilkkuessa ruudun alareunassa...

“Saattaa olla, saattaa olla. Minä kiertelen aika oudoissa paikoissa joskus. Toissa

152
päivänäkin katselin yhden sveitsiläisen performanssitaiteilijan sivuja. Se oli ottanut
valokuvia Moebius-syndroomasta kärsivistä ihmisistä tiedättehän te sen? Ei voi enää
ilmeillä mitenkään, kasvolihakset on ihan poissa pelistä... no, siis tämä taiteilija oli
ottanut valokuvia niistä potilaista ja tehnyt niistä kuvankäsittelyohjelmalla hymyileviä!
Satoja kappaleita erilaisia hymyjä. Kyllä siinä itselläkin kääntyi suupielet ylöspäin, kun
niitä katseli.”
“Olitko ennen hengenpelastaja?” Indie kysyi Dowlta levittäen ällöttävän
vaaleanpunaista huulipunaa huuliinsa.
“Joo.” Dow sanoi ja otti rennomman asennon, jos vaikka pystyisi nukkumaan
jonkin aikaa.
“Katkesiko ura onnettomuuden takia?” Teeks kysyi.
“Ei, sain potkut jo vähän aiemmin. Ei kukaan enää huku nykyään.”
“Majalla on kaksi uima-allasta.” Indie sanoi huuliaan imeskellen. “Niitä ei käytä
kukaan, mutta ne voidaan täyttää, jos haluat.”
“Kiitos. Ottaisin nyt tunnin mittaiset nokoset.” Dow sanoi ja sulki silmänsä.
Suunnitelmissa olleesta vuoristolomasta näytti sittenkin tulevan totta, hän mietti
yrittäessään päästä uneen. Ja jos siellä todellakin oli myös Michael D. Black, niin hänet
voisi ampua samalla reissulla.
Kaksi kättä yhdellä iskulla.

:)

Jos Michael D. Black oli maailman suosituin artisti, oli Samorfesion kerran maailman
kohutuin bändi. Se oli Mainosmestarin muinainen mestariluomus, jolla hän oli luonut
maineensa ja siirtynyt maailmanvaltiaiden raskaaseen sarjaan.
Kun bändiltä kysyttiin heidän ensimmäisessä haastattelussaan, mitä he halusivat
olla tulevaisuudessa, he vastasivat haluavansa olla bändi, jota ei kuuntele pirukaan.
Heidän biisinsä, kuten Life is my shit, Born to be dead cow, Kill yourself with my gun in
your mouth, The time to die is now, Jump (into the grave), Crusified Motherfucker
Asshole with Satan's Demonwarriors ja Holy satan is mine saivat uskonlahkot
syyttelemään bändiä joka suunnalta kaikesta mahdollisesta.

153
 Ensisijaisesti heitä syytettiin yllyttämisestä salamurhiin, saatananpalvonnasta,
lastenmurhista, mellakoista, murhista yleensä, kolmannen maailman köyhistä oloista,
liian täysistä vankiloista, asevarustelun lisääntymisestä ja toissijaisesti JFK:n
itsemurhasta, otsonikerroksen ohenemisesta, atomipommin keksimisestä ja hitaista
modeemiyhteyksistä.
Bändin jäsenet olivat aivan järkyttyneitä ja kummissaan tällaisista syytöksistä.
He sanoivat, että heidän syyttäjänsä olivat vain kateellisia ja oli pelkkä sattuma, että
kaikilla kolmella sadalla toissa päivänä itsemurhan tehneellä nuorella oli heidän vasta
ilmestynyt levynsä CD-videosoittimessaan. Sen lähettämät valtavaa masennusta
aiheuttavat hypnoosiaallot olivat pelkkää tiedemiesten spekulaatiota vailla
todellisuuspohjaa, he sanoivat.
Syytteet raukesivatkin, koska valamiehistö ei uskaltanut tuomita heitä, mutta
uudet syytteet bändiä lensivät bändiä kohti saman tien. Eräs ääriuskovaisten lahko
osoitti, että he tuputtivat aivan selvästi saatananpalvontaa nuorille uusimmalla levyllään,
jolta kuului väärinpäin soitettuna täydellinen musta messu ja vielä paremmin äänitettynä
kuin itse levy. Nämäkin syytteet kuitenkin raukesivat, kun alettiin epäillä uskovaisten
puhtautta kyseistä bootleg-levyä kun ei ollut saatavilla muualta kuin eräästä
alakaupungin huonomaineisesta huumestrippariluolasta nimeltä Torniravintola.
Tämän nolon tapauksen jälkeen uskovaiset tyytyivät järjestämään silloin tällöin
gospelhyväntekeväisyyskonsertteja, joilla kerättiin rahaa Samorfesionin vastaiseen
toimintarahastoon (mihin rahat eivät tietenkään koskaan päätynyt).
Tällaiset oikeudenkäynnit toivat Samorfesion-bändille runsaasti julkisuutta,
kuten Mainosmestari oli arvellutkin, ja paljon uusia faneja. Tarkemmin sanoen heidän
keikkapyyntönsä tuplaantuivat ja levy Kill Yourself Accurately keikkui kolme viikkoa
Top 10000 -listan kymmenen kärjessä.
Sen jälkeen he tekivät uuden levyn alle viikossa ja sen tiimoilta epäakustisen
televisiokeikan kaapeliverkkojen välityksellä omalta treenikämpältään, koska
uskovaisilla ei kuulemma ollut kaapelitelevisiota.
Fanit vaahtosivat puoli vuotta siitä, että eräässä vaiheessa keikkaa rumpali häipyi
kesken biisin, tuli vähän ajan päästä takaisin vetoketju auki, kuunteli missä muut olivat
menossa ja jatkoi biisiä siitä mihin itse oli jäänyt. Tapaus nosti bändin suosiota suuresti

154
ja aloittelevat cover-rumpalit matkivat tapausta kerta toisensa jälkeen.

“Täällä taas 'Musiikkimaailma' ja Wes Kennon! Tänään meillä on täällä

katsojakysymysten äärellä suosittu ja kohuttu bändi, Samorfesion! Moi, pojat!”
“Moi.”
“Moi.”
“Moi.”
“Kaiku.”
“Ja pitemmittä puheitta koska minä en perusta bändistänne pätkääkään, mutta
joudun teitä työni vuoksi sietämään siirrytään katsojakysymyksiin. Ensimmäinen
soittaja on kai linjalla. Haloo?”
“Pjone täältä Mediasta, iltaa. Sitä olisin vaan kysynyt vokalistilta, että jos tekisit
joskus itsemurhan, niin miten tekisit sen?”
“No, oon mä ajatellu, että vetäisin käsiin ja jalkoihin sellaiset tooosi pitkät ja
syvät viillot leipäveitsellä ja odottaisin, että valun kuiviin.”
“Kiitos, ja oliko muuta?”
“Ei muuta.”
“Kiitos, ja seuraava soittaja.”
“Larry Mediasta, iltaa.”
“Iltaa, Larry. Kysy pois.”
“Pidät sä tällaisista haastatteluista, joihin me idiootit soitetaan ja kysytään
idioottimaisia kysymyksiä?”
“Joo, mä pidän näistä niin että tukehdun ilosta.”
“Kiitos, ja seuraava kysymys.”
“Sherlock Holmes ja Mediasta olen minäkin, iltaa.”
“Kysy kysymyksesi, Holmes.”
“Sitä kysyisin, että onko vokalisti kuullut Shining Batteries -bändin uutta
levyä?”
“En ole. Ostin kyllä sen tässä yhtenä päivänä, mutta se oli pakattu niin hankalasti
sinne muovien sisään, etten minä saanut niitä pois ja heitin sen sitten suutuksissani
seinään. Että en ole kuullut.”

155
 “Oliko muuta?”
“Miksette ole leikanneet hiuksianne?”
“Seuraava soittaja.”
“Pitäkää lippu korke -”
“Ja kuka siellä nyt on linjoilla? Ai, ei ketään, no...”

Sittemmin Samorfesionin suosio kuitenkin romahti, koska vokalisti erehtyi

möläyttämään eräässä haastattelussa, että koko homma oli bisnesmaailman keksintöä,
eivätkä he itse edes tehneet kappaleita levylle, vaan eräs kuollut Japanilainen 1880-
luvun undergroundmuusikko, jonka henki antoi heille soundin ja ideat, kun he testasivat
yhdessä kuolemanrajakokemusta.
Se oli muotiharrastus siihen aikaan. Lääkärit pysäyttivät potilaan sydämen ja
käynnistivät sen uudelleen tietyn ajan kuluttua. Potilas ehti pysäytyksen aikana yleensä
leijua tunnelissa kirkasta valoa kohti ja hengailla toisten harrastajien kanssa, mutta
mitään muuta kuoleman rajalla ei voinut tehdä. Tämä tyrehdytti harrastajien intoa, ja
vaikka kokemusta pyrittiinkin kehittämään psykoaktiivisilla huumeilla, se ei saavuttanut
kovin pitkäaikaista suosiota.
Samorfesion hajosi kohun saattelemana, ja he vetäytyivät varhaiseläkkeelle
tuhlaamaan miljoonaomaisuuksiaan pimeisiin huumeisiin, outoon seksiin ja
kummallisiin sotapeleihin.

:)

“Astralia-konttorityynyllä ruumiista poistuminen on yhä mukavampaa!”

:)

“Iltapäivää vain kaikki te köyhät, joita kiinnostaa rikkaiden ja kuuluisien elämä!

Minä, Odred Shopper, olen tällä hetkellä maailman rikkaimman miehen, tai naisenkin
silloin tällöin, Pollywoodissa (Median Hollywood-kopiossa) sijaitsevan
suosikkiasunnon uima-altaalla, ja tässä vieressäni on mies itse, eli Gillian Allian!”

156
 “Hei kaikille. Vaimoni siis muutti taas sukunimeämme?”
“Sulla on oikein mukava ja avara asunto täällä kukkulalla. Kuinka monta muuta
asuntoa omistat?”
“Semmoiset parisataa joka puolella maailmaa. Ja yhden bambumajakylän
keskellä Amazonia. Kävin siellä kerran helikopterilla, ja ostin sen ex-vaimolleni, kun se
oli siihen aikaan niin innostunut alkuperäiskansojen suojelusta.”
“Niin, olet mennyt taas uusiin naimisiin viime viikolla. Monesko kerta tämä
olikaan?”
“Seitsemäs kai. Jos se kolmenkymmenen naisen haaremi, jonka kanssa olin
naimisissa vuosi sitten lasketaan yhdeksi.”
“Niin, mutta jos siirrytään nyt katsojakysymyksiin, eli onko siellä joku linjalla?”
“Dopler Kandinsky Ocsenista täällä.”
“Selvä, ja mitä haluat kysyä.”
“Sitä tiedustelisin, että miltä tuntuu olla niin sikamaisen rikas?”
“Ei hassumpaa. Nykyään mun elämä on kuin yhtä virvokejuomamainosta.
Monien muiden melkein-yhtä-rikkaiden elämä on yhtä saippuaoopperan joulujaksoa,
mutta mun elämä on kuin jatkuvaa virvokejuomamainosta. Siinä on maailman
rikkaimman ja maailman toiseksi rikkaimpien ero.”
“Kiitos kysymyksestä, ja sitten seuraava.”
“Billy Zias, iltapäivää! Sitä minä vain olisin kysynyt, että paljonko tienaat
päivässä?”
“En kyllä tiedä yhtään. Yksi kirjanpitäjäni kyllä kerran sanoi, että voisin ostaa
koko Pollywoodin, jos viitsisin säästää muutaman kuukauden, mutta enhän minä ehdi
säästelemään. Turha rahaa on yhteen paikkaan pistää, laitetaan kaikki kiertoon vaan.
Enkä minä tällä koko Pollywoodilla mitään tekisikään. Turha ostos.”
“Täällä on Isä Wood Median Mormonikirkosta. Kertoisitteko, tuoko raha teille
onnea?”
“Ei raha itsessään, mutta jos sitä osaa käyttää, niin kyllä.”
“Mutta ajattele nyt, et sinä rahalla pääse taivaaseen -”
“No niin, hiljaa siellä, hormonikirkko. Minäkin haluan taas keskusteluun
mukaan, joten lopetetaan nämä tyhmät katsojakysymykset ja kysytään vähän

157
rahankäyttöasioista. Mihin suurin osa rahoistasi menee?”
“Sinne sun tänne. Ostin eilen pojalleni uuden jumbojetin ja oman saaren
Tyyneltä Valtamereltä, ja tänä aamuna kolmas ex-vaimoni soitti ja tahtoi päästä
kasvattamaan hevosia Karakorumiin, joten ostin sille sieltä pari farmia. Itselleni tilasin
tänään tämän uuden paidan, kun kuulin, että minusta tehdään suora dokumenttiohjelma.
Tosiaan, nythän minä muistinkin! Vaimo, lopeta se kukkien asettelu ja sano, mitä
haluaisit tänään? Minulla on tällainen tapa, että kysyn joka päivä vaimoltani mitä se
haluaa ja ostan sen sille.”
“Nyt kyllä kävisi lasi kylmää viiniä ja kokovartalohieronta.”
“Palvelija! Hei, Bill! Ai, siellähän sinä olet tuolin takana. Tilaa vaimolleni pari
hierojaa ja hae pullollinen kunnolla jäähdytettyä viiniä kellarista!”
“- jos minäkin pääsisin taas kuvaan. Oletko ottanut osaa minkäänlaiseen
hyväntekeväisyyteen sen alkuasukaskylän lisäksi?”
“Kyllähän minä olen yrittänyt antaa panokseni hyväntekeväisyyteen, mutta
minun ei annettu.”
“Mitä tarkoitatte?”
“Katsokaas, kun minä kylven joka aamu ja ilta tässä isossa altaassani, tai
tekojärveksihän tätä jo voisi kutsua, vaimoni ja parin muun naisihmisen kanssa ja tähän
vaihdetaan vesi joka yö, silloin kun olen nukkumassa. Se tehdään erityisen hiljaa aivan
erityisvalmisteisella pumpulla, etten vain herää. No, sitten huomasin, että 'ohhoh',
siinähän menee valtava määrä hyvää vettä hukkaan ja keksin, että senhän voisi pullottaa
käytön jälkeen ja lähettää vaikka janoisille Afrikkaan! Tämähän vesi on vielä noin 20%
sikäläistä kaivovettä puhtaampaa, vaikka minä olen siinä vähän uiskennellutkin! Ideaan
se homma sitten jäikin, kun jotkut väitti, että se on ihmisarvoa alentavaa, että niille
viedään meidän kylpyvettä, jossa on kaiveltu ties mitä ihmisruumiin taitekohtia. 'Entäs
sitten', minä kysyin, 'sehän on silti puhtaampaa kuin niiden oma vesi', mutta eivät ne
antaneet lupaa. Miksihän? Myydäänhän me tietääkseni kaikki vanhentunut
sotakalustommekin niille, perkele.”
“Ei saisi kiroilla parhaaseen katseluaikaan, mutta kun kysymyksessä olette te,
niin mitä muutaman keskiluokkaisen uskovaispenskan vaikutteista... no niin,
siirrytäänpäs nyt sitten kiintoisampiin asioihin eli montako Rolls Roycea sulla on?”

158
 “1200, entinen vaimoni, numero seitsemän, vei puolet niistä.”
“Mitä teet niillä?”
“Pitääkö niillä tehdäkin jotain?”
“Ei tietenkään, tämä oli vain pikku pila. Yritän kertoa aina yhden vitsin lähetystä
kohti, etten näyttäisi ihan tosikolta. Tuota... harrastatteko taiteita tai kirjallisuutta?”
“Taiteita, joo. On minulla tauluja ja veistoksia ja sarjakuvia. Kirjoja en juurikaan
viitsi lukea, mutta Bill kyllä lukee niitä ja kertoo sitten juonen ja hauskimmat jutut
lyhennettynä minulle. Haluatko muuten nähdä postimerkkikokoelmani? Olen kerännyt
niitä kymmenvuotiaasta asti.”
“Henkilökohtaisesti ei kiinnosta tippaakaan, mutta voinhan minä ihan
kohteliaisuuttani vilkaista vähän.”
“Bill! Ai niin, se lähti hakemaan sitä viiniä... hei, kameramies! Saat porschen,
jos kannat minut selässäsi yläkertaan!”
“Totta kai!”
Suora lähetys keskeytyi muutamaksi minuutiksi.

:)

Vuoristomaja oli melkoisen vähättelevä ilmaus sille monen hotellin kokoiselle huvilalle,
joka kallisteli aivan yksinään Kosch-vuoren kupeessa. Se oli kuin puusta ja elementeistä
rakennettu satulinna, joka näytti valuvan vuorenrinnettä alaspäin, hitaasti, sentti sentiltä.
Joskus se oli (Dow ajatteli huvikseen) ollut aivan vuoren laella, mutta vuosien kuluessa
valunut nykyiseen paikkaansa, ja ehkä se kymmenen vuoden kuluttua oli aivan vuoren
juuressa.
Mutta miltä se näytti? Aivan kuin jonkin kaukaisen tulevaisuuden kvarkkitehdit
olisivat tulleet aikakoneella nykyaikaan, matkineet muinaisten pyramidikulttuurien
rakennustaiteita ja yhdistelleet niitä suruttomasti toisiinsa miten sattuu, rakentaneet
älyttömien visioidensa pohjalta karamellivärein kuorrutetun vuoristolinnan ja häipyneet
takaisin tulevaisuuteen hihitellen itsekseen sille mitä tuli taas tehtyä menneisyyden
vangeiksi jääneiden kiusaksi. Että kyllä te täällä viihdytte, saatte syödä seiniä minkä
jaksatte.

159
 Mutkitteleva ja runsaalla metsämaisemalla koristeltu vuoristotie päättyi
teräksiseen porttiin. Majan ympärillä oli nelimetriset kivimuurit, joiden päällä näkyi
lukuisia holokameroita ja liikkeentunnistimia. Kauempana muurin takana nousi
vartiotorni samaa mallia, jota suosittiin huipputurvallisissa vankiloissa. Aurinko
heijastui tornia kiertävistä ikkunoista niin, ettei sisään nähnyt kunnolla, mutta siellä oli
taatusti useita vartijoita.
Indie avasi ikkunan ja näytti keskisormea lähimmälle kameralle. Portti alkoi
avautumaan.
“Salainen merkki, vai?” Dow kysyi.
“Jep.”

Dow alkoi välittömästi mittailemaan portin sisäpuolella aukenevaa pihamaata. Joka

puolella kasvava ruoho oli siististi leikattua ja sypressipuut olivat hämmentävän
vihreitä, ilmeisesti jotain paranneltua lajiketta. Ne vaikuttivat aivan muovista tehdyiltä,
vaikka olivat oikeita.
Maja näytti lähempää suuremmalta kuin kaukaa, mikä johtui suurelta osin
perspektiiviksi kutsutusta ilmiöstä. Se oli modernin viihdekuninkaan linna, jonne ei
tavallisella fanirahvaalla ollut asiaa. Majan piirustuksetkin olivat varmaan olleet
laajemmat kuin tenniskenttä.
Teeks käänsi auton yhdessä majan edessä olevista liikenneympyröistä ja pysäytti
ulko-oven eteen.
“Tuolla on Michael! Ja kaikki muutkin sukulaiset!” Indie innostui nähdessään
oven edessä parveilevan ihmisjoukon ja astui ulos autosta.
“Indie!” Michael huusi ilahtuneena treenatulla laulajanäänellään nähdessään
sisarensa. Neljä mustaan pukuun ja mustiin laseihin pukeutunutta henkivartijaa hänen
ympärillään seurasivat silmät tarkkana, kun Teeks auttoi Dowta rullatuolin kyytiin.
“Hauska nähdä pitkästä aikaa.” Indie kipitti veljensä luo ja halasi tätä, mutta
varovaisen varautuneesti. Liian kovakourainen tunteiden ilmaus olisi saattanut painaa
kasvojenkohotukset pilalle ja sotkea meikit.
“Kiitos että tulit näin nopeasti, Indie! Oloni on paljon parempi nyt. Mutta kuka
on yksikätinen ystäväsi?” Michael kysyi tuijottaen epäilevästi Dowta, joka rullasi Indien

160
vierelle Teeksin ajaessa jo taksillaan poispäin. Jotkut ihmiset puhuttelivat vammaisia
kuin lapsia. Ehkä se oli vaistomaista toimintaa, Dow ajatteli.
“Dow Winslow.” Dow ojensi kätensä Michaelin eteen virnistäen niinkuin vain
mahdollinen murhaaja tietämättömälle uhrilleen voi. Michael ravisti kättä nopeasti
ilman puristusta.
“Serkkuni Wiquen.” Indie esitteli rastalettisen serkkunsa, joka ei myöskään ollut
aivan mustaihoinen. Wiquen-serkku oli valkaissut yli puolet kasvoistaan
meikkikirurgialla niin, että väriraja meni leuasta vasemman posken yli ja silmien välistä
hiuksiin. Muutama rastalettikin oli valkaistu.
“Sä olet ihan hajalla!” Wiquen sanoi Dowlle ihan kuin olisi ollut kateellinen
siitä. “Jäitkö junan alle?!”
“Lentokoneen.” Dow sanoi.
“Huhhuh! Raju juttunen!” Wiquen huokui. Hän vaikutti yksinkertaiselta ja
jollakin tavalla harmittomalta veikolta. Sellaiselta, jollaiset eivät joudu koskaan totisiin
tilanteisiin.
“Otit näköjään bändisikin mukaan, Wiquen.” Indie nyökkäsi majan sivuovelle
päin, jossa kolme hurjannäköistä nuorta miestä ja yksi heitäkin hurjemman näköinen
nainen väittelivät shampanjapulloja sisään kantavien palvelijoiden kanssa.
“Joo, meillä oli just treenit kesken, kun Michael soitti. Päätettiin, että
tyhjennetään tuo viinikellari ja jatketaan harjoituksia siellä, jos joudutaan olemaan täällä
pitkäänkin, ennen kuin se uhkailija saadaan kiinni. Oli kirjoittanut aika rankkasen
kirjeen, kun Michael näytti sitä mulle... Aivan äsken näytti, uskotko?!”
“Haluatteko aamiaista?” Michael kysyi.
“Haluatko?” Indie kysyi Dowlta.
Mikäs siinä, Dow mietti ja sanoi: “Joo.”
Kun he menivät sisään, hän kokeili nopeasti, oliko ase vielä paikoillaan. Siellä se
oli, yhtä tukevasti kuin ennenkin.

:)

“Tänään tutustumme sellaiseen ikivanhaan ilmiöön kuin sensuuri. Tutkija Doca

161
Dhai; mitä oli sensuuri?”
“Sensuuri oli eräs vekkuli tapa, jota harjoitettiin noin sata vuotta sitten;
silloinhan ei vielä ymmärretty yhtikäs mitään yhtikäs mistään, koska se oli sata vuotta
sitten. Klassinen sensuuri oli sitä, että joukko ihmisiä, joita kutsuttiin sensoreiksi, päätti
mikä oli hyvää ja mikä pahaa katsottavaa tietyn ikäisille ihmisille, mutta oli myös
monenlaista muunlaista sensuuria; oli itsesensuuria, tiedostamatonta sensuuria, ja niin
edelleen. Yksinkertaisesti se tarkoitti sitä, että esimerkiksi filmeistä poistettiin tai
jätettiin kokonaan tekemättä tai edes suunnittelematta sellaisia osia, jotka olisivat
voineet vahingoittaa jonkin vähemmistöihmisryhmän mielenterveyttä tai makua eli ne
suunniteltiin, toisin sanoen, heikoimpien katsojayksilöiden mukaan. Monia filmejä
kiellettiin jopa kokonaan. Sellaista oli sensuuri.”
“Eikö ole barbaarista, hyvät katsojat? Kertokaapa, jos nykyään olisi sellainen
sensuuri kuin sata vuotta sitten, niin mitä tapahtuisi esimerkiksi tälle filmille, joka on
Beryl Coladustin ohjaama 'Lastenkodin Sadomasomurhasarja'.”
“Sitä ei päästettäisi levitykseen.”
“Ajatelkaa, ihmiset! Sata vuotta sitten ihmisiltä olisi jäänyt tämä filmi kokonaan
näkemättä! Ehkä he eivät olisi edes tienneet sen olemassaolosta!”
“Se on todella traagista. Monta kertaa olen tutkimustyössäni melkein alkanut
itkemään, kun ihmisiä on aikoinaan sorrettu tällä tavoin!”
“Ymmärrän tunteesi, Doca! Seuraavaksi näemme mainoksia, ja hyvät katsojat:
Näitä seksiandroidimainoksiakaan ei olisi saanut sata vuotta sitten esittää. Ajatelkaapa
sitä.”
Ei sitä kukaan ajatellut.

:)

“Suunnittelijat saavat aivan uusia mahdollisuuksia toteuttaa visioitaan, kun

paidassa ei tarvitse välttämättä olla kuin yksi hiha -” Indie selitti muoti-ideoitaan
Michaelille tuhdin pizza-aamiaisen ohessa. Blackin perhe ei syönyt mitään, millä ei
ollut italialaista nimeä.
Kulmiaan kurtistellen Dow kiitti aamiaisesta, nyökkäsi Indielle ja rullasi

162
keittiöstä olohuoneeseen. Olohuone oli yhtä avara ja valoisa kuin koko muukin talo.
Yleisväri oli puhtaan valkoinen ja jokainen pinta oli kuin vastapesty. Sisustus näytti
aivan saippuasarjan lavastukselta. Katonrajassa kulki koko olohuoneen ympäri
tunnelmavalaistu akvaarioputki, jossa uiskenteli sävy sävyyn tatuoituja miljoonakaloja
(lemmikkieläinten tatuoiminen oli ollut harvinaisen pitkään trendikästä samoin kuin
lemmikkikanien hotellit, joissa oli isommat televisiot ja videot kuin lemmikkiapinoiden
hotellissa. Myös suuret lemmikkieläinten haudat olivat kestosuosikkeja; kirppusirkukset
saivat usein kolmimetrisiä muistomerkkejä).
Akvaarioputkesta aaltoilevat valonheijastukset loivat sisustukseen liikkeen
tuntua. Yhtäkkiä Dow huomasi, että putkessa vaelsi myös yksi kanihai, vaikka putki oli
sille niin ahdas, ettei se pystynyt kääntymään.
Yhden seinän suuri, hiljainen televisioruutu simuloi lumisadetta. Valkoisen
kokolattiamaton päällä lepäävä vaaleanharmaa sohvakalustus näytti vasta
muovikääreistä kaivetulta ja seinällä televisiota vastapäätä roikkui niin monta modernia
maalausta, että niitä oli ripustettu osittain toistensa päälle. Suurin osa maalauksista oli
tuttua kaaosidealismia toteuttavaa ilmaisua, jossa maalari oli vain puristellut
maaliputkiloitaan pitkin kangasta, mutta muutama klassinenkin maisemamaalaus
joukosta löytyi.
Yksi niistä esitti Media Cityn uimarantaa, jossa lapset telmivät vedessä ilman
uimapukuja. Maalari oli käyttänyt sitä sommitellessaan aika runsaasti luomisen
vapautta, sillä oikeastihan lapset olisivat huutaneet tuskasta, kun saasteet kaapivat
ihokerroksia irti yksi toisensa perään.
“Haluaisitko kiertokäynnille majassa?” Indie kysyi Dowlta venytellen samalla
olkapäitään. Michael poistui juuri henkivartijoidensa kanssa keittiön vieressä olevaan
hissiin.
“Joo.” Dow sanoi ilman erityistä tunnelatausta ja Indie aloitti intoutuneen
esittelykierroksen saman tien.
“Okei, tämä on ensimmäisen kerroksen olohuone ja keittiön ja aulan jo näitkin.
Täällä on kolme hissiä, tuossa yksi ja itäsiivessä toinen. Kolmas on palvelijoiden hissi.
Portaitakin pitkin pääsee, jos välttämättä haluaa.”
“Montako kerrosta tässä on?”

163
 “Seitsemän kai, en ole ihan varma. Lasketaanko kellarit ja ullakkokerroksetkin?”
“Mikä huone tuo on?” Dow kysyi heidän ohittaessaan pienen huoneen, joka oli
aivan tyhjä, ikkunaton ja maalattu kauttaaltaan täyteen rauhoittavan vaaleansinisiä
pisteitä. Huoneeseen ei johtanut erillistä ovea, se vain alkoi käytävästä yhtäkkiä.
“Ai tuo? Se on Michaelin meditointihuone. Hän viettää paljon aikaa itsensä
kanssa. Ajattelee asioita ja yrittää kokea valaistumista. Joka aamu viisitoista minuuttia.”
“Sekö riittää?”
“Ei varmaankaan, mutta Michael on kiireinen mies. Ei hän ehdi pidempään
istuskella jalat ristissä. Mennään nyt kolmanteen kerrokseen, näytän vierashuoneet. Voit
valita niistä mieluisimman; siellä on japanilaistyyliin sisustettuja, tavallisia modernin
länsimaisia ja yksi ranskalaismallinen barokkihuonekin Ei, hetkinen, voisit sittenkin
nukkua papan huoneessa kuudennessa kerroksessa. Siellä on se invavessa. Minun ja
Michaelin huoneet ovat ylimmässä kerroksessa.”
“Ihan miten vain.” Dow sanoi ja ajatteli meditointihuonetta. Siellä Michael olisi
sopiva, liikkumaton maalitaulu.
Katselen ympäristöä ja pidän hauskaa tämän päivän, Dow ajatteli. Hoidan
Michaelin huomenna, hän päätti. Kun sattuman kautta on päässyt tällaiseen taloon, niin
voisi siitä ottaa kaiken irti.
Kunpa vielä olisi jalat tallella.

:)

“Tervetuloa 'Nolaa Vastustajasi Julkisesti' -ohjelmaan! Tällä kertaa minulla on

vieraanani tutkija Ud Od Media Cityn Yliopistolta, tervetuloa ohjelmaan!”
“Kiitos. Minua ette saa kyllä nolatuksi, joten varoitan jo etukäteen.”
“Enpä tietenkään, enpä tietenkään... teidät ilmoitti tähän ohjelmaan pahin
vastustajanne, Reafat Cama, olenko oikeassa?”
“Kyllä. Hän on pahin kilpailijani yliopiston mediatutkimuslaitoksen
johtajuudesta se on siinä keskiajan tutkimuslaitoksen, 60-luvun tutkimuslaitoksen ja
viime vuoden tutkimuslaitoksen naapurissa. Mediatutkimus on todella tavoiteltu työ,
sillä se on lähinnä pelkkää uutisten ja ajankohtaisohjelmien seurantaa päivästä toiseen ja

164
palkka on kohtuuttoman suuri.”
“Mistä valinta on kiinni?”
“Tällä hetkellä se on kiinni yhdestä tutkielmasta, jonka otsikko on 'Fiktion ja
todellisuuden sekoittuminen Media Cityssä'. Todella kiinnostava aihe.”
“Kertoisitteko hieman siitä? Niin että kouluttamattomat katsojammekin
ymmärtävät?”
“Selvä. Kuten on sanottu, Media Cityssä todellisuus ja fiktio sekoittuvat niin
rajusti, ettei niitä enää erota. Ajatelkaa vaikka outoja yhteensattumia, joita elokuvissa
tapahtuu: Pizzalähetti onkin kadonnut veli tai aviomies osoittautuukin naimisiinmenon
jälkeen jonkin itämaan prinssiksi tällaista tapahtuu nykyään todellisuudessa. Se johtuu
siitä, että nykyihmiset käyttäytyvät, reagoivat ja puhuvat aivan kuten elokuvissa.
Television kanssa vietetään enemmän aikaa kuin vanhempien tai kavereiden, joten sieltä
kaikki tavat ja tottumukset opitaan.”
“Aivanko?”
“Aivan. Kukaan ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei, koska saamamme tieto on niin
ristiriitaista ja näkökulmien saastuttamaa. Luin juuri eräällä linkkisivulla pienen
artikkelin siitä, kuinka Madagaskarin krokotiileista on löydetty aivan uudenlainen virus,
mutta en voi tietää, onko se totta vai ei. Voin joko uskoa siihen, olla uskomatta tai elää
epätietoisuudessa. Mistä voisin tarkistaa sen? Kuka todistaisi sen minulle niin, että voin
olla varma siitä, ettei hän valehtele? Voin vain lentää Madagaskariin tarkistamaan asian
itse, omilla silmilläni, mutta siihen asti elän todellisuuden ja fiktion rajamailla.
“Ja jos mennään vielä pidemmälle, voinko luottaa tietoon, jonka silmäni
näkevät? En. Mutta sellaista kaikki on. Jos se tajuttaisiin, ja todella tajuttaisiin, niin
kaikki olisi paljon paremmin. Absoluuttisia totuuksia ei olisi enää. Kukaan ei saisi sanoa
toiselle, että juuri tämä uskonto on oikeassa tai juuri tämä on maailman paras
lattiavaha.”
“Absoluuttisesta totuudesta muistuu mieleeni eräs aivoaaltojen mukaan
muovautuva 3D-elokuva, jonka näin tässä hiljattain se oli muuten erinomainen elokuva,
ja miksei olisi ollut, koska juoni eteni minun aivoaaltojeni mukaan... No, se perustui
erääseen vanhaan scifikirjaan, jonka maailmassa absoluuttiset totuudet olivat tosiaan
kiellettyjä, mutta sitten ilmestyi eräs ennustaja, joka pystyi näkemään tulevaisuuteen, ja

165
kertomaan absoluuttisen varmasti kaikkien tulevaisuuden.”
“Ja kuten tiedämme, se ei ole mahdollista.”
“On siis absoluuttinen totuus, ettei absoluuttisia totuuksia ole?”
“Kyllä. Absoluuttisia totuuksia ei ole.”
“Absoluuttisen varmasti?”
“Aivan! ...Hei, hetkinen, unohdin skeptisen ataraxiani -”
“Näin sain taas yhden haastateltavan nolaamaan itsensä suorassa lähetyksessä!
Aplodeja! Ja muistakaa tulla mukaan taas ensi kerralla Nolaa Vastustajasi Julkisesti
-ohjelmaan!”

:)

Dow vietti koko päivän porealtaassa istuen, koska se tuntui mukavalta. Hän antoi
luurankojalkojensa levätä kuplivassa, lämpöisessä vedessä ja katsoi kaakeleihin
upotetusta televisiosta ohjelmaa, jossa haastateltiin elokuvaohjaaja Boris Diamondia
hänen uuden elokuvansa 13 Opetuslasta II:n filmauksissa.
“- nykyisin tässä maassa tehdyt elokuvat sijoittuvat suurimmaksi osaksi
eräänlaiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa muuta maailmaa ei ole olemassakaan.
Media on maailman pienoismalli, joka kuvaa symbolisesti koko maailmaa. Hyvä
esimerkki tästä on esimerkiksi arvoisan kollegani Johan Veinmanin elokuva, jossa
avaruusviruksen riivaamat eskimot valtaavat maailman jääpuikoilla. Koko tarina
tapahtuu Mediassa, joka ON koko maailma siinä todellisuudessa.”
Ohjaajan kasvomeikkiä tarpeeksi katsottuaan Dow käänsi dokumenttikanavalle.
Hän sai tietoonsa, että sademetsien metsurit viettävät uutta vuotta ampumalla
kotitekoisia raketteja puunlatvoihin.
“Hei, öö... Dow?”
Dow käänsi päätään kohti sisäpuhelinta, josta Wiquenin ääni kuului digitaalisen
särkijäefektin läpi ajettuna.
“Mitä?”
“Indie käski mun ilmoittaa sulle, että se on lähtenyt käväisemään kaupungissa.”
“Selvä.”

166
 “Niin... siinä se uutinen olikin. Että moi.”
“Aha.”
“Tai kuule, tule tänne alas kuuntelemaan, kun me soitetaan. Rodney, käy
ohjaamassa Dow tänne!”
“Ai jaa.” Dow sanoi lähinnä itselleen ja ajatteli hetken aikaa, että voisi tästä
lähtien todellakin vastata kaikkiin kysymyksiin yhdellä sanalla.
Seuraavassa hetkessä vanha, hapannaamainen Rodney palvelija-androidi tuli
auttamaan hänet ylös porealtaasta.
“Vaatekaappi on tuolla, voitte valita minkä asun haluatte, sir.” Rodney sanoi
autettuaan kylpytakin Down päälle ja nostettuaan hänet rullatuoliin.
“Selvä.” Dow sanoi ja ajoi huoneen poikki vaatekaapille kiinnittämättä
huomiotaan siihen, että huoneen keskellä olevassa suuressa intialaisessa matossa oli
valkoiset ääriviivat outoon asentoon kuolleesta ihmisestä. Se oli uusin muotivillitys
intialaisten mattojen koristelussa. Kaikki halusivat ruumiin ääriviivat uuteen intialaiseen
mattoonsa ja tilasivat taiteilijan, joka piirteli sellaisia työkseen. Intialaiset lapsityöläiset,
jotka aitoja mattoja kutoivat, olivat protestoineet tällaista töhrimistä vastaan, mutta kun
heitä ei kuunneltu, he olivat alkaneet itsekin piirtämään ääriviivoja Eivätkä vain
ihmisten, vaan myös eläinten ja tavallisten taloustavaroiden ääriviivoja. Se oli todellinen
intian mattoteollisuuden hittivientituote.
“Ehdotan neonpunaista smokkia, sir.” Rodney-palvelija ehdotti ja alkoi jo
ottamaan sitä pois muovista, jolla se oli suojattu. Vaatekaappi oli täynnä niin outoa
muotia, ettei sitä olisi uskonut todeksi, ellei olisi nähnyt.
“Neonpunainen smokki? Ei... Se näyttää jo liian sirkusmaiselta.” Dow sanoi
tuijottaen vaatehuoneen tarjontaa miettien pitäisikö itkeä vai nauraa. Kangasta oli
tuhlattu niin hirveästi aivan turhiin muotiluomuksiin. Punaista, vihreää, neonvärejä,
psykedeelisiä, kirkkaita, lasimaisia, läpinäkyviä muovihousuja yhdistettynä sokerista
tehtyyn ihonmyötäiseen liiviin.
“Anteeksi, sir. Muistelin edesmennyttä herra Blackia. Hän piti värikkäistä
smokeista.” Androidipalvelija selitti.
“Ai.”
“Olin herran yksityispalvelija sen jälkeen, kun hän menetti kaikki sormensa ja

167
varpaansa yakuzalle. Se oli todella traagista.”
“Puvuista päätellen menetti myös järkensä.”
“Saattaa olla. Hän ei ollut entisensä sen jälkeen. Lisäksi rouva Black jätti hänet
aika pian, kun herra ei suostunut hankkimaan tilalle tekosormia.”
Musta puku osui Down silmään. Sellainen, jossa nahkaa, denimiä ja silkkiä oli
yhdistelty toisiinsa rohkean suruttomasti niiteillä ja vetoketjuilla. Jos mafiaterroristit
olisivat muotitietoisia, niin he käyttäisivät tuollaisia pukuja, Dow ajatteli.
“Tuota haluaisin koettaa.” Hän sanoi, ja Rodney alkoi jo auttamaan sitä hänen
ylleen ennenkuin hän ehti perua sanansa.
“Se pukee teitä oikein hyvin, sir.” Rodney sanoi ja vetäisi esiin kokovartalopeilin
naulakon takaa. “Katsokaa.”
Dow tuijotti rullatuolissa istuvaa itseään, eikä voinut kuin myöntää Rodneyn
olevan oikeassa. Lisäksi se tuntui mukavalta, aivan kuin hänen vanha sukelluspukunsa.
Se varmaan makasi Michael D. Blackin huoneessa, juuri tällaisessa samanlaisessa
vaatekaapissa, pelokkaana jossakin sen nurkassa.
Kusipää kuolisi pian. Sukelluspuvun puolesta, hän ajatteli.
Sä et saa mitään aikaan. Et mitään. Suunnittelet vaan, mutta et tee mitään.
Hän ajatteli ironisesti, hän ajatteli ironisesti.
“Lähdetään.” Hän hymähti Rodneylle peilin kautta. Palvelija tarttui tuolin
ohjaimiin.

:)

Ote virtuaaliurheilun ammattilaisten tiedotussivulta.

“Syrjittyjen Kristittyjen Kirkon kotisivujen ja Saatanan Sadististen kotisivujen
koodaajien virtuaalisota Napamanner-skenaariossa päättyi tasan 25-25. Uusintaottelu on
ensi viikonlopun aikana ja se käydään Maanalaisessa Kaupungissa, mikäli ei toisin
ilmoiteta. Mainostoimistoja kehotetaan päivittämään mainoksensa skenaarioon
sopiviksi. Ne siviilikatsojat, jotka olivat mukana Napamanner-skenaariossa, saavat
uusintalippunsa 40% alennuksella. Siviileinä Maanalaisessa kaupungissa toimivat tällä
kertaa peikot.

168
 Tietokonepelien asevarustelun vastustajat eli aseistariisunnan kannattajat
kutsuvat kaikki mukaan mielenosoitukseen hei hei hei. Tällä kertaa vastustetaan
erityisesti miniydinpommien, teslamiinojen ja partikkelihermokaasujen löytymistä liian
helposti huomattavista salapaikoista...”

:)

Wiquenin bändi jammasi viinikellarissa. Se oli uudemman mallin moderni viinikellari,

jossa viinipullojen makua ja säilyvyyttä tarkkailtiin tietokoneiden avulla, ei sellainen
tyypillinen homehtunut ja kylmä loukko, jollaisiin ruumiit nakattiin elokuvissa. Nyt,
kun suurin osa viinihyllyistä oli tyhjennetty ja lämmitys päällä, se tuntui melkein
kodikkaalta.
“Rodney! Tuo Dow kuuntelemaan!” Wiquen huomasi heidät kellarin portaiden
yläpäässä. Bändi pysäytti soittonsa.
“Pitäkää kiinni, sir.” Rodney varoitti ja työnsi rullatuolin spastisesti porras
kerrallaan alas. Ne olivat onneksi vain lyhyet portaat.
“Oliko muuta, herrat?” Rodney kysyi ainaisen kohteliaasti koko bändiltä.
“Ei muuta nyt, Rodney.” Wiquen sanoi ja raaputti kitaransa kieliä mietteliäästi.
Hän oli yhtäkkiä suunnattoman apean näköinen.
“Moi.” Hurjannäköinen kosketinsoittajanainen tervehti Dowta. Muu bändi
mumisi myös jotain siihen suuntaan.
“Moi vaan kaikille.” Dow sanoi hymyillen yli-innokkaasti, niinkuin
komediasarjoissa ja mainoksissa tehdään.
“Osaatko sä soittaa mitään?” Wiquen kysyi muuttuen yhtäkkiä apeasta
levottomaksi ja alkaen napsuttelemaan sormiaan.
“Enpä erityisemmin.” Dow sanoi edelleen yli-innokkaana ja heilutteli päätään
vahvistaakseen vaikutelmaa iloisesta moniraajavammaisesta. “Mikä teidän bändin nimi
on?”
Wiquen katsoi toista kitaristia, jonka olemus viesti äärettömästä luottamuksesta
omaan asiaansa, mikä se asia sitten olikin.
“Sulamattomat Ruoantähteet.” Kitaristi sanoi.

169
 “Sulamattomat Ruoantähteet?” Dow kysyi.
“Niin.”
“Se on aika tyhmä nimi.” Dow naurahti ivallisesti.
“Pidätkö meitä tyhminä?” Rumpali kimpaantui ja nousi seisomaan.
“Istu, Rey.” Kitaristi käski rumpalia, joka totteli. “Aivan, se on tyhmä nimi,
mutta niin sen täytyykin olla. Se kuvaa symbolisesti sitä, että kaikki on tyhmää.”
“Ahaa, niinpä tietysti.”
“Sitä täytyy painottaa koko ajan, ettei meitä luultaisi oikeasti tyhmiksi. Me
olemme erittäin tarkkoja julkisesta imagostamme.” Kitaristi selitti.
“Eli tarkoitat, että tyhmät ihmiset kuuntelee tyhmää musiikkia?”
“Totta kai, ja jokainen tietää olevansa tyhmä. Parempi niin kuin luulla olevansa
viisas, eikö?”
“Totta kai.” Dow sanoi päättäen samalla hetkellä, että koko bändi pitäisi ampua
heti Michael D. Blackin jälkeen.
“Mullakin on joskus vaikeuksia saada vaatteita päälle.” Wiquen sanoi yhtäkkiä
Dowlle, kumartui häntä kohti ja kuiskasi: “En ole kertonut heille, mutta he ovat kaikki
minun kloonejani. Miten luulet, että me muuten soitettaisiin näin hyvin yhteen?”
“Mitä?”
“Kaikki menee aina väärinpäin sen jälkeen, kun syö pähkinäjäätelöä.” Wiquen
sanoi vetäytyen pois hänen läheltään. “Ajattelin vain, kun sinulla on kaikki vaatteet
oikein päin päällä.”
Hän ei saanut jutun juonesta kiinni.
“Pähkinäjäätelöä?” Hän sanoi kysyvällä äänensävyllä.
“Varsinkin silloin, kun sekoittaa siihen kaakaota ja sitä yhtä huumetta, mikä sen
nimi olikaan... No kuitenkin, silloin ei saa mitään tehtyä oikeinpäin. Tulee sellainen
hankala olo.”
Huumetta jäätelöön sekoitettuna? Indien jutut siitä, että puolella maailmaa on
jokin mielisairaus, alkoivat tuntua aika uskottavilta, kun tutustui hänen perheeseensä.
Indien jutuista hänen mieleensä juolahtikin
“Mihin Indie lähti?”
“Mitä sä siitä haluat?!” Rey kimpaantui.

170
 “Rauhoitu, Rey.” Kitaristi sanoi.
“Mä haluan tietää, mitä se haluaa Indiestä! Se aikoo raiskata sen!”
“Haista paska.”
“Haista itse!”
“Ei rammat ketään raiskaa.”
“Ei niistä tiedä!”
“Vittu sä oot tyhmä jätkä!”
“Itse haet iltaseurasi kuolinilmoituksista!”
“Sanoo mies, joka nauhoittaa vaippamainoksia!”
“Vittu rauha! Rauha!” Kosketinsoittajanainen karjui. “Jos ette lopeta
tappelemista, häivyn täältä!”
“Mä lähden tästä paskabändistä.” Rey sanoi ja istui alas.
“Sitä ennen me potkitaan sut pois ja erotaan itse!”
Wiquen yritti muistella välikohtauksesta välittämättä.
“Se lähti käväisemään, en oikein tiedä... ostoksilla ehkä. Kyllä se tulee takaisin...
Joko me soitetaan jotain?”
Dow kohautti olkapäitään.
“Ok. Soitetaan.” Kitaristi sanoi.
Niin Dow sitten kuunteli Sulamattomien Ruoantähteiden mitäänsanomatonta
jammailua tuijottaen tyhjällä mielellä rumpusettiä. Joku oli kiinnittänyt höyhenen hi-
hattiin. Sitä hän tuijotti enimmäkseen.
Hän mietti: Jos sinulla on ladattu ase rullatuolin alla, sitä on käytettävä.

