Suomalaisen urheilun asema 2020-luvun yhteiskunnassa on entistä vaikeammin perusteltavissa.
On valmentajakohuja, joista ulkopuoliset ex-urheilijat lypsävät kaiken irti.
On tutkijoita, jotka pelottelevat vanhempia pitämään lapsensa kaukana urheiluseuroista.
On vanhempia, jotka terrorisoivat kokonaisia seuroja ja kertoisivat kernaasti oman puolensa tarinasta medialle.
On Veikkaus, jonka peliongelmaisilta revityistä kolikoista pitäisi rahoittaa valtion liikuntabudjetti.
On sote-uudistus, jossa ei edelleenkään keskitytä syihin vaan seurauksiin.
Ja sitten on vielä suomalainen urheilusivistys, josta eroosio on muovannut kaikkia tyydyttävän steriilin kivamöykyn.
Möykyssä möllöttää sulassa sovussa pyhä sporttikolminaisuus liikunta, urheilu ja huippu-urheilu – eli kolme täysin eri asiaa, joita kohdellaan jostain käsittämättömästä syystä entistä useammin samana asiana.
Hyvä esimerkki urheilusivistyksen eroosiosta on 38-vuotias hyvinvointivalmentaja ja kohujulkkis Martina Aitolehti, joka on yksi Suomen seuratuimmista ihmisistä niin sosiaalisessa kuin moraalittomassa mediassa.
Aitolehti on myös ilmeisen liikunnallinen ihminen, joka harrastaa triathlonia. Suomen suurimpien medioiden mukaan hän harjoittelee kuin huippu-urheilija.
”Hän treenaa triathlonia kuin huippu-urheilija.”
(HS Kuukausiliite marraskuu 2020)
”Tällä hetkellä hän treenaa kuin huippu-urheilija.”
(Ilta-Sanomat 22.8. 2020)
”Aitolehti treenaa itsekin kuin huippu-urheilija.”
(MTV Uutiset 15.12. 2019)
Ei ole suinkaan Aitolehden vika, että hänet rinnastetaan huippu-urheilijoihin, vaikka tästä harhakuvasta onkin todennäköisesti hyötyä hänen valmennusbisnekselleen.
Ja on pelkästään hienoa, että ikäryhmänsä kovakuntoisimpaan desiiliin kuuluva Aitolehti hakee rohkeasti rajojaan, ja kannustaa pientä korvausta vastaan muita tekemään samaa.
Mutta huippu-urheilija Aitolehti ei ole, eikä hän totisesti harjoittele kuin huippu-urheilija.
Suomen menestynein naistriathlonisti, Euroopan mestari Kaisa Sali harjoitteli aktiiviurallaan noin 25 tuntia viikossa. Leiriviikkoina jopa 40 tuntia. Sali kertoo nettisivuillaan, että harjoitusvuoden aikana hän ui 1 200 kilometriä, pyöräili 12 000 kilometriä ja juoksi 2 800 kilometriä.
Se tekee päivää kohti 3,3 kilometriä uintia, 33 kilometriä pyöräilyä ja 7,7 kilometriä juoksua. Joka päivä. 365 päivää vuodessa.
Huippu-urheilu tarkoittaa ehdottomuutta, äärimmäistä suunnitelmallisuutta, totaalista omistautumista sekä hakeutumista parhaisiin harjoitteluoloihin, joihin Suomi ei triathlonissa totisesti kuulu.
Huippu-urheilu ei tarkoita kompromisseja, kutsuvierasnäytöksiä, kosteita julkkisbileitä tai jokaisen treenin kuvaamista 145 000 Instagram-seuraajalle.
Vaikka kyse on loppujen lopuksi vain termistä ja sen tulkinnasta, on sillä valtava symbolinen merkitys.
Jos suomalainen huippu-urheilija olisi eläinlaji, se olisi luokiteltu uhanalaiseksi jo vuosia sitten. Tutkimusten mukaan huippu-urheilu on suomalaisille edelleen huipputärkeää, mutta huippu-urheilijakannan elvyttäminen on entistä vaikeampaa, jos emme pysty erottamaan huippu-urheilua enää edes liikunnasta.
Sillä se ei saisi olla sen vaikeampaa kuin erottaa saimaannorppa harmaahylkeestä.