:)

Michael D. Black kohotti kuntoaan ajamalla ympäri valtavan huoneensa legolevyistä

tehtyjä mattoja polkuautollaan ja lueskeli samalla ratin päällä olevasta monitorista
nettilehteä, joka esitteli netissä ilmestyviä nettilehtiä.
Hänen yksityiset juorutoimittajansa nuo hyeenan ja ihmisen sekoitukset;
biorobotit, jotka oli ohjelmoitu seuraamaan julkkiksia minne tahansa he menivätkin ja
keksimään heistä vääristeltyjä tarinoita nukkuivat kissamaiset raajansa levällään hänen

171
vuoteensa satiinilakanoilla (automaattikamerat silti yhä päällä).
Michael huokaisi, nousi polkuautostaan ja napsautti sormiaan.
Puhelinhologrammi ilmestyi hänen käteensä ja hän näppäili numeron [hänen ei olisi
oikeastaan tarvinnut tehdä muuta kuin sanoa, minne haluaa soittaa, ja huoneiston
tietokone olisi yhdistänyt hänet sinne suoraan, mutta hänestä oli joskus mukava pitää
puhelimen luuria (edes hologrammi-sellaista) korvaansa vasten].
Hän soitti tapansa mukaan maksulliseen Julkkispalvelupuhelimeen, joka antoi
käytännöllisiä käytösohjeita julkisuuden henkilöille. Tämän päivän automaattiviesti oli
tällainen:
“Tyhmyys on tämän viikon muotia ja idioottimaisuus on IN. Tehkää tyhmiä
juttuja ja mokailkaa. Tutustukaa myös Autistien Aivomyrsky-sivuihin ja uskonnollisiin
ääriliikkeisiin, erityisesti jeesusmanisteihin, joka on aivan must! Lahko uskoo Jeesus-
Man-sarjan olevan jumalan meille lähettämä uusi raamattu. Nauhoittakaa sarjan osia,
keskustelkaa niiden sanomasta ja valaistukaa! Erinomainen sponsorisopimus! “
Useimmat uskonnolliset ryhmät olivat huomanneet, että kun julkkis (esim. TV-
tähti) kääntyi heidän uskonsa kannattajaksi, he saivat moninkertaisesti jäseniä ja yleistä
kiinnostusta julkkiksen fanijoukolta. Julkkisjäsen lahkossa oli mahtavaa mainosta ja
luonnollisesti selkeä imagonkohotus. Monet lahkot olivat alkaneet tarjota julkkiksille
sponsorisopimuksia: kun julkkis kertoi kääntyneensä jeesusmanistiksi, jeesusmanistit
maksoivat julkkikselle selvää rahaa jokaisesta haastattelusta, jossa hän mainitsi
kuulumisestaan lahkoon (haastatteluja satoi kuin saavista kaataen, kun ilmoitti tulleensa
uskoon) ja provision jokaisesta uudesta jäsenestä, jonka julkkis lahkon suojiin toi.
Michael kuului katoliseen kirkkoon. Se maksoi parhaiten.
“Myös isot aataminomenat on nyt IN! Korostakaa aataminomenaanne meikeillä
tai hankkikaa uusi sellainen plastiikkakirurgiltanne!”
“Kiitos.” Michael sanoi automaatille. Juorutoimittajat heräsivät unestaan
kuullessaan herransa puhuvan ja vaativat heti lisätietoa.

:)

Verkon tabloiditoimittajilla oli maailman ammattimaisin asenne toimittamiseen. He

172
kirjoittivat juttunsa lennosta reisiin upotettujen sanakirjageneraattorien avulla, ottivat
valokuvat haastateltavista heidän ruumiidensa sisään työnnetyillä kuitumikroskoopeilla
ja seurasivat heitä yötä päivää maata kiertävällä radalla olevilla superteleskoopeilla.
Jokainen julkkiksen iholta irronnut ihosolu tallennettiin toimitustietokoneen itseään
kasvattavaan kennomuistiin, joka kloonasi niistä joutessaan skandaaleja ja
gangsteritakkeja - syyt jälkimmäisenä mainittujen synnyttämiseen olivat edelleen tiukan
tieteellisen tutkimuksen ja löysän pseudotieteellisen väittelyn kohteena.
Toimittajat olivat tiukkoja ja tunteettomia tappajia, sillä heidät koulutettiin
ammattiinsa kuin muinaiset ninjat kaukoidän suuruuden aikoina. He soluttautuivat
sisään mihin tahansa, hiipivät varjoissa vailla pelkoa ja vaanivat valtioiden päämiehiä
WC-pöntöissä. He tulivat nukkumaan viereesi ja nauhoittivat, kun puhuit unissasi; he
hypnotisoivat sinut ja saivat sinut tekemään ne perverssit teot, joista olivat jo
aikaisemmin kirjoittaneet paljastusjutun yksinoikeudella.
Heidän juttujensa aiheita olivat raskaana olevien narkkarihuorien tyttöystävien
mustasukkaiset salaiset rakastajattaret, jotka olivat aina sukupuolenvaihtoleikkausta
odottavia transvestiitteja. Nämä onnettomat he räjäyttivät anarkistiterroristien
suosiollisella avustuksella ilmaan keskellä kaupunkia juuri itsenäisyyspäiväparaatin
aikaan ja outoihin asentoihin jääneistä silpoutuneista ruumiista otetut valokuvat pääsivät
etusivulle.
He matkustivat ensimmäisessä luokassa maailman kriisikeskuksiin seuraamaan,
kuinka nälänhädästä kärsivät lapset siirtyivät kannibalismiin ja söivät äitinsä kuin
hämähäkit. Tämä ei vielä ketään liikauttanut, mutta sitten kun lapset alkoivat kulkea
kahdeksalla jalalla ja kehrätä verkkoja, YK-joukot nousivat maihin ja polttivat nuo
epäsikiömutantit liekinheittimin. Toimittajat raportoivat traagisista tapahtumista
reaaliajassa loistohotellin kattohuoneistosta ja lensivät ensimmäisessä luokassa takaisin
kotimaahansa tekemään pientä täytejuttua ammattilaisalkoholisteista, jotka olivat
eksyneet viikoksi vihannespuotiin ja lähettivät huvikseen nuortenlehtiin satoja naiiveja
valituskirjeitä nimimerkillä “Yx vaan”.
Mikä on tämän tarinan opetus? Ei kannata vittuilla tabloiditoimittajille.

:)

173
Leivässä oli hometta. Mutta se ei ollut tavallista hometta, se oli homeen seuraava
muoto. Leipään oli jo kasvamassa sienirihmastoa. Se oli sellaista luxus-hometta, joihin
vain rikkailla on varaa. Geenimuunneltu home oli nykyään suuri gourmet-herkku.
Dow heitti homeherkun tyhjään roskikseen. Se kolahti pohjaan ontosti.
“Otatko lisää homeleipää?” Wiquen kysyi kolistellen yksityisellä
kylmäkaapillaan, jossa ei ollut kylmyyttä sen enempää kuin muuallakaan. Bändin
jammailun jälkeen Wiquen oli halunnut esitellä Dowlle oman huoneensa talon itäsiiven
toisessa kerroksessa ja Dow oli suostunut esittelyyn yhtä välinpitämättömästi kuin
muihinkin ehdotuksiin viime päivien aikana.
“Ei kiitos.” Dow sanoi ja kiinnitti huomiota Wiquenin huoneen epätavallisiin
piirteisiin, kuten hänellä oli tapana tehdä. Huone oli kuin kopio eräistä television
ruokaohjelmista, joissa esiintyi taikuri kokkina.
Taikuriruokaohjelmat olivat kova sana nykyään, kuten muutkin
yhdistelmäohjelmat: Pellehaastattelut, akrobaattikääpiöiden urheilumakasiinit ja
tulennielijä-talkshowt. Perinteisen sirkuslaisuuden kadottua melkein tyystin
modernimpien viihdykkeiden tieltä oli pakko keksiä jotain tilalle, kun ainoassa vielä
toimivassa sirkuksessa oli niin korkeat pääsyvaatimukset että kääk! Piti olla yli
kolmimetrinen, parrakas nainen ja heitellä moottorisahoja jaloillaan, ennen kuin
sirkuksen johdossa edes harkittiin kyseisen henkilön ottamista mukaan
kiertueohjelmistoon. Kääpiökoripallo oli asia erikseen, mutta sitä oli aivan turha mainita
kenellekään kääpiöt eivät pitäneet siitä että niitä pomputeltiin.
Wiquen nosteli kaapeista ruokaa, mausteita ja mitta-astioita marmoriselle
baaripöydälle, joka kiersi puolet huoneesta ja selitti: “Jos sekoittaa tiettyjä tuiki
tavallisia elintarvikkeita millilitralleen oikeassa suhteessa, niin niistä saa aikaan
rankempaa ainetta kuin LSD ja heroiini yhteensä. Ja parasta on se, ettei...” Wiquen piti
luovan tauon miettien miten asian ilmaisisi. “Ettei niistä tule sivuvaikutuksia!”
“Kiehtovaa.” Dow sanoi ja kokeili taas aseensa kahvaa.
“Katsopas, hän sekoittaa hieman kaakaota ja kahvia ja tätä maustetta. Mitä tämä
olikaan?”
“Tuoksuu mintulle.”

174
 “Kai hän on minttua sitten... näin, ja sitten vain sekoitetaan.”
Wiquen sekoitti pitkän tovin. Aina kun hän näytti lopettavan, hän aloittikin
uudelleen, kuin varmistaakseen vielä kerran, että aineet tosiaan olivat sekaisin.
“Entä sitten?” Dow kysyi, kun Wiquen viimein laski lusikan kädestään.
“Keitetään noin kymmenen minuuttia, sekoitetaan rasvattomaan maitoon ja
juodaan. Tulee tosi kaatonen trippi. Kannattaa kokeilla kokeeksi.” Wiquen sanoi ja
kaatoi sotkun höyrykeittimeen.
Hetkinen... Höyrykeittimeen? Dow hieroi otsaansa ja yritti käynnistää
jonkinlaista ajatusvirtaa, joka pitäisi aivot kiireisinä, etteivät ne vain saisi vaikutteita
Wiquenia ympäröivästä hulluuden ilmapiiristä.
“Haluatko kuulla vitsin?” Wiquen kysyi koputellen höyrykeitintään
hermostuneena. “Okei, mitä yhteistä on keskuspuiston suihkulähteessä olevalla
marmorilaatalla ja Lontoon kellolla?”
“En tiedä. Mitä?”
“Ne mainitaan samassa vitsissä!”
“Ai.”
“Minä käsitin vitsin heti, kun kuulin sen. En muista enää missä. Jotkin juhlat
kaukana tuollapäin...” Wiquen mumisi itsekseen pitkän tovin. Dow oli erottavinaan
sanat ’onkimato’ ja ’laivasto’ useita kertoja. Merivartiosto taidettiin myös mainita.
“Eikös nyt ole jo mennyt kymmenen minuuttia?” Dow kysyi tuijottaen katosta
roikkuvaa digitaalikelloa, jonka numerot välkkyivät eri väreissä ja muodoissa
pitääkseen yllä kellonkatselijan mielenkiintoa.
“Jooh... “ Wiquen puuskahti. “Minä ihan unohdin. Yleensä minä laitan ajastimen
soimaan kymmenen minuutin päästä. Unohdin sen nyt.”
“Siitä keitoksesta ei sitten tainnut tulla mitään?”
“Ei.” Wiquen sanoi, sammutti keittimen ja kaatoi sotkun tiskialtaaseen.
“Täällähän sinä olet!” Indie huudahti ovelta taktisesti samaan aikaan, kun
Wiquen avasi vesihanan huuhdellakseen altaan.
“Täällä olen.” Dow totesi puoliääneen, eikä hämmästynyt nähdessään Indien yllä
nyt jonkinlaista neoviktoriaanista tyyliä olevan miesten puvun.
“Kävin ostoksilla iltaa varten. Minusta on hauska tehdä joskus ostoksia ihan

175
yksinäni. Nyt menen jonnekin muualle, tuletko mukaan?”
“Mene hänen mukaansa.” Wiquen käski äkkiä. “Minä menen suihkuun.”
Indie tarttui rullatuoliin.
“Se on pilannut aivonsa noilla elintarvikehuumeillaan. Kerran se luuli, että kun
se sammuttaa radion, niin lähetys loppuu kaikille muillekin. Yritin koko päivän selittää
sille, ettei se ole niin ja ajelutin sitä ympäri kaupunkia radioliikkeestä toiseen, mutta ei
se alkanut uskomaan eikä seuraavana päivänä edes muistanut koko tapauksesta mitään.
Sitten yhden kerran se yritti tehdä pizzan ihan itse, alusta loppuun! Teki taikinan ja
kaikki, mutta sekoitti tomaattikastikkeen ja lihan ja juuston taikinan sisään! Ei se
tajunnut, että ne lisätään vasta sen päälle! Täyspöpi, mutta yritä kestää.”
Dow pystyi vain myöntymään hiljaa.
“Hei, mä oon muusikko! Ei mun tartte osata laskee kun neljään!” Wiquen huusi
suihkuun mennessään.
“Mitä se sanoi?” Dow kysyi.
“Lauleskelee kai jotain omia biisejään suihkussa... Hei, nyt mä muistin yhden
kolmannenkin sekojutun, mitä se teki kerran. Se sekoitti yhteen kulhoon kaiken, mistä
se pitää: Karkit, jäätelöt, limonadit, kaakaot, keksit, perunalastut, ihan kaikki! Se
ajatteli, että sillä tavoin saa aikaan maailman parasta juomaa! Kyllä se sitä innokkaasti
joikin, vaikka se maistui ihan oksennukselle, kun itse maistelin. Siltä se kyllä näyttikin.”

:)

Kun Dow ja Indie siirtyivät takaisin maanpinnalle, portilta ilmoitettiin, että sisään on
pyrkimässä pakettirekka, joka haluaisi esitellä tuotteitaan.
“Mennään katsomaan.” Indie tarttui Down käsinojaan.
“Älkää menkö, se on ansa!” Huusi Michael sisäpuhelimesta.
“Eikä ole, joku myyntiesittelijä.” Indie sanoi.
“Se on se murhaaja, se tulee naamioituneena!”
“Pysy sinä huoneessasi henkivartijoidesi seurassa, minä ainakin menen
katsomaan.”
“Se tappaa meidät! Älä mene!”

176
 Portti avattiin ja tyylikkäästi maalattu pakettirekka pysähtyi oven eteen. Sen
kyljessä luki isoin kirjaimin:

KAIKKI TAIDE ON TEKOTAIDETTA

“Mitä tämä on?” Indie kysyi rekalta. Ohjaamon ovi avautui ja trendikkäästi
pukeutunut vaaleatukkainen nainen hypähti alas vastaamaan rekan puolesta.
“Iltaa! Yindi Black, oletan.” Nainen tervehti Indietä.
“Aivan oikein. Mitä tämä on?”
“Tämä on Jalos-Gallerian Kaikki taide on tekotaidetta-teemalla ovelta-ovelle
kiertävä taidenäyttely! Minun nimeni on Shirley, olen tämän taidenäyttelyn virallinen
esittelijä.”
“Kiertävä taidenäyttely, Dow! Eikö olekin IN?” Indie ihasteli.
“Joo, tottakai. Dow Winslow.” Dow nosti naiselle kättä.
“No, mitä teiltä löytyy?” Indie kysyi innoissaan.
“Löytyy vaikka mitä!” Shirley otti kaukosäätimen trendikkään asunsa taskusta ja
pakettirekan lava muuttui napinpainalluksella avonaiseksi taidehalliksi.
Tunnelmamusiikki alkoi soimaan, portaat laskeutuivat maahan ja robotti laskeutui
tarjoilemaan shampanjaa. “On muotoon puristettua pullohiekkataidetta ja muotoon
puristamatonta silikoniveistosta... Ja tauluja tietenkin, katsokaapa esimerkiksi tätä -”
Shirley nousi portaat ylös ja osoitti uhmakkaan kunnioittavasti yhtä tauluista. “Tämä!
Tämä on Maurilin Dogarrin Keskeneräinen!”
Dow rullasi lähemmäksi Indien vierelle. “Sehän on keskeneräinen.” Hän
kuiskasi Indielle.
“Nimensä veroinen, eikö totta?” Indie sanoi takaisin. “Entä tämä?” Hän nousi
lavalle shampanjaa maistellen ja osoitti toista taulua, jonka pohja oli tehty
valokaapelista ja lasimurskasta.
“Se on Maurilin veljen, Rigmond Dogarrin, uusin työ: Media.”
“Media. Yksinkertainen ja epäkaupallinen nimi. Pidän siitä.”
“Ni-iin! Huomatkaa, kuinka se kuvaa hienolla tavalla median suhdetta ihmiseen,
ihmisen suhdetta mediaan, median suhdetta itseensä -”

177
 “Minusta se näyttää pelkältä tavalliselta sekasotkulta.” Dow sanoi.
“Niin, aivan!” Shirley jatkoi hämmentymättä. “Tästäkään maalauksesta ei saa
mistään kiinni, koska mikään ei kuvaa todellisuutta sellaisenaan. Kaikki tekniikat, niin
siveltimenvedot kuin kaiverruksetkin, menevät ristiin kuin kanavien loputon
ohjelmatarjonta! Voi seurata yhtä viivaa, mutta yhtäkkiä se muuttuukin aivan toiseksi ja
haarautuu lukuisiksi muiksi ja -”
“Minusta se näyttää yhä pelkältä sekasotkulta.” Dow toisti. “Mutta minähän
olenkin vain entinen hengenpelastaja.”
“Mutta olet aivan oikeassa, sekasotku se on! Kaikkien taidelajien
yhteensovitelma ilman sisältöä, syvyyttä tai merkitystä! Sitä on media nykyään ja sitä
on taide nykyään, pirstoutunutta sekasotkua! Karkeissakaan ei ole enää jauhetta sisällä!
Kyllä Rigmond on nero!” Shirley innostui tosissaan.
“Tämä on hieno! Haluan sen! Paljonko tämä maksaa?” Shirleyn innostus tarttui
Indieen, mikä oli ollut Shirleyn tarkoituskin.
“Yhdeksäntuhattayhdeksänsataa.” Shirley luetteli numerot rauhoituttuaan.
“Toimittakaa se tähän osoitteseen huomiseksi.” Indie sanoi ja tuli alas lavalta.
“Ettekö ota hieman lisää shampanjaa?”
“Kiitos, mutta meidän täytyy nyt mennä jonnekin muualle, mutta tulkaa toki
toistekin!”
“Varmasti! Näkemiin!” Shirley sanoi, sulki rekan ja oli jo saman tien ajamassa
pois pihasta.
“Sepä oli pikainen taidenäyttely.” Dow totesi.
“Nopeus on valttia.” Indie heitti tyhjän shampanjalasin sirpaleiksi seinään.
“Hieno taulu, en malta odottaa, että saan sen huomiseksi seinälle!”
“Miksi et ottanut sitä nyt, sehän oli sinulla jo kädessä?”
“Ovelta ovelle -kauppiailta ostaminen on hirvittävän epämuodikasta.
Kuljetusyhtiön teleportti hoitaa sen kyllä tänne.”
Talon valvontakameroissa olevat kaiuttimet soittivat yhtäkkiä lyhyen sävelmän.
“Ahaa, illallinen on valmis. Mennään, tunnen jo grillin tuoksun!”

:)

178
Ote yliopiston vaihtoehtohistorian oppikirjasta: (Huom! Oikeasti oppikirjoista
puuttuivat kaikki välimerkit, koska lähitulevaisuudessa niiden katsottiin hidastavan
lukemista, mutta tietokone on lisännyt ne tähän lähimenneisyyden lukijoita lämmöllä
ajatellen).
Heinäkuun lopussa vuonna 2002 tehtiin maailmankongressin
huippukokouksessa johtopäätös, ja kaiken lisäksi aivan oikea johtopäätös: ihmiskunnan
lähitulevaisuus tulisi olemaan naiivia partiopoikaleikkiä.
Tämä oikeaan osunut johtopäätös johtui suurelta osin siitä, että maailman
silloisesta noin kuusimiljardisesta väestöstä viisi ja puoli miljardia oli Star Sect-faneja,
erityisesti uuden Star Sect: The Last Generationstation -sarjan faneja, joka oli niin
hieno ja upea (ja erityisesti tapahtumarikas) scifi-sarja, ettei siitä kerta kaikkiaan voinut
olla pitämättä. Jokainen kuva oli niin kaunis, jokainen vuorosana niin huolellisen
älykkäästi kirjoitettu, jokainen näyttelijä niin sopivassa roolissa... Eikä mikään ihme,
sillä olihan sarjaa käsikirjoittavaan supertietokoneeseen ladattu yli neljäntuhannen
huippukirjailijan ja käsikirjoittajan virtuaalipersoonat (värikkäässä joukossa mm.
sellaisiakin kuin Shakespeare, Twain, Verne, Defoe ja Nietche; joukko, joka pystyi
kokoamaan eeppisiä loistojuonia mitä typerimmistäkin ideoista) ja sarjaa
hyperrealistisena tietokoneanimaationa toteuttavaan toiseen supertietokoneeseen oli
ladattu maailman parhaimpia näyttelijöitä, lavastajia, valaisijoita, ohjaajia, kriitikoita,
koomikoita, muotisuunnittelijoita ym. alansa huippuja, jotka yhdessä huolehtivat siitä,
että kaikki oli jaksosta toiseen täydellistä ei siis mikään ihme, että sarja kahmi jatkuvasti
jos jonkinlaisia palkintoja Oscareista ja Nobeleista lähtien.
SS TLG:n budjetti oli kahdeksan miljardia yksikköä yhtä jaksoa kohti, vaikka ne
rahat menivätkin yleensä kokonaisuudessaan yhtiön lakimiehille, koska
supertietokoneethan tekivät työtä yötä päivää ilman palkkaa ja sarjasta nähtiin uusi
jakso joka kolmas tunti.

Vaikuttavina tekijöinä siihen, että sarjasta päätettiin tehdä todellisuutta, olivat myös
upouudet keksinnöt (mm. teleportaatio ja poimuajo), jotka tekivät todellisuudessa
mahdolliseksi melkein kaiken sen, mitä tapahtui kyseisessä sarjassakin. Tulevaisuus oli

179
täysin mahdollista rakentaa kyseisen TV-sarjan uusutopistisen mallin mukaan (sarjahan
kertoi nimensä mukaisesti ihmisten viimeisestä sukupolvesta, Tähtilahkosta, joka asutti
valtavaa, jonkin muinaisen, kadonneen lajin rakentamaa avaruusasemakeskusta ja levitti
kommunismin ja new agen ilosanomaa muille asemalle saapuville oudoille ja
mielenkiintoisille matkaajille).
Ja niin päätettiin tehdä, koska suurin osa ihmisistä niin halusi. Sehän oli
loppujen lopuksi se täydellinen unelmamaailma, johon pyrittiin.
Vuonna 2005 lähti maata kiertävältä avaruusasemalta ulkoavaruuteen
ensimmäinen täysin Star Sect -mallin mukaan rakennettu avaruusalus, jonka nimeksi
annettiin (totta kai) Enderprise. Ja jo muutama vuosi myöhemmin, tarkemmin sanoen
2010, rakennettiin ensimmäinen pysyvä avaruusasema aurinkoa kiertävälle radalle. Sen
nimeksi tuli Cheap Space 1, vaikka se muistuttikin ulkomuodoltaan (ja monilta
muiltakin osiltaan) erään toisen, lähimenneisyydessä suositun arabialaisen TV-sarjan,
Bagdad 2001:n, Sheraton-avaruusasemahotellia (huhuttiin myös, että SS TLG olisikin
oikeasti kyseisen sarjan uskonpuhdistettu versio).
Sarjan suosio kuitenkin laski, kuten on tapana käydä. Ihmiset kiinnostuivat
muunlaisista sarjoista (mm. Jeesus-manista, jota pidettiin huonona Star Sect -kopiona
siihen asti, kunnes selvisi, että Star Sect oli ollut huono Dark Father -sarjan kopiosarja,
joka taas oli ollut huono kopio eräästä vielä varhaisemmasta sarjasta jne.) ja katsoivat
niitä, koska eihän todellisuus ollut kiinnostavaa. Todellisuus oli ollut pitkän aikaa yhtä
out kuin avaruus.
Vaaleanpunaiset potkupuvut sekä suipot pallokorvat vaihtuivat pikkuhiljaa
uuteen muotiin (mm. B2001:den asusteet alkoivat mennä yhtäkkiä kaupaksi Afrikassa),
eikä vaaleanpunaisia potkupukuja juuri käytetty enää muualla kuin NASA:ssa ja
Median armeijan pääesikunnassa.
Todelliset lahkolaiset vetäytyivät Alaskaan perustettuun Star Sect -siirtokuntaan
odottamaan, että sarja tulisi uudelleen muotiin, sillä jonain päivänä se taatusti tulisi.

:)

Armeijan pääesikunnan avaruustutkimuskeskuksen uloin tutkasatelliitti lähetti

180
hälyttäviä tietoja: Se piipitti.
“Sieltä on siis todella tulossa jotain?” Tutkimuskeskuksen päällikkö, kenraali
Rocht, kysyi varmistukseksi tutka-aseman alipäälliköltä.
“Kyllä, jotain todella isoa, eikä se ole maata uhkaava meteori tällä kertaa.
Hetkinen, saan juuri uutta tietoa... Kyllä, se on vieraan rodun avaruuslaivasto.”
Alipäällikkö varmisti ja naputteli tutkamonitoria, jonka uuden päivityksen reunassa
näkyi suuri tutkapiste.
Rocht nyökkäsi. “Ja se on tulossa suoraan tänne, eikä vain menossa ohi?” Hän
kysyi.
“Aivan. Arvioisin, että jos ne jatkavat tuolla nopeudella, niin ne ovat
ylihuomenna täällä.”
“Mikäs tuo on? Tuleeko sieltä toinenkin laivasto?” Kenraali Rocht kysyi ja
osoitti toista samannäköistä tutkapistettä, joka tuli esiin uudessa päivityksessä.
“Tuo... Ei, se ei ole toinen laivasto. Se on yksi avaruuslaiva, joka on melkein
samankokoinen kuin tuo koko toinen laivasto. Samaa kokoluokkaa kuin meidän
kuumme, mutta enemmän pitkulaisempi. Sekin tulee suoraan maata kohti.”
Kenraali Rocht istuutui tuolilleen huultaan pureskellen ja naputteli hetken
kommunikaattoriaan.
“Mitä sanomme kansalle?” Alipäällikkö kysyi.
“Kiellämme kaiken, kuten aina ennenkin. Silloin 50-luvulla, aah, vanhalla
kunnon 50-luvulla, jolloin kaikki oli paremmin! Kokeilimme kosmisella kepillä
ihmismielen jäätä ja huomasimme, että se hajoaa pienestä töytäyksestä...” Kenraali
vajosi nostalgiaan.
“Ennen se ehkä onnistui, kun tuli alus tai pari käymään jossain syrjäseudulla,
mutta ei enää.” Alipäällikkö sanoi. “Ylihuomenna meillä saattaa olla parvi leijuvia
kiekkoja joka puolella Mediaa ja uusi pitkulainen kuu taivaalla. Kansa ei usko, jos me
kiellämme kaiken.”
“Ehkä ne vain ajavat ohi, kuten aina ennenkin. Niin kuin silloin vanhalla kunnon
50-luvulla...”
“Mutta entä jos eivät? Olisi parasta kertoa, että säilytämme uskottavuutemme.”
“Noh, katsotaan sitten. Jos ne vielä huomenillalla tulevat suoraan kohti, niin

181
teemme virallisen ilmoituksen.”
“Mistä?”
“Avaruusoliot tulevat.”
“Ah, niinpä tietysti! Mutta hei, eikö tämä ole nähty jo tuhat kertaa aiemmin?”
“Totta helvetissä.” Kenraali sanoi ja kaivoi sormellaan pallokorvaansa (vasen oli
pallo, oikea suippo).

:)

Ilma oli oudon viileä. Illallinen tarjoiltiin katoksellisella ja tunnelmavalaistulla uima-

altaalla, jonka tyynenä seisova bakteeriton neste heijasti tähtitaivasta ja talon yllä
loistavaa täysikuuta kuin peili.
Altaan reunalle oli katettu pitkä pöytä, jolle palvelijat kantoivat
shampanjapulloja ja grillivartaita kuin tulossa olisi suuremmatkin juhlat.
Valvontakameroiden kaiuttimista kuului letkeää muzakia.
“Voit hypätä altaaseen vaikka suoraan parvekkeelta aamulla, jos uskallat.” Indie
sanoi Dowlle, joka tuijotti veden pintakimallusta kuin hypnotisoituna.
“Mitä?”
“Voit hypätä -”
“Ai, kuulin minä... olin vain ajatuksissani.”
“Mennään pöytään.” Indie sanoi ja työnsi Down tyhjälle paikalle, joka oli jätetty
pöydän päädyn oikealle puolelle. Indie istuutui häntä vastapäätä ja alkoi puhdistaa
vartaita niihin työnnetystä keinolihasta.
Dow seurasi esimerkkiä hetken ruokia vertailtuaan. Hän valitsi lautaselleen
grillivartaan, joka vaikutti aidolta lihalta ja mutusti sitä mietteliäänä.
“Mitä ajattelet? Tai odotas, miten sitä sanottiinkaan... Perhosia ajatuksistasi?”
Indie kysyi.
“Täällä on oudon viileää.” Dow sanoi ja laski puhtaaksi nuolemansa muovitikun
lautaselle. “Onhan tämä vuoristoa ja nyt on ilta, mutta ei täällä siltikään näin viileää
pitäisi olla.”
“Johtuu kai noista lampuista, nehän ovat kylmälamppuja.”

182
 “Tosiaan... “ Dow naurahti. Sehän oli ollut aivan itsestään selvää.
Itsestäänselvyyksiä pitää niin itsestään selvinä, ettei niihin kiinnitä huomiota.
“Grilliruokaa?” Michael käveli pöytään henkivartijoidensa saattamana. “Kuka
keksi tehdä grilliruokaa illalliseksi?” Hän kysyi istuessaan alas pöydän päätyyn, Indien
ja Down väliin. Henkivartijat valitsivat myös omat paikkansa, istuutuivat, riisuivat
kypäränsä ja alkoivat ahmia.
“Ajattelin, että Dow pitäisi tästä. Eikös siellä rannalla aina ole aina tällaisia...
grillipartyjä?”
“Joskus.” Dow sanoi välinpitämättömästi ja otti uuden vartaan. Hänellä oli
oikeastaan hillitön nälkä, mutta jostain syystä hänen vatsansa ei ollut kertonut siitä.
“Minä otan vain tavallisen keittoni.” Michael sanoi. Taaempana uima-
allaskatoksen ulkopuolella seisova hovimestari heräsi eloon ja valutti pöydällä olevasta,
itämaiselta vesipiipulta näyttävästä laitteesta höyryävää, oranssia keittoa syvälle
lautaselle. Hän laittoi lautasen Michaelin eteen ja meni taas taaemmaksi seisomaan.
Kaikki söivät ja joivat muzakin tahtia seuraamatta.
Dow kaatoi lasinsa uudelleen täyteen shampanjaa ja kokeili tummaa
dippikastiketta, jota oli sekoitinkulhossa (dippikastike ei päässyt kovettumaan, kun
kulhon sivuilla olevat vispilät sekoittivat sitä koko ajan).
“Taidat pitää koirasta.” Indie sanoi. Dow ihmetteli, oliko Indie sanonut sen
hänelle.
“Sellaisia herkkuja et ole tainnut ennen syödäkään.” Indie jatkoi. “Se on vaalea
liha on labradorinnoutajaa ja se tummempi palatsikoiraa, sellaista ihan pientä... “ Hän
näytti sormillaan, kuinka pientä.
Dow yökkäsi lihapalan pois suustaan. “Koiranlihaa?!” Hän kysyi järkyttyneenä.
Koirathan olivat rauhoitettuja ja kuolemassa sukupuuttoon!
“Eikö se ole hyvää...? Käskin kokkimme tilata sitä ihan tätä iltaa varten.”

Nyt saatana riitti, Dow ajatteli raivostuneena. Hän ojensi kätensä rullatuolin alle
ottaakseen aseensa ja käyttääkseen sitä ensin Michaeliin ja sitten Indieen. Muiden
järjestyksellä ei ollut väliä.
Juuri kun hän sai aseesta otteen sormillaan, valvontakameroiden kaiuttimista

183
kuului hälytysmerkki: kahden jaksoissa toistuva korkea vingunta. Dow hätkähti ja
vetäisi kätensä nopeasti takaisin rullatuolin käsinojalle. Oliko hän paljastunut?
Henkivartijat kerääntyivät salamana muuriksi Michaelin ympärille vetäen
samalla kypäröitä päähänsä ja naksautellen ionikäsiaseidensa latureita päälle.
“Mitä tapahtuu?” Henkivartiokaartin johtaja puhui rannekkeeseensa. Dow odotti
vastausta valmiina toimimaan.
“Yläpuolellanne sektorin 11 metsikössä kaksi hiiviskelijää.” Valvontakameroista
kuului. “Sensorit eivät havainneet heitä aiemmin, koska heillä oli hologrammipeite
päällään, mutta rakentamamme viidakkoansat eliminoivat tunkeilijat hetki sitten.
Lähetin Spaillen ja Nadakon hakemaan heitä.”
“Mitä on tekeillä?” Indie kysyi. Hän jatkoi syömistään kuin mitään ei olisi
tapahtunut. Dow vilkuili ympärilleen paniikkiansa peitellen.
“Tunkeilijoita, mutta heidät on hoideltu, vai mitä?” Michael kysyi
henkivartiokaartilta.
“Vaara on ohi, tunkeilijat on eliminoitu. Heitä tuodaan juuri tutkittaviksi.”
Henkivartijoiden johtaja vastasi. Muuri Michaelin ympärillä hajaantui hiljalleen ja
ionipistooleista ja -kivääreistä kuuluva surina katkesi kuin yhteisestä merkistä.
Pian kaksi mellakkapoliisin pukua muistuttaviin asuihin sonnustautunutta
vartijaa raahasi uima-allaskatoksen laidalle kaksi ruumissäkkiä. Michael pyyhki suunsa
serviettiin ja raahautui katsomaan, mitä ruumissäkit sisälsivät.
Dow tuijotti olkansa yli, kun Michael tutki ruumiita vartijoiden kanssa. Indie ei
kiinnittänyt heihin juuri huomiota, vaan jatkoi ruokailuaan.
“Mafiako minut nyt haluaa tappaa?!” Michael kiljaisi, kun ruumiiden lompakot
esiin kaivanut vartija näytti niitä hänelle. Henkivartijat rauhoittelivat Michaelia
lupaamalla, ettei hiuskaan katkeaisi hänen päästään niin kauan kuin he olisivat hänen
suojanaan.
Wiquen ilmestyi yhtäkkiä uima-altaan toiselle puolelle koristepusikon takaa.
“Mitä ihmettä täällä villissä vuoristossa on tekeillä?!” Hän huusi altaan yli.
“Tule grillipartyihin!” Indie huusi takaisin. “Ja sinä myös, Michael! Anna
vartijoiden hoitaa työnsä, siitä niille maksetaan!”
“Minun täytyy soittaa Mainosmestarille.” Michael sanoi hätäillen ja valitsi

184
yhden viestirannekkeen, joita henkivartijat heti ojensivat hänelle.
“Mitä siellä on tekeillä?!” Wiquen huusi uudelleen.
“Tule pöytään, niin kerron!” Indie huusi. Sitten hän kääntyi Down puoleen, joka
odotti yhä järkytyksensä tasaantumista. “Mihin me jäimmekään?”
“Emme kai -”
“Koiranliha, siitähän minä kysyin. No, maistuuko?”
“Täytyy myöntää, että olen hieman järkyttynyt, sillä en tiennyt syöväni
rauhoitettua eläintä... “ Dow sanoi totuudenmukaisesti ja siemaisi shampanjaa kuivaan
suuhunsa.
“Ai... jos niin on, olen pahoillani, että järkytin.” Indie sanoi ja tarttui Down
ranteeseen. “Annatko anteeksi?”
“Selvä, saat anteeksi.” Dow sanoi ja veti kätensä pois. “Olisit kyllä saanut kertoa
hieman aikaisemmin.”
“Dow, vanha veikkonen! Sinä et sentään lähtenyt ei-musiikillisista
erimielisyyksistä johtuen!” Wiquen taputti Dowta olkapäälle ja istahti Michaelin
paikalle pöydän päähän. Samantien hän nousi ja osoitti Dowta sormellaan. “Seis, pidä
tuo vammainen ilme! Minä haen kameran!”
“Wiquen!” Indie sanoi ankarasti.
“Ei sitten.” Wiquen sanoi ja istui alas sanoen hiljaisella äänellä: “Jos kerrot, mitä
pusseja nuo vartijat heiluttelevat ja minne Michael soittaa?”

Michael soitti Mainosmestarille.

“Minä lähetin ne miehet, Michael! Ne jäljittivät sitä sinun uhkailijaasi!”
Mainosmestari selitti peukaloaan imeskelevälle Michaelille.
“Mitä ne sitten täällä tekevät?!”
“Hyvä kysymys... hetkinen, HET-ki-NEN! Entä jos se sinun uhkailijasi on myös
siellä?”
“Olivatko he siis... He olivatkin tulossa auttamaan minua?”
“Heidät oli palkattu tappamaan sinun uhkailijasi, ei ollut kyse sinun
suojelemisestasi, mutta kuuntele nyt! Ainoa mieleeni tuleva mahdollisuus siihen, että he
tulivat sinne on se, että uhkailijasi on myös siellä!”

185
 “Mutta... missä? Kuka? Ei täällä ole ketään... odotas, se Indien tuoma kaveri ei,
sehän on rullatuolissa, ei se mikään -”
“Mitä höpiset?”
“Ajattelin, että... kun Indie siskoni, muistathan hänet? Hän toi erään rullatuolissa
istuvan tyypin. Niillä oli jotain muotijuttuja tekeillä. Kävi mielessäni, että se voisi olla
hän, mutta sehän on rullatuolissa, eikä edes toista kättä...”
“Siellä on siis joku tuntematon!”
“Niin, mutta -”
“Käske vartijoiden pitää sitä silmällä ja tarkistaa sen tausta! Missä se
rullatuolimies nyt on?”
“Meillä on grilliparty menossa, se istuu tuolla pöydässä. Ei hän kyllä minun
mielestäni näytä murhaajalta -”
“Eivät murhaajat koskaan näytä murhaajilta, Michael! Jos murhaajat näyttäisivät
murhaajilta, heidät saataisiin heti kiinni!”
“Kyllä minä ainakin erotan etsiväelokuvista heti, kuka on murhaaja. Niillä on
aina liian avulias ilme, siitä sen tietää.”
“Tee nyt vain niin kuin käskin, selvitä sen tausta ja käyttäydy ihan normaalisti,
ettei se ala epäilemään ja tee mitään hätiköityä. Kuinka kauan se tyyppi on ollut siellä?”
“Eilisestä, tuli Indien mukana -”
“Hän siis odottaa sopivaa hetkeä. Nyt täytyy mennä, muista mitä sanoin!”
“Käyttäydyn normaalisti ja selvitän sen taustan, selvä.”
“Hyvä.”
Mainosmestari sulki puhelimen ja Michael otti peukalon pois suustaan. Vartijat
sulkivat ruumissäkit ja lähtivät raahaamaan mafiamiesten ruumiita hävitettäväksi.
“Katso tuota rullatuolissa istuvaa miestä.” Michael kuiskasi henkivartiokaartinsa
johtajalle. “Ota selvää sen taustasta. Käske muiden pitää häntä silmällä, hän saattaa olla
murhaaja, mitä minä en kuitenkaan usko, mutta Mainosmestari on sitä mieltä...
käyttäytykää kuitenkin normaalisti, ettei hän epäile mitään.”
“Selvä.” Henkivartijoiden johtaja sanoi, informoi muita henkivartijoita ja lähetti
sitten yhden heistä etsimään tietoja Dowsta keskustietokoneelta.
Michael vetäisi syvään henkeä ja käveli takaisin pöytään.

186
 “Siirry Michaelin paikalta.” Indie tönäisi Wiquenia olkapäähän.
“Oho, okei.” Wiquen sanoi suu supussa kuin olisi aikonut viheltää ja siirtyi
Indien viereen Dowta vastapäätä (tässä vaiheessa Down mieleen muistui sellainen
evoluutioon liittyvä seikka, että ihmisten suu pieneni koko ajan). Michael istuutui,
vilkaisi nopeasti henkivartijoiden päällikköä, joka istuutui kahden tuolin päähän Dowsta
ja otti lusikallisen keittoa lautaseltaan. Kukaan henkivartijoista ei riisunut kypäräänsä.

“Etkö syö enää mitään?” Indie kysyi Dowlta.

“Ei kiitos.” Dow työnsi lautastansa pari senttiä eteenpäin. “Voisin mennä jo
nukkumaan.”
“Eihän! Ei vielä, ei läheskään!” Indie ponnahti pirteästi ylös ja potkaisi tuolinsa
uima-altaaseen. “Musiikkia, Rodney! Kaikki uimaan!”
“Uimaan!” Wiquen karjahti, nosti tuolinsa ilmaan ja nakkasi sen altaaseen Indien
potkaiseman tuolin viereen. “Kaikki uimaan, hei! Tuolit käteen nyt!”
“Tyhmä! Vaatteet pois ja mene itse altaaseen!” Indie sanoi ja riisui
neoviktoriaanisen pukunsa paljastaen sen alla olevan puoliläpinäkyvän uimapuvun.
“Kaikki vaan, Michael! Uima-altaan äärellä pidetyt juhlat päättyvät aina siihen, että
kaikki hyppäävät veteen, vai mitä Dow?”
Dow yritti selittää ilmeilemällä, ettei asia ollut niin.
“Juhuu!” Wiquen hihkui kamppaillessaan vaatteidensa kanssa. Pari henkivartijaa
availi jo pukunsa nappeja, mutta kaartin johtajan mulkaistessa heitä ankarasti he
sulkivat ne nopeasti.
“Emme taida kuitenkaan...” Michael sanoi epävarmasti vilkuillen välillä Dowta
ja välillä henkivartijoitaan.
“Ei mitään muttia, kaikki vain altaaseen! Dow, näytä sinä näille maaravuille
esimerkkiä!”
“Kravuille.”
“Mitä sanoit, Dow?”
“Kravuille, ei ravuille. Kyllä minun täytyisi nyt todellakin päästä nukkumaan,
haluan herätä aikaisin... katsomaan auringonnousua.”
“Katsokaa!” Wiquen huusi ja hyppäsi altaaseen yllään pelkkä paita ja sukat.

187
Dow ehti nähdä vilauksen Wiquenin vartalosta, eivätkä pelkästään kasvot, vaan koko
Wiquenin keho oli meikkikirurgian taidonnäytteenä puoliksi musta, puoliksi valkoinen.
“Noin sitä pitää!” Indie riemastui.
Yhtäkkiä kaikkien henkivartijoiden rannekkeet piippasivat. “Se rullatuolikaveri
on se murhaaja!” Ääni huusi niistä niin lujaa, ettei kukaan välttynyt tiedolta.
Henkivartijat reagoivat vetämällä aseensa esiin.
Hälytys alkoi jälleen soimaan.
Dow reagoi tarttumalla Michaelin hiuksiin (tuntui kuin olisi tarrannut kiinni
cheerleaderin muovihuiskaan) ja tajusi yhtäkkiä, ettei pystynyt tekemään sitä mitä aikoi.
Tarkoitus oli nimittäin ollut ottaa ase esiin rullatuolin alta ja asettaa se Michaelin
ohimolle.
Toisella kädellä.

Indie kirkaisi. Henkivartijat olivat valmiina ampumaan yhteislaukauksen. Michael aukoi

suutaan kuin kuivalle maalle nostettu kala.
“Helvetti!” Dow kirosi ja painoi Michaelin naaman yhdellä kädellään kuumaan
keittoon. Samalla hän heilautti yläruumistaan niin, että rullatuoli pakeni hänen altaan
taaksepäin ja hän vajosi pöydän alle.
Indie kirkaisi toistamiseen.
Sitten kirkaisi Michael. Henkivartijat eivät ampuneet vieläkään.
Dow pyörähti vaivalloisesti pöydän toiselle puolelle Indien jalkoihin ja näki
Michaelin kasvojen sulavan.
“Minä sulan!” Michael vaahtosi. Epätodellisen efektin sai aikaan kuuma keitto,
joka kuori meikkinaamion ja avasi kasvoleikkausten arvet. Michael päästi kurlaavan
äänen ja näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt sylkäistä kieltä ulos suustaan.
Indie kirkui nyt koko ajan. Dow tarttui Indien jalkaan aikeissaan kaataa tämä
maahan ja vetää suojakilvekseen, mutta Indie ei kaatunutkaan, vaan horjahti taaksepäin
ja putosi uima-altaaseen yrittäessään päästä takaisin tasapainoon.
Henkivartijoiden laukauksia ei kumma kyllä kuulunut vieläkään.
“Hieno kaatonen!” Altaasta kuului. Wiquen ei ollut vielä tajunnut mitä tapahtui
tai luuli tapahtumia joksikin leikiksi.

188
 “En näe! Olen sokea!” Michael kirkui järkevästi yrittäen pitää kasvojaan kasassa
käsillään. Dow pyörähti takaisin pöydän alle ja yritti rauhoittua sen verran, että pystyisi
suunnittelemaan seuraavaa siirtoa.

Yhtäkkiä hän tajusi, että joka puolelta kuuluva kirskuva ääni ei ollutkaan hälytysmerkki.
Se ei kuulunutkaan kameroista. Samalla hän tajusi, mikseivät vartijat laukaisseet
aseitaan. Ne olivat maassa heidän jaloissaan.
Ei ollut vielä mitään käsitystä siitä, miksi he olivat pudottaneet aseensa
tällaisella hetkellä, mutta onneksi he olivat sen tehneet.
Dow otti lähimmän aseen käteensä ja tulitti vahingossa henkivartijoita jalkoihin
ja pöydän läpi yläruumiiseenkin, sillä liipaisin oli säädetty niin herkäksi, että se ampui
sarjan pelkästä hipaisusta.
Vartijat kaatuivat kuolleina maahan paitsi kolme, joihin hän ei osunut. Osumatta
jääneet heräsivät yhtäkkiä passiivisuudestaan ja lähtivät pakenemaan kohti taloa.
Dow painoi liipaisimen pohjaan ja ampui kädet täristen heitä kohti. Hän näki
heidän kaatuvan luotien osuessa ja katseen tarkentuessa taas lähietäisyydelle hän
huomasi ampuneensa raskaan ruokapöydän jalat melkein poikki. Hän ehti pyörähtää
pois alta juuri ennenkuin se romahti.
Nyt hän ehti vilkaista taivaalle ja nähdä, minkä takia henkivartijat olivat
nauliutuneet paikoilleen.

Täysikuun viereen taivaalle oli ilmestynyt toinen kuu. Pitkulaisempi, mutta suunnilleen
saman kokoinen, ja se loisti yhtä kirkkaasti.
Avaruusalus. Se oli oikea sana. Avaruusalus oli valtava ja se oli ympäriinsä
täynnä ikkunoita. Se muistutti hieman litistettyä sukellusvenettä vahvistettuna
ylimääräisillä ulokkeilla. Se ei ollut kuitenkaan ainoa ihmeellinen asia, eikä
kummallisen kirskuvan äänen lähde.
Äänen lähde oli puistoalueen päällä leijuva sinihohtoinen, pieni, pyöreä Toinen
avaruusalus!
Dow panikoi. Hän painoi aseen liipaisimen pohjaan ja osoitti sillä kohti alusta
sulkien silmänsä ja kääntäen päänsä poispäin. Hetken aikaa hän kuuli vain laukauksia

189
kirskuvan äänen päällä.

Kului maailman pisin sekunti, kun aseen automaattijärjestelmä vaihtoi uuden lippaan
paikalleen. Sitten laukaukset alkoivat taas.
Dow veti syvään henkeä, sillä hän oli pidätellyt hengitystään ampuessaan ja
vaihtoi välillä liipaisinsormea.
Äkkiä kammottava, kirskuva ääni loppui.
Dow hillitsi itsensä, hellitti otettaan hieman ja päästi liipaisimen lopulta
vapaaksi. Sitten hän kallisti hitaasti päätään, avasi silmänsä ja antoi hetken
tekohengistystä itselleen.
Kaikki oli hajalla. Avaruusalus oli kyljellään uima-altaassa, vain muutaman
metrin päässä hänestä. Sinihohtoinen kylmävalo peitti koko piha-alueen. Uima-altaan
vesi värjäytyi nopeasti punaiseksi; Indie, Wiquen ja Michael olivat puristuneet
kuoliaiksi hänen alas ampumansa aluksen alle. Isompi alus oli edelleen kuun vieressä.
Sisältä juoksi ulos lisää vartijoita, jotka maastoutuivat portaiden yläpään
pensasistutuksiin. Joku huusi käskyn: “Tuli on vapaa!”
Kun tulitus alkoi, Dow heitti aseen läheisen sypressiaidan sisään ja lähti itse
perääntymään sitä kohti kyljellään.
Laukaukset päättyivät yhtäkkiä, kun uima-altaassa makaavan avaruusaluksen
kattoluukku alkoi avautumaan.
Kuului hiljainen pihahdus ja vartijat avasivat tulen sitä kohti. He tulittivat koko
sen ajan, mikä Dowlta meni hänen ryömiessään sypressi-istutusten taakse turvaan.
Yhtäkkiä portaille vartijoiden eteen ilmestyi kolmimetrinen valoolento. Tulitus
loppui pariin hajalaukaukseen. Valo-olento vain seisoi paikoillaan, mutta sitten sen
piirteet selvenivät enemmän ihmismäisiksi.
Se oli hologrammi, Dow huomasi ensimmäiseksi. Seuraavaksi hän pisti
merkille, että sillä oli suipot korvat.
Hologrammi kumarsi syvään ja teki universaalin rauhanmerkin nostamalla
molemmat kätensä ylös. Portaiden yläpäästä lensi kaksi erikoisen voimakasta
tuhokranaattia aluksen viereen. Dow painoi päänsä ruohoon, kuuli räjähdyksen ja tunsi
paineaallon.

190
 “Ei, tämä täytyy nähdä uudelleen hidastettuna.”

Kun Dow nosti päänsä, se kolahti puutarhapöytään joka oli lentänyt hänen päälleen
katoksi. Jos tämä lyhyt päännosto olisi ollut yksittäinen tapahtuma, olisi voinut luulla,
että Dow oli ryöminyt pöydän alle, sillä niin hyvin oli pöytä hänen päälleen asettunut.
Kaikki muu olikin sitten sekamelskaa. Uima-altaan hajonneissa kaakeleissa
makasi pilalle ruhjoutunut avaruusalus, jonka yhdellä sivulla oli iso reikä, josta näki
aluksen sisään. Sisällä näkyi outoja laitteita, putkia ja kaikkea muuta, mitä
tähtienväliseen matkustukseen pystyvän avaruusaluksen sisällä voisi kuvitellakin
olevan.
Aluksen painon alla ulos altaasta puristunut vesi oli kastellut Michaelin
henkivartijoiden ruumiit ja vetänyt niistä yhden altaan reunalle valuessaan takaisin.
Reunalla näkyi myös verinen käsi, joka saattoi olla kenen tahansa altaassa olleen.
Vartijat kävelivät aseet valmiina alas portaita ja levittäytyivät ympäri allasta
vaihtaen muutaman sanan keskenään. Dow yritti kuulla mitä he sanoivat, mutta
huomasi, että kuuli päässään ainoastaan jatkuvaa, korkeaa tinnitusfeedbackia.
Hitto, nyt sitä oli sitten kuurokin!
Yksi vartijoista sattui hänen lähelleen ja huomasi hänen makaavan sypressiaidan
sisässä. Ensin vartija käänsi aseensa häntä kohti, mutta käänsi sen sitten saman tien pois
ja rentoutui. Vartija ilmeisesti luuli häntä joksikin toiseksi.
Vartija kysyi jotain, mutta Dow ei kuullut mitä, eikä välittänytkään, vaan tarttui
aseeseensa (joka oli kuin tilauksesta lentänyt hänen kätensä viereen tuolinkappaleen
alle) ja painoi liipaisimen jälleen pohjaan.

:)

Juuri kun Kosch-vuoren lähimmän pikkukaupungin, Cyureyksen, osa-aikainen

poliisipäällikkö oli lopettelemassa vuoroaan traditionaalisella päivän viimeisellä
kahvimukillisella, hän sai puhelun. Tuo puhelu peruutti peruuttamattomasti
suunnitelmat kotiin menosta.

191
 “Beaubont!” Hän huusi toimistossa jalat pöydällä haukottelevalle
apulaispoliisipäällikölleen. “Soita Ykköskanavalle! Ja kaikkiin muihin päämedioihin!
Kerro, että Michael D. Blackin salainen piilopaikka on löytynyt! Se on se Kosch-vuoren
maja, jota ne väittivät armeijan salaiseksi ufolabraksi! Vauhtia, mies! Me päästään
uutisiin!” Poliisipäällikkö hihkui innoissaan.
Sitten hän muisti välähdyksenomaisesti, minkä takia majalta ylipäätään oli
soitettu. “Hitto, Beaubont, komento takaisin! Käske kaikki yksiköt valmiiksi ja parhaat
päällä! Siellä riehuu joku hullu murhaaja! Aseistautunut ja vaarallinen!”
“Entä mediat?” Apulaispoliisipäällikkö kysyi lyöden puhelimen kiinni. Toisessa
päässä puheluun vastannut Ykköskanavan sihteeri ajatteli, että kyseessä oli taas joku
häirikkö.
“Soitetaan niille sitten autosta!” Poliisipäällikkö valssasi intoa puhkuen
huoneeseen ja veti toiset luodin- ja laserinkestävät liivit ylleen. Vielä ennen lähtöä hän
tarkasti peilistä, että hänen nenäproteesinsa oli suorassa.

:)

Dow makasi hiljaa paikallaan tekemättä mitään, eli toisinsanoen hän räpytti silmiään,
hengitti sisään ja ulos noin 30 kertaa minuutissa, muutti sisäelimissään ravintoa
energiaksi ja ruuan täydellinen sulatus kesti noin 12 tuntia. Hänen ihonsa hilseili noin
gramman päivävauhtia, hänen sydänlihaksensa pumppasi verta noin viisi litraa
minuutissa, hänen kaikki solunsa uusiutuivat kerran seitsemässä vuodessa ja hänen
hiuksensa kasvoivat harvinaiset puoli senttiä päivässä.
Sylki valui hänen kielellään ja hampaillaan ja hän nielaisi ehkä kerran tai kaksi.
Mutta muuta hänen ruumiinsa ei tehnyt. Hän ei jaksanut enää edes ajatella. Ääni
hänen korvissaan oli sentään lakannut.
Tietyn ajanjakson kuluttua poliisit tulivat, löysivät hänet ja lähtivät kantamaan
häntä pois. Hänen jalkansa raahautuivat maassa lojuvissa ruumiinkappaleissa.

:)

192
Välimereltä lähti juuri hiekkalaiva kohti Media Cityä.
“Hiekkalaiva?” Ihmeteltiin Saharan tullissa, mutta ei ihmetelty enää, kun
kerrottiin, että Boris Diamond tarvitsi aitoa Saharan hiekkaa uuteen elokuvaansa. Asia
ymmärrettiin ja hiekkalaivan annettiin lähteä.
“Täytyy olla aitoa Saharan hiekkaa, ei voi muuten kuvata! On siinä kanssa
jätkä!” Yksi heistä naureskeli laivan menoa.

Hiekkalaiva kaiversi reittiään välimeren aaltoihin ja kapteeni istui kajuutan katolla

kaukoputkeaan puhdistaen.
“Hei, kuinka pitkään siitä on, kun me lähdettiin rannasta?” Kysyi hiekkalaivan
perämies kapteenilta.
“Muutama minuutti, miten niin?”
“Maata ei näy enää.”
“Miten niin, siellähän se on vieläkin!”
“Eikä ole, kat- häh?”
Hetkinen. Oli se sittenkin. Sitten taas ei ollut. Maata näkyvissä, sitten ei maata
näkyvissä. On, off.
“Olen kai saanut auringonpistoksen, mutta minusta näyttää siltä kuin satama ja
koko maakaistale häviäisi ja tulisi takaisin... Kai se on joku optinen harha -”
Kapteeni huomasi toisen laivan paapuurissa ja laittoi kaukoputken hetkeksi
sivuun. “Hetkinen, minustakin näyttää, että nyt on jotain outoa tekeillä. Katso tuota
matkustajalaivaa tuolla, sehän...” Kapteeni jätti lauseen kesken. Ei sitä voinut sanoa
ääneen. Se oli ihan liian hullua.
“...ei kosketa veteen ollenkaan.” Hän sanoi lopulta luovuttavalla äänensävyllä.
Perämies kumartui huutamaan alakannelle. “Foinnic, heitä kiikarit!”
Hiekasta vastaava merimies Foinnic jätti tietokonepelinsä hetkeksi ja kävi
ojentamassa perämiehelle kiikarit. Perämies katsoi merelle laivan suuntaan, laski sitten
kiikarit ja vilkuili ympärilleen, pysäyttäen katseensa kapteeniin.
“Mihin se laiva meni?”
Kapteeni katsoi tyhjälle merelle. “Ei siellä ole enää mitään. Ei maata eikä laivaa,
eikä edes vettä... Tuolla, tuolla ei ole edes vettä!” Kapteeni raivostui, nousi pystyyn ja

193
heitti piponsa mereen.
Perämies katsoi kiikareillaan kohti paikkaa, jossa ei ollut enää vettä. Sen tilalla
oli pelkkää mustaakin mustempaa tyhjyyttä. Mustaa tyhjyyttä... tai ehkä valkoista. Ei
siitä saanut selvää! Se levisi suoraan heitä kohti imien merta ja ilmaa sisäänsä!
“Se tulee tännepäin!”
“Moottorit täysille!” Kapteeni huusi ja sprinttasi kohti ohjaamoa.
“Mikä nyt on vinossa?” Foinnic nousi kannelle kysymään.
“Katso itse.” Perämies ojensi kiikarit.
Foinnic katsoi. “Johan on -”
“-vitut hiekasta, heittäkää mereen!” Kuului kapteenin ääni keulan puolelta.
Mutta oli jo liian myöhäistä.
He eivät päässeet tyhjyyttä karkuun.
“Alus uppoaa! Me uppoamme! Kaikki miehet pelastusveneisiin!” Perämies
kiersi alakansilla keräämässä miehistöä kokoon.
“Hiljaa! Me rukoilemme!” Kuului huoneista. Laivan miehistöstä suurin osa oli
muslimeja ja heillä oli juuri yksi päivän pakollisista rukoushetkistä meneillään.
Perämies antoi periksi. Hän pujotti pelastusrenkaan kaulaansa ja nousi
etukannen reelinkiin seisomaan. Oli aika tehdä sovinto tai joutua sokkiin.

194
 Toinen päivä
Yksi kahden hinnalla

Taivalkosken kaupungiksi muuttumisella oli tietysti myös negatiiviset puolensa ja ne

kokivat pahimmin nahoissaan kaikki Taivalkosken autoilijat. Liikenneministeriön
puolueettomissa tutkimuksissa oli nimittäin todettu, että henkilöauto kuluttaa
kaupunkiajossa kaksi kertaa enemmän bensiiniä verrattuna valtateillä tai kylillä ajoon.
Näin ollen taivalkoskelaisten bensankulutus nousi kaksinkertaiseksi yhdessä yössä.
Samanlainen äkillinen nousu tapahtui myös itsemurhaluvuissa, avioeroissa,
murhissa, raiskauksissa, pahoinpitelyissä ja terroristi-iskuissa. Lisäksi yksi Taivalkoski
Cityn syrjäkylistä (Jokijärvi) muuttui slummiksi ja erilaisista etnisistä ja uskonnollisista
vähemmistöistä tulevien jenginuorten väliset kahakat Oulu-kuusamotien
alikulkukäytävässä tulivat osaksi arkipäivää. Mustat jehovanuoret ja skinhead-
lestadiolaisnuoret iskivät yhteen matkamuistopuukoin ja lukkoketjuin aseistautuneina.
Tuloksena oli yksi murtunut nenä ja kolme kappaletta serbo-kroatiankielisiä
yleisönosastokirjoituksia seuraavan viikon tiistain Koillis-Sanomissa.

Tiistai-aamu kello 5.40.

Herätyskello soi kerrostaloasunnon pimeässä makuuhuoneessa. Järjestelijä Topi
kääntää kylkeä, vilkaisee kelloa, kääntyy toiseen suuntaan ja etsiytyy takaisin uneen.
Äkkiä hän kääntää itsensä takaisin ja ponkaisee ylös sängystä.
Hetkeä myöhemmin hän syöksyy kerrostalon sisäpihalle ja juoksee takki kädessä
autolleen.
Hän löytää avaimet paikoiltaan ja yrittää startata, mutta auto ei suostu
käynnistymään. Bensamittari näyttää nollaa ja yhtäkkiä hän muistaa, miksi tilasi eilen
taksin päästäkseen töihin.
Hän ottaa kännykkänsä esille ja soittaa taksin. Akku riittää soittoon juuri ja juuri.

Taksi saapuu TV-yhtiön pihalle ja Topi on jo poistumassa kyydistä, kun hän yhtäkkiä
huomaa jänistarran taksin tuulilasissa ja muistaa, mitä lupasi eilen illalla.

195
 “Kosti!” Hän huudahtaa ja hyppää takaisin kyytiin. Taksi peruuttaa pois TV-
yhtiön pihasta.

Kosti seisoo omakotitalonsa etupihan nurmikolla eväslaukku kädessään ja vilkuilee

kelloaan vähän väliä. Hän haukottelee harmaalle aamulle ja odottaa kärsivällisesti.
Hetken kuluttua taksi kaahaa pihatielle ja jarruttaa aivan Kostin eteen. Topi
viittilöi Kostia kyytiin.
“Huh.” Kosti avaa takaoven ja Topi nykäisee Kostin sisään käskien samalla
taksikuskin painaa kaasua.

Taksi hiljentää Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen pihatiellä, joka kiertää kaupungin

kuuluisimman nähtävyyden: ”General Midi, Taivalkoski City”-patsaan. Kosti lentää
selkä edellä ulos autosta laitoksen portaiden kohdalla.
Taksi kiihdyttää takaisin kohti TV-asemaa ja Kosti vilkuttaa hyvästiksi.
Portaiden juuressa on punainen postilaatikko, josta Kosti huomaa ottaa kainaloonsa
kasan mainoslehtisiä mennessään sisään.

Topi maksaa taksin taskunpohjalta löytyvillä pikkukolikoilla, suoristaa solmionsa ja

harppoo väsyneenä TV-aseman ulko-ovelle. Juuri kun hän on tarttumassa ovenkahvaan,
mietelausepoliisi potkaisee oven hänen naamaansa. Hän lentää taaksepäin, lyö päänsä
pylvääseen, kaatuu siitä edelleen eteenpäin, lyö otsansa portaaseen ja päätyy selälleen.
“Ai, sori.” Mietelausepoliisi pyytää anteeksi ja tarjoaa auttavaa kättä.
Topi tarttuu tarjoukseen ja huomaa noustessaan, että poliisin toiseen ranteeseen
on kiinnitetty käsiraudoilla eilisen hypnoosishown vetäjä.
“Mitä täällä tapahtuu, mihin te viette häntä?” Topi kysyy otsaansa hieroen.
Mietelausepoliisi mulkaisee hypnotisoijaa kulmat kurtussa ja kertoo. “Meille on
tullut ilmoituksia ihmisten katoamisista sen jälkeen, kun he ovat olleet hypnotisoitavina
tämän tyypin hypnoosiohjelmassa. Olemme aina epäilleet, että siinä on jotain hämärää
tekeillä, mutta emme ole voineet todistaa mitään, tämä tyyppi on ollut ovela... Mutta
viimein eilen hän paljastui! Eilen illalla kun katsoin telkkaria, niin sieltä tuli se mainos!”
“Pahus, arvasin että se oli huono idea...” Hypnotisoija irvistää.

196
 “Se oli se mainos niistä ihmisistä karatelankun virkaa toimittamassa! Ratkaiseva
todiste! Ratsiassa todettiin, että tämä mies jemmasi kaikki hypnotisoidut ihmiset
kellariin aina ohjelman jälkeen ja myi heidät sitten mustassa pörssissä karatemiehille!
Niin, sellaista peliä täällä pelattiin, mutta nyt saatiin päätekijä rautoihin!”
“Mä olen tosi pahoillani.” Hypnotisoija mököttää.
“On syytäkin, saatana! Kaikenlaisia hulttioita! Pistähän jalkaa toisen eteen, tästä
rapsahtaa elinkautinen jos toinenkin!”
Topi pyörittää päätään ja laahustaa sisään miettien, mihin maailma on menossa.

Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen johtaja istuu sekavahkossa mielentilassa

sotkuisessa toimistossaan tietokoneen ääressä suojalasit silmillään ja valkoinen takki
päällään.
Kosti vilkaisee toimiston oviaukosta, häviää hetkeksi ja vilkaisee sitten
uudelleen. Tutkija huomaa Kostin toisella kerralla.
“Huomenta...?” Johtaja vilkuilee käytävään.
“Huomenta.” Kosti koputtaa avoimeen oveen ja kävelee sisään. “Minä tulin sen
ilmoituksen takia.”
“Ahaa, istukaa toki, minä odottelinkin teitä!” Tutkija innostuu ja alkaa
kaivamaan sinisiä jauhepusseja esiin pöytälaatikosta. “Täällä sitä on, täällä sitä on...”
Kosti istuutuu. “Minä ajattelin, että olisin sopiva koska minulla on kokemusta
kaniinina olosta ja sillä tavalla...”
Tutkija pysähtyy, huomaa erehdyksensä ja alkaa kasaamaan jauhepusseja
takaisin laatikkoon. “Ai, sen ilmoituksen takia... Joo joo, kyllä kyllä... Meillä onkin
vielä yksi paikka vapaana, se sopii teille hyvin...”
Tutkija sulkee jauhepussilaatikon, avaa toisen, ottaa sieltä esiin keltaisen TaCit-
merkin ja antaa Kostille. “Laitetaan tästä merkki taskuun, pitäkää sitä aina esillä täällä
kulkiessanne, ettei satu... Niin, eei kai täällä mitään satu, mutta varmuuden vuoksi
kuitenkin! Menkää tuosta käytävää pitkin vasemmalle, kääntykää oikealle ja sitten
vasemmalle ja menkää sisään ovesta, josta lukee testilaboratorio. Siellä neuvotaan loput,
minä tulen sitten myöhemmin paikalle!”
“Kiitos kamalasti!” Kosti kiittää tutkijaa riemuissaan ja on jo lähdössä, mutta

197
pysähtyy vielä ovella. “Eikö pitäisi tehdä työsopimus ja neuvotella palkasta ja muusta?”
Tutkija pullistelee poskiaan. “Niin tuota, joo kai... Mutta sen kyllä ehtii testien
jälkeenkin! Ei mitään huolta!”
“Selvä. Kiitos. Näkemiin.” Kosti lähtee etsimään labraa.
Tutkija kääntyy takaisin tietokoneelleen ja jatkaa virtuaaligurujen teurastusta
akimbona kahdella raketinheittimellä.

Samaan aikaan Veijo on Kuusamo Cityyn menossa. Kameramies istuu hänen vieressään
ja toimii keskustelun toisena osapuolena.
“Katsoitko eilen sen uuden amerikkalaisen sarjan, mikä-sen-niminyt-olikaan,
pilotin?”
“Joo, aika huono. Oikeastaan ihan paska.”
“Niin, niinhän se oli...”
“Amerikkalaiset TV-ohjelmat on yleensä ihan paskoja.”
“Niin, ehkäpä...”
“Mutta tulevaisuudessa varmaan laatu kohoaa, katsos, nythän on tulossa
tällainen tilaus-TV-systeemi, että tilataan ohjelma ja maksetaan vain siitä ajasta mitä sitä
katsotaan eikä ole pakko katsoa kokonaan tai voi vaikka kelata ja katsoa pelkän lopun.
Se varmasti parantaa tilannetta, kun joka ohjelmasta menee joku minuuttitaksa.
Tilaisitko sinä vaikka jotakin visailua tai hiihtokisaa tai halpasaippuaa
minuuttitaksalla?”
“Enpä tiedä...”
“En minäkään. Tilaisin vain laatusarjoja ja laatuelokuvia, ja varmaan suurin osa
muistakin. Ohjelmantekijöillä kannattaisi tehdä laatua, koska se menisi kaupaksi... Jos
tehtäisiin vielä niin, että ohjelmien tekijät saisivat itse katsoa vain samanlaatuisia
ohjelmia kuin tekevät. Ehkä se innostaisi tekemään vieläkin laadukkaampaa showta.”
“Niin, ehkäpä...”
“Yritän olla positiivinen tämän asian suhteen, vaikka saattaahan tietysti olla
niinkin, että suurin osa tilaa ihan sitä samaa paskaa maksuista huolimatta.”
Veijo ei halua jatkaa keskustelua tämän pidemmälle.

198
Aamuporu on, ja alkaa pian. Ohjaaja seisoo kameramiehen vieressä seuraamassa
juontajien meikkausta. Topi saapuu studioon päätään pidellen.
“No sieltähän sitä tullaan ja taas myöhässä!” Ohjaaja repeää liitoksistaan, tarttuu
Topia hihasta ja ojentaa hänelle paperilappua. “Ala painua heti hommiin! Kanava on
taas pistetty kokonaan uusiksi, tuossa on muistio meidän uudesta ohjelmapolitiikasta,
sisäistä se!”
Topi laittaa kännykkänsä lataukseen ja lukee muistion. “Lisää seksiä, väkivaltaa,
taidetta ja... sandaaleja?”
Ohjaaja nyökkää. “Niin, en minäkään sitä käsitä, mutta pomo käski. Järjestä
kaikille sandaalit ennen kuin ohjelma alkaa!”
“Selvä, selvä...” Järjestelijä myöntelee ja lähtee etsimään sandaaleja.

Kosti hiippailee kauhu kurkkua kuristaen ympäri tutkimuslaitoksen autioita käytäviä

vilkuillen nimettömiä ovia, joiden takaa kuuluu outoja, hirvittäviä ääniä.
Hän pysähtyy hetkeksi rauhoittumaan ja valitsee sitten yhden oven, jonka takaa
ei kuulu mitään. Hän yrittää avata sitä, mutta ovi pysyy kiinni.
“Miten se olikaan? Yksi oikealle, kaksi vasemmalle...” Kosti puhuu itsekseen
toivoen sen auttavan, kävelee eteenpäin ja testaa summamutikassa toista ovea, joka
hänen kauhukseen onkin auki.
Hän rohkaisee mielensä ja vilkaisee sisään tekniikkaa täynnä olevaan
laboratorioon. Hän päästää vaimean kauhunkiljahduksen huomatessaan ikkunan luona
seisovan hirviömäisen ihmiskokeen, jonka päästä tunkee esiin johtoja ja virtapiirejä.
“Anteeksi, onkohan tämä tuota...” Kosti yrittää kysyä cyborgilta, mutta se ei
vastaa.
Yhtäkkiä laboratorion oven takaa syöksyy esiin hurjistunut tiedemies, joka
huutaa, haukkuu, murisee ja vetää oven kiinni Kostin nenän edestä.
“Tämä ei taida olla oikea paikka...” Kosti puhisee suunnattoman helpottuneena
ja siirtyy seuraavalle käytävälle.

Aamuporu aloittaa. Juontajalla on sandaalit jalassaan ja kamera kuvaa niitä

alkumusiikin aikana.

199
 “Hyvää huomenta hyvät katsojat!” Juontaja Jarmo toivottaa. “Saanen esitellä
samantien uuden juontajaparini ja entisen Miss Suomen, nykyisen Veijon!”
Kamera kuvaa viereistä lavastesohvaa, jolla ei istu ketään.
“Ai niin, olenpas hajamielinen!” Jarmo lyö itseään otsaan. “Veijo ei olekaan
täällä tällä hetkellä, vaan hän on sillä välin Kuusamo Cityssä! Veijo, kuuluuko?”

Kuva siirtyy Kuusamo Cityyn, missä Veijo seisoo tienristeyksessä ja vastaa. “Huomenta
minunkin puolestani, hyvät katsojat.”

Kuva siirtyy takaisin studioon. “Niin, katsojat, Aamuporu on jälleen ruodussa ja meillä
on taas hieno show tulossa!” Jarmo kehuu. “Jatkamme eilen alkanutta
kännykäntestausta ja piiloleikkiä, eli Veijo antaa meille satelliittilinkin kautta puolen
tunnin välein raportin Eko-Eskon etsinnän etenemisestä Kuusamossa! Aivan
ensimmäisenä meillä on kuitenkin vieraana mies, joka miettii asioita kaikilta kanteilta!
Ja onhan luvassa myös yllätysvieraita, mutta aivan ensimmäiseksi aloitetaan aamun
ensimmäisillä uutisilla!”

“Huomenta -” Uutisankkuri ehtii sanoa ennen kuin saa hysteerisen

naurukohtauksen.

Ohjaaja kiristelee hampaitaan ja kääntyy särkylääkettä etsivän ja jääpussia otsallaan

pitävän Topin puoleen.
“Eikö tosiaankaan löydy parempaa uutistenlukijaa niiden kahden dementikon
tilalle?”
“Tuo on paras mitä löysin.” Topi sanoo ja uutisankkuri kaatuu ruudussa pöydän
taakse. HETKINEN-ruutu saa kiinnittää katsojien huomion sillaikaa kun tilannetta
korjataan.

Tällä välin Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksessa Kosti löytää sattumalta aivan oikean
oven. Tutkimuslaitoksen johtaja odottaa jo siellä.
“Ai, siellähän sinä olet!” Johtaja huudahtaa ja vetää Kostin sisään.

200
 “Sori, mä vähän eksyin...”
“Ei se mitään, pistä vain tuosta suojalasit päähän, niin aloitetaan kokeet!
Muistinko muuten mainita, että tänne tulee illalla Kaleidoskooppi-ohjelman
kuvausryhmä tekemään tiedejutun televisioon tästä kokeesta?”
“Niinkö? Minä olinkin ennen televisiossa töissä.”
“Hienoa, Kosti, hienoa! Mene siihen riviin seisomaan ja odottamaan muiden
kanssa, niin kohta aloitetaan... Laitetaan tämä eväslaukku tänne sivuun siksi aikaa...
Hyvä oikeastaan että otit eväitä, tässä on meillä pitkä koeviikko edessä, siinä saattaa
alkaa tosiaan hiukomaan välillä -”
“Vi-viikko?” Kosti kauhistuu.
“No näistä kokeista ei koskaan tiedä, saattaahan se olla ohi yhdessä
pamauksessakin... Tehän kuitenkin kaikki allekirjoititte sen sopimuksen, jossa lukee että
luovutatte ruumiinne lääketieteelle -”
“En minä ole allekirjoittanut mitään.”
“Joo niin, meillähän se siirtyikin myöhemmäksi...” Johtaja tuumii tilannetta
hetken aikaa. “Mutta ei anneta sen haitata! Tsemppiä kaikille, mä ainakin luotan siihen,
että tuloksia syntyy!”
Kosti katselee vieressään seisovia muita koekaniineita, jotka eivät näytä
hermostuneilta vaan pidemminkin apaattisilta.

Aamuporu jatkaa siitä mihin jäi.

“Meillä on nyt täällä vieraanamme hyvin erikoislaatuinen mies! Hän nimittäin
miettii kaikkia asioita kaikilta kanteilta! Tervetuloa, Mortti!”
Mortti nyökkää tervehdykseksi.
“No niin, Mortti! Kun olin tulossa tänne ohjelmaan ja mietin että mitä mä
kysyisin sulta, niin mä huomasin hirveästi puita siinä tien vieressä ja siitä tuli mieleeni
tämä kysymys: Mikä on sun suosikkipuu?”
“Suosikkipuu...?” Mortti alkaa miettiä kysymystä ankarasti kaikilta kanteilta ja
miettii pitkään. Jarmo odottaa kärsivällisesti kymmenen sekuntia, mutta sitten hiljaisuus
alkaa hermostuttamaan häntä.
“No tuota, voidaan ottaa seuraava kysymys, jos -”

201
 “Ei, hetki, minä mietin vielä...” Mortti sanoo.
Jarmo vilkuilee kameraa eikä tiedä mitä tehdä.

Ohjaaja katsoo ruutua ja sanoo Lähettäjälle: “Laita mainos pyörimään siksi aikaa.”

Mainoksessa kaksi miestä istuu autossa, joka on ajanut ulos tieltä metsänreunaan.
Taustalla kuuluu iloinen musiikki ja mainoslause kuuluu: “Kaikki tiet eivät vie
Roomaan.”

“Mitä tuo oli?” Ohjaaja kysyy lähettäjältä.

“Mikä niin?”
“Tuo mainos. Mitä siinä mainostettiin?”
“En minä tiedä, se oli aika taiteellista.”
“Saakeli, tuota se taide juuri on! Kun ei saa selvää mitä mainostetaan, niin se on
taidetta!”
“Ja sandaaleja.”
“Niitäkin vielä, helvetti!”

Aamuporussa Mortti miettii vieläkin, eikä lähetystä voida jatkaa hänen mietiskelynsä
takia. Jarmo yrittää hoputtaa.
“No, tuota, jokohan olet miettinyt tar -”
“Tammi.” Mortti vastaa suoraan.
“Tammi? Sun suosikkipuu on siis tammi. Miksi juuri tammi?”
“Hmm... “ Mortti alkaa miettimään uudelleen, mikä sai hänet valitsemaan juuri
tammen.
Jarmo hätääntyy, kun ei saa taaskaan vastausta heti. “Tai kerro, että tuota pidätkö
enemmän suolaisesta vai makeasta?”
“Ei, hetki, minä mietin vielä sitä tammea...”
“No tuota...” Jarmo vilkaisee kameramiestä, joka näyttää kännykkää. “Ahaa,
niin! Voisimmekin käydä tässä välissä katsomassa, miten Eskon etsintä Kuusamossa
sujuu! Haloo, Veijo?”

202
Kuusamo City.
“Ja no niin, olemme nyt täällä Kuusamossa Eeroa etsimässä, eikä ole vielä
näkynyt vilaustakaan.” Veijo kulkee kameramies perässään Rukatunturin metsikössä.
“Joo, ei sitä kyllä nyt löydy, joten taidan soittaa vähän vinkkiä Eskolta.”
Veijo valitsee Eeron numeron pikavalinnasta.
“Kuule joo, Veijo täällä taas terve! Ei me Esko löydetä sinua mitä? Eero? Sori,
Eskoa tavoittelin. Hei...”
Veijo valitsee Eskon pikavalinnasta.
“Kuule joo, Veijo täällä taas terve! Ei me Esko löydetä sinua. Niin, olet
melkoisen hyvässä piilossa! Anna äänimerkki!”
Veijo ja kameramies kuulostelevat äänimerkkiä. Hetken kuluttua jostain kaukaa
kuuluu alppitorven möreä voihkaisu.
“Se kuului tuoltapäin.” Kameramies osoittaa metsikköön.
“Okei, kiitti Esko!” Veijo laittaa kännykän kiinni. “Me lähdetään nyt etsimään
tuolta, kun saatiin kunnon suuntima. Täällä Veijo, Kuusamo City, siirrän takaisin
studioon.”

Mortti kuluttaa Aamuporun lähetysaikaa miettimällä edelleen.

“Tuota...” Jorma yrittää epätoivoisesti saada edes jonkinlaista väliaikatulosta.
“Älä painosta, mä mietin!” Mortti älähtää ärtyneesti.
“Okei...” Jorma vilkuilee papereitaan.

Ohjaamossa lähettäjä haukottelee ja venyttelee tuolissaan. Topi kääntelee päätään

puolelta toiselle.
“Ei olis pitänyt kutsua tuota jätkää. Käy järjestämässä se pihalle.” Ohjaaja
käskee.
“Selvä...” Topi kohottautuu jaloilleen. “Hei, mikä on muuten seuraava ohjelma?”
Hän kysyy.
“Jehis on seuraava, lastenohjelmat jätettiin kanavalta kokonaan pois.”
“Eikö se siivooja osannutkaan näytellä?”

203
 “Osasihan se, mutta pitäähän sitä jonkun siivotakin.”
“Niin, tottakai.” Topi ymmärtää ja lähtee järjestämään Morttia ulos televisiosta.

Aamuporu, missä Jarmo kaivelee aikansa kuluksi kynsiään.

“Huvikseen.” Mortti vastaa viimein.
“Kiitoksia paljon, mies joka miettii asioita kaikilta kanteilta!” Jarmo rentoutuu
viimein ja viittoo Topia paikalle. “Kas, siinä olivatkin kaikki kysymykseni tällä kertaa!
Seuraavaksi jälleen uutiset!”
Kuva vaihtuu uutisiin, jotka meikkaaja lukee.
“Siinäkö se oli? Eikö muuta?” Mortti kyselee Jarmolta ja Topilta.
“Siinä se oli kuule kaikki, että tule nyt mukaan, mennään vaikka tuonne alas
kaljalle. Sopiiko?” Topi kysyy.
Mortti alkaa miettimään sopiiko se hänelle.
“Äh, antaa olla!” Topi tarraa Morttia hihasta ja lähtee raahaamaan ulos.

Uskisohjaaja Sami, joka sai kokea kovia Kostin pesäpallomailan alla, on juuri
nilkuttamassa TV-aseman ulko-ovea kohti vasen käsi siteessä, oikea jalka paketissa ja
tuki kaulassa, kun Mortti heitetään pihalle. Sami kiiruhtaa auttamaan Morttia ylös.
“Kiitos.” Mortti sanoo takkiaan pudistellen.
“Voi, maailma kohtelee kaltoin meitä ihmispoloja! Katso nyt minuakin pientä
vajaakuntoista! Mutta on hyvä tietää, että apu on lähellä kun sitä vähiten kaipaa!
Kerropas, veli, oletko sinä uskossa?”
“No tuota...” Mortti alkaa miettimään Samin kysymystä.

Aamuporu jatkaa pikavauhtia, kun hidasteesta on päästy eroon. “Kiitos, uutisstudio!

Kuten alussa sanoin, meillä on täällä tänään yllätysvieras! Suoraan etelästä on saapunut
seuraamme Herra Camembert, turvallisuusexpertti!”
“Hyvää huomenta.” Turvallisuusexpertti toivottaa vakavalla naamalla. Hänen
yllään on erikoinen asu täynnä turvalaitteita.
“Puhutaanpa siis hieman henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Kertoisitko
lyhyesti, mitä siihen kuuluu?” Jarmo kysyy.

204
 Expertti esittelee mieluusti. “No, ensinnäkin tällainen tulen-, luodinja
vedenpitävä puku. Sitten on nämä laitteet, nämä ovat henkilökohtaiseen käyttöön
muunnettuja tavallisia joka kodin ja auton turvalaitteita; kuten tämä varashälytin tässä ja
tämä liiketunnistin. Minitutka olkapäälläni hälyttää heti, jos joku tuo metallia
kymmenen metrin säteelle minusta ja tietohan menee suoraan hälytyskeskukseen. Sitten
on tietysti kaksi henkivartijaani, jotka ovat nyt tuolla kulisseissa.”
Kamera näyttää kahta kulisseissa seisovaa mustapukuista miestä, jotka nostavat
peukaloitaan kameralle.
“Mikä tuo on?” Jarmo kysyy ja osoittaa yhtä laitteista.
“Se on infrapunavalvontakamera. Nauhoitan kaiken ympärilläni tapahtuvan ja
lähetys menee satelliitin kautta suorana kahteen turvallisuusyritykseen Cayman-
saarilla.”
“Kiintoisaa. Mitä hyötyä näistä kaikista laitteista sitten on?”
“Ne tuovat turvallisuutta ja onnellisuutta elämääni.” Turvallisuusexpertti sanoo
ja kuiskaa vielä lisäksi: “Saan myös muita helpommin henkivakuutuksia.”
“Kiintoisaa! Minkälaisia tulevaisuudensuunnitelmia teillä on?”
“Aion hankkia sellaisen suihkun, jossa ei voi hukkua.”
“Sellaisen suihkun, jossa ei voi hukkua?” Jorma kysyy varmistellen.
“Niin. Suihkut ovat yllättävänkin vaarallisia kapistuksia. Jos pesee kasvojaan
suu auki, niin siinä on hengenlähtö lähellä.”
“Entä sitten ammeet?”
Expertti järkyttyy. “Ei, ei... Älä mainitsekaan sellaisia!”
“Tai uimahallit?”
Expertti alkaa vapista. “Ei, ei! N-ne minua pelottaa!”
“Tai valtameret esimerkiksi?”
“Meri! Ei meri!” Turvallisuusexpertti menettää täysin ruumiinsa kontrollin ja
putoaa sohvalta lattialle. “En saa henkeä...! Auttakaa...!”
“No sepä oli heikkomielinen mies.” Jarmo hymähtää kameralle.
Henkivartijat syöksyvät kulisseista antamaan expertille tekohengitystä, mutta se
on jo liian myöhäistä. Expertti on saanut aivoveritulpan ja sydänkohtauksen yhtä aikaa.
“Kuollut.” Toinen henkivartija sanoo ja sulkee expertin silmät.

205
 “Kuollut?” Jorma hätääntyy tajutessaan viimein tilanteen vakavuuden. “Tämä ei
nyt kyllä kuulunut käsikseen...”

Ohjaaja hakkaa lähettäjän olkapäätä. “Ota äkkiä yhteys Kuusamoon.”

“Selvä.” Lähettäjä kuittaa.
Sitten ohjaaja kääntyy Topin puoleen. “Käy järjestämässä ruumis pois tuolta,
pronto!”

Lähetys jatkuu Kuusamo Citystä. Veijo ja kameramies istuvat hiihtohississä Rukan

lumettomien laskettelurinteiden yläpuolella yrittäen päästä pois katvealueelta, jotta
kuulisivat mitä Eero yrittää sanoa.
“Mitä? Mitä?” Veijo kyselee ja nousee viimein seisomaan. “Joo, nyt kuuluu,
kerro vihje! Selvä, selvä... Okei, selväksi tuli, kiitti paljon, Esko!” Veijo laittaa
kännykkänsä taskuun ja kääntyy puhumaan kameralle. “Niin, hyvät katsojat, Eskon
etsintä Kuusamo Cityssä jatkuu! Kysyin juuri äsken hieman vinkkejä eli maamerkkejä
hänen olinpaikastaan ja Esko vastasi, että siellä näkyy paljon sinistä, isoja palloja ja
savua nousee. Ehkä me nyt löydämme hänet, kun saimme hieman vinkkiä!”
“Istu alas ettet tipahda.” Kameramies kuiskaa Veijolle.

Topi ja kuolleen turvallisuusexpertin henkivartijat kantavat experttiä ulos TV-asemalta.

Toinen henkivartija siirtyy pitämään ulko-ovea auki.
“Painaa aika pirusti näin pieneksi kaveriksi. Varmaan yli sata kiloa.” Topi
puuskuttaa ja laskee expertin jalat hetkeksi maahan pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan.
“Ei tää mun mielestä paina kun jotain seitkyt.” Pääpuolta kannatteleva
henkivartija arvioi.
“Varmaan painaa enemmän, painaahan laitteetkin jo jotain kolmekymmentä.”
Topi osoittaa turvallisuuslaitteita.
“Sulta puuttuu vaan lihaksia.” Henkivartija heittää.
Topi tarttuu taistelutahtoisesti expertin jalkoihin. “Katsotaanko? Kahvihuoneessa
on puntari, voidaan tarkistaa vaikka heti!”
“Punnitaan vaan.” Henkivartija myöntyy. He lähtevät kantamaan experttiä

206
takaisin sisään.

Kahvihuoneessa Topi etsii digitaalipuntarin kaapista, asettaa sen lattialle ja henkivartijat

nostavat expertin ruumiin pystyyn sen päälle. Ruutuun kilahtaa luku 110,0.
“Kuten sanoin.” Topi sanoo tyytyväisenä itseensä. “Reilusti yli sata kiloa,
itseasiassa tasan puolet enemmän kuin minä.”
Henkivartijat epäilevät väitettä. “Väitätkö, että painat vain viiskytviis? Et kai sä
niin kevyt voi olla!”
“No katsokaa!” Topi tönäisee expertin pois ja menee vuorostaan puntarille.
Ruutuun ilmestyy luku 54,5.
“Mitä mä sanoin? Melkein tasan puolet!”
“Sähän painat vähemmän kuin joku kiinalainen nainen! Miten sä voit painaa
noin vähän?” Henkivartijat eivät ole uskoa lukemaa todeksi.
“Mä -” Topi vastaa mongoloidiäänellä. “- olen ontto.”
Henkivartijat nyökkäävät, koska eivät tiedä mitä moiseen voisi vastata.
“Viedään expertti autoon.”
Henkivartijat nostavat ruumiin ja Topi siirtyy pitämään ovea auki.

Sami odottaa TV-aseman pihalla edelleen Mortin vastausta kysymykseen siitä, onko
Mortti uskossa vai ei.
Samalla Topi ja henkivartijat nostavat expertin ruumiin turvallisuusliikkeen
pakettiautoon. Henkivartijat hyvästelevät Topin ja lähtevät kuljettamaan ruumista pois.
Topi kiiruhtaa takaisin sisään.
Sami yrittää hoputtaa Morttia kelloaan vilkuillen. “Kuule, mulla ois vähän kiire,
kun pitäisi mennä tapaamaan tuota TV-yhtiön pomoa, että -”
“Älä hoputa, mä mietin!” Mortti ärähtää.
“Tottakai, joo, mieti ihan rauhassa vaan... tuota...” Sami päättää viimein toimia
ja lähtee astelemaan kohti ovea. “Mieti asiaa sillä aikaa kun käväisen tuolla, mä tulen
ihan kohta takaisin!”
“Mitä?”
“...Että ei mitään kiirettä, mieti tosiaan ihan rauhassa, mä tulen sitten takaisin!”

207
Sami huutaa ovelta.
Mortti kohauttaa olkapäitään ja jatkaa miettimistä.

Kuusamo City.
Veijo ja kameramies rämpivät märässä havumetsässä, kun kameramies yhtäkkiä
pysähtyy. Veijo jatkaa matkaa hetken aikaa, mutta huomatessaan kameramiehen
pysähtyneen hän palaa takaisin.
“Mitä nyt? Väsyttääkö sua?” Veijo kysyy.
“Kuule Veijo. Musta tuntuu, että Eero huijaa meitä.” Kameramies sanoo.
“Mitä tarkoitat?”
“Ehkä se ajelee autollaan koko ajan eri paikkaan eikä me löydetä sitä ikinä!”
“Vai niin tekee!” Veijo puuskahtaa. “Se paskiainen! Nyt taidetaan tehdä niin, että
lähdetään takaisin Taivalkoskelle! Jääköön Eero yksin leikkimään!”
“Tehdään niin.” Kameramies sanoo ja he lähtevät talsimaan takaisin omalle
autolleen.

Topi kävelee ykkösstudiota kohti vastalatautunut kännykkä kädessään, kun Stuntman-

Kake tulee käytävällä vastaan kuvaaja mukanaan.
“Hei Kake, gimme five!” Topi tervehtii. “Mihinkäs te olette menossa?”
“Me mennään tekemään ihan uutta suoraa ohjelmasarjaa, TV-Roolipeliä!” Kake
hihkuu innosta.
“Ai niin, tosiaan, siinä muistiossa olikin jotain sellaista...”
“Muista katsoa sitten illalla!”
“Totta kai, Kake!” Topi ja Kake ottavat käytävällä lyhyen varjonyrkkeilyottelun
ennen kuin jatkavat molemmat omiin suuntiinsa.

“Ja täällä taas Jehis, tervetuloa seuraamme! Kuten eilen lupasin, meillä täällä on
paljon hienoja artisteja! Mukana mm. Michael Peace, Mike Road, Michael D. Black ja
Kebab Grills! Odottakaas, minä haen ne... Tässä he ovat!” Juontaja ottaa esiin valokuva-
albumin ja näyttää artistien valokuvia kameralle. “No niin, tässä on Michael Peace!
Hieno kuva, eikö vaan? Tässä oli Michael D. Black, vähän huono kuva, mutta hän se

208
oli... Tässä on Kebab Grills, eikö ole hienoa että saatiin heidätkin mukaan ohjelmaan?!”
Yhtäkkiä juontaja saa käsimerkkejä ohjaajalta ja laittaa valokuva-albumin pois.
“Ai niin, unohdin aivan mainita, että koska teidän katsojien pyynnöstä koko kanavaa on
muutettu, on myös meidän ohjelmaamme muutettu. Niinpä tänään Jehiksessä meillä on
specialpäivä, nimittäin pakanapäivä! Tänään ei puhuta Jehiksestä, tänään saavat
pakanatkin suunvuoron!” Juontaja vilkaisee ohjaajaa, joka näyttää peukaloa.
“Siirrymmekin sitten haastatteluun! Tänään meillä on spezial-haastattelussa bändi
nimeltä Ydinpommit suoraan Helsinki Citystä ja heidän kappaleensa What is The Name
of This Fucking Shit, joka on singlelistan ykkösenä! Moi kaikille kolmelle!”
“Moi.” Sanoo ensimmäinen Ydinpommi.
“Moi.” Sanoo toinen.
“Kaiku.” Sanoo kolmas.
“Mutta jo riittää jaarittelu, katsotaan näiden pakanoiden video!”
Viisiminuuttisesta videosta näytetään kaksi minuuttia ja viisi sekuntia. Sitten
juontaja ilmestyy taas kuvaan.
“Sitä ei tässä kiireessä ehditty katsoa tuon enempää, että siirrytään suoraan
haastatteluun ja otetaan pidemmittä puheitta suoraan ensimmäinen kysymys: Mistä
ihmeestä keksitte tuollaisen hirveän nimen biisillenne?”
“No helvetti!” Aloittaa ensimmäinen Ydinpommi vastauksensa. “Kun mietittiin,
että mikä nimi me annetaan tälle vitun paskalle, niin siitä se sitten syntyi!”
“Saako täällä muuten kiroilla?” Toinen Ydinpommi kysyy.
“Ei se haittaa, me laitetaan PIIP-ääni pakanallisten sanojen päälle.” Juontaja
vastaa.
“Aha, okei... Ei, hetkinen! Eikös tämä ole suora lähetys?”
“On toki.”
“Miten te sitten laitatte ne piipit?”
Juontaja osoittaa valvomokoppia. “Meillä on tuolla piippailija mikin ääressä
valmiina, se sanoo aina PIIP kaikkien kirosanojen päälle.”
Piippailija heiluttaa kättä kameralle.
“Aha, okei... Ei, hetkinen vielä! Mistä vitusta se voi tietää, milloin mä aion
kiroilla?”

209
 Juontaja pyörittää silmiään. “Kurottaa telepaattisilla kyvyillään (vissiin)... Mutta
tähän haastatteluun palatakseni Mikä on teidän mielestänne maailman paras bändi?”
“Beatles.” Keskimmäinen Ydinpommi sanoo. Toiset kaksi räjähtävät nauramaan
ja putoavat vatsaansa pidellen lattialle. Kamera heiluu spastisesti, kun kuvaaja alkaa
nauramaan heidän mukanaan. Juontajakin hymyilee hieman. Keskimmäinen
Ydinpommi, joka kysymykseen vastasi, istuu kuitenkin vakavana.
Hetken kuluttua muutkin vähitellen rauhoittuvat ja nousevat takaisin paikoilleen.
Juontaja köhäisee ja alkaa kysymään. “No niin, siis kun tosissaan puhutaan niin, mikä
on ihan oikeasti teidän -”
“Ihan tosi.” Keskimmäinen Ydinpommi sanoo ja toiset kaksi putoavat nauraa
kätkättäen uudelleen lattialle.
“Näinhän se on...” Juontaja naureskelee hieman ja vilkaisee ohjaajaa. “Onko
meillä nyt se muotijuttu tulossa?”
“Ei. Nunnat peruivat tulonsa, koska tiellä oli sohjoa.” Ohjaaja huutaa.
“Vai niin... Sitten siirrymme kai mainostauolle...”

Uskisohjaaja Sami koputtaa TV-yhtiön pääjohtajan oveen. Ovessa lukee suurin

kirjaimin PÄÄJOHTAJA.
“Sisään.” Kuuluu möreä ääni oven takaa. Sami astuu sisään ja painaa oven
varovasti kiinni perässään.
“Teillä oli jotain asiaa siitä minun elokuvastani...?” Sami kysyy arastellen
aihetta.
“Aivan. Mitä minä käskin sinun tehdä sille?” Pääjohtaja tiukkaa.
“Käskitte tehdä siitä...” Sami nielaisee. “...le-leikkaamattoman version, tuota,
kun pelkät alkuja lopputekstit eivät mene kuulemma kaupaksi...”
“Niin?” Pääjohtaja tarttuu pöydällä olevaan videokasettiin.
“Niin että... minä sitten tein siitä leikkaamattoman version.”
“Tämän.” Pääjohtaja näyttää kasettia Samille niin, että sen päällä oleva teksti
Live Afro-American Live näkyy.
“Sen juuri.”
Pääjohtaja vetäisee kätensä takaviistoon ja heittää Samia kasettikopiolla päähän.

210
 “Mi-mitä...? Mitä minä tein..?” Sami uikuttaa.
“Leikkaamaton versio ei saatana tarkoita sitä, ettei sitä editoida ollenkaan!”
Pääjohtaja karjuu.
Sami nostaa kasetin lattialta ja vapisee. “Niin mu-mutta minä luulin että mitä se
sitten tarkoittaa?”
Pääjohtaja nousee tuoliltaan ja ilmoittaa uhkaavasti: “Sen saat itse selvittää.”
“Se-selvä...” Sami nyökkäilee pelästyneenä.
“Häivy nopeasti täältä.”
“Aivan, mennään...” Sami vilahtaa ulos pääjohtajan toimistosta.

Toisaalla ohjaaja huutaa ohjaamon ovelta Topille: “Taivalkosken Sillalla seuraavaksi,

mene sinne!”
“Mulla ei ole autoa!” Topi huutaa takaisin.
“Ota mun auto!” Ohjaaja heittää Topille volvonsa avaimet.

Jehis jatkaa mainoksien jälkeen. “Seuraavaksi katsotaan uudelleen viime viikolta

spezialspesiaali Taivalkoski Cityn ainoasta virtuaali-instrumentaalibändistä! Mennään
katsomaan.”
Kuvaan ilmestyy sama studio viikkoa aikaisemmin ja haastateltavina istuu
kolme frakkipukuista punkkaria.
“Kertoisitteko hieman tästä virtuaali-instrumentaalibändin ideasta, että mikä
tämän jutun pointti on?”
“No, Stikki tässä, tämä meidän rumpali, soittaa polviaan ja pöydänkulmia
käsillään. Mä itse olen ilmakitaristi ja Rape tässä on ilmabasisti. Meillä oli ennen
pöytäkosketinsoittajakin, mutta meille tuli hieman tällaisia tavallisia musiikillisia
erimielisyyksiä ja se jätti bändin, mutta hyvin me ollaan kolmestaankin pärjätty.”
“Kuinka pitkään te olette soittaneet?”
“Viistoista vuotta, eikä yhtään suosiota olla saatu!” Stikki (oikealta nimeltään
Simo Tikki) ilmoittaa painokkaasti.
“Onko teillä paljon keikkoja?”
“Joo, me soitetaan junissa ja autoissa ja odotushuoneissa ja... Vai puhuitko

211
maksetuista keikoista?”

Uutissekunti ottaa varaslähdön: “Huomenta hyvät kats -”

Topi ajaa ohjaajan volvolla kameramies ja Jami (Taivalkosken Sillalla -ohjelman

pääartisti) kyydissään. Jami soittaa takapenkillä akustista kitaraa.

Ohjaamo. Ohjaaja kaataa jääpussiin sulaneen veden lasiin ja juo sen janoonsa.
“Okei, sen ohjelman jälkeen tulee sitten Kaleidoskooppi-extra
tutkimuskeskuksesta... Hetkinen, kuka kuvaajista on vapaana?”
“Ei kukaan. Yksi on Kuusamossa, yksi Jehiksessa ja yksi lähti Taivalkosken
sillalle.”
“Perhana! Anna kännykkä, jätetään väliin koko Taivalkosken Sillalla! Eihän
siinä ole edes sandaaleja!”

Suora musiikkiohjelma Taivalkosken Sillalla on juuri alkamassa. Jami istuu

sillankaiteella ja virittää kitaraa. Kameramies etsii oikeaa kuvakulmaa ja Topi on juuri
järjestellyt valot kuntoon (luonnonvalo ei koskaan käy, se on sääntö), kun yhtäkkiä
kännykkä soi ja ohjaaja ilmoittaa, että koko ohjelma on peruttu.
“Kaleidoskooppi-extra? Minäkö haastattelen? Selvä, mutta entä Jami sitten?
Tänne? Okei, miten vain...” Topi laittaa puhelimen kiinni ja tarttuu kameramiestä
olkapäästä. “Meillä pitää kuulemma mennä kuvaamaan Kaleidoskooppi-ohjelmaan
jotain tiedepätkää, että tämä oli nyt sitten tässä.”
“Selvä.” Kameramies sammuttaa kameran.
“Että tässä sitä nyt mennään.” Topi sanoo.
Jami jää soittamaan sillankaiteelle kitaraa, kun Topi ja kameramies tekevät U-
käännöksen ja kaahaavat kohti tutkimuslaitosta.

Veijo ja kameramies ajavat kiirettä pitämättä takaisin kohti Taivalkoski Cityä...

“Alkaa taas tuota bensaa kulumaan kohta.” Veijo heittää.
“Joo, näinhän se on.” Kameramies sanoo.

212
 ...kunnes yhtäkkiä auton moottori alkaa pitämään outoa, uhkaavaa, Tomb
Raidermaista ääntä.
“Mikä tuo ääni on?” Veijo kysyy.
“En tiedä.” Kameramies sanoo dramaattisesti.
He pysähtyvät, astuvat ulos ja kameramies avaa varovasti konepellin, jolloin
moottorivalo syttyy sokaisevaan loistoonsa kuten sen edeltäjät, jääkaappivalot, ovat jo
ammoisista ajoista tehneet...

Hetken moottoria tutkittuaan he kävelevät.

Topi ja kameramies saapuvat Taivalkosken tutkimuslaitoksen pihalle.

“Hetkinen, tännehän minä toin Kostin töihin aamulla!” Topi muistaa yhtäkkiä.
“Muistathan sä Kostin? Sen jäniksen? Aikamoinen sattuma, vai mitä?”
He nousevat autosta, kävelevät sisään, kysyvät tietä sihteeriltä ja pian Topi jo
koputtaa tutkimuslaitoksen johtajan toimiston oveen.
Johtaja avaa oven raolleen ja kysyy: “Ketä te olette ja mitä teette täällä?”
“Tiedeohjelma Kaleidoskoopista, iltaa. Teillä oli täällä jokin mullistava
tieteellinen läpimurto?”
“No, mitä nyt pikkuisen...” Johtaja vähättelee.
“Voidaanko kuvata nyt saman tien?” Topi kysyy. “Pitää vähän kiirettä.”
“No mikäs siinä, lähdetään labraan.” Johtaja hakee laatikostaan kaksi keltaista
merkkiä. “Laitetaan tästä TaCit-merkit teillekin.”
“Kamera käy jo.” Kameramies sanoo.

Topi aloittaa haastattelun heti, kun he saapuvat laboratorion ovelle.

“Mistä tässä läpimurrossa on tarkalleen ottaen kyse?” Topi kysyy esiteltyään
itsensä ja johtajan katsojille.
“Tutkin ihmiskehon rajoja.” Johtaja selittää. “Tämä on tarkalleen ottaen
ihmiskehon rajojen tutkimista.”
“Mitä te sitten tarkalleen ottaen teette?”
Johtaja osoittaa koehenkilöitä. “Teen nyt tutkimusta ihmiskehon voimista.

213
Ensimmäinen koehenkilömme on nyt jännittänyt hauislihastaan yli seitsemän
vuorokautta ilman lepoa, yrittäen poksauttaa sen kuin liian täyteen puhalletun
ilmapallon... Koehenkilö yksi, miten tutkimus edistyy?”
“Ei tästä vaikuta mitään tulevan.” Koehenkilö numero yksi vastaa.
“Jatka silti. Sitten toinen koehenkilömme, joka on yrittänyt nyt samaisen
seitsemän vuorokauden ajan potkaista jalkansa irti.”
Koehenkilö numero kaksi potkii ilmaa. “Nähtävästi hän ei ole vielä onnistunut
siinä.” Johtaja sanoo.
“Mihin pyritte tällaisilla tutkimuksilla?” Topi kysyy väliin.
“Ihmiskehon rajojen löytämiseen. Samalla yritämme myös saada selville, miten
ihminen kestää itseään ja onko ihmiskehon edes mahdollista kestää itseään. Ja tästä
pääsemmekin sujuvasti kolmanteen ja nuorimpaan koehenkilöömme, jolla tutkin sitä
arvoitusta, voiko ihminen miettiä päänsä puhki? Koehenkilö kolme, miten menee?”
“Terve Kosti.” Topi sanoo. Kosti vastaa kuin hypnotisoituna: “Valitettavasti ei
ole tapahtunut minkäänlaista edistystä, herra johtaja.”
“Vai niin. Näiden tietojen perusteella näyttää siltä, ettei ihmisen ole mahdollista
voittaa itseään. Aion kuitenkin urheasti jatkaa tutkimuksia, seuraava kokeeni liittyy
hampaisiin, tai tarkemmin sanoen puruluihin. Peruskysymykseni olkoon se, pystyykö
ihminen puremaan hampaansa irti?”
Topi katsoo vaikeanoloisesti kameraan.

Hieman myöhemmin Topi ja Kosti istuvat tutkimuslaitoksen portailla sillä aikaa, kun
kameramies kuvaa lisämateriaalia tutkimuslaitoksen sisällä.
“Onneksi et ehtinyt tehdä sitä sopimusta.” Topi sanoo Kostille.
“Onneksi.” Kosti huokaa, avaa eväslaukkunsa ja ottaa astianpesuainepullon
esiin.
“Kosti!” Topi toruu ja ottaa pullon pois Kostilta.
“Mitä?” Kosti kysyy ihmeissään.
“Höh!” Topi älähtää ja heittää pullon pensaikkoon.
Kameramies tulee juuri ulos kätellen tutkimuslaitoksen johtajaa ovella.
“Nyt mentiin.” Topi sanoo ja repäisee Kostin mukaansa.

214
Topi, Kosti ja kameramies saapuvat TV-aseman pihaan ja nousevat niskojaan
naksautellen autosta. Sami ja Mortti seisovat edelleen pihalla, Samin odottaessa
vastausta kysymykseensä videokasetti kädessään.
“Odota sinä autossa, Kosti. Jamppe ei varmaan tykkää, jos hiippailet studioilla,
kun et enää ole töissä täällä.” Topi kehottaa.
“Okei, mä odotan täällä.” Kosti jää auton takapenkille odottamaan.

Ohjaamo. Ohjaaja istuu tuolillaan pitäen märkää pyyhettä kasvoillaan, kun Topi tulee
sisään. Lähettäjä tönäisee ohjaajaa, ohjaaja heittää pyyhkeen pois naamaltaan ja osoittaa
järjestelijää sormellaan.
“Hyvä kun tulit! Voisitko tuurata -” Ohjaaja vilkaisee äkkiä seinäkelloa. “tuonne
about kymmeneen asti, mulla on pakko käydä kotona vähän keräämässä voimia, ei tätä
muuten jaksa!”
“Tuota...”
“Kiitti, mä tulen takaisin sitten kymmenen maissa.” Ohjaaja taputtaa Topia
olkapäälle, heittää takin niskaansa ja lähtee.
Lähettäjä katsoo Topia odottaen käskyjä.
“No... Jatka vaan.” Topi sanoo ja istuu ohjaajan tuolille.

Kosti istuu ohjaajan auton takapenkillä ja vilkuilee janoissaan takalasilla olevaa

lasinpesunestepulloa. Juuri kun hän on tarttumassa siihen, hän huomaa ohjaajan
kävelevän kohtia autoa päätään pidellen.
“O-ou.” Kosti kommentoi itsekseen ja siirtyy paniikkitilaan. Ovia ei kuitenkaan
ehdi enää avata, joten hän käpertyy mahdollisimman pieneksi piiloon istuimien taakse.
Ohjaaja istuu autoon ja käynnistää sen saman tien Kostia huomaamatta.

Samaisella hetkellä Topi näkee ohjaamon kuvaruudusta lähimarketin mainoksen, jossa

mainostetaan porkkanoita ja muistaa mitä on unohtanut autoon.
“Kosti!” Hän huudahtaa ja syöksyy ulos ohjaamosta.

215
Ulko-ovi lennähtää auki ja Topi juoksee parkkipaikalle, mutta ohjaajan parkkiruutu on
jo tyhjä. Pihalla näkyy vain Mortti ja Sami.
“Ei!” Topi karjaisee, ottaa kännykkänsä esiin ja alkaa painamaan Kostin
kännykän numeroita, mutta pysähtyy viimeisen numeron kohdalla miettimään
tarkemmin. “Ei se käy...” Hän pyyhkii numerot ja miettii ankarasti.
Yhtäkkiä hän keksii ja valitsee ohjaajan numeron pikavalinnasta.

Ohjaaja ajelee rauhassa kohti kotiaan tietämättömänä takapenkillä lymyilevästä ex-

alaisestaan, ja pian hänen täytyykin vastata kännykkänsä pirinään.
“Haloo? Topi, mitä nyt...? Ketä Kostia? Niin sitä Jänishousu-Kostia, jaa... Ei ole
näkynyt, miten niin? Minähän annoin sille potkut ja näin sivumennen sanoen hyvästä
syystä annoinkin, sehän oli ihan surkea jätkä, ihan idioottipelkuri, saakeli semmoiset
tyypit pitäisi viedä varaston taakse ja ampua -”
Takapenkillä Kosti kuuntelee tarkkaan, mitä mieltä ohjaaja on hänestä ja alkaa
pikkuhiljaa räytyä ärtymyksessä.

Topi pyyhkii hikeä otsaltaan tietäen, mihin Kosti pystyy suuttuessaan ja yrittää saada
ohjaajaa lopettamaan haukkunsa. “Niin, niin, mutta eikö tuo ole hieman jyrkästi
sanottu...?”

Ohjaaja vain yltyy Topin jarrutteluista. “Ei, kyllä Kosti on niitä ihmisiä, joita ei voi enää
ihmisen arvoisiksi sanoa! Kun sitä katsoo, niin kyllä toivoo lujasti, että se kuuluisi
johonkin itsemurhalahkoon! Saakeli, on siinä -”
Yhtäkkiä Kostin vihaiset kasvot ilmaantuvat taustapeiliin. Ohjaaja säikähtää
niin, että jokainen lihas hänen kehossaan jännittyy ja hän kiljahtaa: “Kosti!!”
“Minä!” Kosti karjaisee barbaarisesti, tarttuu ohjaajaa korvista ja alkaa repiä
niitä irti, mutta ohjaaja ehtii iskeä ABC-jarrut pohjaan. Sivuistuimen airbag laukeaa
(mutta ei kuskin) ja Kosti lentää takapenkiltä päälleen etuistuimien väliin, käsijarrun
päälle.
Ohjaaja riuhtoo itsensä irti turvavöistä, pudottautuu ulos autosta ja lähtee
juoksemaan tietä pitkin karkuun takaisin TV-asemalle päin.

216
Topi yrittää saada uudelleen yhteyttä ohjaajan puhelimeen siinä onnistumatta ja pahinta
peläten hän hyppää Samin autoon, jossa sattuu olemaan avaimet paikoillaan ja ovet
auki.
Sami vilkaisee taakseen ja huomaa autonsa liikkuvan ilman häntä.
“Hei, se on minun autoni, olette erehtynyt autosta!” Sami heiluttaa kättä ja
huomaa sitten tutut kasvot ratin takana. “Topi, ai se oletkin vain sinä! Mihin sinä menet?
Voisit ainakin kysyä luvan ennen kuin lainaat!”
Topi kurvaa ajotielle Samia huomaamatta.
“Hei, tuo se sitten ennen yhdeksää takaisin!” Sami huutaa Topin perään ja
kävelee takaisin Mortin luo. “Joko sulla on vastaus?”
“Älä hätäile!” Mortti käskee.

Topi ajaa päätietä pitkin sivukaduille vilkuillen ja huomaa äkkiä ohjaajan juoksevan
häntä vastaan Kosti perässään.
Topi pysäyttää auton tiensivuun ja ohjaaja huomaa hänet.
“Auta minua, se hullu odotti mua autossa!” Ohjaaja huutaa käsillään taakseen
viittoillen. Kosti lähenee uhkaavasti.
“Kosti, ei!” Topi huutaa Kostille ja menee ohjaajan eteen seisomaan. “Väkivalta
ei ratkaise mitään!”
“Entä jos ratkaiseekin?” Kosti karjuu ja yrittää saada ohjaajasta otetta.
“Ei se ratkaise, Kosti, älä tee sitä.” Topi toistelee rauhoittelevaan sävyyn ja avaa
autonoven. “Kosti. Hyppää kyytiin, niin vien sinut kotiin.”
Kosti mulkoilee ohjaajaa vihasta kihisten, mutta päättää sitten uskoa ystäväänsä.
Hän istuutuu autoon ja läimäisee oven kiinni.
“Tuo hullu kuuluu laitokseen!” Ohjaaja sanoo ja lähtee hölkkäämään takaisin
omalle autolleen.

Topi pysäyttää Kostin talon eteen ja Kosti raahautuu ulos autosta murtuneena miehenä.
“Yritä nyt pärjäillä, Kosti. Kyllä sulle vielä sopiva työpaikka löydetään.” Topi
lohduttaa.

217
 “Joo...” Kosti sanoo ja alkaa madella sisään.
“Ja muista katsoa Kaken ohjelma, se alkaa pian!” Topi huutaa vielä Kostin
perään ennen kuin kaasuttaa takaisin kohti TV-asemaa.

Televisiossa Stuntman-Kake seisoo nappi korvassaan juontaen ensimmäistä suoraa

lähetystään.
“Arvoisat katsojat! Tervetuloa maailman ensimmäisen TV-roolipelin seuraan!
Ohjelman juju on yksinkertainen: Minä olen tämän roolipelin hahmo ja te voitte soittaa
tänne ja kertoa, mitä haluatte minun tekevän! Ja tämähän on nimenomaan ei-lineaarinen
kampanja, tapahtumapaikkanaan kaunis Taivalkoski City! Joten siitä vain soittamaan,
numeron löydätte teksti-TV:n sivulta yhdeksänkymmentäyhdeksän! Tässä me siis
olemme, kuvaaja ja minä, kaupungin kiireisessä keskustassa! Soittakaa tänne ja
kertokaa, kuka minä olen ja mitä teen! ...Ahaa, ensimmäinen soittaja näyttää olevan
linjalla, haloo?”
“Seiso kuule käsillään!”
“Anteeksi? Seisoa käsillään? Hyvä on, minä yritän...” Kake yrittää seisoa
käsillään. “Ei se onnistu, tällä hahmolla ei nyt taida olla tarpeeksi taitopisteitä. Seuraava
soittaja, kuka olet ja mistä soitat?”
“Minä haluaisin, että harjoittelisit hieman käsillään seisomista. Sitä taitoa saattaa
tarvita myöhemmin.”
“Harjoitella, vai? Selvä on, katsojien sana on laki...” Kake yrittää seisoa
käsillään uudelleen muutaman kerran. “No, nyt on harjoiteltu, mutta ei siitä tule mitään.
Oppimispisteitä on kai liian vähän, sori vaan. Seuraava! Sano nimesi ja mistä soitat?”
“Etsi joku opettaja, joka opettaa sinut seisomaan käsillään.”
“Mikä ihmeen vimma teillä katsojilla on saada minut seisomaan käsillään?”
Kake älähtää. “Ehdottakaa nyt jotain järkevää ja kiinnostavaa, vaikka että menisin
tuonne kapakkaan ja haastaisin vähän riitaa ja ryöstäisin jonkun humalaisen rahat ja
menisin vaikka majataloon yöksi niin kuin kunnon roolipeleissä!”
“Käsillään seisominen on tärkeä skilli, etsi nyt joku joka voisi opettaa sitä!”
“En! Nyt seuraava soittaja, ja ehdota jotain järkevää!”
“Sinä olet ihan paska hahmo -”

218
 “Seuraava!”
“Hei, kävele tuonne tiiliseinän viereen, missä on nuo julisteet!”
“Ahaa, vihdoinkin kunnon pelaaja!” Kake nostaa peukaloa ja menee tiiliseinän
luo kameran seuratessa perässä. “No niin, mitä sitten? Nyt ollaan tässä.”
“Ota takki pois.”
“Hyvä! Takki pois, see-lvä.” Kake riisuu takkinsa. “Noin, nyt on takki pois
päältä!”
“Nyt ota tukea jaloilla siitä seinästä ja harjoittele käsillään seisomista!”
“Voi perkele...” Kake katselee hetken aikaa muualle kuin kameraan. “Okei, ei
nyt kiihdytä, hengitetään rauhallisesti ja otetaan seuraava soittaja...”
“Tässä on nyt unohdettu eräs tärkeä asia.”
“Vai niin, mikähän?”
“Se, kuka sinä olet?”
“Tosiaan!” Kake näyttää kameralle merkitsevästi sormea. “Kuka minä olen?
Pitäähän pelaajien tietää hahmonsa nimi ja ammatti!”
“Tehdään niin, että sinä olet haltija ja sinun nimi on Wolf.”
“Hienoa, haltija Wolf!”
“Ammatiltasi sinä olet sitten akrobaatti.”
“Akrobaatti?”
“Joo, ja sinut on erotettu sirkuksesta, kun et osannut seisoa käsillään ja nyt sinä
haluat opetella seisomaan käsillään.”
Kake tuijottaa hetken aikaa kameraan sanomatta mitään. Sitten hän pudottaa
korvanapin maahan ja lähtee astelemaan pois kuvasta. Kameramies jää paikoilleen
heiluttelemaan kameraa tietämättä mitä tehdä, kun ohjaaja ei ole paikalla kertomassa ja
jatkaa kadun kuvaamista.
Yhtäkkiä satunnainen ohikulkija ilmestyy kuvaan ja alkaa juttelemaan
kameralle: “Mikäs juttu tämä juttu on? Ai, siellähän on katsojia! Tämä taitaa mennä
televisioon. Eikö tässä ole juontajaa? Eipä taida olla. No hei, minä voisin olla
juontajana, minä olen käynyt tiedotusopin linjan. Okei, tästä lähtee: Tervetuloa, hyvät
katsojat! Täällä olen nyt kaupungin keskustassa ja hyvin menee! Siinä menee tie ohi ja
ihmisiä kulkee joka suuntaan! Olen täällä haastattelemassa...” Ohikulkija etsii

219
haastateltavaa. “Haastattelemassa... tolppaa! Iltaa, tolppa, miten menee? No, hiljaisuus
on myöntymisen merkki, eli hyvin menee tolpalla! Hyvä tolppa, aplodeja tolpalle!
Kolme tolppahuutoa tolpalle: Tolppa! Tolppa! Tolppa! ...Pärjäile sitten, tolppa! Kyllähän
tolpat tulee toimeen... Hei mies, ohikulkija, fiuu! Seis siinä, minä haluan haastella!”
Toinen satunnainen ohikulkija ei välitä vihellyksistä, vaan kulkee ohi.
“Jaa, ei taida sitä ihmistä kiinnosta tiedonvälitys, sillä on kiire johonkin...
Kiiruhda, kiiruhda! Kiiruhda mitättömille asioillesi, mies! Ei meitä sun kaltaiset edes
kiinnosta!”
Yhtäkkiä kuva pimenee.

Topi istuu ohjaamossa painettuaan Lähetyksen Katkaisu-nappia ja pitelee päätään

voihkien toverinsa puolesta: “Voi että Kake...”

Sillaikaa oikea ohjaaja istuu kotinsa sohvalla yrittäen piikittää huumeseosta

käsivarteensa, kun kännykän sointi keskeyttää touhun.
“Jamppe.” Ohjaaja vastaa. “Vai työharjoitteluun? No kyllähän se käy, tule vaikka
huomenna. Selvä, hei hei.” Hän myöntyy kaikkeen päästäkseen takaisin omaan
puuhaansa ja sammuttaa puhelimen.

Ohjaamossa Topi tuijottaa masentuneena lattiaa, kun lähettäjä puhuttelee häntä

varovasti.
“Tuota... Topi? Me lähetetään nyt katsojille pelkkää mustaa, että mitä
seuraavaksi laitetaan...?”
“Laita joku uusinta, en tiedä...” Topi sanoo välinpitämättömästi.
Lähettäjä avaa kasettilaatikon ja tunkee koneeseen kasetin, jossa on edellisen
viikon lottoarvonta.

Kosti istuu kotonaan tuijottaen pelkkää mustaa näyttävää TV:tään, kun odottamatta
kuvaan ilmestyy lottoarvonta. Hän hätääntyy, hakee äkkiä lottokupongin kaapista ja
alkaa tarkistamaan numeroita.
“Ei perhana taaskaan mitään!” Kosti raivostuu, rytistää kupongin, heittää sen

220
roskiin, sammuttaa telkkarin ja ottaa puolikkaan pullon jäänestoainetta sohvan alta.

Samoihin aikoihin Aamuporun toinen juontaja Veijo tulee väsyneenä kotiin Kuusamo
Citystä, istahtaa sohvalle, ottaa kengät pois jalastaan ja laittaa puhelinvastaajansa
toistamaan uudet viestit.
“Esko vai olinko minä Eero? Hällä väliä. Esko-Eero täältä Kuusamosta terve! Et
tainnut löytää minua, kun ei ole näkynyt, että minä taisin voittaa. Palataan taas peliin,
kun ostan uuden kännykän. Moi!”
“Esko.” Veijo lausuu nimen ja painaa Pause-nappia. Hän hakee jääkaapista lasin
appelsiinimehua, avaa television ja näkee lottoarvonnan alkavan.
Numeropallojen pyöriessä kouruun hän melkein pudottaa mehulasin
innostukseltaan.
“Neljä oikein!” Hän iloitsee. “Jo toisen kerran peräkkäin!”
Hän juoksee stereoidensa luo ja laittaa Kauko Röyhkän CD:n soimaan repeatilla
siitä kohdasta, missä lauletaan: “Onnenpoika, onnenpoika.”

Topi istuu ohjaamossa märkä pyyhe naamallaan, kun oikea ohjaaja hyppii vetreänä
sisään.
“Nyt sitä taas jaksaa paiskia töitä huomisiltaan asti!” Ohjaaja takoo rintaansa.
“Jaha, Topi! Anna pyyhe minulle niin voit lähteä kotia kohti!”
“Okei...” Topi ojentaa pyyhkeen ohjaajalle, joka kietoo sen kaulaansa.
“Tänne tulee muuten huomenna joku työharjoittelija.” Ohjaaja muistaa äkkiä
saamansa puhelun.
“Ihme ettei ylihuomenna.” Topi sanoo.
“Hahhahhaa, tuo oli hyvä!” Ohjaaja nauraa. “Opastat sitä samalla! No,
nähdäänpä sitten aamulla!”
“Joo nähdään.” Topi lähtee ohjaamosta aikeissaan suunnistaa kotiinsa
nukkumaan.

Uskisohjaaja Sami seisoo edelleen pihalla odottaen Mortin vastausta. Hän alkaa jo
menettää toivonsa, kun viimein yöllä kello 0.38 Mortti on miettinyt kysymystä sen

221
jokaisesta kulmasta ja pystyy antamaan vastauksensa:
“Ympyrä.” Mortti vastaa.
“Ai.” Sami säpsähtää. “Vai niin... Mutta, tuota... Mitä minä muuten
kysyinkään?”
Mortti alkaa muistelemaan.

Stuntman-Kake seisoo Oulu-kuusamotien reunassa liftaamassa Oulun suuntaan

kädessään kyltti, jossa lukee: ROOMAAN.
Poliisiauto lähestyy Taivalkoski Cityn suunnalta ja jarruttaa Kaken kohdalla niin
äkkinäisesti, että kaikki neljä kyydissä istuvaa poliisia nojautuvat kunnolla eteenpäin.
Kartanlukijan paikalla istuva konstaapeli rullaa ikkunan auki ja kysyy Kakelta:
“Minne on mies menossa?”
Kake vilkaisee kylttiään. “Roomaan.”
“Sinne on pitkä matka. Mikä on miehen nimi?”
“Kauko.”
“Vai Kake...” Poliisi tuumii hetken. “Joo, Kake Kaukosäädin! Onko passi
mukana, Kake Kaukosäädin?” Poliisi innostuu.
“On!” Kake näyttää passia, joka pilkistää esiin toppatakin etutaskusta.
“Onko hampiharja mukana?” Poliisi kysyy.
“On!” Kake näyttää vasemmassa etutaskussa olevaa hammasharjaa ja lisää:
“Suomen hammaslääkäriliiton suosittelema vielä!”
“Onko lapio mukana?” Poliisi kysyy.
“Häh...?” Kake hämmentyy.
“Ei sitä tarvita, se oli vaan zoukki!” Poliisit naureskelevat. “Hyppää kyytiin,
Kake Kaukosäädin, mennään Roomaan!”
Kake avaa oven, kömpii takapenkille kahden konstaapelin väliin ja huomaa, että
hypnotisoija istuu jo siinä arvoituksellisesti hymyillen.
“Terve...” Kake sanoo ja vilkaisee poliiseja.
“Istu vain syliin.” Hypnotisoija kehottaa.
Poliisiauto ajaa pois kaikkien laulaessa sitä mitä radiosta kuuluu.

222
Ohjelma-ajan loppuessa Hilda-mummo sulkee laajakuvatelevisionsa ja ohjelmien
tasosta suivaantuneena hän päättää taas pirauttaa TCC:n pääjohtajalle.
“Haloo, pääjohtaja? Joo, minä täällä! Aamusta asti taas katsoin ja ihan surkeita
ohjelmia olivat! Oli se Jehiskin niinku joku talousuutiset, pistäkää vähän erikoisefektejä
peliin! Niin niin, Hongkongin taistelulajikoreografioita, stuntteja ja tietokonegrafiikkaa
ja pyrotekniikkaa! Ja laatudokumentteja saisi tulla enemmän, niitä me silloin sota-
aikana katottiin kovasti! Ja liikunnallisia ohjelmia, aerobickia ja semmoista! Ja se lotto
muuten vasta surkea olikin, laittakaa ens kerralla paremmat numerot, odotas vähän niin
minä sanon mitkä laitetaan...”
Hilda kaivaa kupongin esiin liivintaskustaan.

223
 3.
Eriarvoisuus on rikkautta

Haltijoiden monimuotoiset avaruusalukset saapuivat joka puolelle kaupunkia

suurimpien jäädessä leijumaan pilvenpiirtäjien, parkkipaikkojen ja puistojen yläpuolelle
ja pienempien jatkaessa maakosketukseen asti.
Yksi kiekkomainen, väritykseltään punaiseen vivahtava alus laskeutui
epäonnistuneesti kahden kenkätehtaan väliin ja jäi reunoistaan kiinni niiden modernisti
muotoiltuihin mainostauluihin. Tehtaiden työmiehet juoksivat katolle sahaamaan
aluksesta palasia muistoesineiksi.
Toinen alus, joka kauempaa katsottuna näytti tavalliselta hävittäjältä, mutta
jonka läheltä katsoen huomasi liian jykevästi panssaroiduksi sellaiseksi, laskeutui
kyljelleen Media Cityn suurimman tietokoneohjelmistofirman takana olevaan
tekojärveen. Firman johtajien omistamien antiikkipurjealusten mastot sattuivat juuri
aluksen vasemman siiven tielle, mistä kyljelleen laskeutuminen johtui. Eräät saivat
tallennettua aluksen syöksyn ultradigitaalilaseillaan ja myivät sitä tuntia myöhemmin
eteenpäin näytönsäästäjänä.
Muutamia pienempiä aluksia laskeutui keskelle kaupungin vilkkainta
kävelykatua ja ulkoavaruuden vierailijat astuivat vaitonaisina, mutta toimeliaina ulos
tutkimaan uutta ympäristöä tunkeilevista toimittajista ja pelokkaista poliiseista
välittämättä.
“He muistuttavat Star Sectin Vulgareita, tai ehkä sittenkin hieman enemmän
Bagdad 2001:n Mindereita... Tai hetkinen, olisikin ehkä parempi etsiä vastaavuuksia
fantasiakirjallisuuden puolelta eli haltijoista -” Selitti yksi paikalle osunut
freelancertoimittaja nauhurilleen.
Tavallisia ihmisiä ei alusten ympärille juurikaan kerääntynyt (ehkä joku
laitakaupungilta keskustaan lomailemaan saapunut turistiperhe käynnisti kameransa),
sillä suurin osa ihmisistä kiiruhti kotiinsa seuraamaan tapahtumia selostuksen ja
asiantuntijalausuntojen kanssa televisiosta.
Pian humanoidit seurasivat haltijoita. He aineellistuivat kaukosiirtimillään

224
keskuspuistoon (hippi-intiaanien suureksi hämmästykseksi juuri samalla hetkellä, kun
he olivat ottamassa yhteyttä luonnonhenkiinsä pyörimällä alastomina tekonurmella) ja
olisivat saaneet lauman sensaationhimoisia toimittajia kimppuunsa, ellei heillä olisi ollut
näkymätöntä voimakenttää kilpenään.
Humanoidit eivät saapuneet suurella joukolla kuten haltijat. Heitä oli kolme, ja
heistäkin kaksi jälkimmäistä oli ensimmäisen klooneja. Toimittajat ympäri kaupunkia
toivoivat, että heilläkin olisi omat klooninsa, koska heidän oli tehtävä vaikea valinta:
Kumpaa ulkoavaruuden lajia kannattaisi seurata? Kummalla olisi enemmän uutisarvoa?

:)

“Osta Filosofi-partakone! Se ei kestä ikuisesti!” Kuului radiosta.

Epämainontaa. Sehän nuorisoon puri nykyään, Dow ajatteli pitäen mieltään
masentuneena ja tuijottaen autonikkunasta polttavan kuumaan autiomaahaan, missä
hiiltyneet kaktukset yrittivät olla syttymättä uudelleen palamaan pakottavassa
kuumuudessa.
Hänet oli pidätetty, hänelle oli laitettu sähköpanta kaulaan (niitä käytettiin
nykyään usein käsirautojen sijaan), hänet oli työnnetty poliisiauton takapenkille, hänen
päähänsä oli työnnetty säkki (mutta vain siksi ajaksi, että poliisipäällikkö ehti käydä
tarjouskilpailun siitä, mikä kanava saisi seurata epäillyn kuljetusta suorana lähetyksenä
poliisiauton sisäkameralla) ja häntä oli lähdetty kuljettamaan kohti poliisiasemaa.
“Hei, laita TV auki!” Kuskin paikalla istuva poliisi käski toista poliisia, joka
istui toisella etuistumella. Kolmas etuistuin oli varattu valomainoksille.
“Niin, ehkä siellä on jotain tietoa tuosta avaruusaluksesta kuun vieressä... “
“Minä kyllä ajattelin katsoa lottonumerot, näin nimittäin unta että voitan tällä
viikolla lotossa. Näin vielä numerotkin.”
“Oletko veikannut?”
“En, mutta katsotaan, olisinko voittanut, jos olisin.”
Poliisi avasi TV:n rahapelikanavan.

Sillä kanavalla, jota he eivät katsoneet, näkyi seuraavaa:

225
 “Hyvät katsojat, juuri vahvistetun tiedon mukaan olemme saaneet älyllisen
kontaktin ulkoavaruuteen, emmekä vain yhteen ulkoavaruuden lajiin, vaan kerralla
kahteen! Tämä on historiallinen päivä historiassamme! Tuplainvaasio!”
Ohjaaja: “Älä vitsaile. Nämä on uutiset.”
“Toinen näistä roduista on ilmestynyt kaukosiirtimellä keskelle Media Cityn
keskuspuistoa, jossa edelleen on menossa suuri robottikapina ja hippi-intiaanien
mielenosoituslakko. Tämä taitaa sekoittaa hieman kummankin osapuolen
suunnitelmia!”
Ohjaaja: “Ei vitsejä!”
“Toinen laji suosii hieman hillitympää lähestymistapaa. He ovat laskeutuneet
suurimmilla aluksillaan keskelle autiomaata rakennettuun kulissikylään, jossa kuvataan
juuri Boris Diamondin uusinta menestysfilmiä 'Aitoja väärennöksiä'. Huumoria tähän
tuo se, että tuo kulissikylä on rakennettu hippi-intiaanien entisen reservaatin päälle!”
Ohjaaja: “Lopeta vitsailu ja lue vain se teksti siitä hiton ruudusta!”
“Aivan. Seuraavaksi, hyvät katsojat, minä kerron teille vitsin. Se on tosi hauska,
kuulin sen toissa päivänä tuolla kahvilassa...hah... No, Ronlan Lashlei meni kauppaan
ostamaan porkkanoitahh... hahhah... porkkanoita! Hahhahaahaa... se oli televisiokauppa!
Hahhahhaahhooh -”
Ohjaaja: “Se oli arvattavissa. Pistäkää mainos pyörimään.”

:)

Dow istui pysäköidyn poliisiauton takapenkillä, koska häntä kuljettavat poliisit olivat
päättäneet kesken pysähtyä huoltoasemalle juomaan donitsikahvit. Hän tylsistyi
seuraamalla auton kojelaudalla olevaa vanhaa televisiomallia, jossa ei ollut täydellisiä
viihdekeskustoimintoja; siihen ei pystynyt tilaamaan mitään. Täytyi vain katsoa, mitä
tavallisilta kanavilta tuli ja toivoa parasta.
“Seuraavaksi näemme uusintana Telepaattien Matkassa-sarjan nelosjakson
vuodelta 3123.”
Telepaattien matkassa, helvetti! Yhtä kiintoisa sarja kuin ne kymmenien muiden
halpasarjojen jaksot kymmenillä muilla kanavilla, kuten Postimerkkeily On Kiva

226
Harrastus osa, 4/19; Sarjamurhaajien Asianajajat, osa 7/26; Rose Beach Cafe, osa
885/1000 tai kaikista tylsistyttävin: Vauvanhoito Vaarallisissa Paikoissa, osa 1/4.
Hän ei enää jaksanut kanavasurffata, koska siihen ei ollut kunnon välineitä ja
laski kaukosäätimen kädestään. Telepaattisarjan uusinta jäi pyörimään ruutuun.
“Te siis tapasitte täällä ostoskeskuksen yläaulassa X vuotta sitten Suuren
Sähkökatkoksen aikaan, ja olette siitä lähtien käyneet täällä vuosittain piknikillä?”
“Aivan, olimme täällä samaan aikaan, kun nämä vastapäätä olevat kaupat
suljettiin meidän nenämme edestä. Kristel ja Zep tulivat tuolta karkkikaupasta ja minä ja
mieheni tuolta kauneussalongista ja sitten sähkökatko tuli, eikä ulko-ovia saanut enää
auki. Törmäsimme toisiimme ja huomasin heti, että Kristelillä oli piileviä ennustajan ja
telepaatinkykyjä Se oli kohtalon johdatusta, sitä olen aina sanonut. Jouduimme olemaan
täällä aulassa koko sen yön, joten minulla oli aikaa harjoittaa Kristeliä sillä aikaa, kun
miehet pelasivat korttia -”
“Anteeksi, Meredith, mutta minulla on tärkeä viesti eräälle katsojalle.”
“Puhu mikkiin ai, hän puhuu jo. Hyvä.”
“Tämä viesti on osoitettu Dow-nimiselle murhaajalle -”
Mitä? Joku sanoi hänen nimensä.
“- et näe tätä lähetystä nyt, vaan vasta vuosia myöhemmin, kun istut pidätettynä
poliisiauton takapenkinkillä. Sinun täytyy heti poistua autosta! Kuulitko, Dow? Poistu
autosta, juokse karkuun!”
Mitä...?
“Siinä meni sitten viesti sinne vuosien päähän! Ota onkeesi, asiantuntija varoitti
sinua, Dow-kuka-oletkin... Ennustatte siis, että tämä sarja tulee siis uusintanakin joskus
tulevaisuudessa -”
Dow mietti hetken tilanteen outoutta. Hänelle osoitettu viesti uusintasarjassa
vuosien takaa? Pitäisikö sitä uskoa? Näkikö hän harhoja?
Hmm. Ei siinä kai mitään menetä, hän mietti ja raahautui ulos autonovesta.
Tömähdettyään selälleen huoltoaseman muoviasfaltille hän näki jotain kummallista
taivaalla (siis sen lisäksi, että kuun vieressä oli valtava avaruusalus). Jotain, aivan kuin
pieni irvokas meteoriitti, lensi häntä kohti.
Pahus. Hän puri kieleensä ja lähti pyörimään kyljellään kohti kahviota, jonka

227
ikkunapöydässä poliisit mussuttivat donitsejaan.
Seuraavalla hetkellä poliisiauto räjähti kappaleiksi hänen takanaan. Hän tunsi
paineaallon ja kihelmöintiä ihollaan, mutta ei muuta. Hän oli ehtinyt onnekseen
tarpeeksi kauas.
Poliisit juoksivat ulos katsomaan palavia autonkappaleita ja kiroilivat. Dow
kääntyi ja ponnisti istualleen.
“Huh.” Hän sanoi selvittyään hengissä jo toisesta pommista samana päivänä ja
mietti, pitäisikö hänen miettiä jotain syvällistä elämästä tällaisella hetkellä.

Tiedotusvälineet olivat hetkessä tapauksen kimpussa.

“Poliisiylitutkija Bernard Dirome, oletteko jo päässeet selvyyteen siitä, mistä
tämä kohtalokas mikrosirpalekranaatti ilmestyi huoltoasemalle?”
“Niin, asiahan on niin, että normaalius on yhä enemmistönä -”
“Anteeksi, herra poliisipäällikkö, kysyin että, oletteko jo päässeet selvyyteen
siitä, mistä tämä kohtalokas mikrosirpalekranaatti ilmestyi huoltoasemalle?”
“Ai, selvä... Minulla on teoria siitä... Odottakaas... Jossain maassa, missä
mikrosirpalekranaatit eivät ole kiellettyjä, joku sotilas heitti tämän kranaatin, mutta
yllättävästi paikalle puhaltanut pasaatipyörremyrsky imaisi sen mukaansa ja koska nämä
kranaatit räjähtävät kosketuksesta, se ei räjähtänyt, vaan jatkoi lentoaan sen
minipyörremyrskyn imussa. Sen mukana kranaatti sitten kulkeutui tänne ja sattumalta
tipahti poliisiauton katolle... Tämä on totta kai vain minun teoriani, emme ole vielä
ehtineet tutkia tapausta tarkemmin, koska koko poliisivahvuutemme on ollut
suojaamassa Michael Peacen historiallista kävelyä.”
“Kiitos, poliisiyli... öö, konstaapeli Bernard Dirome, ja nyt takaisin studioon -”

:)

Kadun Kanava-ohjelma keräsi Median keskuskävelykadulta ihmisten mielipiteitä ja

kommentteja päivän tapahtumiin. Tällaisia vastauksia saatiin kysymykseen
ulkoavaruuden lajien saapumisesta:
“On niitä odotettukin!”

228
 “Tämähän on nähty jo monta kertaa elokuvissa. Klisee on toteutunut, voisi
sanoa.”
“Jos katsotte tätä, muukalaiset, ottakaa minut mukaanne!”
“Häipykää, minä sanon heille! Ei heitä tänne kaivata!”
“Tuo iso alus on aika hieno... Pikkualukset oli aika vulgaarin näköisiä... Aika
mukavia kyllä kaikenkaikkiaan...”
“Minusta heidän täytyisi toimia maassa maan tavalla ja laskeutua autiomaahan
tai pysäköintipaikoille, eikä minne sattuu.”
“Hallituksen juonia tämä vaan on! Ei niitä homonoideja ole oikeasti edes
olemassa, ne on pelkkiä erikoisefektejä! Ja ne toiset suippokorvat Hei, mitä vittua?
Onko tuo laite nauhuri?! Helvetti, ÄÄNITÄTKÖ SÄ MUA?!”
“Saako lähettää terveisiä? Äidille terveisiä täältä kävelykadulta! Huhuu! Olen
kotona minuutin päästä!”

Lopussa mukaan tuli myös Michael Peace, joka oli tungettu väkisin mukaan ohjelmaan
kertomaan oma mielipiteensä muukalaisista, jotta faneille kävisi selväksi, että hän pysyi
ajan tasalla ja otti kantaa asioihin.
“Mitä mieltä muukalaisista, maailmankuulu Michael Piece?”
“Peace.”
“Sori, Peace?”
“Musta ne on ihan okei.”
“Kiitos, ja seuraavaksi näemmekin sitten lyhyen koosteen uusimmasta
musiikkivideostasi. Minkälainen tää sun uusi video on?”
“En tiedä, tämä on eka kerta kun näen sen. Näin kyllä Making of Michael
Peacen uusimman musiikkivideon, mutta ilman ääntä.”
“Kiitos, Michael Page.”

:)

Humanoidien alus aiheutti myös sen, että yksi Chet, joka ohjasi yhtä lentokonetta
yhdessä ilmatilassa, sai sydänkohtauksen nähdessään yhden ufon ja syöksyi koneineen

229
yhteen viidakkoon.
Vain kaksi matkustajaa selvisi maahansyöksystä yhtenä kappaleena.
He kömpivät ulos palavista jäännöksistä ja tiputtautuivat aluskasvillisuuden
joukkoon. Toinen heistä oli Bob Cody, hittisäveltäjänero Jeff Codyn veli. Hänen
päässään pyöri ajatus siitä, miten väärin oli sanoa, ettei salama iske kahdesti samaan
paikkaan. Toinen ajatus, joka pyöri hänen päässään, ei liittynyt mitenkään fraaseihin.
Toinen henkiin jäänyt oli erään tietokonefirman entinen myyntiesittelijä, mutta
sillä ei ollut oikeastaan merkitystä, koska he kumpikin kuolivat hieman myöhemmin
nälkään.
Se johtui siitä (tarkkana nyt, seuraa moraalisesti ja maailmantaloudellisesti
tärkeä fakta) että keskelle viidakkoa on taloudellisesti kannattamatonta avata pizzeriaa

:)

Heti aamulla humanoidit olivat suorassa televisiolähetyksessä AamuTV-spesiaalissa.

Heille oli annettu nimilaput, joita kumpaakin kuitenkin koristi vain numero, koska heillä
ei ollut nimiä. Vasemmanpuoleinen oli numero 1 ja oikea numero 2.
“Niin, hyvät herrat... Sanoitte tuolla backstagella äsken, että olette tulleet tänne
tuhoamaan maailmankaikkeuden, mikä kuulostaa minusta aika huolestuttavalta...
Milloin tarkkaan ottaen toteutatte aikeenne, eli tuhoatte maailmankaikkeuden kuten
mainitsin aikaisemmin?” Juontaja viritti haastattelun käyntiin.
“Me oikeastaan tuhosimme sen jo.” Vastasi numero 1, joka vaikutti omaavan
äkkiseltään katsottuna enemmän lavasäteilyä (tai ehkä se oli radioaktiivista säteilyä).
“Tuhosimme jo maailmankaikkeuden menneisyyden estämällä alkuräjähdyksen. Se oli
erittäin siisti ja helppo homma. Se on ihme isolla H:lla, että tämä kaupunki on vielä
olemassa, kun muu maailmankaikkeus ei ole koskaan syntynytkään. Teillä on käynyt
todella tuuri. Otan esimerkiksi kaikki universumin tähdet: Ne eivät ole koskaan
syntyneetkään, mutta silti niiden valo näkyy tämän kaupungin taivaalla. Samoin näkyvät
esimerkiksi ulkomaiset TV- ja radiolähetykset, vaikka muuta maailmaa ei ole enää
olemassa. Asia on korjattava.”
“Te siis aiotte tuhota meidätkin?” Juontaja kysyi. Jos hän pelkäsi tai jännitti

230
ulkoavaruuden olentojen ensimmäistä haastattelua, hän ei ainakaan näyttänyt sitä,
ammattilainen kun oli.
“Kyllä, ja olemme oikeastaan tehneet jo senkin.”
“Mitä tarkoitatte?”
“Tuhosimme menneisyyden lisäksi myös tulevaisuuden. Ensi torstaista lähtien ei
ole enää tulevaisuutta, joten maailmankaikkeus lakkaa olemasta. Ja samalla tämä
kaupunki.”
Juontaja nyökkäsi ja kääntyi katsomaan suoraan kameraan, kestohymy
kasvoillaan. “Niin, hyvät katsojat! Tässä sitä ollaan, maailmankaikkeuden ainoa
kaupunki ensi torstaihin asti! Jos Mediaa joskus onkin syytetty siitä, että me muka
edustamme aina koko maailmaa, niin nyt Media todellakin edustaa koko maailmaa!
Näillä sanoilla siirrymme mainoksiin!”

Mainoksien jälkeen humanoidien haastattelu jatkui.

“Tervetuloa takaisin, hyvät katsojat! Kysyn nyt kysymyksen, jonka vastaus
kiinnostaa varmasti meitä kaikkia. Kertokaapa... tiedättekö vastauksen universumin
suurimpaan kysymykseen?”
“Kyllä. Tiedämme sen.”
Juontaja, kaikesta ammattitaidostaan huolimatta, näytti tällä kertaa jopa hieman
jännittyneeltä tai ehkä se oli harkittua jännitysmomentin nostamista olla kysymättä
jatkokysymystä aivan heti.

Toisaalla, hippi-intiaanien keskuspuistoon perustamassa kommuunissa, päällikön

majassa, oltiin aivan yhtä jännittyneitä. Uusi intiaanipäällikkö (päällikkö Jonkinlaisen
Joen seuraaja) nimeltään Varjoissa Istuva Hiljainen Mies, istui hiljaa telttansa varjossa
ja tuijotti vanhaa matkatelkkaria odottaen kuulevansa kosmisen totuuden kuvaruudussa
väräjävien humanoidien suusta.
Hänen vaimonsa, Kärpäsiä Korvissa, yritti hyssytellä heidän nälkäänsä itkeviä
lapsiaan hiljaisiksi.
“Anna niille pennuille peyotea, että ne pysyy hiljaa kun telkkarista näkyy
kosminen totuus! Mitä hyötyä siitäkin on, jos sitä ei kuule?!” Päällikkö ärisi vaimolleen

231
vastoin kaikkia hippi-intiaanien lakeja ja kumartui lähemmäs kaiutinta.
“Näen, että kosminen totuus kerrotaan...” Kuului toisesta wigwamista, missä
shamaani ennusti tulevaisuutta NHL-keräilykorteista.

Toisaalla (kaukana keskuspuistosta) oltiin hieman skeptisempiä.

“Hei, kosminen totuus näytetään kohta telkkarista!”
“Totuus näytetään telkkarissa? Kuulostaa aika epäuskottavalta.”

Aamu-TV:ssä juontaja alkoi purkamaan jännitystä.

“Voitte siis kertoa... vastauksen suurimpaan kysymykseen?”
“Kyllä.”
“Ja vastaus siihen on...?”

“Kana. Kana oli ensin.” Numero 1 vastasi empimättä.

“Anteeksi?” Juontaja menetti hetkeksi kasvolihastensa täydellisen hallinnan.
“Mitä tarkoitatte?”
“Me kävimme katsomassa. Kana oli ennen munaa.” Numero 2 sanoi totisena.
“Ei, ei... Tarkoitan kysymykselläni, että miksi te ja me olemme täällä?”
“Te kutsuitte meidät haastattelun takia.”
“Ei, siis... Me kaikki! Ihmiset! Maailma! Miksi olemme olemassa? Minkä takia
elämää on olemassa? Miksi on jotain sen sijaan ettei olisi mitään?”
“Ai, se kysymys. Höhhöh, joskus me olemme aika hidasälyisiä
maailmankaikkeuden vanhimmaksi ja viisaimmaksi lajiksi... No, vitsit sikseen. Vastaus
kysymykseen on valitettavasti teidän käsityskykynne ulottumattomissa.”
Juontajan tavallisesti tiukasti alitajuntaansa tunkema Sisilialaisen äkkipikainen
luonne sai hänen uransa hetkeksi vaakalaudalle. “Vai niin! Pidätte meitä tyhminä!” Hän
sanoi loukkaantuneena.
“Emme toki. Tarkoitan, että teidän käsityskykynne on vielä erittäin rajallinen
ikuisuuskysymyksiin liittyvissä vastauksissa. Jos selittäisin, miksi kaikki on olemassa,
en ehtisi vastata tyhjentävästi ensi torstaihin mennessä.”
“Ahaa, teille varattu ohjelma-aika on siis liian lyhyt?” Juontaja tiukkasi alkaen

232
menettää otettaan yhä enemmän.
“Jos totta puhutaan, niin pikemminkin liian pitkä.”
“Ahaa, onko teistä täällä siis tylsää? Olemmeko me typerät ihmiset teidän
mielestänne tylsiä?!”
“Olisin kyllä mieluummin tutustumassa kauniiseen kaupunkiinne kuin istuisin
tässä.”
Tässä vaiheessa ohjaaja ilmeisesti päätti puuttua peliin. Juontaja sormeili hetken
korvanappiaan ja rauhoittui kuin taikaiskusta. Helvetti, oliko avaruus täynnä Ronlain
Lashlein kaksoisolentoja? Kammottava ajatus.
“Tuota... voisitteko sitten kertoa miksi haluatte tuhota maailmankaikkeuden?
Teillä on kai jokin hyvä syy siihen?”
“Vastaus tähänkin miksi-kysymykseen on käsityskykynne ulottumattomissa.
Voitte ymmärtää meidän motiivejamme yhtä vähän kuin maailmankaikkeuden
olemassaolon motiiveja. Sitä paitsi en voi kertoa eräästä toisestakin syystä.”
“Miksi?”
“Se spoilaisi.”
Juontaja murahti mielessään.
“Öhm... selvä... no... Ja tähän väliin otamme katsojakysymyksiä! Ketä siellä on
linjalla? Haloo?”
“Täällä on Dynasty Media Citystä, hei.”
“Hei, Dynasty. Kuinka vanha sinä olet?”
“Mä haluaisin kysyä, että minkälaista musiikkia te kuuntelette?”
“Kertoisitko ensin, kuinka vanha olet?”
“Yhdeksän.”
“Ahaa, yhdeksänvuotias Dynasty haluaa kysyä, minkälaisesta musiikista
pidätte?”
“Intialaisesta.” Numero 1 sanoi heti.
“Intialaisesta.” Toisti Numero 2.
“Ja kuorolaulusta.” Numero 1 vielä lisäsi.
“Kuorolaulua, kuorolaulua.” Numero 2 nyökkäili.
“Ja mitä vielä?” Numero 1 katsoi numero kakkosta kysyvästi.

233
 “Kuorolaulua.”
“Kuorolaulua.” Numero 1 antoi vielä lopullisen tuomionsa.
“Mikä on teidän lempiruokaanne?”
“Valitan, Dynasty, yksi kysymys katsojaa kohti oletteko ajatelleet, ettette enää
kuule kuorolaulua tai intialaista musiikkia, jos tuhoatte maailman?” Juontaja kysyi
viekkaasti.
“Sillä ei ole merkitystä.”
“No eiii sitten... Kuka siellä nyt on?”
“Ocsenista iltoja! Kysy niiltä humanoideilta, että mitä ne meinoaa tehdä tälle
työllisyydelle? Minä oon nyt neljättätoista vuotta työllistettynä, kun se saatanan muija
heitti minut pihalle ja otti nuoremman yksityishierojakseen!”
“Niin, kertoisitteko nimenne ja ikänne -”
“Ja hallitus se vasta on mätä, mitä ne sille meinaa tehdä? Poliitikot vaan puhhuu
ja puhhuu, eikä mittään tapahdu! Saatana, sellainen pistää meikäläisen juomaan ja
poliisit! Poliisit ne vaan istuu autoissa ja kyttää! Ei oo hääviä hommaa semmoinen!
Saatana, minä itteni vejän hirteen, kun ei nykyään enää saa viittätoista minuuttia
kuuluisuuttakaan, hyvä jos kymmenen eikä edes sitäkään! Ja paskaa tulee joka tuutista,
saatana! Ennen sitä oli vaan 90%, kaikesta, mutta nyt sitä tulee 99%! Ja presidentti!
Presidentti senkun värjää hiuk -”
Puhelu katkaistiin.
“Seuraava soittaja, onko linjalla?”
“Olen Meredith Zilmer, Kristillisen Puhtauden uskonlahkon ylipastori ja
johtaja.”
“No, pastori, kysy mitä on sydämelläsi?”
“Te humanoidit taidatte olla kaikki homoja, kun teillä ei ole yhtään
naishumanoideja mukana ja kuljette ilman rihmankiertämää!”
“Meillä ei ole sukupuolta.”
“Ei sukupuolta?! Aina vain pahenee! Jumala loi kaikki kunnon eläjät mieheksi ja
naiseksi, joten te olette selvästi saatanan käsialaa!”
“Olet selvästi päättänyt pysyä kannassasi, vastasimme me sitten mitä tahansa.”
“Totta helvetissä, saatanan homonoidit! Pois telkkarista ja nopeasti tuollaiset,

234
ettei nuorisomme saa pahoja vaikutteita! Alan nimittäin jo itsekin saada teistä pahoja
mielikuvia! Kun näin teikäläisten aluksen, niin heti alkoi päähäni hiertyä tulvimalla
homoeroottisia mielikuvia ja taputin jopa erään kollegani olkapäätä, voi Kristus
sentään! Menkää pois teeveestäni, riivaajat pahat henget!”
“Taisimme kuulla tuota ihan tarpeeksi, vai mitä? Otetaan seuraava soittaja
sisään.”
“Seuraava tulva ei ole vettä!” (klik)
“Sillä miehellä oli sellainen lyhyt ilmoitusasia. Seuraava soittaja?”
“Täällä puhuu maailman rikkaimman miehen, Gillian Allianin, asianajaja
Dormond Hines, ikä 48 vuotta. Asiakkaani haluaisi tiedustella, paljonko se teidän iso
avaruusaluksenne maksaa? Hänellä olisi käyttöä tähtienvälisiin matkoihin kykenevälle
avaruusalukselle.”
“Teiltä tiedustellaan, millä hinnalla olisitte valmis myymään avaruusaluksenne?”
“Se ei ole myytävänä.” Numero 1 sanoi.
“Kertoisitteko kuitenkin hinnan.”
“Hyvä on. Teidän rakennuskustannuksissanne ja valuutassanne laskettuna sen
hinnaksi tulisi noin yhdeksäntuhattaseitsemän miljardia.”
“Selvä, asiakkaani on valmis tarjoamaan hinnan kymmenkertaisena. Kaupat on
siis tehty.”
“Kysymyshän oli vain teoreettinen. Aluksemme ei ole myytävänä.”
“Vää-rin-rin! Nimittäin erittäin vanhan Mediatownin aikaisen lakisäädöksen
mukaan tavara on pakko myydä, jos ostaja tarjoaa siitä kymmenkertaisen hinnan.
Tällaisesta on ennakkotapauksia. Mikäli ette myy alustanne, asiakkaani täytyy haastaa
teidät oikeuteen.”
“Teidän lakinne eivät koske meitä.” Numero 2 sanoi.
“Ulkomaalaislaki on tehty juuri teikäläisiä varten. Voitte harkita asiaa
ylihuomiseen, jonka jälkeen saatte haasteen oikeuteen, mikäli ette toimita tavaraa
asiakkaalleni. Kiitos ja näkemiin.”
“Noin! Siinä puhui maailman rikkaimman miehen asianajaja, eikä hän siihen
hommaan ole näemmä korviaan kaivelemalla päässyt!” Juontaja naurahti saatuaan
viimein aikaiseksi jokaisessa lähetyksessä pakollisen vitsinsä. “Nyt mainoksiin, mutta

235
pysykää kanavalla! Pysykää kanavalla vaikka maailmanloppuun asti!” Hän nauroi jo
molempien keinokeuhkojensa täydeltä. “Tulemme pian takaisin, ja kysyn vierailtani
mm. heidän kantaansa eräisiin kuuluisiin salamurhiin ja salaliittoteorioihin! Siitä tulee
kiinnostavaa!”

:)

“Mitä tämä on? Mihin kaikki kuvaajat hävisivät?” Dow katseli hätääntyneenä
ympärilleen.
“Älä hätäile.” Toinen poliisi sanoi.
Myöhemmin, kun asia jostain syystä otettiin esille tarkempaa tarkastelua varten,
paljastui ettei sanoja ollut kuski, vaan toinen poliisi.
Kuski oli se joka sanoi: “Viemme sinut sairaalaan.”

:)

Toinen kanava oli haalinut studioon kaksi haltijoiden edustajaa tietämättömänä siitä,
että kyseiset haltijat edustivat ainoastaan pientä haltijarodun vähemmistöä, joka ei
tiennyt enemmistön suurista suunnitelmista mitään.
“Vastaan, mikäli minulta kysytään oikeita kysymyksiä! Tulimme tänne, koska
muita paikkoja ei ole enää olemassa. Aikomuksenamme on päästä kontaktiin
humanoidien johtajien kanssa joko neuvotellaksemme heidän kanssaan Uuden
Maailmankaikkeuden rakennussuunnitelmasta tai taistellaksemme heitä vastaan, mikäli
sopuratkaisu ei tule kysymykseen.”
“Fuusioitukaamme!” Karjui toinen haltija.
“Humanoidit väittävät, että kaiken elämän tuho on heidän elinehtonsa, mikä on
absurdia! Se, että he väittävät pystyvänsä mihin tahansa, on surkeaa propagandaa! He
ovat vain aivan tuikitavallinen laji, joka yrittää olla itseään nokkelampi!”
“Aivan niin!”

Korostettakoon vielä, että kyseisten haltijoiden kanta ei vastannut läheskään koko

236
haltijarodun virallista kantaa. Lajien kohtaamisessa oli usein vaarana, että koko laji
tuomittiin vain pienen vähemmistön takia.
Eräänkin vanhan galaktisen legendan mukaan Moaakeiksi kutsutun lajin
edustajia pidettiin kaikkia vihaisina ja sotaisina vain siksi, että heidän kaikki
suurlähettiläänsä olivat sellaisia (syytä siihen, miksi he valitsivat suurlähettiläikseen
juuri vihaisimmat ja sotaisimmat yksilönsä ei tiedetty tai sitten syyllä ei ollut tarpeeksi
uutisarvoa kerrottavaksi).
Kun sitten viimein huomattiin, että haastatellut haltijat eivät edustaneetkaan
enemmistöä, vaan vähemmistöä, ja heti sen perään selvisi, ettei haltijoilla oikeastaan
edes ollut enemmistöä, vaan heidän yhteiskuntansa koostui lukuisista vähemmistöistä,
jotka olivat kaikki suunnilleen saman suuruisia, päätettiin valita uudet haastateltavat
niistä kahdesta ryhmästä, joiden alukset olivat suurimpia: Haltijoiden
sotilasvähemmistöstä ja tiedemiesvähemmistöstä.
“Me olemme vain pieni etujoukko, koko tuhansien aluksien laivastomme on
tuolla tähtisumun takana. Siellä on aika-aukko, jonka ansiosta emme ole tuhoutuneet
muun maailmankaikkeuden mukana.” Tiedemiesvähemmistöä edustava haltijaprofessori
selitti haastattelijalle.
“Miten pääsitte sieltä asti niin nopeasti tänne?”
“Tulimme syväavaruuden kautta.”
“Syväavaruudesta? Pyh! Me tulimme hyperavaruuden kautta!”
Sotilasvähemmistöä edustava haltija tuhahti halveksivasti.
“Se on paljon hitaampi matkustusmuoto.”
“Syväavaruus ja madonreiät ne vasta hitaita ovat, kun ne pitää ensin löytää
ennen kuin niitä voi käyttää!”
“Me olemme keksineet keinotekoisen madonreiän, jonka voi asentaa alukseen.
Voisimme myydä sen teidän klaanillenne -”
“Vai että ihan myydä oman madonreiän alukseen... Entä aseistus? Mitä teillä on
aseina aluksissanne, arvon tiedemiehet?”
“Antimateriaa lähinnä.”
“Hahah! Antimateriaa, naurettavaa!”
“Kuules nyt, herra sotilas! Ilman meidän tutkimuksiamme ja varoituksiamme

237
koko lajimme olisi tuhoutunut muun maailmankaikkeuden mukana!”
“Me tunnemme teikäläiset! Ette te meille pärjää!”
“Taidatte olla todella peloissanne maailmanlopun tulosta.”
“Peloissani?! Minä sinulle pelkoa opetan, kurja tiedemies -”
“Mainoskatko!”

“Ja tervetuloa takaisin olemattomalta mainoskatkolta! Toinen haastatteluun

kutsuttu haltija, sotilasvähemmistön edustaja, päätti valitettavasti lähteä, mutta te
sentään jäitte, herra professori.”
“Kiitos, niin jäin.”
“Sopiiko, että esitän teille erään olennaisen kysymyksen, joka esitettiin myös
humanoideille?”
“Kyllä se sopii.”
“Tiedättekö, mikä on elämän tarkoitus ja/tai kosminen totuus?”
“Kyllä tiedän.”
“Nyt näkö- ja kuuloaistit tarkkoina, katsojat! Täältä tulee jo toinen kosminen
totuus samana päivänä! Heti näiden mainoksien jälkeen!”

Yhdellä Media Cityn treenikämpällä Shining Batteries-bändi katsoi televisiosta

haltijaprofessorin haastattelua.
“Nyt saatte tietää universaalin totuuden ja rauhan salaisuuden! Nyt saatte kuulla
sen mitä olette aina halunneet kuulla! Kosmisen, lopullisen totuuden elämästä -”
Haltijaprofessori innostui mainostamaan kuin ihminen ikään.
“Vaihda kanavaa, viitoskanavalta tulee kauhuleffa.” Bändin kitaristi sanoi.
“Okei.” Rumpali sanoi ja vaihtoi kanavaa. Siellä oli menossa taas
vatsalääkemainos, joka näytettiin tietystä syystä aina keskellä aamupäivän
kauhuelokuvaa.

“Kosminen totuus on näin ollen tämä: Kosmisia totuuksia ei ole, ellei niitä itse
tee, sillä maailmankaikkeudessa kaikki virtaa ja muuttuu, myös kosmiset totuudet.
Kaikkeen voi väittää vastaan.”

238
 “Kiitos, herra haltijaprofessori ja hei huomiseen, hyvät katsojat! Ollaan
positiivisia, eikä anneta masennukselle valtaa, vaikka se vaatisi tupla-annoksen
psyykelääkkeitä!”

“Miten meni?” Haltijaprofessori kysyi ohjaajalta haastattelun jälkeen. “Tulenko

tänne toistekin? Tämä oli minusta erittäin mukavaa. Voisin vaikka vaihtaa uraa -”
“Ihan hyvin se meni, mutta valitettavasti ei päästy tarpeeksi suuriin
katsojalukuihin.”
Haltijaprofessori tyrmistyi. “Ei päästy tarpeeksi suuriin katsojalukuihin?
Minähän kerroin ihmiskunnalle kosmisen totuuden! Sitä eivät humanoiditkaan tehneet!”
“Niin, mutta moniakaan ei näemmä kiinnostanut kuulla sitä.”
Haltijaprofessorin kasvoissa näkyi pettymystä ja surua. “Olen epäonnistunut!
Missä tein virheen? Luulin, että kaikki haluavat pohjimmiltaan samaa.”
“Älä ota sitä niin raskaasti, sellaista showbisnes on. Lähdetään kahvioon
drinkille ja puhutaan asiasta. Pistäkää mainoksia pyörimään siksi aikaa!”

:)

Eräs humanoidi vieraili ihmisten tiedeohjelmassa (tiedepiirien pyynnöstä) selittämässä

hieman lisää. Tässä vaiheessa selvisi myös sellainen kiinnostava fakta, että humanoidien
laji oli (täysin päinvastoin kuin haltijoiden) pelkkää suurta enemmistöä. Humanoidit
olivat kukin yksilöitä, mutta heidän mielipiteensä olivat hämmästyttävässä määrin
yhtenäisiä, minkä jotkut arvioijat arvelivat johtuvan siitä, että humanoidit olivat
saavuttaneet sellaisen älyllisen tason, että he tekivät ainoastaan oikeita päätöksiä sekä
yksin että yhdessä.
“Minä selitän.” Humanoidi sanoi.
“Selitä toki.” Tiedeohjelman juontaja sanoi.
“Minä selitän.” Humanoidi toisti. “Tämä paikka on olemassa enää vain
mediassa. Koko kaupunki on loputtomassa jatkumossa, joten se ei voi tuhoutua...
ajatelkaa vastakkain olevia peilejä... Tai tässä tapauksessa sopisi paremmin vertaus
televisiosta, joka näkyy televisiosta, joka näkyy televisiosta jne käsitätte idean. Media

239
City on niin syvällä oman kuvitelmansa, siis imagonsa, sisässä, ettei se tuhoudu. On
olemassa aina uusi kuvitelma Media Citystä. Kun yksi kaupungin heijastuma tuhoutuu,
on sen sisässä vielä loputtomasti lisää. Todellisuus pysyy kasassa kuvitelmienne
ansiosta. Maailmankuvat pitävät maailmaa pystyssä.”
“Saatan ymmärtää. Miten te aiotte, näin ollen, siis tuhota meidät?”
“Meillä on eräs laite, lopullisen tuhon laite. Se tuhoaa kuvitelmat. Sen
toimintaperiaate olisi teille liian vaikea ymmärtää, mutta riittää kai kun sanon, että kun
se käynnistetään, Media Cityä ei ole olemassa enää edes kuvitelmissa, eikä koko
maailmankaikkeutta. Sen käynnistyessä ensi torstaina mitään ei pysty enää uneksimaan
ja tilalle tulee olemattomuus. Ei mitään, siis.”
Tiedemiehet eivät tienneet, uskoako vai eikö.

:)

Haastattelujen jälkeen maailma näytti jakaantuvan kahteen leiriin:

Niihin, jotka halusivat pitää hauskaa viimeiseen asti, koska mitään ei ollut
tehtävissä, ja niihin, jotka yrittivät etsiä pelastumisen mahdollisuutta (ehkä jako oli ollut
aina tällainen, ehätti joku heti ideoimaan).
Ensimmäiseen leiriin kuuluvat juhlivat maailmanlopun tuloa monin eri tavoin.
“Carpe diem, sanovat! Ja niinhän tässä tehdään! Tarraudumme maailman
viimeisiin hetkiin!” Erään Media Cityn hienostokaupunginosan kalleimman kartanon
isäntä puhui hurmioituneena kutsutuille ja kutsumattomille vierailleen kädessään lasi
parasta viskiä, mitä rahalla sai. “Mutta olen vienyt aikaanne jo liikaakin puheellani!
Nauttikaa talon antimista, juokaa ja syökää kursailematta! Krapulasta tai kaloreista ei
tarvitse huolehtia!”
Lattialla ja sohvilla puolialastomina makailevat vieraat hurrasivat ja jatkoivat
orgioitaan. He eivät olleet erottaneet isännän puheesta sanaakaan television
Bailukanavalta (“Tieteellisesti loistavaksi bailumusaksi todistettua kamaa 24 tuntia
vuorokaudessa!”) kuuluvan melun yli. Ne, jotka tanssivat ympäri taloa, eivät olleet edes
yrittäneet kuunnella. Eivätkä ne, jotka viettivät aikaansa virtuaalitodellisuuden
vaarallisimmilla alueilla.

240
 Eräässä lähiötalossa kaupungin laidalla joukko superpallon ystäviä oli
kokoontunut katsomaan elämänsä viimeistä superpallon finaaliottelua, kuten monissa
muissakin lähiötaloissa ympäri kaupunkia. Uskomattoman monet ihmiset tahtoivat
viettää elämänsä viime hetket television ääressä.
Eräskin kanava oli jo käynnistänyt joulun- ja uudenvuodenodotusohjelmistonsa,
mutta vaihtanut nimeksi Maailmanlopunodotusohjelmisto. Studiossa laulettiin
toivelauluja, availtiin shampanjapulloja ja aseteltiin ilotulitusraketteja laukaisua varten.

Toinen leiri, johon kuului näkyvimmin joukko sotilastiedemiehiä ja koko Median

armeijakoneisto, puursi laskelmiensa ja teknologiansa kanssa. Haastattelun jälkeen
armeija ei ollut aikaillut, vaan ampunut kymmeniä ohjuksia humanoidien alusta kohti.
Tulos oli ollut nolla. Jokainen ohjus, tehokkaimmat ultraydinkärjet mukaan
luettuina, pysähtyivät vain muutamaa metriä ennen humanoidialuksen
hohtavanvalkoista pintaa ja jäivät kiertämään sitä harmittomina kuin satelliitit.
Kenraalit purivat sikareitaan ja käskivät tulittaa kaikella, mitä on. Valtavat
lasertykit nousivat Media Cityn japanilaiskaupunginosan alta ja alkoivat tulittamaan
alusta täydellä teholla, mutta säteet olivat alukselle yhtä harmittomia kuin siihen
kohdistetut valonheittimetkin; yliladatut ionit ja antimateria samaten.
Armeijan ylin johto kokoontui. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen päätettiin
jatkaa tulitusta niin pitkään, että panokset loppuvat. Tai koko maailma sitä ennen.

Tavalliset tiedemiehet tutkivat selviämismahdollisuuksia kukin tahoillaan, mutta

haukkuivat hallituksen lyhytnäköisyyttä erittäin yhteneväisesti.
“Siinäs näette!” Tiedemiehet jyrisivät päättäjille. “Sanoimme, että avaruutta
täytyy tutkia! Me muistutimme, että teidän täytyy myöntää varoja avaruusaluksien
rakentamiseen, linnunradan puolustukseen ja pelastuskapseleihin!”
“Mehän sanoimme!” Oli heidän katkera viestinsä lyhykäisyydessään.

Eräs vähemmän tunnettu tusinamiljonääri, joka myöskin yritti pelastaa maailmaa,

sulkeutui taloonsa katsomaan kaikki maailman scifi-elokuvat (pikakelauksella) siltä
varalta, että niistä sattuisi löytymään keino pelastua tuholta. Hänen hieman

241
varattomampi veljensä istui kirjastossa tehden samanlaista seulontaa kirjallisuudelle.
Epätoivoistako? Ei.

Toinen joukko - uusi uskonnollinen ääriryhmittymä kokoontui suorittamaan muinaisia

rituaaleja erääseen toimistorakennukseen, joka oli yllättävän loman takia tyhjillään. He
käviävät rituaalit läpi aakkosjärjestyksessä ja vilkuilivat aina ennen seuraavaa ulos;
tarkkaillen, oliko edellisestä rituaalista ollut mitään apua maailmanlopun airuita vastaan.

Hippi-intiaanien reservaatin päälle rakennetussa kulissikylässä ohjaaja Boris Diamond

keksi pestata paikalle sattumalta laskeutuneet haltijoiden edustajat stuntmaneiksi
välittömästi kun selvisi, että haltijoiden ruumiinrakenteessa oli sellainen erityispiirre,
että he pystyivät vääntämään jokaisen luunsa sijoiltaan ja takaisin paikoilleen täysin
ongelmitta.
Entiset stuntmanit nostivat tietysti heti oikeuskanteen, mutta koska Boriksen
virtuaaliasianajajatiimi järjesti heidän sopimuspapereidensa kuituihin ja hiiliatomeihin
seitsemän ultraohuella mikrolaserilla kirjoitettua porsaanreikää alle sekunnissa, he
alkoivat tuhota kuvauspaikan valaisinlaitteita, mikä tietysti johti siihen, että
kuvauspaikan turvallisuudesta vastaavat armeijan erikoisjoukot marssivat rivissä
paikalle ja tulittivat heidät täyteen nukutusnuolia.
“Tulisitko nyt tänne, että saadaan tämä elokuva tehtyä ennen maailmanloppua?!”
Boris Diamond hoputti rekvisiitta-ambulanssissa pää polvien välissä istuvaa
pääkuvaajaansa, joka oli saanut vahingossa kimmokkeen oikeaan olkapäähänsä (mikä
oli harvinaisen mielenkiintoista, sillä kliinisten testien mukaan yli yhdeksänkymmentä
prosenttia kimmokeluodeista päätyi vasempaan olkapäähän).
“Joo...” Pääkuvaaja henkäisi sekavasti ja henkäyksen voima sai hänen
tunnottoman kielensä valumaan ulos suusta. Se jäi roikkumaan hervottomana hänen
huuliensa väliin.

Toisaalla eräs (jälleen nimettömäksi jäävä) ex-missi tuli kolmeen uskoon yhtäaikaa
nähtyään humanoidit televisiossa ja piti siitä lähtien televisionsa äänen aina täysillä.

242
 :)

Keskussairaalassa, joka oli (mielenkiintoista kyllä) alun perin rakennettu erään

television sairaalasarjan kulissiksi, oli jälleen kiireistä.
“Täällä on joukko joukkoitsemurhaa yrittäneitä. Yrittivät hypätä piirissä
kolmikerroksisen talon katolta, mutta vain neljä tai viisi kuoli. Kaikilla muilla on
kylkiluita poikki, aivotärähdyksiä ja ruhjeita.”
“Helvetti! Ei riitä, että pitää paikata vahinkoja, vaan jotkut ihan tahallaan
järjestää meille lisähommia! Mikä helvetti näitäkin oikein vaivaa? Katsoisivat
sairaaloiden potilaslukuja ennen kuin menevät edes ajattelemaan moista!”
“Ne on jotain outoa uskonlahkoa, joka käskee tekemään itsemurhan ennen kuin
maailmanloppu ehtii ensin.”
“Voi saatana ja helvetti! Jos minä päättäisin, mitä tehdään, niin tekisin noille
jokaiselle aivojensiirron, että saisivat vähänkin järkeä päähänsä!”
Kyseiset sanat lausunut lääkäri kuoli tuntia myöhemmin liiallisesta huutamisesta
johtuneeseen aivoverisuonen katkeamiseen.

:)

Mikrosirpalekranaatti oli pirullinen ase. Se levitti räjähtäessään ympärilleen miljoonia

pienenpieniä tekno-orgaanisia sirpaleita; niin pieniä, ettei niitä nähnyt ilman
mikroskooppia. Päätyessään ihmiskehoon nämä metalliset 'siemenet' alkoivat kehittyä ja
monistua, vallaten lopulta ihmisruumiin kokonaan, tuhoten sekä immuniteetin että
solujen uudistumisen.
Dow oli saanut niitä räjähdyksessä iholleen muutamia tuhansia, minkä vuoksi
poliisit olivat toimittaneet hänet lähimpään sairaalaan. Niinpä hän makasi jälleen
masentuneena vuoteessa sairaalan käytävällä (sairaalan kaikki huoneet oli varattu
itsemurhalahkolaisille), odottaen magneettilaserleikkausta, jossa mikrosirpaleet
houkuteltaisiin pois hänen verenkierrostaan.
Hänen kaulassaan olevan sähköpannan tekoäly antoi välillä sähköiskun
muistutukseksi siitä, ettei kannattanut yrittää paeta.

243
 :)

“Presidentti Wergurt on juuri pitänyt tervetuliaispuheensa ulkoavaruudesta

tulleille turvapaikanhakijoille, haltijoille. Presidentti painotti puheessaan erityisesti sitä,
että haltijat saavat Median kansalaisuuden ja äänioikeuden välittömästi, että he ehtivät
äänestää ennen maailmanloppua. Haltijoiden diplomaattikillan väliaikainen lähettiläs
Cwehir Chir kiitteli omassa puheessaan erittäin paljon lajimme jalomielisyyttä ja
viisautta se tarkoittaa myös sinua, saatanan -”
Varajuontaja jatkoi siitä mihin pääjuontaja jäi ennen kuin sekosi. Muutama tunti
sitten kehitellyn käytännön mukaan jokaisella juontajalla oli mukanaan kaksi
varajuontajaa, jottei lähetyksiin tulisi liikaa aukkoja, kun juontajat sekosivat kesken
lähetysten yhä nopeampaan tahtiin.
“Niin, hyvät katsojat.” Vasta juontajapikakurssinsa päättänyt nuori nainen aloitti.
“Cwehir Chirin puheen jälkeen hän ja presidentti Wergurt vetäytyivät suljettujen ovien
taakse keskustelemaan turvapaikkasopimuksen yksityiskohdista ja pelaamaan
koripalloa. Salainen kameramme kuvasi sekä keskustelun että korismatsin, joista
esitämme parhaat palat myöhemmin tänä iltana. Nyt siirrymme kuitenkin suoraan
lähetykseen ykkösstudiolle, missä Cwehir Chiriä haastattelee Dwight Beiole. Ole hyvä,
Dwight.”
“Kiitos, mm....” Dwight mumisi epäröiden, koska uusi juontaja oli unohtanut
sanoa oman nimensä ennen ja jälkeen raportin (hiton amatööri). Ohjaajakaan ei tiennyt
nimeä, olisi hän muuten jo sanonut sen korvanappiin. “ee... ihminen. Täällä Dwight
Beiol, ykkösstudio. Vieraanani on nyt haltijoiden rodun eräänlainen edustaja täällä
Mediassa: Cwehir Chir, tervetuloa!”
“Kiitos, kiitos.” Cwehir kumarteli aplodeille.
“Miten sulla on ensimmäinen päivä mennyt?”
“Hyvin, kiitos kysymästä. Olen jo oppinut hieman teidän kieltännekin ja toivon,
ettei minun tarvitse käyttää tätä hankalaa tulkkilaitetta kurkussani enää pitkään.”
“Sitä me kaikki varmaan toivomme.”
OHJAAJA: “En minä!”

244
 “Krhm... Voisitteko nyt lyhyesti kertoa meille itsestänne, lajistanne,
kulttuuristanne ja kaikesta sellaisesta noin yleisesti?”
“Tottakai. Olemme hyvin rauhanomainen ja ystävällinen kansa. Synnyimme
kaikki Suuren Ajan aikana, kun suuri Ylitsevuotavainen antoi elämän henkäyksen käydä
armollaan tyhjyyden yli ja -”
“Anteeksi, jos keskeytän, mutta ei uskonnollisia eikä poliittisia kannanottoja,
tämä on PrimeTime.”
“Ymmärrän. Kunnioitan teidän toivettanne ja vältän esittämästä mitään, mikä
voisi johtaa konflikteihin välillämme.”
“Luojan kiitos siitä Ei, en tarkoita, että luojan kiitos, ei luojan kiitos! Tarkoitin,
että helvetin Ei, sanoin EI kiitos, kiitos, kiitos!, kiitoksia -“
Ohjaaja: “Uusi juontaja!”

Maahan laskeutuneet haltijat innostuivat kovasti fantasiakirjallisuudesta, jossa haltijat

olivat hienoa väkeä ja ihmiset innostuivat puolestaan haltijoista samasta syystä.
Joidenkin Median kirjakauppojen fantasiaosastoilla syttyi lajimellakoita, kun ihmiset ja
haltijat taistelivat kynsin hampain viimeisistä hyllyjen väliin pudonneista trilogioiden
ensiosista.
Plastiikkakirurgien vastaanotot täyttyivät muotitietoisista asiakkaista, jotka
halusivat venyttää korvalehtiään tai ostaa kokonaan uudet. Köyhillä, joilla ei ollut
plastiikkakirurgeihin varaa, venyttivät korvalehtiään käsin pihtien ja lankojen avulla.
Suurin osa haltijanaisista pestattiin valokuvamalleiksi ja mannekiineiksi, koska
heillä oli luonnostaan niin laiha ja siro olemus, ettei ihminen pystynyt sellaista
ruumiinrakennetta saavuttamaan ilman massiivista bodycustomointia. Ne haltijanaiset,
joista ei ollut mallinhommiin, huomasivat tekevänsä laihdutusvideoita tai
mainostavansa meikkejä, hiusgeelejä ja ihonhoitotuotteita, vaikka yrittivät vain tehdä
rauhallista tutustumiskierrosta Media Cityyn.
Ihmismallit jäivät työttömiksi ja seisoivat apaattisina kuin mallinuket entisten
toimistojensa ovien edessä tuijottaen tyhjyyteen... kunnes jollakin heistä välähti, että he
voisivat perustaa haaremin ja myydä itsensä lähi-itään.
Valitettavasti alamaailman huumelordit sieppasivat heidät ennen kuin he ehtivät

245
lentokentälle ja heittivät alas kalliolta ihan huvikseen. Huumelordeilla on omituinen
huumorintaju.

:)

“Sinä se taidat väittää kaikkeen vastaan.”

“Enkä väitä!”
“Joku soittaa eikä sano mitään... hei, nyt pitää lopettaa, soita huomenna
uudelleen, niin jutellaan tai kuuntele sinä vaan, niin minä taas juttelen. Okei, hei.... No
niin, hyvät kuuntelijat, siinä taas meidän vakiosoittajamme, joka ei saa suutaan auki.
Seuraavaksi kanavamme jingle ja sen jälkeen aamun odotetuin osuus! Kolmen rodun
kohtaaminen! Ihmiset, haltijat ja humanoidit samassa studiossa samaan aikaan! Pysykää
kanavalla!”

Tämän pitkän mainoskatkon aikana nähtiin myös erään kenkätehtaan mainos, joka
kertoi elämän tarkoituksen juuri ihmismielille sopivalla tavalla, mutta koska se oli
kenkämainos, kukaan ei huomannut sitä.

“JOKIN pitää tätä maailmaa kasassa. Ihmisillä on uskomaton tuuri, katsokaa

vaikka planeetan sijoittumista juuri elämän kannalta sopivimmalle kiertoradalle ja
lukekaa onnettomuustilastoja! Viisi kertaa vähemmän tapaturmaisia kuolemia kuin
muilla galaksin roduilla keskimäärin -”
“Hyvät kuuntelijat! Olen onnekas ihminen, DJ Ocna, ja seurassani on nyt sekä
haltijoiden että humanoidien edustajia! Tervetuloa!”
“Kiitos.” Sanoi haltijoiden edustaja, joka kuului lajinsa
matemaatikkovähemmistöön.
“Kiitos.” Sanoi myös humanoidien edustaja.
“Hienoa, hienoa! Teillä onkin ollut paljon keskusteltavaa keskenänne, mutta
keskitytäänpä nyt kuuntelijoiden odotuksiin, eli jos nyt ymmärsin tämän jutun oikein,
niin te humanoidit olette tuhonneet kaiken tulevaisuuden ja menneisyyden
maailmankaikkeudesta?”

246
 “Näin on.”
“Mikäli eivät ole unohtaneet paria.” Haltija näpäytti.
“Me emme unohda mitään. Meidän rodunjalostuksemme ansiosta jokaisella
kansalaisellamme on täydellinen valokuvamuisti.”
“Ai että ihan oikea valokuvamuisti! Meilläpäs on kaikilla kolmiulotteinen
virtuaalimuisti, jonka -”
“Rauhoittukaa, rauhoittukaa, ohjaaja saa taas hermoromahduksen ja koko
lähetys menee pilalle!”
“HMPH!” Haltija tuhahti humanoidille.
“Hmm, niin, jos asian oikein käsitin minkä harvoin teen, olenhan luova ihminen,
ja väärinkäsitykset ovat luovuutta vaativia tehtäviä niin tämä meidän kaupunkimme on
ainoa elävä paikka koko maailmankaikkeudessa. Siitä meidän sietää olla ylpeitä,
ihmiset! Kansallislaulu soimaan ja mainoskatkolle.”

Joku oli jo perustanut yrityksen, joka valmisti valloittajalajien näköisiä tyynyliinoja,

ilmapatjoja ja naamareita ja ostanut rutkasti mainosaikaa lähetyksestä.

Sitten haastattelu jatkui: “Miksi tulitte juuri Media Cityyn, ettekä esimerkiksi
laskeutuneet jonnekin autiomaahan?”
“Emme ole kiinnostuneita muusta maailmasta. Paikansimme maailmanne
olemassaolon todellisuushäiriön tänne, tähän kaupunkiin.”
“Entä haltijat? Miksi te tulitte tänne?”
“Seurasimme humanoideja. Me olemme niin sanottu tarkkailijalaji, kuten tekin.
Ainakin eräältä kannalta katsottuna. Te olette venyttäneet tarkkailun käsitteen niin
pitkälle -”
“Hei, ei aleta puhumaan nyt enneagrammiteorioista! Tämähän on pelkkää
viihdettä! “
“Viihdettä? Miten niin viihdettä? Objektiivinen tarkkailu on älyllistä toimintaa,
tutkimusta ja... tarkkailua.”
“Voisitteko kertoa jonkun vitsin tähän väliin? Teillä on varmaan paljon sellaisia
nokkelia vitsejä, joita kukaan ei ole vielä kuullut!”

247
 “Meiltä kysyttiin samaa jo tuolla kulisseissa ja tarjottiin puheohjelmia -”
“Ymmärrän, ymmärrän. Voisitteko antaa jonkin näytteen huumoristanne?
Sitähän me kaikki todella odotamme, vai mitä?”
“Huumoria, tuota... Hetkinen, kyllä... Mitä saaresta kuului?”
“Anteeksi?”
“Tämä on humoristinen kysymys. Mitä saaresta kuului?”
“En tiedä.”
“Ei, vaan... Sinun pitäisi esittää vastakysymys. Ensin minä kysyn, mitä saaresta
kuului, jonka jälkeen sinä kysyt: Mitähän saaresta kuului?”
“Ahaa.”
“No niin. Mitä saaresta kuului?”
“Mitähän saaresta kuului?”
“Tuo yllätti minut täysin. Nyt sinä sanot: Ääni hämmensi mieltäni.”
“Ääni hämmensi mieltäni.”
“Oletko varma? Nyt sinä sanot: Mitähän saaresta kuului?”
“Voisiko tätä hieman nopeuttaa?
“Ei, vaan sinä sanot: Mitähän saaresta kuului?”
“Siis taas sama... Mitähän saaresta kuului?”
“No niin.”
“Siinäkö se oli?”
“Niin.”
“Hetkinen...”

Eräs tavallinen kansalainen katsoi haastattelun televisiosta. Sen katsottuaan hän

sammutti television (hän ei huomannut, ettei sitä pystynyt tekemään) sekä valot ja
katsoi ulos ikkunasta. Muissakin kadun taloissa valot sammuivat kuin jonkin itseään
toistavan musiikin tahdissa.
Ja taivaalla kuun vieressä pitkulainen avaruusalus sammutteli myös valojaan.
Avaruusoliot menivät siis nukkumaan samaan aikaan kuin hekin.
Se tuntui jotenkin rauhoittavalta, olihan hän syönyt purkillisen prozacia.

248
 :)

Television uskonnolliset ohjelmat yrittivät imeä katsojiltaan viimeisiäkin pennejä ennen

maailmanloppua. Uskonnollisten ohjelmien vetäjille ei ollut enää tärkeää ehtiä kuluttaa
rahoja huumeisiin ja naisiin, niinkuin he yleensä tekivät, vaan pelkästään huijata rahaa
ihan huijauksen vuoksi. Jos kerran kuoltiin, niin kuoltiin ainakin rikkaina.
“Loppu tulee! Mutta jos annatte rahanne minulle, niin voin ehkä siirtää sitä
viikolla!” Pappi messusi ja puhelinlinjat täyttyivät lahjoituksia tekevistä vanhuksista ja
turvattomuuden tunteessaan jokaiseen oljenkorteen takertuvista nuorista ja epävarmoista
typeryksistä.
Oli silti yksi kanava, joka ei huijannut ihmisiä uskonnon avulla tai ei ainakaan
tietoisesti uskonut niin tekevänsä. Kahdeksannentoista kanavan Jumala on Paimeneni-
ohjelman tekijät olivat itsekin niin mielipuolisia uskonsa kannattajia, että käyttivät
kaikki rahansa ostaakseen sanomalleen mainosaikaa kaikilta kanavilta.
“Kuten olen aina sanonut, Jeesus tulee! Ja nyt hän on tullut!” Mielipuolinen
juontaja selosti suu vaahdossa lampaan asuun pukeutuneena. Tämä Oikean Jumalan
Lampaat-niminen uskonlahko oli ottanut kirjaimellisesti sen kohdan raamatusta, jossa
sanottiin, että kaikkien ihmisien tuli pukeutua lampaannahkoihin (kyse oli eräästä
vanhasta raamatunkäännöksestä, jossa oli sattunut pahimmanlaatuinen painovirhe,
mutta he olivat sitä mieltä, että raamattu oli itsensä Jumalan omin käsin kirjoittama,
joten siinä ei voinut olla yhtään painovirhettä).
“Jeesus on tullut! Hän on tuolla aluksessa! Hän on tullut, hallelujaa!”
“Hallelujaa!” Kotikatsomoissa ja studiossa huudettiin lammasasut yllä.
“Te kaikki Oikean Jumalan Lampaat, oletteko kanssani tänä ilon hetkenä!”
“Kyllä! Kyllä! Hallelujaa!”
“Niinpä menkäämme! Seuratkaamme Herramme kutsua ja menkäämme hänen
luokseen! Kuuletteko hänen äänensä? Hän kutsuu meitä vieraikseen! Avaruuden
lähettiläät ovat tuoneet herramme meille! Jeesus on tuolla isossa aluksessa, minä sanon
teille!”
“Hallelujaa! Seuraamme hänen ääntään!”
“Jo tänään menemme hänen luokseen, heti mainosten jälkeen, mutta totisesti

249
minä sanon teille: myös Saatana on keskuudessamme ja hänellä on suippokorvat!
Demonit ovat tulleet johtamaan meitä harhaan haltijoiden petollisessa asussa! Älkää
antautuko heidän syntiinsä, vaan kuunnelkaa Jeesuksen totista kutsua! Tuhotkaa
jokainen suippokorvainen saatana, joka yrittää teitä estää matkallanne Jeesuksen
Arkkiin!”
“Kyllä! Hallelujaa!”
“Aamen! Seuraavien mainosten jälkeen lähdemme matkaan!”

:)

Onko ongelmia poliisin kanssa? Vai mafian? Vai ulkoavaruuden olioiden? Lakitoimisto
S.S.S. auttaa! Tällä viikolla joka kolmas murha tai huumeiden hallussapitosyyte alle
puoleen hintaan!”
Päälle kuului epävireinen laulu, jossa oli kaksi sointua: “Muista ain, S! S! S!”

:)

Dow huomasi kesken magneettilaserleikkauksen jälkeisen masennuksensa, että hänet

tuomittaisiin kanava kymmenen suorassa TV-Oikeudenkäynnissä ja lisäksi vielä
samantien, vaikka hän oli vielä ympäriinsä siteissä. Oikeuden ylin tuomari oli nimittäin
päättänyt, että vaikka maailmanloppu on tulossa, niin lakia täytyy kunnioittaa ja äkkiä.
Poliisit työnsivät hänen turvonneen ja hyödyttömän kehonsa rullatuolissa
oikeussalin penkkien viereen odottamaan vuoroaan. Hän kuuli ohimennen, kuinka
hänen tekojaan ylistettiin Michael D. Blackia vihaavilla radiokanavilla ja kauhisteltiin
ihailijakerhokanavilla. Joku oli ehtinyt jo tehdä hänestä lyhytdokumentinkin, mutta siinä
ei ollut mitään järkeä.
“Seuraava juttu!” Tuomari vaati paukuttaen nuijaa pöytään.
“Biu Jaafaag vastaan Uriel Hect!” Oikeudenpalvelija (ja ohjelman ohjaaja)
mylvi suureen ääneen. Poliisivartijat hoputtivat kyseiset herrat pikaisesti ylös tuoliltaan
ja tönivät tuomarin eteen.
“Syytös?” Tuomari katsoi syyttäjää, joka yritti pikalukea, mitä oli

250
pikakirjoittanut paperille hieman aikaisemmin.
“Päämieheni vaatii kolmensadan tuhannen yksikön korvausta, koska tämä
huligaani puhalsi häneen päin -”
“Vastalause! Huligaani on johdattelua!” Lakitoimisto S.S.S:n
puolustusasianajaja karjaisi kättään pyörittäen ja sai salin perällä istuvilta
jengitovereiltaan aplodit.
“Hyväksytty!” Tuomari huusi.
“Muotoilen asian uudelleen!” Syyttäjä kehitti nopeasti jotain. “Tämä...
huligaania muistuttava nuorimies puhalsi päämiestäni päin bussissa, kun hän oli
rauhallisesti matkaamassa kohti kotiaan raskaan työpäivän jälkeen. Yhtäkkinen järkytys
aiheutti päämiehelleni raskaan henkisen vamman, jonka takia hän joutuu käymään
nykyään terapiassa joka viikko. Vaadimme vahingonkorvauksia.”
“Onko lisättävää?” Tuomari kysyi puolustajalta, joka ei ehtinyt lisätä enää
mitään, kun tuomari löi jo nuijallaan pöytään ja sanoi: “Virtuaalivalamiehistö vetäytyy
miettimään päätöstään mainoskatkon ajaksi!”
Pikakelatun mainoskatkon aikana tuomari joi lasin kuumaa vettä ja yritti
suihkuttaa viilentävää spraytä nuijaniskemisestä kipeään ranteeseensa, muttei saanut
sinetöityä korkkia auki.
“Seuraava juttu! Syyttäjä?” Tuomari kysyi jälleen tiukasti, kun oli palattu taas
ohjelmaan.
“Michael Peace vastaan Michael Peace! Copyright-rike!” Syyttäjä ilmoitti.
Poliisit kantoivat ei-kuuluisan Michaelin paikalleen.
“Puolustaja?”
“Syytetyn nimi, joka on vastoin copyright-lakia, on hänen äitinsä antama
samannimisen tähdenlentokuuluisuuden mukaan.” Puolustaja selitti.
“Syyttäjä?”
“FBI joutui jahtaamaan syytettyä Michael Peacea yli kuusi viikkoa kyseisen
copyright-rikkeen takia!”
“Kolmen sekunnin tauko!” Tuomari iski nuijallaan pöytään ja nosti lattialle
pudottamansa kynän.
“Tuomari on salissa, kaikki nousevat!” Ilmoitti yksi poliisivartijoista. Kaikki

251
oikeussalissa nostivat itseään hieman penkeistään, paitsi Dow.
“Siirrän Michael Peacen jutun käsiteltäväksi Ocsenin tuomioistuimelle!”
Tuomari päätti. “Seuraava juttu!”
“Olen syytön!” Seuraavassa jutussa syytetty mies itki.
“Hauska tutustua, minä olen tuomari. Mikä on syyte?”
“Hän aiheutti häiriötä keskustan Joulumaa-ravintolassa kääntäessään lumitykin
maksimiteholle ja haudatessaan koko ravintolan sisäpihan lumivalleihin!” Syyttäjä
ilmoitti.
“Vetoamme tilapäiseen mielenhäiriöön!” Puolustaja ilmoitti. “Päämieheni tuli
hulluksi liiallisesta kuumuudesta ja ulkoavaruuden valloittajien takia!”
“Selvä! Määrään näin todisteisiin tutustuttuani syytetyn puoleksi tunniksi
pakkotyöhön!”
“EI!” Syytetty huusi ja pyörtyi.
“Seuraava juttu! Dow Winslow!”
Dow työnnettiin rullatuolissa tuomarin eteen ja pystyi tuntemaan, kuinka
oikeudenkäynnin katsojaluvut yhtäkkiä nousivat.
“Syyttäjä?”
“Häntä syytetään Michael D. Blackin sekä... tuota... joidenkin muidenkin
murhista ja omaisuuden tuhoamisesta ja niin edelleen. Minulla on todistaja.”
“Yllätystodistaja, vai? Uutta. No äkkiä sitten!”
Dow hämmästyi, kuten kaikki katsojatkin ja sitä ohjaaja-oikeudenpalvelija oli
halunnutkin. Sisään tuotiin Down entisen talon naapurissa asunut mummo, joka oli
ennen lentokoneen törmäystä lähtenyt ostamaan ristisanatehtäviä.
“Tuo se oli! Tuo on minun naapurini!” Mummo huusi heti Down nähdessään ja
niiasi sitten kameroille yksitellen kuin virtahepo.
Dow tuijotti mummoa kasvoillaan samanlainen ilme kuin erään muinaisen
suuryhtiön pomolla, joka oli eräänä yönä herännyt keskeltä armeijavarikon
parkkipaikkaa klovninpuku yllään.
“Kiitos todistuksestanne.” Tuomari sanoi, heilautti kättään poliiseille, jotka
toimittivat mummon pois ja jatkoi heilautusliikettä lyömällä nuijan elegantisti pöytään.
“Puolustaja?” Hän kysyi tarpeeksi pöytää hakattuaan.

252
 “Kiistämme kaiken ja niin edelleen, veli.”
“Syytetty tuomitaan näin ollen elinkautiseen! Mainoskatkolle!” Tuomari määräsi
ja nousi mainosten ajaksi venyttelemään olkapäitään.
Ennen kuin Dowlle saatiin raivattua turvallinen tie toimittajalaumojen läpi, hän
ehti nähdä vielä yhden pikaoikeudenkäynnin alun (ikään kuin extrana).
“Seuraava juttu... Erver vastaan Erver! Nuorempi veli väittää, että vanhempi veli
on vaihtanut hänen ruumiinsa omaansa hänen nukkuessaan.”
“Kyllä!” Ilmoitti nuorempi veli. “Huomasin sen aamulla, kun silmissäni oli
ylimääräisiä lihaksia!”

:)

Median suurimman lakimiesyhtiön yksityinen työpaikkastressipsykologi yritti

epätoivoisesti päästä rankan työpäivänsä toiselle pakolliselle kofeiiniannokselle.
“Ei kahvia?!” Hän raivosi sihteerilleen. “Miten voin mennä kahville, jos ei ole
kahvia?!”
“Mutta maailmanloppu tulee!” Sihteeri muistutti olettaen, että se saisi
stressipsykologin näkemään asiat oikeissa mittasuhteissa mutta turhaan.
“Minä tiedän sen ja saatanan paljon paremmin kuin sinä! Tiedätkö, mitä olen
saanut koko päivän kestää?! Osaatteko yhtään arvata?!”
“Teillä on paljon paineita, tiedän sen, asiakkaita tulee ja menee -”
“Naama umpeen!” Psykologi heitti kynänteroittimensa sihteerin ohi seinään
(tarkoitus tosin oli ollut osua sihteeriin). “Katsokaa muistioitani! Firman lakimiehet
saavat burnoutteja toisensa perään, kun puolet kaupungin asukkaista tahtoo haastaa
humanoidit, haltijat tai hallituksen oikeuteen! Katsokaa syitä!” Psykologi osoitti vihasta
täristen yhtä muistiota. “Tämän lakimiehen asiakas tahtoo haastaa hallituksen oikeuteen
ja syy on se, että hän sai sydänkohtauksen humanoidien ja haltijoiden tullessa!
Hallituksen olisi hänen mukaansa täytynyt salata heidän tulonsa, ja koska he eivät niin
tehneet, he ovat syyllisiä hänen sydänkohtaukseensa! Ja tämä toinen!” Hän heitti
ensimmäisen muistion roskiin. “Tämän lakimiehen asiakasjoukko tahtoo haastaa
oikeuteen haltijat, joiden alus teki pakkolaskun heidän nudistikommuuniinsa! Ja nämä

253
tässä ovat humanoidielokuvia, nukkeja, koottavia pienoismalleja ja muuta sellaista
roinaa valmistavien yritysten haasteita humanoideja vastaan! He kuulemma rikkovat
copyrightlakia, koska näillä yrityksillä on oikeudet sekä humanoidi-sanaan että
kaikkeen humanoidia muistuttavan muotoiseen!”
“Minulla olisi kofeiinitabletteja -” Sihteeri otti rasian taskustaan. Sitä hänen ei
olisi kannattanut tehdä, sillä stressipsykologi syöksyi pöydän yli hänen kimppuunsa ja
puri häneltä kolme sormea irti.

:)

Dow vietiin pikavauhtia erityistehokkaasta liiketunnistinvalvonnastaan kuuluisaan

Median keskusvankilaan - samaan, jossa käytiin nälkätukilakko Intian puolesta (kaikki
vartijat olivatkin uusia työnharrastajia). Vankila sijaitsi yllättävästi USA-
nimilyhenteisessä läntisen pallonpuoliskon maassa - tuossa vapauden valtakunnassa,
jossa oli enemmän ihmisiä vankiloissa kuin monissa Euroopan valtioissa asukkaita.
Hänet suljettiin hyvällä maulla sisustettuun tarkkailuselliin (jota psykologit
käyttivät mallivankien tarkkailuun), mutta vain siihen asti kunnes hänelle vapautuisi
selviytymisvankilasta pysyvä paikka. Selviytymisvankilasta lähetettiin suoraa ohjelmaa
verkkoon, jotta katsojat saivat jännittää kuka vangeista selviäisi parhaiten karuissa ja
vaarallisissa vankilaolosuhteissa. Kopeissaan apaattisesti istuvien rikollisten
tuijottaminen oli melko tylsää, joten heidät laitettiin päivittäin kilpailemaan keskenään
mm. vankilasiipien välisessä köydenvedossa, pussijuoksussa pihan ympäri, tiilenpäiden
laskemisessa ja ruokalatappelussa. Voittajat saivat tupakkaa ja teräaseita, ja kuukauden
välein joku parhaiten pärjänneistä vangeista äänestettiin vapaaksi.
Karut vankilaolosuhteet olivat luonnollisesti lavastettuja. Oikeasti sellit olivat
kuin täysillä mukavuuksilla varustettuja hotellihuoneita. Minibaariin toimitettiin uudet
minipullot ja minisnacksit päivittäin.
Sellin seinässä oleva televisio oli auki. Jonkin uuden sketsikomediasarjan
käsikirjoittaja oli jo keksinyt tehdä pilaversion humanoidien ja haltijoiden haastattelusta.
“Tiesin jo melko varhaisessa vaiheessa, että tulisin vielä joskus tuhoamaan koko
maailmankaikkeuden... Joskus tietysti, lyhyen hetken ajan, tuntui siltä kuin

254
maailmankaikkeuden tuhoaminen ei olisikaan niin hyvä idea, mutta ravistelin tuon
tuntemuksen nopeasti pois harteiltani. Totta kai se oli hyvä ajatus, minähän sen olin
keksinyt.” Kohtalaisen aidon näköiseen humanoidipukuun pukeutunut näyttelijä sanoi
juontajaa teeskentelevälle näyttelijälle.
“Sinulla oli siis selvä uravalinta jo pienenä humanoidina?”
“Niin, ja isäni kannusti minua kovasti urallani. Kävi katsomassa, kun tuhosin
planeettoja ja orjuutin kansoja. Hän antoi hyviä neuvoja, kuten 'parempi tuhota kuin
katua', 'meitä on moneen tuhoon'' ja 'aika aikaa tuhottunakin'. Ja tietysti klassikko:
'Tuhonsa kullakin'.”
Näkymätön yleisö nauroi koko rahan edestä ja Dow vilkaisi välillä
lumisadekanavaa (nyt siellä satoi sinistä lunta).
“Maa. Eihän siinä ole mitään hohtoa. Tylsä, lyhyt sana. Kyllä meidän
kaksoisplaneettamme, Galatoniucs ja Cozomolitania päihittävät Maan mennen tullen.
Niissä nimissä glamouria ja hohtoa, vai-”
Mitä se eräs tyyppi sanoikaan? Dow mietti. Ihmiset tekevät pilkkaa siitä mitä
eivät ymmärrä. Vai oliko se siitä mitä pelkäävät? Hmph. Jotain sellaista kuitenkin. Se
pitäisi käydä sanomassa niille mielenosoittajille, joita näkyi erään toisen kanavan
uutisissa. Niillä oli kilpiä, joissa luki:

HUMANOIDS GO HOME!

Mitähän ne siihen sanoisivat? Sanoisivat tietenkin humanoidinnuolijaksi, niinkuin

kaikkia ufoharrastajiakin. Heikäläisillä taisi olla nyt kovat ajat humanoidit ja haltijat
olivat tuhonneet kaikki heidän tähtiystävänsä, joten oli enää turha odotella kosmisia
viestejä.
Silti niitä näytti heille tulevan. Se asetti heidän uskottavuutensa aika koville,
mutta kunnon ufohörhö ei olisi kunnon ufohörhö, ellei väittäisi humanoidien salailevan
jotain. Heillä oli tietenkin heidän tähtiystävänsä vankeina aluksessaan... Eikä mitä,
eiväthän tähtiystävät vangeiksi joudu! He ovat siirtyneet eri ulottuvuuteen pakoon
julmaa maailmaa ja hakevat vielä yhteyshenkilönsä mukaan ennen ensi torstain
maailmanloppua!

255
 Saatana. Sain sentään kostoni ennen sitä, Dow ajatteli ja kaatoi itsensä
odotussellin vesiplasmapatjalle.
Vartija koputti kalterioveen, jonka kaikki kalterit olivat erivärisiä.
“Mitä haluaisitte viimeiseksi ateriaksenne?”
“Ei minua teloiteta.” Dow sanoi.
“Ei tietenkään.”
“Mitä helvettiä tämä nyt on?”
Vankiloissa oli siirrytty suoraan suoneen ruiskutettaviin ravintopiikkeihin.
Robotti kiersi vankilan kerran päivässä ja laukaisi piikit vankien ranteisiin, joita heidän
täytyi ojentaa oikeaan aikaan ulos oviluukusta. Se oli pahempaa kuin sairaalaruoka.
“Teloittakaa minut.” Dow pyysi. Ajatus siitä, ettei hän enää ikinä saisi ruokaa
suunsa kautta oli järkyttävä.
Vartija toi juustopurilaisen. Se oli Down viimeinen ateria.

:)

Eräs tavallistakin tavallisempi Medialainen liukuhihnatyöläinen, jolta oli katkaistu

tylsiintymishermot, jotta hän tekisi lajittelutyötä innokkaammin, katsoi televisiota
samalla, kun lajitteli hengityksenraikastuspastillipurkkeja laatikoihin. Ne olivat menossa
Grönlannin eskimoille.
“Työllisyys on aikamme vakavin ongelma.” Yhteiskuntatutkija selitti
dokumenttikanavalla. “Tälläkin hetkellä on yli neljä miljoonaa työllistettyä. Hallituksen
pitäisi puuttua asiaan ja näyttää omalla esimerkillään, ettei työnteko kannata.
Työttömyyskorvauksia pitäisi nostaa ja työpaikkojen määrää vähentää. Ihmisiä pitäisi
informoida siitä, kuinka paljon työnteko kuluttaa heitä ja ympäristöä ja työnantajille
pitäisi osoittaa, kuinka paljon nopeammin ja tehokkaammin robotit hoitavat ihmisten
työn -”
Televisiossa, jota tavallistakin tavallisempi liukuhihnatyöntekijä katsoi
onnellisen tyytyväinen hymy kasvoillaan, oli automaattinen kanavanvaihdin päällä.
Agenttiohjelma kävi jatkuvasti kanavia läpi ja valitsi sieltä tylsiintymättömille
liukuhihnatyöntekijöille sopivaa ohjelmaa (se oli yksinkertainen agentti).

256
 Maailman Kommentaattorit Studiossa -ajankohtaisohjelma oli agentin seuraava
valinta. Kaksi aasialaista asiantuntijaa kommentoi ajankohtaisia tapahtumia kellon
ympäri:
“Niin, se olikin ensimmäinen kerta, kun joku kuoli lavalle -”
“Eipäs ollut! Hayden kuoli lavalle!”
“Kuka Hayden?”
“Hayden Good, muutama vuosi sitten. Muistatko? Otti huumetta lavajännityksen
lieventämiseksi ja tuli hulluksi kesken keikan, kun yleisö sytytti sytkärit balladin ajaksi
ja se luuli, että kiiltomadot jahtaa sitä ja juoksi valotaulun läpi. Kuoli siihen.”
“Tosiaan! Tuotapa en muistanutkaan...(perhana, taisin juuri hankkia itselleni
potkut)”
Seuraavaksi agentti valitsi ykköskanavan Vaalivalvojaiset, jota selostettiin kuin
urheilukilpailua.
“Ja nyt näyttäisi siltä, että... kyllä! Wergurt menee johtoon kolmella äänellä!
Haltijoihin ja nuorisoon panostaminen on auttanut häntä selvästi -”
Seuraava valinta oli Oikeutta Kissalle RY:n vaikutuskanava.
“Me vaadimme teitä lopettamaan sen kissanruokamainoksen, jossa se koira ajaa
kissaa takaa! Se on ihan kauhea! Meidän kissakin sai siitä hirveän trauman, eikä se ole
pystynyt syömään kunnolla moneen päivään!”
Seuraavalla kanavalla oli meneillään joukkuetietokilpailu. Osallistujat vastasivat
juuri yhtä aikaa väärin kysymykseen, joka koski Suuren Sähkökatkon tapahtumisvuotta
hehän eivät voineet vastata peräkkäin eri aikoihin morfisen resonanssin takia (kts.
lisätietoja muualta), jotta kummallakaan joukkueella ei olisi ollut muodollista etua
puolellaan.
Seuraavaksi oli vuorossa Säälittävä Tapaus-ohjelma, jossa oli vieraana entinen
superpalloterroristi, joka oli nyt tehnyt parannuksen.
“Minulla oli onneton lapsuus. Isosiskoni varasti suosikkinalleni, kun olin
kaksivuotias ja lähetti sen idolilleen Michael D. Blackille. Sain siitä elinikäisen
trauman. Kerran kolmevuotiaana katsoin piirrettyä, jossa oli joku juna ja susi ja sitten
tuli Suuri Sähkökatko, enkä nähnyt sitä loppuun! En koskaan toipunut siitäkään! Olin
vuoden psykiatrisessa hoidossa, mutta ei siitä ollut mitään apua! Sitten neljävuotiaana

257
minä... “
Ja liukuhihnatyöntekijä jatkoi liukuhihnatyötään aina vain yhtä pirteänä.

:)

“Moi kaikki lapset, täällä taas Lastenkanava ja Satutäti! Tänään meillä onkin
erityisvieras, rakkaat pikkukatsojaluvut! Meillä on kaukaa tähdistä tullut humanoidisetä
vastaamassa meidän kaikkien pikkumieliä askarruttaviin pikkukysymyksiin. Voitte
lähettää kysymyksiä hänelle kaikilla viestintävälineillä tästä eteenpäin noin neljän ja
puolen tunnin ajan... Ahaa, siellä onkin kaikki linjat jo täynnä! Otetaanpas ensimmäinen
soittaja. Hei, kuka siellä? Täällä Satutäti.”
“Täällä on tutkija Ocm Median yliopistolta. Haluaisin kysyä, lisääntyykö
entropia loputtomiin?”
“Kuinkas vanha sinä olet, Ocm?”
“Seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta.”
“Tämä on lastenkanava, hyvä Ocm, joten -”
“Soitankin puolivuotiaan poikani puolesta.”
“Ahaa, no sitten. Mitä vastaa humanoidi-setä?”
“Mielenkiintoinen kysymys, tutkija Ocm, johon vastaus on tietysti kyllä.
Viidennessätoista ulottuvuudessa vastaus olisi ei, mutta ei juututa promilleihin.”
“Kiitos. Seuraava soittaja?”
“Lapsiprofessori Johna Ocsenin yliopistosta (ikä viisi vuotta) kysyy, montako
tähteä oli maailmankaikkeudessa ennen kuin tuhositte ne? Mitä vastaa tähän
humanoidisetä?”
“Hyvä lapsiprofessori Johna; laskimme niitä olevan tasan
14159983459682349826344478392734...”

:)

Haastatteluohjelmassa, jossa seitsemänkymmentävuotias mies meikkasi itsensä

kahdeksantoistavuotiaaksi naiseksi, oli vieraana Ronlan Lashlei, koska hän ei

258
Mainosmestarin mukaan ollut vieläkään tarpeeksi kuuluisa.
“Ronlan Lashlei, olette kirjoittanut taas uuden kirjan, mutta ennen sitä haluaisin
kysyä edellisestä haastattelustanne. Sehän loppui sanoisinko... väkivaltaisesti?”
“Joo. Niin minä sen ajattelinkin lopettaa. Nämä haastattelut ovat nimittäin osa
suurta kokonaisuutta, taideinstallaatioperformanssiani nimeltä 'Kiistelty Taiteilija
Ronlan Lashlei'; melko iso osa oikeastaan. Ja haluan vielä sanoa individualistisuuttani
korostaakseni sen, että jollei se mitä teen ole taidetta, saa taide silloin minun puolestani
painua helvettiin.”
“Ahaa... Niin, uuden kirjanne nimi, Entertainment for Extraterrestials, on
erittäin nykypäiväinen, kun haltijat ja humanoidit ovat nyt tulleet maahan.”
“Aivan. He ovatkin tämän kirjani kohderyhmä, eivät ihmiset.”
“Voisi jopa sanoa, että yritätte rahastaa tapauksella.”
“Aivan, kaikkea voi sanoa.”
“Kirja kertoo (kuulemani mukaan) ajasta sen jälkeen, kun haltijat ovat voittaneet
sodan humanoideja vastaan ja tuhonneet koko maapallon ja ovat näin ainoa olemassa
oleva laji maailmankaikkeudessa. Miksi näin?”
“Lähinnä halusin ärsyttää. Luultavasti humanoidit haukkuvat kirjan ja haltijat
ylistävät sitä ja se on tarkoituskin. Oikeastaanhan se on kaksi kirjaa yhdessä, toinen
haltijoille ja toinen humanoideille. Kummallekin oma, niin ei tule tappelua.”
“Ihmiskriitikot sanoivat, että kirjassa on... siteeraan arvostelua: 'todella huono
ihmisten ja miljöön kuvaus ja kirja on muutenkin todella outo, koska siinä on pelkkiä
sanoja, jotka eivät juuri missään yhdisty järkeviksi lauseiksi ja se on tehty jonkin
sanakirjaohjelman satunnaisgeneraattorilla. Ainoa järkevä lause on kirjan takakannessa,
jossa selitetään koko kirjan juoni ja kaiken lisäksi minulla oli huono päivä kun luin sen'.
Mitä mieltä olet tästä?”
“Niin, tämä kirjahan ei ole ihmisille, joten kriitikot ovat lukeneet sen aivan
turhaan. Annan lukijan tässä tapauksessa haltijan tai humanoidin oman mielikuvituksen
päättää, miltä henkilö, talo tai auto näyttää. Kukin heistä voi siten yhdistää nämä
abstraktit asiat omaan kokemuspiiriinsä ja ymmärtää niitä näin myönteisesti tai
kielteisesti. Outoudesta sanoisin vain, että sehän menee aina kaupaksi. Minusta
Entertainment for Extraterrestials on erittäin viihdyttävä, hauska ja osuva opus näin

259
mainostaakseni. Täytyy vielä mainita, että kaikki kirjassa on tarkkaan laskettua. Tasan
puolet sanajärjestyksistä ovat hyviä ja puolet huonoja, suhde on täsmälleen 50/50. Myös
kirjainten paikat on laskettu tarkasti, sanat ovat tasan 1,6 sentin päässä sivujen
reunoista, PAITSI ensimmäisen sivun viimeinen kirjain, joka on millin alempana muita
ja toiseksi viimeisen sivun ensimmäinen R-kirjain, joka on väärinpäin tosiaan, sitten
vielä puolivälissä oleva sivu, joka on ladottu hieman kaarevaksi, mutta niin vähän, ettei
sitä huomaa. Se on käsitetaidetta. Sitä paitsi se on kirjoitettu sokerin vaikutuksen
alaisena.”
“Mutta eikö tämä hajotettu kerrontatyyli ole viety tässä jo liian pitkälle?”
“Ei. Koskaan ei voi mennä tarpeeksi pitkälle.”
“Selvä. Entä mitä aiotte tehdä lähitulevaisuudessa, eli ennen maailmanloppua?”
“Ajattelin kirjoittaa nopeasti omaelämänkerran ja tietenkin itsestäni, koska olen
niin kiinnostava aihe. En toki ole täydellinen, mutta täydellisempi kuin moni muu.
Kirjan nimeksi tulee 'Jumala'. Se tulee olemaan eräänlainen lopunajan juonenkäänne
tässä suuressa taideinstallaatioperformanssissani ja tyyliltään kunnianosoitus parodioille
tai siis parodiathan ovat aina kunnianosoituksia, joten siitä tulee kunnianosoitus
kunnianosoituksille, niin sanoakseni. Kuten aina sanon: Aidosti rehellisen ja taiteellisen
taiteen tekeminen on mahdotonta, ellei ole minä. Muut vain pureskelevat sitkeäksi
käyneitä lihanpaloja siitä, miksi pitäisi tehdä jotain, kun siitä ei pitkällä tähtäimellä ole
minkäänlaista hyötyä... Minun määritelmäni taiteelle on tämä: Taide tekee elämän
pienistä asioista hieman suurempia kuten meistä taiteilijoista. Toisin sanoen taide on
yhtä kuin sense of wonder.”
“Vai niin, vai niin... Entä musiikkipuolella?”
“Olen nyt jonkin aikaa ehtinyt tutustua näiden avaruusrotujen tai lajien
musiikkikulttuuriin ja tehnyt heidän suosituimmista soittimistaan ja
musiikkitallenteistaan pitkän arvostelun huomiseen Media City Journaliin aika
mairittelevan, mikäli haluaa katsoa sitä meidän lajimme näkökulmasta... Olen jo käynyt
neuvotteluja haltijoiden musiikkibisneksen isojen pomojen kanssa ja luultavasti alamme
tuoda heidän musiikkiaan maapallon markkinoille erittäin, erittäin pian ehkä puolen
tunnin kuluttua. Olemme keskustelleet myös oikeuksista erääseen nerokkaseen
laitteeseen, jonka he ovat keksineet. Laite tulee mullistamaan viihdeteollisuuden, sillä se

260
pystyy muuntamaan musiikin elokuvaksi tai animaation tietokonepeliksi melkein
hetkessä eräänlainen multikonvertteriemulaattori siis. Täytyy vain ladata esimerkiksi
sarjakuvalehti sisään ja laite analysoi nopeasti sarjakuvan tarinan, piirrostyylin,
huippukohdat, koukut ja yleensäkin kaiken ja muuntaa sitten tämän analyysin
lopputuloksen musiikilliseen muotoon. Annan esimerkin: Sarjakuvassa on rosoisesti
piirretty kohtaus, jossa ihminen muuntautuu yhtäkkiä hirviöksi. Laite luultavasti
muuntaa kohtauksen musiikilliseen muotoon siten, että musiikki on särövahvisteista ja
siinä on ehkä jatkuva melodia, joka muuntautuu yhtäkkiä sekavaksi sooloiluksi. Eli
toisin sanoen sillä voisi helposti tehdä esimerkiksi TV-sarjaohjelmakirjoja.”
“Pahus, sellaiset voisivat tosiaan mennä kaupaksi.”
“Totta. TV-ohjelmakirjallisuus on tulevaisuuden trendi, jos tulevaisuus on
tullakseen. Saippuasarja kovakantisena kirjasarjana, se vasta olisi jotain.”
“Kuulostaa hienolta. Sitten viimeinen kysymys, jonka arvoisa ohjaajamme on
halunnut jo pitkään esittää sinulle: Kuka säkin luulet olevasi?”
“Erittäin hyvä kysymys, joka jokaisen pitäisi esittää itselleen aika ajoin.
Kaikkihan on katoavaista, loppujen lopun lopuksi. Minun kirjani ja biisini ja se laite
häviävät ensi torstaina ja jotain muuta tulee tilalle. Kuten pitääkin ja kaikkea muuta
sentimentaalista paskaa päälle.”
“Öh, kiitos tästä valaisevasta vastauksesta, tunnen olevani todella nerokkaassa
seurassa. Haluaisitko sanoa jotain tämän viimeisen haastattelusi loppuun ennen kuin
siirrymme mainostauolle?”
“Sitä vaan, että tällaisia vastauksia tänään, ja huomenna ehkä aivan erilaisia.
Kaikista vapauksista hauskin on muutoksenvapaus... Ja niin, siitähän minä vielä kotona
suunnittelin mainitsevani, että eräissä piireissä minua vihataan todella paljon. Minulla
on ympäri maailmaa 17 vihailijakerhoa, useimmat ääriuskonlahkoissa omina
jaoksinaan. Olen siis suuressa kulttiepäsuosiossa, mikä on eräällä tavalla
palkitsevampaa kuin olla kulttisuosiossa Ja toinen asia vielä, josta muistutin itseäni
aamulla, kun mietin, että pitäisi saada nyt kaikkia sanottua kerralla, kun on viimeinen
haastattelu ja maailmanloppu... eli korttien sekoittaminen ilman pelitarkoituksia nähtynä
modernina meditaationa ja sitten se juttu, että informaatio tulee aina samalla nopeudella,
mutta aivojen vastaanottonopeus vaihtelee... Kehittelin näet silmälaseihin ja

261
piilolinsseihin asennettavaa laitetta, joka synkronoi tulevan informaation samalle
nopeudelle aivojen vastaanottonopeuden kanssa, mutta kehittelyksi se taitaa jäädäkin...”
“Kii-tos, Ronlan...?” Juontaja varmisteli varovasti. Vaikutti siltä, että Ronlan
lopetti viimein, joten hän uskalsi jatkaa. “Kiitos... Näin siis tällä kertaa... Ja nyt kaikki
pikkulapset television eteen, hyvät vanhemmat! Tulee värikkäitä ja iloisia mainoksia!
Sen jälkeen esiintyy uusi puolalainen transvestiittitrio Swedish Blondes ja heidän
eurodiscohittinsä Fire in The Hole!”

262
 Kolmas päivä
Viihteestä tarkoitus elämälle

Moni Taivalkoski Cityn asukas hämmästyi siitä tiedosta, että maailman väestöliiton
mukaan Kiinassa eli nykyään enemmän ihmisiä kuin koko maapallolla. Se oli kaikille
tuttua, että maailmassa oli tasan miljardi ylipainoista ja vastapainoksi tasan miljardi
aliravittua, mutta tämä uusi tieto tuntui jollakin tapaa kiihdyttävän tunteita puoleen jos
toiseenkin.
Lisää tunteita kuumentavia ja kylmentäviä uutisia saatiin. STT:stä kerrottiin, että
urheilijoiden kaskimääräinen keski-ikä kohosi tasaisesti keskimääräisen eliniän
keskikohdan yläpuolelle. Ei käynyt heti aivan selväksi, mitä tällä tarkoitettiin, joten
uutista lyhennettiin. Uusi uutinen kuului: “Urheilijat ovat viisikymppisiä vasta päälle
kuusikymppisinä.”
Eivätkä mieltä kääntävät uutiset siihen loppuneet, niitä tuli jopa lisää. USA:n
presidentti petti vaimoaan ja pyysi koko kansalta anteeksi naama punaisena. Kirja meni
kuin kuumille kiville ja Hollywoodissa tehtiin tapauksesta elokuva, jossa presidentti
nousi pienestä, köyhästä poikarukasta suuren maan presidentiksi ja oli vaimolleen
uskollinen elämänsä loppuun asti.
Venäjän presidentti otti viinaa, luuli olevansa kapellimestari ja sai
sydänkohtauksen toisensa jälkeen. Kirja meni kuin kuumille kiville ja
elokuvakäsikirjoitusta pyöriteltiin Hollywoodissa kädestä käteen neljännesvuosisata,
kunnes lopulta eräs hongkongilainen action-ohjaaja tarttui aiheeseen ja teki elokuvan
Drunken Master IV: Mission in Russia. Presidenttiä esitti nuken näköinen nainen
nimeltä Emilia Pong Wok ja tappoi lopussa ultimate-pääpahishirviön terveyssandaalilla.
Taivalkoski Cityn vanhoillis-ihmiset ottivat nämä uutisotsikot henkilökohtaisina
loukkauksina ja vaativat korvauksia henkisestä kivusta ja särystä, jota tunsivat
lantionseudulla. Paha vain, että se taho jolta he sattuivat korvauksia vaatimaan, oli
saamelaisten alkuperäiskansojen etuja ajava etujärjestö nimeltä Saamelaisten
Alkuperäiskansojen Etuja Ajava Etujärjestö Ky - ja kommandiittiyhtiöiden yksi etuhan

263
on siinä, että ne voivat tehdä konkurssin toisensa perään, jättää kaikki laskut Jeesuksen
maksettaviksi ja perustaa saman tien uuden yhtiön, jolla on vain yhden kirjaimen ero
entiseen.
Tässä tapauksessa uusi nimi oli Saamelaisten Alkuperäiskansojen Etuja Ajava
Etäjärjestö Ky.

Keskiviikko kello 5.40. Topin nimipäivä.

Herätyskello pärähtää soimaan yöpöydällä. Jalka ilmestyy peiton alta ja
potkaisee kellon lattialle. Topi nukkuu sängyssään väärinpäin.

Ohjaaja seisoo jo näin aamutuimaan pääjohtajan edessä ja kertaa sormillaan (väärin)

viisi uudistusta kanavasisältöön. “Eli siis erikoisefektejä, honkkongia, stuntteja,
tietokonegrafiikkaa, pyrotekniikkaa, laatudokumentteja, aerobickia ja paremmat
lottonumerot.”
“Aivan.” Pääjohtaja sanoo ja tuprauttaa huuliensa välistä paksun sikaripilven.
“Entä sandaaleja?”
“Mitä ihmeen sandaaleja?”
“Ei sandaaleja, selvä.” Ohjaaja katsoo sormiaan. “Näitä viittä vain?”
Pääjohtaja nuolaisee sikariaan ennen vastausta. “Kyllä.”
“Tarvittaisiin kyllä enemmän budjettia näihin erikoisefekteihin ja tällaisiin...”
“Enempää ei tipu.”
“Miten me sitten toteutetaan ne?”
“Sinähän tässä ohjaaja olet, keksi jotain.” Pääjohtaja käskee, sammuttaa sikarin
ja asettaa sen takaisin sikarilaatikkoon kuin aseen koteloon.
“Selvä... kai mä jotain... keksin...” Ohjaaja häipyy pääjohtajan haukankatseen
edestä ja kävelee takaisin studioon hokien itsekseen: “Aerobickia, stuntteja, itämaisia
taistelulajeja ja sandaaleja. Aerobickia, stunt -” Yhtäkkiä hän huomaa meikkaajan
auttavan takkia uutisankkurin päälle.
“Taasko järjestelijä on myöhässä?!” Ohjaaja karjaisee.
“Siltä vähän näyttää.” Meikkaaja ilmoittaa.
“Alkaa tulla näköjään tavaksi.” Ohjaaja ottaa kännykän taskustaan ja painaa

264
pikavalintaa.

Topin yöpöytäpuhelin soi. Hän yrittää potkaista sitä lattialle samalla tavoin kuin
herätyskelloa, mutta osuukin yöpöydän lamppuun. Se räsähtää rikki lattialle.
Topi ärähtää ja potkii koko pöydän kumoon.
Puhelimen luuri heittäytyy pois paikoiltaan kuin erikoisjoukkojen sotilas ulos
helikopterista. Ohjaajan vihainen ääni huutaa luurista: “Topi! Topi saatana! Herää!”
Topi heittää toisen tyynyistään luurin päälle.

Ohjaaja sammuttaa kännykän ja kiroaa itsekseen. Hän päättää tehdä asian kerralla
selväksi Topille ja viittoilee yhden kameramiehistä luokseen.
“Hei Timo, tiedätkö missä Topi asuu?” Hän kysyy kameramieheltä.
“Tiedän mä.” Kameramies vastaa.
“Lähde sitten opastamaan, käydään hakemassa se töihin.”
“Mä tulen mukaan!” Huutaa uutisankkuri.
“Mä tulen myös!” Meikkaajakin haluaa kyytiin.

Pian he kaikki ahtautuvat ohjaajan volvon kyytiin. Ohjaaja käynnistää ja kaasuttaa

porttia kohti, mutta jarruttaa Samin ja Mortin kohdalla, avaa ikkunan ja kysyy:
“Tuletteko tekin?”
“Mihin?” Sami kysyy.
“Topia hakemaan.” Ohjaaja sanoo.
“Mennäänkö?” Sami kysyy Mortilta.
Mortti alkaa miettimään. “Hmm...”
“Tullaan me!” Sami vetää Mortin perässään autoon.

Lähettäjä istuu yksin ohjaamossa ja tuijottaa kelloa, joka on jo tasan kuusi, eikä ohjaajaa
näy missään. Hän päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen, ottaa videohyllystä
omatekemänsä lyhytelokuvan ja laittaa sen pyörimään.

Ohjaaja, kameramies, meikkaaja, uutisankkuri ja Sami ja Mortti koputtavat yhtä aikaa

265
Topin kerrostaloasunnon oveen ja soittavat sitten ovikelloa.
“Topi! Töihin nyt!” Ohjaaja huutaa ovelle. “Herää Topi, vähän actionia nyt!”
“Ei tämä onnistu. Murretaan ovi.” Kameramies ehdottaa.
“Tee se.” Ohjaaja sanoo meikkaajalle.
Muut siirtyvät pois oven edestä, kun meikkaaja ottaa vauhtia käytävän perältä.
Ohjaaja nyökkää lähtömerkiksi, meikkaaja nyökkää takaisin ja juoksee vauhdilla päin
ovea.
Ovi ei murru, mutta ohjaaja huomaa, ettei ovi olekaan lukossa.
“Sait sen löystymään. Kolmosella mennään...” Ohjaaja valmistautuu ja laskee:
“Yy, kaa, koo!”
Kaikki tunkeutuvat sisään asuntoon.
“Lauri, tarkista keittiö!” Ohjaaja käskee. “Muut makuuhuoneeseen!”
Topia ei tarvitse etsiä pitkään. Hänet löydetään makuuhuoneesta nukkumasta.
“Ahaa! Topi, ylös siitä!” Ohjaaja vetäisee peiton pois Topin päältä.
“Mulla on paha olo...” Topi valittaa surkeasti.
“Älä viitsi näytellä! Töihin nyt, sulla on paljon hommaa! Katso nyt, kun kaikki
tulivat hakemaankin! Timo, ota jaloista kiinni, kannetaan se keittiöön.” Ohjaaja tarttuu
Topia korvista kiinni ja huutaa keittiöön: “Lauri, keitä kahvia!”

Vesi kiehuu kattilassa. Uutisankkuri Lauri kaataa veden isoon kahvikuppiin, lisää
muutaman lusikallisen kahvinporoja sekaan ja koristelee drinkin teepussilla.
Topi nuokkuu pöydässä ja ohjaaja pitää hänen päätään pystyssä pöydän toiselta
puolelta. Muut tutkivat jääkaappia.
Lauri ojentaa kahvin ohjaajalle, joka pakottaa Topin suun auki ja kaataa kahvin
sisään.
“Eiköhän se kohta vaikuta.” Ohjaaja sanoo.
Topin silmät avautuvat, kun vastakeitetty kahvi polttaa hänen suutaan ja syöksyy
juomaan vettä tiskialtaasta. Ohjaaja ja Lauri näyttävät toisilleen tyytyväisenä peukaloa.

Kostin sohva on tyhjä. Ovikello soi, Kosti nousee lattialta sohvan vierestä ja juoksee
puhelimeen.

266
 Ovikello soi uudelleen. Kosti hakkaa puhelinta, sulkee sen ja kuuntelee sitten
rannekelloaan. Vasta kolmannella soitolla hän tajuaa äänen olevan ovikello ja menee
avaamaan oven.
“Veijo! Mitä sä täällä?” Kosti hämmästyy.
“Terve terve! Voitin kaksi kertaa lotossa peräkkäin ja ajattelin lähteä rahoilla
etelänmatkalle!”
Kosti tuijottaa Veijoa kysyvästi. “No mitä sitten?”
“Ajattelin, että sinä voisit sillaikaa käydä kastelemassa mun kukat.” Veijo
selittää.
Kosti tuumii hetken. “Voin kai minä vissiin käydä...”
“Tässä on avaimet.” Veijo ojentaa talonsa avaimet Kostille.
“Okei.” Kosti ottaa avaimet ja tunkee ne housuntaskuun.
“Että nähdään muutaman viikon päästä!”
“Joo hei.” Kosti iskee oven kiinni Veijon naamaan.

Ohjaaja ajaa takaisin kohti TV-asemaa täpötäydellä autollaan. Topi istuu takapenkilla
naama kiinni sivulasissa ja seuraa katseellaan ohivilahtavia liikennemerkkejä.

Veijo kävelee sisään matkatoimistoon ja alkaa tavata mainosjulisteita, joissa näkyy

kullankeltaisia hiekkarantoja ja kirkkaansinisiä koralliriuttoja. Yhdessä julisteessa
mainostetaan elämysmatkaa Andeille ja kuvassa on erilaisiin eläinpukuihin
sonnustautuneita Perulaisia kaivostyöläisiä.
“Etsittekö jotain erityistä?” Matkatoimistovirkailija kysyy Veijolta ystävällisesti.
“Mä vaan katselen.” Veijo mumisee, mutta kääntyykin sitten virkailijan puoleen.
“Tai kyllä mä jotain etelänmatkaa ajattelin, semmoista muutaman viikon pituista. Joku
viiden tähden hotelli olisi kiva ja rannalla olisi kiva lekotella.”
“No katsotaan löytyisikö mitään sopivaa.” Virkailija ottaa hinnaston esiin
tietokoneeltaan. “Tässä olisi kymmenen hengen yhden viikon loma Italiassa, hinta vain
yhdeksän tonnia.”
“Se on kyllä vähän liian hintava... Enkä minä varmaan löydä mistään kymmentä
henkeä mukaankaan.”

267
 “No katsotaanpa jotain muuta... Tässä olisi sitten seitsemän hengen kahden
viikon loma aurinkoisessa Espanjassa, hinta viisituhattaviisisataa.”
“Ei, ei kyllä sekään oikein käy sekään...”
“No entä Kreikka? Viisi henkeä, viisi viikkoa ja turistiajelu Ateenan ympäri,
kolme tonnia.”
“Ei, ei se oikein -”
“Nyt tiedänkin! Tämä sopii teille kuin hattu päähän, odottakaas... Tässä! Yhden
ja puolen hengen kolmen viikon reissu Toros Daglariin, Turkkiin! Vain tuhatkolmesataa!
Majoitus paikallisen perheen aitoon ja autenttiseen paimentolaistelttaan!
Vuohenjuustoaaminen sisältyy hintaan!”
“Ei, kyllä se on vieläkin vähän liian hintava...”
“Jaa... no sanokaapa, minkä verran te olette oikeastaan aikoneet tähän lomaan
sijoittaa?”
“No siis...” Veijo ottaa lompakkonsa esiin. “No kun tuota voitin lotossa kaksi
kertaa peräkkäin... että kuinka pitkälle pääsee yhdeksälläkymmenelläseitsemällä
lottorahalla?”
Virkailija tuumii hetken.

Pakettitaksi jättää Veijon metsänreunaan. Hänellä on pikkureppu selässä ja kartta

kädessä. Metsään päin osoittaa kyltti, jossa lukee: Korpivaellus.

Studio yksi. Topi istuu studion lavastetuolilla kuin transsissa.

Uutisankkuri Lauri tulee hoputtamaan häntä töihin. “Topi! Nyt se wushu-aerobic
alkaa! Joko laitoit musiikit valmiiksi?”
“Joo, mä just olin menossa laittamaan...” Topi tuhisee käheästi, nousee tuolista ja
hoippuu kasettisoittimen luo. Hän valitsee kasetin summamutikassa, laittaa sen
paikoilleen ja jää soittimen viereen istumaan.

Wushu-Aerobic alkaa. Kolme aerobic-ohjaajaa seisoo uudelleenlavastetussa studiossa

yllään neonväriset karatepuvut ja sandaalit.
“Tervetuloa hyvät katsojat! Tämä on Wushu-aerobic, minun nimeni on Jouko ja

268
tässä ovat Leo ja Frederik!” Yksi aerobic-ohjaajista esittelee. “Tässä viisituntisessa
erikoisohjelmassamme yhdistämme yleishyödyllisellä tavalla sekä aerobickin
liikunnallisuuden että itsepuolustuksen jalon taidon! Toivottavasti viihdytte
seurassamme! Aloitamme kevyesti helpoilla perusliikkeillä -”

Ohjaaja huutaa mikkiin: “Topi, musiikkia!”

Topi säpsähtää ja painaa Play-nappia.
Aerobickaajat pysähtyvät ihmettelemään, miksi musiikiksi on valittu black
metallia, mutta jatkavat sitten liikkeiden tekemistä kuin se kuuluisi ohjelmaan.
Ohjaaja lysähtää masentuneena kasaan. “Antaa olla...”
Topi kääntää volyymiä pienemmälle ja kävelee kädet korvillaan ulos studiosta.

Samaan aikaan Kosti kävelee Veijon talolle avaimia etusormensa ympärillä pyöritellen.
Hän avaa avaimilla talon etuoven, astuu sisään, sytyttää valot kaikkiin
huoneisiin, menee keittiöön, valuttaa kastelukannun täyteen vettä ja lähtee saman tien
kiertämään taloa.
Hän vilkaisee jokaiseen kaappiin ja komeroon, tutkii kaikki laatikot ja
hymähtelee arvioivasti. Sitten hän siirtyy tutkimaan kukkien tilaa ja päätyy siihen
tulokseen, että ainoa kukka joka tarvitsee vettä on kaktus.
Hän kaataa kaiken veden kaktukseen ja kauhistuu, kun muutamia vesipisaroita
putoaa Veijon kaakelilattialle. Hän kumartuu pyyhkimään ne hihaansa, mutta huomaa
sitten, että lattia on joka puolelta täynnä likaisia jälkiä.
Hän kauhistuu toisen kerran huomatessaan, että likaiset kengänjäljet ovat hänen
omiaan.

Veijo samoaa pitkin metsää korpivaelluksellaan. Hän kapuaa ylös jyrkkää mäkeä,
pyyhkii hikeä niskastaan, istahtaa kannonnokkaan ja laskee pikkurepun selästään.
Hän avaa repun ja kaivaa esiin pienen pullon vettä ja vaniljakeksin. Hän syö
keksin yhdellä haukkauksella, juo pullon tyhjäksi yhdellä kulauksella ja heittää repun
selkäänsä jatkaakseen lomamatkaansa.

269
Kun musiikki on vaihdettu, Wushu-aerobic jatkaa.
“Ja jotta vähemmistöjäkään ei unohdettaisi, näytämme nyt ohjelmamme toisella
osiolla myös kuinka laiskat ja läskit voivat harjoittaa itsepuolustusta, eli seuraavaksi siis
itsepuolustusta laiskoille ja läskeille! Heti katkon jälkeen!”
Kamera kääntyy kuvaamaan ylipainoisia, jotka kävelevät sisään studioon.

Kosti kiertää ympäri Veijon taloa availlen kaappeja ja laatikoita. Lopulta hän löytää
etsimänsä: Siivouskaapin. Hän ottaa kaapista vesisangon ja kerää siihen muutamia
pesuainepulloja.
Pulloja järjestellessään hän huomaa yhtäkkiä pienen, erikoisen muotoisen
pullon, jossa lukee: Supertehokas Antibakteeri Desinfiointiaine.
Kosti innostuu helvettiin. Hän avaa korkin, haistelee korkkia, haistelee pulloa,
ottaa ainetta pienen kulauksen, purskuttelee sitä suussaan kuin viininmaistaja, kurlaa ja
sylkäisee sitten tiskialtaaseen. Sitten hän nuolee tiskialtaan.
Hän nostelee muut pullot sangosta takaisin kaappiin, laittaa sankon täyteen vettä
ja kaataa pikkupullon veden sekaan.

Topi menee kahvihuoneeseen, ottaa pakastimesta jäitä, valuttaa hanasta vettä kannuun,
laittaa jäät veden sekaan ja alkaa juomaan. Hänen kurkkunsa on palanut rakoille
kuumasta kahvista.

Wushu-aerobic jatkaa. Studioon on tuotu sänky, jolla opettaja Jouko makailee rennosti
selällään. Muut katsovat häntä kauempaa.
“Ja tervetuloa ohjelmamme toiselle osiolle!” Jouko aloittaa juontonsa sängystä.
“Nyt siis vuorossa itsepuolustusta laiskoille ja läskeille! Minä ja Frederik näytämme nyt
mitä voi tehdä, jos vihollinen hyökkää kimppuunne kun olette juuri ottaneet
rentoutuneen asennon sängyssä.”
“Aplodeja Frederikille!” Leo kehottaa katsojia taputtamaan.
Frederik siirtyy muutaman metrin päähän sängystä ja keskittyy. Jouko makaa
sängyllä nukkuvaa simuloiden.
Frederik sylkäisee käsiinsä ja lähtee hitaasti kohti sänkyä valmiina lyömään

270
Joukoa. Yhtäkkiä, kun hän on aivan sängyn vierellä, Jouko kääntyy ja potkaisee häntä
polveen. Hän kaatuu sängyn viereen, jolloin Jouko kohottaa molemmat kätensä ja iskee
häntä niskaan. Sitten Frederik nousee ylös ja molemmat kumartavat kameralle.
Leo ilmestyy kuvaan. “Tämä on kuitenkin vain yksi vaihtoehto. Seuraavaksi
näemme Kurki-tyylin muunnelman samasta aiheesta.”
Frederik ottaa jälleen vauhtia muutaman metrin päästä ja juoksee vauhdilla
Joukoa kohti, jolloin Jouko ojentaa kätensä sivulle Frederikin eteen ja hän juoksee
suoraan niihin. Jouko tarttuu oikealla kädellään kiinni Frederikin nenään ja heittää hänet
vasemmalle vuoteen yli. Frederik nousee sängyn takaa ja molemmat kumartavat jälleen
kameralle.
Leo tulee taas kuvaan. “Seuraavaksi näemme harvinaisen Sumovalastyylin
muunnelman samasta teemasta.”
Frederik ottaa jälleen vauhtia ja Jouko laittaa tyynyn paitansa alle. Frederik
nyökkää, juoksee vauhdilla sängyn viereen, pysähtyy, kohottaa nyrkkinsä ja alkaa
lyömään, kun Joukko vetäisee yhtäkkiä patjan alta pippurisuihkeen, ampuu sitä
Frederikin silmiin ja pyörähtää sitten Joukon päälle.
Leo tulee kuvaan sanomaan: “Näin se pitää tehdä.”

Veijo konttaa sateenmärässä metsässä paleltuneena ja nääntyneenä. Hän päättää

pysähtyä ja tehdä nuotion, jolla voisi valmistaa ruokaa, jos sellaista löytyisi. Tai antaa
savumerkkejä.
Hän ottaa minitulitikut repusta ja raapii niitä, mutta puut ovat kastuneet niin,
ettei niitä saa syttymään. Veijo murahtelee alkukantaisesti ja on jo aikeissa heittää
reppunsa menemään, kun hän yhtäkkiä huomaa, että hieman kauempana metsäisen
kukkulan juurella on suojaisa monttu, joka on peitetty pressulla.
Kun Veijo juoksee lähemmäs, hänelle selviää, että montussa on arkeologinen
kaivaus. Maa on jaettu neliöihin kepeillä ja langoilla.
Veijo ei kuitenkaan välitä moisesta, vaan hyppää monttuun tekemään nuotiota,
vaikka montun viereen pystytetyssä kyltissä lukee: Avotulen teko arkeologiselle
kaivaukselle kielletty.

271
Sillaikaa Topi kaataa viimeistä lasillista jäävettä palaneeseen kurkkuunsa ja yskii sen
juotuaan.
“Ennen kaikki oli niin hyvin...” Hän kähisee itsekseen.

Veijo lämmittelee tyytyväisenä käsiään tekemänsä pienen nuotion päällä, mutta kuulee
yhtäkkiä auton ääntä kauempaa. Hän polkee pelästyneenä nuotionsa sammuksiin ja
heittää suojapeitteen takaisin montun päälle. Sitten hän ryömii varovasti kukkulan laelle
katsomaan.
Metsätien reunaan pysähtyy harmaa maastoauto. Arkeologit ovat palaamassa
kaivaukselleen, Veijo päättelee ja lähtee juoksemaan metsään karkuun.

Arkeologit kävelevät kaivaukselleen dinosauruksista keskustellen, vetäisevät

suojapeitteen sivuun, ottavat miniharjat ja sudit esille ja alkavat puhdistamaan kiviä.

Samaan aikaan Veijon talossa Kosti hankaa lattiaa kuivalla rätillä, ottaa välillä
kulauksen pesuainetta sankosta ja jatkaa siivousta.

Wushu-aerobic ei enää tarvitse sänkyä, joten Topi on kutsuttu raahaamaan se takaisin

rekvisiittavarastoon. Vetäessään sitä takaperin käytävää pitkin sokea vanhus törmää
häneen.
“Katso vähän minne menet!” Topi kähisee, mutta huomaa sitten vanhuksen
olevan sokea. “Jaa, ethän sä voikaan. Sori.”
“Päivää.” Vanhus ojentaa sokeainkeppiään. “Olen Ville Lobos.”
“Päivää. Topi, tuotantojärjestelijä.” Topi tarttuu keppiin ja laskee sen alas.
“Tulin tänne työharjoitteluun.” Ville ojentaa suosituspapereitaan.
“Työharjoitteluun?” Topi ihmettelee, mutta muistaa sitten ohjaajan sanoneen
jotain sellaista. “Joo joo, niinhän se olikin...” Hän ottaa suosituspaperit ja tunkee ne
housuntaskuunsa. “Seuraa minua, niin minä näytän mistä voit aloittaa hommat!”
Topi lähtee kävelemään kohti ohjaamoa ja sokea yrittää seurata häntä.

Veijo kiertää kaukaa metsän kautta arkeologien maasturille, avaa peräkontin ja piiloutuu

272
vararenkaan ja toisen suojapeitteen väliin.

Televisiossa Wushu-aerobicin Itsepuolustusta laiskoille ja läskeille -osuus jatkuu.

“Seuraavaksi opimme perusliikkeen näyttäviin hyppypotkuihin!” Leo selostaa.
“Tällainen se on, katsokaa tarkasti, katsokaa tarkasti...”
Leo, Jouko ja Frederik hyppäävät yhtä aikaa ilmaan.
Laiskat ja läskit ovat haltioituneita esityksestä. “Miten te sen teitte?!” He
kysyvät ihmeissään.
“Täytyy vain osata niksit.” Leo selittää kameralle. “Äskeistä temppua kutsutaan
’hypyksi’. Siinä koko kehon paino saadaan jalkalihasten ponnistusvoimalla hetkeksi
ikään kuin levitoivaan tilaan, irti maan vetovoimasta mutta vain hetkellisesti, muistakaa
se. Nyt on teidän vuoronne, katsotaan miten se sujuu. Harjoitusta, harjoitusta!”
Laiskat ja läskit yrittävät hypätä ilmaan siinä onnistumatta.

Arkeologiprofessori löytää Veijon tekemän nuotion hiekan alta ja kutsuu innostuneena

arkeologioppilaansa katsomaan.
“Katso!” Professori osoittaa maata.
“Mitä?” Oppilas kysyy.
“Nuotio!”
“Onko se...?”
“On!”
“Varmastiko...?”
“Kyllä! Ystäväni, meistä tulee kuuluisia!” Professori heittää suojalasinsa ilmaan.

Wushu-aerobic keskeytetään ylimääräisen uutislähetyksen ajaksi.

“Ylimääräinen uutislähetys, hyvää päivää. Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen
arkeologisen tiedekunnan professori Perttu Kangas ja arkeologiopiskelija Simo Sumu
ovat tehneet merkittävän arkeologisen löydön Taivalkoski Cityn pohjoispuolelta. Paikan
päältä meille raportoi Erkki.”
Kuva siirtyy arkeologinen kaivaukselle, missä Erkki haastattelee professoria.
“Professori Kangas, kertoisitteko lyhyesti mitä olette löytäneet ja mikä tekee

273
tästä löydöstä merkittävän?”
“Teimme tosiaan erittäin, erittäin merkittävän löydöksen! Tämä kuoppa, minkä
näette tässä, on itseasiassa maailman vanhin arkeologinen kaivaus. Löysimme viime
viikolla tästä kuopasta kaksi cromagnonia, ja tarkempi tutkimus osoitti, että he olivat
kivikauden arkeologeja; ehkä maailman ensimmäisiä jalon ammattimme harjoittajia!
Heidän asennostaan ja työkaluista päättelimme, he olivat olleet kuollessaan juuri
suorittamassa tällä paikalla arkeologista kaivausta, voitteko uskoa? Me tietysti
jatkoimme mielenkiintoa puhkuen heidän työtään nähdäksemme, mitä ihmettä
kivikauden arkeologit maasta oikein odottivat löytävänsä.”
“Mitä sitten?”
Professori tyrmistyy. “Mitä sitten?! Vai mitäkö sitten?! Tämä on merkittävin
löytö sitten jääpyramidin!”
“Tarkoitin että mitä sitten tapahtui?”
“Ai, sori...” Professori pyytää anteeksi erehdystään ja selittelee: “Me arkeologit
olemme hieman hermoheikkoja... Mutta niin! Ilmeisesti jääkausi pääsi yllättämään,
eivätkä he koskaan saaneet nähdä arkeologista löytöään. Me jatkoimme heidän kesken
jäänyttä työtään ja kaivoimme esiin sen mitä he etsivät. Paljastui että kyseessä oli
ikivanha nuotiopaikka. Tämä on todella merkittävä löytö!”
“Mitä aiotte seuraavaksi tehdä?”
“Suunnitelmissa meillä on muuttaa koko pohjoinen Taivalkoski City
arkeologiseksi kaivaukseksi, ottaa siitä kipsivalos ja kuljettaa se museoon. Tämä saattaa
hyvinkin jäädä pelkäksi suunnitelmaksi, sillä kaupungin johto ei ole myöntänyt
museolle varoja tarpeeksi suuren lisäsiiven rakentamista varten, jotta tämä kipsivalos
sopisi sisään. Arvelen asian näin ollessa, että joudumme tyytymään kipsivalokseen tästä
kuopasta. Aivan lähitulevaisuuden tutkimuksista jos puhutaan, niin vaikka puiden
asettelu osoittaa selvästi, että nuotion tekijä on luolamiehen tasolla, aiomme tehdä (ihan
vain asian varmistamiseksi) radiohiiliajoituksen.” Professori näyttää nuotiosta otettua
risua kameralle. “Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen metsäntutkimusjaoksen
erikoistutkija, joka on erikoistunut risujen tutkimiseen, on lupautunut auttamaan meitä
tässä ajallisessa ajoituksessa.”
“Kiitos, professori Kangas, palaamme asiaan kun lisätutkimukset on tehty. Nyt

274
takaisin Wushu-aerobickin pariin.”

Wushu-aerobic jatkuu televisiossa, jota Kosti juuri pyyhkii. Hän lopettaa pyyhkimisen
hetkeksi ja kokeilee itsekin hypätä pari kertaa Leon, Joukon ja Frederikin tahdissa.

Topi seisoo ohjaamon ovella ja huutaa käytävällä öljytankkerin tavoin harhailevalle

sokealle: “Tännepäin, tännepäin! Tänne tänne, seuraa vain ääntäni!”
“Kuka tuo on?” Ohjaaja tulee ovelle katsomaan, kenelle Topi huutaa.
“Se on Ville Lobos. Se työharjoittelija.”
“Ai niin, joo... Mene sä jatkamaan hommia, mä hoidan tämän.”
“Selvä.” Topi lähtee jatkamaan sängyn siirtämistä.

Ohjaaja tönäisee sokean lähettäjän viereen istumaan. “Okei, näytä Villelle miten homma
toimii, että hän pääsee heti hyvään alkuun. Mä lähden kahville.” Ohjaaja käskee ja
lähtee.
“Selvä.” Lähettäjä sanoo ja alkaa opettamaan: “Katsopas, Ville, tässä on
häivytysnappi... näääin se kuva häipyy. Ja tästä voi vaikka pistää vähän strobe-
efektejä...”
Ville istuu vieressä mitään ymmärtämättä.

Kosti on siirtynyt siivoamaan Veijon keittiötä ja tulee vahingossa pyyhkineeksi kaikki

lasit, kahvikupit ja kukkaruukun ruokapöydältä lattialle.
Tästä tippaakaan välittämättä Kosti ottaa omenan pöydällä olevasta kupista,
pyyhkii sitä rätillään, puraisee sitä pari kertaa ja laittaa takaisin kuppiin.

Wushu-aerobic keskeytetään toisen kerran, kun metsäntutkimuslaitos on suorittanut

radiohiiliajoituksen professori Kankaan toimittamasta risusta.
“Täällä Erkki, Taivalkoski Cityn tutkimuslaitos. Seurassamme on nyt
arkeologian professori Perttu Kangas ja metsäntutkimuslaitoksen risututkija Risto
Männikkö.”
“Nimi on enne.” Risto huomauttaa. “Valitsin ammattini sen mukaan. Jos nimeni

275
olisi Risto Tulipalo, alkaisin tuhopolttajaksi tai palomieheksi.”
“Aivan... Olette nyt tehneet radiohiiliajoituksen tälle nuotiopuulle. Mitä siinä
selvisi?”
“Teimme täsmällisen radiohiiliajoituksen ja tämänhetkisten tietojen pohjalta
vaikuttaa siltä, että nuotio on tehty viime tiistaina kello kuuden ja seitsemän välillä.”
“Hetkinen... eli toisin sanoen eilen?”
“Juuri näin. Mielestämme tämä on suuri tieteellinen läpimurto, sillä
nykytietämyksemme historiankäsityksen valossa luolamiehiä ei pitänyt olla enää
olemassa viime tiistaina. Tämä on todella mullistavaa uutta tietoa viikkomme
alkupuolelta.” Risto selittää.
“Miten tämä tarkalleen ottaen tulee muuttamaan historiaa?”
“Sitä on vaikea arvioida, mutta olen jo saanut muutamia herjaavia kommentteja
kollegoiltani, jotka epäilevät pätevyyttäni arkeologina. Mutta niinhän epäiltiin jo
muinaista kreikkalaista Galileo Gallen-Kallelaa, kun hän todisti ympyrän pyöreäksi.”
“Kiitos, herrat tutkijat. Siirrän takaisin studioon.”

Samoihin aikoihin Veijo avaa tutkimuslaitoksen pihalle pysäköidyn argeologien

maastoauton peräkontin, suoristaa sifonkisolmionsa ja lähtee kävelemään kohti kotiaan.
Lottovoiton tuoma lomamatka on hänen osaltaan ohi.

Kosti pyyhkii Veijon talon ulko-ovelle johtavia portaita suunnitellen seuraavan

perjantai-illan tapahtumia. Perinteisesti hän viettää perjantai-illat pää selvänä, koska
lauantai-aamuisin tulee paljon lastenohjelmia, mutta näin työttömänä ollessa voisi
tietysti vetää pään täyteen ja vierailla hautausmaalla etsimässä omaa paikkaansa
maailmassa.

Topi yrittää sovittaa sänkyä sisään rekvisiittavaraston ovesta eikä pysty käsittämään,
miten se on saatu sieltä ulos. Se ei sovi pystyeikä vaakasuunnassa eikä jalkojen
ruuvaaminen irti auta sekään.
Hän istahtaa sängylle lepäämään, päättää luovuttaa, kaatuu kyljelleen ja on kohta
unessa.

276
Wushu-aerobic jatkuu. Kaikki laiskat ja läskit yrittävät edelleen hypätä, mutta kukaan ei
ole vielä onnistunut, vaikka Frederik on näyttänyt tempun jo toistakymmentä kertaa.
Leo ja Jouko istuvat kulisseissa tahdissa tupakoiden ja katsovat Frederikin
epätoivoisia yrityksiä saada laiskat ja läskit tajuamaan, mistä hyppäämisessä on kyse.
“Kuule Leo.” Jouko kuiskaa tumpaten tupakkansa seinälavasteeseen.
“Mitä?” Leo kysyy.
“Minäpä luulen, että he tarvitsevat hieman enemmän motivaatiota.”
“Niinkö arvelet?”
“Jep. Minulla on idea.”

Ohjaamossa lähettäjä on ylpeä, sillä hän on mielestään opettanut Villelle kaiken

lähettäjän alasta.
“Olet nyt täysoppinut, joten hoida sinä homma vähän aikaa, niin mä käväisen
kahvilla. Kyllä se sulta jo luonnistuu!” Lähettäjä sanoo ja lähtee ohjaamosta.
“Joo... Kyllä varmaan.” Ville sanoo, eikä hänellä ole aavistustakaan mitä pitäisi
tehdä.

Kosti pyyhkii Veijon postilaatikkoa tuumien siirtyvänsä seuraavaksi pyyhkimään Veijon

nurmikkoa ja ajotietä. Sitä hän ei kuitenkaan ehdi toteuttaa käytännössä, sillä Veijo
palaa lomamatkaltaan kävellen.
“Kosti, terve!” Veijo huikkaa ja Kosti säikähtää hieman.
“Veijo, terve! Sinähän äkkiä tulit takaisin! Millaista siellä etelänmailla oli?”
“Aika kuuma siellä oli.” Veijo valehtelee. “En minä siellä oikein viihtynytkään
sitten... Tulin niinku takaisin jo nyt.”
“Jaa niinku.” Kostia ei kiinnosta. “No mutta kuule, mä olen kastellut sun kukat
ja tässä samantien siivoillutkin vähän, kun ei ollut muutakaan tekemistä.”
“Kiitti vaan!” Veijo veisaa. “Hei, kuule! Siellähän TV-asemalla oli siivoojan
paikka vapaana nyt! Sehän voisi sopia sulle!”
“Niin!” Kosti ottaa ehdotuksen välittömästi omakseen.

277
Frederik ja Leo seuraavat sivusta, kun Jouko toteuttaa motivaatioideansa. Hän käyttää
portaita, narua ja kaksi pussillista donitseja.
“No niin, eiköhän tuo innosta niitä!” Jouko palaa Leon ja Frederikin seuraan ja
he ihailevat yhdessä donitseja, jotka Jouko sitoi narulla studion kattopalkkeihin.
Reaktio nähdään välittömästi. Laiskat ja läskit vilkaisevat ylöspäin ja huomaavat
donitsit. Kaikkien jalat irtoavat lattiasta yhtä aikaa.
Leo, Jouko ja Frederik kauhistuvat tajutessaan, mitä ovat menneet tekemään ja
tekevät tiikerisyöksyn suojaan lavasteseinän taakse...

Tömähdykset kuullaan kilometrien päässä. TV-asema heilahtelee perustuksissaan.

Topi herää sängyn tärinään.
Ohjaajan ja lähettäjän kahvikupit räsähtävät rikki juuri kun he ovat nostamassa
niitä huulilleen.
Ville Lobos pitelee kiinni lähetyspöydästä, ettei se lentäisi nurin.
Seismografien neulat tutkimuslaitoksissa ympäri maailman sotkevat paperia kuin
mielisairaat taideterapialuokan seiniä. Ikkunalasit hajoavat Japanissa, maa järisee
Manhattanilla ja Australian aavikolle ilmestyy outoja maakumpuja.

Veijo ja Kosti ovat siirtymässä sisään Veijon taloon kahville, kun maanjäristysaalto
tulee. He tarttuvat hädissään kiinni kaiteisiin.
“Mikä ihme se oli?” Kosti kysyy.
“Taisi olla maanjäristys.” Veijo vastaa.
“No, sitä sattuu.” Kosti kohauttaa harteitaan ja avaa ulko-oven.
Veijo katsoo järkyttyneenä, kuinka kaikki tavarat, joita hänellä on tapana pitää
hyllyissä ja laatikoissa ehjinä, ovat nyt lattialle pirstaleina.
“Ei täällä kovin siistiltä kyllä näytä, saatana!” Veijo katsoo vihaisena Kostia.
“Eipä kyllä tosiaan näytä.” Kosti myöntää. “Se taitaa johtua siitä
maanjäristyksestä äsken.”
“Ai, niinpä tietenkin...” Veijo rauhoittuu.

Ohjaaja ja lähettäjä juoksevat pää kolmantena jalkana ohjaamoon ja ottavat Villen

278
ristikuulusteluun.
“Mitä tapahtui?” Ohjaaja kysyy.
“En tiedä.” Ville vastaa.
“Koko studio on ihan paskana!” Lähettäjä arvioi nopeasti tuhot.
“Onko?” Ville kysyy.
“Vitun sokea, etkö sä näe?!” Ohjaaja vetäisee Villen mustat lasit pois ja kääntää
hänen päätään kaatuneiden betakasettihyllyjen suuntaan.
“Kun nyt asia tuli puheeksi... meillä sokeilla ei tuo näkökyky ole ehkä niin
eksakti kuin muut aistit.” Ville sanoo.
“Painu vittuun siitä!” Lähettäjä heittää Villen pois tuoliltaan.
Topi kävelee sisään ja kysyy: “Mitä tapahtui?”
“Ylimääräinen uutislähetys ja heti!” Ohjaaja karjaisee käskyn.

Ylimääräinen uutislähetys: “Iltaa, hyvät katsojat. Mystinen maanjäristysaalto

voimakkuudeltaan noin 11,8 Richterin asteikolla on ravisuttanut pohjoista
pallonpuoliskoa. Tutkijat eivät ole vielä päässeet yksimielisyyteen järistyksen syystä -”
Yhtäkkiä pöydälle lentää paperi.
“Hetkinen, juuri saamamme sähkeen mukaan maanjäristys on aiheuttanut
lukuisia ja voimakkaita jälkijäristyksiä ympäri maailmaa ja viimeisimmän arvion
mukaan koko maapallo on suistunut radaltaan!”

Kosti ja Veijo istuvat Veijon sohvalla ja alkavat kiljua yhteen ääneen, kun kuulevat
tämän kammottavan uutisen.

Vanhainkodissa Hilda-mummo hurraa.

“Loistavaa! Parasta sitten Maailmojen Sodan! Nyt on oikea meininki
televisiossakin!”

Ylimääräinen uutisankkuri saa toisen lentopostin.

“Hetkinen... Toimittajamme Erkki raportoi nyt paikan päältä.”

279
Taivalkoski Cityn Tutkimuslaitoksen seisminen osasto. Kuvaruudussa
johtajaprofessorin takana häärii muita tutkijoita pitkien paperiliuskojen kanssa kiistellen
kiivaasti (haastattelun loppupuolella he jo hakkaavat toisiaan) siitä, mikä oli
mahdollinen syy tähän hirvittävään luonnonkatastrofiin.
“Herra professori, miksi maailma suistui radaltaan?” Erkki kysyy
johtajaprofessorilta.
“Ehkä se johtui liiasta vauhdista, maapallo kiihdytti liikaa ja meni ovaalin
ratansa nadiirissa liian kallelleen... Mutta se on vaan noiden toisten ukkeleiden juttuja.
Itse uskon, että kaikki kiinalaiset hyppäsivät yhtä aikaa ilmaan ja tämä katastrofi johtuu
heistä.”
“Miksi kiinalaiset? Mikseivät amerikkalaiset?”
“Kiinalaisia on enemmän.”
“Mutta amerikkalaiset painavat enemmän.”
“Damn, totta! Miksen sitä aikaisemmin keksinyt? Olette tehneet suuren teon
tieteen hyväksi, arvoisa toimittaja!” Johtajaprofessori tarttuu Erkin käteen ja puristaa
sitä.
“Kiitos kiitos, herra tutkijaprofessori.” Erkki kiittelee hämillään. “Mutta
haluaisin kysyä vielä, että kun maapallo on nyt suistunut radaltaan, niin mihin maailma
on itseasiassa menossa?”
“Sanoisin, että tuosta Jupiterin ohi ja Pluton läheltä tuonne Joutsenen tähdistöä
kohti.” Johtajaprofessori demonstroi kulkureittiä käsillään. “Mutta oikeasti minulla ei
ole aavistustakaan.”
“Kysyn sitten joltakin toiselta tutkijalta.” Erkki tönäisee johtajaprofessorin pois
kuvasta, mulkaisee tappelevia tutkijoita ja arvelee ettei heiltä saada kommenttia.
Sitten kameramies huomaa tutkijan, joka juuri kävelee kiireisesti seismisen
laboratorion ohi. He kiiruhtavat kiireisen tutkijan perään.
“Anteeksi, tehän olette... tutkija?” Erkki pakottaa tutkijan kameran eteen.
“Joo, olen minä...” Tutkija ihmettelee, mistä on missäkin kysymys.
“Minne maailma on menossa?” Erkki kysyy suoraan.
“Kiintoisa kysymys. Sanoisin, että kohti Betelgeusea. Linnunratammehan
liikkuu joka vuosi noin kolmesataatuhatta kilometriä lähemmäs sitä -”

280
 “Niin, se oli ennen, mutta entä nyt? Maailmahan on suistunut radaltaan.”
“Onko?” Tutkija havahtuu ja hivuttautuu kauemmas kamerasta. “Täytyypä sitten
mennä tuota... pullat jäi uuniin... “ Tutkija pistää juoksuksi ja Erkki jää ilman
haastateltavaa. Harmissaan hän selittää katsojille: “Perhana. Löytyisipä nyt jostakin
kolmas tutkija, hyvät katsojat. Voi vain toivoa, että jostain löytyisi -”
Yhtäkkiä kolmas tutkija (kaiken varalta paikalle varattu näyttelijä) astuu
kameran eteen taskulaskukoneen kanssa. “Iltaa. Olen kuuluisa tutkija.”
“Hei!” Erkki huudahtaa.
“Minulle ei huudella hei, olen kuuluisa tutkija!” Näyttelijä sanoo.
“Ai, anteeksi. Sopiiko että kysyn, minne maailma on menossa?”
“Laskelmani osoittavat, että syöksymme suoraan kohti aurinkoa.” Näyttelijä
paljastaa.

Kosti ja Veijo kehittävät tämän tyrmistyttävän tiedon johdosta kiljumisen aivan uudelle
tasolle.

Erkki pyyhkii otsaansa ja kameramies kameransa linssiä.

“Aurinkoa?!” Erkki liioittelee järkytystään. “Sehän kuulostaa aivan kauhealta!”
“Ei se niin kauheaa ole, täytyy vain ajatella asian valoisaa puolta.” Näyttelijä
hymyilee ja iskee silmää.
“Valoisaa puolta vielä, voi vittu! Me syöksytään aurinkoon ja jätkä käskee -”
“Tarkoitin, että onhan meillä vielä aikaa. Laskelmieni mukaan maapallo syöksyy
aurinkoon vasta neljäntoista ja puolen vuoden kuluttua.”
Erkki tarraa näyttelijän olkapäähän ja liioittelee helpotustaan. “Miten loistava
uutinen! Siirrytään takaisin studioon!”

Uutisankkuri pinoaa paperinsa ja ilmoittaa: “Seuraavaksi viikon sää.”

Sääkartta ja säämies ilmestyvät kuvaan.
“Viiden seuraavan vuorokauden sää osoittaa matalapaineen rintaman lähestyvän,
ja kuten äsken kuulimme, on odotettavissa lievää lämpötilan nousua...”

281
Kosti ja Veijo parkuvat kuin heidän aivojaan leikattaisiin lyijykynillä ja hakkaavat
toisiaan sohvatyynyillä järkensä menettäneinä.

Ohjaaja nyökyttelee tyytyväisenä.

“No tämän jo luulisi kiinnostavan katsojia!” Hän läimäisee kätensä yhteen.
“Pistetään jatkuva seuranta päälle, haluan tunnin välein raportin maapallon sijainnista!”
“Selvä.” Topi lähtee järjestämään raportteja innottomasti.
Sitten ohjaajan kännykkä soi. “Jamppe? Hyvää iltaa, herra pääjohtaja! Aivan! Ai,
te piditte tästä maapallojutusta? ...Niin, itsehän minä sen keksin, että Aivan, minun oma
ideani... Kiitos kiitos! Ai niinkö? Johtokuntaan? Se olisi suuri kunnia, suuri kunnia!
Kiitos paljon, herra pääjohtaja!”
Ohjaaja sulkee kännykkänsä, hyppii hetken paikallaan ja alkaa kehumaan
ylennystään lähettäjälle. “Aah, meikäläinen pääsee johtokuntaan!”
“Onneksi olkoon.” Lähettäjä sanoo flegmaattisesti.
“Että sillai!” Ohjaaja hieroo hetken käsiään ja kävelee edestakaisin. “Hep!
Käväisenpä kertomassa uutiset muillekin!” Hän sanoo ja lähtee levittämään ilosanomaa.

Ilta saapuu hiljakseen, sillä loppupäivä menee erilaisten aurinkoonsyöksymis-

skenaarioiden läpikäymiseen Iltaporu-talkshowssa asiantuntijajulkkisten ja asiaa
tuntemattomien julkkisten kanssa.
Topi ja Ville istuvat TV-aseman portailla liikennettä seuraten ja jäävettä
siemaillen.
“Sopisko mulle piilolinssit?” Ville kysyy yhtäkkiä.
“Ei.” Topi vastaa. Sokea nyökkää.
Ohjaaja tulee ulos ja alkaa kertomaan ilouutistaan Topille, kun hän huomaa
Villen. “Vitun sokea, mee pois täältä!” Hän potkaisee Villen pois ja istuu hänen
paikalleen Topin viereen. “Topi, terve! Kuulitko, että meikäläinen pääsee
johtokuntaan?”
“Joo, onneksi olkoon.”
“Sitä vähän juhlitaan pian!” Ohjaaja naureskelee. “Mitä sä muuten täällä istut?”
Topi viivyttelee vastauksensa kanssa. “...kun minä olen ajatellut viime aikoina.”

282
 “No, se pitää aivot työteliäinä.” Ohjaaja toteaa. “Mitä olet ajatellut?”
“Minusta on alkanut tuntumaan, että tämä työ on... tylsää.”
“Tylsää? Miten niin?”
“Joka päivä tuntuu olevan sitä yhtä ja samaa... ei tapahdu koskaan mitään...”
Ohjaaja ei oikein ymmärrä mitä Topi yrittää sanoa. “Miten niin ei tapahdu
mitään? Koko ajanhan täällä tapahtuu, porukkaa tulee ja menee ja maapallokin menee
minne sattuu ja -”
“Niin, mutta mulle se on aina sitä samaa järjestelyä ja taas järjestelyä, ei mitään
muuta... Mä kaipaisin vähän vaihtelua.”
“Hmm. No mitä asialle vois tehdä?”
“Voisin tietysti vaihtaa eri työhön.”
“Niin, se voisi tosiaan piristää! Saisit taas työintosi takaisin!” Ohjaaja läimäyttää
Topia toverillisesti selkään. “Olenkin huomannut, ettei työsi ole oikein tullut esiin viime
aikoina, ja vähän on vaikuttanut siltä, ettet viihdy täällä meillä... No, mitä sinä olet
ajatellut tehdä? Kävisikö vaikka kuvaajan homma?”
“Minä... minä... Minä haluaisin lentää!” Topi saa vihdoin sanottua sen, mitä
todella haluaa.
“Voi kuule Topi, eivät ihmiset osaa lentää!”
“Ei! Minä tahdon lentää kuumailmapalloon kiinnitetyllä kaktustarhalla!” Topi
selittää. “Ja vilkutella ihmisille!”
“No, se olisi ainakin erilaista se...” Ohjaaja tuumaa. “Voisihan sitä tietysti aina
kokeilla... sellaistakin. Kuule, tehdäänkö niin että hankit sen kaktustarhan ja
kuumailmapallon ja testaat sitä juttua. Jos ei homma luonnistu, niin tulet sitten takaisin
tänne töihin! Hyviä järjestelijöitä on vaikea löytää nykyään! Sovittu?”
“Sovittu.” Topi tarttuu ohjaajan käteen ja he halaavat hyvästiksi.

Aurinko laskee.
TV-aseman ylimmän kerroksen pisimmän käytävän perällä olevassa ovessa on
kyltti, jossa lukee Johtokunnan Kokoushuone, mutta se on vain hämäystä. Oikeasti
kokoushuone on kerrosta alempana.
Siellä TV-yhtiön suuri johtokunta kokoontuu tänään kuulemaan, kun ohjaaja

283
esittelee uusia kehitysideoitaan. Osa johtokunnasta nuokkuu ja osa nojaa tylsistyneenä
nyrkkiinsä, kun ohjaaja näyttää diakuvakaavion toisensa perään.
“Kuten huomaatte, katsojaluvut ovat nousseet huomattavasti sen jälkeen, kun
minä tulin taloon ja aloin esittää sellaisia kotimaisia laatusarjoja kuten Taivalkoski City
Blues, Taivalkoski Vice, Snowatch Nights ja Taivalvaara Peaks. Katsojien ikäjakauma
näkyy selvästi tästä seuraavasta diasta... Huomatkaa 70-75-vuotiaiden osuus, he ovat
tällä hetkellä suurin katsojakuntamme. Seuraava kaavio taasen kuvaa
ennakkomainonnan vaikutusta -”
Yhtäkkiä kesken kaavioiden diaprojektori näyttää kuvan kahdesta pellolla
seisovasta haalariasuisesta juntista, jotka nojaavat ylpeänä lapioihinsa. Toinen junteista
kaivaa nenäänsä typerän näköisesti irvistäen.
“Heh... mistähän tuo tuohon putkahti?” Ohjaaja hätääntyy, laittaa äkkiä
vapisevan kätensä valon eteen ja vaihtaa kuvan.
Mutta toinenkin kuva on junttikuva. Ja niin on kolmas ja neljäskin. Johtokunta
herää apatiastaan ja katsoo ohjaajaa vakavana.
“Ei, ei... Eivät ne ole minun! En ole koskaan nähnytkään niitä! Älkää, en minä
tiedä noista mitään...!”
“Olet sairas mies.” Pääjohtaja lausuu vakavana, nousee tuoliltaan, ottaa
ysimillisen käsilaukustaan ja osoittaa sillä ohjaajaa.
Tässä vaiheessa lienee jo myöhäistä muistuttaa, ettei tämä ole soveliasta
katsottavaa alle kouluikäisille.

Vanhainkodissa Hilda-mummo katsoo televisiosta lumisadetta ja soittaa jälleen TV-

aseman pääjohtajalle.
“Haloo! Joo, Hilda-mummo tässä vanhainkodista! Katsoin tässä taas teidän
kanavaa ja saatana, pistäkää vittuun se Jehis! Ja uutiset! Mutta sitä minä oikeastaan
soittelin, että tuli sieltä nyt sentään yksi hyväkin ohjelma, se maapallojuttu! Se oli
loistava! Mutta muu oli taas samaa paskaa! Ei sitä yhden ohjelman varassa voi kanavaa
pyörittää, saatana! Siirtyisitte edes internettitelevisioksi, että olisi jotain vaihtelua! Niin,
vittu! Lopettakaa saman tien koko kanava saatana! Okei, ei mulla sitte muuta. Joo,
heissulivei.”

284
 4.
Intiaanit! Ottakaa nämä rahat!

On tullut aika paljastaa Suuri Syy siihen, miksei Media kadonnut muun
maailmankaikkeuden mukana olemattomuuteen.

...mutta kiinnittäkäämme sitä ennen huomiota “Isoveli vahtii verkkoa” -syndroomaan.

Se on hyvin yleinen harhaluulosyndrooma ja vieläpä väärä harhaluulosyndrooma, mikä
on kliinisten testien mukaan tuplasti niin ikävää kuin oikea tauti.
Totuus on toisaalla, sillä oikeasti verkkoa vahtii tosissaan vain yksi taho:
Joulupukki ja hänen tonttunsa.
Nämä ahkerat Grönlannin jäätiköiden alla majailevat punapipot seuraavat
jokaista uutisja keskusteluryhmää, tarkkailevat jokaista päivitystä, jäljittävät
anonyymipalvelimien läpi kulkevia anonyymiseikkailijoita serveriltä toiselle ja lukevat
jokaisen maailman ihmisen sähköpostia ilman että kukaan huomaa mitään.
Kaikki pistetään tarkasti muistiin pieniin, mustakantisiin elektronisiin
muistivihkoihin, eivätkä ne tuhmat tytöt ja pojat, jotka selailevat terroristijärjestöjen
webringejä tai XXX-sivuja, saa ainuttakaan joululahjaa.
Kukaan ei ole saanut joulupukilta lahjoja sitten vuoden 1999. Lapset lähettelevät
hänelle toivomuslistojaan aivan turhaan. Vanhemmat yrittävät palkata lahjapuotien
tekopartasuita hoitamaan joululahjojen oston ja jaon pitääkseen yllä imagoaan, mutta
huijaus paljastuu yleensä hyvin nopeasti (viimeistään siinä vaiheessa, kun pukki ei
tulekaan sisään tekotakasta) ja niinpä usko aitoon joulupukkiin on menetetty suuressa
osassa maailmaa lopullisesti.
Viimeisen aidon joululahjan (rottinkituolin, jos se on tärkeää tietää) ansaitsi eräs
nuori Verenpunaisen Ristin työntekijä, mutta hän siirtyi valitettavasti politiikkaan ennen
seuraava joulua, joten peukalot alas.
Tontut pysyvät silti ahkerina (biokyberneettisiä androideja kun ovat) ja jatkavat
työtään siinä toivossa, että joku vielä joskus ansaitsisi aidon joululahjan.

285
Mutta nyt takaisin Suureen Syyhyn: Se alkoi pienestä ideasta noin vuonna 2007
[kyseessähän oli Epämääräinen Lähimenneisyys (kts. Epämääräinen Lähitulevaisuus)].
Idean sai eräs mies, joka työskenteli isossa audiomuotoista tietoa välittävässä
tiedonsiirtofirmassa. Firma siirsi äänimuodossa olevaa tietoa asiakkailleen, jotka eivät
pitäneet visuaalisessa muodossa olevasta tiedosta. Heidän suurin myyntiartikkelinsa oli
CD-levylle hitaasti puhuttu raamattu. Hitaasti puhutut tietosanakirjat menestyivät myös
hyvin.
Ehkä heidän suurin ostajaryhmänsä olivat vammaiset, ehkä siitä täytyi tehdä
markkinatutkimus, firman mies tuumiskeli kahvitaukonsa aikana.
Hän tuumiskeli myös, että täytyisi olla jokin keino nopeuttaa tiedonkulkua. Hän
ei kuitenkaan ajatellut laitteiden parannusta, vaan ihmisiä. Ihmiset puhuivat liian hitaasti
ja kuuntelivat liian hitaasti. Yhdelle tunnin mittaiselle levylle puhuttiin hitaasti ehkä
yksi ohut runokirja. Tilaa kului aivan liikaa.
Tässä tuli mukaan idea: Nauhoitetaan hitaasti puhutut puheet levylle hitaasti,
jolloin tilaa säästyy.
Mutta hetkinen tavallisella nopeudella pyöritetyt levyt kuulostavat silloin
nopeilta, mikä ei sovi, koska niiden tulee kuulua hitaasti, joten ostajille täytyy tarjota
erityinen kuulolaite, joka korvaan asennettuna hidastaa kuultuja ääniä.
Oli selvää, että firma teki ideasta totta; paitsi että se säästi levytilassa, se myös
nosti tuloja, koska kukin ostaja joutui ostamaan kuulolaitteen levyjä hitaasti
ymmärtääkseen.
Sitten eräs toinen mies sai idean: Jos ihmisille laitettaisiin päähän laite, joka
muuttaa ajatukset suoraan puheeksi ja välittää ne saman tien toisen ihmisen päässä
olevaan laitteeseen, joka muuttaa puheen suoraan ajatuksiksi, säästettäisiin aika
napakasti aikaa.
Sitten eräs nainen sai jatkoidean. Hän tuumi, että lisätään puhujan päähän vielä
ajatuksennopeutin ja kuuntelijan päähän ymmärryksennopeutin, niin ihmiset voisivat
puhua enemmän toisilleen. Paljon, paljon enemmän. Todellakin Enemmän kuin
telepatiaa.
Sitten eräs toinen mies sai idean. Hän ehdotti, että laitettaisiin kaikille päähän
laite, joka nopeuttaa kaiken havaitsemisen melkein valonnopeudelle. Elämä ei näin

286
pitenisi, mutta se geeniteknologiasta tutuksi tullut 500 vuoden maaginen ikäraja ainakin
tuntuisi sadaltatuhannelta vuodelta.
Häntä ei kuitenkaan kuunneltu, sillä eräs toinen mies keksi paremman idean:
Pistetään koko maailma kulkemaan tosi hitaasti, ja laitetaan vasta sitten päähän laite,
joka nopeuttaa aisteja! Kun maailma kulkee hitaasti kuin etana liisterissä, mutta aistit
kuin yliviritetyt salamat, niin elämä tuntuisi loputtoman pitkältä!
Ensimmäinen mies sanoi siihen, että sitähän minäkin olisin sanonut, jos olisin
ajatellut hieman pidemmälle, mutta onhan se sentään puolet maineesta, että parempi
sekin kuin ei mitään...
Lopputulos oli kuitenkin se, että noin vuonna 2014 maapallon kiertoradalla
laukaistiin hyperkvanttijatkumoaikalataukset, jotka yhtä aikaa aliavaruuteen
kadotessaan saivat aikaan sen, että maapallon aika hidastui; yksi tunti vastasi nyt entisen
ajan mukaan noin tuhatta vuotta. Valonnopeus maapallolla ja sen lähellä laski
muutamiin sadasosamillimetreihin tunnissa. Sen jälkeen ihmisille asennettiin päähän
laite, joka sai tuhannen vuoden pituisen tunnin tuntumaan miljoonan vuoden pituiselta.
Tätä eivät nykyihmiset enää muistaneet, koska siitä oli aikaa jo muutamia
kuukausia tai vuosia. Ei tiedetty, että Media oli tuhoutumassa jo aivan itsekseenkin, eikä
tuhoutumattomuuden syy ollut 'mediatodellisuuden todellisuushäiriössä'.
Syy oli yksinkertaisesti se, että tuhoutumisen tajuamiseen kului jonkin verran
aikaa tarkemmin sanoen juuri ensi torstaihin.
Oleellista oli myös se, että mitä suuremmaksi aineen massa kasvoi, eli mitä
hajanaisemmaksi ja monimutkaisemmaksi se kävi (koska mitä kehittyneempää, sen
hajanaisempaa ja monimutkaisempaa) sitä hitaammaksi sen aika muuttui muuhun
aineeseen nähden, ja tämä taas liittyi oleellisesti humanoidien modernille ihmismielelle
käsittämättömiin motiiveihin pyyhkiä maailmankaikkeus pois todellisuudesta.
Eräiden vanhoja tallenteita tutkineiden opiskelijoiden mukaan hallitus oli
tahallaan salannut Suuren Syyn siihen, miksi kello oli jatkuvasti yhdeksän ja miksi oli
niin ahdistavan kuuma sää, mutta hallitus kielsi kaiken.
Tai ainakin heidän mielestään. Todellisuudessa hallitus ei kieltänyt mitään. Se ei
myöskään myöntänyt mitään, koska järkyttävä totuus oli, että hallitus oli yhtä pihalla
asioista kuin tavallinen kansakin, mutta koska se pysyi hiljaa ja tarjosi epäilyttäviä

287
lausuntoja, niin ajateltiin, että se tiesi jotain mitä tavallinen kansa ei tiennyt. Tämä
puolestaan sai ihmiset pitämään hallitusta paljon heitä viisaampana, koska toi
turvallisuutta epäillä, ettei heille kerrottu kaikkea; että heidän johtajillaan oli homma
hallussa paremmin kuin heillä itsellään.
Ei olisi ollut miellyttävää kuulla totuutta, joka oli tämä: Presidentti, hallitus ja
sotilasjohtajat olivat yhtä idiootteja, epätietoisia ja epävarmoja kuin kaikki muutkin.
Sitkeästi kiertävä huhu, jonka mukaan muinaisen Suuren Sähkökatkon (tuon
antikristusmaisen tuomiopäivän, jona koko Media City jäi ilman päivittäistä
tietoannostaan ja insinöörit rukoilivat epätoivoisina: “Anna meille meidän
jokapäiväinen älyllinen virikkeemme...”) olisi aiheuttanut amatöörihakkeri, jonka eräs
keskikokoinen öljy-yhtiö oli vahingossa (2000-luvun paniikissaan) palkannut pitämään
huolta tietokonejärjestelmiensä siirtämisestä kyseisen hirveän vuosiluvun ohi, ei
mitenkään liittynyt tähän.

:)

On ohjelmia, joita ei katso kukaan, mutta jotka näkyvät silti joka päivä. Aivopesu-
niminen saippuasarja oli sellainen ohjelma.
Sen katsojaluku oli pyöreä nolla, ja se johtui siitä, että kyseinen sarja oli varta
vasten tehty niin huonoksi, ettei sitä katsonut kukaan.
Miksi sarja oli tehty niin huonoksi, johtui siitä, että sarjaa teki eräs taiteilija, joka
oli ottanut elämäntehtäväkseen tehdä niin surkean ja niin tylsän sarjan, ettei sitä
katsonut kukaan. Paska homma, mutta jonkun se oli tehtävä, koska se oli Taiteellinen
Projekti (taidehan on vain tekosyy tehdä kaikkea typerää, kuten eräät tahot jaksavat aina
muistuttaa).
Hänen itsensä (eli käsikirjoittajan), ohjaajan, lavastajan, sihteerin sekä jokaisen
sarjan näyttelijän täytyi ottaa psyykelääkkeiden yliannostus ennen kuvauksia, etteivät he
olisi vajonneet katatoniseen tilaan sarjan surkeuden takia. Se kuitenkin helpotti, että
sarjassa oli ainoastaan kaksi osaa, ja niistäkin toinen oli ensimmäisen uusinta.
Sarja pyöri televisiossa yli kymmenen vuotta ja valittiin joka vuosi parhaaksi
TV-ohjelmaksi suorassa gaalaillassa, jossa TV-tähdet esittelivät TV-tähtiä, jotka tulivat

288
jakamaan palkintoja TV-tähdille ja laulamaan TV-sarjojen tunnareita karaokena.

:)

“- ja kello 9 näemme Vincent Kolondin hautajaiset toivottuna uusintana. Nyt

pääuutiseemme: Maailmankuulu rock-tähti Michael Peace teki tänään historiaa
kävelemällä kokonaisen korttelin matkan ilman henkivartijoita ja aurinkolaseja! Tämä
historiallinen kävely tapahtui Median keskustassa tänä aamuna ja näemme tapahtumasta
tehdyn pikadokumentin huomenna kello 9. Ja sitten muihin uutisiin -”

:)

Päivä ennen maailmanloppua Jeesus-man -piirrossarjan tilalle alkoi uusi sarja. Sen nimi
oli Sensuroija ja se kertoi 1900-luvulla elävästä, supervoimat omaavasta mummosta,
joka taisteli pahuutta, säädyttömyyttä, skeptisyyttä, ateismia, hindulaisuutta,
tegnologista vallankumousta, rokkimusiikkia, poikien pitkiä ja tyttöjen lyhyitä hiuksia
ja tatuointeja vastaan.
Sarjan osat olivat identtisiä Jeesus-manin kanssa, päähenkilö vain oli
erinäköinen, mutta ei kukaan huomannut, tai jos joku huomasikin, niin piti sitä silkkana
sattumana. Katsojien pyynnöstä sarjaa esitettiin sitä mukaa kuin sitä valmistui, jotta sitä
ehdittäisiin näyttää mahdollisimman paljon ennen maailmanloppua.

:)

“Hei, oletko kuullut sitä juttua, kun mies menee bensa-asemalle keskellä
autiomaata ja “

:)

Thedan Niers, Median keskussairaalan entinen sairaalaetsivä, pysähtyi bensa-asemalle

keskellä autiomaata.

289
 Hän nousi autosta, verrytteli yläruumistaan ja katseli yötaivaan yksinäisiä tähtiä
niskaansa hieroen. Hän oli ajanut kohti auringonlaskua eilisestä päivästä lähtien, joten
pieni jaloittelu oli jo paikallaan. Hän jätti autonsa tankattavaksi automaatille ja asteli
väsyneenä aseman ovista sisään, kun ne aukenivat hänen edessään.
Paikka oli autio, vaikka autiossa paikassa oli kolme ihmistä: Pitkäpartainen
vanha mies, jonka edessä pöydällä oli tyhjä lautanen; tarjoilija, joka pyyhki puhtaita
pöytiä tekemisen puutteessa, katossa valtavat tuulettimet, jotka pyörivät tähän aikaan
illasta vain puoliteholla ja kassaneiti. Tuulettimia ei laskettu.
“Hei, sehän olet sinä!” Kassaneiti kiljahti tuijottaen suoraan Thedanin
vasempaan silmään. “Näin viime yönä unta, että tulit tänne ostelemaan!”
Thedan yritti tunnistaa kassaneitiä, mutta kasvot eivät muistuneet mieleen. “Ai,
no, tuota... mitä minä ostin?” Hän sai kysytyksi. “Siinä unessa?”
Kassaneiti luetteli samantien: “Akkuporakoneen, teippiä, deodoranttia ja
laserosoittimen.”
“Vai niin. Ja minä kun ajattelin vain... tulin vain maksamaan bensasta... “ Thedan
hämääntyi asiasta täysin. “Tuota, no... jos tehdään tämä sitten niinkuin siinä unessa.
Ehkä sillä on jotakin kosmista merkitystä.”
Niinpä Thedan osti porakoneen, teippiä, deodoranttia ja laserosoittimen.
“Hei! Sinä, nuorimies siinä!” Asiakasvanhus osoitti luottokorttinsa tarkistusta
odottelevaa Thedania reumaattisella sormellaan. “Minäkin näin unta viime yönä sinusta!
Sinä annoit minulle kyydin seuraavalle asemalle! Niin sinä teit, nuorimies!”
Vanhus nousi sanojensa antamalla adrenaliinilla ylös tuoliltaan ja seisoi hetken
paikoillaan kuin hakien tukea kävelykepistä, jollaista hänellä ei ollut. Sitten hän
ikäänkuin päässen kävelykepin ideasta irti otti setin hitaita askelia pöytien välissä
kiertävällä matolla, jonka oli tarkoitus estää asiakkaita liukastelemasta.
“Kyllä se sinä olet!” Vanhus sanoi päästyään niin lähelle Thedania, että pystyi
erottamaan nenäkarvat viiksistä.
“Älä tuosta välitä, ei se mitään unta ole nähnyt.” Kassaneiti sanoi ojentaen
koneen lämmittämän luottokortin takaisin. “Se vaan yrittää ottaa jokaisen
mahdollisuuden, minkä saa. Vasta viime viikolla se väitti jollekin, että sen pitää -”
“Hiljaa, nainen! Itse tyrkytät myymättä jäänyttä roinaa oman unijuttusi varjolla!

290
Joka kuukausi joku menee tuohon lankaan!” Vanhus sähähti tekohampaidensa välistä.
“Se kuules oli ihan totta, että mun unessa kävi niin! Minähän näen näitä
enneunia harva se päivä! Etkö muka muista sen yhden stereotyypin kanssa, joka maleksi
tuossa toissa päivänä -”
“Päivän uutisissa sanottiin, että tänä iltana huuhaa-kassaneidit pitäköön päänsä
kiinni!” Vanhus julisti ja hakkasi myyntitiskiä sormellaan kuin siinä olisi ollut nappi,
joka ei suostu pysymään alhaalla. “Lähdetään, nuorimies! Jos tässä paikassa joku puhuu
totta, se olen minä!”
Vanhus horjui määrätietoisesti ulos Thedanin hämmästynyt katse perässään.
Ovien auetessa Thedan käänsi katseensa takaisin kassaneitiin. Kassaneiti nojautui
kyynärpäänsä varaan mitään sanomatta, mutta ilmehti ystävällisesti kestomeikatuilla
kasvoillaan. Thedan kohautti olkapäitään hyvästiksi ja päätti antaa miehelle kyydin
sinne minne hän halusi.
Tarjoilija, joka oli ohut persoona, jatkoi puhtaiden pöytien pyyhkimistä.

“Oletko koskaan ajatellut, ketkä hullut näitä bensa-asemia oikein hoitaa täällä
keskellä ei-mitään?” Vanhus aloitti keskustelun, kun Thedanin auto ajoi pois aseman
pihasta.
“Enpä ole tullut miettineeksi... “
“Tiedätkö...” Vanhus käänsi istuimen melkein vaaka-asentoon ja jatkoi
lepoasennosta. “Jokainen bensa-asemanomistaja keskellä autiomaata on
todistajainsuojelussa oleva mafiatodistaja.”
“Ihan tosi?” Thedan kysyi miettimättä väitteen totuusarvoa.
“Jep. Täällä ne ovat kaikki. Nuokin naiset tuolla asemalla ovat istuneet joskus
oikeudessa todistamassa jotakuta vastaan ja sitten niille on annettu uusi henkilöllisyys
koston pelossa ja tuotu tänne. Tiedätkö, monta tuollaista asemaa on tämän tien varrella
Cityn ja Ocsenin välillä? Kolmesataa. Tasan.”
“Ja?”
“Olen käynyt niissä kaikissa. Tiedätkö miksi? Siksi, että olen heidän vartijansa.
Heidän suojelusenkelinsä! Hän olen ma, milord: Suojelija. Heti jos näkyy epäilyttäviä
kasvoja epäilyttävien kampausten alla, niin minä otan niskaotteen.”

291
 “Ja?”
“Mitä 'ja'? No, puristan epäillyistä totuuden esiin ja jos niskaote on osunut
kohdalleen, niin miehet mustissa tulee hakemaan parempaan talteen. Niin siinä käy, jos
niin sattuu.”
Vanhus otti jotain pitkän takkinsa taskusta ja joko söi tai joi sitä (mitä ihmettä se
sitten olikin). Sitten vanhus laittoi sen takaisin taskuunsa.
“Mutta -” Vanhus sanoi mietiskelevään sävyyn ja yritti siristellä silmiään auton
takalasista näkyville tähdille.
“Mutta...?” Thedan kehotti vanhusta jatkamaan puhumista. Jutustelun kuuntelu
piti sopivasti hereillä. Autiomaan suora ja yksitoikkoinen maantie saattoi vaivuttaa
hypnoosiin, jos sitä tuijotti liian pitkään, ja hypnoosi johti hyvin äkkiä uneen ja
nukkuminen johti kolariin jonkun robottirekan kanssa, joita vilahti pari kaistaa
vasemmalla ohi silloin tällöin. Keltaisella neonvärillä maalattu tien keskiviiva oli ainoa,
joka voisi estää sen.
“Mutta sellaista ei tapahdu koskaan.” Vanhus jatkoi. “Olen tehnyt tätä
suojeluhommaa pian kahdeksankymmentä vuotta. Siirryin tänne vuosi sen jälkeen, kun
todistajainsuojelu keskitettiin autiomaan bensa-asemille. Ajattelin, että siinä on sopiva
työ meikäläiselle! Ne olivat hyviä aikoja... Määrärahat olivat suuria ja työ helppoa.
Kuljeskelin vain asemalta toiselle kuin tavallinen matkailija ja tarkkailin ihmisiä salaa
valmisaterioita syödessäni - minä ja kymmenet muut minunlaiseni. Todistajatkaan eivät
tienneet, ketkä olivat Suojelijoita ja ketkä tavallisia asiakkaita. Heille riitti tieto siitä,
että meitä oli.”
Vanhus nosti penkin takaisin ylös ja yritti yskiä, mutta ei saanut mitään aikaan.
“Se siinä sitten klikkasikin: Sehän toimi liian hyvin. Ainuttakaan tappajaa ei tullut.
Autiomaa-asemat ovat turvallisimpia paikkoja koko maailmassa, se on tieteellisesti
todistamaton fakta, ajattele vaikka postapokalyptisia scifielokuvia! Autiomaassa niissä
ajetaan! Nelisenkymmentä vuotta se kesti, ennen kuin ne alkoivat supistamaan
määrärahoja ja henkilökuntaa. Edustusautojen vuosimallit vanhenivat, ruoka-rahat
pienenivät, kollegat kaikkosivat. Sitten sitä eräänä päivänä huomasi, että uutta
matkailuautoa ei tullut; ne olivat keksineet, että mehän voidaan saman tien liftata
asemalta toiselle! Tutustutaan asemien asiakkaisiin hieman tarkemmin, tarkkaillaan niitä

292
niiden omista autoista! Sitten mentiin vielä pidemmälle, kun miehistönkään vähennys ei
saanut tappajia liikkeelle. Todistajathan eivät tiedä, ketkä ovat Suojelijoita, joten
hajoitettiin melkein koko osasto! Minut ja parini vain jätettiin! Määrärahamme riittivät
tuskin aterioihin. Parini kuoli muutama vuosi sitten ja tilalle piti lähettää uusi, mutta ei
ole kyllä näkynyt.”
Vanhus hieroi kasvojaan, ehkä niiden verenkiertoa parantaakseen. “Joten tässä
sitä ollaan.”
“Niin ollaan.” Thedan sanoi ja laittoi musiikkia soimaan. Hän oli ladannut
itselleen verkosta suurehkon joukon vanhoja rockklassikoita ilman korkeita
kitarasooloja hän ei pitänyt korkeista kitarasooloista eikä kiljuvista äänistä yleensäkään.
Hän ei myöskään pitänyt noiden rockklassikoiden videoista, suurin osa niistä sisälsi
pelkkää soittosimulaatiota studiolavasteissa nopeilla leikkauksilla. Niiden tilalla oli
valikoima korkealaatuisten taide-elokuvien loppukohtauksia muutamilla ylimääräisillä
räjähdyksillä ja yllätyksillä kuorrutettuna; ne hän oli ladannut itselleen eräältä
yksityisyrittäjältä Chilestä.
Vaikka hän ei pitänytkään korkeista äänistä eikä nopeista leikkauksista, niitä oli
aina muutamia mukana, ettei taustamultimediaelämys jäänyt laimeaksi. Täytyi aina
sallia sen verran persoonallisuutta.
“Miksi sinä muuten täällä autiomaassa ajelet?” Suojelija kysyi Thedanilta
(viimein).
“Ei minulla ole mitään erityistä syytä.”
“Tie vain oli siinä, niinkö? Ajattelit kokeilla, vai?”
“Kokeilla mitä?”
“Että jos ajaa tarpeeksi pitkälle, niin raja tulee lopulta vastaan.”
Thedan tuumi asiaa. “Niin... niinhän minä tein, kun näin jälkikäteen asiaa
analysoi.”
“Sillälailla! Kaikelle löytyy selitys, kun vähän miettii!”

:)

“Täällä Afou Djajenc, Uusi Venetsia. Päivää ennen maailmanloppua paikallinen

293
nuoriso on keksinyt uuden merkityksen tutulle termille 'kanavasurffaus'. Selittäisittekö
hieman, herra Dusnaw.”
“No, me pistetään poikien kanssa surffilaudat jalkaan, kiinnitetään ne
moottorigondolin perään ja revitellään ympäriinsä.”
“Tällaista on siis kanavasurffaus Uudessa Venetsiassa. Täällä Afou Djajenc,
siirrän takaisin studioon.”
“Täällä studiossa meillä on mediatutkija Joni Dfas, iltaa.”
“Iltaa, ja voin näin saman tien sanoa, että olen täällä siksi, että minua ärsyttää
tämä Päivä-Ennen-Maailmanloppua -villitys. Jokainen toimittaja aloittaa juttunsa
sanomalla niin! Ei sitä tarvitse toistaa koko ajan, sehän on itsestään selvää! Silkkaa
sensaatiohakuisuutta!”
“Kiitos, Joni Dfas, mutta näin päivä ennen maailmanloppua ei ole aikaa turhaan
jaaritteluun, joten seuraavaksi mainoksia!”
Joku oli jo alkanut valmistamaan T-paitoja, joissa luki:

NÄIN PÄIVÄN ENNEN MAAILMANLOPPUA

:)

Media Cityn Jemit menivät odottamaan Superpallon finaaliottelun alkua

pukuhuoneisiinsa Media Cityn suurimman ostoskeskuksen alakerrokseen (paitsi että
ostoskeskus täytyi tietysti tyhjentää sitä ennen kaksi kertaa peräkkäin perättäisten
perättömien pommiuhkausten takia).
“Oletteko nyt varmoja tästä?” Vammoistaan selvinnyt valmentaja kysyi vielä
kerran.
Pelaajat vastasivat yhteen ääneen olevansa täysin varmoja asiasta.
“Selvä. Kysyn, mitä mieltä FC Gadser on asiasta.” Valmentaja sanoi ja linkkasi
niin nopeasti kuin pystyi toiseen päähän kerrosta, jossa FC Gadserin pukuhuone oli.
Hänellä oli upouusi jalka; puoliksi lihaa ja puoliksi konetta. Hän ei ollut vielä
kovin tottunut siihen ja käytti vielä toista kainalosauvaa apuna. Muut
mainoskikkavammat eivät olleet olleet kovin vakavia.

294
 Juuri pukuhuoneen ovelle ehtiessään tuli myös FC Gadserin valmentaja toisesta
pukuhuoneesta ulos.
“Ai, sinä.” FC Gadserin valmentaja tervehti. “Olinkin juuri tulossa tapaamaan
sinua.”
“No, ehdin ensin.” Jemien valmentaja sanoi istuutuen käytävälle jätetylle
selkänojasta rikkinäiselle tuolille.
“Haluavatko he pelata?” FC Gadserin valmentaja kysyi.
“Jep.”
“Vaikka tietävät, että eivät ehkä ehdi pelata peliä edes loppuun asti, kun ne
humanoidit... hoitavat hommansa.”
“Jep.”
FC Gadserin valmentaja huokaisi. “Niin haluavat hekin.” Hän heilautti
peukaloaan pukuhuonetta kohti. Jemien valmentaja hymyili ylpeänä.
“On meillä kyllä motivoituneet pelaajat!”
“Niin on. Hienot joukkueet.”
“No, eivät kai he täällä finaalissa olisikaan, jos eivät olisi hienoja.”
“Eivät niin.” FC Gadserin valmentaja sanoi ja istui kovalle lattialle tuolin
viereen. “Kun vetoa lyödään, niin silloin myös pelataan.”
“Kuinka pitkään niiden mainosten loppuun vielä on...?” Jemien valmentaja kysyi
itseltään ääneen ja katsoi kelloaan. “Puolisen tuntia. Luulenpa, että tästä tulee historian
paras superpallopeli.”
Lopulta ottelu ehdittiin kuin ehdittiinkin pelata loppuun, koska FC Gadser oli
kouluttanut salaa superpallokoiran joukkueensa maskotiksi ja sen tuoma taktinen etu
aiheutti Jemeille superpallon historian pahimman murskatappion.

:)

Mainosmestari ja Tuottaja istuivat limusiinissaan keskellä vilkasta siltatietä. Heidän

kuskinsa, Erg, oli pysäyttänyt auton, haukkunut heidät, potkinut limusiinin ovet
lommoille ja häipynyt. Jättänyt Median Mahtavimmat Miehet oman onnensa nojaan.
Muun liikenteen esteiksi.

295
 Välillä joku tuli valittamaan siitä, että heidän valtava limusiininsa oli muiden
autoilijoiden tiellä, mutta kun valittajat näkivät, ketkä istuivat kyydissä, he häipyivät
vähin äänin etsimään toista ajoreittiä.

“Maailmanloppu sitten tulee.” Tuottaja totesi nakattuaan suuhunsa toisen

annoksen rauhoittavia.
“Niin... “ Mainosmestari huokaisi raukeasti. Hän oli aloittanut jatkuvan
huumeiden sekakäytön. “Mihin me muuten Michael Peace jätettiin sen kävelyn
jälkeen?”
“Mitä vitun väliä. Taidan tilata huoran.” Tuottaja sanoi, nousi pukemaan
datapuvun ylleen ja valitsi sitten pikanäppäimestä huoralinjan numeron.
“Huoralinja, hyvää iltaa. Seuratkaa minua, suorittakaa haluamanne valinnat.
Valinta 1: Aito vai virtuaalinen?”
“Virtuaali.” Tuottaja sanoi. Aitojen kanssa yhteyksiin tuli aina outoa pätkimistä.
Yhtäkkiä ajatus iski Mainosmestariin. Hän tarttui Tuottajan datalaseihin ja
repäisi ne pois hänen päästään.
“Mitä ?” Tuottaja räpytteli silmiään.
“Luitko sen kiintoisan artikkelin uudesta Kyllästyjien vastakulttuurista?
Nuorista, joilla näkyy miljoona kanavaa, mutta niitä ei kiinnosta katsoa mitään, koska
kaikki on niistä tylsää? Kaikki minkä he näkevät, he tuntevat nähneensä joskus
ennenkin. TV:n katsominen on heille jatkuvaa déjà-vu'ta. Luitko sen?”
“En.”
“Ne aikovat hylätä median! Ne alkavat taas asumaan puumajoissa ja tekemään
itse ruokansa ja pelaamaan korttia ihan oikeilla korteilla!”
Tuottaja sulki huoralinjan ja istuutui alas. “Tulee mieleen se Ronlan Lashlein
artikkeli solumuistista.” Hän sanoi.
“Sekö, jossa hän selitti ensimmäisten televisio-ohjelmien siirtyneen jo
nykynuorten solumuistiin? Sekö, jossa hän kirjoitti: ’Tämä on viimeinen sukupolvi,
sanon sanoneeni, että sanokaa minun sanoneen! Nuorilla on turha etsiä mitään uutta ja
omaa, koska kaikki omalaatuinen on jo tehty! Kaikkea vastaan on jo kapinoitu! Kaikki
on jo tullut muotiin kymmeniä kertoja!’”

296
 “Se juuri! Sinä taidat muistaa sen paremmin kuin minä.”
“Tallensin sen muistiini.”
“No, siitä tuli mieleeni, että alkaakohan solumuisti taantumaan, kun nykynuorten
lapset eivät näekään televisiota enää siellä puumajoissa?”
“Ei...ei luultavasti, solumuisti kehittyy vain eteenpäin.”
“Mutta mihin asti?”
“Kiintoisa kysymys... meidän pitää keskustella tästä joskus. Jos solumuisti ei
taannu, niin ehkä me voisimme pakottaa sen taantumaan, ettei tarvitse aloittaa koko
markkinointihommaa alusta seuraavien sukupolvien kanssa!”
“Niin! Hehhehhee...!” Tuottaja nauroi, mutta muisti sitten yhtäkkiä, mikä aika
oli ja lopetti nauramisen. “Mutta maailmanloppu tulee.” Hän sanoi vakavana. “Vielä
tänä iltana.”
Mainosmestari masentui. “Älä muistuta minua.”
Tuottaja nojautui taaksepäin ja valui hitaasti asentoon, joka tuntui ensin
mukavalta, mutta hetken päästä epämukavalta.
“Pelkäätkö koskaan, että kaikki tulee muotiin uudestaan ja uudestaan ja
uudestaan... ja kun kaikki on tapahtunut uudestaan miljardi kertaa... se kaikki tapahtuu
uudestaan?” Tuottaja kysyi.
“En...” Mainosmestari huokaisi. “Moista en ole koskaan pelännyt. Mutta sitä
olen pelännyt, että muistaisin jokaisen uusinnan.”
Tuottaja naurahti.
“Totta. Siinä on asia, jota sietää pelätä.”

:)

Michael Peacen (ent. Senag Poltasin) vaimo otti avioeron silkasta häpeästä nähtyään
miehensä (jonka oli jo kahden päivän ajan turhaan odottanut palaavan kotiin
työmatkalta) tanssimassa typerässä musiikkivideossa mutta toki hän muisti ensin
palkata asianajajan lohkomaan paloja ex-miehensä tulevasta miljoonaomaisuudesta.
Michael itse makasi tästä tyystin tietämättömänä ja tyytyväisenä erään
levymogulin pilvenpiirtäjän makuuhuoneen riippukeinussa ja söi suklaanappipuristeita

297
pippurisinapilla.

Hän ei ehkä olisi ollut niin tyytyväinen, jos olisi tiennyt, että samana iltana hänen
edeltäjänsä Mike Roadin ruumis nousi pintaan Media Cityn lahdenpohjasta, koska
betonisarkofagi hänen ympäriltään oli sulanut pois ja pian ruumiskin haihtui tuossa
happoisessa nesteessä, jota joskus kauan sitten oli kutsuttu merivedeksi.

:)

Ronlan Lashlei istui eräässä Median tuhansista hämäristä yöklubeista bändikaveriensa

radiotoimittaja D-Heyn, elokuvakäsikirjoittaja Giuseppen ja peliohjelmoija Bradleyn
(joka oli paikalla kuitenkin vain hologrammina) kanssa ja keskusteli henkeviä. He
soittivat Ronlan Lashlein bändissä vain muiden töidensä lomassa.
“Parhaat mun ideoista -” Ronlan sanoi hihittäen itselleen. Hän ei ollut vielä
juonut mitään, kuten muut pöydässä, koska hän oli (omien sanojensa mukaan)
muutenkin koko ajan niin sekaisin, ettei voinut ottaa riskiä seota vielä entisestään.
Hän oli vain väsynyt, todella väsynyt. Eräs muinainen kreikkalainen
huumekauppias nimeltä Arkhimedes keksi eräänä yönä pillerin, joka oli tiivistettyä
väsymystä, mutta nukahti ennenkuin ehti kirjoittaa pillerin kaavan muistiin. Maailma
menetti siinä paljon.
“- parhaat mun ideoista... Sanoinko mä sen jo? Parhaat mun ideoista, toistan,
olen keksinyt suihkussa.”
“Suihkussa?” Kysyi D-Hey naputellen tyhjää lasiaan.
“Suihkussa. Siinä systeemissä, josta lentää vettä sellaisista pienistä aukoista, että
kastelu leviää laajemmalle alueelle. Siellä mä olen keksinyt paljon hyviä juttuja. Niin
kuin se heurekaheppu, joka keksi painovoiman mikä sen nimi oli?”
“Ei se mitään painovoimaa keksinyt.” Bradley sanoi. “Se keksi keksimisen. Ja
heurekan. Siinä kylvyssä. Kova mies.”
“Se heurekaheppu -” Ronlan jatkoi välittämättä oikaisusta. “Sekin keksi juttuja
vedessä. Ei suihkussa, mutta vedessä. Sitten mä luin jostain, että katsohan, ihmisestä on
80 prosenttia pelkkää vettä ja -”

298
 “Pelkkää vettä?” Giuseppe ihmetteli. “Mihin se kaikki vesi muka sopii?”
“Mä luin, että se on vain 70 prosenttia.” D-Hey totesi.
“Vain 70 prosenttia? Me ollaan siltikin jotain käveleviä vesipatjoja!”
“Ja silloinhan aivoistakin täytyy olla se 70-80 prosenttia pelkkää vettä.” Ronlan
jatkoi. “Kehitin sellaisen teorian, että kun on suihkussa, tai vedessä yleensä, niin sitä
ikään kuin tulee yhdeksi sen veden kanssa ja aivot soljuu esteettömämmästi eteenpäin.”
“Ja mitä sitten? Pitääkö meidän mennä uima-altaan pohjaan joogaamaan?
Kantaa kirjoituskone kylpyyn?”
“Hei, Ronlan! Mitä meidän pitäisi tehdä, että mekin saisimme tuollaisia
ideoita?”
“Seisoa päällään kerran päivässä.”
“Tiedättekös, Ocsenissa asuu yksi mies, joka ei katso koskaan televisiota
kymmentä metriä lähempää.” D-Hey vaihtoi taas aihetta. “Se katsoo sitä kiikareilla
toisesta huoneesta käytävän päästä. Se luulee, että telkkari imee sen sisäänsä ja warppaa
kaapeleita pitkin jonnekin toiseen paikkaan.”
“Hullumies.” Giuseppe sanoi. “Vaikka toisaalta, mistä sen tietää? Onko teistä
kukaan katsonut telkkaria silmä ruudussa kiinni?”
“Joskus pienenä.” Bradley muisteli.
“Jos telkkari ei ota pieniä?” D-Hey tarkkasi.
“Kuriositeetti.” Ronlan sanoi väsyneen rauhallisesti. Muut tilasivat lisää
juotavaa.
“Tänä iltanako aika loppuu?” D-Hey kysyi Bradleyltä.
“Niin kai se oli.” Bradley muisteli. “Sen jälkeen ei ole enää maailmaa, ihmisiä
tai elokuvia. Eikä yhtään tietovisaa televisiossa.”
“Onhan siinä sitten hyväkin puolensa.” D-Hey mainitsi.
“Minusta tuntuu siltä, että ne tuhoavat maailmankaikkeuden ja rakentavat tilalle
kokonaan uuden omilla ehdoillaan.” Ronlan sanoi. “Niin ainakin minä tekisin heidän
sijassaan.”
Muut nyökkäilivät.
“Ehkä vuosituhansien kuluttua syntyy maailmankaikkeuden alkulimasta uusi
laji, joka kuluttaa kaiken olemassaoloaikansa maan tuottamien miljardien filmien

299
tutkimiseen ja analysoimiseen.” Ronlan mumisi. “Ehkä ei.” Hän mumisi vielä lisäksi.
Yöklubin lavalle kapusi tuntematon industrialjazzbändi ja he alkoivat saman tien
jammailemaan taustamusiikkia.
“Käväistäänkö heittämässä yks biisi ennen maailmanloppua?”
“Mikä?”
“Dodon Arrakis. Se tuntuu jotenkin sopivalta tässä mielentilassa.”
“Tehdään niin... Vaikka en loppujen lopuksi usko, että mitään maailmanloppua
tuleekaan. Se on vaan mainoskikka, jolla ihmiset saadaan kuluttamaan enemmän.
Mainoskikka, ei mitään muuta.” Ronlan sanoi, nousi tuoliltaan ja käveli lavalle.

Industrialjazzbändin vokalisti innostui hänet nähdessään ja lopetti jammauksen.

“Meillä onkin täällä nyt yllätysvieras: Ronlan Lashlein bändi!” Hän sanoi
mikkiin ja ojensi sen sitten Ronlanille.
“Kiitos. Seuraava biisi on Dodon klassikko nimeltään Arrakis.” Ronlan sanoi ja
kun muut hänen bändinsä jäsenet tulivat lavalle, hän sanoi vielä omistavansa biisin
hidastetuille katastrofielokuville.
Siellä hämyisessä baarissa, värivalojen ja savukoneiden keskellä, soitettiin
maailman viimeistä kappaletta, kun maailma oli törmäämässä omaan jäävuoreensa:
Humanoidien alukseen. Yleisö yhtyi tutun scifilaulun (joka jossain toisessa,
ikävämmässä maailmassa olisi ollut paljon, paljon typerämpi) kertosäkeeseen:
“I was erased down in Arrakis...”

:)

Thedan ei ollut asettanut minkäänlaista päämäärää matkalleen. Hän ei ollut edes

avannut tietokonekarttaansa, vaan ajanut täysin vaistonvaraisesti sinne minne tie vie.
Niinpä, kohtalonomaisesti, he saapuivat tyhjyyden rajalle, missä heitä oltiin jo
odotettukin. Tyhjänä ammottavan olemattomuuden (tuon maailman lopun, äären ja
reunan edessä) seisoi kaksi ylvästä hahmoa.
Toinen oli ihminen, toinen ei. He tulivat auton luokse.
“Viimeinkin!” Sanoi pitkäpartainen, valkoiseen takkiin pukeutunut mies

300
helpottuneena. Hän näytti hullulta professorilta. Helpottuneelta hullulta professorilta.
“Päivää. Mikähän tuo tuossa edessä on -?”
“Tyhjyyt! Tyhjyyt on teidän edettänne!” Sanoi puhevikainen ei-ihminen, joka oli
haltija. Suippokorvat paljastivat hänet heti. Puhevikainen haltija. Hahhah. Hassua. Taisi
olla vielä ylipainoinenkin.
“Teidän tulonne on ennustettu!” Hullu professori otti muovipussistaan esiin
muovisuojuksiin säilötyn vanhan kirjan, jonka kannet olivat pelkkää pölyä.
“Te tulette auttamaan meitä humanoidien pytäyttämitettä ja maailman
pelattamitetta!” Haltija sössötti.
“Te olette valittuja!” Hullu professori jatkoi hurjana. “Himalajan Maya-Hindut
tiesivät sen jo viisituhatta vuotta sitten! Kaikki on täällä, sielujen jälleensyntymä! Siinä
ei ole kyse uskonnosta, vaan tegnologiasta! Nirvana on tila, joka syntyy, kun
persoonallisuus ladataan tietoverkkoon!”
“Kiitos, mutta -” Yritti Thedan aloittaa, mutta hänet keskeytettiin heti.
“Katsokaa! Tämä on tärkeätä! Tämä on niin tärkeätä, että pitää ihan näyttää!”
Hullu professori laittoi kirjan takaisin muovipussiin ja otti esiin kannettavan
tietokoneen, johon oli yhdistetty jokin toinen laite. Sitten hän kumartui nostamaan tieltä
hiekkaa. “Katsokaa tämän koneen mittaria! Laitan tähän hiekanjyvän... Katsokaa! Mitä
mittari sanoo?”
Suojelija ojentautui lähemmäs Thedanin puolta nähdäkseen. Thedan katsoi
mittaria. Digitaalinäytössä vilkkui luku: 74.
“74.”
“Aivan, seitsemänkymmentäneljä prosenttia!”
“Mitä se tarkoittaa?” Suojelija kysyi.
“Tämä kehittämäni laite laskee olemassaoloprosentteja! Tämän hiekanjyvän
olemassaoloprosentti on tällä hetkellä seitsemänkymmentäneljä! Eilen se oli vain
neljäkymmentäyhdeksän, nyt se on olemassa huomattavasti enemmän! Se johtuu teidän
tulostanne, teidän maailmankuvanne nostaa maailman olemassaoloprosenttia! Te autatte
meitä pelastamaan maailman!” Professori iloitsi ja vaihtoi pussista käteensä taas kirjan.
“Katsokaa! Tämä on Maya-Hinduintiaanien ennustuskirja!” Hän selitti uudelleen.
“Ainoita kirjoja, joita kristityt papit eivät polttaneet! Heidänkin tulonsa ennustetaan

301
tässä!” Professori osoitti ensin mukanaan olevaa haltijaa ja sitten kuun vieressä näkyvää
avaruusalusta. “Kuten myös teidän tulonne! Tuossa me kaikki olemme, katsokaa!”
Professori näytti.
Repaleisessa paperissa oli neljä tahraa.
“No ihan selvästi me.” Suojelija sanoi.
“Yhdennäköisyys on huomattava.” Thedan totesi.
“Ne ovat kyllä hieman kärsineet aikojen saatossa, totta -” Professori laittoi kirjan
takaisin pussiin. “Mutta siirrytään nyt puheesta toimintaan! Ystäväni alus on ollut
lähtövalmiina jo kaksi päivää, olemme vain Waesbikin odottaneet teitä!”
“Waesbikin?”
“Hän!” Professori osoitti haltijaa.
“Kumma kun ei Yusharisp.”
“Se neljäs tahra siinä paperissa! Hän on haltijoiden tiedemies. Kovasti minua
muistuttava, muuten! Hän syöksyi luolalaboratorioni takapihalle tänä aamuna! Saimme
hänen aluksensa kuntoon, joten voimme hyökätä sillä humanoidien alukseen ja pelastaa
maailman! Haltijat ja ihmiset yhdessä! Yhteistyö on voimaa!”
Thedan kohautti harteitaan.
“Entä tuo? Tyhjyys?” Suojelija kysyi viitaten siihen, mitä heidän edessään ei
ollut.
“Siltä meidän täytyy pelastaa maailma!” Professori saarnasi.
“Tämä tuli kyllä aika nopeasti, ehkä pitäisi miettiä hieman. Parin jakson verran
tai jotain sellaista, kun vaimon itsemurhakin painaa ja kokemuspisteitä puuttuu...
Tutustua teihin ja sellaista, vähän klassisen draaman kaarta... Eihän tällaista pysty
uskomaan, jos se tapahtuu kaikki kerralla...” Thedan selitteli.
“Ei nyt ole enää aikaa miettiä toistamiseen! Tämä täytyy saada loppumaan ja
nopeasti!”
“Nopeat elävät.” Suojelija huomautti. “Tehdään se! Hypätkää kyytiin, niin
mennään sille alukselle ja pelastetaan maailma!”
Ja niin he lähtivät nopeasti kohti luolalaboratoriota, mistä he lähtivät nopeasti
haltija Waesbikin aluksella kohti humanoidien alusta, missä heidän oli määrä pelastaa
nopeasti maailma.

302
 5.
Nopeat elävät huomenna

“Suora lähetys maailmanlopusta valitettavasti viivästyi Slovakia-Tansania

jääkiekko-ottelun rangaistuslaukauskisan takia. Pahoittelemme viivästystä. Ottelu
päättyi 0-0.”

Maailman sekavin selostaja, Harros Jeep, oli ainoana paikalla selostamassa seuraavia
tapahtumia, koska hän oli ainoa selostaja, joka ei ollut seonnut yli-informaatiotulvan
tullessa.
“Täällä suorassa lähetyxessä Harros Jeep, Media! Humanoidien alus on edelleen
paixallaan xuun vieressä ja aurinxo paistaa vasemmalta silmiini! Juuri tulleen tiedon
muxaan Boris Diamond on xesxeyttänyt uuden menestysfilminsä xuvauxset
xuolemantapauxensa johdosta, mutta tarxempiin tietoihin ei ole aixaa. Niille, jotxa vasta
xäänsivät xanavalle annan ylen lyhyen selonteon siitä, mitä on tähän mennessä
tapahtunut: Humanoidien alus tuli ja humanoidit xertoivat tuhoavansa maailman.
Ihmiset liittoutuivat haltijoiden xanssa, jotxa tulivat myös ja yhdessä he alxoivat ampua
humanoidien alusta. Jeesus EI tullut missään vaiheessa, toistan: EI Jeesuxen toista
tulemista.
No, humanoidit haltijoista ja ihmisistä vähät välittivät, xosxa olivat olevinaan
niin ovelia, että heillä oli suojaxenttä, josta ei mennyt ainutxaan ammus läpi! Mutta
'perhana', ajattelimme me ihmiset, 'ammutaan silti! Ammutaan niin pitxään, että panoxet
loppuu' ja se on oixein, se on!
Mutta hee-etxinen! Nyt se tapahtuu, nyt tapahtuu jotain! Lännestä lähestyy
sixarinmuotoinen haltijoiden alus ja se on törmäysxurssilla humanoidien aluxeen... Niin
on, saimme juuri vahvistuxen tietotoimistosta! Se törmää humanoidien aluxeen! Maa-
ahtava räjähdys! Siinä taisi tulla lusixallinen jos toinenxin housuun itse presidentilläxin!
EI! Mitä nyt tapahtuu?! Xyllä! Se meni läpi! Se meni LÄPI! Haltija-alus on päässyt
suojaxentän tuolle puolen ja mitä se texee? Se menee sisään humanoidien aluxeen! Se
menee sisään, voi hurjanxamalaa, tämä on elämieni tähtihetxien nadiiri! Meillä on vielä

303
mahdollisuus selvitä, ihmiset, meillä on vielä sittenxin toivoa paremmasta huomisesta!
Tämä on niin xaunista, että minun täytyy nyt nousta ja tanssia iloisesti ympäri
selostusxoppiani viimeiseen, lopulliseen spoileriin asti! Xuuleexo studio, pistäxää Star
Warez-tunnari soimaan hemmetti, nyt pu-putosi rintaliivitxin...”

:)

Thedan, Suojelija, hullu professori ja haltija Waesbik nuo Kohtalon valitsemat uljaat
ritarit, jotka marssivat urheasti pimeyden voimia vastaan hyvyyden,
yhteisymmärryksen, demokratian ja hygienian puolesta, laskeutuivat sikarin muotoisella
haltija-aluksellaan humanoidialuksen sisälle siihen paikkaan, joka näytti eniten
laskeutumisalustalta.
He tulivat ulos aluksesta aseet valmiina, mutta eivät nähneet ketään. Yksikään
humanoidi ei tullut estämään heidän aikeitaan. He olivat siitä helpottuneita, mutta
liikkuivat kaiken varalta varpaisillaan.
“Onneksi he eivät huomanneet meitä.” Professori sanoi.
“Ehkä. Minne nyt?” Kysyi Thedan.
“Tuonne. Tieltä tuhon energia tulee.” Waesbik ohjasi heidän kulkuaan. He
astelivat läpi tyhjien, valkoisten käytävien ja huoneiden. He kävelivät kiiltävillä,
vapaasti leijuvilla laatoilla ja tasapainoilivat ohuilla korokkeilla, lasersädeverkkoja ja
ansoja väistellen; piiloutuen nurkkiin ja ovisyvennyksiin aina humanoidin nähdessään.
He löysivät myös salahuoneen, jossa oli ensiapupaketti ja panoksia aseeseen, jollaista he
eivät kuitenkaan olleet vielä löytäneet.
“Oletteko pistäneet merkille, ettei missään lue mitään?” Professori kysyi, kun he
harhailivat ympäriinsä miehistötilojen monikerroksisessa labyrintissa.
“Kyllä, humanoidit näyttävät olevan täytin agraafinen laji.” Waesbik esitti oman
näkemyksensä. “He eivät kykene kirjoittamaan tai piirtämään mitään, vaan kaikki on
mielen varassa. Heillähän ei ollut ollenkaan nimiä, muistat kai?”
“Voi toisaalta olla niinkin, että he ovat kehittyneet niin pitkälle, etteivät he enää
tarvitse kirjoituksia tai piirroksia.”
“Te oliti ollut minunkin toinen teoriani.” Waesbik sanoi.

304
Kaikista ilmeisin teoria jäi kaikilta huomaamatta, mutta lopulta he olivat kenenkään
huomaamatta perillä. Heidän edessään oli kone, joka sai aikaan maailmanlopun. Se oli
vaikuttavan näköinen vihreänpunaisessa tunnelmavalaistuksessaan tai ainakin se oli
heistä vaikuttavan näköinen (kysehän oli siitä, minkä kukin vaikuttavan näköiseksi
mielsi, joten yksityiskohtien tarkastelu olisi pilannut sen vaikuttavuuden).
“Thedan.” Waesbik ojensi kätensä. “Anna Pyhät Tavarat minulle.”
“Mitä?”
“Akkuporakone, teippi, deodorantti ja laterotoitin.”
“Ai, ne. Ne ovat autossani.” Thedan kohautti harteitaan.
“Mitä?!” Huudahti Waesbik.
“Mitäh?! Unohdit ne?!” Raivostui professori.
“Mitä nyt teemme?” Suojelija kysyi rauhallisesti.
“Me...me... Kysytään virtuaaligurulta.” Thedan ehdotti, otti sen taskustaan
(hänen virtuaaligurunsa oli nännin muotoinen) ja antoi sille ruokaa, minkä jälkeen se oli
valmis puhumaan.

“Oi guru! Kerro, mitä teemme tässä tilanteessa, johon olemme itsemme
pakottaneet?”
“Mitään teidän ei enää tule tekemän, lemmikkini! Unohtamalla Pyhät Tavarat
olette tuhonneet Kohtalon ja luoneet viiden päivän aikasyklin, joka kiertää itseään
loputtomiin, koskaan loppuun pääsemättä. Elämä tulee olemaan tästä lähtien
päättymätön saippuasarjan uusinta, iloiset nassukkani!”
Waesbik järkyttyi. “Tarkoitatko, että... Nämä viiti päivää toittavat itteään
loputtomiin uutintana, niin kuin juuttunut levytoitin? Tamalla tavalla kuin tiinä yhdettä
tcifi-leffatta, joka on tattumalta ainoa leffa, jonka olen ikinä nähnyt?”
“Kyllä, mussukka, aika on nyt juuttunut pyörittämään tätä samaa viikkoa.”
“Voi helvetti!”
“Yes!” Suojelija sanoi.
“Miten niin yet? Tajuatko, että me joudumme käymään kaikki näiden viime
päivien tapahtumat läpi loputtoman monta kertaa uudelleen?! Me käymme tämänkin

305
ketkuttelun loputtoman monta kertaa!”
“No, tulee ainakin tapahtumarikas ikuisuus.”
“Ajattelepa hieman pidemmälle. Entä jos me olemme aina olleet tässä
silmukassa? Entä jos tämä ei olekaan se viikko, jona silmukka alkoi?” Professori
teorisoi.
“Tosiaan... Tämähän sama on saattanut tapahtua jo loputtoman monta kertaa
aikaisemmin! Me olemme saattaneet olla tässä silmukassa koko ajan! Olemme
silmukassa koko ajan ja se on NOPEUTUU koko ajan! Lopulta vauhti tulee käymään
niin kovaksi, että elämät ovat pelkkiä lyhyitä hulluuden välähdyksiä toisensa jälkeen!”
“Aika-kätitteen paradoktaalituuden vuokti te on hyvinkin mahdollitta. Olemme
tulleet maailmaanne tällä viikolla jo ikuituuden ajan ja...” Waesbikin silmissä näkyi
kyyneleitä. “Olen rakattunut tiihen töpöön juontajaan, joka juonti ten entimmäiten
näkemäni tcifi-leffan alkuun, enkä kotkaan tule tapaamaan häntä...”
“Ja me! Me keksimme aina loppuviikosta, että olemme tässä silmukassa, mutta
se tapahtuu aina liian myöhään, että voisimme estää silmukan toistumisen. Voi hel-ve-
tin helvet-ti!” Professori kirosi.
“Mistä tuleekin mieleeni, että ajatelkaapa Vincent Kolondia.”
“Sitä kuollutta saarnaajaa?”
“Niin. Sen elämä tässä silmukassa kestää joka kerta vain muutaman tunnin, ja
sitten se on kuollut loput neljä päivää.”
“Traagista.”
“Ei, vaan humoristista. Sehän aina selitti kuolemanjälkeisestä elämästä. No, sillä
on kuolemanjälkeista elämää, mutta valitettavasti se kestää vain muutaman tunnin, ja on
aina samanlaista. Hehheh. Hehehe... “

Yhtäkkiä Suojelijan itselleen hymyilevä tekonauru räjähti aidon hysteeriseksi

naurukohtaukseksi. Hän pudottautui polvilleen ja piteli vatsaansa henkeään haukkoen.
“Nytkö siis toistamme näitä neljää päivää loputtomiin?”
“Jep. Tästä lähtien elämämme on yhtä uusintaa.”
“Karmea ajatus. Mutta kai sen kestää, kun sitä ei huomaa uusinnaksi kuin vasta
lopussa.”

306
 “Niinpä.”
“No, jotain jää kuitenkin aina tanomatta.”

“Kello on tasan 9 aamulla ja aurinko nousee! On aika nousta ylös jumppaamaan

Cindyrobon kanssa! Niin juuri, kaikki mukaan, nouskaa tuoleistanne ja sohvistanne ja
sängyistänne ja karistelkaa yöllä silmiinne kertynyt pölylaskeuma huiskis pois!
Cindyrobo, ole hyvä! Näytä meille mallia!”

307
 Liite 1:
Suuri Suuri Sähkökatko

Päivämäärä 1.1.2000 ja kellonaika 00.00 oli varattu vuosituhannen vaihtumiselle.

Mainosmestarit olivat ostaneet sen Länsi-Samoalaisilta, patentoineet sen ja sopineet
keskenään, että ensimmäisenä maailmassa uusi vuosituhat kilahtaisi mittariin Media
Cityssä. Aikavyöhykkeet oli jaettu uudelleen ja mainoskampanja käynnistetty hyvissä
ajoin ennen 1900-luvun puoliväliä.
Millennium-sana liitettiin kaikkeen mihin pystyttiin: sairaaloissa odotettiin
Millennium-lapsen syntymää ja saattokodeissa Millenniumvanhuksen kuolemaa.
Vastalöydetylle uudelle ulkoplaneetalle annettiin nimeksi Millennium ja sen
vastalöydetylle kuulle nimi N230489-23B löytäjänsä sosiaaliturvatunnuksen mukaan,
mutta sehän ei ketään kiinnostanut.
Perustettiin poikabändi, joka soitti Beatles-covereita ja bändin nimi oli
Billennium. Kappaleiden nimet olivat All you need is Millennium, Millenniumfields
forever ja Millennium in the sky with Millennium. Ne esitettiin playbackinä englannin
kuningattarelle, joka löi poikabändin ritariksi. Sir Billennium-bändi hajosi ennen
vuosituhannen ensimmäistä kesää ja niinpä soolokeikkailevat viidesosaritarit solmivat
comeback-keikkasopimuksen vuodelle 3000.

Länsimaat käynnistivät talouspakoteohjelman niitä itämaita vastaan, jotka eivät

suostuneet juhlimaan tätä merkittävää tapahtumaa vaan väittivät, että heidän
kalenteriensa mukaan oli jokin ihmeen vuosi 4600 ja risat ja höpötettiin vielä lisäksi
jostakin lohikäärmeestä. Kummaa porukkaa.
Talouspakotteet toimivat ja juhlat pääsivät alkamaan, mutta eräästä alkeellisesta
aikavirheestä johtuen (he laskivatkin aikaa metreissä eivätkä maileissa) kiinalaiset
ampuivat ilotulitusraketit ja popsauttivat shampanjapullon korkit puoli tuntia ennen
varsinaista H-hetkeä, mikä oli aivan käsittämättömän typerä munaus.
Noloina he keräsivät korkit maasta ja kaatoivat kuohuviinit takaisin pulloihin.
Raketteja ei voinut enää peruuttaa, mutta YK asetti nopeasti hätäkomitean lähettämään
heille avustuspaketeissa lisää ilotulitusraketteja. Rakettiapupaketit ehtivät perille vuonna

308
2004.

Mutta maailma oli yhtä juhlaa, sanoivat mainokset. Ihmiset katselivat hämmentyneinä
ympärilleen mainoskylttien edessä ja ihmettelivät miksi ne sanoivat niin.
Millennium-tapahtumat mainostivat tuhansia esiintyjiä ja yleisöä oli kymmeniä.
Hotellit mainostivat, että heillä on täyttä eikä kukaan tullut paikalle.
Ravintolat mainostivat, että heillä oli korkein sisäänpääsymaksu. Paikalle tuli
yksi äkkirikastunut valkovenäläinen pariskunta ja tilasi Pekingin ankkaa tryffeleillä ja
kaviaarilla. Heillä oli annoksista alennuskuponkeja.
Kaikki nimittäin istuivat kotona ja katsoivat televisiosta maailmanlaajuista
suoraa Millennium-lähetystä, jossa maailman maat saivat mainostaa lomakohteitaan ja
nähtävyyksiään oikein olan takaa.
Pieni kylä ties missä keskellä ties mitä viidakkoa mainosti itseään maailman
viimeisenä kylänä, jossa vuosi vaihtui. Pari vuotta myöhemmin kaksi
tutkimusmatkailijaa löysi sen ja osti pois kirkkailla muovikuulilla.
Joku sanoi: ”Ei noita välivuosia niin kannata juhlia. Mutta annas kun vuosi
10000 kilahtaa mittariin! Sitten vois jo vähän ottaakin!”
Toimittajat istuivat futuristisissa studiolavasteissa ja ruudun alareunassa näkyi
toisen vuosituhannen vähenevä aika, joka pian muuttuisi kolmannen vuosituhannen
lisääntyväksi ajaksi. Aikaa oli vielä jäljellä, joten ehdittiin katsoa lyhyt suomalainen
lyhytdokumentti, joka kertoi vuodesta 2000. Dokumentin nimi oli Inhimillinen Vuosi
2000-ongelma ja se tuli suorana lähetyksenä Suomesta - tuosta skandinavian
Madagaskarista.

Ruutuun ilmestyi toppatakkiin ja pipoon sonnustautunut suomalainen toimittaja, joka

vilkaisi kelloaan ja sitten lämpömittaria punaisen omakotitalon nurkassa.
“Arvoisaa iltaa, hyvät katsojat!” Suomalainen toimittaja aloitti dokumentin ja
jatkoi samaa rataa. “Nyt on 31.12. vuonna 1999, kello on 23.46 ja lämpötila on miinus
14 celsiusastetta. On siis tasan... hetkinen... 14 minuuttia uuden vuosituhannen alkuun!
Se onkin erittäin merkityksellinen päivä, sillä kaikkihan tietävät, että vuosi 2000 sotkee
tietokoneet ym. laitteet perusteellisesti!”

309
 Toimittaja vakavoitui yhtäkkisesti.
“Harva kuitenkin tietää, miten vuosi 2000 vaikuttaa ihmisaivoihin, nimittäin
1.1.2000 kello 00.00 tiettyjen vanhentunutta mallia olevien ihmisten pää sekoaa aivan
tietokoneiden tapaan. Jos siis huomaatte itsenne tai kanssaihmistenne olevan
uutenavuotena sekavassa kunnossa, hoipertelevan ja oksentelevan, tiedätte mistä on
kyse.”
Toimittaja heristi katsojille sormeaan.
“Ja vaikka tämä sekavuustila on oletettavasti ohimenevä, on suotavaa varautua
siihen ennalta varsinkin jos aikoo viettää uudenvuodenyönsä esim. lentokoneessa,
sairaalan teho-osastolla tai avaruusasemalla. Paras ennaltaehkäisykeino tähän
'inhimilliseen vuosi 2000-ongelmaan' on pukea heti paikalla ylleen valkoinen kaapu,
ajaa päänsä kaljuksi ja mennä metsään odottamaan maailmanloppua. Sen minä, elikkä
me kuvaajan kanssa, aiomme nyt tehdä. Uusi vuosituhat on aivan nurkan takana ja me
menemme metsään ikuistamaan tämän hetken uudella digitaalitekniikalla tuleville
sukupolville.”
“Tietysti tarvitaan myös kättä pitempää mukaan.” Kuvaaja sanoi ja näytti
pesäpallomailaa.
“Niin, karhuja ja poroja varten.” Toimittaja sanoi ja lähetys katkaistiin.

Media Cityn Millennium-studio palasi kuvaruutuun. Aika oli kulumassa umpeen.

Toimittajat ottivat asennon ja alkoivat laskea sekunteja.
“Viisi(5), neljä(4), kolme(3), kaksi(2), yksi(1) -”
Silloin kaikki pimeni.

Juuri kun kohokohta oli käsillä, juuri kun oli hurraa-huudon aika, juuri kun olisi pitänyt
halata vierustoveriaan, kuva hävisi ruudusta ja valot sammuivat.
Oho.

“Meillä on nyt pieniä lähetysteknisiä ongelmia -” Aloittivat eri aikavyöhykkeellä

olevan Ocsen Cityn toimittajat selittämään yhteen ääneen ja teknistä vikaa yritettiin
korjata sillaikaa, kun ruudussa näytettiin vuoden 1999 uudenvuodenjuhlia.

310
 Mutta yhteyttä Media Cityyn ei saatu. Koko aikavyöhyke oli mykkä, aivan kuin
siltä olisi imetty kaikki energia pois. Kuva oli poissa, ääni olivat poissa.
Pian selvisi, ettei minnekään ei saatu yhteyttä. Mistään ei saatu yhteyttä. Kukaan
ei tiennyt, mitä siellä oli tapahtunut.
Syntyi paniikki.
Sitä mukaa kuin maapallo kääntyi akselinsa ympäri ja uusi vuosituhat eteni
saavuttaen seuraavat aikavyöhykkeet, tapahtui aina sama. Vyöhyke kerrallaan maailma
pimeni täysin.
Toimittajat laskivat karhunilme kasvoillaan kuinka kalliit sekunnit kuluivat
viidestä yhteen ja katosivat eetteristä ennen kuin he ehtivät sanoa: “Nolla (0)”.
Maailmanloppu näytti tulevan pala kerrallaan, aikavyöhyke aikavyöhykkeeltä.

Vasta 2.1.2000 kello 12.00 sähköt palasivat yhtä selittämättömästi kuin olivat
kadonneetkin. Se tapahtui samalla tavalla, vyöhyke kerrallaan Media Citystä alkaen.
Tietokoneet ja televisiot reboottasivat ja toimittajat palasivat ruutuihin pahoittelemaan
teknisiä ongelmia.
Uusi vuosituhat oli sittenkin päässyt alkamaan.
Metsään maailmanloppua odottamaan menneet uskovaiset siirtyivät B-
suunnitelmaan ja nielaisivat syanidikapselit.
Tapahtui myöhemmin vuonna 2000 myös Talvipäivänseisauksen Sähkökatko,
eräänlainen jälkijäristys, mutta se onkin jo toinen tarina...

- Loppu -

...palasivat yhtä selittämättömästi kuin olivat kadonneetkin.

311